#OOKKA

[incorrect-tuntematon-quotes]

Lahtinen, Määtälle: Yksi aurinkokunta. Yhreksän planeettaa. Yksi maapallo. Seittemän maanosaa, seittemän merta. 204 maata, 809 saarta. Ja mää olin riittävän onnekas tavatakseni sut.

Hietanen: Eik planeettoi ookka kahreksa?

Lahtinen: Viva la Pluto, painu helvettiin.

[turinametsa]

Kyyneltentie

Nonni, aika julkasta tää kauan sitten kirjoitettu ficci. 

Nimi: Kyyneltentie

Fandom: Tuntematon sotilas

Genre: Sota, draama, rakkaus

Hahmot/Paritukset: Jalon KooKoon miähi, parituksina esim. Hietanen/Koskela, Rokka/Tassu.... yms. 

Muuta: Ficci alkaa/sijoittuu KooKoon Petroskoissa (lue vanhalla Suomifilmiselostuksella: Äänislinnassa) viettämään aikaan, ja suljuu siitä eteenpäin. Romaanissa aikaisemmin kaatuneet henkilöhahmot eivät esiinny (korkeintaan mainintoina). 

Lisäksi, yhdessä & erikseen: Tuntematon sotilas ja sen henkilöhahmot kuuluvat Väinö Linnan tuotantoon, enkä saa tämän kirjoittamisesta muuta kuin elämäniloa :)

Kirjoittaja: Mie alias Se, joka metsassa (yksinään) turinoi

(ps. Varoitukset: Ei taida olla, Koskela vaan saattaa angstaa ja no niin paitsi, on SOTA)

(Tää tulee jäämään sitten tähän, en varmaankaan kirjoita tälle jatkoa.)

Alikersantti Urho Hietanen heitti nopealla liikkeellä peittona toimineen manttelinsa syrjään. Hän venytteli raukeasti haukotellen kissamaisesti. Miehen notkeat jäsenet antoivat mukavasti myöten kunnon venytystä varten. Ympäriltään hän kuuli vielä muiden kuorsausta ja katseli heitä hieman paheksuen. Konekiväärikomppanian kolmas joukkue oli vallannut erään aution rakennuksen majapaikakseen, vaikka todennäköisesti heidän joukkueenjohtajansa, luutnantti Koskela, oli paikan onnistunut hommaamaan heille. Hietasen katse käväisi tuossa hiljaisessa miehessä, joka lepäsi eräällä tuvan pitkällä penkillä käsi niskansa takana. Hymy kaartui miehen iloisille kasvoille. Luutnantti Koskela oli jotain, mitä hän katseli mielellään. Tuon jykevät, mutta lempeät kasvonpiirteet olivat jotenkin niin hellyyttävän näköiset ja tuntuivat haluavan, ei, VAATIVAN, kosketusta. Ja mielelläänhän alikersantti niitä olisikin koskettanut. Kuitenkin esimiehen haaleat silmät estivät liian läheisyyden syntymistä. Toisen silmissä oli aina jokin unelias, jopa surullinen katse, joka torjui jokaisen liian lähelle tunkevan miehen. Varmasti naisenkin, sillä Hietanen ei ollut kuullut toisen koskaan puhuvan naisista halaistua sanaa. Mutta mies tyytyi katselemaan Koskelaa. Koskelan kasvojen tasaista siluettia, joka piirtyi kauniilla seinäpaperilla vuorattua seinää vasten. "Mitä sie kattelet?" Kysyi väsynyt Rahikainen nostettuaan päätään rinkkansa kyljestä. Hietanen säpsähti ja tiputti sätkänsä, jota oli alkanut ajatuksiinsa uponneena käärimään, syliinsä. Hietasta hävetti, sillä hänestä tuntui, että hän oli jäänyt kiinni. "En mitä!" Mies ärähti kasvoiltaan tulipunaisena ja Rahikainen siristi punoittavia silmiään: "Seisookssiul?" "Ei varmast! Ootsääki kyl semmone...Mikä sää ny iki ookka! Vai ett seisooks...", hintelähkö, ruskeatukkainen mies mutisi painettuaan kätensä kiukustuneena puuskaan. Rahikainen nousi ja haparoi ulos rakennuksesta ja Hietanenkin ajatteli tehdä samoin, mutta Koskelan liikehdintä pysäytti hänet keskelle tuvan lattiaa. "Mikä tilanne...?" Joukkueenjohtaja mutisi jotenkin niin viattoman kuuloisesti, että Hietasen pehmeä sydän suli aavistuksen lisää. Hän naurahti pirteästi tullessaan rohkeasti lähemmäs vanhempaa miestä. "Kaik o hyvi. Mää vähä vaa rähisi ton Rahikaise ka. Sää voit kyl jatka viel unias!" Koskela ummisti vielä kahdeksi sekunniksi silmänsä, mutta koska hän ei todennäköisesti saanut enää unen päästä kiinni väsyneisyydestään huolimatta, hän nousi haukotellen istumaan. Kaikki joukkueen miehet olivat väsyneitä, mutta Koskela taisi olla kaikkein väsynein. Vaikka tuo kesti rasitusta hyvin tai jopa paremmin kuin kukaan muu heistä, oli jatkuva valvominen kuluttanut tuonkin voimia. Liikkumissodan nälkä paistoi vielä hänen kasvoillaan, hänen poskipäänsä näkyivät selvemmin, kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka se näyttikin Hietasen silmissä omituiselta, hän ei karsastanut tuota ollenkaan. Olisi vain halunnut painaa kätensä Koskelan poskelle ja antaa tuolle omatkin vähäiset ruoka-annoksensa.

******

Muutamia kolmannen konekiväärijoukkueen miehiä istuskeli ulkosalla sarastavassa auringonpaisteessa. Oli jo lokakuu, mutta oli vielä lämmintä. Viimeiset suloiset syyspäivät olivat kulumassa kohti loppuaan. Koskela istua rötkötti Lahtisen vierellä erään ikivanhan hallintorakennuksen valkoisen portaikon paksulla kaiteentapaisella ja katseli jonnekin kaukaisuuteen. Määttä seurasi tilhiparvea portaalta ja  Salo lasketteli huonoja juttuja Sihvosen kanssa. Lahtinen nojasi hieman Koskelaan, jonka vuoksi tuokin rohkeni nojaamaan itseään pitempään nuorukaiseen. Tuolla oli taas juttu päällä. "Mä en kyl millään ymmärrä, miten ryssät on päästänyt tän paikan tämmöseen kuntoon. Enkä kyllä sitäkään, miks meiä herrat halus tän kaupungin. Ruma ku piru ja hyödytön!" Koskela nyökkäsi ykskantaan. Mitäpä sanomista hänellä olisi asiaan, ja kyllähän hän tiesi, mikä Lahtinen oikeasti oli miehiään. Vaikka Lahtinen kuinka kommunistilta vaikuttikin, sitä tuo ei oikeastaan ollut. Vain hiukan katkera ja tympääntynyt. "Yhtä hyödytön, ku ne sun tähtes, khihihi!" Hihitti sotamies Vanhala, joka asteli ulos rakennuksesta gramofonia raahaten. Hän oli löytänyt sen sisältä, ja iloiseksi yllätyksekseen hän oli todennut sen olevan ainakin lähestulkoon ehjä. Tuo lihava hupiveikko muisti vielä selvästi Hietasen ja Lahtisen keskustelun paloaukealta lähdettäessä. Rahikainen saapui hänen perästään levypaketin kanssa: "Emmie tiijä miks mie suostun näit roahaamaan. Jätinhänmie jo ne rikkimenneet, mut on näitäki palijo." Hekin istuuntuivat paistattelemaan päivää, ja Koskelan raukeassa mielessä kävi ajatus Hietasesta - missähän tuo optimisti nyt viiletteli? Olisi ollut kiva nähdä tuon iloiset kasvot ja kuulla miehen naurava ääni, joka särähteli silloin tällöin niin mukavan kuuloisesti, että oikein pahaa teki. Koskela ei itseasiassa osannut hahmottaa, miksi hän piti niin paljon rempseän alikersantin seurasta. Oliko tuo niin huoleton, että sai hänetkin rentoutumaan? Vai olikohan syynä Hietasen koko olemus, jokainen piirre aina nenänpäätä ja yksittäistä hiuskarvaa myöten? Jopa hänen oli vaikea sanoa sitä. Hän osasi luottaa toveriinsa, joka tuntui luottavan häneen. Ja sitäpaitsi hänestä tuntui, että he ymmärsivät toisiaan täydellisesti, ainakin silloin tällöin. Tukevahko, lihaksikas mies hätkähti kuullessaan kadulta tuttua hyräilyä. Alikersantti Rokkahan sieltä lähestyi paikkaa oman pakkikaverinsa, sotamies Suden kanssa. Nuo tulivat niin hyvin juttuun keskenään, että Koskela olisi voinut olla jopa kateellinen. Rokka ja Susi olivat erottomattomat ja niin läheiset, että olisi voinut luulla noitten olevan ennenminkin teinityttöjä, jotka ovat aina ystävissään kiinni. Olisipa hänelläkin samanlainen suhde Hietaseen.

******

Mutta Koskela tiesi tunteidensa olevan pelkkää kaipausta. Ei mitään muuta. Hietanen oli hauska jätkä ja jo hänen nopeatempoinen, säksättävä murteensa sai hymyn monien huulille. Vaikka alikersantin puhetavasta tulikin räkättirastas heti ensimmäisenä mieleen, luutnantin korvissa se kuulosti pehmeä-äänisen peipposen, - jolla oli vikaa sävelkorvassa tai äänihuulissa -, liverrykseltä. Mies tunsi Lahtisen voimakkaan ruumiin selkäänsä vasten ja nosti kätensä rennosti polvensa päälle. Toinen oli jo hiljentynyt, jäänyt katselemaan kohti taivaanrantaa. Todennäköisesti tuo mietti jotakin syvällistä. Hiljainen huokaus karkasi Koskelan huulilta ja hän säikähti sitä itse. Leppoisasta ilmapiiristä huolimatta hän oli hiukan levoton. Levottomuuden syytä hän ei tiennyt, mutta sen hän huomasi, että se katosi heti, kun alikersantti Hietanen saapui. Ehkäpä tuo oli ollut viemässä leipää Petroskoin lapsille? Tai sitten Veransa luona.... Jossain syvällä hämäläisen miehen sydänalassa nipisti pieni piru ilkeästi ja sai Koskelan vetäisemään henkeä hieman liiankin äänekkäästi - Lahtinen nimittäin vilkaisi häntä kummastuneena: "Ootsä kunnossa?" "Olen." Koskela sai vastauksen aikaan hieman väkinäisesti, mutta onneksi miehet olivat tottuneet hänen hiljaisuuteensa. Hietanen oli istuuntunut järkyttävän kokoinen mahorkkasätkä huulillaan erääseen auringonvalon muodostamaan laikkuun viimassa paleltunutta peräpuoltaan lämmittääkseen. Tuo hymyili veikeästi ja hänen viereensä hivuttautunut Vanhala valmistautui keräämään omaan hiljaiseen iloonsa lisää tekijöitä. "Mää näi kuink Lammio sai rukkaset", Urho virnisti leveästi. Hänen äänestään tiesi, että mies pidätteli naurua täysin töin. Sotilaiden keskuudessa kulki hupiveikon haamu kutittelemassa ja valmistelemassa oikeaan vitsiin. Jännitys kihelmöi ilmassa ja Rahikainen hymyili kujeilevasti käännyttyään tulijan puoleen. Ehkäpä hänkin keksisi jotain hupsua sanottavaa? Hietanen ja Rahikainen olivat jatkuvasti nokat vastakkain, myös huumoripuolen asioissa. He molemmat osasivat naurattaa toisia teennäisellä vakavoitumisellaan ja hölmöillä asioilla, joita he toteasivat silloin tällöin. Ja olivathan he pistäneet kilpailunkin pystyyn - se kumpi keräsi enemmän nauruja, saisi tehdä mitä tahansa, mitä toinen halusi. Rahikainen olisi pistänyt Hietasen astelemaan alasti upseerikerhoksi muodostuneeseen rakennukseen ja Hietanen taas olisi pyytänyt pientä palvelusta. "Kuul semmone läpsähys va. Iha ku ois laps kuritukse saan...Ja se muija vaa naur ja naur päi Kuovin naama! Ja Kuovin naam ol ni kaunist kateltavaa...Varsink ku Mielonen naureskeli makeast häne takana!" Jo pelkkä mielikuva komppanianpäälliköstä murtuneilla ilmeillä varustettuna oli liikaa. Miehet nauroivat kuin hevoset, ja hirnunnaltahan se alkoikin jo kuulostamaan. Hietanen asetti itsetietoisena kätensä niskan taakse ja nojasi kovaan, marmoriseen portaaseen keskellä mahorkanhajua. Hänen kasvoillaan väreili tyytyväinen virne. "Kyl kaik vähä puhu, ett Lammio ois kovaki pelmiäs. Mut ei hää ole, mie rohkenisin hoastaa jot mie oisin parempi!" Rahikainen kommentoi naurun laantuessa. Tällä kertaa vain Hietanen tirskahti. Eihän toinen ollut tarkoittanut sitä vitsiksi, mutta Hietasen korvissa se vaikutti ihan siltä. Hän ei nimittäin pitänyt Rahikaisen tavasta suhtautua naisiin. "Elä. Ootkosie?" Rokka olikin pysytellyt hieman liian kauan hiljaa, ja nyt tuo päätti tuoda itsensä huomion keskipisteeksi. Rahikainen nyökkäili vakavana. "Juujuu. Etsie usko?" "No miksmie en usois. Mont siul onkaa tililläs jo?" "Ainaki par kymment...tai sataa." "Ka, sit o tauditkii sitä myöte!" Miesten nauru kiiri kauaksi. Koskela katseli heitä sivusilmällä, silmissään pieni huvittuneisuuden pilke. Näiden sotilaiden kanssa ei aika koskaan käynyt pitkäksi, aina joku keksi jostain uuden huumorinlähteen. Olkoon syynä sitten Lammio tai Rahikaisen naisseikkailut, Koskela oli tyytyväinen joukkueen mielialaan. Ja mielialaa kohottaviin lähteisiin. 

[krokohulluus]

Mulle tuli hinku piirtää “kauhu” lyhytsarjakuva näkistä... Se toi mulle niin paljon painajaisia lapsena.

Ei mulla ookka ku 2 vitun pitkää sarjisprojektia menossa nyt mitkä vaatii vähintään 3 sivuu viikos!