marraskuunmittainen

[marraskuunmittainen]

Päivä kolmekymmentä. Marraskuun wrap-up.

Jippii, marraskuu on ohi – ja kolmen viikon päästä päivä alkaa jo pidentyä! Joten nyt on aika pistää myös blogi tältä erää pakettiin.

Kiitos eri kanavia pitkin tulleista kommenteista ja palautteesta! Erityiskiitokset oman kodin hovikommentaattorille, joka auttaa minua näkemään maailmaa vähemmän mustavalkoisesssa valossa. Kyselyjä jatkosta on tullut, mutta nyt taitaa kaikki fokus siirtyä joksikin aikaa kahteen luoksemme pian saapuvaan henkilöön ja siihen miten heidät pidetään hengissä.

Tässä yhteenvetona kootut ajatukset marraskuisen matkan varrelta:

- Valon määrässä mitattuna on ollut to-del-la marraskuinen marraskuu. Mutta se armoton slush-vaihe on vasta edessä! Se asettuu Helsinkiin nykyään vasta joulu-helmikuuksi. Eli marraskuu kestää aika monta kuukautta.

- Oma mopo on hidastunut kuukaudessa todella paljon. Hengästyttää paljon ja ihan kaikki. Kuten esimerkiksi hidastempoinen 10 minuutin kävelylenkki. Toisaalta torsossani kasvaa kaksi ihmistä, joiden syke on jatkuvasti noin 150. Päälle vielä oman sydämen ja elintoimintojen ylläpito. Eli ei ihme jos kävellessä vähän hapottaa.

- Ihmiset kaduilla hymyilevät minulle enemmän kuin normaaliolosuhteissa. En osaa tulkita olenko heidän silmissään herttainen vai huvittava.

- Marraskuun aluksi oli vaikeaa orientoitua ajatukseen, että lepääminen ja syöminen ovat nyt minun “työtäni”. Nyt teen tätä duunia jo rutiinilla! Hyvää vaihtelua päiviin tuo, jos välillä käy huilimassa jonkun toisen asunnon sohvalla.

- Teen palkkatyötäni pääasiassa englanniksi. Nyt marraskuussa olen puhunut tasan kuusi sanaa englantia: “I’ll go for the same soup” (lounastilaus). En ehkä töihin palatessani osaa puhua enää sanaakaan englantia, ainakaan korporaatiosellaista.

- En tajua yhtään mitä on tapahtumassa. Huomaan, että yritän kompensoida tätä pään sisäistä epätietoisuutta miettimällä ja saattamalla ulkoisia, käytännön asioita järjestykseen.

- Edelliseen liittyen: jos pitkä to do -lista alkaa ahdistaa, sen voi myös repiä kappaleiksi. Kokeilin. Tepsii. Ei ahdista enää.

- Tarpeettoman moni asia (astianpesukone, pyykinpesukone, kengät, postiluukusta lattialle valahtava posti) tässä maailmassa on suunniteltu ja sijoiteltu sujuvasti kyykkiviä ihmisiä silmälläpitäen. Vertikaaliesteettömyyttä voisi miettiä enemmän.

Kiitos kaikille yhteisestä marraskuun mittaisesta! Juhlistan kuun päättymistä menemällä katsomaan Yösyöttö-elokuvaa. En tiedä onko se hyvä vai huono ajatus. Mutta toimikoon se joka tapauksessa ponnahduslautana marraskuun jälkeiseen.

Jännää joulukuuta!

Auringonlasku Helsingissä toukokuisena iltana kello 23.00. Tätä kohti!

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksikymmentäyhdeksän. Syrjinnästä.

Kerrotaan heti kärkeen: työelämä on kohdellut minua hyvin. Olen ollut onnekas.

Olen tehnyt oman alani töitä heti toisesta opiskeluvuodesta lähtien. Valmistuttuani vuonna 2009 keskelle finanssikriisiä pääsin valitsemaan kahden työpaikan välillä (välillä on hauska pohtia minne tie olisikaan vienyt jos olisin silloin valinnut toisin). 34-vuotiaan elämäni aikana minulla on ollut viisi toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta, joista kolme oman alan pestiä. Matkan varrella minulle on tarjottu jatkoa myös moneen määräaikaiseen työsopimukseen, mutta en ole erinäisistä syistä (vaihto-opiskelut, keskittyminen graduun jne) itse halunnut jatkaa näissä töissä. 

En siis voi omasta kokemuksestani allekirjoittaa väitettä nuorten naisten heikosta työllistymisestä ja syrjinnästä työmarkkinoilla. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus!

Tasa-arvolain mukaan työnantaja ei saa työhaastattelussa kysyä kandidaatilta perhesuunnitelmista. Raskaus ei saa vaikuttaa rekrytointipäätökseen. Raskaus ei myöskään ole syy päättää työsuhdetta koeajalla. Kaikkea tätä kuitenkin tapahtuu. Valitettavan moni nuori joutuu kamppailemaan paikastaan työelämässä, ja edelleen tarpeettoman usein sukupuolella on merkitystä tässä kamppailussa. Syrjintätapaukset ovat usein räikeitä.

Tällaisen suoran syrjinnän lisäksi olen havainnut, että äitiyteen ja raskauteen liittyy myös tiettyä itsesyrjintää – jota pääasiassa naiset itseään kohtaan harjoittavat. Suunnitelmat raskaudesta laittavat usein työhön liittyvät suunnitelmat jäihin – tyydytään epätyydyttävään työhön, koska ajatellaan että kohta kuitenkin jäädään pois töistä. Ei tsempata, pyritä eteenpäin, tehdä ylimääräistä, haeta uutta positiota, koska kohta kuitenkin jäädään pois töistä – vaikka mikään tai kukaan ei estä raskautta suunnittelevaa tai jo raskaana olevaa etenemään työurallaan.

Uskon, että tämä itsesyrjintä kumpuaa nimenomaan naisten työnhaussa edelleen kokemasta suorasta syrjinnästä. Kun ympärillä vilisee kauhutarinoita raskaussyrjinnästä, ei tee mieli ottaa riskiä. Pelko pitkistä oikeusprosesseista ja taloudellisesta epävarmuudesta tuskin tuo tarvittavaa virtaa vauva-arkeen.

Sen sijaan, että perheenlisäystä pohtiva ja uutta buustia työelämässä kaipaava nainen hakeutuisi uusien haasteiden pariin, hän kitkuttaa tyytymättömänä senhetkisessä työpaikassaan ja laskee päiviä äitiysloman alkuun. Tällaisesta tilanteesta käsin motivaatio palata äitiysloman jälkeen takaisin töihin ei välttämättä ole se kaikkein huutavin, vaan kiusaus jäädä pitkäksi aikaa kotiin kasvaa – sen sijaan, että kotonaoloa tasattaisiin puolison kanssa (joka samanaikaisesti on mahdollisesti hakeutunut hyvinkin motivoivien työtehtävien äärelle).

No mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Itsesyrjintä romukoppaan ja täysillä tienristeyksiin – elämäntilanteesta huolimatta! Motivoiva työ kuuluu kaikille! Ja mitä tulee suoraan raskaussyrjintään työelämässä, Tasa-arvovaltuutetun nettisivuilta l��ytyy hyvät askelmerkit toimintaan.

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksikymmentäkahdeksan. Pelkokerroin.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut, että kaikkea voi pelätä ja kaikesta voi huolestua. Olen tottunut olemaan melko itsellinen ihminen, mutta yhtäkkiä en olekaan enää vastuussa vain itsestäni, vaan myös kahdesta muusta henkilöstä. Hurjaa!

Ja nyt marraskuussa on pitänyt jättää taakse työidentiteetti ja kaikki ne työasiat, jotka tietää hallitsevansa hyvin – asiat jotka ovat tuoneet arkipäiviin struktuuria ja turvaa kaikessa tuttuudessaan. Nyt tajuaa vain, että ei tajua mitään. Kaikki on täysin vierasta, eikä ihan tiedä mikä on normaalia ja mistä olisi oikeasti aihetta huolestua. Kaikkeen liittyy niin paljon epävarmuutta.

Ja kaikenlaista olen matkan varrella pelännyt ja kaikenlaisesta huolestunut!

Voinko kertoa asiasta jo töissä? Entä jos kaikki meneekin nyt pieleen? Voinko laittaa kuvan Instagramiin? Entä jos kaikki meneekin nyt pieleen? Voinko aloittaa tämän blogin? Entä jos kaikki meneekin nyt pieleen? No sitten menee, ja se on kamala ajatus, mutta ei sitä voi koko ajan miettiä. Tulisin hulluksi, jos kaiken aikaa vain hysteerisesti pohtisin miten vesselit voivat. Tai olenko tehnyt matkan varrella jotain väärää. Tai miettisin mitä seuraavaksi tapahtuu. Tai sitä mitä omalle isoäidille kävi.

Ja toki en voi näiltä ajatuksilta aina suojautua – mutta hyvin levänneenä se onnistuu paremmin. Ja öisin kannattaa miettiä ihan muita asioita, sillä ne kirkkaimmat ajatukset eivät synny silloin.

Lääkkeeni pelkoon on ollut puhuminen.  Avoimuus.  Elämän jatkaminen niin normaalisti kuin se tässä tilanteessa on mahdollista. Mahdollisimman aikaisin töissä kertominen – jos kaikki sitten menisikin pieleen, varmasti jäisin silti pois töistä joksikin aikaa. Blogin kirjoittaminen – jos kaikki sitten menisikin pieleen, haluaisin varmasti siitäkin kertoa ympärilläni oleville ihmisille. Joten täytyy saada puhua myös silloin kun asiat ovat hyvin.

Ja olen käsittänyt, että nassikoiden synnyttyä pelkokerroin vasta lähteekin omille kierrosluvuilleen, joten positiivista ajattelua kannattaa harjoitella jo tässä vaiheessa.

Kesällä 2005 olin ensimmäisessä oman alan kesätyöpaikassani (lähetin muuten todella paljon fakseja tuona kesänä), ja sain läksiäislahjaksi vihreän kortin, jossa leijaili kirjava perhonen. Kortin sisälle oli kirjoitettu runonpätkä, ja sen viimeiset säkeet menivät jotenkin näin: “Jos tahdot lentää, on rohkeuden oltava hieman suurempi kuin pelon.”

Tämä kortin ajatus on kolkutellut takaraivossa helteisestä virastokesästä lähtien, etenkin tänä syksynä. Kantavin siivin kohti maalia!

Kädet irti turvakaiteesta ja ylös kohti taivasta! Saa huutaa!

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksikymmentäseitsemän. Naisten ja miesten hommia.

Viikko sitten mökkireissulla se iski tajuntaan: minut on pakotettu jääkaapin ja hellan väliin. Auts!

Minulla on kaksi siskoa mutta ei yhtään veljeä, ja olen kasvanut pärjäävien, maaseudulla yksin elävien naisten suvussa. Maailmassani ei ole koskaan varsinaisesti ollut erikseen määriteltyjä naisten ja miesten töitä, koska miehet ovat olleet kortilla – naiset ovat tehneet kaikkea. 90+ mummoni on edelleen tuttu näky pihalla viikatteen kanssa. En myöskään koskaan ole omistanut yhtään nukkea (pehmoleluja sitäkin enemmän), ja lapsuuden vakioleikissä roolini oli esittää kahden pojan yksinhuoltajaisää. Tälle kolmikolle aina sattui ja tapahtui, ja aika usein oltiin retkellä paperinkeräysroskiksessa. Aikuisenakaan vastaani ei ole liiemmin tullut tilanteita, joissa minua olisi ohjattu tekemään valintoja sukupuoleni takia. (Jätän #metoo-kokemukset tässä kohtaa käsittelemättä.)

Olen siis toiminnan ystävä, ja nautin puuhastelusta etenkin ulkoilmassa. Mutta nyt Maha estää tämän. Ja about kaiken muunkin missä vaaditaan vähääkään fyysisiä ponnisteluja.

Mökillä kannan mielelläni halkoja, sahaan ja pilkon niitä. Olen parempi ja kokeneempi kiukaan- ja takansytyttäjä kuin puolisoni (ja tästä olemme yhtä mieltä), sillä jaksan aluksi askarrella riittävästi kiehisiä ja muita sytykkeitä. Ja vasta viikko sitten tajusin kuinka fyysistä hommaa vuoleminen on! Eipä onnistu enää!

Mökillä en myöskään pystynyt kantamaan vesiä saunalle, imuroimaan tai pakkaamaan autoa. Myöskään autolla ajaminen ei tuntunut enää hirveän turvalliselta (vaikea kääntää torsoa niin että näkee kuolleeseen kulmaan / pystyy peruuttamaan), joten mieluummin istuin kyydissä. Mökillä pilkoin siis tomaatteja ja kuorin perunoita. Katoin pöydän ja leikkasin leipää. Sienimetsässä bongailin seisaaltani suppilovahveroita ja mies kyykki sienet matkaamme.

Sama homma myös kotona. En pysty kokoamaan hyllyä, remontoimaan tai kantamaan tavaroita vintille, koska maha. Nyt juuri viikkaan vauvanvaatteita, sitä kun pystyy tekemään fyysisesti rajoittuneenakin. (Ja se tuntuisi kenties luontevammalta, jos olisin harjoitellut 30 vuotta sitten niillä nukeilla.)

Tänä päivänä naiset saavat Suomessa keskimäärin 1,57 lasta, joten he eivät ole tällaisessa avuttomassa tilassa kovin montaa kuukautta elämästään. Mutta ei tarvitse mennä montaa sukupolvea taaksepäin, kun keskimääräinen syntyvyys huiteli viiden kieppeillä, mikä tarkoitti että naiset olivat jatkuvasti raskaana tai toipumassa raskaudesta. Ei mikään ihme, että olosuhteet ajoivat naisen töihin keittiöön ja miehen pellolle! (Vaikkakin voin uskoa, että maatalojen raskaana olevat naiset ovat myös rehanneet aika paljon.) Eikä ihme, että tämä historiallinen, fyysisistä syistä pakotettu asetelma on jäänyt monessa kohdassa päälle ja jättänyt ajatuksen naisesta kotitaloustöiden ensisijaisena pyörittäjänä ja miehestä perheen fyysisenä työjuhtana. 

Mutta nyt 2000-luvulla tästä ajatuksesta voisi vihdoin hellittää – enää ei eletä agraariyhteiskunnan suurperheissä, vaan raskaudenaikainen fyysinen avuttomuus on vain väliaikainen ilmiö. Ja tänä koneiden kulta-aikana melko harvassa kotityössä tarvitaan mitään supervoimia, joten erottelu fyysisiin “miesten hommiin” ja kevyisiin “naisten hommiin” on melko keinotekoista. Kyllä se klapikone laulaa ihan hyvin naisenkin käsissä. THL:n uusimman tasa-arvobarometrin mukaan naiset ovat kuitenkin edelleen Suomessa enemmän vastuussa lastenhoidosta ja kotitaloustöistä, ja miehet erilaisista huolto- ja korjaustöistä. 

Ja toki pariskunnat saavat jakaa työt miten haluavat, mutta ideaalitilanteessa jako tehdään sen mukaan mistä kumpikin aidosti nauttii eikä historiallisten jäänteiden mukaan. 

Joten ensi vuonna aion ottaa vahingon takaisin! Puukko on jo teroitettu saunan sytykkeiden vuolemista varten!

Lapio tyttärineen. Kevättalkoissa pihahommat vielä onnistuivat. 

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksikymmentäkuusi. Marraskuu = Lempikuu!

(Blogi ei päivittynyt eilen, sorry! Vieraita kylässä, fokus toisaalla!)

Viime yönä sen tajusin. Marraskuun pimeys on tehty rakastumista varten! Sellainen tekisi kaikkien marraskuista helpompaa ja valoisampaa!

Neljä vuotta sitten marraskuussa retkahdin koripalloilijaan, ja sille tielle jäin. Luulin, että silloin rakastuin viimeisen kerran. Väärässä olin!

Nyt olen nimittäin taas tainnut rakastua – tällä kertaa kahteen alle kaksikiloiseen henkilöön, joita en ole vielä tavannut, en vielä tunne. Kahteen, jotka ovat koko ajan niin lähellä ja läsnä mutta samanaikaisesti jossain ihan muualla. Kertovat itsestään vähän mutta säännöllisesti. Vaativat jatkuvasti ruokaa ja sätkivät lujaa Kake Randelinin soidessa (tästä voi jokainen tehdä omat tulkintansa!).

Toki olen tähänkin asti tuntenut kiintymystä näihin kahteen vesseliin, mutta viime yönä yksin valvoskellessa se iski surffiaaltona tajuntaan. Sellainen kaikki kliseet sisältävä rakkaus. Todella kreisiä. Ympärillä marraskuun öinen pimeys, sydämessä kaikki sateenkaaren värit. Suosittelen!

Ja marraskuinen rakastuminen ei välttämättä vaadi muita ihmisiä! Sateenkaaren värit voivat löytyä muualtakin, esim. harrastuksista, ystävistä, musiikista, luonnosta, pirtelöstä, keppihevosista, räntäsateesta, länsimetrosta, arjesta. Kannattaa siis hakeutua omien sydämen asioiden äärelle, ja voilá, marraskuun harmaus on pian taitettu!

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksikymmentäneljä. Kiitos, saa antaa paikan!

Jokin aika sitten kirjoitin Mahasta. Kuinka olen joutunut uuden eteen, kun kroppa ei enää taivukaan normaaliin arkeen – esimerkiksi seisoskelemaan metromatkaa keskustasta Herttoniemeen (Herttoniemi–keskusta-menomatkalla on yleensä vielä voimia jäljellä).

Lokakuun loppuun saakka kuljin päivittäin metrolla töihin, usein ruuhka-aikaan. Edelleen nyt marraskuussa metro on minulle paras tapa liikkua kaupungissa. Ylipäänsä kuljen Helsingissä paikasta toiseen pääasiassa julkisilla kulkuneuvoilla. Ja jo hyvin pitkään minusta on näkynyt päälle päin, että torsossani kulkee mukana jotain ylimääräistä (ja että sitä ylimääräistä ei ole hankittu kesän grilliherkuilla). Kaksi kertaa, siis kokonaista KAKSI kertaa koko syksyn aikana minulle on tarjottu täydessä metrossa paikkaa. Kummallakin kertaa lyhyt sananvaihto käytiin englanniksi. Kummallakin kertaa hymyilin, kiitin ja otin paikan kernaasti vastaan.

Tämä on vaikea asia. Tai ei kai pitäisi olla niin vaikeaa pyytää paikkaa julkisessa kulkuneuvossa. Mutta pärjääjälle se on. Paikan eli avun pyytäminen tuntuu samalta kuin huutaisin kovaan ääneen täydelle metrovaunulle, että katsokaa nyt kaikki, olen heikko enkä pärjää!

Olen kuitenkin harjoitellut tätä muutaman kerran kun täydessä metrossa on vapautunut paikka, ja nuori jantteri vierestäni on yrittänyt ryysiä sille. Näissä tilanteissa olen määrätietoisesti kysynyt josko minä voisin kuitenkin istua tähän. Kummallakin kerralla olen saanut paikan. Ihan ilman käsirysyä tai muuta välikohtausta.

Huomaan kovasti herkistyneeni tälle asialle syksyn mittaan – mielestäni vanhuksille, klenkkaaville ja torsoaan kasvattaville nyt vain kuuluu tarjota julkisessa kulkuneuvossa paikkaa. Ja se on mielestäni naisten ja miesten ja nuorten ja keski-ikäisten ja ihan kaikkien kynnelle kykenevien tehtävä. Kyllä henkilö sitten kieltäytyy jos ei tahdo paikkaa. Ei ole mitään häpeällistä vaikka vahingossa tarjoaisi paikkaa jollekin joka sitä ei kaipaa.

Erityisen paljon risovat tilanteet, joissa erikoishenkilöille merkityillä paikoilla (=usein korkeammat penkit ja esteetön käynti ovenkäynnin kupeessa) istuu nuoria eteerisiä ihmisiä rämppäämässä puhelimiaan. Ja saa toki istua ja rämpätä jos muut paikat ovat täynnä! Mutta jos näin tekee, niin sillä sekunnilla kun metroon/ratikkaan/bussiin astuu heikommassa hapessa oleva ihminen, pitäisi olla valppaana tarjoamaan paikkaa. Mutta rämpätessä ei hirveästi nostetta katsetta puhelimesta. Rämpätään kotipysäkille saakka ja vieressä mummo horjuu keppinsä kanssa. Pärjää niin kuin on tottunut tekemään. Ja tässä kohtaa mielestäni nimenomaan paikan turhaan varanneella olisi velvollisuus huomioida paikkaa tarvitseva, ei toisinpäin.

Uskon, että tämä ilmiö liittyy samaan vaikenemisen kulttuuriin, jota noudattaen monen bussin ikkunapaikalla matkustavan on poisjäädessään vaikea avata suutaan ja pyytää tietä. Sen sijaan he lähtevät ryysäämään käytäväpaikalla istuvan ohi sanomatta sanaakaan. Aaarghhh, ei näin!!

Huh. Nyt tuli ehkä vähän kukkahattuhenkilökirjoitus, mutta tämä asia on alkanut nyppiä tänä syksynä todella paljon. Lapsesta asti päivittäin julkisilla Helsingissä liikkuneena toisten huomioiminen liikennevälineissä on mielestäni ihan peruskauraa! Olen pöyristynyt, eikö muille ole opetettu samaa?

Paikanpyytämisen (=avunpyytämisen) opetteleminen ruuhkametrossa on toisaalta minulle myös hyvä happotesti tulevaa vuotta varten. Taidamme joutua pyytämään apua monessa tilanteessa kun omat rajat tulevat vastaan (ja mielellään jopa ennen kuin ne rajat tulevat vastaan). Mutta on eri asia pyytää auttavaa kättä tutuilta ihmisiltä kuin tuntemattomilta. Voi tosin olla että pari kertaa tulen törppöilemään kahden vesselin kanssa myös metrossa ja siinä on vieraidenkin ihmisten auttavat kädet kovasti tarpeen. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen!

Matkustaja, tällä kyltillä halutaan kertoa sinulle jotain. Esimerkiksi varoittaa ihmisenkokoisista lastenrattaista.

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksikymmentäkolme. Luottamusharjoitus.

Kun puhutaan raskaudesta ja vanhemmuudesta tasa-arvon näkökulmasta, keskustelu kääntyy usein yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka sortavat raskaana olevia. Ja hyvä että keskustellaan (ja vielä parempi jos toimitaan näiden rakenteiden purkamiseksi)!

Mikrotasolla on ollut mielenkiintoista huomata myös kolikon toinen puoli: yksityisellä tasolla valtaa käyttääkin nimenomaan raskaana oleva henkilö. Selitän hieman!

Raskaudessa hyvin harva asia on minun käsissäni (miten vauvat voivat ja kasvavat, milloin ne syntyvät jne). Mutta vielä vähemmän on itse asiassa ei-raskaana olevan puolison käsissä. Raskaana ollessani voin kuitenkin tietyillä elintavoillani edes hieman yrittää vaikuttaa vielä syntymättömien vauvojen hyvinvointiin: ruokavalinnoilla (aika moni elintarvike on kielletty raskaana olevilta), alkoholinkäytöllä ja tupakoinnilla, unen ja levon määrällä, stressaamisella tai stressaamatta jättämisellä. Puolisolle jää tässä kohtaa käteen tyhjä arpa. Vaikka hän kuinka jättäisi homejuustot syömättä, se ei edistä hänen omien, toisen vatsassa kasvavien lastensa hyvinvointia.

Toki välillisesti on suuri merkitys kantaako puoliso joka ilta kotiin sushit, viinit ja muut kielletyt herkut vai kunnioittaako hän raskaana olevan rajoitteita. Mutta loppuviimein raskaana oleva tekee riskiarvion ja päätöksen kummankin vanhemman puolesta – juonko lasin viiniä, syönkö palan sushia, juoksenko puolimaratonin, lähdenkö ajamaan pyörällä?

Mitä luottamusta tämä kuvio vaatiikaan! Uskon, että puolison suhtautuminen raskaana olevaan ja tämän toimintaan heijastelee jotain myös parisuhteen yleisestä luottamuksen tasosta. Pelkääkö ja epäileekö puoliso? Kannustaako vai kieltääkö? Onko hän tukena vaiko taakkana? Stressaako vai jättääkö stressaamatta?

Hauska ajatusleikki on myös kuvitella tilanne toisinpäin – miten minä suhtautuisin siihen, että puolisoni olisikin raskaana? Että asiat eivät olisikaan minun käsissäni, vaan minun olisi luotettava, että toinen osaa tehdä oikeat valinnat yhteisten lastemme parhaaksi. Kun hän lähtisi kavereiden kanssa viettämään iltaa, soittelisinko perään pitkin iltaa vai luottaisinko että hän tajuaa jättää sangriat juomatta? Kieltäisinkö häntä lähtemästä mökkireissulle monen tunnin ajomatkan päähän lähimmästä lääkäriasemasta? Miten reagoisin kuullessani hänen syöneen vahingossa aamupalaksi homeista leipää?

Näitä luottamusajatuksia on hyvä pyöritellä mielessä nyt kun pian edessä ovat ajat, jolloin pelinappulat tasaantuvat: kun vauvat ovat syntyneet, luottoa toisen kykyyn tehdä oikeita valintoja vauvojen hyväksi tarvitaan tasapuolisesti kummaltakin suunnalta. Ja tällainen harjoitus, jossa hetkeksi asettuu toisen asemaan ei tee pahaa muidenkaan ihmissuhteiden kohdalla.

Luottavaisin mielin torstai-iltaan!

Kesällä menin festareille ilman puolisoa. Hän ei soitellut perään. Hörpin festarihumussa viiliä.

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksikymmentäkaksi. Pari sanaa alkoholista.

Uhhh. Suuta kuivasi ja päässä lauloi timanttipora. Yksikin viinilasi yhdistettynä huonoihin yöuniin ja intensiiviseen työputkeen oli tyrmäävä yhdistelmä.

Pääjomoinen joulukuu oli mitä parhain ajankohta tehdä päätös, jota olin pohtinut jo jonkin aikaa: ollapa vuosi ilman alkoholia! Kuulostella ja tunnustella miltä se tuntuisi. Ihan vain ihmiskoemielessä, ilman sen aatteellisempaa agendaa. Eikä sen tarvitsisi olla niin vakavaa. Tarvittaessa voisi vaikka lopettaa kesken, jos tipattomuus jossain vaiheessa vuotta ei enää tuntuisikaan oikealta ratkaisulta. Mutta vuosi sitten joulukuussa se tuntui juuri oikealta päätökseltä (ja tässä kohtaa tekstiä kuuluisi kai korostaa sitä, että ei ollut mitään perinteistä ongelmaa alkoholin).

Ja sitten uudenvuodenaattona 2016, poks ja skål! Seurasimme Pyhätunturin rinteessä vuodenvaihteen ilotulituksia ja kilistimme talvipakkasessa lasilliset kuohuvaa. Lasit tyhjenivät, ja se oli minun osaltani sitten siinä. Seuraavan kerran vuoden päästä! Olo oli helpottunut – hyvästi päänsärky?

Päätös oli itselleni todella kirkas – juuri näin minun kuuluukin juuri nyt toimia – mutta sain pian huomata, että monella oli asian kanssa pureskelemista. Lähimpiä ystäviä olin jo varoittanut suunnitelmastani etukäteen, eikä asiaa tarvinnut perustella heille sen ihmeemmin. Mutta monet puolitutut olivat alkoholitauostani ihmeissään. Päätöstäni haluttiin tulkita. Päätökselle piti aina löytää joku perustelu, ja valideja vaihtoehtoja tuntui olevan tasan kaksi: joko olen a) raskaana tai b) autolla liikenteessä. Miten törppöä! Eihän kukaan puutu ravintolassa toisen ruokavalintoihin (“miksi sä et tilaa pihviä?”), joten miksi toisen juomasuhdetta saisi muka kommentoida vapaasti? Entä jos joku ei yksinkertaisesti halua juoda alkoholia? Miksi se ei ole riittävä syy olla ilman?

Itselleni asiaan ei liittynyt herkkyyksiä, mutta kuinka riipivää on lapsettomuudesta kärsivän ihmisen kuulla korvissaan sanat “ootsä raskaana” tilatessaan viinin sijaan vichya? Tai kun on riidellyt parisuhteensa katkolle ja juhlissa ei tee mieli hörppiä viiniä, jotta pysyisi jotenkin kasassa, ja joku tulee viereen vihjailemaan perheenlisäyksestä? Huh, aikuiset ihmiset, yritetään skarpata! Lisääntyminen ei todellakaan ohjaa naisen jokaista päätöstä!

Oma alkoholiton vuoteni sujui todella helposti siihen saakka kunnes sitten tulin raskaaksi – yhtäkkiä päätös tipattomuudesta ei enää ollutkaan minun vaan olosuhteiden sanelema. Ja kielletty hedelmä, se jos joku kiehtoo ja napsaa! Olen ratkaissut syksyn mittaan heränneen viinihimoni nuuhkimalla muiden viinilaseja, ja se on riittänyt korjaamaan tilanteen. Ja toki myös fundamentaalinen nollatoleranssini alkoholin suhteen oman raskauden aikana on pitänyt tipattoman vuoden kasassa (jokainen raskaanaolija määritelköön itse omat rajansa, niihin ei minulla ole valtuutta ottaa kantaa – eli skarpataan jookos myös tässä kohtaa muiden asioiden kommentoinnin kanssa).

Olen edelleen todella tyytyväinen vuosi sitten tekemästäni päätöksestä. Se on tuonut kaipaamaani etäisyyttä alkoholiin. Päänsäryt ovat poissa. En ole kuitenkaan ajatellut jatkaa toista tipatonta vuotta, vaan lähden varovasti tunnustelemaan normaalia viinisuhdettani taas kun on sen aika.

Ja nyt marraskuun lopulla, maalisuoralla mennään! Jo 326 tipatonta päivää takana! Tosin jos kaksoset syntyvät nyt tulevien viikkojen aikana, voi olla että sen jälkeen skålaan lasillisen, vaikka vuosi ei olisi vielä vaihtunut – mutta ainoastaan, jos se silloin minusta tuntuu siinä hetkessä oikealta asialta tehdä.

Mitäs laitetaan?  

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksikymmentäyksi. Se pakkaus, osa 2.

Jii-haa! Huutomme on kuultu! 

Marraskuun alussa kirjoitin frustraatiostani äitiyspakkaus-nimeä kohtaan. Kuinka tarpeettoman dorka, äitimyyttiä vahvistava nimi tuolla tärkeällä, pääasiassa vauvan tarvikkeita sisältävällä laatikolla onkaan.

Nyt myös Kela on herännyt ajatukseen, että vauvaa tosiaan hoivaavat muutkin kuin äiti, ja avannut sivuston, jossa voi ehdottaa pakkaukselle uutta nimeä (tai vaihtoehtoisesti äänestää vanhan nimen puolesta).

Nyt haastankin kaikki tasa-arvoisen ja monimuotoisen vanhemmuuden ystävät heittämään jonkin kommentin sivustolle! Olisi tärkeää, että pakkauksen nimi huomioisi paremmin ne monet eri perhemuodot, joita Suomessa elää jo tällä hetkellä, ja tulevaisuudessa vielä enemmän. Käyttämämme kieli ja sanasto kuitenkin heijastavat, luovat ja ylläpitävät sitä Suomi 100 -todellisuutta, jossa elämme joka päivä.

Ja jos oma nimigeneraattori ei juuri nyt syki, voit vain kommentoida sivulla, että nimi tulisi päivittää vastaamaan nykyajan monia perhenormeja. Ehdotukset ja kommentit voi jättää Kelan sivulla nimettomänä vuoden loppuun mennessä.

Klik klik ja kohti tasa-arvoisia pakkauksia!

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksikymmentä. Äitiyden musta aukko.

Menin kampaajalle. Pyysin leikkaamaan hiukset niin, että ne saisi ensi keväänä kiinni. Se olisi järkevää ja käytännöllistä.

Jälkeenpäin olin hieman kauhuissani. Juuri tätä vähän pelkäsin! Että minusta tulee järkevä, vakava, tehokas, tekninen. (Toki minusta nämä ominaisuudet löytyvät jo nyt, mutta se on vain se toinen puoli!). Että kaikki höpsö ja järjetön unohtuu, koska pitää keittää soseuttaa röyhtäyttää viikata steriloida tuttipullot vaihtaa vaipat laittaa lapset nukkumaan juuri oikealla kellonlyömällä mennä vauvauintiin ja askarrella sormiväreillä kauniita joulukortteja. Ja että kaikki tämä pitää tehdä täydellisesti.

Äitiyden musta aukko. Olen kuullut siitä. Olen nähnyt sitä. Se on hurja. Ja sitä pelkään kaikkein eniten.

Pelkään, että pian en osaa enää olla läsnä ja puhua muiden aikuisten kanssa minua itsenäisenä ihmisenä kiinnostavista asioista (esim. luonto, outdoor-elämä, kestävät elämäntavat, talviurheilu, tasa-arvoasiat, iskelmäklassikot, kansantanssi, työelämä, politiikka) tai tehdä valintoja omaa sydämen ääntä kuunnellen. Että kaikessa tekemisessä pitää olla järkeä. Että yhtäkkiä en enää haaveile omasta keppihevosesta tai pue vappulennolle seepranaamiaisasua päälle (tai ylipäänsä lähde perinteiseen vapunviettoon pohjoiseen).

Ja toki tiedostan että aluksi tilanne onkin juuri näin, etenkin kahden viikarin kanssa. Että päivät ja aivot täyttyvät vauvojen eritteistä. Mutta pelkään, että se jää päälle. Että edelleen vuonna 2020 puhun pelkkää kakkaa. Ja toimin järkevästi.

Hesarissa oli jokin aika sitten mielenkiintoinen artikkeli, jota varten oli haastateltu vauva-aikana eronneita miehiä. Useampi isä kertoi jutussa ulkopuolisuuden tunteesta, joka oli syntynyt äidin “omiessa” vauvan omaan hoivaansa niin että miehelle jäi kuviossa ainoastaan statistin rooli. Ja äitiyden mustassa aukossa, huh, siellä varmasti käy näin. Että äitiyttä suorittaa niin täydellisesti, että kaikki muu ja muut unohtuvat ympäriltä.

Tahdomme ajatella, että kaksoset suojelisivat meitä tältä tilanteelta (enkä toki tarkoita, että yksi vauva automaattisesti ajaisi mustaan aukkoon – tiedän myös monia pariskuntia, jotka ovat sen onnistuneesti välttäneet!). Kun kaksi vauvaa itkee kotona samanaikaisesti, kaksi hoitavaa käsiparia pääsee alusta lähtien tositoimiin eikä äidin ole mahdollisuutta omia uutta tilannetta itselleen. Asetelmaa helpottaa myös, että kaksosten isän on syntymän jälkeen mahdollista olla Kelan tukemana pidempään kotona kuin kolmen viikon perusisyysloman, joten hän pääsee opettelemaan vauvojen käsittelyä ja eritearkea tasavertaisesti äidin kanssa.

Varotoimenpiteenä mustalle aukolle on myös hankittu koko köörille lentoliput pohjoiseen vapuksi 2018 – seepra-asu odottaa jo malttamattomana lähtöä! Ja olen kuullut, että myös ensimmäistä vappuaan viettäville on varattu juhla-asuiksi eläinpuvut. Taistelu pimeyttä vastaan on alkanut!

Tunturiseepra on äärimmäisen uhanalainen laji.

[marraskuunmittainen]

Päivä yhdeksäntoista. Nimiseminaarin päätössanat.

Nimiseminaari on onnellisesti ohi! Seminaari sujui todella rakentavissa ja tuloksellisissa merkeissä, vaikka etukäteen kumpikin osallistuja jännitti kuinka suuri vääntö aiheesta syntyykään.

En tiedä miten ihmiset normaalisti näitä nimiasioita sumplivat mutta tässä yhden diplomi-insinöörin ja yhden järjestelmällistä toimintaa rakastavan valtiotieteilijän taidonnäyte:

Perjantai

Aloitimme seminaarin fundamentaalisella sukunimidebatilla – sukunimi määrittelee paljon myös etunimiä, joten oli tärkeää saada siitä ensin selvyys. Maaliin päästiin asiallisella keskustelulla ja argumentoinnilla. Asiaa lähestyttiin sekä tasa-arvon että tunteiden kautta. Kukaan ei itkenyt.

Lauantai

Lauantaina oli etunimipörssin vuoro – tämä vaatii pohjalle hyvät yöunet! 

Aluksi kumpikin kirjoitti ylös ennakkoon miettimänsä nimikandidaatit (20-30 kpl), kunkin erilliselle lapulle. Sitten seurasi todella kutkuttava osuus: laput vaihdettiin päittäin ja toisen kandidaatit sai jaotella eteensä neljään eri pinoon:

1) Jatkoon 2) Jatkoon mutta toiseksi nimeksi 3) Ehkä, täytyy miettiä 4) Ei jatkoon.

SItten kummankin pinoja lähdettiin käymään läpi yksi kerrallaan järjestyksessä 4-3-2-1. Matkan varrella ehkät päätyivät yhteisymmärryksessä muihin pinkkoihin. Ykköspinkat yhdistettiin keskenään ja kakkospinkat keskenään, ja niistä poistettiin muutamat päällekkäisyydet.

Ja sitten kärkikandidaattien kimppuun! Ykköspinon sisältö järjestettiin pöydälle niin että samanhenkiset nimet ovat vierekkäin (ajatus on että kaksosista toinen ei ole Pertti ja toinen José, vaan että nimissä on edes jotain samanparisuutta). Pienen yhteismakustelun jälkeen finaalissa oli viisi etunimeä.

Sen jälkeen siirryttiin taas itsenäiseen, kirjalliseen työskentelyyn: Kakkospinon (tokat nimet) sisältö levitettiin pöydälle ja nimistä haettiin kaikille viidelle etunimifinalistille hyvältä kuulostavia nimiyhdistelmiä. Tämän harjoituksen myötä myös etunimifinalisteista alkoi löytyä selkeitä suosikkeja.

Lopulta koossa oli noin 10 mainiota nimikomboa. Ja todella hyvä mieli!

Sunnuntai

Yön yli nukuttuamme kolme etunimeä ja kuusi nimikombinaatiota tuntui luontevilta valinnoilta jatkoon. Niitä täytyy jatkomuhistella kunhan ensin tapaamme nimettävät henkilöt.

Seminaariohjelman kruunasi alkukarsinnoissa tippuneiden nimilappujen polttaminen saunan kiukaassa (savu ei kuitenkaan ollut valkoista).

Valmista tuli!

Ei jatkoon, vaan saunan kiukaaseen.

Ps. Puoliso ehdotti tavaramerkin hankkimista nimiseminaarikonseptillemme. Perästä kuuluu! 

[marraskuunmittainen]

Päivä seitsemäntoista. Nimipörssi.

Kun pesueeseen on tulossa kaksoset, pitää päättää todella monta nimeä. Ja kun kaksoset syntyvät perheeseen, jossa vanhemmilla on eri sukunimet, pitää päättää vielä enemmän nimiä – parhaillaan jopa 3 + 3 + 1 nimeä (Suomen nimilain mukaan lapsilla tulee olla sama sukunimi). 

Siispä vetäydymme viikonlopuksi mökin rauhaan nimiseminaariin! Tavoitteena on pohtia alustavia nimivaihtoehtoja ja -kombinaatioita – toki lopullinen päätös nimistä voidaan tehdä vasta kun vesselit on kohdattu livenä. 

Seminaarivarustukseen on pakattu mukaan:

- Kummankin tekemät ennakkotehtävät (omat nimishortlistit) - Fläppitaulu - Paljon pieniä paperilappuja - Erivärisiä yliviivaustusseja - Seminaariohjelma - Hyvät hermot ja paljon avarakatseisuutta

Kutkuttavaa! Nimien valintaan liittyy niin paljon valtaa ja vastuuta! En ole varma kykenenkö blogaamaan tulevina päivinä kesken jännittävän seminaariohjelman. Katsotaan!

Wish us luck!

2000-luvun alun kimppakämpässämme asui muovinen lemmikkisorsa. Sen nimi oli Justin. Hyvä nimi sorsalle.

[marraskuunmittainen]

Päivä kuusitoista. Tunnustus.

Tehdään heti selväksi: minulla on henkilökohtaisella tasolla etäinen suhde avioliittoon. En ole koskaan haaveillut omista häistä tai tavoitellut vaimostatusta.

Tämä ei missään nimessä tarkoita, että suhteeni avioliittoon olisi kompleksinen muiden kohdalla – olen äärettömän onnellinen, että olen päässyt järjestämään rakkaiden ystävien häitä ja ollut juhlimassa monia ihania, juhlaparien näköisiä hääjuhlia. Nauranut ja itkenyt sydämeni kyllyydestä, pakahtunut onnesta läheisten puolesta! Näkemykseni ei myöskään tarkoita sitoutumiskammoa. Uskon, että pitkän ja onnellisen parisuhteen salaisuus ei pohjaudu sen juridiseen ulottuvuuteen, vaan luottamukseen, kunnioitukseen ja sopivassa suhteessa yhteiseen ja omaan tilaan. (Tiedän, että tämä ajatus hämmentää monia – voin tarvittaessa selventää lisää alkoholittoman oluen äärellä!)

Mainio analogia tähän löytyy kasvissyönnistä – lopetin lihansyönnin 20+ vuotta sitten, mutta minulla on toki paljon lihaaniystäviä. He tekevät omat valintansa, ja minun tehtäväni ei ole arvottaa niitä, vaan täysillä myötäelää heidän tekemiensä ratkaisujen kanssa.

Eli annetaan kaikkien kukkien kukkia! Mutta yhteiskunnan rakenteet, joissa oletetaan kaikkien syövän lihaa (=menevän naimisiin) tai jotenkin korotetaan lihansyönti (=avioliitto) muiden ratkaisujen yläpuolelle, saavat minut näkemään punaisen sävyjä.

Esimerkiksi isyyden tunnustaminen, kuten tätä hallinnollista prosessia avoliitossa syntyvien lasten kohdalla nimitetään.

Juridinen ajatus siitä, että avioliitossa syntyy vain pariskunnan välisiä lapsia – ja että avoliitossa asiaa pitää jotenkin lähtökohtaisesti epäillä, on vuonna 2017 todella absurdi. Vanhemmat, jotka ovat eläneet avoliitossa 15 vuotta, ovat tosiaan yhteiskunnan silmissä epämääräisempi perheenperustamisyksikkö kuin pariskunta, joka on tavannut toisensa kuusi kuukautta sitten, salamarakastunut ja mennyt naimisiin heti raskaudesta kuultuaan. Hmm. Niin kai se sitten on.

Positiivista kehitystä on sentään, että vuodesta 2016 (!!) lähtien isyyden tunnustamisen on voinut tehdä suht vaivattomasti ja ilman nöyryytyksiä normaalin neuvolakäynnin yhteydessä. Aikaisemmin tunnustuksen sai tehdä vasta lapsen syntymän jälkeen lastenvalvojan luona, ja tällä käynnillä avoparilta tentattiin yksityiskohtia heidän parisuhteestaan (suurinta osaa vakiintuneista pareista tämä proseduuri on kenties lähinnä huvittanut – mutta siis apua millä 50-luvulla olemme vielä tovi sitten eläneet!). Tänä päivänä tunnustuksen voi tosiaan tehdä jo etukäteen neuvolassa, ja kyseessä on vain puumerkkien kirjaaminen muutamaan lomakkeeseen sen jälkeen kun neuvolahenkilö on lukenut ääneen puumerkkien seuraukset – käytännössä sitoutumisen yhteisvastuulliseen huoltajuuteen. Huh, ei enää uteluja parisuhteen pituudesta tai intiimielämästä!

Mutta sitten tuleekin mielenkiintoinen twisti! Allekirjoitetut lomakkeet toimitetaan neuvolasta edelleen lastenvalvojalle ja sieltä maistraattiin. Lapsen syntymän jälkeen seuraa 30 päivän valitusaika, jolloin asianosaiset voivat vielä perua tunnustuksen. 30 päivän jälkeen maistraatti vahvistaa tunnustuksen ja vasta sen jälkeen lapsilla on tunnustettu ja vahvistettu isä. Toisin sanoen vasta 30 päivää syntymän jälkeen lapsella on myös toinen vanhempi, jolla on oikeudellisesti pätevä sukulaisuussuhde lapseen. Eli ensimmäisen kuukauden ajan avoliitossa syntyvät lapset ovat juridisesti isättömiä. Ja jos äidille tapahtuisi synnytyksessä tai sen jälkimainingeissa jotain, lapset olisivat käytännössä myös vanhemmittomia ensimmäisen kuukauden ajan.

Varmasti on paljon tapauksia, joissa tällainen tunnustus-valitus-vahvistus-menettely on oikein tarpeellinen (ja otaksun että löytyy myös lukuisia avioliittoja, joihin sitä olisi syytä soveltaa..?). Mutta tosiaan, sieltä toisesta ääripäästä löytyvät sitten ne vuosikymmeniä yhdessä eläneet avoparit. Kun Suomessa jo lähes puolet lapsista syntyy avoliittoon (tai vastaavaan ei-avioliittomuotoon), tätä tunnustamismenetelmää voisi kenties vielä vähän kehittää aavistuksen notkeampaan suuntaan? Keksin nimittäin tähän byrokratiaan hassattaviin verorahoihin to-del-la monta parempaa sijoituskohdetta!

Ps. Lomakkeissa ei ollut sellaista mahdollisuutta, että isä tunnustaisi kaksosista vain toisen. Voiko tästäkin tehdä valituksen?

Samalla keikalla jo 90-luvulta lähtien.

[marraskuunmittainen]

Päivä viisitoista. Juhlan aika!

Marraskuu, tuo ällöistä kuukausista ällöin on jo puolivälissä! Hurraa! Sitä voisi juhlistaa vaikka korkkaamalla pullollisen keltaista jaffaa! 

Tässä muutama toisistaan täysin irrallinen huomio ja pohdinta marraskuun 2017 ensimmäiseltä puoliskolta:

- On satanut. Lisäksi marraskuussa on ollut kolme yksittäistä hetkeä, jolloin olen kaivannut aurinkolaseja – mutta niiden käyttö olisi tuntunut ylilyönniltä (marraskuu ja aurinkolasit, heh).

- Haloo Helsingin Hulluuden highway -kappale soi ai-van jo-ka pai-kas-sa.

- Pyöräilyä on kova ikävä, ja sitä fiilistä kun voi siirtyä paikasta toiseen kepeästi raikkaassa ilmassa.

- Eikö kaksosia satu, kun ne todennäköisesti hakkaavat ja potkivat myös toisiaan vatsassa? (Epäilen, että torsossani kasvaa kaksi thai-nyrkkeilijää.)

- Olo on nyt marraskuun puolivälissä todella paljon skarpimpi kuin kaksi viikkoa sitten. Eläköön uni, lepo ja rautavalmisteet!

- Pitäisikö myös ei-raskaana olevalla puolisolla olla valtion tukema, valmisteleva lomapätkä ennen lasten syntymää? Nyt aika paljon käytännön valmisteluista jää ei-työssäkäyvän harteille ajankäytöllisistä syistä, mikä on omiaan kasvattamaan raskaana olevan henkilön etumatkaa vanhemmuuden alkutaipaleella.

- Kotioloissa Roxette on mitä mainiointa lounasmusiikkia.

Hyvää marraskuun jatkoa!

Haloo Helsinki, haloo marraskuu!

[marraskuunmittainen]

Päivä neljätoista. Kuka jää kotiin?

Nyt seuraa postaus, jolla suututan varmasti monta tahoa. Mutta otan riskin!

Olen päässyt osalliseksi moniin mielenkiintoisiin keskusteluihin lasten hoitamisesta kotona äitiysvapaan jälkeen. Kuka jää kotiin ja kuka menee töihin ja miksi ja mitä lapsille tapahtuu?

Edelleen tänä päivänä isät pitävät Suomessa vain murto-osan vanhemmille suunnatuista vapaista – THL:n mukaan vain muutama prosentti isistä jää vanhempainvapaalle. Syyt tilastojen takana ovat varmasti monenlaiset, ja mielenkiinnolla odotan (ja kauhulla pelkään) Sipilän hallituksen lupailemaa uutta esitystä perhevapaauudistukseksi.

Matkan varrella olen kuitenkin kuullut muutamia useammin toistuvia argumentteja siitä miksi isä ei ole jäänyt kotiin.

“Mies on töissä niin pienessä työpaikassa, että olisi vaikeaa jäädä pois töistä pidemmäksi aikaa.” “Miehellä on suuremmat tulot, niin on järkevää että ��iti jää kotiin.”

PASKAA sanon minä!

On eri asia sanoa, että mies ei halua jäädä kotiin, tai että toinen osapuoli nimenomaan omaehtoisesti haluaa jäädä kotiin. (Ja toki on jatkokysymyksen paikka – miksi mies ei halua jäädä kotiin, jos kuitenkin on halunnut lapsia..?) Ja toki on eri tilanne, jos naisella ei ole työpaikkaa minne palata, joten hän jää kotiin hoitamaan lapsia siinä tilanteessa (ja taas jatkokysymyksen paikka – miksi niin moni nuori nainen joutuu pätkätyöputkeen?). Mutta näitä samoja argumentteja olen kuullut myös pariskuntien suunnalta, jossa kummatkin osapuolet käyvät töissä.

Ajatus, että isä ei voisi jäädä pois töistä työnantajasta riippuvista syistä (pieni työpaikka / vaikea järjestää sijaista jne), on ihan posketon. Jääväthän naisetkin pois töistä, työpaikan koosta ja sijaisjärjestelyjen haastavuudesta riippumatta! Ja sijaisuusasiathan eivät varsinaisesti ole työntekijän ongelma, vaan työnantajan. Eri asia on toki sanoa, että työpaikalla ei kannusteta miehiä jäämään pois töistä, ja siksi se tuntuu omallakin kohdalla vaikealta asialta ottaa esiin työnantajan kanssa.

Ja sitten tämä kuka-tienaa-ja-kuinka-paljon ja mikä on järkevää. Miksi asiaa lähestytään aina taloudellisesta näkökulmasta? Voisiko asiaa pohtia myös arvovalintana? Eikö miehen poisjäänti töistä ole äärettömän tärkeä investointi isän ja lasten väliseen suhteeseen, tasa-arvoisempaan vanhemmuuteen ja vanhempien keskinäiseen arvostukseen? Ei kai kaikki perheiden tekemät päätökset aina ole taloudellisesti järkeviä? (Ja lapsethan ylipäänsä ovat taloudellisesta näkökulmasta todella epäjärkevä ratkaisu...) Käyttäväthän monet perheet rahaa myös muihin tärkeäksi kokemiinsa asioihin, jotka eivät välttämättä ole rationaalisesti perusteltuja tai välttämättömyyksiä (esim. rantaloma, jääkiekkoharrastus, tupakointi). Miksi isän ja lasten väliseen laatuaikaan ei haluta investoida? Nämähän ovat arvovalintoja eivätkä mitään absoluuttisia totuuksia! 

Toki tiedostan, että on monia kotitalouksia, jotka kaatuisivat jos perheen tulotaso romahtaisi kuukaudeksikin parempituloisemman jäädessä kotiin. Mutta on myös lukuisia perheitä, jotka eivät kärsisi kohtuuttomasti siitä, että parempituloinen osapuoli jäisi kotiin, vaikka sitten kuukaudeksi tai kahdeksi. Asuntolainalyhennys katkolle ja säästöpossun sisältö käyttöön! Silti tuntuu, että tämä taloudellinen argumentti toistuu ja toistuu ja toistuu, ja sitä pidetään hyvänä perusteluna, vaikka ennemmin pitäisi puhua siitä että ei nähdä tasa-arvoista perhe-elämää investointikohteena.

Kiitos, olen puhunut!

Isäkin voi leikkiä kunhan hameväki hoitaa vaippahommat.

[marraskuunmittainen]

Päivä kolmetoista. Maha

Raskauden puolivälissä minä katosin ja minusta tuli Maha. Tuttavat tervehtivät tavatessamme ensisijaisesti vatsaani. Ja vasta sen jälkeen minua. Huokaus. En ole itse koskaan kokenut erityistä vetovoimaa raskausvatsoihin, joten yhtäkkinen kiinnostus torsoani kohtaan oli minulle vierasta, uutta ja yllättävää.

Raskauden puoliväliin saakka poikkeustilanne ei myöskään ollut varsinaisesti tuntunut tai näkynyt missään. Olin jatkanut kesän ajan normaalia, fyysis-aktiivista elämääni, pyöräilin kaikki työmatkani ja osallistuin hyvillä fiiliksillä Venlojen Viestiin, Paavo Nurmi -juoksutapahtumaan (10 km) ja Pyhätunturin Tunturimaratoniin (downgreidasin kuitenkin puolimaratonin 10 kilometriin).

Sitten alkoi tapahtua. Ja trust me, kaksosten kanssa alkaa tapahtua vauhdilla. Yhtäkkiä normaalit vaatteet eivät enää mahtuneet päälle, vatsa oli tiellä koko ajan – ja mikä pahinta, normaali urheilu ei enää tuntunut hyvältä. 

Alkuraskauden yksiulotteiset onnen tunteet vaihtuivat monenkirjaviin tunnelmiin omasta kehosta. Se mikä toisille näyttäytyi ainoastaan ihanana, olikin itselle paikoin ristiriitaista ja sekavaa. Olin kömpelö ja ähisin, en ollut enää se kepeästi liikkuva, fyysinen henkilö, jonka kanssa olin elänyt koko aikuisikäni. Oli laitettava liikkuvan ja urheilevan ihmisen identiteetti varikolle.

“Sanotaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta kyllä se muistuttaa enemmän sairautta kuin mikään muu ei-sairaus mitä olen elämässäni kokenut.”  Anu Silfverberg tiivistää asian oivasti mainiossa kirjassaan Äitikortti (lämmin lukusuositus sukupuoleen ja statukseen katsomatta!).

Eikä kyse tosiaan ollut siitä, että oma vartalo näytti oudolta, vaan siitä että oli mietittävä oma suhde liikkumiseen ja sitä kautta ajankäyttöön kokonaan uudestaan (tilanteen ja tunnelman tiivistää hyvin myös Suvi Höydén omassa blogipostauksessaan).

Siispä aloin käydä vesijumpassa (muut osallistujat pääasiassa XXL-kokoisia senioreita), vaikka oikeasti olisin mieluummin juossut pitkän lenkin metsässä. Menin äitiysjoogaan, vaikka mieli teki mennä hiihtoputkeen sivakoimaan rakkailla peltosilla. Viikonloppuna lepäsin sohvalla ja haaveilin syksyisestä telttaretkestä. Toki ajan kanssa ymmärsin ja hyväksyin tilanteen ja sen väliaikaisuuden, mutta se ei käynyt käden käänteessä.

Samanaikaisesti kun minusta tuli Maha, yksityisestä asiasta tuli myös kovin julkista. Aiemmin olimme saaneet määritellä itse kenelle tästä omasta, henkilökohtaisen piiriin kuuluvasta asiasta kerromme. Nyt olin yhtäkkiä kaikkien katseiden kohteena. Tuttujen ja tuntemattomien silmien alla. Töissä ja vapaa-ajalla. Uimassa, hississä, lounasravintolassa. Minulla ei ollut enää valtaa päättää kenelle asiasta kerron, kaikki lukivat minua ulkoa päin – toisin kuin lasten isällä, joka itse edelleen pystyi säätelemään kenelle, milloin ja missä tilanteessa herkästä asiasta kertoisi.

Mahan myötä tajusin myös oman haavoittuvaisuuteni. Kroppani on vahva, ja se on vienyt minut vuosien saatossa moneen paikkaan. Se on kantanut minut vuorien ja tunturien laelle, se pärjää surffilaudan ja telemark-suksien päällä, se tykkää tanssia ja käydä äärirajoilla. En ole tottunut siihen, että se jättäisi pulaan – yhtään luuta ei ole vauhdista huolimatta koskaan murtunut. Fysiikkani on ollut henkisenä turvanani, liikuin sitten luonnon armoilla tai suurkaupungin yössä. Ja sitten yhtäkkiä en pärjännyt enää edes ruokakaupassa – en jaksanut kantaa kauppakasseja kotiin. Ruuhkametrossa oli pakko pyytää istumapaikkaa kun jalat tuntuivat lyijyltä. Tai piti tilata kotimatkaa varten taksi, koska 10 minuutin kävelymatka metroasemalle tuntui ylitsepääsemättömän pitkältä matkalta.

Nyt marraskuussa kun poikkeustilanne on edennyt loppusuoralle, ja liikkuminen on entistä tahmeampaa, yritän suhtautua asiaan positiivisesti: olen onnekas, kun olen saanut ensimmäisen puolikkaan raskaudesta elää normaalia aktiivista elämääni. Se ei ole itsestäänselvyys. Monien mopo hyytyy jo paljon aikaisemmin.

Ja tämä kaikki ei missään nimessä vähennä matkan varrella ja edelleen kokemiani onnen ja tyytyväisyyden tunteita, siitä ei missään nimessä ole kyse. Elämä vain pitää usein sisällään enemmän harmaita sävyjä kuin niitä puhtaan mustavalkoisia, joista monesti kovaan ääneen puhutaan. Ihan niin kuin marraskuukin!

Kuvassa jalka (ei Maha).

[marraskuunmittainen]

Päivä kaksitoista. Isäoletetunpäivä.

Isänpäivän kunniaksi päästetään ääneen kaksosten isä – tai siis isäoletettu, sillä ilman lomakkeita, allekirjoituksia, kuulutuksia ja valitusaikaa lapsilla ei ole isää (tästä byrokratiasta lisää toisen kerran).

Mutta asiaan – kysyimme isäoletetulta viisi kiperää kysymystä, ja hän vastasi niihin käsi sydämellä:

1. Mikä on ollut parasta raskausaikana?

Käynnit Naistenklinikalla ja se fiilis käyntien jälkeen – saa kuulla ja nähdä, että lapset voivat ja kasvavat hyvin. 

Isä lähtee valitettavasti vanhemmuuteen takamatkalta (fyysisistä syistä), ja varsinkin aluksi on vaikea hahmottaa mitä on tapahtumassa. Erityisesti ensimmäinen, parin kuukauden kohdalla tehtävä ultraäänitutkimus tekee asiasta konkreettisen. Siihen saakka asia heijastuu isälle lähinnä puolison pahoinvointina ja tikussa olleena tekstinä.

Loppuraskaudessa paras fiilis tulee siitä kun voi päivittäin tunnustella vauvojen liikkeitä.

2. Mikä on ollut raskainta raskausaikana?

Puolison äkillisesti ja dramaattisesti muuttuvat mielialat ja niissä tukeminen.

3. Paras saamasi vinkki ensi vuoden varalle?

Ei kannata tehdä hirveästi etukäteissuunnitelmia ja vahvoja linjauksia elämästä, vaan katsoa mikä sopii parhaiten omalla kohdalla (esim. kumpi on kotona ja kuinka pitkään; nukkumisjärjestelyt jne).

4. Merkittävin vanhemmuuden epätasa-arvoseikka Suomessa?

Monet rakenteelliset ja kulttuuriset epäkohdat ylläpitävät sitä ajatusta, että nainen on lasten ensisijainen huoltaja. Tästä aiheutuu paljon hallaa sekä naisille (esim. työllistyminen) että miehille (esim. huoltajuuskiistat).

5. Aiotko jäädä jossain vaiheessa lasten kanssa kotiin?

Toki!

Hyvää isäoletetunpäivää, isänpäivää, lähimmäisenpäivää!