#Sanamm | Explore Tumblr Posts and Blogs

prklbrln · 7 years

Text

ONKO ESTEETTISYYS EETTISYYTTÄ?

(Kritiikki, Julio Ruelas, 1907)

Ihmisarvoa ja persoonan lajia mitataan monella tapaa. Onko ihminen pitkä vai paksu? Onko hän kalju vai pitkätukka? Pitääkö hän mansikka- vai suklaajäätelöstä? Mistä TV-ohjelmista hän pitää tai ei pidä? Minkälaista musiikkia hän kuuntelee? Mitä puoluetta hän äänestää? Mistä maasta hän on kotoisin? Mikä on hänen maailmankuvansa? Minkälaisia tekoja hän on tehnyt? Nämä kaikki kysymykset toki muodostavat kuvan ihmisen luonteesta, mausta ja mielipiteistä. Mutta mittaavatko he hänen arvoaan ihmisenä? Mitä ne kertovat maailmasta? Mitä voimme päätellä ihmisestä hänen kirjoitustensa perusteella?

”Vapaus on hyvä asia.” ”Minä pidän mansikkahillosta.” ”Olen pasifisti.”

Ensimmäinen lause on eettinen arvostelma. Se kertoo, mikä on väitteen esittäjän eettinen näkemys vapaudesta. Mutta se ei kerro fyysisestä maailmasta mitään, sillä vapaus on metafyysinen käsite – kaikki eettiset arvostelmat ovat luonteeltaan metafyysisiä ja yksilöpsykologiaan nojaavia. Toinen väite koskee makua, estetiikkaa, ja vain esittäjänsä suhteen, arvostelu on henkilökohtainen, myös psykologinen. Emme voi rationaalisesti sanoa, että ”mansikkahillo on hyvää, koska tuo henkilö pitää siitä”. Voimme toki pitää joidenkin ihmisten makua ja jopa eettisyyttä niin arvossa, että se antaa meille kimmokkeen ottaa asiasta selvää. Jos koemme nämä henkilöt tai ryhmät peräti auktoriteeteiksi, meillä voi olla kognitiivinen vinouma, joka saa meidät yhtymään heidän näkemyksiinsä huolimatta omasta kokemuksestamme, tämä voi toimia myös toisinpäin, uskomme että muut totta kai jakavat meidän näkemyksemme. Kolmas on väite, joka koskee minä- ja osittain myös maailmankuvaa, joka sisältää koko joukon sekä psykologisia asenteita että tosimaailman lauseita – ”puolustaessamme sitä, emme puolusta vain yhtä lausetta, vaan lauseiden rypästä” (L.W.).

Yksikään väitteistä ei ole objektiivinen ”maailman tosi lause”, niitä ei voi verifioida eikä falsifioida, kuten esimerkiksi ”vesi kiehuu 100 asteessa” tai ”huuhkajan latinankielinen nimi on bubo bubo”. Meidän tulee uskoa, että väitteiden esittäjällä on samanlainen semantiikka, mitä tulee jokaiseen käytettyyn ilmaisuun, sekä siihen, että väitteiden esittäjä puhuu totta. Toki voimme sanoa, että sehän on dialogin lähtökohta, että oletamme osallistujien olevan rehellisiä, mutta kovin usein käy niin, ettei implisiittisesti syntyneitä ennakkoluuloja saa karistetuksi sitten enää millään vakuuttelulla, implikaation poistavaa ”en tarkoittanut tuota” ei otetakaan enää huomioon rehellisenä korjauksena, vaan selityksenä, ”seivauksena”. (Lauseiden loogisuudella ei ole tässä vaiheessa mitään merkitystä, sillä yksittäinen looginen lause on merkityksetön kontradiktio tai tautologia – logiikka ei ota kantaa yksittäisen lauseen totuusarvoon.) Tekomme ovat tosiseikkoja, ne ovat tapahtuneet, eivätkä voi enää tapahtua toisin. Mutta jo niiden motiiveilla voi spekuloida.

”Autan ihmisiä, koska olen altruisti.” ”Autat ihmisiä, jotta saat hyvän olon itsellesi.” ”Hän auttoi minua tietämättään.”

Mikä siis neuvoksi, jos haluamme päätellä yksittäisistä luonnollisen kielen lauseista tai keskustelun pätkistä, millainen ihminen on ”ihmisenä”? Usein annamme jo ulkoisten, esteettisten seikkojen määritellä ihmisiä. Liitämme esteettisen eettiseen. Jos joku on resuisesti pukeutunut, likainen ja haisee, hän on varmaankin laitapuolen kulkija, joku jolla on vähän ihmisarvoa, jos ollenkaan. Jotkut tuntevat olonsa tyytyväisiksi vain ollessaan merkkivaatteiden ympäröimä. Jos kuuntelee tietynlaista musiikkia kuuluu joukkoon, on siksi “hyvä tyyppi”. Jos joku uskaltaa sanoa, ettei pidä kyseisestä musiikista, jotkut menettävät malttinsa ja kokevat kritiikin syytökseksi itseään ja ihmisarvoaan kohtaan. Negatiivinen arvostelma saatetaan kokea jopa oman itsensä korottamisena. “Kuka tuo oikein luulee olevansa!?” Törmäsin jälleen kerran tähän erään ystäväni arvosteltua kuuluisan suomalaisen koomikon standup-rutiinia. Hän sai niskaansa syytöksiä kateudesta, itsensä korottamisesta jalustalle, toisten päälle sylkemisestä ja ylipäätään siitä, että esitti negatiivista kritiikkiä. “En pidä siitä, kun ihmiset kertovat somessa mistä eivät pidä” oli eräskin kommentti yksinkertaistetussa itsensäkieltävässä muodossaan.

Kyseessä on normaali psykologinen reaktio. Oma maailmankuva koetaan uhatuksi, koska yksi, siis yksi sen osanen on asetettu kyseenalaiseksi jonkun, useinmiten puolituntemattoman henkilön toimesta. Somessa reaktio saa vielä joukkopsykologisia piirteitä, koska useinmiten dialogiin osallistuu nopeasti kahtiajakautunut joukko, hyvinkin erilaisia ihmisiä, mutta jotka tässä kohtaa ovat samaa mieltä asiasta, “se-ja- se on hyvä/huono”.

Mutta onko meillä mitään todellista syytä kokea, että esteettiset seikat määrittelisivät meitä ihmisinä? Tekeekö se, että pitää, tai ei pidä, jostakusta koomikosta, musiikkityylistä, elokuvasta, mansikkahillosta jne, meistä parempia tai huonompia ihmisinä? Ei tee. Mutta sen kaltaiset seikat luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta, sosiaalisia siteitä, ja ne ovat uhattuina. Monelle riittää se, että hänen kanssaan samaa mieltä on suurempi joukko, kun “erimielisiä”. ”Sehän tarkoittaa, että olen oikeassa! Ja hyvä ihminenhän on sellainen, joka on oikeassa. Ergo, olen hyvä ihminen.”

Huomionarvoista on se, että “hänellä on hyvä maku” merkitsee yhtäkuin “hänen ja minun makuni ovat tässä kohtaa yhteismitalliset”. Sosiaalisen median erilaiset rajoittimet auttavat tällaisten ”kuplien” muodostumisessa, ja alamme vähä vähältä tulla yliherkiksi erilaisille näkemyksille ja mielipiteille, jopa erilaisille mauille. Ne alkavat tuntua hyökkäyksiltä henkilöämme kohtaan.

Tämä korostuu siirryttäessa eettisiin arvostelmiin, sillä olemme silloin samassa kategoriassa, jossa myös oma eettisyytemme punnitaan. Onko ihminen kommunisti? Kokoomuslainen? Vegetaristi? Onko hän ateisti? Uskossa? Onko hän rasisti? Antifasisti? Tällaiset seikat useimmat meistä, kaikkein pinnallisimpia lukuunottamatta, koemme olevan persoonallisuutemme ytimessä, jos esteettiset seikat ovat siis pintaa, nämä ovat viimekädessä niitä asioita, jotka luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta arvottavatko ne meitä tosiaankin ihmisinä?

Itse olen taipuvainen uskomaan, että loppupeleissä teot määrittävät arvomme, mutta niiden ollessa kokonaisuutena yleensä hämärän peitossa varsinkin motiiviensa osalta, tyydyn siihen, että jokaisella meistä on tieyt oikeudet ja vapaudet, tietty ihmisarvo, jota on vaikeata määritellä kaikkia tyydyttävästi, mutta jotka on jotenkuten listattu ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Mutta samalla koen myös, että sanamme ja ajatuksemme määrittävät meitä myös. En usko kategoriseen imperatiiviin, eli siihen, että tekomme olisivat oikeudenmukaisuuden mitta, vaan uskon, että ihmisinä voimme myös tehdä asioita, joiden koemme olevan väärin, muutenhan sitä ei katuisi ikinä mitään.

Onpa tosin heitä, jotka eivät koe yhteiskunnan vahvojakaan normeja omakseen, jotka uskovat olevansa oikeutettuja rotusortoon, murhaamaan, ahdistelemaan naisia, jopa pedofiilit ovat yhdistyneet saadakseen näkemyksensä sitä kautta lailliseksi. Eli voimme nähdä, ettei edes ilmiselviltä tuntuvat säännöt ja lait ole universaaleja, eli kaikki eivät koe niitä samoin. Tämä on se seikka, jota kutsun maailmankuvani relativismiksi. Se relativismi ei tarkoita, ettenkö silti voisi arvostella murhan tai seksuaalisen ahdistelun hyväksyviä, tai tuomita niihin syyllistyviä, vaan se relativismi auttaa minua hahmottamaan maailmaa ilman, että minun tulee ajatella, etteivät kaikki ihmiset olekaan ihmisiä, saatika etteivät kanssani samaa mieltä olevat ja samalla tavalla ajattelevat ole sitä.

Edes se, että joku sanoo olevansa “hyvä ihminen” ei riitä todistamaan, että hän on sitä. Sama minkä tahansa referenssin kohdalla – oman itsensä tunteminen on itsekritiikin läpikäymistä. Minä pidän itseäni mm agnostikkona, mutta myönnän, että olen muutaman kerran elämäni aikana rukoillut korkeampia voimia, joiden olemassaolosta en siis ole varma. Vastustan rasismia ja olen feministi, mutta kerron joskus rasistisia ja seksistisiä vitsejä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat toivoneet siviilipalvelukseen vakaumuksellisista syistä, he eivät halua murhata ketään, mutta silti ovat valmiita kannattamaan palkka-armeijaa, eli maksamaan jollekulle, jotta nämä murhaisivat puolestaan. Tällaisia ristiriitaisuuksia ja kaksoisstandardeja löytyy pilvin pimein ja ne ovat meille kovin inhmillisiä. Joten mikä määrittelee meitä, mistä tiedämme millaisia ihmisiä olemme, mikä on meidän ihmisarvomme?

Samassa edellämainitussa debatissa tuli myös esiin sellainen näkemys, että juuri negatiivinen kritiikki on pahasta. Se ei itseasiassa kerrokaan mitään, se koettiin jopa itsensä jalustalle korottamiseksi, kateudeksi ja kohteen päälle syljeskelyksi. Negatiivisen makuseikan esiintuomisesta tehtiin eettisen tason vääryys, ”se ei paranna maailmaa”. Joskus se tuomitaan suoraan vihaksi, ”heittaamiseksi”. Huomionarvoista oli se, että näin kokeneet yleensä olivat täysin eri mieltä keskustelun avaajan negatiivisen kritiikin kanssa. Olisivatko he reagoineet siihen, jos asia olisi ollut heille yhdentekevä? Eivätkö he itse ymmärrä, että kritisoidessaan ystäväni negatiivista kritiikkiä, he itse toimivat juuri vastustamallaan tavalla, jopa siis implisiittisesti asettaen itsensä ylemmälle jalustalle, ”älä tee noin, tee näin”? Minä ainakin koen esitetyn vasta-argumentin kielteiseksi esitetylle argumentille, eihän se muuten olisi vasta-argumentti.

Tekeekö se sitten ihmisestä paremman kuin toiset, jos hän pidättäytyy negatiivisesta kritiikistä? Tai positiivisesta? Tekeekö se maailmasta paremman, jos pidättäydymme negatiivisesta kritiikistä? Tai positiivisesta? Miten voi koskaan parantaa työtään, jos ei ota negatiivista palautetta tosissaan? Miten silloin käsittää itsekriittisyyden? Kaiketi henkilökohtaisella tasolla esimerkiksi taiteilijana tai muussa ammatissa, jossa kohtaa helposti julkistakin kritiikkiä, on kätevää, jos suoralta kädeltä ohittaa negatiiviset mielipiteet. Mutta auttaako se omaa uraa ja parantamaan suoritusta, vai luoko se esimerkiksi ylivertaisuusvinoumaa? Haluammeko kuulla vain sykofanttien kuorolaulua vai kritiikkiä laajalla kirjolla? Ja vielä, jos tiedän jostakusta, ettei hän esitä kielteistä kritiikkiä julkisesti, niin voinko tulkita hänen vaikenemisensa sellaseksi? Itse koen sen näin, että negatiivisen asian negatiivinen kritiikki on positiivista.

”Jos teen näytelmän, josta kaikki pitävät, olen epäonnistunut. Jos kaikki vihaavat sitä, olen onnistunut jossakin. Jos se jakaa yleisön kahtia, olen onnistunut.” - Bertolt Brecht.

Totta kai on mukavampaa, jos ei saisi kielteistä kritiikkiä lainkaan. Siihenhän perustuvat sosiaalisen median erilaiset rajoittimet, bannit, blokit ja muut eksklusiiviset kytkimet - ”Facebook – disconnecting some (sic!) people.” Käyttäjä…, anteeksi tuotteen, eli meidän olostamme tehdään mukavampi, jotta meitä voisi tuotteistaa mahdollisimman tehokkaasti – ”parempia heiniä teuraille”. Ja tämä kognitiivinen vinouma, ettemme niinkään pidä negatiivisesta kritiikistä, on hyvin mainostajien, propagandistien, agitaattorien ja algoritmien suunnittelijoiden tiedossa, he hyväksikäyttävät inhimillisyyttämme maksimoidakseen voittonsa ja vahvistaakseen saarnaansa. Eikä se suinkaan ole ainoa psykologinen heikkoutemme, jota sillä tavoin hyväksikäytetään.

(On myös hyvä huomata, että tämäkin kirjoitus kertoo vähintään yhtä paljon minusta ja minun henkilökohtaisesta semantiikastani kuin tosi maailmasta.)

#eettinen #esteettinen #mielipide #makuasia #arvostelma #tosilause #kritiikki

1 note · View note