#eli kolme ja puoli vuotta

[lunar-system]

kevät on tullut! reissukossussa on uusi luku! 🌻🌻🌻

[ruttotohtori]

---

Leikkauksen yhteydessä katkesi hermoratoja, joiden seurauksena toinen puoli Lätin vartalosta muuttui tunnottomaksi navasta alaspäin – mukaan lukien genitaalialue. Sen lisäksi leikkauksessa vaurioituneet hermoradat aiheuttivat kroonisen hermosäryn vasempaan jalkaan. Hermosäryt saatiin kuriin lääkityksellä, mutta tunnottomuus jäi. Sillä on ollut vaikutusta esimerkiksi parisuhteeseen. – Fyysinen kiihottuminen ei ole minulle enää mahdollista. Mieleeni ei edes tule tehdä aloitetta seksiin. Se osa-alue elämästä on hävinnyt.

---

Vamman vakavuusaste määritellään haittaluokituksen mukaan. Siinä haittaluokka 20 tarkoittaa suurinta ja luokka yksi pienintä haittaa. Isoimmissa haittaluokissa myös korvaukset ovat suuremmat. Korvauspäätöksessä Lätin vamman haittaluokitukseksi oli määritelty kaksi. Päätös tuli hänelle tyrmistyksenä. Lätistä vammat olisivat oikeuttaneet isompaan korvaukseen. Päätöksestä suivaantunut Lätti päätti tutustua haittaluokitukseen. Hän havaitsi, kuinka erektio-ongelmille on luokituksessa kolme eri haittaluokkaa, mutta naisten genitaalialueesta ei ole minkäänlaista mainintaa. – Ei sanallakaan siitä, mikä olisi haitta-aste naiselle, joka ei pysty esimerkiksi kokemaan enää seksuaalista nautintoa.

---

Naisten sukuelinten maininnan puuttumiselle haittaluokituksesta on ainakin kolme syytä. Ensimmäinen on se, että luokitus on luotu erityisesti ammattitautien ja työtapaturmista tulleiden vammojen arvioimiseen.

---

Jos luokituksesta ei löydy sopivaa kuvausta jostain vammasta, voi luokitusta soveltaa. Silloin käytetään usein haittaluokituksen kohtaa 15, jolla arvioidaan vamman aiheuttamaa yleistä toiminnanvajausta. Soveltamista tehdään potilasvahingoissa Muukkosen mukaan usein.

---

Eroa selittää myös se, että luokitukseen on otettu alun perin mukaan vammoja, jotka ovat konkreettisesti mitattavissa tai havaittavissa. Sosiaali- ja terveysministeriön hallitusneuvos Kirsi Terhemaan mukaan haittaluokituksen juuret ovat sotien ajalta. – Silloin miehen siittimeen ja erektioon liittyviä haittoja on kyetty tunnistamaan ja arvioimaan ehkä selkeämmällä tavalla. Koska naisen fysiologiaan liittyviä vammoja on ollut vaikeampi mitata, ne ovat uponneet luokituksen yleismääritelmään, eli kohtaan 15.

---

Kolmantena syynä on se, että luokituksessa painottuvat kehon alueet, jotka liittyvät ihmisen toimintakykyyn. Haittaluokituksessa huomioidut vammat ovat sellaisia, joiden toiminnallisuus voidaan mitata, havaita tai kuvata, selittää Lähi-Tapiolan lääketieteellinen johtaja Ari Kaukiainen. Hän toimi yhtenä lääketieteellisenä asiantuntijana haittaluokituksen viimeisimmässä, vuonna 2010 tehdyssä uudistuksessa.

---

Kaukiainen arvelee, että kun mittausmenetelmät ja ymmärrys erilaisista vammoista kehittyvät, myös haittaluokitusta päivitetään. – Nykyisellä versiolla on selvitty kohtuullisen hyvin, mutta tietysti joitain kohtia olisi varmasti syytä miettiä uudelleen, hän arvioi. Hallitusohjelmassa ei ole mainintaa haittaluokituksen päivittämisestä. Se ei siis luultavasti ole ajankohtaista vielä vuosiin.

---

Haittaluokitus vaikuttaa tasa-arvovaltuutettu Rainer Hiltusen mielestä puutteelliselta naisen seksuaaliterveyteen liittyvien vammojen osalta.

---

Eeva Lätin vamma korvattiin lopulta haittaluokalla 4. Lopullinen päätös tuli noin kolme vuotta leikkauksen jälkeen.

---

Oikaisupyynnön ratkaisussa Lätille ei kerrottu, miksi naisen sukuelimiin liittyviä vammoja ei huomioida luokituksessa.

---

[101tapaavalmistaaperuna]

Tapa 90

Euroopan isi (Aachen, päivä 1)

Ryhdistäydyin ja kirjoitin tämän vihdoinkin

Enää 11 tapaa valmistaa peruna jäljellä :D ja 4095 ihmistä ovat saaneet surmansa

Koska minulla on kamala huumorintaju

Uskokaa tai älkää. Ranska ja Saksa vieläkin tappelee, että oliko tämä jätkä (Kaarle Suuri) ranskalainen vai saksalainen, koska periaatteessa hänen voidaan katsoa perustaneen kumpikin näistä valtioista. Kaarle Suuri tosin puhui saksan tapaista murretta, että minä olen kamala ja miellän hänet enemmän saksalaiseksi kuin ranskalaiseksi. Tosin en tunnekaan hänen elämänkertaansa nyt aivan täydellisesti, että ehkäpä joku pystyisi tunkemaan minun mieltämykseni tunkiolle...

että missä?

Itse reissu

Aacheniin lähdettiin 19.6. kello 6.

Eli minä heräsin kello 5. Nousin ylös tosin vasta 5:15. Väsytti kamalasti. Olin ollut liian innoissani jo illalla, enkä täten saanut unta.

Aachenissa on kruunattu käsittääkseni ~30 keisaria/keisarinnaa. Jopa Napoleon piti kaupunkia tärkeänä ja siirsi muun muassa piispan Kölnistä Aacheniin.

Kruunauskaupunki siirtyi Aachenista Frankfurt am Mainiin, koska Habsburgereita ei kiinnostanut matkata Wienistä asti Aacheniin.

Kun ei sitä ollut ICE-junia :(

Satasella Wienistä kruunajaisiin ;)

juna ja Franz I Stephan

Franz on jo menossa !

GIMP pitäisi kieltää lukiossa. Ei me sitä kuitenkaan missään ylioppilaskokeissa tarvita. Ihan turhaan tietotekniikka kurssilla tätä opittiin.

Voin vaan käyttää taitojani siihen, että miten se Franzin naama nyt tuleekaan tuohon ICE-junan kylkeen :)

Takaisin aiheeseen...

Aachen on siis siitä tunnettu kaupunki, että siellä on kruunattu kymmenittäin saksalaisia keisareita/keisarinnoja (miettikää, jos me suomalaiset oltaisiin niin nuubeja, että me käyttäisimme hän/hön tai jotain muuta yhtä typerää eikä sitten hyväksyttäisi, kun joku yksinkertaistaisi posteljooni/posteljoonitar -ilmaisua sanomalla, että se voisi olla ihan vaan posteljooni. :) ). Aachenissa on myös Saksan ainoat Karolingiaikaiset jäänteet, jotka ovat yhä pystyssä. Aachenia pommitettiin ihan yhtä lailla kuin muitakin saksalaisia tärkeitä kaupunkeja mutta onneksi eivät koko kirkkoa tuhonneet.

Aacheniin ajettiin lyhintä reittiä, eli Belgian kautta. Aachen sijaitsee kolmen eri valtion rajojen vieressä: Saksa, Belgia ja Alankomaat, joita me kaikki rakastamme kutsumalla koko maata Hollaniksi.

Vroom vroom

ranskaa D: juuri kun siitä oltiin päästy

Saksa ja Ranska ovat ihan yhtä arkkivihollisia kuin Englanti ja Ranska....

Belgiaankin pääsee junalla :)

Frankfurtista Brysseliin kolme tuntia, ei paha, ei paha. (Vertauksena minulla on junalla Heidelbergiin 3 tuntia junalla :DDDD)

Aachener Dom

Me päätimme ottaa osaa kierrokseen kirkossa. Vain kierroksella pääsisi katsomaan tätä:

Kaarlen aikainen se ei ole, koska Kaarle oli sellainen matkustelijakuningas, eikä kököttänyt koko aikaansa yhdessä kyläpahasessa, vaikkakin Aachenista kovasti piti. Aachen on käsittääkseni myös roomalaisaikainen kaupunki.

Kuten oikeastaan kaikki himppusemman vanhemmat kaupungit Rheinin läntisellä puolella. Itäpuolella asui sitten barbaarikansa germaanit.

Eli esimerkiksi Köln, Mainz, Trier (Saksan vanhin kaupunki), Bonn...

Nykyisen Ranskan puolelta taitavat esimerkiksi Metz ja Straßburg kuulua tähän listaan...

Kummatkin ovat myös kuuluneet HRR:n.

Tuo ‘valtaistuin’ lienee Ottojen ajalta. Kuulemma tuosta kolosta saattoi maksusta saada syntinsä anteeksi. Maksoi summan ja ryömi tuolta keisarin alta.

Jokseenkin kämäisen näköinen tuoli mutta aika monta istujaa se on kestänyt...

että minusta sitten kruunattiin keisari ja silleen (@kylkiluukaramelli)

Kyseinen kruunu on Ottojen aikainen. Se on ylisuuri ja nykyisin Wienissä. Ja itävaltalaiset eivät sitä edes anna lainaan. Kruunun sisällä on tosin kehikko, että se voidaan pistää jonkun päähän.

Se on siis noin iso:

kuva ehdottomasti lempikuvani koko kruunusta :)

Tuo kattokruunu on vuosisadalta 1100. Miettikää nyt.

Kuulemma kynttilät pistetään palamaan aina silloin tällöin. Työhön kuluu tunteja, koska tuota ei voi kääntää laisinkaan ja hommassa pitää olla todella varovainen.

Nuo pylväät on revitty random rakennuksista Roomasta. Kyllä. Roomasta.

Kaarle Suuri oli niin iso Rooman fani, että sitä voisi kutsua jo obsessioiksi.

Tosin niin oli koko ‘Saksa’ (t. koko Suomen opetusjärjestelmä ennen lukiota), koska Saksan keisari oli Rooman keisari. :D

Että vasta 1871 taidettiin alkaa puhua ‘Saksan keisarista’. Tosin kyseessä ei siltikään ollut mikään Saksan keisari vaan Preussin kuningas, joka vähän levitti maitaan Bismarckin avustuksella koko ‘Saksan’ yli.

Eli siis tämä herra, Kaarle Suuri, päätti että hänellä on oikeus ottaa nuo paalut koristeeksi hänen hienoon kirkkoonsa ihan toisella puolella Eurooppaa.

Nuo ovat vain koristuksena, koska ne eivät todellisuudessa tue mitään.

Kaarle

Varmaan palaa poroiksi heti, kun kävin tuolla

Sisäänkäynti toki viimeisenä hah hah

Ensimmäisenä päivänä söimme aamiaisen itse asiassa ennen kirkkoreissua.

Otin sitten makeamman aamiaisen... Syön aamulla mieluummin jotain makeaa. Ehkä johtuu siitä, että ensimmäisessä host-perheessä näin tein kokonaiset puoli vuotta...

Söimme Aachenin raatihuoneen lähistöllä.

Puppenbrunnen

Esteettisiä taloja

isot herrat (talo näkyy edellisessä kuvassa): Köln, Mainz, Trier, Sachsen, Brandenburg, Böhmen ja Rhein (en tosin muista tai näe, että missä järjestyksessä..)

Istahdimme tähän viereen kahvitauolle. Toisella Rotaryllä oli mukana matkaopas Aachenista ja hän luki tekstiä kyseisestä talosta, ja kuinka isojen herrojen patsaat ovat näytillä ylimmissä ikkunoissa ja en tietenkään malttanut, vaan piti ne luetella sitten vielä ja toinen rotary vaan naureskeli, että kokelas on suoritunut kokeesta :D

Kävimme myös arvoesineistöä

Infinity Gauntlet

3D

Minusta tuntuu, että tästä kirkosta on vähän joka puolelta kuvia...

(Tämäkin näkyy tavallaan jo jossakin edellisissä kuvissa, mutten jaksanut raahata sitä sinne muiden kuvien luokse, kun ei se järkevästi sopinut)

Elisenbrunnen

Kuumaa lähdevettä. Haisee pahalle.

Coeln. Aachenin Imatra

että jos joku ei tajuu, niin että Köln.

että iso jehu Kölnistä pesi täällä kätensä.

Päivän lopuksi kävimme Couven Museumissa, jossa näytillä oli esineistöä 1700-1800-luvun aatelistolta.

apoteekki. Toinen mukana olleista Rotareista oli ammatiltaan apteekkari :)

Onhan nämä fancyjä, mutta rokokoooo.... (suunnitelmissa käydä Frederikin linnassa ja ostaa kuvauslupa ;) )

Komea kissa

Turri

Tämä tosin on myös aika fancy tila

Asuisin ehdottomasti

Ruokaa metsästäessä tuli tällainen vastaan...

Vaals (NL) 5,7 km. Vähemmän kuin minulla on kotona keskustaan! Ja vain vähän yli neljäsosa koulumatkastani ensimmäisen kuuden kuukauden aikana!!

Alkoi sade. Jäimme ulos niin pitkäksi aikaa, kunnes sade tuli kunnolla katoksesta läpi :D

“Lukekaa kirjoja!” passiivisaggressivinen (teititelty) käsky

Lempiparitukseni: Saarland x Aachen eli Saachen hah hah

Illalla minä ja toinen vaihtari kiertelimme vielä hieman Aachenin keskustassa..

Teatterin edessä on hevonen.  Preussijätkä revitty pois. (tai tuhoutunut?)

Onneksi kukaan ei Lappeenrannassa mene tuijottelemaan kirkkoja. Maksimissaan puukirkkoa, kun se on siinä keskustassa. Ja sipulikirkkoa. Mutta joku Sammonlahden kirkko, joka on sivussa, kuten tämäkin kirkko, niin ei ole nättiä katottavaa.

(Kuva kalterien välistä)

tosi esteettinen kuva

Tämäkin on muuten Aachener Domia.

Kaarle Iso

Katschhof, jossa porukkaa on muun muassa teloitettu. Kirkkoa vastapäätä on raatihuone.

Tadaa :D

Extra:

Meillä oli hieno huone :D

Paitsi, että kenen idea oli pistää lasiovi, joka on vielä ikkunaa vastapäätä, vessaan :D

----

Asiasta kukkaruukkuun.. Kirjoitustyylini on vain mennyt alamäkeä.

[ryhmisnuoret]

Ohjaajan haastattelu

RyhmisNuorten ohjaaja Jonna Wikström kertoo haastattelussa urastaan ja uudesta nuorten produktiosta. Jonna käsikirjoittaa esityksen käyttäen inspiraationa Svenska Teaternin Hype-musikaalia. Keväällä esitettäväksi tulevan musikaalin kevään harjoitukset ovat juuri alkaneet.

Mikä on koulutustaustasi?

Minulla on ollut vähän mutkikkaampi tie alalle ja ei ehkä se ihan tavanomaisin. Olen alunperin luokanopettaja Helsingin yliopistosta ja samoihin aikoihin siellä opiskellessani ajauduin harrastajateatteriin. Sitten aloin opiskella draamapedagogiikkaa, jota silloin pystyi opiskelemaan vain Jyväskylän yliopistossa. Näin sain draamaopettajan pätevyyden ja vielä samoihin aikoihin kun olin OKL:ssä hain Helsingin ammattikorkeakouluun Stadiaan, eli olen myös teatteri-ilmaisun ohjaaja. Sen jälkeen olen opiskellut sivuaineopintoja Teakissa nykyteatterista ja fyysisestä teatterista ja vielä dramaturgian aineopinnot Metropoliassa. Ja tälläkin hetkellä opiskelen Taideyliopistossa soveltavan ja osallistavan taiteen asiantuntijan opintoja, joka on kaksivuotinen erikoistumiskoulutus.  

Olitko jo lapsena kiinnostunut teatterista?

Perustin jo ala-asteella teatteriryhmän, johon oli pääsykokeet, jossa piti osata nauraa ja itkeä. Kaikki halukkaat pääsivät kyllä ryhmään mukaan. Silloin ohjasin ainakin kolme lastennäytelmää, joissa itse tietysti olin aina pääroolissa, esimerkiksi Lumikki ja seitsemän kääpiötä, jossa olin Lumikki ja Sammakkoprinssissä olin sammakkoprinssi. Tämän jälkeen oli useampi vuosi , etten tehnyt kovin paljon teatteria, kunnes liityin harrastajateatteriin noin 18- tai 20-vuotiaana.

Mitä haluat sanoa tällä uudella musikaalilla? Mikä sen sanoma on?

Tässä on käsikirjoitus vielä vaiheessa, mutta se mistä tässä esityksessä puhutaan aiheena, on meidän mieletön tarve kuulua joukkoon. Ja se, miten se voi mennä myös yli, kun me pelkäämme, että jäämme ulkopuolelle. Tutkimme siis esityksessä tätä FOMO (Fear of Missing Out) ilmiötä. Sen lisäksi esityksessä käsitellään sukupuolta, feminismiä, poikatutkimusta ja sitä, että millaista on kehittyä mieheksi, naiseksi tai muunsukupuoliseksi tässä yhteiskunnassa. Pyritään löytämään se, mikä tällä hetkellä nuorten keskuudessa puhuttaa. On niin sanotusti hypeä.

Vaikka kirjoittaminen on vielä kesken, niin millainen kirjoittamisprosessi on tähän asti ollut?

Koko ajan tulee lisää aiheita ja ideoita ympäristöstä.  Olemme käyttäneet inspiraationa Hype-musikaalia ja siitä olemme esimerkiksi napanneet idean radiosta, jota nämä nuoret pitävät. Se antaa mahdollisuuden käsitellä erilaisia aiheita ja sitä millaista ohjelmaa nuoret pitäisivät tällä hetkellä. Mitä he haluaisivat tuoda esille. Siihen voi lisätä vaikka mitä aiheita ja niitä tuntuu pursuavan koko ajan lisää. Nuorilta kerätään siis myös materiaalia, että ihan kaikki ei ole minusta lähtöisin.

Mikä on antoisinta nuorten kanssa työskentelyssä?

Nuoret ovat nkykyään niin älyttömän viisaita, monella tavalla paljon viisaampia kuin me aikuiset. Ja sitten se mieletön halu ja into tehdä, halu oppia, uskallus kokeilla kaikkea, se on ihanaa. Ja tietysti se kehityksen seuraaminen on tällaisissa pitkissä projekteissa mahtavaa, kun näkee mitä vuoden aikana nuoressa tapahtuu ja miten jostakin saattaa yhtäkkiä löytyä uusia puolia. Tähän hankkeeseen kuuluu myös kotouttamisprosessi. Ryhmä on siis monikulttuurinen ja tarkoituksena on sekoittaa kantasuomalaisia nuoria ja maahanmuuttajataustaisia nuoria ryhmässä. Kotouttaminen on kahdensuuntaista kaikki oppivat toisiltaan ja on hienoa miten porukka alkaa vuoden aikana hitsautumaan yhteen vähitellen. Ryhmästä tulee kuin perhe, he pitävät huolta toisistaan.

Nämä ovat hyvin pitkiä projekteja. Millainen suhde nuoriin kehittyy? Onko heistä vaikeaa päästää irti?

Kyllä ne jää aina sellaisiksi, että seuraan monien nuorten elämiä ja on mahtavaa nähdä mihin he päätyvät elämässään. Yksikään heistä ei ole ikinä minulle yhdentekevä, vaan jokainen jää jollain tavalla sydämeen. On ihana tietää mitä heille kuuluu ja he tulevatkin usein moikkailemaan.

Eroavatko harjoitukset olennaisesti aikuisten produktioista?

On siellä samoja elementtejä todella paljon, mutta tässä on se, että pyrin aina antamaan myös välineitä näyttelijäntyöhön, ikään kuin opetan näyttelijäntyötä ja esityksen valmistamista myös, eli siinä on pedagoginen puoli mukana, koska ei ne voi tyhjästä tulla. Itse harjoittelu sitten on hyvin ammattimaista ja me vaadimme heiltä paljon.

Onko urallasi ollut suuria haasteita?

On monesti ollut ja minulla on tapana joutua sellaisiin projekteihin missä tuntuu olevan haasteita. Yksi hyvinkin haastava projekti oli Ruusulankatu 10, missä olin ex-asunnottomien kanssa ja seurasin heitä kaksi vuotta ja kuvasimme kaikki tapaamiset ja rakensin tapaamisista esityksen. Myös RyhmisNuorten viime vuoden projekti “2081-Isoveli valvoo”, missä lähtötilanne oli se, että puolet ryhmästä ei ollut suomenkielen taitoisia, eikä edes englanninkielen taitoisia, joten oli haastavaa miten saadaan opetettua ja välitettyä asioita. Epäuskon hetkiä tietenkin tuollasissa tilanteissa tulee helposti. Olen miettinyt, että onko se jotenkin tietoista, että hakeudun sellaisiin tehtäviin, joissa on aina vähän haasteen edessä. Ehkä se on myös tietoista.

Millainen unelma tai haaveprojekti sinulla on työhön liittyen?

En osaa oikein sanoa, vaikka kaikenlaisia haaveita onkin. Minusta on ihanaa tehdä töitä niin, että niissä keskustellaan ympäröivän yhteiskunnan kanssa, eli tällaisten eri tyyppisten projektien jatkaminen. Dokumenttiteatterin teosta pidin todella paljon, mutta se vaatii todella paljon aikaa, varsinkin jos se pyrkii olemaan seurantadokumenttia. Esimerkiksi Ruusulankatua kuvattiin kaksi vuotta.

Kerro jokin parhaimmista esityksistä, minkä olet nähnyt?

Ehkä helpointa on ajatella viimeisimpiä esityksiä, mitä on nähnyt, koska olen tietysti nähnyt suuren määrän todella hienoja esityksiä. Tällä hetkellä mitä huomaan usein ajattelevani on Viirus-teatterin Den Stora Elden. Se jäi minulla jotenkin elämään ajatuksissa. Siinä oli upealla tavalla yhdistetty ikään kuin aikuisten satu, mutta myös yhteiskunnalliset ja ihmisyyden kysymykset. Toteutus oli myös visuaalisesti upea. Kokonaisuus teki minuun suuren vaikutuksen.

Entä onko itse ohjaamissasi töissä jotain, mistä olet erityisen ylpeä?

Ruusulankatu 10 asunnottomien kanssa on ollut vähän lempilapsi, mutta kyllä myös 2081- Isoveli valvoo oli monella tavalla tosi tärkeä esitys. On tosi vaikeaa sanoa, mistä olisi erityisen ylpeä, sillä kaikissä töissä on oma matkansa ja kaikista olen jollain tavoin iloinen tai ylpeä. Ylpeä on ehkä näin suomalaiselle jotenkin hankala sana,  mutta se on ehkä enemmän siitä kiinni mitä jokin on itselle merkinnyt tai miten on siinä työssä elänyt ja oppinut.

Mitä muuta haluaisit sanoa RyhmisNuorten produktioon liittyen?

Näihin kahteen viimeisempään työhön liittyen on tämä kotouttamiskysymys mietityttänyt minua paljon. Me olemme mielestäni yhteiskuntana vastuussa sitä, että emme jätä ihmisiä yksin, kun he saapuvat tänne. Meidän pitää olla enemmän avosylin ottamassa niitä ihmisiä vastaan ja katsottava vähän pidemmälle. On aina valtava tragedia elämässä jättää taakseen koko siihen astinen elämä: ystävät, perhe, koti, sitä emme voi unohtaa. Kotouttamisprosessia pitää myös ajatella kahdensuuntaisena, että me opimme myös. Se on näissä projekteissa itselle sellainen sydämen asia. Myös meillä on todella paljon opittavaa muilta kulttuureilta ja voisiko suomalaiset vihdoin ymmärtää, että maahanmuutto ei ole haaste vaan rikkaus!

Kiitos Jonnalle haastattelusta!

[arikuosmanen]

“Olisin toivonut, että minusta olisi otettu koppi” – Tampereen avopainotteinen päihdehuolto ei toimi (Yle)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

“Raittiiksi ilman lääkkeitä!“, “Oikea hoito vai hiekkahoito?” ja “Jokainen ihminen on maksusitoutumuksen arvoinen!” julistavat vihreistä kartongeista askarrellut mielenosoituskyltit. Niitä kantava joukko etenee Tampereen Hatanpäällä rauhallista kävelyvauhtia kohti Sarviksen sosiaaliasemaa.

Kulkue osoittaa mieltään kaupungin tehotonta päihdehoitoa vastaan. Huumeaddiktit eivät aina saa hoitoa vaikka sitä itse pyytäisivät, ja laitospaikan tarvitsijoille on tarjolla pääasiassa vain avotapaamisia. Ensimmäistä hoitokertaa voi myös joutua odottamaan viikkoja – eli niin pitkään, että raittiuspäätös on jo ehtinyt rapistua.

Terri Niemi / Yle

Kahvittelu ei ole hoitoa

Perillä Sarviksen pihassa iskulauseet laitetaan nojaamaan punatiilistä seinää vasten ja niiden eteen sytytetään sata kynttilää symboloimaan päihteiden vuoksi menetettyjä elämiä.

Tamperelainen Anne Kärppä ajattelee kynttilää sytyttäessään useita huumeisiin kuolleita läheisiään, mutta ennen kaikkea kolme vuotta sitten menehtynyttä veljeään.

Olisin toivonut, että minusta olisi otettu koppi.

Anne Kärppä

Kärpällä itselläänkin on päihdeaddiktio, eikä hän koe saaneensa apua. Intensiivinen avohoito ei tuottanut tulosta, ja muihin hoitopaikkoihin hakeminen evättiin.

– Tampereelta on viety laitoskuntoutukset pois, eikä uusia palveluntarjoajia oteta tilalle. En oikeastaan edes luokittele saamaani hoitoa hoidoksi. Voihan sitä käydä kahvilla juttelemassa, mutta ei se hoitoa ole. Olisin toivonut, että minusta olisi otettu koppi, Kärppä sanoo.

Yle / Anna Sirén

Venkula tekee päihteiden eteen mitä vaan

Mielenosoittajien puheissa vilahtelee sana venkulamarssi. Kynttilänsä muiden joukkoon sytyttänyt Sanna Autio tunnustautuu termin äidiksi – ja entiseksi venkulaksi.

– Käytin elämästäni kahdeksan ja puoli vuotta venkulointiin. Kun päihde on elämässä tärkeintä, sen eteen tekee mitä vaan. Aloin käyttää sanaa venkuloida. Se tarkoittaa valehtelua, selittelyä ja puolustelua. Venkulan elämä on venkulointia.

Venkulan elämä on venkulointia, eli valehtelua, selittelyä ja puolustelua, sanoo neljä vuotta päihteettömänä ollut Sanna Autio.Terri Niemi / Yle

Sanna Autiolla on takanaan neljä raitista vuotta, mutta päihteiden jättämät jäljet näkyvät yhä arjessa.

– Vanhin poikani on viimeksi ollut luonani yötä vuonna 2010. Menee aikaa ennen kuin 17-vuotias oppii luottamaan siihen, että äiti on paikalla. Tehtäväni on olla päivä kerrallaan raittiina hänen elämässään. Minulla ei ole varaa pyytää häneltä mitään, sillä hänkin tarvitsee aikaa toipua.

Nyt ei oteta huomioon kaikkia hoitomuotoja, vaan ainoastaan kilpailutettuja.

Sanna Autio

Marssille entinen venkula kertoo tulleensa kaupungin onnettoman hoitotilanteen vuoksi. Kouluasteikolla tamperelainen päihdehuolto saa Sanna Autiolta arvosanaksi viisi ja puoli.

– Hyvän ja inhimillisen hoidon tarve on suuri. Nyt ei oteta huomioon kaikkia hoitomuotoja, vaan ainoastaan kilpailutettuja. Se ei ole raitista elämää, että huumeaddiktiota hoidetaan lääkkeillä.

Hoito ei voi olla kunnasta kiinni

Kuuma mehu höyryää mukeissa Sarviksen pihalla. Ohikulkija huutaa solvauksia mielenosoittajille; hänen mielestään huumeidenkäyttäjät ovat riesa veronmaksajille.

17 vuotta raittiina ollut Mika Arramies seisoo joukon keskellä kuuntelemassa ja kertoo sitten tarinansa. Aikoinaan alkoholin vuoksi lähes henkensä menettänyt mies kiittää nykyisestä päihteettömästä elämästään juuri verovaroja ja kotikuntaansa – eikä se ole Tampere.

– Alkoholismini eteni finaalivaiheeseen kun olin 28-vuotias. Onneksi asuin Pirkkalan puolella ja sain maksusitoumuksen laadukkaasen hoitoon. Se pelasti henkeni.

Mika Arramies on ollut raittiina 17 vuotta. Hänen henkensä pelasti Pirkkalan kunnan kirjoittama maksusitoumus. Tampereen päihdehoitojärjestelmä vaatisi Arramiehen mukaan suuria uudistuksia.Yle / Anna Sirén

Arramies osallistuu marssille, koska hän kaipaa päihdehoitojärjestelmään perustavanlaatuisia muutoksia.

– Ihmisiä kuolee koko ajan järjestelmän takia. Asiat eivät voi olla niin, että päihteidenkäyttäjä saa hyvää hoitoa, säilyttää henkensä ja päätyy kunnon veronmaksajaksi vain sen ansiosta, minkä kunnan alueella sattuu asumaan.

Eihän syöpäleikkauksissakaan valita sitä paikkaa, joka tekee 2 prosentin tulosta.

Mika Arramies

Palveluntuottajien kilpailutukseen Mika Arramies toivoisi uudet kriteerit.

– Pitää kysyä hinnan sijaan hoitotuloksia. Eihän syöpäleikkauksissakaan valita sitä paikkaa, joka tekee kahden prosentin tulosta. Koko järjestelmä pitäisi laittaa kilpailemaan laadulla ja hoitotuloksilla.

Kaupungin pitää myöntää ongelma

Aluehallintovirasto ei ole löytänyt oleellista huomautettavaa Tampereen huumehoidosta. Hyvinvointipalveluiden johtaja Taru Kuosmasen mukaan käytäntöjä kehitetään koko ajan ja apua saa nyt paremmin.

Tamperelainen vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Minna Minkkinen, joka on itse työskennellyt päihdehuollossa vuosia, allekirjoittaa kuitenkin väitteet hoidon huonosta tasosta.

– Eniten mättää se, ettei Tampereella ole kokonaiskuvaa siitä, mikä päihdetilanne kaupungissa todellisuudessa on. Meillä ihmiset eivät pääse hoitoon, vaikka itse haluaisivat. Tätä ongelmaa ei kuitenkaan tunnuta myöntävän.

Kaupungin päihdehuoltoa organisoitiin uudelleen vuoden alussa, ja samalla siirryttiin yhä enemmän avohoidon suuntaan. Minkkisen mukaan palapeli on yhä kesken.

– Eri toimijat eivät ole löytäneet paikkaansa. Ihmiset käyvät sovituin väliajoin avohoidon tapaamisissa, mutta missään ei ratkota käyttäjän pään ja päihteidenkäytön syvimpiä ongelmia. Avohoidon lisääntyminen näkyy jo katukuvassakin, vaikka uutta mallia on kokeiltu vasta alle vuosi.

Mika Arramies sytytti kynttilän mielenilmauksessa, jossa vaaditaan Tampereelle tuloksellisempaa päihdehoitoa.Yle / Anna Sirén

Aamulehti uutisoi (siirryt toiseen palveluun) lokakuussa paitsi avoimen huumekaupan myös nuorten huumeidenkäyttäjien lisääntyneen Tampereen keskustassa. Minna Minkkinen jakaa saman huomion.

– Oma kokemukseni on se, että huumeita aletaan nyt käyttää entistä nuorempana. Hankkiminen on helppoa, sillä netistä saa tilattua aineita kotiin saakka. Myös eriarvoistumisen lisääntyminen näkyy, sillä sosioekonomisella asemalla on vaikutusta päihteidenkäytön aloittamiseen.

Ei kahvia ja kampaviinereitä vaan toimintaa

Tampereen huonon huumesuuntauksen katkaisemiseen tarvitaan Minna Minkkisen mukaan selkeitä käytännön toimia. Pormestari Lauri Lylyn perustama työryhmä on ensimmäinen askel oikeaan suuntaan.

– Jos siinä onnistutaan, voidaan saada hyvä kuva kaupungin tilanteesta. Toisaalta jos ryhmä on perinteinen juodaan kahvia ja syödään kampaviinereitä -ryhmä, ei siitä ole mitään iloa. Nyt pitää uskaltaa tarttua toimeen ja kysyä suoraan poliisilta, pelastuslaitokselta ja erikoissairaanhoidon puolelta, miltä tilanne heidän silmissään näyttää.

Hoitotilanteen perkaamisen lisäksi Minkkinen peräänkuuluttaa koko huumetilanteen kartoittamista.

– Onko meillä edes niitä palveluita, joita oikeasti tarvitaan? Kovien huumeiden käyttäjiä on arvioitu olevan noin tuhat, mutta oman työkokemukseni pohjalta sanoisin, että todellinen luku on vähintään kolminkertainen.

Nyt kaupungissa täytyy tehdä hartiavoimin työtä, että saadaan hoitoa sitä haluavalle ihmiselle, vaikka tilanteen pitäisi olla se, että työ tehtäisiin hoitoon houkuttelussa.

Minna Minkkinen

Jos rahaa ja resursseja olisi määrättömästi, Minkkinen käyttäisi sen hoitovalikoiman laajentamiseen. Unelmatilanteessa hoitoa tarvitseva ihminen saisi valita itselleen toimivimman konstin kunta- ja muista rajoista välittämättä.

– Lisäksi palkkaisin lisää etsivää työtä, jonka avulla haettaisiin ja houkuteltaisiin ihmisiä hoitoon. Nyt kaupungissa täytyy tehdä hartiavoimin työtä, että saadaan hoitoa sitä haluavalle ihmiselle, vaikka tilanteen pitäisi olla se, että työ tehtäisiin hoitoon houkuttelussa.

Terri Niemi / Yle

Mielenilmaus Sarviksen pihassa päättyy yhteisen hiljentymishetken jälkeen aplodeihin. Sanna Autio tiivistää väen tunnot ja toiveet.

– Toivoisin, että jokaista ihmistä pidetään tärkeänä. Tosiasia on se, että minä voisin olla sinä ja sinä voisit olla minä.

from WordPress http://ift.tt/2mPykCC via IFTTT

[pepedemontaigne]

Perkele – kuvia ja juhlarahan kuvia Suomesta

Perkele – kuvia ja juhlarahan kuvia Suomesta  - Alustuspuhe AAFF- festivaaleilla 5.5.2017

Kiitos tästä kunniasta avata tämä neljännen kerran järjestettävä AAFF-festivaali ja alustaa Perkele – kuvia Suomesta.

Hohdokkaaksi tämän tekee osittain myös Nekala paikkana, jonne sijoittuvat erään modernin realistimme Hannu Salaman esikoisromaanin Se tavallinen tarina (1961) tapahtumat. Kirjassaan Salama kuvaa 1930-luvun työläisväestön sosiaalisen elämän iloja ja suruja. Elämän niukkuutta ja yksinkertaisuutta, ihmisen itsekkyyttä ja toivoa onnesta. Vaikka Salaman esikoisromaanin tarkoitus ei ole selkeästikään kuvata jakaantunutta kansaa, on se myös fiktiivinen pala historiaa, ja osoitus jakaantuneesta kansasta ja sen osasta, joka joskus työväestönä tunnettiin.  Salaman keskeisenä kirjallisena antina onkin usein tunnustettu työläisväestön ja sen sosiaalista muutosta kuvaavan romaanin tuominen 60-luvulta Finlandia-sarjan kaltaiseen moderniin tai post-moderniin muotoonsa.

Vuonna 1971 valmistunut Perkele! Kuvia Suomesta (eng. Fuck off Images from Finland., ruots. Perkele! Bilder Från Finland) kysyi  ”kannattaako Suomessa elää naida ja kuolla”?  Elokuvassa esiintyvän tuottajan  (eli itse Donnerin) kiitokset kuvaavat elokuvan synopsiksen hyvin tiivistetysti: ” Elokuvan pääosassa esiintyy Suomen kansa, jota kiitämme myötämielisyydestä." Kansaa elokuva todella kuvaa pummista tehdastyöläiseen ja näyttelijästä ministeriin. Usein unohdetaan, että Donner ei ollut elokuvan ainoa ohjaaja vaan ohjauksesta vastasivat myös Erkki Seiro ja Jaakko Talaskivi. Kuitenkin Peter von Baghin määritelmä Donnerista elokuvan ”kiistattomana auteurina” [1] tuntuu oikeanlaiselta katsoessa Donnerin itsevarmaa tapaa haastatella esimerkiksi eduskuntaan noussutta Pertti Salolaista tai SKP:n puheenjohtaja Taisto Sinisaloa dialektiikan tulkinnasta.

Elokuva joutui Valtion elokuvatarkastamon sensuurin kohteeksi, joka poistatti elokuvasta kolme lainattua ( ja jo kertaalleen sensuroitua) seksikohtausta. Nämä olivat Donnerin elokuvasta Naisenkuvia (1970), Talaskiven Suudelmasta (1969) ja Seiron Hallelujasta (1970). Tästäkin huolimatta elokuva herätti erityistä paheksuntaa elokuvan loppupuolen Lahdessa kuvatulla seksikohtauksellaan, joka herätti vastaavaa pahennusta ja sensuuritoimenpiteitä. [2] Donnerille tämä ei ollut ensimmäinen kerta sensuurin kanssa painiessa. Vuoden 1968 Mustaa valkoisella kuuluu suomalaisen elokuvan sensuurin historiaan itseoikeutettuna siinä, missä mainitun Hannu Salaman Juhannustanssit (1964) suomalaisen modernin kirjallisuuden. Salaman armahti myöhemmin Kekkonen, Donnerin ilmaisunvapaus ei ollut kuitenkaan suurempi kuin Kristiina Halkolan yksityisyyden piiri. Halkolan sijaisnäyttelijän kanssa tekemästä rakastelukohtaus johti oikeudenkäyntiin, jonka seurauksena Donner tuomittiin sakkoihin. Kohtaus jouduttiin poistamaan jo levitetystä versiosta.  

Perkele ei ole ainoa Donnerin Suomea ja suomalaisuutta käsittelevä sosiografia tai dokumentti. Perkeleen taustalla oli vahvasti vuonna 1967 Donnerin kirjoittama Uusi Maamme kirja. Perkele on Peter von Baghin mukaan kirjan elokuvallinen vastine. [3] Myöhemmin Donner on käsitellyt Suomi-kuvaa muun muassa kirjoissaan Mitt Finland helt enkelt (1990), Suomi-kuva vuonna nolla (1990, yhdessä Martti Häikiön kanssa), Uusin maamme- kirja (1992) ja tänä vuonna ilmestyneessä pamfletissaan Suomi Finland. Vuonna 2000 valmistunut  Michael Franckin ohjaama ja Donnerin tuottama Lisää kuvia Suomesta jatkoi Perkeleen teemoilla ja elokuvasta tutuilla henkilöillä. Tänä vuonna syksyllä ilmestyvä Perkele II tulee ainakin ennakkotietojen perusteella tekemään saman. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna onkin merkittävää, että Perkele II lukeutuu juhlavuoden viralliseen ohjelmistoon yhteiskunnan henkisen tilan puheenvuorona. Kun pohditaan vaikkapa parin viikon takaista juhlarahakohua [huhtikuu 2017, esim. http://yle.fi/uutiset/3-9580883] niin kansallisuuden määrittelemiselle tai kansallisten tuntemusten estetisoimiselle on olemassa selvästi tilauksensa vielä meidänkin päivänämme. 

Mutta millainen paikka Suomi oli elää vuonna 1970 tai 1971? Kuten dokumentista käy ilmi vuoden 1970 vaaleissa vasemmistopuolueet kärsivät vaalitappion, SDP:n säilyessä silti suurimpana eduskuntapuolueena. Karvaaksi vaalitappion teki Kokoomuksen 11 lisäpaikkaa, sekä aikansa jytky – Veikko Vennamon johtaman Suomen Maaseudun puolueen menestys 17 lisäpaikalla  (9,5% kannatus). 60-luvun kasvuvuosien ja elintason nousun jälkeen työttömyys oli verrattain korkealla. [4] Suurempi ongelma oli kuitenkin tätä vuosikymmentä suuremmat tuloerot. [5] Kaupungistuminen oli jo pitkällä ja enemmistö suomalaisista asui jo kaupungissa. Taistolaisuus nosti päätänsä ja ylioppilaslehdessä julistettiin ponnekkaasti Perkeleen ensi-illan aikoihin maalis-huhtikuun vaihteessa 1971 ”Korean kansan jatkavan taisteluaan.” Kenties  M.A. Nummisen säveltämä Badding esittämä Laulu Suomesta Jarkko Laineen sanoineen tiivistää epävarmuuteen liittyviä yhteiskunnallisia tuntemuksia parhaiten:

” Täällä on köyhyyttä ja häpeää/ Palkkaerot ovat aivan valtavat/ Täällä on tietämättömyyttä/ Syrjäseutuin olot ankeat/ Tätä yhteiskuntaa, on pakko käydä muuttaa/ Ja me yhteisvoimin, sen kyllä saamme muuttumaan/--Tehkää jotakin, tehkää pieni tekoja, tehkää suuria tekoja, mutta tehkää jotakin. ”

Kuten elokuvassa käy ilmi vaikkapa kummatkin silmät mustana olevan ”pandan”  haastattelusta niin yhteiskunnallinen tilanne ajoi ihmisiä paremman toivossa pois Suomesta. Työ houkutteli erityisesti Ruotsiin ja Australiaan, joka oli ollut sodan jälkeen Yhdysvaltoja ja Kanadaa houkuttelevampi maastamuuton kohde. [6] Euroopan sekavassa tilanteessa, jossa valtiot haluavat rajoittaa rajojen välisen liikenteen vilkkautta ja kääntää yhtenäiseen Eurooppaan pyrkivien periaatteet nurin, on Donnerin elokuva muistutus myös siitä, että me suomalaiset olemme kaivanneet apua ja muiden tarjoamia mahdollisuuksia. Euroopan pakolaistilannetta ja hysteriaa kommentoi osuvasti myös toinen Suomi 100 vuotta- ohjelmistoon kuuluva Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen (2017).   Ruotsissa asuu tänäkin päivän usean polven suomalaisia. Osa näistä kohtaloista oli onnettomampia kuten vaikkapa Ben Kailan ja Risto Vuorimiehen yhteiskunnallisen realismin klassikkovalokuvakirja Siirtosuomalainen (1994) osoittaa.  Juhlakolikoita voi aina käännellä ja jättää painamatta, mutta tosi asiaa, että ihmisen avusta vastaa aina lopulta ihminen itse ei pääse eroon. Rajoja voi sulkea, ihmisiä lennättää ja aitoja pystyttää, mutta ihminen ei saa apua, jos ihminen itse ei sitä tajua antaa.

Jörn Donner kysyy Uudessa maamme kirjassaan ” voimmeko oppia jotain historiasta?  ”:

”Kysymys on siitä, voiko ihminen oppia jotain. Onko mahdollista siirtää mennyttä viisautta meihin sekä edelleen meistä, jotta tulevat sukupolvet välttyisivät niiltä erehdyksiltä, joita tehdään ja on tehty. Teknillis-tieteellisessä katsannossa tämä on mahdollista, minkä todistaa esimerkiksi jatkuvasti täydellistyvä kehitys. Valtioiden ja ihmisten kohdalla se tuntuu olevan vaikeampaa: useimmat vievät oman, karvaasti hankitun tietoutensa mukanaan hautaan, ja historian antamilla esimerkeillä on perin vähän arvoa. Näin pessimistinen ei ehkä tarvitse olla. Suomi on oppinut hyväksymään tiettyjä suurpoliittisia tosiasioita siitä huolimatta, että edellisen sukupolven suurmiehet ovat poissa ja heidän kokemuksen hajallaan kirjoissa ja kuulopuheissa. Se koulu, jonka maa on saanut käydä historiallisessa realismissa ja tilanteenarvioinnissa, on kuitenkin ollut kallis. Ruumiita on ympäriinsä pitkin maata. [7] --- Suomen historia on luultavasti pian täysin virittynyt nykyistä suhtautumistamme havainnollistavana tutkimuskohteena. Kaikki ne ristiriitaiset tulkinnat, jota on esitetty vuosista 197-18 ja 1939-1944, voitaisiin korvata perusteellisemmalla historiallisella tutkimuksella sekä sosiaalipsykologisella analyysilla väestön asenteista. On nimittäin selvä, että vaikka valtion johto onkin `oppinut läksynsä`, yleiset opit eivät ole silti tunkeutuneet kansan tietoisuuteen.[8]  --- Näen tämän yhteiskunnan kehityksen jatkuvana taisteluna todellisen tasa-arvoisuuden puolesta. Vaikeutena on se, että tasa-arvoisuutta ja avointa suhtautumista vastustava suuntaus vaikuttaa niin monella eri tasolla. Itsenäisyyden aikana on muutamilla harvoilla henkilöillä ollut ratkaiseva vaikutus. On makuasia, onko tämä harvainvalta ollut hyödyksi vai ei – tulos riippuu siitä, miten suhtautuu tehtyihin päätöksiin. Mutta demokratiassa täytyy olla jotain perusteellista vikaa, kun 3-4 ihmistä voi vapaasti päättää neljän miljoonan kohtaloista, kuten tapahtui vuonna 1940. Tämä lyhyt johdanto voitaisiin ehkä tiivistää seuraavasti: oppikaamme historiasta se, minkä siitä voi oppia.[9]

Walter Benjamin on muistuttanut seitsemännessä Historian teesissään, että perinteinen historian kirjoittaja eläytyy voittajaan. [10] ”Kulloinkin hallitsevat ovat kuitenkin kaikkien aikojen voittajien perillisiä. Voittajaan eläytyminen koituu näin epäilemättä vallassa olevien hyväksi.”  Tämän toinen puoli on Benjaminin mukaan alistettujen traditio, jonka jatkuvuutta uhkaa ”vaara”. [11]  Suomalaista historiaa tarkasteltaessa ja taannoista juhlakolikko-keskustelua tarkasteltaessa herää kuitenkin kysymys, kuka on tässä hetkessä voittaja? Mannerheim ? Talvi-sodan hengen todistaneet ja sodasta selvinneet? Kekkonen? Kuka on alistettu? Vankileireillä kuolleet punaiset? Uutta onnea etsimään lähteneet siirtolaiset? Kohta ei ole itsestään selvää onko itsenäisen Suomen historiamme voittajien tai häviäjien historiaa.  Henkilöitä, jotka identifioituvat joko voittajiin tai luusereihin on kuitenkin vielä jäljellä.  Lainaan alussa viittaamaani Hannu Salamaa vuonna 1986 ilmestyneestä Timo Harakan haastattelukirjasta Markiisi de Salaman vuodet:

” Mä haluan elää vuoteen 2018. Punakapina viettää satavuotisjuhlia, mä täytän 82, olen aika tutiseva äijä…ja pääsen sanomaan, että ette te saatanan lahtarit kerinny kaikkia tappaa! Khehehe! Khehehe! [12]

Juhlarahakohu osoitti, että itsenäisen Suomen historia herättää tunteita, mutta myös suomalaisen historian tulkinnan ristiriitaisuuden. On toissijaista kysyä mitä väriä on tapettu missäkin määrin ja kenellä historian tulkinta  Benjaminin voittajan tarkoittamassa mielessä vallitsevassa tilanteessa on? Ajalta, jota nimitetään totuuden jälkeiseksi ajaksi perätään totuutta, faktoja ja tarkkoja lähteitä. Kuinka hataralla pohjalla satavuotiaamme onkaan, jos yhteiseksi nimetyltä historialta kiistetään sen tosiasiat? Hetket jolloin olemme oikeasti tappaneet toisiamme poliittisista syistä?

Donner on oikeassa, että suomalaisten hetket ja historia ”voittajina ” ovat yhtä ristiriitaisia. Talvisodan hengen ja yhtenäisen Suomen paradoksi oli, että yhtenäistä Suomea ei välttämättä koskaan ollutkaan. Historia ei ole totuuden synonyymi, mutta jos historiasta ei käydä keskustelua,, on vaarana sen tapahtumien joutuminen valjastetuksi tarkoitusperiin, jotka eivät näistä historian hetkistä löytyneet. Näin kävi 1920- ja 1930-lukujen Saksassa, joka haki aineksensa muinaisista germaaniyhteisöistä ja Rooman imperiumin esteettisestä kuvastosta.

On totta, että mainitut juhlarahat itse historiaa muistavina esineinä ovat kiistatta rumia. Kant oli ikävä kyllä väärässä, että esteettinen olisi tiedon kategoria. Näin eivät ole myöskään ruma, pittoreski, makaaberi, kitsch, groteski ja niin edelleen. Dokumentti tai historiallinen esine ei ole historian synonyymi, mutta  esineet ovat aina herättäneet ihmisen kiinnostuksen historiaa kohtaan. Benjaminin sanoin: ”Ei ole mitään kulttuuridokumenttia, joka ei samalla olisi barbarian todistuskappale.” [13]

Dokumenttielokuva ei taas ole synonyymi historialliselle dokumentille, koska siihen liittyvät luonnollisesti ilmaisun ja mielipiteen vapaus. Donnerin ja Perkeleen hienous piilee siinä, kuinka se antaa kansalle ja sen eri osille tasapuolisesti puheenvuoron. Tämän Donner on osannut aina, josta yksi todiste olkoon vaikka vuosia jatkuva riita suomalaisen elokuvan rahoitusjärjestelmästä Spede ”Pertti” Pasasen kanssa. Vaikka kannat olivatkin hyvin erilaiset niin Donner toimiessaan jopa Suomen Elokuva säätiön puheenjohtajana jakoi Pasaselle tunnustusta yksittäisistä mielipiteistä, sekä mahdollisuuden käydä  hyväveli-syytöksiä ladanneen Pasasen julkista keskustelua hänen kanssaan. Rahoituksen jakoperusteista tai rahoitta jatkuvasti ilman jäämisestä mielensä pahoittanut Pasanen uhkasi polttaa kolme elokuvaansa roviolla. Vaikka Donner ei Speden elokuvista itsestään perustanut niin vetosi hän kuitenkin Pasaseen, että tämä säilyttäisi suomalaista kulttuuriperintöä. "Polta Spede mielummin tupakkaa.” totesi Donner YLE:n ohjelmassa 1981[14]. Itsekriittisyyttä Donnerilta ei kuitenkaan ole puuttunut. Hän ei esimerkiksi juuri ylpeillyt ollessaan yksi Suomen elokuva-arkiston perustajajäsenistä muistellessaan aikoinaan Suomen elokuva-arkiston 20-vuotista historiaa kirjoituksessaan Masennuksen moraali:  ” En voi väittää kokeneeni historian hengitystä sinä hetkenä. Jos olisin tiennyt, että sama arkisto kaksikymmentä vuotta myöhemmin edelleen on sosialisoimatta, olisin melkein sitä mieltä, että olisi kannattanut jättää perustamatta.” [15]

Yhtäläisyyksiä Perkeleestä varmasti tähän päivään löytyy. Työttömyys on esimerkiksi suhteellista, tällä hetkellä työttömyysprosentti on yli kaksinkertainen elokuvan ilmestymisen aikaan verrattuna. Verrattuna Perkeleeseen yhteiskunta ei kenties ole niin mustavalkoisen punasininen.  60- ja 70-luvun Suomessa ihmiset uskalsivat rohkeasti esittää mielipiteensä, mutta myös ottaa Donnerin ja Salaman tavoin riskin taiteellisen ilmaisun näkökulmasta. Sananvapaus ja ilmaisunvapaus ovat lähellä toisiaan, mutta niinikään eri asioita.  Ilmaisunvapauden piiriin kuuluu oikeus tulkita historiaa. Sananvapauden piiriin kuuluu oikeus kertoa ja nostaa esiin historiassa vaietut ja vaiennut tarinat. Vaikka koskaan ei olisi ollutkaan yhtenäistä kansakuntaa nimeltä Suomi on olemassa suomalaisen kulttuurin piiriin kuuluva historia. Jos historiasta ei voi käydä keskustelua, ei voi käydä keskustelua juuri nykyisyydestäkään, koska historia on eräs tapa oikeuttaa nykyisyydessä esitetyt väitteet. Ja kun historiasta ei voi käydä keskustelua, annetaan sen sisältämä materiaali mahdolliseksi kenen tahansa barbarialle.

 1.      von Bagh, 2005,  295

2.      Koska Valtion elokuvatarkastamon VET:n tietokantaa ei ole ollut enää netissä Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen toiminnan aloittamisen 2014 jälkeen, vaatisi tämä tarkemmat tiedot kohtausten saksimisista. Yleisenä huomiona, että Lahden kohtauksen seksismi sensuroimattomassa versiossa kumma kyllä herättää monissa pahennusta vielä vuonna 2017:kin.

3.      2. von Bagh, 2005, 294

4.      http://www.stat.fi/org/tilastokeskus/tyottomyysaste.html [viitattu 5.5.2017]

5.      http://www.stat.fi/til/tjt/2013/04/tjt_2013_04_2015-05-25_kat_004_fi.html [viitattu 5.5]

6.      Lyhyt katsaus suomalaisten Australiaan liittyvään maastamuuttoon Koivukangas, 2005, Suomalaiset Australiassa.  Siirtolaisinstituutti. http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/artikkelit/suomalaiset_australiassa.pdf

7.      Donner, 1967, 142

8.      mt.143

9.      mt. 144

10.  Benjamin, 1940, 181

11.  ks. teesit VI-VIII Benjamin, 1940, 180-182

12.  Harakka, 1986, 229.

13.  mt. 181

14.  http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/spede-donner-ja-elokuvan-tuki [viitattu 5.5.2017] ks. myös Donnerin ja Pasasen II erä Lenita Airiston 7.hetki- ohjelmasta vuodelta 1991. https://www.youtube.com/watch?v=7xF3CnZiZmY

15.  Donner, 1977, 306.

 Kirjallisuus:

von Bagh, Peter 2005:  Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava.

Benjamin, Walter 1940/1989: Historian Käsitteestä. Suom. Raija Sironen. Teoksessa Messiaanisisen Sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Kansan Sivistystyön Liitto/Tutkijaliitto.

Donner, Jörn 1977/ 2008 : Masennuksen moraali. Suomen elokuva-arkisto 20 vuotta. Teoksessa Filmihullu – vuodet 1968-1978. Toim. Eero Tammi, Lauri Timonen, Peter von Bagh ja Sakari Toiviainen. Helsinki: Like

Donner, Jörn 1967: Uusi maammekirja. (Nya boken om vårt land, 1967). Suom. Seppo Heikinheimo. Helsinki: Otava.

Harakka, Timo 1986: Markiisi de Salaman vuodet. Helsinki: Odessa.

Salama, Hannu 1961: Se tavallinen tarina. Helsinki: Otava.

[insuranceautolawnews]

Dinosaurusten poikasten kuoriutuminen kesti jopa puoli vuotta. Hautomisaika siis muistuttaa pikemmin matelijaa kuin lintua, vaikka lintu onkin dinosaurusten sukua, tutkijat huomauttavat.

Hirmuliskot erosivat merkittävällä tavalla lähimmistä nykysukulaisistaan linnuista, uusi Pnas-tiedelehden julkaisema tutkimus paljastaa.

Dinosaurusten poikasilla nimittäin kesti kuukausia kuoriutua, kun nykylinnuilla hautomisaika on parhaimmillaan vain päiviä.

Havainto on ensimmäinen laatuaan ja se tehtiin kahdesta hyvin säilyneestä dinosauruksen alkiosta.

Toinen kuului melko pienikokoiselle dinosaurukselle Protoceratopsille, joka kasvoi aikuisena suunnilleen sian kokoiseksi. Sen vertailukohtana toimi lähes kuuluisan Tyrannosaurus Rexin mittoihin yltänyt Hypacrosaurus.

Tutkitun Protoceratopsin muna painoi tutkijoiden mukaan tuoreena vajaat 200 grammaa eli kutakuinkin kolmen kananmunan verran.

Hypacrosauruksen lentopallon kokoinen muna vastasi suunnilleen kolmea strutsinmunaa yli neljän kilon painollaan.

Tutkijat keksivät päätellä muniin kivettyneiden alkioiden hampaista, miten monen päivän ikäisinä ne olivat kuolleet.

Dinosaurusten ja muidenkin eläinten hampaisiin kasvaa niiden kehittyessä kerroksia, jotka kertovat eläimen iän puiden vuosirenkaiden tapaan.

Puista poiketen hampaiden kasvusta syntyy uusi rengas joka päivä. Tietokonekerroskuvauksen ja tarkkojen mikroskooppien avulla dinoalkioiden iän pystyttiin näin arvioimaan päivälleen.

Pienen Protoceratopsin iäksi paljastui näin kolme kuukautta ja krouvimman Hypacrosauruksen kuusi kuukautta.

Tämä on hämmästyttävää, sillä tähän asti tutkijoiden valtajoukko on olettanut dinosaurusten kuoriutuneen huomattavasti nopeammin.

Tässä suhteessa muinaiset hirmuliskot muistuttivatkin siis enemmän nykyisiä matelijaserkkujaan kuin lähimpiä sukulaisiaan lintuja. Havainto asettaa kyseenalaiseksi myös eräitä muita dinosauruksia koskeneita olettamuksia.

Ensinnäkin vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä, että dinosaurukset olisivat vaeltaneet nykyisten muuttolintujen tapaan.

Aiemmin joidenkin lajien on esimerkiksi esitetty eläneen arktisilla alueilla, mutta vaeltaneen etelämmäs pesimään. Pitkä hautomisaika olisi tehnyt muuttoliikkeen hyvin hankalaksi.

Toisekseen poikasten hidas kehitys voi osaltaan selittää dinosaurusten massasukupuuttoa.

Mitä pidempi hautomisaika, sitä kauemmin munat ja niitä vartioivat emot olivat alttiina ympäristön vaaroille, kuten pedoille, nälkiintymiselle tai tulvien kaltaisille ympäristön muutoksille.

”Epäilemme, että löytömme voivat vaikuttaa ymmärrykseen siitä, miksi dinosaurukset katosivat sukupuuttoon liitukauden lopulla, kun taas sammakkoeläimet, linnut, nisäkkäät ja muut matelijat selvisivät kukoistivat”, pohtii tiedotteessahttp://ift.tt/2iYmTBV biologian professori Gregory Erickson http://ift.tt/2iCmecNFloridan osavaltion yliopistosta.

Kaikkien dinosauruslajien hautomisaikaa ei voida päätellä pelkästään kahden lajin alkioiden perusteella, tutkimusryhmä muistuttaa.

Esimerkiksi Velociraptorin tai muun lintumaisemman dinosauruksen hautomisaika on voinut olla vähemmän liskomainen kuin nyt tutkittujen lajien.

Dinosaurusten fossiloituneita alkioita vain on löytynyt valitettavan vähän.

[101tapaavalmistaaperuna]

Tapa 15

They’re taking the hobbits to Eisenberg

D1860 vaihtareilla oli Orientation viime viikonloppuna perjantaista lauantaihin (14.-15.9.). Meitä on alueella noin 30 ja so far minä ja brasilialaiskaverini ovat ainoita Saarlandin alueella. Suurin osa asuu Rheinland-pfalzin puolella. Eräs asuu Baden-Württembergin puolella ja muutama (1-2?) Hessenin osavaltiossa.

Minun perjantaini alkoi hyvin hämmentävästi. Tyytyväisenä ajattelin pakenevani juuri ennen saksan esseen kirjoitusta: saksaa oli vasta viides tunti ja minä lähtisin neljännen ja viidennen välissä juna-asemalle, että ehtisin junaan, joka lähti 12:22.

Noh, saksan essee ei päästänyt minua. Minä menin englannin luokkaan ja siinä vaiheessa alkoivat hälytyskellot soida – tämä ei ole englanninryhmäni, vaikka 11-luokkalaisia täällä on. Onneksi luokassa oli englannin tunnilla vieressäni istuva henkilö, joten saatoin kysyä häneltä, mitä oikein oli menossa. Hän selitti, että kaikki tekisivät saksan esseen ja se aika olisi nyt.

Kerroin opettajalle, ettei minulla ollut hajuakaan, missä pitäisi olla tai, että mistä olisin saanut tähän tiedon. Opettaja ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään ja eteeni tökättiin Willy Brandtin puhe.

Minun saksani ei ole vielä tarpeeksi hyvä poliittisen puheen analysointiin, joten kulutun neljä tuntia – neljä kokonaista tuntia, ei neljä oppituntia – materiaalin selailuun ja epämääräiseen lueskeluun ja vihkoni töhertelyyn teksteillä ja piirroksilla.

Kun nämä neljä, ainoastaan välituntikellojen varassa vietetyt, tuntia olivat ohi, minä ryntäsin luokasta nälkäisenä ja yllättävän energisenä juna-asemalle.

Saksalaisessa koetilaisuudessa saa ruokailla eväillään ja hörppiä vettä mutta kelloja meille ei suoda. Ah, mikä logiikka!

Minä ja brasilialaisnuori matkustimme Eisenbergiin tällaista hienoa reittiä:

Reitti myös isommalla kartalla, koska kukaan ei tiedä, missä mikään noista paikoista sijaitsee:

Reitti on 3 tuntia ja 16 minuuttia. Autolla sama matka suorinta reittiä on noin tunnin.

Ensimmäinen junamatka, St. Wendelistä Bad Münsteriin (a Stein) sujui leppoisasti. Oli vähän hassu olo ajaa pysäkin, jossa jään ja matkaan bussilla kotiin, ohi ja jatkaa pidemmälle. Matkalla näimme:

tämän hienon kirkon

junan, jossa luki ”shhh juna nukkuu”, pysäköitynä läheiselle raiteelle.

todennäköisesti Nahen, joka menee myös asuinpaikkani vierestä

Turhaa SD-kortin täyttöä

Vaihtoaikaa olisi pitänyt olla jopa seitsemän minuuttia, mutta juna oli nelisen minuuttia myöhässä tuntemattomasta syystä, joten vaihtoaikaa oli kolme minuuttia, jonka aikana piti tarkistaa raide varmaksi ja rynnätä junaan. Onneksi ehdimme hyvin junaan, vaikkakin paikan löytäminen ei ollut kovinkaan helppoa. Lopulta löysimme yhden neljän istuttavan paikan junan perältä.

Pysäkki RE3-junan reitillä

Seuraava junamatka Bad Münsteristä (a Stein) Enkenbachiin ei ollut yhtä mieluisa, koska muutamisen nuorta miestä kokivat velvollisuudekseen tehdä olomme (minä ja brassi) epämukavaksi kuultuaan minun ja brasilialaisen vaihtavan muutaman sanan englanniksi. Heidän oli välttämättä alettava puhumaan osaamisensa mukaan englantia ja soittaa puhelimistaan vihjailevaa musiikkia, vaikka musiikin soittaminen ilman kuulokkeita on junissa kielletty ja yrittää parhaansa mukaan kiinnittää huomiomme. :-)))))

Onneksi tätä saimme kestää vain noin puolet matkasta.

Enkenbachin juna-asema

Olin jo aiemmin googlannut, että Enkenbachissa, toisessa vaihtokaupungissa, pitäisi olla juna-aseman vieressä kaksi ruokakauppaa. Meillä oli 50 minuuttia vaihtoaikaa, joten ehdimme käydä ostamassa itsellemme jotakin evästä.

Bussikuski käski minun puhua saksaa hitaammin. Saavutus. :D

Bussista piti maksaa 4,10 euroa lisää junalipun hintaan. Rotary tosin käsittääkseni sponsoroi tämän matkan, paitsi sen bussin. Bussimatka kesti noin puolisen tuntia.

Bussimatkalla näkyi mäntyjä ja lisää mäntyjä. Ihan kuin Suomessa :D Paitsi sitten kun lähestyttiin seuraavaa kylää niin sitten alkoi taas näyttää enemmän Etelä-Suomelta tai ... Saksalta.

Googlasin, että miksi Saksa on (suomeksi) Saksa niin thanks to Sachsen ja hansa meillä on Saksa eikä vaikka Germani tai joku muu yhtä erikoinen nimi. Jos ei saksiheimolta otettu nimeä, kukakohan näistä minivaltioista olisi saanut kantaa kunniaa. Sachsen ei nimittäin lopulta ollut hirvittävän iso osa. Miksi Saksa on suomeksi Saksa?

Ajoimme lipun kertomalle pysäkille mutta näin myöhemmin ajateltuna edellinen pysäkki, jossa bussi seisoi muutamisen minuuttia, olisi ollut lähempänä koulua, jossa Orientation järjestettäisiin.

Perjantain ohjelmassa oli ensimmäisenä tutustumisleikkejä kuten tuskarinkiä. Onneksi olin ihan etupäässä, koska valitettavasti minulla on huono nimi→kasvomuisti. Tämän jälkeen ohjelmassa oli sääntöjen kertaus ja aluekohtaiset säännöt sekä kerrottiin meille alueen tarjoamista toureista. (Hihii minäpä olen jo ilmottautunut Berliini-tourille, josta olen jo myöhässä :( --- joka on joulukuun alussa)

Berliinissä ollaan siis 5.12. 2016 - 9.12. 2018!

Kielinä meillä toimivat saksa, englanti ja espanja. Espanjan käännöksestä vastuussa oli muutamisen vuotta sitten Latinalaisessa Amerikassa ollut rotex ja englanniksi kääntämisestä Suomessa kuusi vuotta sitten ollut rotex. Kyseinen rotex oli ollut Kuopiossa eli samalla districtillä kuin minä lähdin!

Viimeisenä ohjelmassa oli keilailun tapaista peliä ehkäpä vähän yli kilometrin kävelymatkan päässä. Täällä minä sitten päätin: nyt on aika puhua suomea kun kerrankin siihen on mahdollisuus. Seuraavasta ei sitten tiedä.

Suomen puhuminen oli kuitenkin vaikeampaa ja tökki enemmän kuin englannin! Häpeällistä. Säälittävää.

Jostain kumman syystä australialaisia huvitti suomen kieli. Erityisesti “Hyvää ruokahalua” oli minun toistettava mahdollisimman monta kertaa. (Ja he halusivat ehdottomasti soittaa Antti Tuiskun Mä hiihdän.. :D) Lisäksi Suomesta tiedetään, että täällä on kylmä ja että meillä on vaikea kieli. Meillä on vaan erilainen kieli muihin ympärillä oleviin verrattaessa...

Ja siis näyttäähän nuo sijamuodot aika kamalilta ja niillä voi ainakin shokeerata ihmisiä :D wiktionary/omena Omenatta elän, koska rautaa löytyy vieläkin suusta. :D

D1860:n tämän vuoden vaihtareista yli puolet on Latinalaisesta Amerikasta, Aasiasta on kaksi (Intia ja Japani), Euroopasta kaksi (minä Suomesta ja Espanja), Australiasta on kaksi ja loput ovat jommastakummasta Amerikasta.

Lauantaina (minusta riippumattomasti) liian vähäisten yöunien jälkeen pakkasimme kamamme aikaisin aamulla ja matkasimme juna-asemalla, jossa shokeerasimme paikallisia kovaäänisellä englannin ja espanjan sekoituksella. Lisäksi pinssien ynnä muun sälän vaihtaminen tapahtui sillä noin puolituntisella, jonka vietimme juna-asemalla. Minun bleiseriini ei kuitenkaan päädy mitään ennen kuin olen saanut kerätyksi tarpeeksi monta, että voin asetella ne esteettisesti takkiini.

Kohteena oli lauantaina Luisenpark Mannheimissä. Sinne piti vaihtaa junaa kerran. Ensimmäisessä junassa kaikki pääsivät istumaan. Seuraavassa häiritsimme kanssamatkustajia seisomalla oviaukoissa, koska muualla meidän tarvitsemaamme tilaa ei ollut.

Vaihtaritukos junan ovien edessä, koska juna oli tupaten täynnä....

Mannheim olikin vähän fiinimpi astetta tasokkaampi kylä kaupunki… Jos kaupungissa on yliopisto, taso nousee…

Luisenparkissa meille tarjottiin paikallisen Rotaryclubin sponsoroimana lounas eli grilliruokaa sekä saimme taas syötäväksemme pitsaa, jota olimme jo jauhaneet edellisenä päivänä useaan otteeseen.

Tosi hieno kuva Luisenparkin yhden portin läheltä

Joku oli saanut tietää, että Luisenparkissa oli pingviinejä. Näitä piti siis ehdottomasti päästä töllistelemään. Lopuksi lähes koko vaihtariporukka päätti lähteä etsimään näitä eksoottisia otuksia, jotka ovat aina varustautuneet fiinille illalliselle.

Kiersimme koko puiston, josta löytyi mm.

lapsille leikkivälineitä

kiinalainen puutarha ja teehuone

kävele-paljain-varpain-ja-tunnustele -reitti

vesistö, joka oli aivan täynnä kaloja

suihkulähde/-lähteitä

Tuo vesistö oli muuten ihan täynnä kaloja...

Lopulta meille selvisi, että pingviinit sijaitsivat muutamisen sata metriä lähtöpisteestämme mutta … toisessa suunnassa. Olimme siis periaatteessa kiertäneet koko puiston turhaan. Tosin saimme hienoja kuvia ja näimmepähän, millainen fancy puisto oli kyseessä.

Pingut menivät tuollaisessa jonossa koko ajan

Tällaisen palleron olisi voinut ottaa mukaan kotimatkallekin mutta se tuskin oli sallittua... :(

Kotimatka koitti noin kello neljä. Kun saavuimme ratikkapysäkille pienemällä vaihtariporukalla, jo kymmenen minuuttia meitä aikaisemmin lähteneet olivat yhä pysäkillä odottamassa ratikkaa. Ratikkataulussa luki, että seuraava ratikka tulisi vasta 15 minuutin päästä eli 15 minuuttia myöhässä. Kukaan ei ollut varma ehtisikö se juna-asemalle, joten päätimme kävellä.

Porhalsimme paahtavassa kuumuudessa kaikkine kamoinemme juna-asemalle, jonne oli  noin kaksi ja puoli kilometriä. Ehdimme yllättävän ajoissa – minun ja brasilialaislaiskaverini juna lähti aikaisemmin kuin muiden – ja saimme myös tietää, että seuraavalla ratikalla tulleet olivat ehtineet suunilleen samoihin aikoihin kuin me asemalle…

Kotimatka kartalla: (noin 2 h, autolla taitaisi olla taas vain noin tunnin matka...)

Juna Trieriin, me vain Homburgiin asti sillä matkustimme, oli tupaten täynnä. Jouduin seisomaan ensimmäiset ~20 minuuttia, mistä en nauttinut laisinkaan. Jalkani olivat aivan poikki kaikesta kävelystä, ja junassa oli todella kuuma.

Eräällä minun viereeni istahtaneella englantia äidinkielenään puhuvalla lapsella oli kovasti jotakin asiaa minulle mutta ei uskaltanut sanoa, koska ei kai osannut niin hyvin saksaa?

Juna oli myöhässä. Siitä neljän minuutin vaihtoajasta ei ollut jäljellä kuin minuutti. Onneksi juna lähti viereiseltä raiteelta, joten ehdimme vaihtaa junaa sukkelasti. Kyseinen juna oli lähijuna Illingeniin. Me jäimme Neunkirchenissä (Saar) eli noin kymmenen minuutin päästä lähdöstä. Tämä oli myös ensimmäinen kerta koko kuudessa viikossa, joista viitisen viikkoa on ajettu junilla, kun lähijunassa tarkistetaan matkaliput.

Juna todennäköisesti ajoi liian hitaasti, koska se lähti vain ehkäpä minuutin myöhässä, mutta saapui Neunkircheniin neljä minuuttia myöhässä.

Ja näin ollen minulla ja brasilialaiskaverillani oli minuutin vaihtoaika ::----)))

Eikä juna lähtenyt sopivasti viereiseltä raiteelta vaan raiteelta, joka oli toisella puolella juna-asemaa. Juna näkyi jo, joten minun ja brasilialaisen piti juosta hillitöntä vauhtia koko juna-aseman läpi. Onneksi ehdimme junaan…

Ja sopivasti juna oli menossa Mainzin päärautatieasemalle eli se menisi minun lähipysäkkini ohi eikä minun tarvinnut vaihtaa junaa vielä uudestaan. Myöhästyin valitettavasti minuutilla bussista ja jouduin odottamaan kymmisen minuuttia hakijaa.

Syötyäni sain energiani takaisin ja lähdimme kävelylle, koska ulkona oli hyvä sää ja tunnettu saksalainen rockbändi Die Toten Hosen sattui soittamaan Bostalseellä.

Hieno taivas ...

Hmmmm mikäs se siellä...

Satuimme sattumalta kävelemään esityspaikan ohi

Sunnuntaina söimme host-perheen tuttujen luona aamiais-lounaan ja kävimme kävelyllä host-äidin kanssa samalla kun host-veli oli kokeilemassa uutta Flowtrailia Ottweilerissä.

Suorastaan hyytävää, koska tuolla ylhäällähän tuulee, vaikka alhaalla ei ja koko rakennus heiluu (tai sitten minun korkean paikan kammoni saa sen heilumaan)

Kiipesin tuohon torniin, vaikka minulla on hirvittävä korkean paikan kammo. Alussa mentiin hirvittävää vauhtia mutta lopussa jalat eivät enää suostuneet liikkumaan niin nopeasti. Mutta jotenkin minä ylös asti selvisin.

Ei enää uudelleen.

Sankt Wendel on jossakin kuvassa vasemmalla...?

*Selitys otsikolle: En voi ajatella muuta kuin tätä meemiä, (VAROITUS: Youtube-video) kun joku edes mainitsee sanan Eisenberg. :D Olemme myös brasilialaisen kanssa kummatkin todella lyhyitä lol

[arikuosmanen]

Pälkäneen nuorisotyöttömyys laski yhteen prosenttiin (Sydän-Hämeen Lehti)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Pälkäne on Pirkanmaan ylivoimainen ykkönen nuorison työllistämisessä. Eräänlainen ennätys saavutettiin syyskuussa, kun alle 25-vuotiaiden työttömyysprosentti laski yhteen prosenttiin.

Pälkäneellä oli syyskuussa työtä vailla vain kaksi alle 25-vuotiasta. Määrä on laskenut koko vuoden ajan. Vuosi sitten työttömiä nuoria oli 28 eli 12,4 prosenttia alle 25-vuotiaasta työvoimasta.

Nuorisotyöttömyys on vähentynyt lähes kaikissa muissakin Pirkanmaan kunnissa, mutta lähellekään Pälkäneen lukemia ei muualla ylletä. Esimerkiksi Kangasalla nuorten työttömyysprosentti laski vuoden aikana 22,2:sta 16,2:een.

Vielä kolme vuotta sitten Pälkäne löytyi tilaston toisesta päästä ja nuorisotyöttömyysaste vaihteli vielä 15 ja 21 prosentin välillä. Työllisyyskoordinaattoriksi palkattu Panu Raivio käänsi työttömyysasteen nopeasti laskuun. Nyt tilastoissa näkyvät myös etsivä nuorisotyön, nuorten starttipajan ja Kostiakeskuksen työn tulokset.

Nuorten kanssa tehtyjen työllistymissuunnitelmien määrä on lähes kolminkertaistunut vuoden aikana. Viime vuonna suunnitelmia tehtiin tammi–syyskuussa 18, tänä vuonna 50 kappaletta.

Suuri merkitys on ollut myös työnhakuryhmällä, jossa on tällä hetkellä yhdeksän nuorta. Työkokeiluun on alkuvuoden aikana lähtenyt kuusi nuorta ja palkkatyöhön 15. Kuusi nuorta on työllistynyt palkkatuen tai starttirahan avulla. Työvoimapoliittisessa koulutuksessa oli tammi–syyskuussa kaksi nuorta.

Nuorten ja pitkäaikaistyöttömien aktivointi säästää kunnan kustannuksia. Toimeentulotukimenojen lisäksi kunnat joutuvat maksamaan osan työmarkkinatuesta, jos nuoret eivät pääse töihin, koulutuksiin tai heille ei ole järjestetty aktivointitoimia.

Pälkäne on pitänyt paikkansa aktivointitilaston kärjessä. Viime vuoden tammi–syyskuussa keskimäärin 43,4 prosenttia nuorista oli aktivointitoimien piirissä. Tänä vuonna osuus on kasvanut 50,1 prosenttiin. Huippu saavutettiin syyskuussa, kun 92,6 prosenttia alle 25-vuotiaista oli aktivoitu. Esimerkiksi Kangasalla yllettiin tammi–syyskuussa 26,7 prosentin aktivointiasteeseen.

Panu Raivion mielestä Pälkäneen mallin paras puoli on nopeus.

– Otamme nuoreen yhteyttä parissa viikossa, jos hän jää työttömäksi. Suunnitelmat tehdään nopeasti, eikä nuori jää tyhjän päälle. Lisäksi Pälkäneen yritykset ottavat paikallisia nuoria mielellään työhön ja työkokeiluun, Raivio kiittelee.

Pälkäneen nuorisotyöttömyys on saatu niin alas, että osa tilastoista jätetään jo ilmoittamatta, koska niiden julkaiseminen uhkaisi tietosuojaa.

Alle 25-vuotiaiden työttömyysprosentti syyskuussa

Pälkäne             1,0

Ruovesi             7,0

Kihniö                9,5

Virrat                  10,0

Sastamala         10,1

Parkano            10,6

Ylöjärvi              10,8

Ikaalinen           11,0

Pirkkala             11,6

Lempäälä          12,3

Vesilahti            12,9

Hämeenkyrö   15,6

Punkalaidun    15,8

Tampere           16,2

Kangasala         16,3

Nokia                 16,3

Juupajoki          16,7

Orivesi               17,5

Akaa                   19,4

Mänttä-Vilppula                         20,0

Valkeakoski     21,2

Urjala                 22,6

from WordPress http://ift.tt/2zYoKCG via IFTTT

[arikuosmanen]

Katso yllättävät tilastot Suomen isistä: Näin monta lasta hänellä on ja näin paljon aikaa kuluu jälkikasvun kanssa (Tamperelainen)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Yli 1,2 miljoonaa isää

Suomessa asuvista 15–81-vuotiaista miehistä yli puolella on lapsia. Yli 64-vuotiaista miehistä 80 prosenttia on isiä. 15–80-vuotiaista naisista äitejä on 65,8 prosenttia.

Isäksi 31-vuotiaana

Miesten ikä ensimmäisen lapsen syntyessä on keskimäärin 31 vuotta. Viime vuonna isäksi tuli ensimmäistä kertaa noin 20 900 miestä. Äidiksi tullaan ensimmäistä kertaa keskimäärin 29 vuoden iässä. Viime vuonna äidiksi tuli ensimmäistä kertaa 21 853 naista. Ottoisäksi tullaan hieman vanhempana. Ottoisä on tyypillisesti 40–44-vuotias kansainvälisissä adoptioissa ja kotimaisissa adoptioissa 35–39-vuotias. Yhden vanhemman adoptioissa ottoisä on keskimäärin yli 60-vuotias.

Keskimäärin 2,25 lasta

Yhdellä isällä on keskimäärin 2,25 lasta. Eniten on kahden lapsen isiä, joita on runsaat 540 000. Yhden lapsen isiä on vajaat 310 000 ja kolmen lapsen isiä yli 260 000. Isiä, joilla on neljä lasta tai enemmän, on 10 prosenttia isistä.

4 tuntia 14 minuuttia

Viimeisen ajankäyttötutkimuksen mukaan alle 10-vuotiaiden lasten isät viettävät lastensa kanssa aikaa keskimäärin 4 tuntia 14 minuuttia vuorokaudessa. Arkisin yhdessäoloa on kolme ja puoli tuntia, ja viikonloppuisin kuusi tuntia vuorokaudessa. Alle kouluikäisten lasten isät käyttävät lastenhoitoon puolitoista tuntia vuorokaudessa. 40 minuuttia ajasta kuluu lasten syöttämiseen, pukemiseen ja muuhun auttamiseen. Lasten kanssa lukemiseen ja leikkimiseen isiltä kuluu puoli tuntia vuorokaudessa. Äidit viettävät keskimäärin 6 tuntia ja 53 minuuttia alle 10-vuotiaiden lastensa kanssa.

Yh-isiä yhä enemmän

Alle 18-vuotiaiden lastensa kanssa eläviä yksinhuoltajaisiä oli viime vuonna noin 17 200. Isien ja lasten muodostamien perheiden osuus kaikista Suomen lapsiperheistä on vajaat 3 prosenttia. Yksinhuoltajaäitejä oli viime vuonna 151 459. Kaikkiaan lapsiperheitä on Suomessa 571 500. Lapsiperheissä elää yhteensä 2 149 900 henkilöä, eli 40 prosenttia väestöstä.

Joka viides ei pidä perhevapaata

Isät pitivät 9,5 prosenttia vanhempainpäivärahapäivistä. Lasten kotihoidon tuen saajista seitsemän prosenttia on miehiä. Viidennes isistä ei pidä lainkaan perhevapaata. Vanhempainrahasta, jota kummatkin vanhemmat voivat käyttää, isien käyttämä osuus on vain 1,7 prosenttia.

Lähteet: Tilastokeskuksen Väestötilasto 2016 ja Ajankäyttötutkimus 2009, Kelan tilastot perhevapaista vuonna 2016

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

from WordPress http://ift.tt/2Awl9sd via IFTTT

[arikuosmanen]

Jaakolat suuntasivat Navettapalon jälkeen kasvinviljelyyn (Akaan Seutu)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Tältä näytti Jaakolan tilalla toukokuussa 2016.

Näky Jaakolan tilalla Akaan Heinäsuolla on nyt erilainen kuin vuoden 2016 toukokuun viimeisenä päivänä. Silloin pihapiirissä liekehtivät ja savusivat navetan rauniot, ja apuun tulleet ihmiset piirittivät elävänä ulos selvinneitä eläimiä tilakeskusta ympäröivillä pelloilla. Pahimmin palaneita ja muuten loukkaantuneita nautoja lopetettiin eläinlääkärin käskystä ampumalla.

Puolitoista vuotta myöhemmin tilan isäntä Kimmo Jaakola astuu ulos juuri valmistuneen varasto- ja huoltohallin ovesta. Hän on yrittänyt saada painepesuria toimimaan. Samaa painepesuria, jonka hän juuri ja juuri sai pelastettua viime vuoden tulipalosta.

Traktorin ja pienkuormaajan lisäksi paloivat lähes kaikki työkalut. Navetan vintiltä tuhoutuivat myös vanhemmat tavarat, joilla oli suuri tunnearvo.

Nyt Kimmo Jaakola joutui toteamaan, että pelastunut painepesurikin on tullut tiensä päähän. Sama kohtalo on edessä Jaakolan lihakarjan viimeisellä edustajalla.

Puolitoista vuotta navettapalon jälkeen Kimmo Jaakola on saanut yhdessä kirvesmiehen ja muiden ammattilaisten kanssa huolto- ja varastohallin valmiiksi palaneen navetan paikalle.

– Mysteeri lähtee tämän kuun lopussa autuaammille laidunmaille. Se on ollut Ojalan navetassa, jonne jätimme sen, kun vielä suunnittelimme uuden navetan rakentamista. Siellä Mysteeri olisi voinut elellä.

Osa tulipalosta pelastetuista eläimistä pakeni läheisiin metsiin. Mysteeri oli viimeinen, joka löydettiin.

– Se löytyi kymmenen päivän päästä ja oli jo villiintynyt ja säikky. Saimme sen kuitenkin kiinni, kun tarjosin sille herkkurehua ja se tuli syömään, Kimmo Jaakola kertoo.

Karjatilan pito ei innostanut nuoria

Navettapalon todennäköisin syy olivat sähköjohtoja syöneet jyrsijät.

– Rotista oli ollut haittaa jo aikaisemmin, ja johtoja oli uusittu, kun niistä ei ollut kuin kuparit jäljellä, Jaakola sanoo.

Navetan tuhouduttua Jaakolat olivat vahvasti sitä mieltä, että sen tilalle rakennetaan uusi. Vanhemmat keskustelivat jatkosta myös perheen nuorten kanssa, mutta heillä ei ollut kiinnostusta lihakarjan pitoon vaan ennemmin kasvinviljelyyn.

– He ovat nähneet, että minä olen ollut karjassa kiinni 24/7, kuten nykyään on tapana sanoa. Nuoret haluavat vapaatakin.

Toinen traktori ja kasvinsuojeluruisku ovat lämpimän hallin pienemmssä osassa.

Viime vuoden kesällä Kimmo kävi poikansa kanssa hoitamassa palosta pelastuneita eläimiä Hyrkkään ja Ojalan tiloilla, jonne selviytyneet siirrettiin. Osa nuoremmasta karjasta lähti sieltä jo aiemmin muille tiloille kasvatettavaksi, ja syksyllä loput Mysteeriä lukuun ottamatta menivät teuraaksi.

– Kaikki olivat saaneet vähän siipeensä. Siksi teurastamo teki kaikista tulipalovähennyksen eli kymmenen prosenttia eläimen hinnasta. Siinä vaiheessa tuntui, että lyötyä lyödään, ja aina olet maksumiehenä.

Navetasta pelastuneita ja pellolta kiinni saatuja eläimiä siirrettiin tulipalopäivän iltana lähialueen navetoihin.

Kun eläimiä ja navettaa ei ollut, pöytä oli puhdas tulevaisuudelle. Karjanhoito sai jäädä.

– Kasvinviljelytilaksi tämä kääntyi. Meillä oli ollut 70 nautaa, mutta nyt Ely-keskuksesta sanottiin, että tuotantoyksikön koon pitäisi olla vähintään 150, mielellään 300. Uusi navetta olisi sitouttanut taloudellisesti 15 vuodeksi, eikä se oikein innostanut. Jos olisin kolmekymppinen, se olisi ihan eri asia, 58-vuotias Kimmo Jaakola sanoo.

Mäki oli autio ilman navettaa

Kun vakuutusyhtiö suostui siihen, että korvaukset käytetään varasto- ja korjaushalliin, alkoi sen suunnittelu osittain samoille perustuksille. Tyhjää paikkaa Kimmo Jaakola ei halunnut pihapiiriin jättää, vaikka halliin sai pienemmät korvaukset kuin navettaan olisi saanut.

Navetan vierestä paloi myös kaksi pienempää rakennusta, jotka toimivat varastona, verstaana ja liiterinä.

– Kyllä tämä mäki oli oudon näköinen, kun kolme rakennusta puuttui. Ei tuntunut kotoisalta. Navettarakennus oli ollut niin hallitseva ja suojaava pohjoisen suuntaan.

Nyt navetan paikalle rakennetut 400 neliötä lämmintä ja 150 neliötä kylmää hallitilaa ovat valmiina, ja traktorit, puimuri ja muut koneet ja työkalut pääsevät talvelta suojaan.

Leikkuupuimuria mahtuu hyvin sekä säilyttämään että huoltamaan uudessa hallissa.

– Täällä voi säilyttää kasvinsuojeluruiskuakin, eikä tarvitse pelätä, että se jäätyy, Kimmo Jaakola sanoo tyytyväisenä.

Pienemmässä konehallissa on lattialämmitys, ja isompi puoli lämpiää öljykäyttöisellä infrapunasäteilylämmittimellä.

Parempia aikoja ei välttämättä tule

Jaakolan tila on ollut Kimmon nimissä vuodesta 1990. Hänen vanhempansa ostivat myynnissä olleen paikan 1970-luvun lopulla, jolloin perhe muutti nykyään Sastamalaan kuuluvalta Suodenniemeltä nykyään Akaaseen kuuluvaan Viialaan. Suodenniemellä perheellä oli ollut pienempi tila.

Vuoteen 2013 tilalla oli myös lypsykarjaa ja kevään 2016 tulipaloon saakka lihakarjaa.

Noin sadan hehtaarin viljelypinta-alasta oli ennen 70 prosenttia muuta kuin nurmikasveja. Nyt osuus on noin 90 prosenttia.

Suurin osa koneista ja työkaluista paloi navetan ja sen vieressä olleiden varastojen mukana, mutta painepesurin Kimmo Jaakola sai pelastettua.

Tänä vuonna pelloilla kasvoi ohraa, kauraa, syysvehnää ja nurmea. 95 prosenttia viljasta saatiin korjattua.

– Jatkossa voi tulla enemmän rypsiä, rapsia ja erikoiskasvejakin, Kimmo Jaakola suunnittelee.

Tulipalo tuhosi toukokuussa 2016 Jaakolan tilan navetan mutta ei tyynessä säässä onneksi levinnyt viereiseen asuinrakennukseen.

Pelloista omia on 60 prosenttia ja loput vuokrattuja.

– Olen ostanut lisää peltoa neljältä eri tilalta, jotka ovat lopettaneet tuotannon. Tämä on nyt sellainen määrä, millä on pärjättävä, koska on paha ostaa, jos kukaan ei myy.

Jaakolan mukaan peltojen myynti- ja vuokrahinnat ovat Akaassa kolminkertaiset esimerkiksi Pohjois-Savoon verrattuna.

– Jos täällä pellon ostaa, ei siitä kyllä omiaan saa pois.

Jaakolan tilalla alkaa nyt uusi aika. Viljely työllistää kevään, kesän ja syksyn, ja talvella on aikaa huoltaa koneita ja tehdä metsätöitä.

Kimmo Jaakolan mukaan koko maataloussektori on vähän epävarmalla pohjalla. Tulevaisuus on kysymysmerkki. Mutta eikö se aina ole ollut?

– 1980-luvulla tuntui siltä, että työstä jää palkka, ja työn määrä oli kohtuullinen. Nyt on isoissa yksiköissä valtavat vastuut ja isot velat, ja pienet tilat eivät kannata. Mutta jos odottelee parempia aikoja, ei niitä välttämättä tule, Kimmo Jaakola kiteyttää.

Tyhjä paikka on täyttynyt. Navetan tilalle noussut halli suojaa Jaakolan tilan pihapiiriä pohjoistuulelta.

from WordPress http://ift.tt/2zxVu34 via IFTTT

[arikuosmanen]

Korjaamokeskittymä keskeisellä paikalla (Sydän-Hämeen Lehti)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Tero Nikkasen yritys Pälkäneen Pienteollisuustalo Oy on omistanut vanhan Tammetin hallin vuodesta 2006 lähtien.

Hyvä sijainti lähellä valtatietä ja lounaspaikkoja saa kehuja kaikilta Pienteollisuustalosta toimipisteensä vuokranneilta yrittäjiltä. Myös sujuva yhteistyö vuokraisännän kanssa saa arvostusta osakseen.

Motormaster JP Oy, Aku Kalliola ja Helmikkalan Liikenne Oy täyttävät Lastenlinnan alueella sijaitsevan talon alakertaa, lisäksi iso halli on tällä hetkellä varastohotellina.

– Tiloja kehitetään tarpeen mukaan ja isompaa voi pilkkoa pienemmäksikin, hallin omistava Tero Nikkanen Pälkäneen Pienteollisuustalo Oy:stä kertoo.

Muun muassa Motormaster JP Oy:n vuokraama tila uusittiin yrityksen tarpeisiin sopivaksi muutama vuosi sitten, kun yritys aloitti vuokralaisena. Yritys työllistää toimitusjohtaja Jari-Pekka Tainion lisäksi kaksi työntekijää, jotka tulivat töihin alun perin oppisopimuksella.

– Nyt kun he saivat opintonsa päätökseen, aloitan itse opiskelemaan autoalan työnjohtajan erikoisammattitutkintoa, Tainio kertoo.

Yrityksen henkilökunnan keski-ikä on vähän reilut 30 vuotta. Myös muut Pienteollisuustalon alakerran vuokralaiset ovat nuoria yrittäjiä. Tulevaisuus näyttää siis lupaavalta. Toisaalta talo on aiemmin palvellut kasvuyritysten ponnahduslautana Tampereen suuntaan.

Kaksi kasvuyritystä muutti muualle

Heavy-Sepät Oy jätti Pälkäneen siinä vaiheessa, kun toiminta ei enää mahtunut silloisiin vuokratiloihin.

– Olisimme jääneet Pälkäneelle, jos meille olisi osoitettu tontin paikka. Olisimme voineet rakentaa omat tilat, toimitusjohtaja Vesa Hiitiö kertoo.

Maansiirtokaluston korjauksiin erikoistunut yritys lähti viitisen vuotta sitten Sääksjärvelle, ensin Lempäälän ja sittemmin Tampereen puolelle.

– Enää en tulisi takaisin Pälkäneelle, sillä meillä on täällä paljon uutta asiakaskuntaa, jota nykyinen sijaintimme palvelee, Hiitiö sanoo.

Myös Rautajärven Konehuolto Oy toimi aiemmin Pienteollisuustalossa. Yritys hankki laajentuessaan toimitilan Kangasalta ja toimii nykyisin myös pääkaupunkiseudulla. Pälkäneen Pienteollisuustalossa yritys toimi vuosina 2011–2016.

– Tarvitsimme isomman ja itsellemme sopivamman tilan. Lisäksi meidän asiakaskuntamme on enemmän Tampereen suunnalla, toimitusjohtaja Henri Raivonen perustelee yrityksen ratkaisuja.

Uusi, Lahdentien toiselle puolelle suunniteltu yritysalue toivottavasti pitää kasvuyritykset jatkossa paremmin Pälkäneellä.

Motormaster JP Oy on toiminut Pälkäneen Pienteollisuustalossa kolme ja puoli vuotta. Toimitusjohtaja Jari-Pekka Tainio (vasemmalla) sekä työntekijät Ossi Stenman ja Jesse Kaukonen korjaavat pääasiassa henkilö- ja pakettiautoja.

Bonuksena iso piha-alue

Aku Kalliola ja Helmikkalan Liikenne Oy ovat Pälkäneen Pienteollisuustalon uusimpia vuokralaisia. Yrityksen ovat vuokranneet toimitilaa Pienteollisuustalosta reilun vuoden verran.

– Tämä oli ainoa riittävän iso tila, jota oli tarjolla. Lisäksi piha-alueella on erittäin hyvin tilaa kaluston varastointiin, Kalliola kertoo.

Hänen yrityksensä tekee kiinteistönhuoltoa, ulkoalueiden sekä teiden kesä- ja talvikunnossapitoa ja maanrakennustöitä. Aiemmin kalusto oli varastossa omalla maatilalla, mutta Pienteollisuustalo tarjoaa paremmat puitteet paremmalla paikalla.

– Huollamme kalustoa itse ja täällä muun muassa öljynvaihdot, työkoneiden ja niiden laitteiden korjaaminen ym. huoltotyöt onnistuvat hyvin. Jonkin verran olen turvautunut myös Motormasterin palveluihin.

Paitsi varastointiin ja huoltoihin, hallin tilat taipuvat tarvittaessa myös rakennustöihin.

– Teimme hallissa muun muassa rivitaloasuntojen väliset aidat. Ulkona maalaaminen olisi tänä syksynä ollut aika iso riski, mies toteaa.

Toimitilakeskittymä luo yhteisöllisyyttä

Helmikkalan Liikenne Oy varastoi, huoltaa ja siivoaa kalustoaan vuokraamassaan tilassa. Yritys on ollut Pienteollisuustalon vuokralaisena nyt vuoden verran.

– Koko kalusto eli viisi linja-autoa ja pikkubussi mahtuvat tarvittaessa kaikki halliin tarkalla sijoittelulla, toimitusjohtaja Juho Helmikkala hymyilee.

Suurimman osa linja-autojen korjaustöistä yritys tekee itse.

Pälkäneen Pienteollisuustalo ja sen piha-alue tarjoavat erinomaiset tilat Aku Kalliolan yritystoiminnalle.

– Pikkubussia huollatamme myös Motormasterilla.

Vastaavasti Helmikkalan Liikenne Oy tarjoaa varaosien kuljetusapua Motormaster JP Oy:lle.

Alakerran yritysten lisäksi Pienteollisuustalon vuokralaisina on useita harrastajia, jotka varastoivat ja huoltavat kalustoaan yläkerran tiloissa.

– Pääosin harrastajaporukka on täällä iltaisin ja viikonloppuisin, Tero Nikkanen toteaa.

Osa porukasta on myös perustanut oman toiminimen, jonka puitteissa he tekevät pienimuotoista korjaamotoimintaa.

Harrastajat ovat jonkin verran tekemisissä myös Motormaster JP Oy:n kanssa.

– He käyvät juttelemassa ja kysymässä neuvoa sekä ostavat myös korjauspalvelua, Jari-Pekka Tainio kertoo.

Kehittäminen jatkuu

Tero Nikkanen osti nyt 50 vuotta vanhan hallin Eridomicilta vuonna 2006. Silloin koko alakerta oli tyhjänä, mutta vuosien mittaan vuokralaisia on riittänyt aika hyvin.

– Yrityksiä tulee ja menee. Jotkut aloittavat tässä ja hankkivat myöhemmin omat tilat, toiset viihtyvät pidempäänkin kuin mitä ovat alun perin suunnitelleet, hän kertoo.

Suunnitteilla oleva yritysalue vaikuttanee jonkin verran myös tilojen kysyntään jatkossa. Omistaja katsoo tulevaisuuteen avoimin mielin. Rivitalojen keskellä sijaitseva tontti olisi hyvä paikka asuinrakentamiselle.

– Hallilla on elinkaarta jäljellä 10-20 vuotta, vähän riippuen siitä, miten asuntomarkkinat alkavat vetää.

Toistaiseksi Nikkanen on kuitenkin kiinnostunut hallin kehittämisestä nykykäytössä. Iso 700 neliömetrin kokoinen halli kaipaa vuokralaista.

– Pälkäneellä olisi edelleen tilausta erityisesti raskaskonekorjaamolle, sillä pihassa pyörii kyselijöitä tämän tästä, Nikkanen sanoo.

from WordPress http://ift.tt/2xbklb8 via IFTTT

[arikuosmanen]

Kylmäkoskelle halutaan uusi ekokoulu (Akaan Seutu)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Ilari Rantakari (vas.), Anniina Joela, Mika Rupponen, Jussi Oksa, Anniina Bäckman, Sisko Lehti, Terhi Ahtiainen ja Inka Loppi pohtivat maanantaina, miten ekokouluhanketta viedään eteenpäin. Joela, Oksa, Bäckman ja Lehti kuuluvat kannatusyhdistyksen eli Kirkonkylän koulun puolesta ry:n hallitukseen.

Kylmäkoskella on tehty suunnitelma uuden koulun saamiseksi peruskorjatun mutta edelleen homevaurioituneen Kirkonkylän koulun tilalle. Hanketta varten on perustettu kannatusyhdistys, jonka hallitus kokoontui viimeksi tämän viikon maanantaina.

Tavoitteena on, että Akaan kaupunki rakentaa uuden ekokoulun Kylmäkosken kirkonkylälle. Koulun tiloja voitaisiin vuokrata ja käyttää ilta- ja viikonloppuaikaan myös harrastuksiin ja kokoustiloina, jolloin koulusta tulisi alueen yhteinen toimintakeskus.

Kannatusyhdistyksen tavoitteena on muun muassa mainostaa Akaan kaupunkia myönteisesti uuden koulun voimalla ja kerätä varoja hankkeelle järjestämällä tapahtumia. Yhdistys aikoo osallistua keräämällään rahasummalla koulun rakentamisen kustannuksiin ja pyrkiä saamaan talkootyöllä rakennetuksi uuden koulun piha-alueet.

Avustuksia ja tukia yhdistys aikoo hakea muun muassa Ely-keskukselta, EU:lta, Opetushallitukselta, Pirkan Helmestä, Aluehallintovirastolta ja Tekesiltä.

Vanhan koulun tiloja ei käytettäisi

Kannatusyhdistys pitää omaa koulua elintärkeänä Kylmäkosken alueelle mutta myös magneettina ja hyvän maineen tuojana koko Akaalle.

– Sehän olisi ihan mieletön valtti, jos täällä olisi uusi koulu, kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Anniina Joela sanoi maanantaina.

Kaupungin virkamiehille ja päättäjille heinäkuun alussa lähetetyssä kirjeessä kylmäkoskelaiset suunnittelivat, että nykyisestä kivikoulusta voitaisiin jättää käyttöön liikuntasali, keittiö ja ruokala. Tuoreet kuntotutkimustulokset kuitenkin muuttivat mielen.

– Vanhasta koulusta ei käytettäisi mitään tiloja, kun nyt on selvinnyt, missä kunnossa ne ovat. Liikuntasalihan on pahin, Joela sanoo.

Yhdistyksen hallitukseen kuuluva Jussi Oksa uskoo, että nopeilla ratkaisuilla saataisiin suurin hyöty koko Akaalle, jonka asukasluku on viime vuodet laskenut.

– Tämä ei ole vain kouluverkkokysymys vaan myös elinvoimakysymys. Urjalaanhan menee jo osa porukkaa, mutta olen laittanut päättäjille viestiä, että kaikki tulevat varmasti takaisin, jos täällä on uusi koulu. Jos tämä pitkittyy, Taipaleelta tai Asemalta totutaan menemään Urjalaan.

Kannatusyhdistyksessä tiedostetaan se, että Akaan koulutilanteessa on tällä hetkellä moni asia levällään. Tämä on sekä uhka että mahdollisuus.

– Jostain suunnasta kaupungin kouluongelmaa pitää ruveta ratkomaan, ja meillä olisi täällä hyvä vaihtoehto. Jos Akaassa tehdään strategiaa, niin tälle kulmalle ei kannata laatia mitään strategiaa, jos koulua ei ole, Jussi Oksa totesi.

Rantakari aloitti uudessa koulussa

Kannatusyhdistyksen hallituksen kokoukseen osallistui myös Kirkonkylällä itsekin asuva Akaan varavaltuutettu ja kouluverkkotyöryhmän puheenjohtaja Inka Loppi (sd).

– Me kaikki paikalliset olemme tietysti vahvasti tämän puolella. Jos täällä ei ole koulua, tämä autioituu. Paitsi että kukaan ei saa taloaan myytyä, Loppi totesi ja kehotti olemaan aktiivisesti yhteydessä päättäjiin ja virkamiehiin.

Kouluhankkeeseen aiotaan houkutella mukaan lukuisia paikallisia yrityksiä, yhdistyksiä ja yksityishenkilöitä. Kannatusyhdistyksen mukaan tukensa on luvannut esimerkiksi Helmitalon nimen ja liiketoiminnan juuri myynyt mutta alalla jatkava Heimo Hirvonen.

Maanantain kokouksessakin oli paikalla eläkkeellä oleva suurlähettiläs Ilari Rantakari, jolla on kokemusta monista vastaavista hankkeista. Akaassa Rantakari oli aktiivinen keräyksessä, jolla tuettiin ja omalta osaltaan ratkaistiin Kylmäkosken kirkon peruskorjaus ja pelastaminen.

Kirkonkylän kouluun Rantakarilla on pitkä suhde, sillä hän kuului koulun ensimmäisiin oppilaisiin sen valmistuttua.

– Ehdin käydä ensimmäiset puoli vuotta koulua kunnantalon paikalla olleessa koulussa. Sitten siirryin uuteen Kirkonkylän kouluun, jota kävin kolme ja puoli vuotta, Rantakari kertoi kokousväelle.

from WordPress http://ift.tt/2vNBgn2 via IFTTT

[arikuosmanen]

Tiistaina Elvis, eikä heilu nyt pelvis! (Tamperelainen)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

ARMOA Ensi viikon tiistaina soi Elviksen hengellinen puoli.

Tänä armon vuonna, tarkemmin sanottuna keskiviikkona 16. elokuuta 2017, tulee kuluneeksi tasan 40 vuotta Elvis Presleyn kuolemasta. Tämän päivän kunniaksi järjestetään Tampereen Aleksanterin kirkossa Elvis Gospel 40th Anniversary -konsertti ensi viikon tiistaina.

Elviksen musiikkia tulkitsee alalla kansainvälistä tunnustusta saanut Aron & Cool Company. Konsertissa kuullaan upeita tulkintoja Rockin kuninkaan hengellisestä musiikista. Tiiliseinistä kaikuvat esimerkiksi Peace in the Valley, How Great Thou Art ja Crying in the Chapel.

Aron tunnetaan lahjakkaana ja monipuolisena Elvis Presleyn musiikin tulkitsijana, jonka tyylikäs ja näyttävä Elvis-show on ollut suosittu ohjelmanumero erilaisissa tilaisuuksissa sekä Suomessa että ulkomailla.

Aron on saanut ihmiset liikkeelle aiemminkin upeilla kirkkoesiintymisillään. Näissä konserteissa Elviksen tunnetuiksi tekemät ikimuistoiset gospel-kappaleet ovat tarjonneet koskettavan ja mieleenpainuvan elämyksen jo tuhansille ihmisille.

Erityistä kiitosta Aron on saanut vaikuttavasta äänestään ja tavastaan esiintyä ja kohdata yleisö.

Aron & Cool Companyn konsertit Tampere-talossa vuosina 2014, 2015 ja 2016 olivat loppuunmyytyjä. Kangasala-talon konsertti 2017 oli myös lähes viimeistä jakkaraa myöten varattu.

Myös aiemmissa kirkkokonserteissa tila on ollut täynnä. Nyt kun edellisestä esiintymisestä Aleksanterin kirkossa on jo kolme vuotta, tarjoutuu yleisölle mahdollisuus kuulla nuo Elviksen upeimmat gospel-kappaleet uudelleen Aron & Cool Companyn tulkitsemina.

Ihmiset voivat samalla myös tehdä hyvää: osa tilaisuuden tuotosta ohjataan RuokaNysse-toiminnan tukemiseen.

Juha Leppäsen eli Aronin lisäksi musiikkielämyksen takana seisovat kitaristi-trumpetisti Ari Nevala, basisti Janne Korja, kosketinsoittaja Franc Toth sekä rumpali Tapio Häkli.

Aron & Cool Company Aleksanterin kirkossa 15.8.

aron.fi

from WordPress http://ift.tt/2fqiiM6 via IFTTT