kirjoittamatonkin

[kirjoittamatonkin]

Kateus on syöpä. Se voimistuu hiljaa, salakavalasti. Sitä ei aina tunne, mutta yhä vain se on. Se on, ja se kasvaa. Ja se syö. Se syö ihmistä, sen elämän iloa. Ja se tappaa.

[kirjoittamatonkin]

Ressu

Istun veljeni huoneessa ja opiskelen. Olen päättänyt olla ahkera, onhan koeviikko. Opiskelusta ei kuitenkaan tule mitään. Ajatukseni harhailevat homogenisaatioon, kemian ihmemaailman homosaatioon. Heterogeeniset seokset pelkäävät menettävänsä oikeutensa olla heterogeenisiä, ne homogenoidaan. Niin kuin maidolle on nykymaailmassa käynyt. Lihasoppa on seuraava.

Huomaan veljen hyllyllä Aku Ankan taskukirjoja. Minäkin tarvitsisin uuden kirjahyllyn, oppikirjat eivät pidä lattialla olemisesta. Eivätkä varpaani pidä siitä, että lyön ne koko ajan kirjoihin. Ne eivät halua viisastua. Eivät ne tee mitään sillä tiedolla, että Kolumbus löysi Amerikan. Tai että fysiokratismi tarkoittaa maatalouden korostamista. Niin kuin en tee minäkään. Paitsi jos haluan kerskailla.

Kirjahyllyllä istuu myös veljeni vanha pehmolelu, Ressu. Se näyttää surulliselta, niin kuin se varmasti on. Niin kuin olen minäkin. Olemme kummatkin menettäneet meille rakkaan ihmisen. Toisin sanoen veljeni. Hän kuoli viikko sitten syöpään, taisteli urheasti. Ei olisi monikaan yhtä hyvin pärjännyt. Hän oli voittaja-ainesta, veljeni. Mutta kaikki häviävät joskus, niin se vain menee. Turha luulla voittaneensa, ilo on vain väliaikaista. Yksi erä sinne tai tänne, mitä se ratkaisee? Kaipa se hieman toivoa antaa. Mutta juuri kun luulee voittaneensa, kohtalo iskee takasin. Ja kovaa iskeekin. Mutta ei saa antaa sellaisen lannistaa. Vasta kun luovuttaa, on lopullisesti hävinnyt. Veljeni ei luovuttanut, se taisteli loppuun saakka. Olen aivan helvetin ylpeä hänestä. Minäkin aion taistella. Meillä on kaikilla omat taistelumme, toisilla valitettavasti vaikeammat kuin toisilla.

Otan Ressun syliini, kutsun sitä nimeltä. Meitäkin sanotaan Ressuiksi, kerron sille. Olemmehan me Ressun lukiossa. Kaksoisolentojasi näkee siellä vähän väliä, mutta eivät ne ole yhtä hienoja kuin sinä. Ne ovat ehjiä ja puhtaan valkoisia, täysin epärealistisia. Ei kukaan ole oikeasti ehjä. Me olemme kaikki rikki, yritämme pitää toisiamme kasassa, kursimme kokoon. Kun yksi kohta saadaan paikattua, toinen hajoaa. Elämän kolhuja. Minultakin löytyy niitä. Mutta yhä jaksan yrittää olla iloinen, toivon että sinäkin. Vaikka kuinka kaatuisi maailma päälle.

Ressu ei vastaa, eipä tietenkään. Se on pehmolelu, se ei osaa puhua. Mutta kuunnella se osaa. Muuta se ei teekään kuin kuuntele. Ja muista. Se muistaa minun ja veljeni lapsuuden. Kaikki kepposet mitä teimme, kaikki älyttömät tarinat mitä kerroimme, kaikki tappelut mitä kävimme. Olimmehan me kaksosia, olemme vieläkin. Sukulaisuutta ei edes kuolema erota. Olen aivan yhtä paljon kaksoissisko kuin ennenkin. Enkä ole yksin. Niin kuin ei ole velikään, missä ikinä onkaan.

Kukaan ei ole oikeasti yksin, kerron Ressulle. Ei, vaikka kuinka siltä tuntuisi. Oli se sitten veli, ystävä, vastaantulija kadulla tai vaikka sinä, Ressu, niin jostain löytyy aina joku, joka kuuntelee. Joku, joka jakaa samat ajatukset ja tunteet. Joku, joka ymmärtää ja välittää.

[kirjoittamatonkin]

Kauniita unia, rakkaani, ihania toiveita, suloisia lauluja. Nuku nyt, uneksi.

Vaan säästä unistasi kauneimmat, siihen hetkeen, kun saan lähelläsi olla, korvaasi kuiskuttaa, viereesi nukahtaa,

ja nuo unista kauneimmat, silloin kanssasi jaan.

[kirjoittamatonkin]

Maailman onnellisin mies

Minä olen, todellakin olen, maailman onnellisin mies, tuumi mies kävellessään töistä kotiin. Oli kaunis ilta; muita työmatkalaisia oli harvassa, ja sää oli moitteeton. Oli poikkeuksellisen äänetöntä, mies kuuli vain hiekan rapinan kenkiensä alla. Kotiin oli vielä matkaa, ei tosin muutamaa kilometriä enempää.

Hyväntuulisena mies ajatteli elämäänsä, kaikkea sitä, mitä hänellä oli. Löytyi vakituinen työpaikka, löytyi katto pään päältä, löytyi jopa rakas vaimo. Näin ensi silmäyksellä kaikki vaikutti hyvältä, miehen itsensäkin mielestä. Vaan ei kauaakaan, kun rupesi ajatus häntä kalvamaan.

Niin, olihan vaimo rakas, mutta taipuvainen nalkuttamaan kaikesta.  Jos ei eukko niin kovin valittaisi, olisin kyllä maailman onnellisin mies, mies oikoi mietteitään. Ja voisihan se saman tien hitusen kauniimpikin olla. Kotiin ei ollut mukava mennä, kun vaimolta sai haukut pienimmästäkin. Eivätkö esimiehen moitteet raskaan työpäivän päätteeksi voineet riittää?

Palkkakaan ei ole kummoinen, mies totesi hetken mietittyään. Jos saisi siihen muutoksen, olisivat asiat varmasti paremmin. Silloin voisin ollakin maailman onnellisin mies. Hän potkiskeli maata kengillään, jotka olivat jo melkein puhki kuluneet. Talokin kaipasi remonttia, mutta miehellä ei ollut aikaa saati varaa sen kunnostamiseen.

Näine mietteineen mies saapui kotikylänsä laitamille, mutta sen sijaan, että hän olisi kulkenut suorinta tietä kotiinsa, hän lähti kiertämään pidempää reittiä. Mies veti takkinsa vetoketjun ylös asti, sillä ilta alkoi viiletä. Hänen selkäänsä oli alkanut kolottaa, eikä edes ensimmäistä kertaa. Vanhaksi olen tulossa, hän huokaisi. Vaan voihan sitä vanhanakin olla onnellinen, voipa hyvinkin. Hän ei kuitenkaan ollut enää varma, oliko hän niin onnellinen kuin oli aluksi arvellut. Hänestä alkoi tuntua, että maailmasta saattoi sittenkin löytyä joku häntä onnellisempi.

Hämärtyvässä illassa mies katseli ympärilleen huomaten kävelleensä läheisen baarin luokse. Ikkunoista loisti lämmintä valoa ja sisältä kuului riehakasta meteliä. Ajatus oluttuopillisesta houkutti häntä suuresti, eihän hänellä kuitenkaan olisi varaa mihinkään loistokkaampaan. Vaimokin valittaisi joka tapauksessa, joten miksipäs ei? Vaan jos olisivat kaikki nuo asiat toisin, niin olisin, todellakin olisin, maailman onnellisin mies, hän ajatteli vielä, avasi baarin oven ja astui sisään ihanan lämpimään, hien ja viinan hajuiseen huoneeseen.