digipuutarha

[digipuutarha]

keho/halu/kiukku

Suuttumus suojelee meitä siltä, mikä on epäoikeudenmukaista. Se saa meidät toimimaan, liikkumaan ja vapautumaan. Se saa meidät puolustamaan itseämme ja toisiamme.

Ja olen ollut vihainen. En ärtynyt tai turhautunut, vaan juuri väkevän vihainen. Ei ihan pitäisi paikkaansa sanoa, että se tuntuu hyvältä, mutta se on kuitenkin sellaista kiukkua, jolla on saumaa karkottaa pimeää.

---

Minun kehoni on joskus otettu haltuun: on määritelty miten sitä saa liikuttaa, miltä se saa näyttää, miten sitä saa koskea, miten sen on sopivaa vastata. Minun pääni sisälle on menty, minun ajatuksiini. Sanottu, että siellä voi olla syntiä, pyydä anteeksi. Orastavien halun siementen sekaan on istutettu häpeä, kauniisiin liikkuviin luontokehoihin laitettu vaaran ja sielunvihollisen merkki: tämä satuttaa ja tuhoaa sinut ja sen mitä rakastat, kunnes jäljellä on rappio ja tyhjä maallinen kuori.

Aikuiset, jotka ovat sen tehneet, ovat uskoneet tekevänsä merkityksellistä työtä kaitsiessaan nuoria uskon tiellä. He ovat vieläkin ylpeitä itsestään. He ovat jonkun isiä, veljiä, matkakumppaneita, koskemattomina puhujanpöntöissä ja johtoportaissa. En tiedä, ovatko he pohjattoman nöyriä vai äärettömän ylimielisiä. Joka tapauksessa he ovat ulottumattomissani, ja minun kiukullani ei ole paikkaa mihin mennä ja se alkaa sameuttaa päätä, raastaa käsivartta ja hangata leukaa.

---

Häpeä herää, kun suviseuroissa levitetään sateenkaaritarroja, kun seurataan nautintoa, kun laitetaan vastaan tai tehdään numeroa. Häpeä herää, hermosto näkee vaaran merkit ja hätäjarruttaa, ja maailma on taas suuri ja pimeä ja minä heikko, pieni ja avuton.

Minä hengittelen hermostolle ja pidän kädestä, kuin lasta maan korvessa, ja hengityksen mukana tulee toisinaan tulva ja toisinaan jää.

---

Mutta vasta kiukku ajaa minut ulos perhosenkotelosta, kotilonkuoresta, siilinkerästä. Vasta kiukku kuorii esiin halun ja uhman. Se tuo turvan takaisin horjutettuun hermostoon, voiman velttoihin jäseniin, painon rehellisiin sanoihin.

Alan nähdä sitä voimaa kaikkialla: lumen alta puskevassa leskenlehdessä, vääjäämättä leviävässä homerihmastossa, takapihalla paneskelevissa jäniksissä. Se on pyhää ja hyvää ja saa minut kukoistamaan kuin toukomettinen taivaan alla.

Ja tiedän, että jos sijaltain en nousisi, olisin turvassa siellä, maan sylissä.

[digipuutarha]

Elämän järjestämisestä

ML:n viikonlopputapaamisessa pohdittiin toimeentulosta aktivismin parissa. E sanoi siinä keskustelussa jotain hyvin samaistuttavaa, mikä naksautti jotain paikalleen: tuntuu, että perinteinen työelämä järjestään sairastuttaa, ja aktivistinen työyhteisö on ainoanlainen, jossa voisi kuvitella voivansa hyvin.

Tämä on dilemma mihin olen vuosikausia törmännyt jatkuvasti: en ole osannut kuvitella sellaista tulevaisuutta, jossa 1) taloudellinen toimeentuloni on vakaa, 2) teen merkityksellistä työtä ja 3) voin henkisesti hyvin. Kapitalistisen yhteiskunnan normit eivät anna kuvitella muita vaihtoehtoja, kuin täysipäiväisen palkkatyön, sairaseläkkeen (mikä vaatisi ensin täyttä loppuunpalamista) tai epämääräisen keikka- ja osa-aikatyölimbon, joista jokaisesta jää puuttumaan jokin ikigain osasista.

Ikigai-tulevaisuus on viime aikoina alkanut kuitenkin tuntumaan mahdollisemmalta monen tekijän seurauksena, joista viikonlopun keskustelut olivat yksi. I on myös jo jonkin aikaa puhunut ainakin osittain omavaraisen maalaiskyläyhteisön perustamisesta ja hänen päättäväisyytensä on alkanut tarttumaan minuunkin. (Tämä on myös ominaisuus, jota olen hänessä aina ihaillut: rohkeus kuvitella ja tarttua toimeen.) Idea tuntuu vielä hähmäiseltä, tällaisista on tottunut puhumaan "vain" haaveina, ei realistisina suunnitelmina. Toisaalta vielä epärealistisemmalta tuntuu vaihtoehto työuraoravanpyörästä kaupungissa. Siihen malliin olen yrittänyt sopeutua koko elämäni, siinä kuitenkaan onnistumatta.

[digipuutarha]

Podcastvierailu

Ensimmäinen podcast-vierailu, tai oikeastaan mikään julkinen puhumistilaisuus. Heti nauhoituksen jälkeen iski häpeä, nolotus ja epävarmuus. Mietin, että olinko tarpeeksi aktivistinen, puhuinko vanhojen metsien kriteereistä ja muista ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä. Olinko liian kyyninen ja turhautunut dialogipesuun ja talouskasvuun, enkö puhunut kuitenkin tarpeeksi toiveikkaalla ja toimintaan kannustavalla tavalla. Jos olisin ollut paremmin valmistautunut, olisinko saanut aiheeseen terävämmän tulokulman, kirkkaamman teatteri- ja taiteilijaväkeä kiinnostavan perspektiivin.

Toisaalta yksi lause jäi mieleen toimittajalta: ”Ei tässä olla mikään mainostoimiston koneisto vaan rakentamassa parempaa maailmaa.” Ehkä tehtäväni ei ollutkaan keskustelussa olla lobbaamassa aktivismin aatetta, vaan olla siinä ihan omana itsenäni, kertoa oma mielipiteeni ja spontaanit ajatukseni esityksestä. Ehkä sillä on arvoa sinällään, sillä kuka minä persoonana olen, ei ainoastaan miten loistelias aktivisti olen. Ja loistinhan minä niissä kohdissa, missä pääsin puhumaan minulle tärkeistä asioista: pienistä söhryisistä elämänmuodoista, metsäkartoituksesta, sanattomuudesta ja taiteen merkityksestä. Niistä asioista, jotka tekevät minusta minut.

Tänään tuli taas opeteltua epätäydellisyyttä. Eikä häpeäänkään taida kuolla.

Opin myös. että tykkään puhua ja haluan olla parempi siinä. Haluan oppia pitämään hyviä puheita, puhua paneeleissa, esitelmissä, podeissa. Haluan uskaltaa sanoa spontaanimmin, mitä ajattelen.