studio-vinca-minor-blog - Tumblr blog

studio-vinca-minor-blog · 7 years

Photo

Muutamia kuukausia sitten minua alettiin yllättäen kutsua äidiksi. En ollut synnyttänyt tai edes toivonut vauvaa. Harmaanvalkoinen, seikkailunhaluinen kaksivuotias, jolla oli alligaattorin kita ja silkinpehmeät pystykorvat, oli kuitenkin muuttanut luokseni asumaan kumppanini mukana. Olin saanut uuden roolin.

Kun amerikkalainen anoppini kutsui minua ensi kertaa teksasilaissyntyisen australiankarjakoiran Billyn “mummyksi”, mietin ensin huolissani, että minusta tuskin olisi pahaa äitipuolta paremmaksi koiran vanhemmaksi. Äidittely kuitenkin jatkui kaduilla ja puistossa. Se tuntuu kummalliselta, sillä en ottanut koiraa elämääni, jotta voisin projisoida siihen toteutumattomia äidinvaistoja. Aloitimme monilajisen uusperhe-elämän haparoiden. Kahden aikuisen muodostaman parisuhteen ja yhden nuoren koiran kolmikko on jokaiselle meistä uusi perhemalli. Olin aiemmin tottunut jakamaan sänkyni vain kumppanini kanssa. Yhtäkkiä väliimme alkoi öisin ilmestyä kaksikymmentä kiloa lihaa ja karvaa. Aamuisin heräsin koko kasvot kasteleviin koiransuudelmiin. Asuntooni muutti koiran mukana monia kysymyksiä rakkaudesta. Mitä merkitsee, että kasvisruokaa suosivan ihmisen jääkaappi täyttyy yhtäkkiä purkitetusta, viipaloidusta lehmän sydämestä? Onko rakkauteni Billyyn arvokkaampaa kuin aiemmat eläinystävällisyyteen perustuvat kulutusvalinnat? Mietin, mitä mieltä Billy on siitä, että hänet välillä potkitaan pois sängystä, kun haluamme omaa aikaa. Tai siitä, että hänet kuljetetaan lentokoneen ruumassa tuhansien kilometrien päähän kotoa, koska kumppanini sydän särkyisi, jos hän olisi joutuisi eroon koirastaan.

Billylla on sielukkaat kulmakarvat ja luonnostaan ylöspäin kääntyvät suupielet. Innostuessaan hän näyttää siltä kuin hymyilisi. Inhimillisiksi tulkittavat kasvonpiirteet saavat monet pitämään Billya viisaana. Tunnen salaa hienoista ylpeyttä ihmisten kehuessa häntä, ikään kuin hänen erinomaisuutensa johtuisi jollakin tapaa minusta. Tunnen haaleita, epäilyksensekaisia läikähdyksiä, kun en tiedä mitä hän yrittää sanoa katsoessaan minua silmiin. Pelkään, kun pyöreät silmät pyytävät saada juosta autojen alle pulujen perässä. Suuri osa Billyn edesottamuksista jää arvoitukseksi. En pysty jakamaan hänen rakkauttaan sohvan alla makoiluun, tai ymmärtämään, miksi uusi jukkapalmuni ansaitsee useiden minuuttien haukut. Toisaalta olen oppinut, että voi samaan aikaan olla uhkarohkea yllytyshullu ja pelätä pölynimuria, ja että rullaluistimet ja polkupyörät ovat saatanasta seuraavia, heti kissojen jälkeen tappolistan toisella sijalla. Jos voisin, antaisin Billylle kaiken. Eliminoisin mielelläni jokaisen rullaluistimen ja polkupyörän hänen vuokseen. Siitä huolimatta Billyn elämä koostuu pitkälti sarjasta kieltoja, joita joudun asettamaan, koska hän on koira ja minä olen ihminen. Kuulumme samaan perheeseen, mutta välillämme vallitseva hierarkia tekee suhteestamme epätasaväkisen. Rakastan koiraani, mutta saan tuskin koskaan tietää, mitä hän ajattelee minusta. Sekä koirille että omistajille annetut roolit ovat usein vahvasti normittuneita. Normittavuus tapahtuu yhä edelleen usein heteronormatiivisesta ydinperhekeskeisestä näkökulmasta, jossa koira ottaa lapsen tai puolison paikan, ja omistajat tulevat luokitelluiksi isiksi, äideiksi tai koirat siskoiksi, veljiksi tai “miehen korvikkeiksi”. Minulle Billy ei kuitenkaan edusta lasta tai sisarusta, vaan outoa ystävää, jonka kanssa voimme yhdessä kokea paljon, mutta jonka kokemusmaailma perustuu hyvin erilaisiin lähtökohtiin kuin omani. Billyn outous on opettanut olemaan ystävä tavalla, joka ei perustu yhteisymmärryksen etsimiseen, vaan toisen radikaalin erilaisuuden hyväksymiseen.

Monilajisen rakkauden ymmärtämiseen voi löytää hyödyllisiä välineitä queer-teoriasta. Muun muassa eläintutkija ja psykologi Carmen Dell’Aversano on jäsentänyt lajienvälistä eroa queer-näkökulmasta, ja lainaan tässä tekstissä muutamia hänen ajatuksistaan. Kuten Dell’Aversano tähdentää, queerin tehtävä kulttuurissa on toimia sillanrakentajan sen välillä, mikä meille on tuttua, ja sellaisten olemisen tapojen kanssa, joille meillä ei vielä ole sanoja tai ymmärrystä. Vaikka queer syntyi seksuaalivähemmistöjen vapautusliikkeen voimasanana, on sen merkitys sittemmin laajentunut koskemaan erilaisten marginaalisten tai alistettujen ryhmien oikeuksia. Nykymerkityksessään queerin voidaan ajatella edustavan kaikenlaisen luonnollistamisen radikaalia kritiikkiä. Erilajisten suhteidemme uudelleenajatteleminen queer-näkökulmasta voi auttaa meitä solmimaan paitsi rikkaampia monilajisia suhteita, myös purkamaan sitä heteronormatiivista järjestelmää, jossa perhemallin täytyy perustua normitettuihin sukupuoli- tai sukulaisuussuhteisiin. Jos yhä useammat ihmisistä jakavat syvimmät ja intiimeimmät rakkauden kokemuksensa eläinten kanssa, kuinka se määrittää käsityksiämme rakkaudesta, biologiasta, luonnosta ja kaikesta siitä, jota tähän asti olemme kutsuneet inhimilliseksi kulttuuriksi? Erilajisissa kiintymyssuhteissa on valtava määrä vallankumouksellista potentiaalia, joka mahdollistaa koko sen, jonka ymmärrämme kulttuuriksi, ja siihen sisältyvien normatiivisten rakkauskäsitysten uudelleenajattelemisen. (Dell’Aversano, 2010) Tämä potentiaali piilee niissä arkipäiväisissä teoissa, joita yhteiselossamme performatiivisesti toistamme. Koska kulttuuri kehittyy performatiivisesti, eli toistamalla erilaisia puhe- ja käyttäytymismalleja, on käyttäytymismalleihin syytä kiinnittää tietoisesti huomiota. Haluammeko infantilisoida parhaat ystävämme viittaamalle heihin avuttomina “lapsina”, vai voisimmeko yrittää oppia erilajisilta ystäviltämme ominaisuuksia ja ehkä sellaisia kypsyydenkin muotoja, joita itseltämme puuttuu?

Feministiajattelija Donna Haraway esittää ehkä tunnetuimmassa lajienvälisiä suhteita käsittelevässä teoksessaan The Companion Species Manifestossa mallin, joka perustuu ihmisten oletukseen koiran kyvystä tuntea ja osoittaa ehdotonta rakkautta. Ihmistenvälisen modernin rakkauden kiemuroihin pettyneen on helppo etsiä kumppanuutta olennosta, jonka rakkaus näyttäytyy ehtymättömänä. Vastavuoroisesti, kiitoksena koiran ehdottomasta rakkaudesta, ihmiset rakastavat koiriaan kuin lapsiaan. Haraway huomauttaa, ettei mekanismi, jossa koirat nähdään lapsiksi ja ihmiset pettyneiksi vanhemmiksi, tee oikeutta niin koirille kuin ihmisillekään, saati sille lajienväliselle historiallis-sosiaaliselle erityissuhteelle, joka on kehittynyt nykyisenlaiseksi koiran ja ihmisen väliseksi kiintymyssuhteeksi. Koiran ja ihmisen nykyinen hoivasuhde mukailee käytännön syistä vanhempi-lapsi-asetelmaa, mutta sitä ei tulisi yrittää typistää toistamaan patriarkaalisen yhteiskunnan perhemalleja. Lajienvälisen rakkauden avaruudet ovat toisaalla. Billy on kuljettanut minua puskiin ja kukkuloille, möyrimään siimeksiin, jotka olisivat muuten jääneet tutkimatta. Kun alun perin tutustuin Billyyn, kerroin hänelle asioita itsestäni. Vitsailin, että jollei hän oppisi uuden äitipuolen talon tavoille, lähetettäisiin hänet syksyn tullen sisäoppilaitokseen. Billy ehkä oppi jotakin minusta, ainakin pikkuisen suomea, mutta emme päässeet sanojen avulla kovinkaan pitkälle. Vähitellen löysimme yhteisen sävelemme askelten tiheydestä, sormien napsutuksesta ja pään asennoista. Sanojen sijaan kommunikoimme tuomalla toisillemme esineitä, yhdessä lattioita pitkin kierien ja vaihtaen joskus tarpeettomankin märkiä suudelmia. Ilmaisemme sekä järkeä että tunnetta fyysisin, joskus ehkä privimitiivisinä näyttäytyvin hellyydenosoituksin, jotka muodostavat sen kielen ja totutut tavat joilla kommunikoimme. Jokainen koiranomistaja tietää, että rapsutuksista, lipaisuista ja innostuneesta tepsutuksesta täyttyvä rakkaussuhde ei vaadi kolmella sanalla tunnustamista ollakseen täynnä kiintymystä. Rakkauden sanallistaminen koiralle on nimittäin melko turhaa. Kun puhun Billylle, puhun oikeastaan itselleni. Hän kallistaa päätään, kun kerron kauheasta työpäivästä, ja asettaa tassunsa käsivarrelleni. Saan jonkinlaista tyydytystä, kun Billy tuntuu käytöksellään peilaavan tuntemuksiani, mutta samalla koitan muistuttaa itseäni, ettei Billy ole olemassa toimiakseen minun tunteideni peilinä.

Hämmästelen vauhtia, jolla Billy on vienyt sydämeni. Ajatus onnellisesta arjesta ilman häntä tuntuu jo muutaman kuukauden jälkeen vaikealta. Koiran pitkä historia ihmisen parhaana ystävänä näyttäytyy nykynäkökulmasta lähes itsestäänselvyytenä. Koiran tai ihmisen roolit eivät kuitenkaan ole ennalta määritettyjä tai valmiina annettuja, vaan ne ovat muotoutuneet siinä kanssakäymisessä, jossa koiranomistajuus ja koirana oleminen ovat kehittyneet. Kanssakäyminen on tapahtunut vuosituhansien saatossa erilaisten paikkojen ja aikojen määrittämissä tilanteissa, joita Haraway kutsuu luontokulttuureiksi (naturecultures). Luontokulttuurin käsitteen avulla voidaan jäsentää ajatuksia lajienvälisistä eroista ja niistä toimintatavoista, joissa suhteemme toteutuu. Lajienvälisiä eroja on määritelty sekä biologian että tottumusten ja kulttuuristen käsitysten kautta, mutta luontokulttuurin käsite kyseenalaistaa oletuksen biologisesta determinismistä lajierojen taustalla. Esimerkiksi koirat ovat kehittyneet nykyisenlaisekseen osana inhimillistä kulttuuria, ja ihminen on ollut merkittävässä osassa koiran biologian muokkaajana kesyttämisen ja rodunjalostuksen kautta. Koirat muistuttavat meitä jälleen kerran siitä, kuinka häilyvä luonnon ja kulttuurin välinen rajapinta on, ja antavat meille välineitä epäluonnollistaa ajatuksiamme lajienvälisistä eroista. Nykymuodossaan suhteemme koiriimme omistajina on eittämättä hierarkkinen, ja on ollut sitä suhteemme alkuajoista, maatalousyhteiskuntien synnystä yli 10 000 vuoden takaa, kun uteliaimmat susiyksiöt alkoivat etsiä ravintoa ihmisasutusten lipeiltä, ja lopulta kesyyntyivät ja eriytyivät omaksi lajikseen. Ihminen oppi hyödyntämään koiraa metsästyksessä ja maataloudessa, kun taas koira sai ihmiseltä ravintoa ja lauman. Vaikka koiran ja ihmisen yhteinen historia määrittyy kumppanuuden kautta, siihen liittyy myös paljon raadollisia piirteitä, kuten koirien hyötykäyttö metsästyksessä ja ihmisten huviksi kehitetty väkivaltainen tappelukoiratraditio. Toisaalta seurakoirien ja ihmisten yhteiselo kuuluu niihin ihmisten ja muiden lajien välisiin suhteisiin, joihin liittyy ehkä vähiten kipua. Silti, kun painan Billyn lattiaa vasten liian väkivaltaiseksi äityneen vieraiden paimennusleikin päätteeksi, kuvittelen näkeväni hänen katseessaan tuhansien vuosien takaiset vapaudessa eläneet esivanhempansa. Vaikka koiran ja ihmisen yhteinen evoluutio voidaan monessa mielessä lukea rakkaustarinaksi, on se aina myös tarina vallasta. Yhteen kietoutunut historiamme on vaikuttanut molempiin lajeihin, ja jaettu evoluutiomme jatkuu yhä. Se jatkuu silloin, kun komennan Billyn takaisin hyvän kotikoiran rooliinsa, ja silloin, kun joku lataa kuvan koirastaan cowboy-asussa tai vauvanvaatteissa sosiaaliseen mediaan. Käytöksemme vaikuttaa siihen, miten näemme koirat ja ihmiset lajeina. Kanssakäyminen edellyttää molemminpuolista kunnioitusta, eikä koiran vastentahtoinen pukeminen vauvanvaatteisiin ole siksi kunnioittavaa. Valtasuhde lemmikin ja ihmisen välillä on todellinen ja välttämätön. Kouluttamaton koira on vaarallinen sekä itselleen että muille, ja vastuu koulutuksesta lepää omistajan harteilla. Hierarkkinen suhde ei ole ongelmaton feministille, joka on aikuisikänsä pyrkinyt pyristelemään patriarkaalisia rakenteita vastaan. Inhimillinen valta planeetallamme on patriarkaatin kaltainen näkymätön valtarakenne. Valta perustuu järjestelmälliselle muiden lajien alistamiselle. On vaikea myöntää itselleen, että yksi oman elämän tärkeimmistä kiintymyssuhteista saattaa perustua samaa väkivaltaa toisintavaan logiikkaan.

Uskon kuitenkin, että ei-inhimillisten olentojen kanssa eläminen voi auttaa purkamaan ihmisen väkivaltaista ylivoimaa ja jopa patriarkaattia. Billylta olen oppinut, kuinka hyödyllistä on säännöllisesti hylätä järjen ja loogisen ajattelun kautta määrittyvä itseni, joka useimmiten hallitsee viettäessäni aikaa samanlajisten ystävieni kanssa. Samalla olen oppinut uusia kehollisen rakkauden kokemisen tapoja, joita en tavoita samanlajisissa kiintymyssuhteissani. Hulluttelevan luova, lapsellinen ja järjetön leikki, jona rakkauteni Billyyn manifestoituu, avaa minulle päivittäin uusia olemisen ja kokemisen tiloja. Koirien kanssa on mahdollista kokea fyysistä rakkautta heteronormatiivisesta järjestyksestä poikkeavilla tavoilla, sillä heissä ruumiillistuva toiseus tarjoaa meille rakastamisen tapoja, jotka eivät ole sidoksissa sukupuoleen tai seksuaalisuuteen. Siksi patriarkaalisen perhe- tai parisuhdeanalogian toistaminen suhteessa koiriimme tuntuu kummalliselta, suorastaan epäreilulta. Donna Haraway kirjoittaa, että pelkän tottelevaisen kotikoiran roolin omaksuminen ja esittäminen on vastuullinen tehtävä - puhumattakaan siitä, että lemmikkiemme tulisi ottaa romanttisen kumppanin tai puuttuvan lapsen paikka. Erilaisuuden arvostaminen erilajisten suhteiden käsitteleminen lähtökohtana voi auttaa ihmisiä lopulta suhtautumaan myös ihmisten erilaiseen kehollisuuteen avoimemmin. Samalla monilajinen rakkaus puhuu samaa kieltä queerin alkuperäisten poliittisten tavoitteiden kanssa: Dell’Aversano tiivistää, että jos rakkaus voitaisiin täysin vapauttaa normatiivisista oletuksista, sillä ei tarvitsisi olla mitään tekemistä sukupuolten tai lajienvälisten erojen kanssa. Yhteiselomme Billyn kanssa on aina liikkumista harmaalla alueella sekä pieniä hyppyjä tuntemattomaan. Ehkä tärkeimpänä siinä on kysymys erilaisuuden ja kaiken sen kohtaamisesta, jolle ei ole sanoja tai käsitteitä. Toisin sanoen toiseuden kohtaamisesta. Kun Billy katsoo minua silmiin, en useinkaan tiedä, mitä hän haluaa sanoa. Se ei haittaa. Tärkeintä, mitä tuo katse voi kertoa, on inhimillisen ymmärrykseni rajallisuus.

Lähteet: Donna Haraway: Companion Species Manifesto: Dogs, People and Significant Otherness. Prickly Paradigm Press, 2003. Carmen Dell’Aversano: ‘The Love Whose Name Cannot be Spoken: Queering the Human-Animal Bond’ Journal for Critical Animal Studies, Volume VIII, Issue 1/2, 2010.

0 notes