turbolusikka-blog - Tumblr blog

[turbolusikka-blog]

Levy, jolla on scat-laulua (löytyy jazz-levyiltä)

Ella Fitzgerald: Ella in Berlin - Mack the Knife. Kiva, että jo otsikossa annetaan ohjeita miten etsiä!

Etsin toki aika perinteisin metodein, koska jazz ja etenkin sen alalajit ovat sittenkin melko vierasta tavaraa. Ilokseni huomasin, että Wikipedian scat-laulajia käsittelevässä artikkelissa mainitaan alan taitajina mm. Anthony Kiedis, Mike Patton, Kornin Jonathan Davis ja Amy Winehouse! Mutta pääosin tuo on tietysti jazz-osastoa.

No, käy nopeasti ilmi että Ella Fitzgerald on scat-laulun kuningatar. Koska kyseessä on muutenkin minulle hyvin marginaalisesti tuttu artisti, siitä on hyvä aloittaa.

Jazzhuippujen katalogit ovat yleensä aika raskasta selattavaa, kun paitsi että äänityksiä löytyy yleensä sata, siellä on sekaisin niin livetaltioinnit kuin studiolevytkin, ja sitten on vielä se että samat jampat ovat levyttäneet niin monella eri nimellä - soolona ja eri kokoonpanojen kanssa. Ymmärsin kuitenkin, että erityisen hieno on Fitzgeraldin skättäys biisissä How High Is the Moon, joka löytyy ainakin Ella in Berlin: Mack the Knife -livetaltioinnilta vuodelta 1960.

Skättäys on siis eräänlaista puhelaulua, jossa ihmisen äänijänteillä jäljitellään jotain muuta instrumenttia. Ella in Berlin on kyllä todella hieno levy, ja sillä Fitzgerald esittelee huikean skaalan erilaisia vokaaleja. Levyn (ja kai myös konsertin) päättävillä nimibiisillä Mack the Knife ja How High Is the Moon päästään vihdoin myös skättäykseen, ja jälkimmäisellä se lähtee jo käsistä kuin Princen kitarasoolo parhaimmillaan! Todella huikeaa kuultavaa.

Hauskana yksityiskohtana ihmettelin että mistä se Ella-täti laulaakaan tuossa Mack the Knifella, kun lyriikoissa vilahteli muun muassa Louis Armstrong. Wikipedia-artikkeli auttoi jälleen, ja ilmeisesti Fitzgerald unohti kappaleen oikeat sanat kyseisessä esityksessä ja improvisoi suurimman osan!

4/5

[turbolusikka-blog]

Legendaarisen levy-yhtiön levy: Blue Note

Herbie Hancock: Takin' Off. Herbie Hancockin debyyttisoololevyllä, vuodelta 1962, on kyllä paljon tuttuja biisejä, nyt kun tätä alkaa kuunnella. Mutta silti sen voi laskea mukaan musahaasteeseen, koska kyllä tämä melko tuntematonta aluetta minulle on - enkä levynä ole Herbietä koskaan kuunnellut.

Herbie Hancock lienee kaikille tuttu ainakin Cantaloupe Islandista, biisistä, josta sittemmin tuli jazzstandardi. Se ei kuitenkaan ole tällä levyllä, mutta sen sijaan ehkä Hancockin toiseksi tunnetuin levytys, Watermelon Man, on. Se avaa levyn, ja piti ihan googlettaa että mikäs tämä jazzin tyylilaji onkaan nimeltään, kun elementit ovat niin selkeitä ja tuttuja: se on hard bop.

Hancockin piano, rummut ja basso, ja muutama hyvin valittu torvi (tenorisaksofoni, trumpetti) - kokoonpano on yksinkertainen ja tehokas. Jotenkin tämän levyn rytmi on miellyttävää, poljento kivan keskitempoista, melodiat ja soolot rauhallisen tyylikkäitä. Loppuun vielä yksi hitaampi ja maalailevampi raita, ja kuudessa biisissä on tehty kaikki tarvittava. Hyvin sopisi tämä albumi tiettyihin mielentiloihin ja pakko myöntää että todella taidokas levytys, mutta ei nyt kuitenkaan ehkä nouse omaksi suosikikseni. Se ei kuitenkaan liene Herbie Hancockin syy, ehkä tämä ei vain ollut oma tyylilajini.

3/5

[turbolusikka-blog]

Levy, jonka kannessa on eläin

Catfish and the Bottlemen: The Ride. Tehdään heti alkuun selväksi, että tämän vuonna 2016 julkaistun albumin – yhtyeen kakkospitkäsoitto – kannessa on piirros häntäänsä syövästä alligaattorista. Näin netissä (jälleen googlaamisen jälkeen, tällä kertaa hakusanoina jännittävät "album cover animal") jonkin artikkelinkin asiasta, jossa otsikon perusteella olisi avattu tarkemmin kansikuvan symboliikkaa, mutta jätin lukematta koska moderni aika ja kiire.

Nythän ollaan jo pitkällä vuodessa 2019, mutta nostalgiankaipuuni vei minut takaisin vuoteen 2018 ja muistelin että tämä musahaastehommahan oli varsin mukavaa ajanvietettä. Tämä tähän väliin disclaimerina. Jatkan siis siitä, mihin viimeksi, ehkä yli puoli vuotta sitten(?) jäin.

Catfish and the Bottlemen on jostain syystä ollut tutkallani hetken aikaa ilman, että olen koskaan oma-aloitteisesti kuunnellut heidän tuotantoaan. Itse asiassa useammankin kerran on käynyt niin, että olen kuullut jonkun heidän biisinsä tässä ihan viime aikoina, ja on ollut pakko tsekata että mikäs juttu tämä on, tämähän kuulostaa hyvältä. Viimeksi näin on käynyt kahdesti tunnin sisään, kun jonkun toisen Spotifyn Daily Mix -soittolistalla on tullut kaksi eri biisiä kissakaloilta ja pullomiehiltä ja molemmat kerrat on pitänyt tarkistaa että mikä kuulostaa näin hyvältä.

Niin paljoa en ole bändiin kuitenkaan perehtynyt että tietäisin mistä levystä tutustuminen pitäisi aloittaa. Mutta koska sattuma toi nenäni alle tämän alligaattorikantisen "levyn", eli Spotify-listan, niin aloitetaan vaikka sitten tästä.

Musiikillisesti liikutaan kunniakkaan britti-indien poluilla, ja lähimpinä verrokkeina nousee mieleen Arctic Monkeys, Wombats, The Kooks, ehkä Maximo Park. The Ride on varsin menevä levy, jota varmasti tulee kuunneltua toistekin. Laulut ovat melkein kaikki hyvin tarttuvia – ehkä levyn loppupään tsibaleet tarttuvat vähän paremmin, löysemmän alun jälkeen.

Laulaja Van McCann kuulostaa ajoittain jopa Oasiksen laulajalta, siltä jommalta kummalta Gallagheriltä. Levyn loppupuolen Heathrow voisi olla Oasiksen paras biisi.

4/5

[turbolusikka-blog]

Bändin tai muusikon esikoislevy

Cat Stevens: Matthew & Son. Mieleen tulee kyllä useitakin mestarillisia debyyttilevyjä, mutta usein kyse on artisteista tai bändeistä, joiden urat ovat sitten jääneet lyhyiksi tai epätasaisiksi. Luulisin että pääsääntöisesti debyyttilevy on vielä vähän niin kuin harjoittelua ja oman äänen etsimistä, joka sitten hioutuu ajan ja harjoituksen myötä ja manifestoituu kolmannella tai neljännellä levyllä mestariteokseksi. Tai sitten jotain ihan muuta.

Cat Stevensin eli Yusuf Islamin debyytti ilmestyi vuonna 1967 laulaja-lauluntekijän ollessa 19-vuotias. Olen usein viime vuosina katsonut ajassa taaksepäin etsiessäni (itselle) uutta musiikkia kuunneltavaksi, ja Cat Stevens on ollut yksi kiinnostavista rockin uranuurtajista, joka on jäänyt melko etäiseksi. Niinpä nyt tuli hyvä tilaisuus tutustua miehen tuotantoon alusta alkaen.

Matthew & Son menestyi Britanniassa hyvin, mutta todelliset läpimurtoalbumit tulivat Stevensiltä vasta 1970-luvun puolella. Matthew & Sonilla on ihan hyviä folkvaikutteisiä rockiskelmiä, muttei mitään todella mieleenpainuvaa - siis ainakaan minulle. Ja koska artisti on minulle sillä tavalla vain etäisesti tuttu kuten niin monet “minun aikaani” edeltävät legendat, en myöskään oikeastaan tunnista, että levyltä olisi radiossa soinut ns. ikivihreän aseman saavuttaneita hittejä. Levyn nimibiisi on hyvä, samoin pari muuta svengaa ihan kliffasti (Here Comes My Baby, Granny), mutta ehkä pitää kuitenkin jatkaa Stevensiin tutustumista jollain toisella levyllä.

2/5

[turbolusikka-blog]

Huumorimusiikkia tai musiikkiparodia

"Weird Al" Yankovic: Mandatory Fun. Vaikea laji, josta tulee kuitenkin tältäkin vuosituhannelta heti mieleen joitain todella hyviä esimerkkejä, kuten Tenacious D ja Flight of the Conchords. Sitten tulee paljon vähän huonompia esimerkkejä mieleen myös, kuten Jean-Pierre Kusela ja kotimaiset pornolaulut.

Koska edellä mainittujen hyvien artistien levyt eivät ole minulle uusia, jouduin valtsemaan jotain muuta. Ensin kokeilin Liam Lynchiä, joka ainakin joskus teki huumoripitoista rokkia, mutta ainakin uusin levynsä vaikutti aivan liian vakavalta. Niinpä päätin katsastaa että mitäs ehkä kaikkien aikojen kaupallisesti menestynein huumorirokkitähti "Weird Al" Yankovic puuhailee nykyään: ja sitä samaahan se näemmä. Mandatory Fun on vuodelta 2014.

Ei tästä nyt mitään oikeastaan mieleen jäänyt. Yritin oikein kuunnella kuulokkeilla ja paneutua lyriikoihin, mutta hymähdykset jäivät vähiin. Samoin sävellyspuoli ei oikein ylittänyt mitään rimaa.

Yankovichan on tuttu uusista versioistaan vanhoista ralleista. En tiedä olivatko kaikki levyn biisit tällaisia, jos näin, en tunnistanut puoliakaan. Lorden Royalsia coveroitiin, samoin Robin Thicken Blurred Linesia ja Pharrellin Happya.

Levyn hauskin veto on varmaankin biisi nimeltä Now this is what I call POLKA!, joka on jonkinlainen polkkapotpuri levyn ilmestymisajan hittibiiseistä. Mukana on ainakin Miley Cyrusin Wrecking Ball, Gotyen Somebody That I Used to Know, Macklemoren Thrift Shop ja Daft Punkin Get Lucky.

Jotenkin todella vaikea kyllä kuvitella että joku tällaista jaksaisi enää koko levyllistä kuunnella. Joskus 80-luvulla varmaan kiinnosti kun tv:ssä oli kaksi kanavaa ja jostainhan se huumori oli revittävä. Meinasin monesti lopettaa levyn kuuntelemisen kesken mutta urhoollisesti kahlasin loppuun saakka musahaasteen edellyttämällä tavalla (en tiedä edellyttääkö se oikeasti mitään).

1/5

[turbolusikka-blog]

Musiikkia, jossa on poliittinen sanoma

Incendiary: Thousand Mile Stare. Koska Grammy-ehdokkaista valitsinkin aiemmin jazzia, olin ajatellut että kuuntelen poliittisen musiikin genrestä jotain outlaw-countrya kuten Willie Nelsonia. Mutta silmiini sattuikin artikkeli vuoden 2017 poliittisista äänilevyistä, ja sielä pisti esiin Incendiary, amerikkalaisbändi, josta en ole aiemmin kuullutkaan, ja valitsin sen lähinnä genrensä takia: yhä tehdään näemmä poliittista hc-punkkia. Ja miksikä ei tehtäisi.

En ole kuunnellu uutta punkkia ainakaan 10-15 vuoteen, ja vieläkin on helppo palata noihin genren levyihin, jotka on jo teini-iässä tai nuoressa aikuisuudessa todennut asiansa ajaviksi. (Spotifyhän taannoin tutki kuuntelijoidensa mieltymyksiä laajaan data-aineistoonsa pohjautuen, ja havaitsi, ei ehkä kovin yllättävästi, että ihmiset kuuntelevat eniten sitä musaa joka on kolahtanut herkässä teini-iässä.) Niinpä on hauska joskus leikitellä ajatuksella että mitäpä jos näin keski-iässä vielä löytäisi uuden suosikkibändin! Tai edes levyn. Tai edes jonkun hyvän biisin jonka nimen muistaisi vielä parin viikon päästä…

No, yrittänyttä ei laiteta. Incendiary on amerikkalainen hc-bändi ja Thousand Mile Stare on heidän kolmas levynsä. Levyn tarjoama musiikki on melko raskaan oloista lajissaan, ja jotenkin tästä tulee mieleen että tämä olisi mennyt läpi kuin väärä raha suomalaisilla kesäfestareilla vuonna 2007. Miksei toki myös 2017 joissain piireissä. Mieleen tulee lähinnä joku Raised Fist (tähän genreen on kyllä sittenkin aika vähän ymmärrystä joten jätetään namedroppailu tähän. At the Drive-In on kuitenkin kaikkein paras hc-bändi!) Mitään varsinaisesti uutta en tästä musiikista löytänyt.

Poliittisuudesta on oikeastaan aika vaikea sanoa, sen verran epäselvää huutoa lyriikat ovat eikä tämä levy nyt kutsu tutustumaan asiaan sen syvemmin. Varmasti kuitenkin sanoma on painavaa ja se toimitetaan asian painavuuden vaatimalla tyylillä.

2/5

ps. varaan tuon Willie Nelsonin sitten kantri-kategoriaan.

[turbolusikka-blog]

Kokonainen sinfonia

Schubert: Symphony No. 9 in C Major. Olisin halunnut kuunnella Bachia, mutta en tiedä tekikö se koskaan sinfonioita (kaiken maailman kantaattia ja konserttoa kyllä löytyi): voi hyvinkin olla, mutta sen verran tuskaista oli kahlata tuotantoa ja eri levytyksiä läpi Spotikassa että tyydyin etsimään jotain muuta. Lapsinero Suu-Pertiltähän löytyi heti yksi tsibale C-mollissa.

Ihan pompöösi veto tämä ysisinfis. Kyllä tätä siivoamisen taustalla kuunteli.

3/5

[turbolusikka-blog]

Musiikkia taiteilijalta, jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla

Pekko Käppi: Matilda. Jotenkin oli taas hirveitä vaikeuksia googlata nimikirjaimien perusteella, mutta crowdsourcing tuotti tällä kertaa oikean tuloksen. Hyvä niin, koska ensimmäinen joka itsellä tuli mieleen oli Patricia Kaas.

Pekko Käppi on tätä hipsteriskeneä, joka on ilmeillyt kuplani laitamilla jo pitkään, mutta johon en ole oikein viitsinyt/osannut/muistanut koskaan tutustua. Nyt oli hyvä syy, ja tartuin miehen viimeisimpään, onko tämä nyt kakkoskokopitkä, Matilda, vuodelta 2017.

Odotin ehkä jotain joosekeskitalomaista alt-folkia, mutta levyn avausraita on siihen aivan liian svengaava. Mutta pian koira kyllä näyttää karvansa ja Joose Keskitalo ei ole kovin kaukaa haettua. Tällaista ehkä vähän melankolista kotimaista etnoa, tai kansanmusiikkia, tai mitä alkurokkia tämä nyt onkaan. En suuremmin pitänyt Käpin lauluäänestä, eivätkä laulutkaan olleet minusta kovin tarttuvia. Varmaan livenä ihan jeppis.

Lopuksi vielä googlasin Pekkoa vähän, ja kävi ilmi että mies soittaa jouhikkoa. En enää jaksanut googlata mikä on jouhikko.

2/5

[turbolusikka-blog]

Soolosoittimelle sävelletty teos (vain yksi soitin)

Leevi Madetoja: Six Piano Pieces. Nyt ollaan taas syvissä ja tuntemattomissa vesissä. Otsikosta tulee mieleen lähinnä klassinen musiikki (vaikka varmasti soolosoittimelle sävellettyjä teoksia löytyy melkein mistä genrestä vain) ja mietin viulun ja pianon välillä. Päädyin Leevi Madetojan kuuden pianosävellyksen teokseen. Esittäjä kuuntelemallani levytyksellä oli Josef Suk.

Piano on kyllä hieno ja tarvittaessa dramaattinenkin soitin, kuten tällä levytyksellä kuulee. Lisäksi se toimii minusta varsin hyvin yksinäisenä soittimena ja siitä saa loihdittua hyvin erilaisia tunnetiloja. Madetojan pianobiiseissä käydäänkin rakkauden aallonharjalla ja maalaillaan idyllisiä maisemakuvia (tai jotain). Erittäin kaunis ja kuulas kokonaisuus, vaikka jälleen kerran laajempi sivistyneisyys tällaisen teoksen arvosteluun puuttuukin.

3/5

[turbolusikka-blog]

Musiikkia, joka on sävelletty ennen vuotta 1700

Classical Arabic Orchestra of Aleppo: Samai Bayati. Toinen erittäin hauska kategoria: piti kaivaa todella syvältä, koska suurin osa meidän tuntemasta klassisesta musiikistakin on 1700- ja 1800-luvuilta. Niinpä etsiskelin keskiaikaista musiikkia ja kun länsimainen barokkimusa ei niin iske, niin tämä on nyt klassista, keskiaikaista arabimusiikkia. Tarkempaa sävellysaikaa en kyllä saanut selville.

Todella kaunista musiikkia ja hyvin voisi kuvitella tätä taustamusiikiksi vaikkapa töihin (itse kuuntelin ihan kotona) tai tietysti maukkaan aterian taustalle. Pääosassa on jokin kielisoitin, ehkä luutuntapainen, jotain huiluja kuuluu myös sekä jousisoittimia, ja tietysti symbaaleja ja muita perkussioita. Kauniita melodioita ilman laulua.

4/5

ps. nyt huomasin että levytys onkin nimeltään Ottoman Arabic Classical Music joten tämä jättää nyt vähän arvailujen varaan miten vanhasta musasta oikeastaan on kyse. Osmani-imperiumi kun päättyi vasta 1900-luvun alussa...

[turbolusikka-blog]

Palkinnon voittanut levy (esimerkiksi Grammy)

Billy Childs: Rebirth. Levy valikoitui ihan vaan selaamalla viime Grammyjen voittajaluetteloa. Popeimmista kategorioista ei juuri mikään vaikuttanut kiinnostavalta ja haasteen luonteenkin tuntien päätin kokeilla jotain kokeellisempaa. Valinta oli lopulta kahden kauppa jonkun countryartistin ja instrumentaalijazz-kategorian voittaneen Childsin välillä.

Sanomattakin on siis selvää ettei minulla ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä Billy Childsista. Kyseessä on kuitenkin 60-vuotias jazzpianisti New Yorkista, ja Rebirthillä kuullaan pianovetoista jazzia, jossa soivat myös rytmiryhmä sekä ainakin saksofoni. Aivan täysin instrumentaalilevy ei kuitenkaan ole kyseessä koska Stay-biisissä vierailee myös vokalisti, Alicia Olatuja.

Jazz-ymmärrykseni ollessa lähinnä samaa luokkaa kuin sian ymmärrys tähtitieteestä tai tukkamuodista en sen syvällisempää analyysiä osaa levystä antaa, mutta varsin miellyttävää kuunneltavaa se oli. Rumpali oli fantastinen silloin kun pääsi irti (lähinnä levyn alkupuolella), ja loppua kohden levy rauhoittui entisestään.

3/5

[turbolusikka-blog]

Lastenmusiikkilevy, joka on ilmestynyt 2000-luvulla

Risto Räppääjä. En ole syystä tai toisesta kovin syvällä 2000-luvun lastenmusiikkiskenessä, joskin Ipanapat jostain vuosituhannen alkuvuosilta tuli mieleen. Niitä kuunneltiin siskon perheessä ja nehän oli ihan ammattitaidolla tehtyä ja jotain vähän erilaista. Mutta nehän nyt rajautuu ulos koska eivät ole mulle ennenkuulemattomia. Samoin muistuu mieleen raivostuttava MC Koppakuoriainen, Smurffit ja Fröbelin palikat.

Jostain Spotifyn lasten soittolistalta löytyi Risto Räppääjä ja otin niiden ekan levyn vuodelta 2008 kuunteluun. Heti kun nuotin viereen laulava lapsi alkoi laulaa aloin miettiä että minkälaisia lastenlevyt oli silloin kun itse olin lapsi. Ja kas! Siinähän se ero heti on: silloin lastenlevyillä lauloivat aikuiset, Hassu Haitarimies tai Mikko Alatalo tai se tyyppi joka lauloi Keke Ruusperistä. Ja se kaikkein paras lastenlevy kaikista (tosin tällöin olin itse jo vähän vanha lastenlevyihin ja kyllin kypsä Iron Maideniin, mutta veli kuunteli kovasti): Juice Leskisen (eittämättä ns. aikuisartisti!) Haitaribussi vuodelta 1993.

Haitaribussi-levy alkaa ikimuistoisesti näin:

"Tulee bussi Porista on siinä satakunta matkustajaa jotka eivät tahdo saada unta"

Jo ensimmäisessä säkeessä on siis enemmän sisältöä ja nokkeluutta kuin pussillisella Risto Räppääjiä!

Kyllähän Risto Räppääjälläkin toki aikuisetkin laulavat. Ne raidat ovatkin vähän parempia, esimerkiksi Pussita ja pakasta on ihan tarttuva ralli eivätkä lapset ole sitä pilaamassa. Ne laulut, joilla Risto tosiaan yrittää räpätä, ovat levyn vaivaannuttavinta antia. 1/5

[turbolusikka-blog]

Kirjaston hyllystä umpimähkään napattu levy

Statik Selektah: Lucky 7. Koska minulla ei ole enää minkäänlaista levysoitinta tässä kohtaa joutui vähän soveltamaan. Helmetin, eli Helsingin seudun kirjastojen, musiikkihaastehan juontaa juurensa Lukuhaasteeseen, joka on pyörinyt joitakin vuosia ja joilla kirjastot haluavat kannustaa ihmisiä lukemaan lukemattomia kirjoja ja pöhisemään asiasta somessa ja muissa atk-ajan kanavissa. Näin ollen musiikkihaasteenkin perusajatus on se, että haasteen suorittaja metskaa levyjä kirjastosta ja avaa itselleen uusia musiikkimaailmoja.

Koska olen diginatiivi ja atk-entusiasti (no en ole kumpaakaan), suoritin otsikon levyvalinnan digitaalisesti siten, että menin helmet.fi-sivuston aineistohakuun, valitsin aineistoksi musiikin, ja halukenttään kirjoitin sattumanvaraisen merkkijonon pudottamalla käteni sattumanvaraisten näppäimistön näppäinten päälle. Sitten vielä valitsin sattumanvaraisen sivun (s-kirjaimella löytyi aika paljon musiikkia...), ja "hyllystä" löytyi umpimähkään minulle aiemmin tuntemattoman artistin levy.

Kävi ilmi, että Statik Selektah (jonka nimen perusteella pelkäsin reggaeta) on amerikkalainen hiphop-tuottaja ja Lucky 7 on nimensä mukaisesti miehen seitsemäs pitkäsoitto. Julkaisuvuosi oli 2015. Ja levy oli yllättävän kova!

Ilmeisesti Statik itse on vain tuottaja eli kyseessä on ns. tuottajalevy, ja raidoilla on vierailemassa eri vokalisteja. Vain muutama nimi vierailee usealla raidalla joten vierailijoita on aika liuta. Tunnetuimpina Talib Kweli, yksi suosikkiräppäreistäni, sekä Joey Badass ja Action Bronson.

Itse tuotantopuoli on miellyttävän orgaanista, ja mieleen tuli väistämättä Ghostface Killahin tuotanto (vaikka Ghostface ei itse omia biisejään tuotakaan). Tyylikästä soulsamplejen käyttöä ja melko funkya menoa kaiken kaikkiaan. Miellyttävä uusi tuttavuus.

3/5

[turbolusikka-blog]

Levy, jonka nimessä on väri

Frank Ocean: Channel Orange. Olen pitkään miettinyt mikä Frank Oceanista on tehnyt niin hypetetyn: minulla kun ei satunnaisista radiossa soitetuista biiseistä ollut jäänyt oikeastaan mitään muistijälkeä. Ja kun toissa vuonna ilmestyi Oceanin toinen studioalbumi Blonde viiden vuoden julkaisutauon päätteeksi, Oceania hehkutettiin joka tuutissa (ainakin omassa kuplassani) ja Blondea odotettiin kuin kuuta nousevaa. Joskus taisin yritelläkin jo ottaa selvää mistä on kyse mutta koska mitään ei jäänyt mieleen niin lasken tämän levyn vielä minulle ennen kuulemattomaksi ja näin ollen soveltuvaksi musahaasteeseen.

Sen tiesin, että kyseessä on jonkinlainen nyky-r'n'b (as opposed to vanha rhytm'n'blues) tai neosoul. Luin joku vuosi sitten The Rootsin ?uestloven muistelmat ja siinä hehkutettiin D'Angeloa soulin tai r'n'b:n pelastajana 2000-luvun alussa, mutta sivuutin tuon Amerikan-lisänä. Olen kuitenkin ollut aistivinani samanlaista hypeä Frank Oceanin kohdalla - ja nyt jopa tällä puolen Atlanttia.

Frank Oceanin laulutapa tuo mieleen räpin ehkä tämän hetken toiseksi suurimman nimen Draken tyylin (niille jotka ei tiedä suurin on tietysti Kendrick Lamar), vaikka toinen on siis räppäri ja toinen ihan puhdas laulaja. Musiikin tyylilaji on kuitenkin periaatteessa sama: samplepohjainen r'n'b/hiphop, joskin Ocean laulaa kauniin puhtaasti melodioita (ja joskin Channel Orangella kuullaan myös ihan oikeilla soittimilla soitettuja biisejä). Räppäreitäkin levyllä esiintyy.

Levyn alussa jäin taas miettimään että tämähän on tätä samaa ameriikanhuttua: hidastempoisia, mielikuvituksettomia taustoja joiden päälle lauletaan sinänsä kauniita mutta silti jotenkin yhdentekeviä harmonioita lapsellisilla lyriikoilla (ks. etenkin Not Just Money ja Super Rich Kids levyn alkupuolelta). Mieleen tuli sellaisia Amerikassa hurjan suosittuja laulajia kuin Usher tai Akon - mielestäni syystäkään Euroopan puolella ei tällaisia artisteja pääsääntöisesti ole koskaan suuremmin ymmärretty.

Mutta albumi paranee huomattavasti loppua kohden. Levyn suurimmat hitit Pyramids ja Lost tulevat peräkkäin sijoilla 10 ja 11 yhteensä 17 biisiä sisältävällä albumilla, ja tästä eteenpäin levy onkin jo tarttuvampaa. Tempo nousee hieman, melodiat purevat paremmin ja uskaltaisinko jopa sanoa että biisien tanssittavuus paranee. Tanssittavuus tarkoittaa samalla myös jotenkin napakampaa temponpitoa ja biittien tarttuvuutta, ja se on tässä musiikinlajissa ehdottomasti plussaa. Erityismaininta vielä aina yhtä nerokkaan Andre3000:n vierailusta levyn kolmanneksi viimeisellä raidalla Pink Matter.

Jonkinlaisia ennakkoluuloja sanoisin että tämä musahaaste on jo murtanut. Frank Ocean on yksi sellainen. Pitää ottaa myös Blonde kuunteluun jossain välissä.

4/5

[turbolusikka-blog]

Jonkin kaupungin inspiroima levy

Lou Reed: Berlin. Erittäin hauskasti speksattu kategoria! Tätä oli vähän hankalampi tutkia ja lopulta teinkin hyvin vähän tutkimusta aiheeseen. Huomasin Lou Reedin levyt Berlin ja New York kun selasin aiemmin mainittua Wikipedia-artikkelia teemalevyistä. Päättelin härskisti otsikosta että Länsi-Saksan pääkaupunki lienee inspiroinut tätä levyä vuodelta 1973.

Pari vuotta sitten kuollut Lou Reed on minulle enimmäkseen melko tuntematon muusikkona, joskin karaktäärinä kai kaikki miehen tunnistavat - vähän samaan tapaan kuin David Bowien tai Iggy Popin, kun on liian nuori ollakseen koskaan elänyt näiden luovuuden kulta-aikoja. Walk on the Wildsiden tietysti kaikki tunnistavat ja muistelevat ehkä Velvet Undergroundia nimenä, mutta jos biisejä pitäisi luetella lonkalta lähtisi todella lyhyt lista.

Berlin kuitenkin kuulostaa jotenkin hyvin tutulta: ehkä se on Reedin tunnistettava lauluääni. Laulajahan Reed ei ole kovin kaksinen, kähisee vähän kuin Leonard Cohen ikään, mutta tyyli on vakaa ja laulut laadukkaita. Ei mitenkään nouse suursuosikkien joukkoon, mutta varsin hyvää seitkytluvun melankolista rockia tämä oli. 3/5

[turbolusikka-blog]

Elokuvan soundtrack

Guardians of the Galaxy: Awesome Mix Vol. 1 (Original Motion Picture Soundtrack). Googlasin suunnilleen sanoilla "great movie soundtracks" ja tällaisen nimen perusteella ihan paskan elokuvan ääniraita mainittiin tarpeeksi monella sivustolla herättääkseen kiinnostukseni. Kyse on varmaan jostain supersankarielokuvasta jossa on seitinohut juoni ja äänet liian kovalla. Mutta mutta: soundtrack olikin todella laadukasta kamaa! Ei originaaleja, vaan vanhaa, taitavasti kuratoitua musiikkia laajalla spektrillä. Itse asiassa kuuntelin näemmä jonkun pitemmän version soundtrackistä, kun Spotifystä löytyi vain Mixtape vol.1 & 2 -soittolista, Wikipedian mukaan varsinaisella soundtrack-levyllä kun ei ole kuin 12 raitaa. Soittolistalla oli ELOa, Fleetwood Macia ja Sam Cookea, joita ei varsinaiselta soundtrackiltä ilmeisesti löydy. Samat Jackson 5:t ja Marvin Gayet kyllä löytyvät molemmilta ja tämä kokoelma kyllä groovaa kuin hirvi! Tulee vähän mieleen taannoisen Baby Driver -elokuvan soundtrack, joka oli myös täyttä timanttia ja elokuva aivan järkyttävää paskaa. 4/5

[turbolusikka-blog]

Syntymävuonnasi listojen kärjessä ollut levy / kappale

Genesis: Abacab. Koska otsikko jättää vähän valinnanvaraa kuunteleeko yksittäisen biisin vai kokonaisen levyn, kuuntelin ensin Stray Catsin Runaway Boysin, joka oli Suomen singlelistan ykkösenä jossain vaiheessa vuotta 1981. Mutta sittemmin tulin toisiin aatoksiin ja ajattelin tehdä listan tehtävät tosissani ja pitkän kaavan kautta; niinpä kuuntelin Iso-Britannian albumilistan kärjessä käyneen Genesiksen Abacabin.

Genesikseltä aiemmin on puhutellut lähinnä Peter Gabrielin aikakausi eli 1970-luvun alkupuolisko ja progempi soundi. Vuoden 1981 Abacab on kuitenkin jo pitkällä Phil Collinsin aikakaudella, ja myös sävellykset levyllä ovat siirtyneet huomattavan poppiin suuntaan. Tämä tietysti näkyi myös kaupallisella puolella ja tuskin noista progemmista teoksista yksikään koskaan käynyt allbumilistan ykkösenä (no en kyllä tiedä enkä jaksa tarkistaa). Phil Collins julkaisi muuten samana vuonna ekan soololevynsä Face Value joka oli paitsi helvetin hyvä myös ihan massiivisen suosittu.

Abacabin yleissointi on aika ikävän kasari, vaikka oltiin vasta vuosikymmenen alussa. Pompöösi ja kaikuva. Ei näistä biiseistäkään oikein mitään jäänyt mieleen. Phil Collins on tietysti hieno laulaja mutta ajoittain vähän liian siirappinen mun makuun. Sävellyksetkään eivät yllä Face Valuen tasolle missään vaiheessa.

2/5