Text
Päivä elämästäni

Kuva: © Bob Gruen / www.bobgruen.com Lämmin vuode on vetänyt puoleensa iltaan asti. En kiirehdi, vaikka tiedän, että alakerrassa odotellaan jo. Kun nousen viimein, raahaudun ensimmäisenä kylpyhuoneeseen, jonka oven jätän tieten tahtoen auki. Istun pöntölle, avaan eilisen päivän lehden ja vilkuilen välillä uutisia, välillä karvaisia varpaitani. En ole pitänyt Timesin tyylistä enää aikoihin, se on hyvin falskia ja poliittisesti korrektia – toisin sanoen lehti ei kerro minulle maailman tilanteesta yhtään mitään. Se sama mies on jälleen täällä, puhelee Yoko, joka on noussut nyt sängystä ja kirii ylös sviittimme valkoisia, massiivisia puuvillaverhoja. Käyn juttelemassa hieman myöhemmin, ai niin, jos käyt tänään Sunningdalessa, toisitko mukanasi askin embassya ja lisää lehtiä, tuo nyt vaikka Workers Press ja Daily Mirror ainakin, huikkaan takaisin.
Portaita alas astuessani tuoreen teen ja skonssien tuoksu tulvahtaa sieraimiini. Aamiaisemme nautimme tänään kello 5.30, ei hullumpaa! George ilahtuu nähdessään minut, Klaus ja Phil Spector vaikuttavat niin ikään kärsimättömiltä. Hetkonen, kuka tämä mies tweed-takissaan nyt sitten on. Ray, Ray Connolly, toimittaja. Aah, niinpä tietenkin, unohdin. Olen antanut Ray Connollyn seurata studiotyöskentelyämme päivän ajan. Kun äänitimme pari vuotta sitten Abbey Roadia, tuntui siltä, että ylimääräiset silmät huoneessa olivat kuin indikaattori yhtyeemme tilanteesta, tarkemmin ottaen sen kriisistä. Tänä päivänä kaikki on erilaista; olemme muuttaneet Tittenhurstiin ottaaksemme etäisyyttä Applen studioon ja julkisuuteen ylipäänsä. Koen, että kaikki Ascotiin asti saapuneet ovat ystäviämme, eivät tunkeilijoita. Soittakaa sille Claptonille, Phil mumisee ja tuijottaa paikkaan, jota on mahdotonta selvittää. Philin tummat aurinkolasit ovat hänen tavaramerkkinsä, eikä niiden läpi näe miehen silmiin puhumattakaan sieluun.
Teet juotuamme ja muiden siirtyessä jo studioon, muistan taas sen hipin, joka on vaellellut vartioimattomassa puutarhassamme muutaman päivän ajan. On varmaan parasta jututtaa häntä hieman. Kun saavun ulko-ovelle, mies odotteleekin jo sen edessä siirrellen painoaan lonkaltaan toiselle kärsimättömästi. Pitkätukkainen, kelsiturkkiin pukeutunut, peseytymätön menninkäinen tuijottaa minua silmissään tyhjä katse, kokoillen samaan aikaa kasaan tupakanmurusia uutta sätkää varten. Ojennan hänelle yhden embassyn ja pistämme yhdessä palamaan. No mikäs sinut tuo tänne, kysyn ensimmäisten savujen jälkeen. Muistatko voit hohtaa mitä tahansa, voit läpäistä mitä tahansa, kysyy mies, joka on ilmeisen varma siitä, että olen kirjoittanut kappaleita juuri hänestä tai hänelle. Kyllä, kirjoitin sen itsestäni ja parhaimmassakin tapauksessa kirjoitan lyriikoita joukoille. Mutta se käy niin järkeen, se on juuri kuin minun elämästäni. Minun täytyy katsoa sinua silmiin, jotta tiedän, mies jatkaa.
Tämä Claudioksi itseään kutsuva mies on Vietnamin sodan veteraani, juuri palannut San Fransiscon sotasairaalasta ja etsii vastauksia kokemiinsa kauheuksiin musiikistani, enkä voi syyttää häntä. Olen kuitenkin väsynyt siihen kohteluun, jota kenenkään yksilön ei pitäisi mielestäni saada. Olen vain ihminen, minun uneni loppui Beatlesin loputtua, nyt elän oikeaa elämääni, jokaisen aika tulee herätä unestaan joskus, koetan selittää. Mies näyttää jokseenkin tyytyväiseltä vastaukseeni. Hänestä saan idean albumin a-puolen viimeiseen kappaleeseen.“Äiti, en halua olla sotilas, en halua kuolla.”
Se, mitä vakuuttelen Claudiolle, on oikeastaan myös se, mitä haluaisin itse uskoa, vaikken tiedä enää lainkaan, uskonko. Viime yönä näin taas unta, jossa minua ammutaan. Unet ovat jatkuneet jo pitkään; ennen ensimmäistä USAn kiertuetta heräsimme Cynthian kanssa Kenwoodin kodissamme puhelimen pirinään keskellä yötä. Joku halusi varoittaa, tai uhkailla, että minut ammutaan Yhdysvalloissa. Olimme valtavan huojentuneita kiertueen jälkeen siitä, että näin ei käynyt. Myöhemmin tuo ajatus on kuitenkin alkanut seurata minua, mitä jos se tapahtuukin vielä, joku toinen kerta? Tittenhurstissa olen niin onnellinen, sellainen, joksi kerroin opettajalle koulussa haluavani tulla hänen kysyttyään mitä haluat olla isona. Vastaukseni jälkeen hän väitti, etten ymmärtänyt kysymystä, johon minä taas vastasin, ettei hän ymmärtänyt elämää. Kello on vasta hieman yli kuusi, illalliseen on vielä muutama tunti, enkä malta odottaa! Olen niin innoissani kaikesta. En oikeastaan ole koskaan ollut näin innoissani elämästä ja toivon, ettei elämäni lakkaisi vielä hetkeen.
Havahdun lasten ääniin, jotka kantautuvat jostain kauempaa. Näihin 40 hehtaariin on lapsen helppo eksyä. Minä ja Paul olisimme olleet haltioissamme tästä mahdollisuudesta, kaikesta tästä vihreästä, joka oli vain kaukainen haave sotien tuhoamassa harmaassa Liverpoolissa. Vihdoin voin tarjota Julianille kodin, tai ainakin jotain kodin kaltaista. Ymmärrän kyllä, että olen ollut aika kurja isä aika ajoin. En olisi ikinä kuvitellut, että oma olematon isäsuhteeni toistuu myös Julianin kohdalla. Näkemisiin herra Lennon, Claudio huikkaa minulle kävellessään kuin maansa myyneenä takaisin sumuun. John vaan, vastaan takaisin. Ehkäpä olisi aika levyttää.
Saimme kotimme yhteyteen rakentamamme Ascot Sound Studion valmiiksi viime vuoden puolella. Täällä meillä on kahdeksan ääniraitaa pari senttisellä avokelalla ja kuusitoista kanavaa miksauskonsolilla. Täällä me olemme levyttäneet jo Plastic Ono Bandin a ja b osiot. Mielestäni studiossa on oikein hyvä soundi ja muutkin näyttävät viihtyvän. Phil tuottaa apunani tämän albumin, jonka kappaleet hän kuulee ensimmäistä kertaa vasta tänään. Alan istuu jo valmiina rumpusetin takana, Klaus viimeistele bassonsa virittelyä. Kuljen studion läpi ja istuudun Steinway & Sons merkkisen, z-mallin pianon taakse. Lasken sormeni koskettimille – C, C maiseiska, F.
Mikä tämän kappaleen nimi nyt olikaan, kuvittele tai jotain sellaista? Tämähän on ihan selkeästi a-puolen kappale! innostuu Phil kappaleen soitettuamme. Olen samaa mieltä, toteaa Yoko. Noh, mikä ettei, tämänhän voisi laittaa vaikka koko albumin nimeksi, myönnyn nopeasti. Oikeastaan imagine, kuten olen kappaletta tähän mennessä kutsunut, on mielestäni vain kiillotetumpi versio edellisellä albumilla ilmestyneestä kapitalismia ja luokkayhteiskuntaa kritisoivasta kappaleestani. Nyt ymmärrän, että poliittiset viestit täytyy kuorruttaa hunajalla, mikäli toivoo niiden kelpaavan valtavirralle.
Mietin hetken, miten kuulijat mahtavat ottaa albumin vastaan. Koko sen ajan, jonka olen viettänyt onnellisena ja rakastuneena, monet ihmiset ovat väittäneet tietäneensä paremmin. Alienaatio alkoi, kun rakastuin. Eräs brittilehti jopa julkaisi jutun, jossa se kutsui Yokoa rumaksi! Edes oikeasti rumista ihmisistä ei kirjoiteta sillä tavalla. Olen täynnä vihaa, mutta silti tiedän, että vain rauha voi olla ratkaisu ongelmiimme. Viha ruokkii aina vihaa. Silti en voi olla närkästymättä siitä, että ihmiset ovat luulleet tuntevansa minut vain sillä verukkeella, että he kuuntelevat Beatlesin musiikkia!
Mitä toivot, että albumisi viestii maailmalle? kysyy toimittaja yllättäen. Olin unohtanut hänen olemassaolonsa ihan tyystin. Juuri kun aloin löytää itseni, muut luulivat, että olen kadonnut. Olen ollut jonkinlaisessa shokissa, koska ihmiset, joiden luulin olevan ystäviäni ovat osoittautuneet päinvastaisiksi. Olen kuitenkin positiivinen, sillä tiedän, että kaltaisiani on maailma täynnä. Katso nyt Woodstockia esimerkiksi. Ehkäpä levyni tarkoitus on saavuttaa kaltaiseni ja luoda toivoa, katsos, minäkin ajattelen näin, kuvailen. Kun ajattelen Ascotia, ajattelen tuota kappaletta, kuvittelemista, lisää Yoko. John, kuvailistko vielä hieman sitä, ketä nämä kaltaisesi ovat? Tai mitä tarkoitat tuolla kyseiselle ajattelulla? toimittaja jatkaa.
Mietin ja kaivan taskustani yhden embassyn, tuon sen huulilleni ja pistän palamaan. Studiossa on hiljaista ja kaikki ovat lopettaneet sen, mitä tekivät vielä pari sekuntia sitten. Noh, kuule. Mimi-tätini on joskus sanonut, että kun olin lapsi, en hukannut sekuntiakaan, olin koko ajan tekemässä jotain. Lauloin itseni uneen joka yö. Kun katson nyt Juliania, näen sen saman. Kutsukoon joku sitä naiiviudeksi, sillä jos se on naiiviutta, se on juuri se mitä haluan olla; haluan tehdä ja puhua asioita, joiden uskon fundamentaalisesti olevan totta. Ja haluan tehdä sitä samalla uskolla, joka lapsella on maailmaan. Kun aloitimme, Brian oli aina sitä mieltä, ettei meidän pitäisi tuoda politiikkaa mukaan musiikkiimme, lopulta kuitenkin sen teimme yhtyeenäkin. Asiat, joista laulan eivät ole mitään metatason kysymyksiä minulle ja tämä albumi kristallisoi idealismini. Beatlesin ensimmäisten vuosien keikkailu oli yhtä sirkusta – tulimme lavalle ja soitimme, vaikka ei siellä kukaan kuullut mitään. Ihmiset kirkuivat ja huusivat, he tulivat katsomaan meitä, eivät kuulemaan musiikkia. Minulle tässä albumissa tärkeintä on sen sanoma. Olkoot se surrealismia jollekin, surrealismi ja tämä psykedeelinen matka on minun totuuteni.
Tiedätkö miksi rakastuin Yokoon? Ollessani New Yorkissa vierailin hänen galleriassaan. Valkoisen huoneen keskeltä alkoivat valkoiset tikkaat, joiden päähän noustessani huomasin katossa olevan pienen muistilapun. Muistilappua täytyi tarkastella suurennuslasin avulla, koska teksti oli niin pientä. Ja arvaatko mitä lapussa luki? Siinä luki kyllä. Jos lapussa olisi lukenut ei, tai jotain muuta negatiivista, olisin lähtenyt saman tien. Kai haluan myös tämän albumin kautta sanoa, että olen tyytyväinen. Olen onnellinen elämääni Yokon kanssa, elämääni Tittenhurstissa. Olen tyytyväinen artisti, joka tekee tyytyväisenä musiikkia.
“Tottakai haluaisin olla rakastettu ja hyväksytty monien ihmisten silmissä, joskus haluaisin olla muutakin kuin mielipuoli suunsoittaja tai hullu runoilija-muusikko, mutta en voi olla mitään sellaista, mitä en yksinkertaisesti ole.”
Lähteet (esimerkiksi)
Gould, J. 2007. Can’t Buy Me Love. New York: Harmony Books.
Lennon, C. 2005. John. London: Hodder & Stoughton Book.
Lennon, J. 1964. In His Own Write. London: Macmillan Publishers.
Epstein, M.(käsikirjoittaja) & Worsley, P. (tuottaja). 2018. John & Yoko: Above Us Only Sky. [video]. Haettu osoitteesta: https://areena.yle.fi/1-4651426
Gebhardt, S., Lennon, J. & Ono, Y. (käsikirjoittajat). 1972. Imagine. [video]
Solt, A. (ohjaaja), Egan, S. (käsikirjoittaja). 1988. Imagine. [video]
1 note
·
View note
Photo

15.34 Autosta lainatut kirjat voi palauttaa joko takaisin lainauspisteeseen tai Jyväskylän pääkirjastoon. Myös varaukset ja kaukolainat voi hoitaa kirjastoautosta käsin.
0 notes
Photo

15.30 Kirjasto pienoiskoossa - vaikea valita mitä lainaisi.
0 notes
Photo

15.26 Jyväskylässä liikkuu yhteensä kolme kirjastoautoa.
Mäki-Matin kävijäkunta on iäkästä, kirjastovirkailija Eija Heinäaho kertoo. Vanhemmat ihmiset kokevat lähikirjaston erittäin näppäräksi.
0 notes
Photo

15.24 Kirjastoautolla on omat määrärahansa, joiden käytöstä toiminnanjohtaja päättää. Lukemisto määrittyy pitkälti kuluttajakunnan mukaan - suurin osa lainatusta kappaleista on suunnattu lapsille.
0 notes
Link
Ulkoavaruudesta saapunut alus kummastutti mäki-mattilaisia tiistai-iltana.
Alusta ohjailleen voiman arvellaan olevan negatiivisesti latautunut. Alus poukkoili ympäriinsä, syöksyen välillä maata kohden itsetuhoisesti.
Eräs puistossa aikaansa viettävä henkilö oli jopa joutua aluksen uhriksi.
Lopulta alus törmäsi niin pahasti, ettei kyennyt enää lentoon. Alus hävisi kuitenkin olemattomiin ennen kuin kukaan maalainen kerkesi siihen koskea. Tämän arvellaan olevan hyvä seikka, koska alus luultavasti säteili radioaktiivisesti.
0 notes
Text
Yöllinen tapaus
Yksinäiset ovat yksinäisimpiä yöllä. Yksinäinen voi ajautua harhakuvitelmaan - olevansa osa suurempaa universaalia laumaa päivänvalossa. Niin, no ei oikestaan. Yksinäinen tietää olevansa yksin. Yöllä se vaan korostuu.
Yksin elämäänsä elävät voivat saavuttaa tasapainon sisällään. Tiedon siitä, että pärjää ja monissa tapauksissa haluaakin elää vain itselleen. Se on eri asia - olla monien ihmisten ympäröimä, saada lempeitä katseita ja silti tuntea vain tyhjyyttä.
Miljoonakaupungissa eräs huomaa olevansa yksinäisempi kuin koskaan ennen. Toinen työskentelee lentokentällä, nähden tuhansittain ihmisiä päivän aikana. He juttelevat, hymyilevät ja jopa koskevat. Se saa joskus olon jopa entistä surkeammaksi.
Markku on koira. Se on elänyt 12 pitkää ja kovaa vuotta. Eräänä yönä se lähti virkistäytymään perhepuistoon. Miksi se teki niin? Koska se on yksin. Yksinäinen voi saada kummallisia päähänpistoja milloin tahansa. Se voi esimerkiksi saada idean käyttää edellisen viikon pieleen menneen tapahtuman teemaa ulkoasussaan. Yksinäiseltä ei kulu aikaa havainnoida toista, jolloin se yrittää parhaansa mukaan kuluttaa aikansa omaan kehittämiseen, mikä harvoin toimii. Yksilö tarvii laumaansa.
Markku on kuitenkin aina ollut onnekas. Se on elänyt rakastavassa perheessä, vaikkakin yksin. Onnenkantamoinen sattui kohdalle myös tuona koleana lokakuun yönä, kun se tapasi Jarmon. Miten hauskaa! Kaksi yksinäistä kohtaa yössä. Eikä Jarmo ollut kuka tahansa rakki, se oli kaupungin tunneituin rähisijä. Aina kun alueen nartut olivat potemassa pahaa oloa, käyttätyi Jarmo kuninkaan elkein. Ja muulloinkin. Kenelläkään ei ollut nokan koputtamista sen tekemiin päätöksiin.
Markku suhtautuikin aluksi varoen. Se kiersi Jarmon kaukaa ja antoi tälle tilaa. Hyvin pian kävi kuitenkin ilmi, että Jarmo suhtautui suopeasti lajitoveriinsa.
"Minä olen niin yksin, että tänään voisin vaikka jakaa reviirini kanssasi kuoma, mitä sanot?"
Miten yllätyksenä se Markulle tulikaan. Silti hän onnistui vastata varsin arvovaltaisesti, muttei yhtään liian ylpeästi.
"Jos kerran vaadit. Onhan täällä tilaa meille molemmille."
He viettivät yön yhdessä paikkoja tutkien ja maailmanvalloitusta suunnitellen. Ylhäisessä yksinäisyydessään.

0 notes
Text
Sunnuntaikaupustelua

Elna Leskinen viettää sunnuntaiaamupäiväänsä Mäki-Matin perhepuistossa tekemiään käsitöitä myyden. Leskinen saapuu puistoon aina sään salliessa.
"Niin kauan kuin aurinko vain paistaa viihdyn täällä. Joulun alla on sitten paljon joulumyyjäisiä, joissa kaupittelen käsitöitäni", Leskinen kertoo.
Myynnissä on esimerkiksi kierrätetystä materiaalista tehtyjä hattuja, keittlöpyyhkeitä ja tyynyliinoja.
"Ainoastaan pienet käsilaukut on tehty marimekon uudesta kankaasta."
Leskinen on kotoisin Laatokan rannalta, syntynyt vuonna 1932 - kokenut sodan ja evakon.
"Ensimmäiset hiihtohousuni ommeltiin isoäitini entisestä hameesta, kierrätys on ikään kuin verissä." Leskinen kertoo ylpeänä.
Tavaroiden joukosta löytyy myös vuoden 1940 Uusi Suomi, joka kuitenkin ostetaan nopeasti talteen. Leskinen kuitenkin lupaa tuoda jatkossakin palan historiaa myyntiin, aina kun sellaisen käsiinsä saa.
Emma Miinala
1 note
·
View note