tiinawrites-blog

[tiinawrites-blog]

MeToo vs. teknopiirit

Lähiaikoina on tullut jauhettua ja osin kiisteltyäkin häirinnästä ja ahdistelusta tekno- ja muussa konemusaskenessä. Tämä teksti on syntynyt suuresta turhautumisesta ja toivottavasti tämän jälkeen itselleni tulee olo että olen sanottavani sanonut.

Ensin muutama perusasia: sitä mukaa kun MeToo- henki on levinnyt Hollywoodista ja viihdemaailmasta muihin ympyröihin on keskustelu ahdistelusta, häirinnästä sekä rasistisesta ja fobisesta käyttäytymisestä lisääntynyt myös konemusiikkipiireissä. Ongelman noteeraaminen ei kuitenkaan alkanut MeToosta, vaan sen ympärillä on käyty keskusteluja ns. aina. Toisin kuin joillain muilla sosiaalisilla viiteryhmillä, monissa konemusiikkipiireissä on pitkät perinteet esimerkiksi turvallisen tilan politiikasta ja kaikenlaisen ahdistelun, häirinnän, rasismin ja fobisen käytöksen ja puheen vastaisesta toiminnasta. Piireillä on myös pitkät perinteet silmien sulkemiselle erilaisten valta-asetelmien edessä: kulttuuri on erittäin (cis)miehinen ja osittain äärimmäisen valkoinen. Seksuaalista häirintää olen itse kokenut tässä maailmassa ihan yhtälailla kuin muissakin yhteyksissä elämässäni.

Edellisen suuren, MeToota edeltäneen piikin ahdistelusta ja häirinnästä keskustelulle muistan vuoden 2015 alussa, kun teknotuottaja, feministi Paula Tamplen Kaikun- keikalla joukoittain tapahtunut ahdistelu herätteli pohdintaa turvallisuuden parantamisesta kaupallisilla teknoklubeilla. Olin itsekin Templen keikalla paikalla ja ilta oli jatkuvan ahdistelun vuoksi Täysin Totaalisen Paska.

Nyt post-MeToo-maailmassa asiasta puhutaan yhä enemmän. Ikäväkseni tuntuu kuitenkin että keskustelussa edelleen suurta ääntä käyttää ensinnäkin kaikenlaiset vähättelijät että kenties hyvää tarkoittavat mutta karhunpalveluksen tekevät vitsailijat. Samalla victimblaming kukoistaa. Alla oma erittelyni sille mitkä eri asiat keskustelussa mättää.

1.       Ongelma ihan oikeasti on olemassa ja se elää skenen kaikissa osissa

Useimmiten kun ahdistelusta keskustellaan, törmää jossain vaiheessa väitteeseen siitä että ahdistelua tapahtuisi vain ja ainoastaan kaupallisissa/jonkun tietyn promoottorin bileissä/ei ikinä joissain tietyissä bileissä. Tämä on vakavan asian (ahdistelu) käyttämistä keppihevosena ihan muiden keskustelujen (missä on parhaat bileet) käymiseen ja vie fokuksen pois itse asiasta. Kun klubikulttuurissa puhutaan ahdistelusta ja häirinnästä on tietysti äärimmäisen tärkeää tehdä ero erilaisten bileasetelmien välille ja nähdä se millä tavalla eri ratkaisut sopivat erilaisiin konteksteihin. Mutta se, että ug-bileet olisivat lähtökohtaisesti häirinnästä täysin vapaita on täyttä paskaa. Tähän yleensä liittyy väite siitä, että Kaikun ja Ääniwallin kaltaisissa bileissä ahdistellaan koska siellä bailaa skenen ulkopuolinen, ns. “perusjengi”. Tähän myös liittyy väite siitä, että niin kauan kun bileet ovat pieniä ja suljettuja ja ihmiset tuntevat toisensa/ovat paikalla musiikin takia ongelmia ei nouse.

Väärin.

Niin kauan, kun häirinnälle ja ahdistelulle suljetaan tällä tavalla silmät ei asialle voida tehdä mitään. Minua on ahdisteltu niin Suomessa kuin ulkomaillakin, niin Helsingissä kuin muualla Suomessa, ja niin kaupallisilla klubeilla kuin ug-bileissäkin. Ug:issä ehdottomasti harvemmin, mutta vastustan kiivaasti väitettä että skene jotenkin automaattisesti pitäisi huolta omistaan tai että Syvällä Pelissä olevat ihmiset eivät ahdistelisi. 

Totuus on kuitenkin se, että elektronisesta musiikista tykkääminen on aika pieni yhteinen nimittäjä, ja tähänkin porukkaan kuuluu kaikenlaisia ihmisiä laidasta laitaan. Seksuaalinen häirintä on suhteellisen yleistä melkein missä tahansa viiteryhmässä Suomessa, ja sitä tapahtuu myös näissä porukoissa. “Ulkopuolisten” viikonloppujuhlijoiden kääntäminen klubien ovelta tai bileiden siirtäminen entistä enemmän suljettujen, epäkaupallisten ovien taakse ei siis yksinään ratkaise bileissä tapahtuvaa häirintää, koska sitä tapahtuu kulttuurin sisällä, sisäpiiriläisten itensä toimesta. Ihmisillä on yleensäkin tapana luoda tällaisia me-muut- asetelmia ja liittää negatiivisia piirteitä ulkopuolisiin ja positiivisia piirteitä ryhmän sisälle kuuluviin ihmisiin mutta tämä ei heijastele minkäänlaista todellisuutta tässä(kään) alakulttuurissa. 

2.       Ei syyllistetä uhria tai aseteta uhrille kaikkea vastuuta asian ratkaisemiseksi

Kun tästä asiasta keskustelee, tulee yleensä väkisinkin jossain vaiheessa kuultua kommentteja siitä kuinka ongelman ydin on ahdistelluissa itsessään jotka eivät ”tee asialle mitään siinä tilanteessa”. Ikävän usein nämä kommentit tulevat itsekin ahdistelua kokeneilta ja höystetään huvittuneilla kertomuksilla siitä kuinka on itse vetänyt ahdistelijaansa suurin piirtein turpaan keskellä tanssilattiaa, tai kuinka ”nauttii” siitä että voi polkaista ahdistelijoita koroilla varpaille. Joskus tätä perustellaan sillä että ahdistelijoita tulee ”kouluttaa” olemaan ahdistelematta. Samaa ongelmaa vahvistaa myös huumorilla(kin) loukkaantuminen jos ei ole koskaan “saanut” kokea ahdistelua. 

Itse olen yleensä ahdistelutilanteissa sekä hyvin toimintakykyinen että helposti provosoituva, ja minulla on itsepuolustustaitoja. Silti (tai juuri siksi) pyrin kuitenkin välttämään fyysistä reaktiota omalta osaltani ihan niin pitkään kuin vain on mahdollista. En siksi että toisen tilaa rikkonut ahdistelija sinänsä ansaitsisi oman fyysisen tilansa kunnioittamista, vaan siksi että haluan itse varjella itseäni fyysisiltä reaktioilta, myös itse harjoittamaltani sellaisilta.  

Muutaman kerran olen joutunut käyttämään fyysistä itsepuolustusta ahdistelutilanteissa. Näistä tilanteista on jäänyt pitkäksi aikaa aivan uskomattoman hirveä olo. Ei siis huono omatunto, vaan huono olo siitä että olen todella joutunut puolustamaan itseäni fyysisesti ja enemmän tai vähemmän taistelemaan itseni vapaaksi. Kokemukset ovat olleet kammottavia enkä todellakaan ole kokenut itseäni niiden jälkeen voimaantuneeksi tai tyytyväiseksi siitä että pääsin ”kouluttamaan” ahdistelijaani. Reaktiot ovat olleet aina tilanteissa relevantteja mutta ihan todella toivon ettei minun ikinä enää tarvitsisi tehdä niin.

Tällaisessa huvittuneessa ”haha litsaria rohkeesti vaan menemään, naiset!”- kommentointiin liittyy todella paljon isoja ongelmia ja todella vähän oikeita ratkaisuja. Ensinnäkin litsaria ei tarvitse uskaltaa tai kyetä vetämään siinä tilanteessa. Se on pelottavaa ja ahdistavaa eikä sitä pidä keneltäkään vaatia. Ihmisillä pitää voida olla omat rajat myös itsensä fyysisessä vastustamisessa. Uhrin vastaan taistelemattomuudesta syyllistäminen missä tahansa seksuaalisen väkivallan yhteydessä on todella väärin ja itsessään raiskauskulttuurin oire. Ei myöskään ole uhrin vastuu ”kouluttaa” ahdistelijoita millään tavalla.

On ignoranttia olettaa, että kaikilla on samat mahdollisuudet tehdä ahdistelusta julkinen issue keskellä bileitä. On monia eri tilanteita, joissa ahdistelua kokenut ei voi/halua/uskalla kiinnittää kaikkien ympärillä olevien huomiota itseensä tällä tavalla. Itseäni on vuosia sitten ahdisteltu erään bilejärjestäjän pienehkössä tapahtumassa skenessä itseäni paljon tunnetumman, keskeisen henkilön taholta. Olin uusi, nuori ja pihalla, ja ajatus siitä että olisin marssinut tyypin kavereiden luo tai kiinnittänyt kaikkien huomion tilanteessa itseeni oli täysin mahdoton. Tilanne on käyty myöhemmin lävitse, mutta mielestäni on täysin kohtuuton vaatimus, että olisin alkanut jotenkin julkisesti ”kouluttamaan” tätä ihmistä. 

 3.       Kukaan ei ole asian suhteen ulkopuolinen; olet joko osa ongelmaa tai osa ratkaisua

Niin kauan kun kukin meistä on (mikä tahansa) osa tätä kulttuuria, liittyy tämäkin asia jokaiseen meistä jollakin tavalla. Kukaan ei siis ole asian suhteen ulkopuolinen vaikka kuinka yrittäisi ummistaa asialle silmiään. Jokaisen on tärkeä pohtia omaa positiotaan tässä asiassa. Haluanko tehdä jotain asialle? Voinko tehdä jotain asialle? Olenko toiminnallani osa ongelmaa, vai osa ratkaisua?

Tarkoitan sitä että vaikka sinua ei olisi ikinä ahdisteltu, vaikka et itse kokisi ongelmaa suureksi tai se ei estä sinua käymästä tapahtumissa rauhassa, tilanne ei ole näin kaikille. Ongelma on olemassa, ja se on vakava.

Yksin kukaan asiaa ei voi ratkaista, mutta yhdessä sille ehkä voi jo tehdäkin jotain. Kuten yllä painotin, kenenkään ei yksin tarvitse alkaa äänekkäästi vastustamaan ketään bileissä. Pidetään painopiste siinä, että ahdistelua aiheuttavat ahdistelijat, ja ahdistelu loppuu kun ahdistelijat lopettavat sen. Mutta jos voit tehdä jotakin, tee se. Jos näet ahdistelua, voit mennä kysymään tarvitseeko ahdisteltu apuasi. Jos tiedät, että ystäviisi kuuluu tyyppi jolta saattaa joskus päissään ”mennä vähän yli”, yritä ottaa asia ihan oikeasti puheeksi tämän kanssa ja osoita ettet tue tällaista käytöstä. Jos tiedät jonkun ihmisen joka välttelee bileitä/tiettyjä tilanteita bileissä, tarjoudu tukemaan häntä jotta hän pääsisi turvallisesti mukaan. Kysy mitä voi tehdä. Tämä koskee potentiaalisesti kaikkia sukupuolia ja positioita. Mitään sellaista ei tarvitse tehdä johon resursseja ei riitä, mutta jos niitä on, kysy miten voit olla avuksi. Ja jos salaa mielessäsi nyt itse tiedät, että joskus saattaa mennä omassa käytöksessä jonkun rajan yli niin ota tilanne vakavasti ja työstä se tahollasi niin ettet enää toimi niin missään tilanteessa kenellekään.

Mitä haluaisin nähdä?

 - Yksittäisten artistien julkisia ulostuloja siitä, että haluavat kaikkien voivan nauttia soittamastaan musiikista, vastustavat kaikenlaista ahdistelua ja haluavat olla osa ratkaisua. Tämä on aika symbolinen ja vaikutukseltaan ehkä epäkonkreettisen oloinen, mutta ihan hirvittävän tärkeä asia. Itselleni olisi todella tärkeä tietää, että kuuntelemani artistit haluavat minun ja muiden olevan turvassa ja vapaita nauttimaan illasta heidän settiensä aikana. Lisäksi uskon että kun tarpeeksi moni artisti tekee tämän, voi tätä käyttää mahdollisena vipuvartena mikäli jotain ongelmia kasaantuu joihinkin paikkoihin. 

Esimerkiksi ahdisteluun kevyesti suhtautuvaa promoottoria voi ihan eri tavalla painostaa tekemään bileissään jotain eri tavoin jos kaikki lineupissa olevat artistit tiedetään tässä asiassa hyviksiksi. Yksi syy siihen, että Paula Templen keikan jälkeen ihmiset alkoivat keskustelemaan kokemastaan häirinnästä ja miettimään miten esimerkiksi viestiä Pikku-Tonille asiasta johtui juuri siitä että Temple itse on tunnettu feministi ja julkisesti kommentoinut klubeilla ja bileissä tapahtuvaa ahdistelua. Tämä Templen painoarvo ja hänen keikalleen saapuneiden ihmisten käytös aiheutti sellaisen kognitiivisen dissonanssin että siitä syntyi hetkeksi aikaa jopa jonkinlainen pieni liike. 

- Klubiomistajien/promoottoreiden/klubien yms. yms. vastaavanlaisia julkisia ulostuloja. ”Me tunnistamme ja tunnustamme ongelman ja pyrimme toimimaan sen ratkaisemiseksi. Otamme yleisöltä vastaan vinkkejä turvallisemman ja viihtyisämmän klubiympäristön rakentamiseksi. Muistutamme myös, että pokemme ovat asiakkaitamme varten koko tilaisuuden ajan ja ratkaisevat mahdolliset tilanteet ammattimaisesti. Poket löydät kaikista tapahtumistamme ainakin paikoista x ja y, ja lisäksi voit kääntyä tarvittaessa muun henkilökuntamme puoleen.”

- Avointa keskustelua ja stormailua aiheesta. Tässä tullaan nyt siihen millä tavoin kaupalliset ja epäkaupalliset bileet saattavat erota toisistaan. Nyrkkisääntö on, että järjestäjä ei voi pestä käsiään ongelmasta argumentilla ”ei me voida tehdä mitään, kun ei kukaan tule bileissä kertomaan” jos järjestäjä ei itse madalla kynnystä tähän. Turvallisen tilan periaatteet ovat yksi tällainen ratkaisu, kunhan niistä pitää kiinni. Yleisen perseilyn vähentäminen onnistuu hyvällä ovipolitiikalla ja herkällä ulosheittokädellä. 

- Sen asenteen adaptoimista, että mitä vähemmän asiasta tiedät, sitä vähemmän ole äänessä. Etkö ole ikinä ollut ahdistelun uhri? Mahtavaa! Anna siis tilaa niille jotka tietävät asiasta enemmän. Etkö tiedä mitä eri asioita ahdisteluun voi liittyä, jos tilanteessa on esimerkiksi ei-valkoinen, vammainen ja/tai ei-cis-sukupuolinen? Selvä homma, en minäkään! Tiedostetaan oma hegemoninen asemamme ja pidetään huoli, että muutkin saavat turvallisesti puhua mikäli haluavat. Se, ettei itse huomaa jotain ongelmaa ei tarkoita sitä etteikö se olisi olemassa ja vakava asia. Se, että uskaltaa itse nousta isoeleisesti ahdistelua vastaan ei tarkoita sitä että ne ahdistellut jotka eivät näin tee olisivat ongelman ydin.

- Ylipäänsä sen sijaan että eri valta-asemissa olevat tahot (eli ne jotka bileitä järjestää, ihmisiä bileisiin kutsuu ja ovella päästää sisään, ne jotka bileistä viestii, bileissä soittaa ja jotka bileisiin rahaa tai aikaa muuten investoi) itkevät että “asialle ei oikein voi mitään”, nämä tahot voisivat avata keskustelun tai pitää vaikka tilaisuuden ja kysyä avoimin mielin: “mitä me voisimme tehdä, keskustellaan?”

[tiinawrites-blog]

Fantastic Mistakes and Where To Find Them

[Sisältää muutaman spoilerin Fantastic Beasts and Where To Find Them- elokuvasta. Tämä on ainoa varoitus, älä lue eteenpäin jos et halua mitään spoilereita.]

Kovana Harry Potter- fanina olen odottanut uutta Fantastic Beasts- sarjan osaa Crimes of Grindelwald kuin kuuta nousevaa. Kävin katsomassa Fantastic Beasts and Where to Find Them- elokuvan ensi-iltanäytöksessä fanigeariin pukeutuneena ja olin pitkään odotetusta kokemuksesta pökerryksissä monta päivää. Leffassa on toki heikkoutensa mutta se oli aidosti toimiva elokuva, mitä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa kaikista Harry Potter- elokuvista. Nauroin, itkin, vaikutuin, aloin siltä seisomalta odottaa sarjan jatko-osaa jonka pitäisi tulla ulos noin vuoden päästä, loppuvuonna 2018. Ja kuten moni muukin, olen tällä hetkellä äärimmäisen pettynyt siihen että Johnny Depp jatkaa Grindelwaldin roolissa. Toisin kuin moni muu fani, en tällä hetkellä suunnittele tulevan elokuvan boikotointia. Olen liian utelias ja taikuusvajareissa että malttaisin jättää kokemuksen väliin. Mutta pettynyt olen silti! Eritelläänpäs tilannetta hiukan.

Long story short, elämmme MeToo- kohujen aikaa, ja Johnny Depp on rypenyt lähisuhdeväkivaltakohuissa. Tämä yhtälö tuottaa ymmärrettävästi ongelmia. Elokuvien ohjaaja David Yates, tuotantoyhtiö Warner Bros sekä elokuvien käsikirjoittamisen lisäksi mm. roolituksista päättävä Rowling itse ovat ilmoittaneet, että harkinnan jälkeen Deppin on päätetty voivan jatkaa Grindelwaldin roolissa. Päätös kohahdutti Potter- fanikuntaa. Myös omasta mielestäni ratkaisu saattaa tulla olemaan pitkällä tähtäimellä ongelmallinen ja ihan suoraan sanottuna typerä.

Miksi?

No, ensinnäkin Depp oli huono valinta arkkipahis Grindelwaldin rooliin jo ennen lähisuhdeväkivaltasyytteitä. Pirates- leffojen ja kaiken maailman The Lone Ranger- sekoilujen jälkeen Deppin työhön on mahdotonta eläytyä: kun elokuvassa näen nuo kasvot ovat ne mielessäni ainoastaan Deppin kasvot, ei hänen roolihahmonsa. Toisin sanoen kaikissa hänen rooleissaan on cameomainen taso. Depp- cameo ei sovi Grindelwaldin hahmoon, ja uskallan väittää näin tietämättä lainkaan millaiseksi Grindelwaldin hahmoa tulevissa Fantastic Beasts- elokuvissa on rakennettu. Grindelwald on Potter- universumissa pelottava hahmo. Hänen kukistamisensa vuonna 1945 on selkeä Hitler -allegoria. Deppin brändi taas on lähivuosina muuttunut upeasta luonnenäyttelijästä omaksi pastissikseen. Deppin valinta rooliin osoitti alunperinkin mielestäni laiskuudesta ja huonosta pelisilmästä.

Pari viikkoa ennen ensimmäisen Fantastic Beasts- elokuvan maailmanensi-iltaa pitkin internettiä velloneet huhut siitä että Deppillä olisi elokuvassa jokin rooli vahvistuivat entisestään. Minä en tästä kuitenkaan tiennyt mitään, joten järkytys leffanäytöksessä oli suuri. Kohtaus, jossa Deppin kasvot paljastetaan ensi kertaa on käänteentekevä ja kohahduttava. Samassa kuvassa paljastuu sekä Taikakongressin pääaurori Percival Gravesin todellinen henkilöys hirvittäväksi Grindelwaldiksi, että todellisen Grindelwaldin hahmon näyttelijä Johnny Deppiksi. 

Fanien täyttämässä ensi-iltanäytöksessä reaktio oli totaalinen ja kollektiivinen repeäminen ja huvittuneet aplodit. Naureskelu ja “ei voi olla totta!”- huudot olivat näytöksessä niin voimakkaita että dialogista oli vaikea saada selvää moneen minuuttiin. 

Mietin jo siinä hetkessä että nytpä meni pieleen ja toivottavasti Grindelwaldilla ei tule olemaan isoa roolia sarjan tulevissa osissa. 

Toinen suuri ongelma tässä on tietenkin Deppin yksityiselämä post-MeToo- maailmassa. En mene tässä nyt kovin syvälle Deppin ja hänen entisen vaimonsa oikeusjuttuun ja syytöksiin lähisuhdeväkivallasta. Syytökset olivat kuitenkin vakavia ja uskottavia. Tässä vaiheessa meidän tulee katsoa tarkasti sitä, miten MeToo oikeastaan muutti maailmaa: ennen häirintäsyytöksistä ei saanut potkuja, nykyään saa. Harvey Weinsteinin toiminta oli piireissä julkinen salaisuus, ja silti hänen uransa porskutti vuosikausia. Kevin Spacey ahdisteli ihmisiä suhteellisen näkyvästi ja häntä ei heitetty pois projekteista. Ennen kuin nyt. Jo kuvattuja projekteja on kuvattu kokonaan uusiksi uusilla näyttelijöillä. Fudujen antaminen legendaarisille tähdille projekteista joihin on jo sijoitettu aikaa, rahaa ja vaivaa on muuttunut lyhyessä ajassa asiaksi jota oikeasti tehdään, mukisematta. Onkin tässä valossa yllättävää ja häkellyttävää, ettei Deppiä potkittu ulos tulevista osista.

Minusta näin olisi kannattanut tehdä. Ei niinkään sen vuoksi että Potter-fanit ovat massoittain vannoneet boikotoivansa elokuvia ellei Deppiä potkita pois, vaan siksi että Depp tulee olemaan läsnäolollaan elokuvissa tympäisevä muistutus siitä vanhasta maailmasta jossa vakavat syytökset eivät aiheuttaneet kolauksia miesten työurille. Deppin pitäminen mukana on osa selkeästi nopeasti murenevaa PR- ja markkinointilogiikkaa joka ei enää päde. Deppin pitäminen mukana olisi ollut ennen sääntö, nyt se on poikkeus. 

MeToo ei tietenkään muuttanut koko maailmaa eikä paljastanut kaikkia syyllisiä. Lisäksi olemme vielä niin myrskyn silmässä että on joka tapauksessa lähes mahdoton sanoa vielä pitkään aikaan miten maailma tulee ja ei tule muuttumaan. Mutta aikaisemmin Deppin kaltaisen tähden erottaminen projektista olisi ollut aivan uskomaton temppu ja iso riski, kun taas nyt Deppin pitämistä projektissa voitaneen pitää ainakin jonkinlaisena relevanttina riskinä.

Tätä todellisuutta tarinallistetaan juuri näiden potkujen ja projektien hyllyttämisten kautta. Useimmat lehtijutut ja analyysit joita olen itse lukenut havainnollistavat MeToon vaikutusta juuri työsopimusten ja työprojektejen kautta: kuka lensi ulos mistäkin roolista, kuka entinen huipputähti jäi ilman sitäkin huippuagenttia, kenen tilalle vaihdettiin parempimaineinen näyttelijä. Se kuka mistäkin lähti tai ei lähtenyt on se tapa jolla nykyistä tilannetta käsitellään ja josta se tullaan muistamaan.

Uskon siis että tämä on se tarinallistamisen muoto jolla tämän vuoden tapahtumia tullaan käyttämään jatkossakin. Ja juuri tässä tarinassa Fantastic Beasts- elokuvat tullaan aina mainitsemaan poikkeuksena. Miksi ihmeessä Rowling haluaa olla historiankirjoituksessa osa tätä joukkoa, esimerkkinä vanhentuneesta käytännöstä?

Kolmanneksi on otettava huomioon Potter-universumi itsessään: erityisen paljon tilanne satuttaa sellaisia Potter- faneja joille Harryn hahmo väkivallan ja jatkuvan alistamisen uhrina on koskettanut paljon. Itselleni ja monille faneille ympärilläni Harry Potter on aina symboloinut alistettujen toivoa ja lopulta voittoa ja uskallusta taistella hyvän puolesta. Potter- universumi on täynnä eri tavalla ulkopuolisia, hyljeksittyjä, alistettuja ja uhriutettuja olentoja. Potter- universumi on myös täynnä olentoja jotka ovat valmiita taistelemaan kuolemaansa asti oikean asian puolesta. Nämä teemat vaikuttavat myös Potter- fanien demografiaan: tutkimusten mukaan Potter- maailmaan “emotionaalisesti kiinnittyneillä” on muita harvemmin ennakkoluuloja erilaisia vähemmistöryhmiä kohtaan. 

Fanien kritiikki on tätä vasten siis erityisen ymmärrettävää: Rowlingin maailmassa pahiksia vastaan taistelevat hahmot ovat meille sankareita, ja nyt meistä tuntuu että hän petti meidät. Rowling itse on aina ajoittain vaikuttanut olevan suhteellisen woke, joten pettymyksen tunne on erityisen kova. Jos jonkun leffamaailman niin tämän odottaisi ja toivoisi olevan intersektionaalisesti woke, myös tuotannollisesti. Tulee tunne, että Rowling, Yates ja Warner Bros vie meiltä tällä päätöksellään jotain joka ei toki tietenkään koskaan ollut meidän omamme. Vaikka investoisi aikaa, vaivaa ja energiaa (ja rahaa) johonkin fanikulttiin se ei muutu sinun hallittavaksesi: Rowling tekee luomalleen maailmalle mitä haluaa.

Mutta silti. Uskon että Deppin näkeminen Potter- universumin yhden rakastetuimman hahmon Albus Dumbledoren ystävänä ja rakastettuna tulee olemaan niin suurelle yleisölle kuin superfaneille juuri sitä mitä aiempana sanoin: tympäisevä ja tunkkainen kokemus. Fantastic Beasts- elokuvia pitäisi tulla ulos vielä useita. En usko että tämä peliliike tekee pitkällä tähtäimellä hyvää leffasarjalle.