vihervattucollective - Tumblr blog

vihervattucollective · 5 years ago

Text

Kriittinen lukupiiri 5

Paula

Suunnittelijan työ

Nykyisellään suunnittelijoille tasapainon löytäminen taloudellisen kestävyyden ja kriittisen, auktoriteetteja haastavan suunnittelijan työn välillä on vaikeaa. Suunnittelutyö voi olla usein taloudellisesti epävarmaa ja vaihtelevaa pätkätyötä, jossa on vain vähän sijaa omaehtoiselle, poliittisesti ja sosiaalisesti valveutuneelle tekemiselle. Jotta suunnittelijat tulisivat toimeen ja voisivat työskennellä yleishyödyllisesti, vaihtoehdot artikkelin (Precarity Pilot: Making Space for Socially- and Politically-engaged Design Practice) mukaan tähän asti ovat lähinnä olleet ”sellaisessa maassa eläminen, jossa tuetaan kriittistä kulttuurista työtä, tekemällä pro bonoa kaupallisen työn ohessa, opettaminen tai perheen rahoilla eläminen.”

Koska nämä eivät ole riittäviä vaihtoehtoja, Brave New Alps kollektiivi on kehitellyt Precarity Pilot hankkeen: ”vallankumouksellisen urapalvelun”, joka tukee suunnittelijoita löytämään tapansa tehdä ja toimia työelämässä. Precarity Pilot toimii eri Euroopan maissa mm. work shoppien, nettisivujen ja pienjulkaisujen kautta ja kannustaa keskusteluun ja läpinäkyvyyteen esimerkiksi suunnittelutyön hinnoittelussa ja muissa käytännöissä. Precarity Pilot neuvoo erilaisissa suunnittelutyöhön liittyvissä asioissa: nettisivuilla on vinkkejä ja pohdintaa työnantajille, suunnittelijoille ja opiskelijoille esimerkiksi työharjoittelun tekemisestä, erilaisista uramahdollisuuksista ja -malleista ja ”oman praktiikan paikantamisesta”. Lisäksi hanke tarjoaa yhteisön kaikille näitä asioita pohtiville.

Brave New Alpsin artikkelin mukaan oletuksena on, että designopinnoissa painotetaan esim. sosiaalista ja ympäristölähtökohtaista opetusta, mutta että käytännössä opetus ei kuitenkaan pyrkisi tekemään näihin lähtökohtiin perustuvaa kriittistä suunnittelua todellisuudessa kannattavaksi: Designaktivismi nähdään naiivina ja marginaalisena, ja vaikka siihen näennäisesti kannustetaankin, siihen ei kuitenkaan uskota todellisena elinkeinona eikä sitä oteta tosissaan. Suunnittelijoille annettavat neuvot toimeen tulemiseksi usein myös sivuuttavat suunnittelijan omat kiinnostuksenkohteet ja taustan, eikä vallitseva kulttuuri tämänkään vuoksi ole kestävää.

Suunnittelijat kyllä haluavat tehdä yleishyödyllisiä projekteja, mutta käytännössä taloudellinen epävarmuus ja stressi sysäävät varmoihin ja konventionaalisiin ratkaisuihin. Suunnittelutyö ja -kulttuuri nojaa kapitalistiseen malliin, ja artikkelin mukaan kouluissa kannustetaankin ennemminkin yrittäjyyteen, kilpailuun ja valtavirtaan ”pääsemiseen”. ”Menestys” tarkoittaa yksilön näkyvyyttä ja markkina-arvoa, ja suunnittelijoiden keskinäinen kilpailu on kyseenalaistamaton normi.

Precarity Pilot pyrkii luomaan kulttuuria, jossa on kannattavaa tehdä hyvää suunnittelutyötä suunnittelijan omilla ehdoilla ja jossa eri taustat otetaan huomioon. Precarity Pilotin mukaan töiden ja elämän organisointi voi olla monenlaista, riippuen tekijästä. Ihanteellisessa tilanteessa myös suunnittelijat itse voivat vaikuttaa työkulttuuriin omalla tekemisellään. Koska suunnittelijoiden ymmärrys työ- ja designkulttuurista lähtee jo opiskelusta, on myös kouluilla vastuu olla mukana luomassa sellaiset lähtökohdat, missä kukin voi toteuttaa hyvää suunnittelua ja silti pärjätä taloudellisesti.

Brave New Alps arvostelee yleisesti designkoulutusta ja sen ehkä näennäisen tiedostavaa ilmapiiriä. Mielestäni kannustaminen designaktivismiin on toistaiseksi toteutunut esimerkiksi Aallossa: kurssien teemoja on suunniteltu kestävän kehityksen lähtökohdista, opiskelijoita kannustetaan kriittiseen ajatteluun ja opiskelijat ovatkin kiinnostuneita yhteiskunnallisista teemoista ja valitsevat arvojensa mukaisia projekteja. Kuitenkin Precarity Pilot tyylisen hankkeen tarve todistaa, että työelämään siirryttäessä idealististen ja poliittisten töiden valitseminen opiskelujen jälkeen ei ole itsestään selvää. Miten yliopisto voisi paremmin edistää kriittisen suunnittelun kannattavuutta pitkällä tähtäimellä?

Nyt opiskelun aikana alan kuormittavuus on alkanut entistä paremmin hahmottua. Suunnittelualan epävarmuus, jatkuva pieni ”sälä” ja luova ajatustyö on stressaavaa. Luultavasti eteen tulee vielä tilanteita, joissa joutuu punnitsemaan taloudellisesti vakaan, mutta tylsän työn ja omien ambitioiden välillä. Yrittäjyys on ollut itselleni vieras ajatus, mutta olen alkanut miettiä myös sen mahdollisuuksia. Kuitenkin yleinen toive olisi taloudellinen vakaus, sekä työkulttuurin siirtyminen pois pätkätöistä, summittaisista projekteista ja epätasaisuudesta. Koulussa kannustetaan opiskelujen ulkopuolisiin lisäprojekteihin, työtarjouksiin ja kilpailuihin. Ainakaan työelämässä tarjotuista keikoista ei tulisi kieltäytyä, sillä koskaan ei tiedä milloin tulee seuraava hiljaisempi kausi. Mitkä olisivat keinoja stressinhallintaan tämän tyylisessä työssä? Puhutaanko graafisen työn luonteesta tarpeeksi avoimesti?

Graafinen suunnittelu voi olla hyvin persoonalähtöistä, jolloin yksilöllisyyden korostaminen on osaltaan ymmärrettävää. Kuitenkaan kisoissa pärjääminen ei saisi määritellä mahdollisuuksia ja selviytymistä alalla, eikä kaikkien tyyli ole kaupallinen. Ei ole mielekästä, että ainoastaan tietynlainen suunnittelu päätyisi esille vain kaupallisuuden ja markkina-arvon perusteella. Tilaa pitäisi löytyä monenlaiselle ja eri lähtökohdista tulevalle suunnittelulle. Miten suunnittelutyössä voisi edistää ”välittämisen kulttuuria”, yhteistyötä, joustavuutta ja rakentavaa ilmapiiriä yksilön korostamisen ja kilpailukulttuurin sijaan?

Tekstissä sanotaan kaiken suunnittelun olevan poliittista, joka on osaltaan totta: kaikki suunnittelu on reagointia yhteiskuntaan ja vallitseviin normeihin ja usein kuvastaa tekijän arvoja. Ihanteellisessa tilanteessa suunnittelijat pystyisivätkin tekemään vain arvojensa mukaisia projekteja ja toteuttamaan ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Mutta juuri tekstissä kuvattujen epävarmuustekijöiden takia kaikilla suunnittelijoilla ei ole mahdollista valita projektejaan. Onkin paradoksaalista, että vasta ”menestyksen” ja tunnettavuuden kautta suunnittelija voi paremmin valita töitä mitä ottaa vastaan.

Jotta tämä muuttuisi, olisi koko alan kulttuurin järjestäydyttävä uudelleen. Yksilön on hankalaa taistella alan vakiintuneita, epäterveitä käytänteitä vastaan. Kuitenkin suostumalla vallitseviin epäreiluihin normeihin, kuten ilmaisiin ylitöihin, alihinnoitteluun ja ylijoustavuuteen, suunnittelija vahvistaa huonoa työkulttuuria ja tekee hallaa itselleen ja muille suunnittelijoille tulevaisuudessa. Myös tämän takia suunnittelijoiden olisi puhuttava avoimesti työnsä todellisuudesta ja pyrittävä yhteistyöhön muiden alan tekijöiden kanssa. Jos tekijät eivät alistu siihen mitä on aina ollut, kulttuuri muuttuu kyllä pikkuhiljaa.

Tärkeitä aiheita läpinäkyvyydelle ja keskustelulle ovat esimerkiksi palkkiot, ajankäyttö ja hyvinvointi. Mielestäni näihin kannustetaan koulussa ja usein neuvoja kysellään ja annetaan esimerkiksi vcd:n WhatsApp-ryhmässä. Lisäksi useat opettajat pitäneet aiheesta luentoja ja muutenkin tämän asian tiimoilta vallitsee suhteellisen avoin ilmapiiri ja läpinäkyvyys ymmärretään kollektiivisesti hyödyllisenä asiana.

Suunnittelutyö ei ole irrallaan muusta yhteiskunnasta tai talouden tilanteesta. Ala on erityisen herkkä talouden vaihtelulle, ja siksi on tärkeää rakentaa kannustava ja turvallinen ilmapiiri, jossa on mahdollista luottaa tulevaisuuteensa alalla ilman kohtuutonta kilpailuasetelmaa ja markkinoiden mukaan hyppimistä. Suunnittelu on paljon muutakin kuin kaupallisuutta ja markkinoiden edistämistä, eikä suunnittelutyön saisi antaa lipsua kapitalististen päämäärien työkaluksi, sillä silloin ala menettää jotakin hyvin arvokasta.

0 notes

vihervattucollective · 5 years ago

Text

Nelostapaamisen pöty

Puhis: Markus

Kirjuri: Akseli

Critical Everything

Tarvitaanko näin montaa erilaista käsitettä? Eikö kriittinen suunnittelu itsessään riitä? Grafia tiivistää kriittisen suunnittelun luonteen olevan omaa suunnittelutekemistä muuhun yhteiskunnan.

Paula huomasi kriittisen ajattelun kehittyneen voimakkaasti graafisen suunnittelun opiskeluaikoina. Praktiikan kehittyessä sekä manerisoituessa on helpompi alkaa pohtia myös töiden muita kuin esteettisiä puolia. Koulu antaa hyvät eväät pohdinnalle tarjoamalla dilemmoja.

Nykypäivänä ei ole varaa olla miettimättä tekoja kriittisesti. Vastuusta luopuminen johtaa kyyniseen maailmankuvaan ja eittämättä erakoitumiseen. Valinta olla välittämättä politiikasta on julma ja vahva poliittinen valinta. Mutta miten nämä latteudet liittyvät meidän, täysin etuoikeutettujen ja hyvin valtion takaamien graafikko-opiskelijoiden elämään?

Olemme kapitalismin oravanpyörässä. Itsehän opiskelemme graafista suunnittelua Espoon kauppaopistossa.

Markus: vit*u Otaniemihän on kuin tuo ramenkeitto – laitetaan kaikki sinne sekaan ja toivotaan että tulee hyvää. Aika hyvä vertaus. Tämä, sekä täytekakku. Tää on hedonismin vuosi.

Kriittistä suunnittelua tarvitaan, ettei selkääntaputtelupiirejä syntyisi. Esimerkiksi Helsingin kupla on aika rankka juttu. Helposti saa vain suitsutusta omista edesottamuksistaan, mutta sitten kun käy Orimattilassa, ymmärtää että omat intressit ovat hyvin paikallisia ja osaaminen ei toimi kaikkialla. Itse asiassa Helsingissäkin sinun suunnittelusi voi olla aika huonoa, mutta kukaan ei ikinä sano sitä sinulle suoraan. Tätä voi testata joskus vaikka kysymällä omista töistä omilta vanhemmilta, jotka eivät ymmärrä mistään mitään: ”tämä on kiva ja tämä on hyvä”.

Paitsi että kutsumme toimintakulttuuria kriittiseksi, on sen myös oikeasti oltava sellaista. Ilmoittamalla harrastavansa kriittistä suunnittelua ei voi oikeuttaa omaa kantaaottamattomuuttaan. Anonyyminä Jodelissa valittaminen ei myöskään edistä suunnittelun kehitystä. Suunnittelijoilla tulisi olla oikeus yrittää uusia asioita tulematta nolatuksi.

Se mitä sanotaan kriittiseksi designiksi, pruukaa usein olemaan ennemminkin visuaalisesti kokeellista designia. Se on super hauskaa ja taiteellisesti viehättävää, mutta ei ole merkityksellistä yhteiskunnallisesti merkittävällä tavalla. Merkityksellinen kriittisyys on just sitä, että designin keinoin analysoidaan maailmantilaa ja sitten rakennetaan utopioita. Toisaalta poliittiseen utopiadesigniin on sisäänkirjoitettu ajatus siitä, että design olisi sama asia kuin kontentti. Missäköhän tosielämän tilanteissa on oikeasti mahdollista harrastaa utopiadesignia. Jos esimerkiksi tekee Alepalle vuosiraportin taiton, niin mitä mahdollisuuksia siinä kontekstissa on? Lieneekö mitään?

Tylsäkin design voi olla kriittistä. Esimerkiksi kuvat mustista ihmisistä lakupakkauksissa on poistettu. Pakkauksista ei tullut tämän jälkeen tyrmäävän upeita, mutta korrektimpia. Luonnollisesti tällainen tuo hyviä viboja suunnittelukeskusteluun ja vaikuttaa siihen, miten tulevaisuudessa suunnitellaan pakkauksia.

Suunnittelutyö jää ”cooliksi” kertakäyttökamaksi, jos se ei vie asioita eteenpäin. Coolius ei tästä maailmasta lopu.

Milja: kriittisyyttä voi minusta harjoittaa kahdella tasolla.

1) pienillä teoilla ja valinnoilla omassa käytännön työssä, esim. jos suunnittelijakollega käyttää vaikkapa jotain saamelaisten kuosia jonkun jugurttipurkin myymiseen, voi käydä kollegan kanssa keskustelun kulttuurisesta omimisesta

2) voi tehdä kokeellista suunnittelua jolla maalataan kuvaa siitä, millainen maailma meillä voisi olla, eli tavallaan rakennetaan semmoista uutta totuutta,

Suunnittelussa olisi hyvä pitää oma päänsä. Jos on jotain mieltä, niin pysyy kannassaan ja koittaa saada näkemyksensä kuuluviin. Vaikka tottumukset ja pakotukset tulevat ulkopuolelta, niin älä kuuntele.

Critical of what?

Vastustamme kaikki yhteistä vihollista. Se on tietenkin.. Noh. Mikäs se nyt onkaan? Niin, kapitalismi! Se on aika hähmäinen asia oikeasti vastustaa ja sitä ei voi edes kaataa.

Yllättävän kryptinen tämä viimeinen puhe. Vaikea saada kiinni, miten Mazén vinkit oikeasti auttaisivat paikantamaan itseämme suunnittelijoina. Ovatko nämä nyt ne hyvät työkalut kriittiseen ajatteluun? Ehkä. Tekstissä ulkoistettiin omat aktiviteetit tanssin saralle ja hämmensi. Onko tämä tarpeeksi pitkä vetäyminen suunnitelusta että minusta tulisi kaikkitietävä? Pitäisikö nyt vetäytyä kuitenkin jollekin vuorelle ajattelemaan, että saa tarpeeksi perspektiiviä elämään ja suunnitteluun?

0 notes

vihervattucollective · 5 years ago

Text

Vihervittu alustus 4

Markus

Alustuksessa havainnoidaan Fransesco Laranjon artikkelin Critical Everything pohjalta,

joka on ilmestynyt Grafikissa 03.08.2015.

Rise to popularity

Trendien sanotaan hallitsevan yleensä terminologian käyttöä. Suunnittelussa on useita erilaisia alaluokkia, joista useimmat paneutuvat omiin vaiheisiinsa suunnitteluprosessissa.

Saavutusten tarkastelun ja arvioinnin tueksi Anthony Dunne ja Fiona Raby toivat

tunnetuksi uudeksi termiksi terminologian loputtomaan listaan käsitteen kriittinen muotoilu, jonka perimmäisenä tarkoituksena on tuottaa uusia suunnitteluteoksia

kyseenalaistakseen arkisten esineiden ja asioiden sosiaalisia, poliittisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Uusien teosten olisi tarkoitus lähinnä haastaa niiden status quo sen sijaan, että ne vain vahvistaisivat sitä. Ristiriitaista sinänsä, koska suunnittelu yleisesti pyrkii olemaan ongelmanratkaisua itsessään.

Dunne ja Raby työstivät kriittisen suunnitelun parissa vuosia aina kirjan julkaisusta näyttelyihin. Vuonna 2013 pidetyn Speculative Everything- näyttelyn seurauksena spekulatiivisen muotoilun jafiktiivisen muotoilunsanottiin olevan päittäin vaihdettavissa kriittinen muotoilu- termin kanssa. Tämä herätti kyseenalaistusta ja näen itsekin henkilökohtaisesti eroa näiden kahden termin välillä. Vaikkakin kumpikin termeistä kannustaa avaamaan keskustelun muotoilusta, on niissä silti eroja. Kriittinen muotoilu kannustaa eittämättä teoksen kriittiseen tarkasteluun, kun taas spekulatiivinen muotoilu ehkä ennemmin teoksesta keskusteluun ja sen arviointiin.

”Most creative work is by its very definition speculative,” as it is “formed on a basis of incomplete information, involves intuition, and explores new areas, which means it also runs the risk of not always delivering what it promises.”

- Peter Bil’ak / Task Newsletter 2 (2009)

Speculation in the white cube / Spegu laattaamista valkoisessa boksissa

2000- luvun puolivälissä graafinen suunnittelu flirttaili avoimesti fine artin kanssa. Muutamien tärkeiden tekijöiden kautta myöhemmin kävi myös ilmi suuri kiinnostus muotoilusta performanssina tai sen osana. Muotoilusta oli tulossa taidetta, muunmuassa M/M Parisoli aloitteleva suunnittelutoimisto, joka yhdisteli avoimen rohkeasti taidetta ja muotoilua. Politiittisten seikkojen myötä taiteen rahoitusta leikattiin Euroopassa rajusti ja taidegallerioista sekä museoista tulikin paikkoja, joissa muotoilijat voisivat vielä esitellä töitään ja tutkimuksiaan. Design Museon ”Design of the Year” palkinnon voittanut James Bridleesimerkiksi toi museoon näytille tutkimuksellisen teoksensa digitaalisen tekniikan ja internetin läsnäolosta fyysisessä maailmassamme valjastaessaan drone-lennokit museokäyttöön ja kuvaillessaan tätä termillä ”New Aesthetics”.

Muotoilijat usein kertovat, etteivät muotoilijat hauku toistensa töitä tai muita alalla olevia. Jos kaikki ovat liiankin myötämielisiä toistensa tekemisiin, syntyy helposti mukava selkään taputtelu- rinki, jossa ei ole sijaa kriittiselle keskustelulle. Näyttelyt ja konferenssit ovat täynnä hyvän päivän tuttuja ja mukavaa yhdessäoloa supporttaavan ilmapiirin kuivatessa ennakkopaineista turhaan muodostuneet hikikarpalot kainaloista. Mutta kuinka kauaskantoista tämä loppuen lopuksi on? Onko suunnittelijalla mahdollisuutta kehittyä työssään jos hän saa palkinnoksi ikuisesti hyväksyviä nyökkäyksiä ja selkään taputtelua?

Olisiko töitä syytä joskus pysähtyä tarkastelemaan kriittisesti tai spekuloiden? Kyseenalaistaa luovuuden hedelmä tai luovuus itsessään?

Criticool tyyli

Kulttuuriset, yhteiskunnalliset ja poliittiset tapaukset jättävät yleensä vain vähän aikaa julkiselle keskustelulle. Suunnittelijan tai toimiston painiessa tämmöisten asioiden parissa, on vaikeaa ehtiä tarkastelemaan tutkimuksen tehokkuutta, mahdollisia puutteita tai vain sen menestymistä. Voiko suunnittelija kyetä tekemään työnsä, jos hänen pitää olla esimerkiksi tutkija tai kirjailija samanaikaisesti? Joka tapauksessa vastaava laajennettu toimenkuva poikkeaa tavallisesta suunnittelijan työstä huomattavasti. Kärsiikö visuaalisuus tämän kaiken ”ylimääräisen” seurauksena? Voiko tieto viedä pääroolin, vai onko visuaalisuudella vielä väliä? Onko graafisen suunnittelijan työ tulevaisuudessa vain kriittisimmän infon muotoilua luettavaan kuntoon kuluttajalle?

Itsekriittisyys on tärkeää suunnittelijalle. Keskustelun herättäminen on myös olennainen osa projektia. Eritoten tärkeää itsekriittisyys on kriittiselle- ja spekulatiiviselle suunnittelijalle, sillä jos he eivät ole kriittisiä itselleen, kuka sen silloin tekee? Toisaalta,

ei ehkä ole suunnittelijalle itselleen kaikkein edullisinta olla avoimesti hyvinkin itsekriittinen ja talloa itseään tuon tuosta maanrakoon itsekriittisyydellään. Tämä ei varmasti myy.

Kuten tekstissä nykyhetkeä kuvataan, ”The internet of Things”- aikanamme on myös varottava tekemästä visuaalisesta liian visuaalista. Se jättää hyvin vähän neuvotteluvaraa yleisön ja suunnittelijan välille. Esimerkkinä epäselkeyden vaaroista tekstissä käytetään Design Displacement Group- nimistä kollektiivia, joka on heidän itsensä mukaan 20 vuotta meitä muita edellä suunnittelussa. Tämä ei ehkä kaikessa tajunnan räjäyttävyydessään

kuitenkaan ole täysin yleisöä tyydyttävää toimintaa, sillä sen visuaalisuus jättää vain hyvin niukasti tilaa yleisön paneutua itse olennaisimpaan tai erottaa fiktioitua virtuaalisuutta olemassaolevasta. ”Onko liian kimuranttia designia olemassakaan?”- Saattaisi moderni nuori, kokeellisen taiteen ystävä ja graafisen suunnittelun toisen vuoden opiskelija kysyä tässä välissä, mutta samalla on myös selvää, että vastaava suunnittelu jättää tilaa kriittisyydelle. Kaikkein syvimpään päätyyn, näppäimistölle lyötyihin käskyihin ei ehkä ole syytä tai aikaa paneutua, mutta sen sijaan kriittisenä suunnittelijana katsoja voisikin paneutua teoksen juuriin. Ideologiaan, vaikutteisiin, politiikkaan?

This will make sure that the visual vocabulary in use is critical, not criticool.

Critical challenges

Luodessa kriittistä lähestymistapaa fiktiiviseen suunnitteluun on varauduttava rotuun, sukupuoleen ja luokkiin liittyviin kysymyksiin. Tonkinwiseon todennut myös, että dystopiaon liian helppo lopputulos kritiikin seurauksena Edward Snowdenin jälkeisenä postpoliittisena uusliberalismin aikana. Itselle nämä lauseet alkavat lipsua liikaa politiikan ja sivistyssanojen puolelle, mutta jatkaessani lukemista saan ehkä pointista taas kiinni. Suositumpiin todellisuuksiin satsaaminen, muuallekin kuin taidemuseoihin töidensä tuuttaaminen ja ideologisen paratiisin totaalinen olemassaolemattomuus mainittaessa pätkän lopussa alan jo totaalisesti tippumaan kärryiltä. Yksi asia mihin toisaalta voin helposti yhtyä on, ettei museot ja taidegalleriat välttämättä ole maailman ainoita paikkoja saada töitään esille. On toki eri asia onko teoksesi esillä McDonaldsin lasten leikkinurkassa tai Louvressa, mutta kaikilla töillä on oma tarkoituksensa.

James Bridlepaljasti huolensa pohtiessaan muotoilua, jossa pyritään lähinnä tyydyttämään asiakkaan tarpeet kuuntelemalla toiveita ja tekemällä näkymätön näkyväksi. Bridle sanoi myös konferenssissaan 2015 kuinka taiteen tehtävänä on häiritä ja kritisoida verkostoja, mutta ”ajatus siitä, että näkyvyys on tapa ratkaista ongelmat, on huolestuttava.” Hän käyttää esimerkkinä teostaan Drone Shadows, joka piirtää todellisen kokoisia droneja kaduille, sekä Pedro CruzinEcosystem of Corporate Politicians- lehteä, joka kuvaa useiden Portugalin hallituksen jäsenten ja useiden yritysten välillä hallitsevaa lupaavaa, mutta vaarallista suhdetta.

Lienee vain sattumaa, että dronet mainitaan tekstissä jo toistamiseen, mutta eittämättä taiteiden ja tekniikan välinen kuilu on kaventumassa ja mielenkiinto toisiaan kohtaan näiden kahden välillä on molemmin puoleista. Space Caviar:in kaltaiset kollektiivit osoittavat kiinnostustaan yhteistyölle kysyttäessä systeemisistä, infrastruktuurisista ja poliittisista ongelmista suunnittelun kautta. Ollaan selvästikin sitä mieltä, että graafisen suunnittelun olisi kyettävä kehittymään entisestään ja pystyttävä tarjoamaan vähintään samaa, mitä muut tieteenalat tuottavat samoihin aiheisiin. Ellei enemmänkin.

Alamme lähestymään loppua ja tekstin luonteesta ja sisällöstä päätellen voimme tulla jo mainittuunkin yhteiseen lopputulokseen siitä, ettei politiikka ole suunnittelijoille vain valinnainen osa projektia. Politiikasta on tullut tärkeä osa suunnittelijoiden toimintaa ja se on otettava huomioon tuon tuosta. Voimmekin puhua jo vastuuvelvollisuudesta ja seurauksista, jotka nyt kulkevat varjoina perässämme tanssiessamme suunnittelun jatkuvasti laajenevalla alustalla. Keskustelun merkitystä ei voi korostaa liikaa ja keskusteluyhteys on säilytettävä tilanteessa kuin tilanteessa, siksi myös spekulatiivinen- ja kriittinen muotoilu on säilytettävä mukana takapuolen lipittämisen ja selkään taputtelun vastapainona. Politiikasta, uutisista ja aktivismista keskustellaan jatkuvasti ja ikuisuuksiin, mutta on tärkeää tarkastella myös muotoilua sen yhteydessä. Keskustelu tästä kuuluu myös laajalle yleisölle, eikä vain suunnittteluprojektin sisäpiiriläisille ja kilpailevien toimistojen henkilöille.

Tässä kohtaa tekstiä aletaan herkuttelemaan semmoisilla sanavalinnoilla, että olisi kerrassaan sääli jättää ne käyttämättä myös tässä yhteydessä, joten Fransisco Laranjoa lainatakseni;

”If success is to be measured in levels of coolness and buzz,and automatically celebrated in the art world, then everything is perfectly fine as it is. But if it is to be accountable for its substance, quality and effect on society, then the bar for critical and speculative designers must be substantially raised.”

🙈🙈🙈🙈🥃🍜🍜🍜🍜

Vihervattu 5.

Markus

Pohjautuu Ramia Mazén kirjaan Critical of What? (2009)

Ramia Mazé on ruotsalainen taiteiden tutkija ja opettaja, joka keskittyy vapaaehtoiseen ja kriittisin metodein toteutettuun suunnittelun ja tekniikan kehittämiseen. Vuodesta 2001 hän on ollut mukana Ruotsin Interactive Institute :n poikkitieteellisissä ja kansainvälisissä kestävyyden, julkisen median sekä viisaiden materiaali valintojen ohjelmissa. Hän on ollut myös instituution studion ohjaajana ja työskentelee tällä hetkellä Göteborgissa projektinjohtajana Design Recearch Unitissa.

Mazé on tekstissään ollut Iaspis Forumin Design & Critical Practice- seminaarissa Tukholmassa joulukuussa 2008.

Seminaarissa tärkeimmäksi aiheeksi on noussut kriittisyyden harjoittaminen. Kritikointi.

Kuten aikaisemmassa Laranjon tekstissä, nostaa Mazé heti kärkeen design-maailman moninaisuuden. Pelkästään graafisesta suunnittelusta löytyy lukuisia ns. alaluokkia metodeineen ja materiaaleineen, joita voidaan niihin erikoistuessa melkeimpä pitää aivan omina aloinaan.

Kuten Superstudio, anti-design kollektiivi 1960- luvulta sanoi, pidetään kriittistä ajattelua enemmän ongelman ratkaisemisena, kun sen varsinaisena löytämisenä. Tämä kuulostaakin nykyiseen hektiseen maailmanmenoon hyvinkin tutulta ja vastaavaa ajatusmallia on helppo soveltaa erilaisiin tilanteisiin. Siinä missä aiempi malli maailman rauhan ratkaisemiseksi, toimii se työ-ympäristössäkin. Miksi paneutua ongelman ytimeen jos sen saa nopealla ratkaisulla lakaistua taas hetkeksi maton alle? Siivousalalla välillä hieman turhankin kirjaimellisesti.

Mazé itse kertoo tulevansa graafisen suunnittelun alan ulkopuolelta arkkitehtuurin sekä vuorovaikutteisen designin taustallaan. Hän kertoo omilla aloillaan strugglanneensa jo hetken kriittisen ajattelun ja kriittisen suunnittelun kanssa. Oman itsensä, tai paikkansa, löytäminen on ollut hänelle pitkä, mutta opettavainen tie. Hänen alallaan vuorovaikutteisen designin parissa ei vielä ole syntynyt huomattavaa järjestöä, jolla olisi kykyä nousta kyseenalaistamaan eettisiä ja poliittisia ongelmia.

Arkkitehtuurin pariin kriittisyysrantautui 70- luvulla. Kriittisyyden paikalle pelmahtaminen oli eräänlainen merkkipaalu modernin arkkitehtuurin, manifestien aikakaudenpäättymiselle. Manifestien aikakausi oli muutamien huippulahjakkaiden, useimmiten miespuolisten, arkkitehtien ja hienojen manifestien aikakausi. Edellämainitun aikakauden jälkeen 70- luvulla tapahtui muutamia suuria arkkitehtuurisia epäonnistumisia kuten massa-rakentamisen sosiaaliset seuraukset. Epäonnistumiset antoivat kuitenkin sijaa myöhemmälle kriittisyydelle ja arkkitehtuurin opetus sai muutaman ”Älkää ainakaan tehkö näin”- esimerkin. Kriittinen ajattelu oli kuitenkin vielä alkutekijöissään ja sitä harrastivat, tai saivat harrastaa, suurimmaksi osin vain historioitsijat ja filosofit.

Alkoi kuitenkin kyteä. Pian paasaavien auktoritäärien vierelle saatiin toisiakin ääniä. Suunnittelijat itse alkoivat saamaan jalansijaa kriittiselle ajattelulleen. Tai ehkäpä vain oppimaan, tai uskaltamaan ajatella kriittisesti itse. Yksi (ehkä tänäkin päivänä) vallitsevista kyseenalaisista suunnittelun kohdista onkin suunnittelijan oma ääni. Suunnittelijan kädenjälki. Joissain tapauksissa kädenjäljen on suotavaa, jopa toivottavaa näkyä, mutta saako se ottaa kantaa? Saako suunnittelijalla olla oma ääni? Vai onko kaikki vain asiakkaan tyytyväisenä pitämistä ja sovitun suunnitelman noudattamista?

Critical of What?

Arkkitehtuurin opettaja Reinhold Martin esitti kysymyksen ”What are critical architects critical of?” Yhä useampien ajatellessa kriittisesti ja puhuessaan kriittisestä suhtautumisesta oli hyvin tärkeää paneutua kriittisyyden ytimeen ja ylipäätään pohtia koko asia juurta jaksaen läpi. Ikään kuin joku vain kiukuttelisi kiukuttelemistaan ja myöhemmin vasta kaikki suututettuansa tajuaisi olevansa nälkäinen. Mazé itse esitti kriittisyyden pohdintaan kolme eri mallia:

1. Ajattele itseäsi suunnittelijana. Reflektoi itseäsi muihin, tunnista vahvuutesi ja heikkoutesi. Tunnista kolme C: tä; comparing, contrasting, contextualising Julia Bornin esimerkki: Born lähti graafikon pöydän äärestä kokeilemaan tanssia ja löysi itsestään uusia puolia ja vahvuuksia erilaisen ja uuden taiteen parissa, joita myöhemmin sovelsi vanhassa tutussa ympäristössään.

2. Discipline building Mieti omia taitojasi. Aseta itsesi pallille ja mieti, mitä sinä voit tehdä mutta muut eivät, joilla ei ole samaa tietotaitoa kun sinulla. Miten käyttää kaikki tämä hyödyksi?

3. ns. Outside of the box- thinking esimerkiksi kansainvälisten ongelmien pohtiminen designin kautta.

”we can use the tools and the platforms of design to mount a critique of something that happens outside of design.” vrt. Metahaven Sealand- projekti

Kritiikillä on hyvin tärkeä rooli kaikessa. Isommasta kokonaisuudesta aina omaan tekemiseen. Oman paikkansa ja äänensä löytämisessäkin on tärkeää harrastaa myös tervettä itsekritiikkiä, sekä saada sitä muilta. Kritiikillä löydetään ongelmia, mutta myös ratkotaan niitä.

”What is common to all is that critical practice is about using what we know, what we have, our skills, our work, to raise, explore and make public a critique.”

Kuka kiukuttelee? Kenelle kiukuttelee? Miksi kiukuttelee? Miten kiukuttelee?

Kiukutelkoot.

Vihaajat vihaa,

kritisöijät kritisöi.

0 notes

vihervattucollective · 5 years ago

Text

Kolmas lukupiiri/ yhteenveto

Vallila 6.1.2020

MUISTIINPANOT AIHEESTA DESIGNER AS AUTHOR by Markus

Vallilasta tuoksuu Ramen. Nissin porisee kattilassa levyllä ja Fugees neulan alla toisella.

Vietämme loskaista loppiaista klassisissa maanantaisissa tunnelmissa kaamoksen keskellä. Paula uhoaa, kuinka aikoo tyhjentää koko espresso pannullisen yksin.

Miljan kuva rätisee macin näytöllä rimpsan jälkeisenä usvaisena aamuna Skotlannissa Skypen välityksellä.

Kokouksemme alkaa. On aika.

Mikko Kuustonen voi olla tunnettu hyvä jees-jäbä ja Matti Pikkujämsä on tuomittu kulkemaan. Koko Suomi myöskin tietää, että Mikko Kuustonen on suomen mukavin jäbä.

Aikojen saatossa tekijän rooli on vaihdellut ja pohdimme tilannetta tänä päivänä. Tuoko graafiselle teokselle lisäarvoa sen tunnettu tekijä vai onko pääpaino teoksen visuaalisuudella? Jos otamme esimerkiksi vaikkapa hienon elokuvajulisteen, mikä on tarkastelussa vain sen visuaalisuutensa vuoksi, tuplaako myöhemmin saatu tieto tekijän tunnettavuudesta teoksen arvon? Tulimme johtopäätökseen, että tekijällä on hyvä olla tunnettava tyyli, joka luo tekijälle itselleen nimeä skenessä. Pohdimme myös ns. optimaali tilannetta, jossa tekijällä olisi tunnistettavan tyylin lisäksi kyky muokkautua projektien myötä ja luoda lähes mitä tahansa aina kysynnästä riippuen.

Akseli esitti anekdootin asiaan kertomalla hänen äitisä työpaikalla työskentelevästä työskentelevästä graafikkoharkkarista nimeltä X, joka on kaikkien suosiossa osatessaan tehdä lähes mitä vain. Mutta voimme kuvitella, että jos henkilöllä X olisi itsellään niin vahva oma tyyli, olisimme ehkä kuulleet hänestä muutakin kautta, kuin Akselin äidiltä.

Itse arvostamme myös kukin omia suosikki tekijöitämme omine tyyleineen, mutta pidämme hyvin tärkeänä myös visuaalisuutta itsessään. Hieno juliste on siis hieno juliste sen tekijästä riippumatta.

Kirjan ulkonäkö ainakin meihin graafikkoina vaikuttaa erittäin paljon, jopa enemmän kun ennen asiasta keskustelua ajattelimme. Onko graafikolla oikeus luoda kirjasta oma teoksensa tehdessään taittoa tai kansia? Jääkö itse kirjan kirjallinen osuus sen ulkoisen olemuksen varjoon? Huomasimme yhtyvämme ajatukseen, kuinka visuaalisesti täysin upean kirjan sisältö teksteineen on luultavasti tylsää. Tämä ajatus heijastuu oikeastaan vain kirjan visuaaliseen ulkoiseen olemukseen, joten se ei välttämättä pidä edes paikkaansa. Entä jos kirjan kirjoittaja, taittaja ja kuvittaja olisikin sama henkilö? Kumoutuisiko aiempi ajatus täysin?

Graafisen skenetyksen voi tulkita täytekakkuna. Se voi olla enigmaattista ulkopuolelta tarkkailevalle, mutta se on silti juurille palaavaa itseilmaisua, kyky tutkia vanhaa ja viedä sitä eteenpäin itse soveltaen.

Eikö tämä olekin perusta kaikelle tekemisellemme, muissa konteksteissa se voi tosin olla vähemmän ilmeistä. Jännittävä kontrasti.

Koemme erilaiset tietokoneohjelmat osittain ennalta-arvattaviksi ja käyttäjiään ennalta olemassa oleviin muotteihin istuttavina. Tietyillä ohjelmilla tuotetut sisällöt ovat jokseenkin tunnistettavia, joka luo asetelmasta pahimmassa tapauksessa hieman tylsän.

Ohjelmilla on mahdollista myös leikkiä ja niillä on parhaimmillaan mahdollista toteuttaa jotain todella suurta. Tämä tosin vaatii käyttäjästä itsestään kumpuavaa mielenkiintoa sekä rohkeutta kokeilla erilasta.

Vankilan seinäkirjoitukset ovat autenttisinta kontenttia ikinä, koska ovat kahlittuna seiniin itsessään. Vain tarkastelija pystyy jakamaan tämän flow-tilan kirjoituksia tutkiessaan, ei muut muurin ulkopuolella. Täytekakkuun piiloitettu viila ei siis välttämättä olekaan apuväline paon yritykseen, vaan työkalu itsensä vapauttamiseen Adoben kahleista.

Pohdimme tekijän tärkeyttä. Puhuttaessa esimerkiksi elokuvaproduktiosta, on paikalla lukuisia henkilöitä kuvaajista puvustajien kautta itse näyttelijöihin. Yksi hahmo produktiossa on kuitenkin eittämättä tietynlainen jumal- hahmo, nimittäin ohjaaja.

Luoko ohjaaja toisen käsikirjoituksesta oman teoksensa olemalla esimerkiksi tunnettu ohjaaja? Onko käsikirjoittajalla suurempi vastuu teoksesta kun sen alkuperäisellä luojalla, käsikirjoittajalla? Vai vähentääkö valmis käsikirjoitus ohjaajan tekijyyttä?

Onko Matti Pikkujämsä häkissä? Onko hän siellä jumissa vai sisustaako hän sitä itselleen mukavemmaksi? Mitä hän tekee kaikelle sille ulosteelle vai mahtuuko hän tunkemaan sitä ulos kaltereiden välistä?

Onko graafikolla oikeus muuttaa alkuperäistä teosta? Sattuma sinänsä on kaunista ja parhaimmillaan useat eri tekijät kohtaavat lopullisessa teoksessa synnyttäen kiinnostavan yhtälön. Akseli mainitsema Tuli & Savu- runokirjan taittoprosessi oli kiinnostava esimerkki tästä. Kirjan sisältö koostuu lukuisista eri runoilijoiden teoksista, joille täysin tuntemattomat aloittelevat graafikot kuvittavat ja taittavat kirjan mielensä mukaan. Tämä synnyttää hauskan ja kiinnostavan tapahtumien ketjun, jonka lopullista muotoa voi vain arvailla.

Toinen hyvä esimerkki tuli Paulalta, joka oli katsonut Yökylässä Maria Veitola-

ohjelmaa, jossa Veitola oli kylässä kirjailija Sofi Oksasen luona. Jaksossa Oksanen esitteli kirjahyllyään, missä oli hänen kirjoittamastaan, eri maissa julkaistusta samasta teoksesta toisistaan täysin erilaisia versioita. Kiinnostavaa.

Kumpi saa etusijan valmiissa teoksessa? Sisältö vai se, miltä se näyttää? Pohdimme tätä kysymystä esimerkiksi kirjakaupan tai levydivarin kautta, milloin visuaalisella ulkoasulla on hyvin suuri merkitys jos kaupassa pyörijä ei tunne esillä olevia kirjailijoita tai artisteja. Tällöin kiinnostava ulkoasu voi hyvinkin johtaa ostopäätökseen ja sisältö jää kotona selviäväksi mysteeriksi.

Vitut sisällöstä. Designia on pidettävä itseisarvossa. Nostaaksemme designiset valinnat vielä enemmän jalustalle, tulemme siihen lopputulokseen että ulkonäöllä on merkitystä.

Käytimme esimerkkeinä esimerkiksi erilaisten parfyymien hienoja, visuaalisesti miellyttäviä pulloja ja paketteja, vertailimme Oatlyn maitotölkkiä Valion perinteisiin, sekä sarjakuvia.

Onko sisällöllä väliä jos tuote on ulkoisesti miellyttävä?

Hittaa ne soossit Akseli.

0 notes

vihervattucollective · 5 years ago

Text

Kolmas lukupiiri/ alustus

Kriittinen lukupiiri Paula

Designer as Author - Suunnittelijan tekijyys

Kirjoittaja, Michael Rock on useissa designjulkaisuissa julkaissut amerikkalainen graafinen suunnittelija, ”johtava luova suunnittelija”, ”vanhempi kriitikko” Yale School of Art:issa ja Columbian yliopiston arkkitehtuurin tutkijakoulun professori. Rock on yksi vuonna 1994 perustetun New Yorkissa ja Pekingissä toimivan suunnittelutoimisto 2x4:n perustajista. 2x4 keskittyy brändistrategioihin ja asiakkaisiin, jotka arvostavat ”designin voimaa”. Toimiston ”älyllinen ja luova vakaumus on, että huomaavainen suunnittelu voi antaa olennaisen panoksen kulttuurisen keskustelun jokaiselle tasolle.” Toimiston meriittiasiakkaita ovat mm. Prada, Kanye West, Nike, Target ja Hyundai.

Vuonna 1996 kirjoitetussa Designer as Author -tekstissä Rock pohtii suunnittelijan roolia tekijänä.

Essee alkaa historiallisella katsauksella ”tekijän” roolista eri aikakausina. Tekijyyden merkitys on vaihdellut historian saatossa: esimerkiksi vanhoilla uskonnollisilla teksteillä ei ole varsinaista kirjoittajaa, vaan tekijä oli lähinnä symbolinen. Myöhemmin tieto tekijästä teki teoksesta uskottavan, kunnes sittemmin ”tieteellinen metodi” validoi tekstin, eikä tekstin tarvinnut enää personoitua tiettyyn henkilöön. Pohdinta tekstin omistajuudesta tuli käsitteeksi 1700-luvulla ensimmäisen tekijänoikeuslain myötä.

Historialliset vaihtelut tekijyyden merkityksestä saavat pohtimaan graafisen suunnittelun personoitumista nykypäivänä: onko nykypäivänä graafinen suunnittelu ”arvokkaampaa” tai uskottavampaa kun teos personoituu esimerkiksi johonkin tunnettuun taiteilijaan, vs. esimerkiksi elokuvajuliste, jonka tekijää ei tiedetä? Myös, kuinka tärkeää graafikolle on saada nimensä esille tai luoda oma tyyli?

Postmodernia dekonstruktivismia edustava amerikkalainen graafinen suunnittelija Katherine McCoy pirstaloi tekstin ja muotoilun välisen kommunikaation, luoden ”itsetietoista kritiikkiä” ja kenties lisämerkityksiä teokselle. On pohdittava, missä suhteessa esimerkiksi teksti ja sen muotoilu ovat toisiinsa: onko esimerkiksi kirja ja kirjan kansikuva yksi kokonainen teos, kaksi itsenäistä teosta, vai yhtä aikaa molempia? Tässä suhteessa suunnittelijalla on paljon valtaa jo valmiiseen tekstiin: kirjaa arvioidaan kannen perusteella jo ennen, kun tekstistä on luettu sanaakaan.

Vanhaa sveitsiläistä koulua edustanut Müller-Brockmann ja muut ukkelit etsivät designin ”matemaattista luonnollista totuutta”. Tässä teoriassa suunnittelijalle ei jäänyt persoonaa eikä tulkinnan varaa ja ajatus designin ”totuudesta” vangitsi suunnittelijat vuosiksi grideihin. Äkkiseltään ajatus ”totuudesta” tuntuu nykypäivänä oudolta ajatukselta, mutta nykyäänkin on säännöt, joiden mukaan on totuttu tekemään: monet vielä Müller-Brockmannin ajoilta. Kuten jo ensimmäisessä lukupiirissä keskustelimme, nykyään on muodostunut myös uusia ”vankiloita” kun esimerkiksi tietyt tietokoneohjelmat pakottavat tiettyihin muotteihin. Myös jonkin muodin tai trendin mukaan meneminen on suunnittelijan rajoite. Onko designissa nykypäivänä sääntöjä, joita suunnittelijoiden on kasvottomasti toteutettava?

Nykyään suunnittelua tehdään asiakkaan mukaan ja yhteistyönä isoissa toimistoissa ja tämä hämärtää tekijyyden rajoja. Asiakkaalla on sananvalta tilauksistaan, ja näitä toivomuksia on kuunneltava ja suunnittelija voi joutua toteuttamaan ideoita vasten omaa näkemystään. Isoissa yhteistyöprojekteissa on monia eri alojen tekijöitä, jotka myös käyttävät eri tekniikoita. Kuka lopulta on tekijä teoksessa, joka on esimerkiksi musiikillinen valokuvakollaasi: valokuvaaja, editoija, säveltäjä, projektin ideoija, jne.? Tarvitseeko teos edes yhtä varsinaista tekijää?

50-luvun Hollywoodissa tarvittiin ohjaajaneroja, joille annettiin projekteja ohjattavaksi. Kukin ohjaaja antoi elokuvalleen oman tyylinsä ja täten elokuvasta tuli ohjaajansa teos. Ohjaajan oli täytettävä kolme kriteeriä: tekninen osaaminen, useiden ohjaustöiden kautta muodostunut ”tyylillinen allekirjoitus” ja valintojen kautta muodostunut selvä tyyli ja ”sisäinen merkitys”. Tärkeää ei siis ollut elokuvan sisältö sinänsä, vaan ohjaajan toteutustyyli. Eroa tehtiin taiteen ja viihteen välillä, ja ohjaaja oli taiteilija, eikä sarjatuottaja. Mielestäni yhä tänä päivänä on olemassa ”taiteilijanero-ohjaajia”, joilla on omanlaiset tyylit. Nykyään useat ohjaajat kuitenkin myös käsikirjoittavat elokuviaan, eikä projektia ole välttämättä annettu studiolta valmiina. Onko tällä merkitystä?

Elokuvaohjaajan työ on verrattavissa art directorin työhön. Myös suunnittelijalle tulee muualta toimeksiantoja, joille suunnittelija antaa oman äänensä ja omia ”sisäisiä merkityksiään”. Se, että suunnittelija voi muotoilullaan ja valinnoillaan käyttää valtaansa, on kiinnostava ajatus. Valtaa voi käyttää hyvin ja muotoiltavaan asiaan voi löytää uusia ja raikkaita näkemyksiä, mutta kuinka paljon graafikolla on ”oikeus” vaikuttaa ja uudelleen tulkita muotoilun kohdetta? Toisaalta samalla tavalla kuin nykypäivän ohjaajat, myös graafikkona on mahdollista toteuttaa alusta loppuun omia projektejaan, joka sinänsä voi olla mielekkäämpää. ”Alkuperäistä” teosta pidetään kuitenkin usein arvokkaampana ja merkityksellisempänä kuin ”avustavaa” muotoilua. Onko näin, vai onko tällainen näkemys suunnittelutyöstä vanhanaikainen?

Rock ehdottaa suunnittelijalle kolmea uutta roolia: suunnittelija tulkkina, esittäjänä ja ohjaajana. Tulkkina suunnittelija muotoilee asian visuaalisesti tarkoituksenmukaisesti ja yleisölle ymmärrettäväksi: suunnittelu on ennen kaikkea tiedonvälitystä ja tiedon ymmärrettävän muotoon tekemistä. Esittäjänä suunnittelija realisoi idean samalla tavalla kuin näyttelijä näyttelee oman versionsa valmiista käsikirjoituksesta ja samalla asialla voi olla monta eri esitystapaa riippuen muotoilijasta. Ohjaajana suunnittelija art directaa yhteen isoja linjoja ja muodostaa oman kokonaisuutensa. Nämä kolme roolia tuntuvat osaltaan mielekkäiltä, mutta eivät mielestäni kata kaikkea mitä esimerkiksi visuaalisen viestinnän muotoiluun liittyy. Tulee mieleen, olivatko nämä roolit todenmukaisia ja riittäviä kirjoittamisajankohtana 90-luvulla, tai vielä nykyään. Millaiset ovat suunnittelijan roolit vuonna 2020?

Rock tarkentaa aikaisemmin kirjoittamaansa uudessa tekstissään Fuck Content, vuodelta 2009. Uudessa artikkelissa Rock palaa pohtimaan suunnittelijan epävarmuutta omasta työstään ja ristiriidasta ”tekijyyden” ja pelon pelkkänä statistina olemisen välillä. Rockin aikaisempi kirjoitus oli tulkittu ennemminkin kannustuksena suunnittelijoille luoda sisältöä, kuin pitää designia itseisarvona ja sisältönä sinänsä. Nyt Rock käskee unohtamaan sisällön ja luottamaan designin merkityksellisyyteen.

Rock ei halua nähdä designia pelkkänä tyylillisenä kuorena ”aidon” sisällön ympärillä, eikä pidä perinteisestä kahtiajaosta designin ja sisällön välillä. Tällainen ajattelutapa vähättelee designin merkitystä, ja arvottaa teoksen väärin perustein. Rock pohtii, että hyvä design on merkityksellisintä ehkäpä lastenkirjoissa, joissa usein kirjan suunnittelu menee sisällön ”edelle”. Mielestäni lastenkirjat ovat hyvä esimerkki designin merkityksestä ja lapset ovat suunnittelua arvostava ja rehellinen yleisö. Pohdin myös, onko muita vastaavia esimerkkejä, joissa itse design saa ”etusijan” sisällöstä? Onko designin ja sisällön välillä selvä kahtiajako ja korostuuko tällainen ajattelu joissain tilanteissa?

Rockin mukaan näistä pointeista huolimatta suunnittelun merkitystä ei kuitenkaan oikein uskota. Kuitenkin esimerkiksi elokuvamaailmassa elokuva on juuri ohjaajan teos, jonka hän on tehnyt omakseen omilla valinnoillaan. Suunnittelijalla on käytössään omat tyylikeinonsa, joten miksi myös suunnittelijalla ei olisi vastaavanlaista valtaa ja tekijyyttä?

Lähteet:

https://2x4.org/about/

0 notes

vihervattucollective · 5 years ago

Text

Yhteenveto/ lukupiiri 1

Lukupiiri 1

Puheenjohtaja: Milja

Kirjaaja: Paula

Lukuisten aikataulumuutosten ja yhteen sovitteluiden jälkeen kokoonnuimme ensimmäiseen lukupiiriin Miljan luokse.

C. Wright Millsin tekstistä eniten puhuttaneita aiheita olivat suunnittelijan rooli kapitalistisessa oravanpyörässä, sekä Millsin käsityöläisyyden käsite. Pohdimme, missä määrin suunnittelijan pako oravanpyörästä mahdollinen: kaikki kuitenkin ovat osa systeemiä, halusimme tai emme. Onko ainoa pakokeino olla ajattelematta asiaa, ja onko suunnittelijana aina vain valittava työssään ”pienin paha”. Keskustelussa esitettiin, että on jo lähtökohtaisesti kapitalistinen ajatus, että suunnittelija, joka haluaa palvella kokonaisuutta ja tehdä jotain yleishyödyllistä, on pakotettu tekemään niin systeemistä käsin.

Pohdimme esimerkiksi mainostoimistotyötä, joka on hankala, mutta ei mustavalkoinen ala: Mainosteollisuus edesauttaa tiettyjen yritysten kasvua, ja suunnittelija joutuu miettimään mitä töitä ottaa vastaan ja miten ne toteuttaa. Ihannetilanteessa suunnittelija voi vaikuttaa töihinsä ja näin hänellä on myös valtaa asioihin ja mahdollisuus määrittää alaa valinnoillaan. Mainosala luo lisäksi työpaikkoja ja rahaa, jota voi käyttää myös hyvään. Muistelimme esimerkiksi lokakuista vierailua mainostoimistoon, jossa mainosmies kertoi pro bono -projekteistaan, jotka kenties olisivat jääneet toteutumatta ilman kaupallisista töistä saatuja resursseja.

Kapitalismin huipentumana nähtiin egoistinen tähtigraafikko. Kaikilla suunnittelijoilla kuitenkin on toive saada arvostusta ja usein alasta riippumatta kunnianhimoiset ajavat itsensä burnouttiin, myös yleishyödyllisissä projekteissa. Toisaalta suunnittelija saa usein tehdä työtä, josta nauttii ja tekemisen lähtökohta on oma innostus eikä ulkopuolelta tulevan kunnioituksen hakeminen. Egoistinen itsensä toteuttaminen ei kuitenkaan aina palvele isompaa kuvaa, mutta toisaalta tekemisestä nauttimisen kautta voi löytää oman tiensä tehdä hyvää. Myös ensisijaisesti itsensä kehittäminen suunnittelijana voi lopulta palvella kokonaisuutta paremmin.

Pohdimme Millsin käsityöläisyyden määritelmää ja sitä, kuinka relevantti käsityöläisihanne on tänä päivänä. Vaikka Millsin ihanteen mukainen käsityöläinen elämäntapasuunnittelija nauttisi työstään ja toteuttaisi kutsumustaan, voi tällainen elämäntyyli olla myös stressaava. Lifestylebloggaaja, jonka työ vaikuttaa ihanteelliselta, on lomallakin töissä. Yhdeksästä viiteen työtä tekevän arki tarkoittaa sitä, että on olemassa myös viikonloput ja vapaa-aikaa. Käsityöläinen, joka elää ja hengittää suunnittelua, antaa itsestään aina kaiken. Välillä voi olla myös vapauttavaa, ettei kaikkeen tarvitse suhtautua täydellisellä intohimolla, vaikka muuten suhtautuisi työhönsä vakavasti ja tunnollisesti.

Muutenkin Millsin käsityöläisihanne koettiin erikoisena: kaikki eivät pysty saavuttamaan Millsin tarkoittamaa käsityöläiselämäntapaa, jossa saavat toteuttaa kutsumustaan. Suunnittelija, joka on valitsemallaan alalla, on jo lähtökohtaisesti etuoikeutettu voidessaan pohtia näitä kysymyksiä.

Myös Hugues C. Boekraadin tekstistä puheenaiheiksi nousivat suunnittelijan halu seurata intohimojaan, sekä itsensä paikantaminen yhteiskunnassa.

Oman unelman ja suunnittelijuuden määrittely on hankalaa, sillä graafikko ei elä irrallaan systeemistä. Vaikka omaa intohimoaan seuraamalla tuntuisikin vapautuvan järjestelmästä, ovatko unelmatkin vain aivopesun tulosta? Kenen halua graafikko lopulta toteuttaa? Myös systeemin vastustaminen on hankalaa, sillä sekin vain vahvistaa systeemiä. Toisaalta tällainen ”mitä oikeasti haluan”-ajattelu koettiin myös itsetutkiskeluhihhulointina. Myös Boekraadin horoskooppimaiset graafikkolajittelut olivat omituiset, eikä kukaan kokenut sopivansa täysin mihinkään kategoriaan.

Pohdimme miten suunnittelija voi paikantaa itsensä, ja mitkä ovat keinot olla tulematta kapitalistisen systeemin lannistamiksi. Selviytyäkseen suunnittelijan on oltava myös armollinen itselleen ja oltava systemaattinen, eikä pistää koko elämää likoon: jos pohtii liikaa, on jo joutunut systeemin lannistamaksi. Maailman kehittäminen ja hyvän tekeminen on helpompaa, kun oppii selviytymään näiden ajatusten kanssa.

Nämä ajatukset eivät yksiselitteisesti koske pelkästään suunnittelijoita, vaan kaikilla aloilla on omat samansuuntaiset eettiset pohdintansa. Toisaalta esimerkiksi mainosgraafikko tulee promonneeksi ja edistäneeksi monenlaisia erilaisia yrityksiä ja kapitalistisia ideoita, toisin kuin monet muut alat. Mainostaja vie tilaa ihmisten ajatuksissa, katukuvassa ja someissa. Toisaalta mainostajat voivat mainostaa esimerkiksi elokuvaa, jonka tekemiseen osallistuneet luovat henkilöt ansaitsevat tulla kuulluksi.

Vaikka yksilöillä on valinnanvapautta, kapitalismin ja yhteiskunnan promoamat asiat usuttavat laumaa omaan suuntaansa. Isoilla ja rikkailla pahiksilla on rahaa ja valtaa ottaa tilaa muilta. Esimerkiksi julkinen tila on melko yksipuolisesti mainostajien käytössä. Pohdimme voisiko tilaa saada muillakin kuin kaupallisilla perusteilla. Oikean maailman esimerkkejä on jo olemassa: Sao Paulossa katumainokset on jo kielletty. Mieleen nousi myös taannoinen suuttumusta aiheuttanut tapaus, jossa katuun ”pestiin” mainos sapluunan avulla. Tämä herätti jo silloin pohtimaan kuka saa mainostaa, missä ja että onko julkisessa tilassa kaikki potentiaalista myynnissä olevaa mainostilaa.

Vaikka väistämättä kapitalistisessa systeemissä suunnittelijantyön tekeminen tuntuu turhauttavalta, oli keskustelun perusteella lohduttavaa, että kaikilla on samankaltaisia ajatuksia ja halua toimia työssään myös yleishyödyllisesti. Systeemiä voi toivon mukaan muuttaa omilla valinnoillaan myös sisältä käsin.

0 notes

vihervattucollective · 5 years ago

Text

Kakkostpaaminen // Koonti

8.11.2019

Konventioista ja tottumuksista

Lukupiirissä ensimmäisenä käsittelevässä tekstissä kirjoittaja, Jostn Hochulin, Sveitsissä kouluttautunut graafikko/kirjasuunnittelija, väittää, että kirjasuunnittelussa ei loppujen lopuksi ole absoluuttista visuaalista ideaalia. Ryhmällemme Hochulin näkemys tuntui itsestäänselvältä – lienee osa ajankuvaa, että 2020-luvun kynnyksellä alla opiskelevat graafikot lähestyvät konvetioita huomattavasti rennommalla otteella kuin Sveitsiläisen koulukunnan kasvatti Hochuli.

Vaikka meistä kukaan ei usko universaaliin kirjasuunnittelun ihanteeseen, jäimme pohtimaan onko kuintenkin mahdollista löytää joitain kauneuskäsityksiä tai luettavuuteen liittyviä ajattomia periaatteita joita kirjasuunnittelijan kannattaisi ottaa huomioon. Onko Adobe Caslon mielestämme helppolukuinen siksi että sen muodot ovat helposti lähestyttäviä ihmisaivoille vai siksi, että olemme tottuneet lukemaan Caslonin tyylisiä kirjaintyyppejä enemmän kuin esimerkiksi fraktuuraa?

Jotain yleismaailmallisia suuntaviivoja voi kenties hakea esim. Luonnon muodoista ja symmetriasta. Kuten myös Hochuli tekstissään toteaa, matemaattisia sääntöjä sovellettiin visuaalisessa suunnittelussa jo muinaisessa Egyptissä. Toisaalta myös ymmärryksemme luonnontieteestä ja matematiikasta kehittyy jatkuvasti ja ihmisaivot muovautuvat käsittelemään ympäröivää maailmaa uusilla tavoilla.

Koulutettu maku

Hochulin pohdintojen myötä ajauduimme miettimään myös oman suunnittelijan makumme kehitystä ja merkitystä. Onko olemassa koulutettua, oikeaoppista hyvää makua?

Totesimme, ettei sellaista ole, mutta on ihmisiä jotka ovat koulutettuja tutkimaan ja ymmärtämään erilaisia makuja ja tyylejä sekä niiden merkitystä ja voimaa.

Kuka on tekstin takana?

Myös session toinen teksti käsitteli visuaalisen suunnittelun subjektiivisuutta. Kauniisti ja selkeästi taitetun tekstin kirjoittaja Patter osoitti lukijalle tosimaailman esimerkkien avulla miten sokea graafikko voi olla omalle kulttuuriselle puolueellisuudelleen.

Patterin esimerkkejä on vaikea olla kauhistelematta. Toisaalta osittain jo vuosikymmeniä vanhoja tapauksia on helppo arvostella historian toiselta puolelta. Olisimmeko osanneet tuona aikana tehdä graafikon työn valveutuneemmin? Entä mitä sokeapisteitä meidän työstämme paljastuu muutaman vuosikymmenen päästä?

Ironista kyllä, Patter, josta löysimme hyvin vähän tietoa, ei tekstissä millään tavoin pohdi oman näkökulmansa ja kulttuurisen kontekstinsa vaikutusta esittämäänsä analyysiin. Toisin sanoen, Patter asettaa itsensä koskemattoman, objektiiivisia totuuksia luettelevan kirjailijan rooliin.

0 notes

vihervattucollective · 6 years ago

Text

KAKKOSTAPAAMINEN

Jost Hochuli on yksi keskeisimmistä kirjasuunnittelua edistäneistä graafikoista. Hochuli koulittiin 1950-luvun Sveitsissä ja sen mukaisesti hänen taittonsa ovat tiukan gridipohjaisia sekä typografia tarkoin harkittua. Useita Hochulin suunnittelemia kirjoja on valittu sekä Sveitsin, että koko maailman kauneimmiksi.

Tekstissään ”Book design as a school of thought”, Hochuli kyseenalaistaa kirjasuunnittelun konventioita ja puhuu symmetriasta. Hän aloittaa erittelemällä symmetrian ja asymmetrian merkityksiä eri konteksteissa. Erilaisia tulokulmia aiheeseen on monia ja erityisen mielenkiintoisena pidin huomiota siitä, miten jo antiikin Egyptin ornamenttitaiteessa sovellettiin matemaattisia sääntöjä. Tämä pointti tietenkin vahvistaa mielikuvaa siitä, että geometrista peilautuvuutta on aina pidetty harmonisena.

Kirjan selys tuntuu selkeältä keskusakselilta, jonka kummallekin puolelle on helppo koota peilautuvia elementtejä – mutta onko tämä ainut oikea tapa? Jan Tschischold hämmensi soppaa jo 20-luvulla läiskimällä taittoelementtejä totuttua vasten, epäsymmetrisesti, ja lopputulosta pidettiin kauniina. Itse asiassa jopa niin kauniina, että hän nousi nopeasti uuden aallon epäsymmetrisen kirjasuunnittelun auktoriteetiksi. Myöhemmissä vaiheissa peliin sotkettiin politiikka ja asymmetrinen kirjasuunnittelu linkitettiin bolševismiin.

Tavatessaan sveitsiläisen typograafikon, Rudolf Hoestettlerin, Hochuli kertoo saaneensa todellisia inspiksiä kirjasuunnittelun totuuksista. Suurimman niistä voisi kenties pukea, vaikka sanoiksi: ei niitä totuuksia ole. Kuulemma keskustelu oikeaoppisesta typografiasta on turhan yleistävää ja sitä värittävät vallitsevat trendit sekä dogmaattinen usko typografiaguruihin. Itse taas pidän itsestään selvänä, että typografiassa ei ole oikeaa tai väärää. On vain totuttuja malleja ja kaikki niistä poikkeava tuntuu oudolta.

Toisaalta on kyllä totta, että totutut mallit tekevät raamit tekstin luettavuudelle ja luovat kontekstin. Gemena-a: kin oli alun perin härän kalloa kuvaava symboli, mutta nykyään sen merkitys on täysin eri. Fraktuuraakaan ei kukaan nykyään osaa lukea takeltelematta. Kuitenkin ennen toista maailmansotaa se oli ainut kirjaintyyppi, jolla painettua sanaa suomalaiset uskoivat. Totuttu malli tämäkin. Hochuli tarjoaa ratkaisuksi Immanuel Kantin ajatusta: ”Sapere Aude!”, eli ”Have the courage to use your own understanding”. Inspiroivaa!

Hochuli nostaa esiin faktan, että luonnossa esiintyy symmetriaa vaikka ja missä ja se on ollut keskustelunaiheena arkkitehtoonisessa suunnittelussa aina. Hänen mukaansa dogmaattisuus lähinnä jarruttaa typografista kehitystä.

***

Luvussa nimeltä ”Image and Photography” teoksesta ”The Politics of Design. A (Not so) Global Manual for Visual Communication” (2016) tanskalainen graafinen suunnittelija ja kirjailija, Ruben Pater, puhuu eri visuaalisten kulttuureiden eroista ja siitä, miten ne suhtautuvat toisiinsa. Teksti on toteavaan sävyyn kirjoitettu listaus suunnittelutöistä, jotka ovat osoittautuneet ongelmallisiksi kulttuurien kohdatessa, jossa jättää tilaa lukijan pohdinnalle.

Pater aloittaa tekstin julistamalla, että kulttuurien välisiä väärinymmärryksiä ei voida ikinä täysin välttää. Säännön vahvistavia poikkeuksia on kuitenkin muutama. Toinen niistä on länsimainen kuvataide ja sen painottuminen henkilökuviin. Ilmeisesti tyyli on niin laajalle levinnyt, että siitä tehdyt tulkinnat ovat kaikkialla sama. Pater jättää muutaman sivun jälkeen yleisen pohdinnan sikseen ja alkaa latoa esimerkkejä kyseenalaisesta suunnittelusta.

Pater tiedostaa oman kulttuurillisen asemansa ja hän lähestyy aiheita länsimaisen miehen perspektiivistä. Hän käsittelee aiheita liittyen muun muassa mainonnan vääristyneeseen naiskuvaan, perheiden eksklusiiviseen dokumentointiin, propagandaan sekä kulttuuriseen omimiseen. Teksti ei ole hirveän pitkä, mutta esimerkkejä on aimo liuta. Itse pohdin jatkuvasti lukiessa, että on hassua, miten Pater puhuu siitä, että designtyötä tulisi pohtia monista eri kulttuurisista näkökulmista, mutta sivuaa itse kirjoittamiaan aiheita nopean toteavasti. Toisaalta ihan kiva saada eheä kokoelma suunnittelijoiden tekemistä mokista, jotta en itse sortuisi niihin, mutta listaus tuntuu myös ristiriitaiselta. Onko kaikkien kulttuureiden ongelmia esitetty samoissa määrin? Miksi juuri nämä ovat tekstiin valitut esimerkit? Olisi mielenkiintoista saada lisää taustoitusta.

Esimerkit ovat pysäyttäviä. Oikeastaan tuntuu, kuin tekstin kauniisti taitetut sivut ja tarkoin harkitut värit ironisoisivat näitä visuaalisen viestinnän epäonnistumisen merkkipaaluja. Miksi nautin näiden sivujen katsomisesta – otteen aiheethan ovat vastenmielisiä! Ongelma ei piilekään kuvissa, vaan siinä, miten ne suhtautuvat tekstiin (tekstin ja kuvan automaattinen parittaminen on muuten toinen Paterin mainitsemista kulttuureja yhdistävistä tekijöistä). Kauniit mainoskuvat, joita en välttämättä kaikkia osaisi itse edes epäillä, esitetään irvokkaassa valossa kaikkitietävän tekstin rinnalla. Hassu asetelma.

Länsimainen näkökulma välähtelee sivuilta välillä voimakkaasti. Esimerkiksi ”The Family of Man”-otsikon alla kerrotaan ensin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisestä valokuvakilvoittelusta, mutta koko luku päätyykin kertomaan MoMasta. Kiistämättä mielenkiintoista, mutta neuvostoliittolainen valokuvataide on aihe, josta olisin tiennyt tätäkin vähemmän. Nevostoliiton ja Pohjois-Korean taas ongelmat niputetaan saman otsikon, ”Death by Photoshop”, alle ja tätäkin käsitellään George Orwellin, eli toisen valkoisen länsimaisen miehen kirjoitusten kautta. Tekstiotetta voisi siis pitää länsimaalaisten suunnittelijoiden välisenä selkääntaputteluna, jossa yhteiset viholliset on valittu.

***

Jost Hochulin ja Ruben Paterin kirjoituksista on vaikea osoittaa suoria yhtenevyyksiä. Siinä, missä Pater maalailee universaaleja suuntaviivoja täsmentämättä silti omaa kantaansa, Hochuli puhuu kirjan sivuista. Siinä, missä Hochuli kertoo omasta kokemuksesta, Pater taas ei tuo lainkaan itseään esille. Tekstit ovat hyviä kriittisiä esimerkkejä siitä, miten erilailla suunnittelusta voi kirjoittaa, vaikka kirjoittajien lähtökohtien voi ajatella olevan ainakin kulttuurisessa kontekstissa lähes identtiset.

Lähteet:

https://www.wikidata.org/wiki/Q2172988

http://thepoliticsofdesign.com

jost hochuli

0 notes

vihervattucollective · 6 years ago

Text

Mistä asioista rakentuu hyvä graafisen suunnittelun etiikka?

”As ideal, craftsmanship stands for the creative nature of work, and for the central place of such work in human development as a whole. As practice, craftsmanship stands for the classic role of the independent artisan who does his work in close interplay with the public, which in turn participates in it.”

Charles Wright Mills

Charles Wright Mills oli (1916–1962) oli amerikkalainen sosiologi. Wright Mills eli ja kirjoitti toisen maailmansodan tuhojen ja kylmän sodan ensimmäisten vuosikymmenten halki. Hänen ajatusmaailmaansa vaikuttivat vasemmistolaiset sosiologit kuten Karl Marxin ja Max Weberin, ja hän piti aktivismia ja vaikuttamistyötä tärkeänä osana akateemikon toimintaa.

The Man in the Middle -puheen Wright Mills kirjoitti vuonna 1958, jolloin Yhdysvalloissa elettiin kapitalismin ja talouskasvun kulta-aikaa. Amerikkalainen keskiluokka laajentui kovaa vauhtia ja ihmisten identiteetti kuluttajina vahvistui. Wright Mills suhtautuu kaptialismiin kriittisesti: häne uskoo, että markkinatalous on johtanut kulttuurin hajoamiseen. Suunnittelijoista on tullut välikäsiä markkinamiesten sanomalle, ja tuo sanoma on yhteiskunnalle tuhoisa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa sunnittelijat myyvät työllään turhia hyödykkeitä ja luovat olemattomia tarpeita. Wright Mills puhuu kulttuurisesta tyhjiöstä (cultural vaccuum) joka tättyy roskalla ja huijauksella. Suunnittelijalla on Wright Millsin analyysissä paljon valtaa kulttuurin (ja ihmiskunnan) tilan määrittelyssä. Suunnittelijan toiminnassa kiteytyy ihmisen rooli hänen oman ympäristönsä luojana ja kehittäjänä. Hän tuottaa (ja arvottaa) julkisen ja yksityisen elämän fyysiset raamit. Siksi ratkakisu kulttuurin kriisiin löytyy luovan työn määrittelystä: hän haluaa rakentaa yhteiskunnan, joka perustuu käsityöläisen identiteettiin. Wright Mills uskoo, että työ on tila, jossa ihminen pääsee kehittämään itseään ja yhteiskuntaa itsenäisesti ja rationaalisesti.

Wright Mills haikailee uuden luovan työn mallin perään, jossa tekijällä on paljon autonomiaa ja uudelleen syttynyt intohimo esineiden tekemiseen liittyviin prosesseihin. Omaan korvaani Wright Millsin käsityö-hekumointi kertoo paljon siitä ajasta, jossa hän eli ja niistä vaikutteista, joita hän omaan ajatteluunsa sai. Marxilaiseen maailmankuvaan liittyi vahvasti ajatus työläisten vieraantumisesta itsestään: koneellistetun kapitalistisen yhteiskunnan pyörityksessä paluu käsityöläisen prosessien äärelle toisi työläisen lähemmäs ihmisyyttä ja aitoa kulttuuria.

Ymmärrän Wright Millsin haaveen merkityksellisestä ja luovasta käsityöläisyydestä ja pidän hänen analyysiään kaptilismin vaikutuksesta kulttuuriin ja ihmioskunnan kehitykseen uskottavan. Myös Wright Millsin näkemys suunnittelijan vallasta maailmassa on mielestäni oikea ja ajankohtainen. Hänen ehdotuksensa ei kuitenkaan kanna mielestäni haavekuvia pidemmälle, sillä Wright Mills ei tarjoa käsityöläis-unelmalleen materiaalisia raameja.

Kirjoittajan haavekuvissa käsityöläis-suunnittelija elää niin vahvassa yhteydessä työhönsä, että työnteon ja vapaa-ajan raja häviää. Käsityöläisyys on niin merkittävä osa tekijän persoonaa, että hän elää ja hengittää työtään. Hän ei toki paiski töitä koko ajan vaan työn ohessa myös lepää ja rentoutuu jotta uusilla luovilla ratkaisuilla on tilaa kehottyä. Wright Millsin unelma tuntuu liippaavan melko läheltä nykypäivän start up- ja teknologiafirmojen henkilöstöpolitiikkaa. Työlle ei aseteta tarkkoja tuntiraameja ja työntekijät saavat käydä palaverien välissä pelaamassa SIMS:iä ja juomassa kaljaa. Tällainen elämä kuulostaa toki mukavalta mutta niin kauan kuin Wright Millsin käityöläiset toimivat kapitalistisessa yhteiskunnassa he eivät (kaikki) pysty saavuttamaan sitä autonomiaa ja vapautta, josta The Middle Man:issä puhutaan. Pahimmassa tapauksessa työtään henkeen ja vereen rakastava suunnittelija myy työvoimaansa kapitalisteille alihintaan, kun tuteja ei lsketa mutta hienoja luovia ratkaisuja pitäisi syntyä jatkuvasti.

Mietin, miksi Wright Mills eri pureudu tarkemmin työntekijän ja työnantajan valtasuhteisiin ja siihen, miten ne vaikuttavat suunnittelijan toimintaan. Yksi Wright Millsin oppi-isistä oli sosiologi Max Weber, joka marxilaisen materialismin aikakauden jälkimainingeissa alkoi korostamaan identieetin merkitystä yhteiskunnassa. Weberin opit kuultavat läpi the Middle Man:issä, joka keskittyy rakentamaan ihanne-yhteiskunaan identiteettiä kertomatta meille millaisessa taloudellisessa järjestelmässä käsityöläisyys pääsisi todella kukoistamaan. Siksi Wright Millsin teksti tuntuu minulle keskeneräiseltä.

Kysymyksiä:

1. Miten nykygraafikon työ eroaa käsityöläisen työskentelystä? Mitä yhtenäisyyksiä näillä ammattikunnilla on?

2. Pystyykö nykysuunnittelija halutessaan seuraamaan Wright Millsin periaatteita ja ansaita samalla leipänsä?

3. Pitääkö Wright Millsin analyysi kapitalismin vaikutuksesta kulttuuriin paikkansa tänä päivänä?

4. Onko suunnittelijalla 2020-luvulla yhtä paljon valtaa kuin 1950-luvun Amerikassa?

5. Mikä on käsityöläisyyden, kapitalismin ja poliittisen muutoksen yhteys? Miltä Wright Millsin käsityöläis-yhteiskunta näyttäisi konkreettisesti?

6. Onko käsityöläisen toiminta oikeasti sitä, millaiseksi Wright Mills sen mieltää? Onko se hyvä perusta graafikon etiikalle? “Strategies aimed at the general good and social/cultural/political priorities form the points of action to a kind of design that positions itself beyond the status quo and wants to be more than the basso continuo of power and the market.”

Hugues C. Boekraad

Myös Hugues C. Boekraadin puhe reagoi kapitalismin kulttuuriseen valtaan. Puhe sijoittuu 90-luvun alkuun jolloin monet vaikutusvaltaiset länsimäiset ajattelijat julistivat markkinavoimien ilosanomaa. Francis Fukuyaman End Of History -essee oli noussut aikakauden vaikutusvaltaisimpien tekstien joukkoon ja George Soros rahoitti entisen Neuvostoliiton valtioiden siirtymistä liberaaliin demokratiaan ja vapaaseen markkinat. Boekraad, hollantilainen akateemikko (luulisin?), kehottaa niinikään graafikoita etsimään uudenlaista merkitystä työlleen. Boekraadin analyysi kapitalismin ja suunnittelijan suhteesta on monella tapaa samanlainen 30 vuotta aiemmin kirjoittaneen Wright Millsin pohdinta. Kapitalismia palveleva suunnittelija tekee ihmiskunnan yhteisen hyvän kannalta yhjänpäiväistä työtä. Boekraadin aikana graafikot ovat kuitenkin jo ehtineet paatumaan kaupalliseen työhön ja myös pyrkineet irtautumaan siitä: graafikoista on tullut sisäänpäinkääntyneitä toimijoita, jotka suunnittelevat suunnittelua varten. Edes kriittistä (esim. feminististä, antirasistista tms.) suunnittelua harjoittavat henkilöt eivät Boekraadin luo maailmaan mitään uutta – he vain pureskelevat uudelleen jo olemassaolevia ideologioita. Palauttaakseen merkityksen kulttuuriin ja graafikon työhön, Bokraad hakee inspiraatiotaJürgen Habermasilta, joka on saksalainen filosofi ja sosiologi. Habermasin mukaan ihmiskunnan kehitykseen tarvitaan tila, jossa kaikki kansalaiset pääsevät keskustelemaan yhteisistä asioistaan rationaalisesti ja avoimesti. Julkinen tila on ikään kuin neutraali pelikenttä ihmisten ideoille, jossa parhaat ajatukset voittavat ja vievät maailmaa eteenpäin. Graafisen suunnittelun traditionalisteja ja modernisteja Boekraad pitää esimerkkeinä hyvästä, eettisestä suunnittelijuudesta.

Boekraad uskoo, että kapitalismi on hajottanut julkisen tilan ja ajanut suunnitelijat pois eettisen toiminnan parista. Hänelle ratkaisu löytyy yksilön näkökulmasta ja haluista. Jos graafikko pystyy työssään ottamaan huomioon oman näkökulmansa ja toisten ihmisten kokemuksen väliset eriäväisyydet ja perustamaan työnsä omiin intohimon kohteisiinsa, hän irtautuu kapitalismin otteesta mutta pysyy silti kiinni ympäröivässä yhteiskunnassa. Boekraadin analyysi 90-luvun graafikoiden irtonaisuudesta ja suunnitelijoiden kuplasta on minusta kiinnostava ja yhä ajankohtainen. Harva tuntemani aloitteleva graafikko haluaa tehdä uraa mainostoimistossa ja muiden vetämässä suunnittelutoimistossa. Opinnoissa korostuu oman taiteellisen näkemyksen kehittäminen ja innostusta haetaan hienoista visuaalisista jutuista ja muiden suunnittelijoiden ideoista. Tästä lähtötilanteesta olisi helppoa ajautua yhdeksi Boekraadin muusta yhteiskunnasta irrallisista suunnittelijatyypeistä.

Kirjoittajan tarjoama kaavaa hyvälle suunnitelun etiikalle on Wright Millsin ratkaisua käytännönläheisempi. Boekraad ei ota kantaa työn luonteeseen vaan keskittyy ainakin näennäisesti siihen, mihin suunnittelijalla on mahdollisuus suoraan vaikuttaa: oman tekemisen lähtökohtiin. Silti myös hänen ehdotuksensa herättää kysymyksiä siitä yhteiskunnan tilasta, jossa intohimoon ja toisen arvostukseen perustuva suunnittelijuus olisi mahdollista ja siitä, riittävätkö hänen tarjoamansa ohjeet tekemään graafikon työstä aidosti merkityksellistä. Jään miettimään, onko Boekraadin suunnittelijuus riittävän radikaalia mikäli tavoitteena on päästä Habermasin julkisen tilan piiriin.

Kysymyksiä:

1. Millä tavoilla Boekraadin ohjeiden noudattaminen muuttaisi nykypäivän suunnittelijan työtä? Mitä hyvää siitä voisi koitua?

2. Onko Boekraadin periaatteita mahdollista toteuttaa myös esim. mainostoimiston työntekijänä, vai edellytetäänkö suunnittelijalta autonomiaa? Ja onko autononomia mahdollista edes yksityisyrittäjänä toimivalle graafikolle niin kauan, kuin hän toimii kapitalistisessa yhteiskunnassa?

3. Kumpi on kovempi antikapitalisti, Wright Mills vai Boekraad?

4. Sekä Bokraad että Wright Mills pohtivat suunnittelijan suhdetta muihin ihmisiin. Kumman ratkaisu on tästä näkökulmasta hedelmällisempi?

5. Boekraad uskoo, että omia intohimojaan seuraamalla suunnittelija irtautuu vallan palvelijan roolista. Pitääkö tämä paikkansa? Entä jos ihmisen intohimo on esim. rikastua ja ostaa paljon hienoja nopeita autoja?

6. Boekraad kysyy, miten suunnittelija voi välttää itsekeskeisen toiminnan ilman, että hän tarrautuu menneen maailman ideologioihin, mutta tarjoaa ratkaisuksi toisenlaista individualismia. Riittääkö toisen kunnioitus vai tarvitaanko myös solidaarisuutta?

0 notes