#Venäjän vallankumous

[transparentpenguinbread]

Historia tärpit

Hi01

Väestökehitys ja siihen vaikuttaneet tekijät

Kaupungistuminen

Talouskehitys

Antiikin historia

Ihmisten vaikutus ympäristöön historian aikana, ympäristön vaikutus historian kehitykseen.

Hi02

Kylmä sota

USA:n ja Venäjän asema maailmanpolitiikassa eri aikoina

Poliittiset karikatyyrit eri ajoilta

Imperialismi ja siirtomaajärjestelmä

Euroopan integraatioprosessi

Hi03

Poliittiset karikatyyrit

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan komentointi

Suomen muutosta kuvaava (tilasto)aineisto

Suomen integraatio läntiseen järjestelmään

Sisällissota ja Suomen sodat toisessa maailmansodassa

Hi04

Aatteiden vuosisata ja suuret aatteet. Niiden (kuva) kieli

Propagandistinen materiaali ja taide aineistona

Luonnontieteiden vallankumous, tieteellinen kehitys

Naisten asema eri aikoina. Ihmiskäsityksen muutos eri aikoina

Antiikki ja renesanssi

Hi05

Hyödyn aika

Suomen asema Ruotsin valtiollisen historian kkontekstissa

Uskonnolliset olot Suomessa

Ruotsin suurvaltakausi

Suomi osana Ruotsia ja läntistä kulttuuripiiriä

Hi06

Opettele yhden itseäsi kiinnostavan alueen historia kolonialismin/imperialismin osalta sekä tutustu sen ja eurooppalaisten suhteisiin

Rasististen näkemysten ja rasismin historia. Rasistisia näkemyksiä ilmentävät aineistot.

Eurooppalaisten kohtaamiset muiden kansojen kanssa

Siirtomaiden itsenäistyminen

Ei-eurooppalaiset tai kriittiset lähteet kuvaamassa kolonialismia, historiaa tai kohtaamista eurooppalaisten kanssa

[kirjoitukset]

1870-1918

1800-luvun lopulla suurvaltojen suhteet muuttuivat enemmän kilpailuksi siirtomaista ja resursseista, kuin yhteisymmärrykseksi. -> Eivät luottaneet toisiinsa -> solmivat liittoja sodan varalle

1870-1914: Imperialismi vahvimmillaan -> Afrikan alueet jaettu

1870: Saksa yhdistyy Ranskan kanssa käydyn sodan jälkeen

1884: Berliinin konferenssi; sovitaan Afrikan jakamisen periaatteista

1904-05: Venäjän ja Japanin sota -> Venäjä häviää

1914: Sarajevon laukaukset -> ensimmäinen maailmansota -> Saksalla menee hyvin itärintamalla, mutta Ranskan puolella hyökkäys muuttuu asemasodaksi

1917: USA liittyy ympärysvaltojen puolelle. Venäjän vallankumoukset. Balfourin julistus: Iso-Britannia tukee juutalaisten muuttoa Palestiinaan

1918: Saksa antautuu 11.11. klo 11. -> maailmansota päättyy

1919: Versaillesin rauha. Saksa julistetaan syylliseksi sotaan. Kansainliitto perustetaan ehkäisemään tulevia sotia

Totaalinen sota = Sota, joka koskee kaikkia (siviilejä, sotilaita jne. Sodan vaikutukset välittyvät koko yhteiskuntaan)

Imperialismin vaikutus maailmanpolitiikkaan:

-Eurooppalaisten hallitsemien alueiden määrä kasvoi

-Eurooppa vaurastui -> merkitys kasvoi

-Valtioiden välinen kilpailu lisääntyi -> sodanuhka kasvussa

-Asevarustelu lisääntyi

-Wienin kongressin luoma tasapainojärjestelmä hajosi

-Siirtomaita hankkivat valtiot turvautuivat voimapolitiikkaan

Miksi eurooppalaiset solmivat liittosopimuksia 1800-luvulla?

-Saksa yhdistyi 1871 Ranskaa vastaan sodittuaan -> synnytti pelkoa ja revanssihenkeä

-Saksa uskoi Ranskan kaipaavan revanssia hävitystä sodasta -> halusi eristää Ranskan. 1879 Saksa solmi kaksiliiton Itävalta-Unkarin kanssa -> sitoutuivat auttamaan toisiaan -> Italia liittyi 1882 -> kolmiliitto

-Saksa esti Ranskan ja Venäjän liiton liittoutumalla 1890 asti Venäjän kanssa. Uusi keisari Vilhelm II Saksassa ei jatkanut liittoa

-Ranska jäämässä yksin Euroopan mannermaalla. Itävalta-Unkari kilpaili Venäjän kanssa vaikutusvallasta Balkanilla. Saksa voimistui -> solmi liittolaissuhteen Itävalta-Unkarin kanssa. -> Venäjä ja Ranska liittoutuivat -> solmivat 1894 sopimuksen -> lupasivat auttaa toisiaan, jos heitä vastaan hyökättäisiin

-Saksan voimistuminen taloudellisesti ja sotilaallisesti huolestutti brittejä -> Ison-Britannian ja Ranskan suhteet lämpenivät -> Sopivat kiistat Afrikassa -> Entente cordiale-sopimus 1904 -> Venäjä mukaan sopimukseen saatuaan sovittua kiistansa Ison-Britannian kanssa Aasiassa -> kolmoisentente 1907

Ensimmäinen maailmansota 1914-1918

http://www15.uta.fi/yky/arkisto/suomi80/teema2.htm

https://historianet.fi/sota/ensimmainen-maailmansota

Sodan seuraukset:

-Saksa tuomittiin syylliseksi sodan aloittamiseen -> aluemenetyksiä, siirtomaat pois, sotakorvaukset, rajoitukset asevoimiin -> revanssihenkeä Saksassa ja rauha tulkittiin häpeärauhaksi “Saksalle Versailles’n rauha merkitsi ennen kaikkea aluemenetyksiä. Elsass-Lothringen luovutettiin takaisin Ranskalle ja Puolan syntyminen erotti Preussin itäosasta maata. Ranskan vaatimuksesta Reininmaa demilitarisoitiin ja Saksan asevoimia rajoitettiin huomattavasti. Lisäksi Saksa määrättiin maksamaan valtavat sotakorvaukset, jotka käytännössä osoittautuivat mahdottomaksi maksaa takaisin.“

-Uusia valtioita Eurooppaan: Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tsekkoslovakia, Jugoslavia, Itävalta, Unkari ja Irlanti

-Keisarikunnat kukistuivat ja tilalle demokratioita

-Venäjän vallankumous -> kommunistinen Neuvostoliitto

-Eurooppalaiset suurvallat heikkenivät -> Yhdysvallat voimistui

-Kansainliitto perustettiin maailman rauhan turvaamiseksi -> Heikkoutena se ettei Yhdysvallat liittynyt järjestöön (jatkoi eristäytymistä/isolationismia) -> ei ollut todellista valtaa turvata rauhaa maailmassa

---> Ensimmäisen maailmansodan päätös laittoi pannut tulille toista maailmansotaa varten.

-> Rauhanehdot laittoivat pohjaa Adolf Hitlerin + kansallissosialismin kannatukselle ja loi katkeruutta saksalaisten keskuudessa

-> Hitler halusi yhdistää saksalaisten asuttamat alueet takaisin Saksaan

-> Uudet ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneet pienet valtiot kokivat olonsa turvattomiksi

-> Versaillesin rauhansopimus -> lisäsi nationalismia -> voittajavaltiot kokivat ylemmyydentunnetta -> häviäjät katkeria -> uudet valtiot ylpeitä itsenäistymisestä

-> Kansainliitto ei ollut tarpeeksi vahva

Tie Venäjän vallankumoukseen 1917

Helmikuun vallankumous

-Valta keskittynyt tsaarille ja yhteiskunnalliset erot suuria

-Tsaarin määräyksestä armeija kukisti mielenosoituksia ja kapinoita -> suosio laski

-Suuret tappiot ensimmäisessä maailmansodassa -> arvostelua -> taloudelliset ongelmat pahenivat -> suurissa kaupungeissa nälkämellakoita

-Armeija ei tukenut tsaaria -> Nikolai II pakotettiin luopumaan vallasta 1917 helmikuussa

Lokakuun vallankumous

-Tsaarin jälkeen vallassa väliaikainen hallitus -> tilanne ei vakiintunut +sota Saksaa vastaan jatkui huonolla menestyksellä

-Neuvostot käyttivät valtaa hallituksen rinnalla tehtaissa ja armeijan joukko-osastoissa

-Leninin kommunistit lupasivat “RAUHAA, MAATA JA LEIPÄÄ” -> lisäsivät kannatustaan

- Kommunistit halusivat saada neuvostot puolelleen -> vallankumous

-Lokakuussa Pietarissa toteutettiin kommunistien vallankumous lähes verettömästi. Kommunistit valtasivat keskeiset hallintopaikat -> eteni muualle Venäjälle

-> Sisällissota syttyi valkoisten ja punaisten välille. Kommunistien/punaisten voitto 1920 päätti sisällissodan

https://www.youtube.com/watch?v=KOK1TMSyKcM

https://www.youtube.com/watch?v=AHTvZYTAM4A

[vapaavenaja]

Valkorutenia on rauhanomaisen vallankumouksen pääteasema

Toivo rauhanomaisesta vallankumouksesta uustotalitarismia vastaan kuoli Valkoruteniassa[1], kirjoittaa University College Londonin valtiotieteiden tohtori Vladimir Pastuhov venäläisessä Novaja Gazeta -lehdessä. Vapaa Venäjä julkaisee suomeksi Pastuhovin paljon keskustelua herättäneen kirjoituksen ja hänen vastauksensa kirjoituksesta saamaansa palautteeseen.

Neuvostojärjestelmän jälkeisten sukupolvien toivo, että uus-totalitaariset regiimit kaatuisivat rauhanomaisesti, kuoli Valkoruteniassa, vallankumousten hautuumaalla. Vaikkakin Valkoruteniassa poliittiset jälkijäristykset, jotka voivat olla tuhoisampia kuin vallankumouksen ensi iskut, jatkuvat edelleen, horisontissa siintää jo vastavallankumouksen säälimätön siluetti. Vastavallankumouksen tavoitteena on tehdä niin sanotusta Euraasian unionista Venäjän — tuon "Euroopan santarmin" — johtama uusi Pyhä allianssi.

Valkorutenian vallankumouksen epäonnistuminen ei suinkaan tarkoita, että Aljaksandr Lukashenka jatkaa vallassa Euroopan viimeisenä elinikäisenä diktaattorina. Hänen mahdollisuutensa pitää kiinni valtaistuimestaan ovat tällä hetkellä pienemmät kuin koskaan. Häntä ei kuitenkaan todennäköisesti syrjäytä vallankumous, vaan voimistuva vastavallankumous. Tämä asiaintila ei sulje pois uuden vallankumouksen mahdollisuutta, vaan itse asiassa tekee sen väistämättömäksi, ehkä jo aivan lähiaikoina. Tuleva vallankumous — ei ainoastaan Valkoruteniassa, vaan myös muualla — ei ole kuitenkaan enää "samettinen", vaan silpova kuin smirgeli.

Valtaeliitti vastaan katkeroitunut kansa

Valkorutenian epäonnistuneen vallankumouksen poliittinen merkitys saattaa olla valtaisa, mutta vielä suurempi on vallankumouksen symbolinen merkitys. Valkorutenian vallankumouksen voitto olisi ollut jälleen yksi tähänastisen aikakauden ilmentymä, kun taas vallankumouksen epäonnistuminen merkitsee sen sijaan aikakauden vaihtumista. Nimenomaan epäonnistuminen tekee Valkorutenian vallankumouksesta todella merkittävän tapahtuman koko maailman mittakaavassa. Se merkitsee nimittäin muutosta suhtautumisessa vallankumoukselliseen toimintaan ylipäätään.

Venäläinen fyysikko ja väestötieteilijä Sergei Kapitsa totesi kerran aikalaisilleen, että me olemme kaikki kuin näyttelijöitä, jotka esitämme näyttämöllä omaa rooliamme siinä luulossa, että me olemme näytelmän pääosassa. Samaan aikaan näyttelijöiden takana välkkyvät valtavat, pelottavat varjohahmot, ja katsojat ovat jo kauan sitten kääntäneet kauhistuneet katseensa niitä kohti. Olen muistellut näitä Kapitsan sanoja monta kertaa, kun olen lukenut uutisia Mienskistä. Valkorutenian vallankumous on matkaopas tulevaisuuden pelottavan varjoteatterin maailmaan, joka meitä odottaa 21. vuosisadan jatkuessa.

Jos Valkorutenian tapahtumia tarkastelee sen vallankumouksellisen teorian näkökulmasta, minkä kehitteli Lenin (tässä häntä edemmäs ei ole kukaan päässyt sataan vuoteen), pistää silmään ennen kaikkea se, että tapahtumat eivät edes edenneet vallankumoukseen asti. Suurinta osaa Leninin määrittelemistä vallankumouksen edellytyksistä oli tuskin havaittavissa ja tärkein seikka loisti kokonaan poissaolollaan.

Kansan suhteellisesta kurjistumisesta voi Valkoruteniassa puhua vain tiettyyn pisteeseen asti. Maan talous on erittäin haavoittuvainen ja rakenteellisesti epätasapainoinen, mistä johtuen väestön elämän laatu ja elintaso on viime vuosina laskenut. Tämä on kuitenkin ollut varsin tasainen prosessi ilman jyrkkiä pudotuksia. Koronapandemia ja siitä seurannut globaali talouskriisi ovat saattaneet vaikuttaa yllämainitun näyttäjän heikkenemiseen tavallista enemmän, mutta varsinainen finanssikriisi alkoi Valkoruteniassa jo ennen vallankumouksellisia tapahtumia, ei niiden jälkeen.

Samanlainen kuva on havaittavissa kansan tavallista aktiivisemmassa poliittisessa liikehdinnässä. Presidentinvaalikampanja luonnollisesti ruokki tätä liikehdintää. Vaalit, mukaan lukien tekaistut, lisäävät joka tapauksessa autoritaaristen järjestelmien haavoittuvuutta. Tästä huolimatta vallankumouksen aattona yhteiskunnallinen liikehdintä Valkoruteniassa ei ollut mitenkään tavallisesta poikkeavaa. Pikemminkin kyse oli siitä, että turvallisuusjoukkojen taitamaton toiminta mielenosoitusten ensi tunteina ja päivinä sai ihmiset suunniltaan.

Tilanne näyttää vielä epäselvemmältä, kun arvioimme merkittävintä näyttäjää, jolla vallankumouksellisia tilanteita mitataan: haluaako kansa ja voivatko vallanpitäjät enää jatkaa kuten ennen. Kansan suhteen tilanne on enemmän tai vähemmän selvä: useista syistä, joita historian tutkijat saavat vielä selvittää, Valkorutenian väestön keskuudessa levisi krooninen poliittinen väsymys Lukashenkaan. Onhan toki niin, että 26 vuotta vallan kahvassa on varsin pitkä aika.

Kävi ilmi, että taloudellisen tilanteen vähäinen heikkeneminen ja vaaleihin liittyvän syklisen poliittisen liikehdinnän tavanomainen lisääntyminen riittivät saamaan kansan keskuudessa aikaan akuutin antipatian Lukashenkaa kohtaan. Toisin sanoen kansa osoitti hyvin selvästi, mitä se ei halua. Vallanpitäjien suhteen tilanne on sen sijaan paljon hankalampi: näyttää siltä, että Valkorutenian vallanpitäjät ovat valmiita jatkamaan kuten ennen vielä pitkään.

Valkorutenian mielenosoitukset osoittivat, että "samettivallankumoukset" eivät toimi, jos vallanpitäjät haluavat ja voivat jatkaa kuten ennen. Vallanpitäjien jälkeenjääneisyydestä johtuneiden "ylikypsien" vallankumousten aikakausi on päättymässä. On alkamassa raakojen, kansanjoukkojen kärsimättömyydestä kumpuavien vallankumousten aikakausi. Tällaiset vallankumoukset ovat aivan erilaisia kuin ne, mihin me olemme tottuneet viime vuosikymmeninä. Niissä massojen katkeruus on yleensä huomattavasti voimakkaampaa kuin eliittien kyky poliittiseen harkintaan. Me saamme jatkossa yhä useammin todistaa, miten itsepäiset eliitit pyrkivät pysymään vallassa kuolemaansa asti ja elämään "tuntematta maata jalkojensa alla".[2]

Poliittisen postmodernismin loppu

Ensi näkemältä Valkorutenian tapahtumat eroavat muista itäeurooppalaisista vallankumouksista ainoastaan siinä, miten erityisen kovakätisesti mielenosoituksia on tukahdutettu. Valkorutenian vallankumous ei selvästikään ole mikään kansanjuhla. Lukashenkan toimet mielenosoittajia vastaan ovat ennennäkemättömän raakamaisia. Regiimin turvallisuusjoukkojen osoittama eläimellisyys on ennenkuulumatonta kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Minä väitän, että tämä ei ole joidenkin satunnaisten ja poikkeuksellisten olosuhteiden seurausta, vaan uuden suuntauksen ilmentymä.

Regiimin julmuutta ei selitä pelkästään Lukashenkan erityinen verenhimoisuus tai turvallisuusjoukkojen synnynnäinen sadismi — semminkin kun molemmat ovat itse asiassa myyttejä. On kyse jostain paljon suuremmasta asiasta. Mitä tahansa käskyä voi noudattaa muodollisesti, tunnollisesti tai erityisellä innolla. Lukashenkan regiimin turvallisuusjoukot toimivat innolla, aloitteellisesti ja täydestä sydämestä. Sellaista toimintatapaa ei voi pakottaa; niin toimitaan vain silloin, kun pelissä on henkilökohtainen etu.

Ihmisjoukkojen julmuudella on historiassa aina psykologisten syiden lisäksi yhteiskunnalliset juuret. Sellaista julmuutta ei voi selittää yksittäisten ihmisten tai yksittäisen kansakunnan ominaisuuksilla vaikka siltä saattaisi näyttää. Saksalaista natsismia ei voi selittää Hitlerin henkilöllä sen enempää kuin venäläistä bolshevismia Leninin tai Stalinin henkilöillä. Hieman paremmin niitä voivat selittää saksalaisten tai venäläisten psykologiset erityispiirteet.

Viime vuosisadan alussa venäläinen kirjailija Maksim Gorki, vastauksessaan saksalaiselle lehdelle, luonnehti Venäjän vallankumouksen kokemusten perusteella venäläistä kansaa tavalla, joka oli mielestäni yksi kaikkein armottomimmista kuvauksista koskaan, korostaen venäläisten ainutlaatuista ja patologista julmuutta. Shokeeraavassa artikkelissa Gorki toteaa katkeralla tavalla muun muassa seuraavaa:

Kunnioittamani ihmiset kysyvät, mitä ajattelen Venäjästä. Luulen, että venäläisille on ominaista — yhtä lailla kuin englantilaisille heidän huumorintajunsa — erityinen kylmäverinen julmuus, joka ikään kuin kokeilee ihmisen kärsivällisyyden rajoja ja tutkii ihmiselämän sitkeyttä ja pysyvyyttä. Venäläisten julmuudessa on tunnettavissa pirullista hienostuneisuutta, siinä on jotain hienovaraista ja hienostunutta. Tätä ominaisuutta tuskin voidaan selittää sanoilla "psykoosi" tai "sadismi" — sanoilla, jotka pohjimmiltaan eivät selitä yhtään mitään.

Tänä päivänä me voimme lukea Gorkin sanoja hieman eri tavalla. Hän ei nähnyt natsismia eikä Hitlerin Saksaa, muuten hänen arvionsa olisi varmasti ollut universaalimpi. Viha, joka ei ole peräisin ylhäältä vaan alhaalta, on varma merkki ei niinkään moraalisesta alemmuudesta kuin piilevästä tai avoimesta sisällissodasta yhteiskunnan sisällä.

Itä-Euroopan vallankumoukset (mukaan lukien Neuvostoliiton perestroika) olivat "samettisia" nimenomaan siksi, että postmodernististen jälkitotalitaaristen yhteiskuntien luokkarakenne oli impressionistisella tavalla hämärtynyt. Tällaisessa yhteiskunnassa luokat oli piirretty ikään kuin katkoviivalla, läpinäkyvin ääriviivoin; luokkien väliset rajat olivat epäselviä, yksi luokka sulautui toiseen. Tunne kuulumisesta kokonaisuuteen oli usein ryhmäidentiteettiä vahvempi.

Tähän hajanaiseen sosiaaliseen ympäristöön upotettu valtio omaksui nopeasti sille vieraita kvasiliberaaleja epäpuhtauksia ja menetti luontaisen jäykkyytensä. Siitä tuli unelias ja mietiskelevä, mikä teki siitä luonnollisesti haavoittuvan sekä ulkopuoliselle että yhteiskunnan sisäiselle painostukselle. Tällaisessa tilanteessa yhteiskunta etsi ja pääsääntöisesti myös löysi "viidennen kolonnan" valtiovallan sisältä. Nimenomaan tämän "viidennen kolonnan" liittyminen vallankumoukseen teki tästä "samettisen".

Luokkarakenteen paluu

Jos yhteiskunnassa on merkkejä piilevästä tai varsinkin avoimesta sisällissodasta, se tarkoittaa, että tämä yhteiskunta on jakaantunut luokkiin. Yhteiskuntaluokkien, toisin sanoen sellaisen sosiaalisen rakenteen paluu, jossa kaksi suurta ryhmää vastustavat toisiaan tinkimättömästi, on tärkein ajan merkki sekä Valkoruteniassa että Venäjällä. Nämä niin sanotusti "ei-klassiset" yhteiskuntaluokat eivät kuitenkaan sovi yhteiskuntaluokkien yleisesti hyväksyttyyn määritelmään.

Uus-totalitaarisen valtiovallan kaksi vuosikymmentä kestänyt jatkuva painostus entisen Neuvostoliiton maiden yhteiskuntia kohtaan ei ollut jättämättä jälkeä: painostuksen kohteena olleet yhteiskunnat omaksuivat sen valtiojärjestelmän muodon, johon ne sijoitettiin. Kaikki sosiaaliset siteet ja suhteet uudistettiin melkein täydellisesti, minkä seurauksena näissä yhteiskunnissa syntyi "toissijaisen luokan ominaisuuksia". Yhteiskunnat jakautuivat kahteen suureen ihmisryhmään, jotka eroavat hyvin selvästi toisistaan sosioekonomisen ja poliittisen asemansa suhteen, mutta eivät muistuta yhteiskuntaluokkia niiden aiemmassa merkityksessä.

Itse asiassa kyse on kahdesta "megaluokasta", jotka kattavat koko uus-totalitaarisen alueen: järjestelmän sisällä olevat ja sen ulkopuolella olevat, toisin sanoen sisäpiiriläiset ja syrjäytyneet. Kuuluminen jompaankumpaan näistä kahdesta "megaluokasta" ei riipu yksilön yhteiskunnallisesta tai ammatillisesta asemasta. Voit olla sisäpiiriläinen autonkuljettaja tai syrjäytynyt liikemies. Yksilön asema yhteiskunnassa määrittyy yhä enemmän sen perusteella, onko henkilö osa järjestelmää vai onko järjestelmä sulkenut hänet ulkopuolelle. Asemalla järjestelmän sisällä on tietysti myös merkitystä, samoin kuin varsinaisella asemalla järjestelmän ulkopuolella, mutta huomattavasti vähemmän kuin sillä, kuuluuko henkilö järjestelmän sisälle vai sen ulkopuolelle.

Mikä yhdistää järjestelmän sisäpiiriläisiä? Se, että he hallitsevat kollektiivisesti — sekä suoraan että epäsuorasti — valtiovaltaa ja sen kautta maan tärkeimpiä taloudellisia voimavaroja sekä pitävät hallussaan talouselämän ylintä päätäntävaltaa. Venäjää tai Valkoruteniaa eivät hallitse Putin ja Lukashenka tai pieni kourallinen heidän suosikkejaan. Ehkä tämä oli tilanne joskus aiemmin, mutta tänään tilanne on toinen. Vuosien mittaan on muodostunut valtava yhteiskuntaluokka, joka on sekä Venäjän että Valkorutenian valtiokapitalistisen talousjärjestelmän kollektiivinen edunsaaja.

Tällä sisäpiiriläisten luokalla on hyvin hajanainen ulkokehä, mutta erittäin vankka ja tiivis ydin. Tämä luokka ei ole mikään kuvitteellinen ilmiö, vaan todellinen yhteiskunnallinen subjekti, jolla on merkittäviä poliittisia tavoitteita ja joka itse asiassa kerää yhdessä voittoa käyttämällä yksinoikeuttaan poliittiseen ja taloudelliseen valtaan. Sillä on harkintakykyä ja se kykenee itseorganisoitumaan ja lisääntymään. Se näkee kaikki, jotka eivät ole osa järjestelmää, muukalaisina. Kun järjestelmän ulkopuolelle jääneet alkavat kokea itsensä yhtenä “megaluokkana” (mikä tapahtuu hyvin hitaasti järjestelmän vastatoimista johtuen), yhteiskunnassa syttyy sisällissota, joka ilmenee erityisen julmana purkauksena.

Venäjällä ja Valkoruteniassa käynnissä olevien yhteiskunnallisten prosessien luonne on täysin identtinen. Molemmissa maissa taloudellisen rakenteen perustana on valtiokapitalismi; Valkoruteniassa sitä hallitsee valtaapitävien nomenklatuura ja Venäjällä oligarkkien mafiavaltio. Molemmissa maissa valtiovalta on tärkein omistaja, ja sitä hallinnoi hallitseva luokka kollektiivisesti. Jostain syystä Valkoruteniassa kuitenkin muodostui nopeammin järjestelmän ulkopuolelle suljettujen yhteiskunnallisten ryhmien ja kerrostumien kollektiivinen tietoisuus, mikä johti luokkataistelun kiristymiseen ja kansalaisyhteiskunnan vastarinnan puhkeamiseen.

Vallankumouksellisen paradigman muutos

Mienskin tapahtumat pakottavat meidät muuttamaan käsitystämme Neuvostoliiton jälkeisten uus-totalitaaristen järjestelmien vakaudesta sekä Valkoruteniassa että Venäjällä. Tähän asti laajalti levinnyt näkemys oli, että nämä regiimit ovat epävakaassa tasapainossa ja muistuttavat palloa, joka keikkuu paraabolin huipulla; kysymys oli ainoastaan siitä, mistä lennähtää se "musta joutsen", joka pyyhkäisee pallon paikaltaan. Näyttää kuitenkin siltä, että todellisuus on hieman toisenlainen.

Uus-totalitaariset regiimit ovat osoittautuneet paljon kestävämmiksi kuin monet odottivat. Ne eivät ole juuttuneet yhteiskunnalliseen tyhjiöön, vaan lepäävät erittäin vankalla yhteiskuntaluokkiin perustuvalla pohjalla. Mikään joutsen ei horjuta niitä paikaltaan. Strategia, jonka mukaan regiimiin kohdistuva rauhanomainen painostus johtaisi sen romahtamiseen, on epäonnistunut. Tiettyjä johtopäätöksiä olisi voitu tehdä jo Venezuelan opposition epäonnistumisesta. Vaikka Venezuelan tilanteella ei ollut suoraa yhteyttä entisen Neuvostoliiton maihin, se osoitti kuitenkin yleisen suuntauksen. Lukashenka vain edisti tätä prosessia.

Yksi Valkorutenian vallankumouksen tärkeimmistä seurauksista saattaa olla vallankumouksellisen paradigman muutos. Vallankumous ei ole koskaan ollut mikään hauska seikkailu. 1800-luvulla, joka tunnetaan historiassa "vallankumousten aikakautena", vallankumouksiin liittyi aina väkivalta. Joitakuita tämä kauhistutti, toisia innotti. Marx piti väkivaltaa historian kätilönä ja vallankumousta sen veturina. Oli miten oli, kenelläkään ei ollut epäilystä siitä, etteikö vallankumousten yhteinen nimittäjä olisi tuho, sota ja verenvuodatus.

Kaikki muuttui 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä. Satelliittien ympäröimä rappeutunut totalitaarinen hirviö, joka tuhosi vieläkin kauhistuttavamman päävastustajansa hirvittävässä taistelussa, vajosi hitaasti historian roskakoriin kykenemättä kestämään kylmän sodan jännitteitä. Madot alkoivat itää järjestelmän aiemmin virheettömästi toimineissa elimissä, ja siksi sillä ei ratkaisevalla hetkellä ollut yksinkertaisesti voimia vastustaa täystuhoa. Tämän tietyssä mielessä ainutlaatuisen historiallisen tilanteen tulkittiin olevan uusi normi. Väkivallattomasta vallankumouksesta tuli uusi eurooppalainen kultakanta. Vallankumous rinnastettiin karnevaaliin, joka assosioitui punaisiin neilikoihin, kaikenvärisiin ruusuihin ja jakamattomaan ihmisarvoon.

Miljoonasta on tullut uuden sukupolven mantra — ei miljoona punaista ruusua, kuten Alla Pugatshovan laulussa, vaan miljoona mielenosoittajaa kadulla: jos miljoona ihmistä tulee kaduille, regiimi romahtaa. "Gandhismista" on tullut uusi eurooppalainen poliittinen ortodoksia. Kaikki, jotka eivät ole gandhisteja, ovat paskiaisia tai vielä pahempaa — provokaattoreita ja marginaaleja.

"Gandhismi" toimii hyvin, kun taistelet sivistyneitä brittejä vastaan, jotka ovat pyyhkineet buurisodan muistot kansallisesta tajunnastaan. Tällaisella vastustajalla ei ole varaa ampua naisia ja lapsia, koska hänen toimiaan valvovat vapaa lehdistö, poliittinen oppositio, täysivaltainen parlamentti, riippumattomat tuomioistuimet ja muu liberaali hölynpöly. Jos miljoona naista ja lasta astuu häntä vastaan, hän antautuu. Mutta missä ovat nämä "sivistyneet britit" entisen Neuvostoliiton alueella? Tilanne näyttää kovin erilaiselta, jos takanasi seisoo joukko NKVD:n, KGB:n, FSB:n ja sisäministeriön veteraaneja. Heidän kätensä ei horju.

Valkorutenian vallankumous osoitti, että romahtaneen neuvostoimperiumin alueella syntyneissä uus-totalitaarisissa yhteiskunnissa "gandhismi" ei toimi. Jos regiimi on valmis puolustautumaan asein, rauhanomaisen mielenosoituksen paradigma ei toimi. Miljoona tai edes satatuhatta mielenosoittajaa ei tule koskaan kaduille, jos armeija ja poliisi ovat valmiita ampumaan väkijoukkoon. Pienemmällä väkijoukolla "samettivallankumous" ei yksinkertaisesti onnistu. Rauhallisen vallankumouksen strategian uskottavuus kärsi vakavasti Valkoruteniassa, ja tämä on kenties tärkein johtopäätös, mikä voidaan vetää koko maailman seuraamista tapahtumista. Euroopan historia on nyt palaamassa painajaismaiselle 1800-luvulle, ja sen myötä palaa myös vallankumouksellisen väkivallan kultti.

Tärkeimmät muutokset eivät ole aluksi niinkään poliittisia kuin ideologisia. Ajatus siitä, että uusi järjestys voi ja sen pitääkin tasoittaa tietä tulevaisuuteen väkivallan avulla, toisin sanoen selvästi vastoin oikeusvaltion periaatteita, muuttuu vähitellen marginaalisesta ajatuksesta aikakauden megatrendiksi. "Gandhismin" sijaan poliittisen keskustelun uudeksi pääajatukseksi tulee kansojen perustuslaillinen oikeus kapinoida vallan anastajia vastaan. Keskustelu koskee vastaisuudessa hyväksyttäviä ja ei-hyväksyttäviä kapinan muotoja, sen strategiaa ja taktiikkaa. Valkorutenian tapahtumien jälkeen kehotukset tulla ulos kaduille käsi kädessä unohtuvat historian unholaan pitkäksi aikaa. Tulevissa vallankumouksissa mielenosoittajat eivät enää tule kadulle tyhjin käsin.

Jatkuvaa vallankumousta odotellessa

Historian ironia tuo meidät takaisin pisteeseen, joka erotti trotskistit ja stalinistit: kiistaan mahdollisuudesta rakentaa kommunismi yhdessä maassa. Tällä kertaa kyse on kuitenkin kansanvallasta. Valitettavasti tämän päivän todellisuudessa kysymykseen Venäjän ja siten myös Valkorutenian hallinnon muutoksesta ei ole käytännön ratkaisua. Rauhanomainen vallankumous on epäonnistunut. Se on osoittanut täydellisen tehottomuutensa. Menestyvälle kansannousulle diktatuuria vastaan ei ole olemassa edellytyksiä Venäjällä, eikä niitä ilmaannu tulevina vuosikymmeninä itsestään. Kehotus ja varsinkin valmistautuminen tällaiseen kansannousuun on vaarallista uhkapeliä ja tuomittava provokaatio.

Ulkoiset voimat ovat samoin voimattomia vaikuttamaan tilanteeseen millään tavalla. Tämä johtuu siitä, että nyky-Venäjä on itse asiassa jo kauan sitten sulautunut hyvin tiukasti siihen globaaliin maailmanjärjestykseen, johon länsimaatkin kuuluvat. Paradoksaalisesti länsi on tänään Venäjän regiimin vakauden tärkein takaaja. Venäjä ei ole vain osa maailmanpolitiikan asialistaa, vaan myös muokkaa sitä aktiivisesti. Venäjän ja lännen välisille suhteille on ominaista syvä keskinäinen riippuvuus ja monimutkainen intressien yhteenlomittuminen. Merkittävä epävakaus Venäjällä vaikuttaa väistämättä lännen elintärkeisiin etuihin, mikä tarkoittaa, että länsi tekee itse asiassa kaiken voitavansa sen välttämiseksi.

Näytti siltä, että Kremlillä ei ollut mitään syytä huoleen: historia oli varmistanut sen, että valtakunnan alamaiset jatkoivat ruususen uneaan. Messiaanisten aatosten riivaama mieli ei kuitenkaan antanut rauhaa toimettomaksi jääneille käsille. Moskova alkoi sekaantua yhä syvemmälle lännen asioihin, julistaen tälle käytännössä kolmannen, "hybridisen" maailmansodan. Jotkut tahot palavat edelleen halusta kostaa tappio kylmässä sodassa. Moskova yrittää kaikin voimin horjuttaa länttä ja upottaa sen sekasortoon. Näin tehden se samalla sahaa sitä oksaa, joka kannattelee regiimin vakautta. Moskova on vallankumoukselta suojassa juuri siinä määrin kuin länsi.

Jotta jotain muuttuisi Venäjällä, jotain on ensin muututtava lännessä. Venäjän vallankumous voi olla osa vain maailmanlaajuista poliittisten mannerlaattojen muutosta. Se voi tapahtua myös ilman Kremliä — koronavirus on jo tehnyt paljon esityötä. Siksi pieni tönäys Moskovasta voi hyvinkin riittää. Venäjä on historian saatossa esiintynyt samaan aikaan sekä vallankumousten pääasiallisena vientimaana että maahantuojana. Vallankumous ei siten ole Venäjälle vieras ilmiö.

Vallankumous on nyt kuitenkin jumittunut Valkorutenian asemalle. Laiturilla oleva väkijoukko taputtaa käsiään iloisesti ajatellen, että juna on kohta tulossa. Tosiasiassa se on lähdössä. Eurooppaan. Venäjältä — Valkorutenian kautta — rakkaudella. Kunnes juna palaa lähtöasemalle.

***

Ovatko rauhanomaiset mielenosoitukset pelkkää poliittista utopiaa vai provosoivatko ne väkivaltaiseen kansannousuun, Vladimir Pastuhov kysyy MBH Mediassa julkaistussa vastauksessaan yllä olevasta kirjoituksesta saamaansa palautteeseen.

Kirjoitukseni Novaja Gazeta -lehdessä Valkorutenian epäonnistuneesta vallankumouksesta sai aikaan keskustelun, jota en ollut odottanut. Jotkut vastineista olivat suoria, toiset epäsuoria. Erityisesti haluan kiittää rakentavasta kritiikistä Novaja Gazetan politiikan toimittaja Kirill Martynovia ja valtiotieteilijä Kirill Rogovia. Koska vastoin odotuksiani keskustelu olikin varsin pohtivaa ja sisällöllistä, onkin nyt tarve siirtyä yksinpuhelusta vuoropuheluun.

Kaksi ei sinänsä merkittävintä väitettä kirjoituksessani keräsivät kaikkein eniten palautetta. Ensinnäkin väitteeni siitä, että Valkorutenian vallankumous on epäonnistunut ja että siitä voi näin ollen puhua jo historian lehdille kuuluvana tapahtumana; ja toiseksi väitteeni siitä, että rauhanomaiset mielenilmaukset keinona taistella autoritaarisia hallintoja vastaan entisen Neuvostoliiton alueella osoittivat tehottomuutensa Mienskissä. Lukuisten vastaväitteiden vuoksi katson seuraavassa tarpeelliseksi selittää ja laajentaa molempia väitteitäni.

Vallankumouksen kahtalainen olemus

Vallankumoukset ilmenevät kahdessa muodossa: tekona ja prosessina. Vallankumous tekona tarkoittaa kansannousua olemassa olevaa järjestelmää vastaan ja uuden järjestyksen luomista. Tällaisen kansannousun onnistuminen edellyttää vallan vaihtumista ja poliittisen ja historiallisen jatkuvuuden katkeamista. Vallankumous prosessina tarkoittaa muutosta historiallisessa muodostelmassa, kaikkien olemassa olevien sosiaalisten suhteiden täydellistä uudelleen muotoilua ja yhteiskunnan ja valtion rakentamista aivan uudelle pohjalle.

Vallankumouksella prosessina ei ole varmaa alkua eikä lopullista loppua, vaan se voi koostua monista peräkkäisistä vallankumouksellisista teoista, joista jokainen on lopullinen ja joilla toisin sanoen on kullakin tarkasti määritelty alku ja yhtä tarkka loppu. Se, että vallankumous tekona on päättynyt, on kaikille samantien selvää, kun taas se, että vallankumous prosessina on päättynyt, selviää pääsääntöisesti vasta useiden sukupolvien jälkeen. Kuvaan tätä seuraavassa Venäjän 1900-luvun vallankumouksen esimerkin avulla.

Venäjän historian ehdottoman asiantuntijan Richard Pipesin mukaan Venäjän vallankumouksellinen prosessi alkoi vuoden 1899 opiskelijamellakoista, jotka tsaarin hallinto tukahdutti julmasti, mutta jotka kuitenkin aloittivat vallankumouksellisten muutosten aikakauden. Tämä prosessi päättyi ilmeisesti vasta vuoden 1953 jälkeen, kun Stalinia seurannut neuvostojohtajien sukupolvi vihdoin omaksui opportunistisen asenteen ja hylkäsi käsitteen valtiosta proletariaatin diktatuurina.

Puoli vuosisataa kestänyt Venäjän vallankumouksen prosessi koostui kuitenkin useista itsenäisistä "lopullisista" teoista, joista merkittävimpiä olivat vuoden 1905 tukahdutettu vallankumous, osittain onnistunut helmikuun vallankumous ja lokakuun vallankumous, jota helmikuun vallankumoukseen nähden voidaan pitää vastavallankumouksena. Lokakuun vallankumous oli erittäin onnistunut, sillä se loi yli seitsemänkymmenen vuoden ajan vallinneen uuden poliittisen järjestelmän.

Vallankumouksen aallon harjalla

Yritän nyt laskeutua tästä teoreettisesta pilvestä syntisen maan kamaralle. Valkorutenian vallankumous vallanvaihtona, kertaluonteisena tekona, jonka piti johtaa tarkasti määriteltyyn lopputulokseen — Lukashenkan syrjäyttämiseen — on epäonnistunut. En ymmärrä, miksi meidän pitäisi pettää itseämme väittämällä, että vallankumous jatkuu edelleen. Lukashenkan on onnistunut pitää kiinni vallastaan, vallankumouksellisen etujoukon toiminta on laskussa, ja kansan suuret massat eivät ole liittyneet liikkeeseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Lukashenkan regiimin olisi onnistunut pysäyttää Valkorutenian vallankumouksellinen aalto.

Vallankumous prosessina on Valkoruteniassa nimittäin vasta alkamassa. Ohi on vasta ensimmäinen näytös. Näytelmä voi kestää hyvin pitkään, jopa vuosikymmeniä, tai se voi olla hyvin lyhyt ja kestää vain muutaman kuukauden. Jos Lukashenkan hallinto tekee virheitä, mukaan lukien sellaisia, joista Kirill Rogov kirjoittaa artikkelissaan, se saattaa aloittaa toisen näytöksen melkein ilman väliaikaa. Tämä ei ole kuitenkaan pääasia. Elokuun vallankumouksen epäonnistumisen jälkeen Valkorutenia ei koskaan palaa siihen tilaan, jossa se oli ennen vallankumousta.

Valkorutenia on siirtymässä staattisesta autoritarismista dynaamiseen autoritarismiin. Ikääntyvän ja parhaan kuntonsa menettäneen nyrkkeilijän tavoin regiimin on pysyttävä jatkuvassa liikkeessä, jotta nuori ja täynnä voimaa oleva vastustaja ei pääsisi lyömään tyrmäävää iskua. Lukashenka katseli aiemmin tilannetta ylhäältä alas "kukkulan kuninkaana", mutta tästä lähin hän on kuin vuorelta alas vyöryvä kivi poliittisen uransa loppuun asti. Tämä on hänelle aivan uudenlainen tilanne.

Miten muuri murtuu?

Kysymys kuuluu: milloin Valkorutenian vallankumous, joka nyt etenee jatkuvana prosessina, saavuttaa seuraavan kerran uuden taittopisteen ja saa aikaan uuden massojen kansannousun? Tämä on yleensä vain ajan kysymys, ja se voi tapahtua hyvinkin pian. Toinen, monimutkaisempi kysymys on, minkälaisissa olosuhteissa Valkorutenian toinen vallankumous voisi onnistua paremmin kuin ensimmäinen? Kirjoituksessani epäilin, että Valkorutenian kaltaisissa tapauksissa rauhanomaisten mielenosoitusten taktiikka voisi johtaa mihinkään muuhun kuin havaitsemaamme lopputulokseen. Tämä ei tarkoita, että kannatan ei-rauhanomaista prosessia, mutta puolueettomana tarkkailijana minun on silti todettava tosiasiat.

Vastaväitteitä minulle esitettiin kahdenlaisia. Näiden vastaväitteiden ydin muodostuu kahdesta pääteesistä. Ensimmäinen vastaväite on se, että rauhanomaiset mielenosoitukset eivät ole vielä saavuttaneet täyttä voimaansa ja voivat tieteen ja tekniikan saavutusten avulla vielä saada aikaan ihmeitä. Toinen vastaväite on, että rauhanomaiset mielenosoitukset ovat se kipinä, joka sytyttää liekin.

Erään näkemyksen mukaan hirmuvallan muuri romahtaa, jos monta ihmistä tuijottaa sitä tarpeeksi pitkään. Jos muurin edessä seisoo tuhat ihmistä, se ei tietenkään riitä, mutta jos miljoona ihmistä asettuu muurin eteen, se lopulta kaatuu heidän katseensa voimasta. Jos he sen lisäksi viestittelevät keskenään internetin kautta, hirmuvallalla ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Tämä taktiikka toimii kuitenkin ainoastaan silloin, jos muurin takana on olemassa "viides kolonna", joka on valmis avaamaan portin, eikä ole olemassa tunnelia, jonka kautta hirmuvallan linnoitus voi saada täydennyksiä.

Entisen Neuvostoliiton alueen erityispiirre on kuitenkin se, että valtaa pitävät hallinnot eivät ole vielä ehtineet rappeutua ja veltostua, joten lähitulevaisuudessa ei ole myöskään ketään, joka avaisi hirmuvallan muurin portit. Koska tämä on tilanne, rauhanomaiset mielenosoitukset vallankumouksellisen taistelun menetelmänä ovat hyödyttömiä tässä ja nyt. Muuria ei voi katseella murtaa. Voidaan kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että rauhanomainen mielenosoitus on pitkäaikainen poliittinen investointi: ennemmin tai myöhemmin jotkut linnoituksen puolustajat alkavat epäröidä, heidän lapsissaan herää omatunto, heidän lapsenlapsensa yrittävät varastaa avaimen avatakseen muurin portin sisäpuolelta. Sääli vain, että minä tai kriitikkoni emme ole tätä enää näkemässä.

Vallankumouksellisen kranaatin sytytin

On olemassa myös vähemmän suoraviivainen näkemys. Hallintoa vastustavien joukossa on syytä tehdä ero aktiiviseen toimintaan valmiina olevan eturintaman ja paljon suuremman myötätuntoisen, päättämättömän ja tilanteeseen odottavasti suhtautuvan massan välillä. Eturintaman tehtävä on herättää kansanjoukkoja toimintaan. Hallinto, joka kohdistaa sortotoimensa eturintamaa vastaan, joutuu varomaan kansanjoukkoja, yrittäen estää sen aktiivisen politisoitumisen. Tämä rajoittaa hallinnon mahdollisia sortotoimia, koska jos ne ylittävät tietyn rajan, kansanjoukot tulistuvat. Hyvä esimerkki tästä oli kun mellakkapoliisi hakkasi opiskelijoita Kiovan Itsenäisyyden aukiolla, mikä sytytti Maidanin vallankumouksen. Väkivallaton protesti on toisin sanoen ikään kuin vallankumouksellisen kranaatin sytytin.

Näin ollen meidän on myönnettävä, että rauhanomaisten mielenosoitusten kannattajat eivät todellisuudessa ole ihan niin rauhanomaisia kuin miltä he näyttävät. Heidän näkökulmastaan rauhanomaisten mielenosoitusten tarkoitus on oikeastaan provosoida viranomaiset käyttämään suhteetonta väkivaltaa aseetonta siviiliväestöä kohtaan ja pakottaa epäröivät kansalaiset siten liittymään vallankumoukseen. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna rauhanomainen mielenosoitus vaikuttaa oikeastaan vain viivästyneeltä väkivallalta, ja koko rauhanomaisen mielenosoituksen retoriikka pelkästään sotajuonelta. On kuitenkin olemassa vaara, että me yritämme olla ovelampia kuin tosiasiassa olemme.

Sivuutan kysymyksen siitä, onko olemassa tietty raja, jonka ylittäessään viranomaiset varmasti joutuvat vaikeuksiin. Haluan sen sijaan kiinnittää huomiota kaikkein tärkeimpään seikkaan: rauhanomaisiin mielenosoituksiin osallistuvien ihmisten määrällä ei itsessään ole mitään ehdotonta merkitystä, eikä joku tietty määrä mielenosoittajia johda automaattisesti vallankumouksen voittoon. Miljoona hirmuvallan muurin edessä seisovaa mielenosoittajaa ovat aivan yhtä tehokkaita kuin kaksisataa tuhatta mielenosoittajaa.

Minun mielestäni nimenomaan tämä oli Valkorutenian vallankumouksen pääasiallinen opetus. Mienskissä kaduille tuli aivan tarpeeksi monta ihmistä. Uskallan väittää, että vaikka heitä olisi ollut kaksi tai kolme kertaa enemmän, mutta he olisivat käyttäytyneet samalla tavalla kuin nyt, se ei olisi muuttanut mitään.

Oletetaan, että rauhanomaiset mielenosoitukset saavuttavat julkilausumattoman tavoitteensa ja provosoivat regiimin johonkin täysin tarpeettomiin julmuuksiin. (Tosin mitä julmuuksia vielä voisi olla kaiken sen jälkeen, mitä Valkoruteniassa nähtiin elokuussa?) Ja että tämä ennennäkemätön julmuus ajaisi kaikki epäröivätkin kansalaiset kaduille. Tekeekö Lukashenka itsemurhan, kun hän saa tietää, että kaduilla ei ole kaksisataa tuhatta, vaan miljoona tai jopa kaksi miljoonaa mielenosoittajaa? Ei tietenkään.

Tämä tarkoittaa, että mikään ei oikeasti muutu, ja uudessa historiallisessa tilanteessa vallankumouksen johtajien on ratkaistava vanha pulma: pitäisikö heidän jatkaa edelleen rauhanomaisia mielenosoituksia ja kehottaa ihmisiä olemaan käyttämättä väkivaltaa vai tulisiko heidän johtaa tätä moninkertaisesti kasvanutta väkijoukkoa hyökkäykseen?

Rauhanomaisen protestin filosofia nykyisissä historiallisissa olosuhteissa on siten joko kaunis utopia, jonka odotetaan tuottavan hedelmää hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa, tai sotajuoni, jonka toivotaan ajavan regiimin raivoon ja saavan sen iskemään ensin, minkä jälkeen on mahdollista siirtyä puhtaalla omallatunnolla ei-rauhanomaisiin mielenosoituksiin. Ensimmäisessä tapauksessa kehotukset jatkuviin rauhanomaisiin mielenosoituksiin saavat kansanjoukoissa aikaan epäilyjä vallankumouksen ajallisen menestyksen suhteen, toisessa tapauksessa sen todellisten tavoitteiden suhteen.

***

[1] Vapaa Venäjä käyttää Belarusista suomenkielistä nimeä Valkorutenia ja maan pääkaupungista nimeä Miensk. Maalla on oma nimi, ja se ei ole Valko- eikä mikään muukaan Venäjä. Toimituksen mielestä nimi Valkorutenia sopii suomen kieleen paremmin kuin Belarus. Alkuperäisen ehdotuksen teki Sakari Kestinen.

[2] Vankileirillä kuollut neuvostoliittolainen runoilija Osip Mandelshtam kirjoitti vuonna 1933 Stalinille omistetun runon "Me elämme tuntematta maata jalkojemme alla".

Alkuperäiset venäjänkieliset kirjoitukset on julkaistu Novaja Gazeta -lehden verkkosivustolla 14.09.2020 ja verkkojulkaisu MBH Mediassa 29.09.2020. Suomennos: Kerkko Paananen.

[arikuosmanen]

Venäjän vallankumous tasoitti tietä Suomen itsenäistymiselle (Sydän-Hämeen Lehti)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Venäjän vallankumouksesta tuli tiistaina kuluneeksi sata vuotta. Suomessa piileskellyt bolsevikkien johtaja Vladimir Lenin oli palannut Venäjän silloiseen pääkaupunkiin Pietariin.

6.–8. marraskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 24.–26. lokakuuta) bolsevikkipuolue otti vallan työläisneuvostojen nimissä.

Lokakuun vallankumousta edelsi keväinen vallankumous, jossa valta siirtyi keisarilta väliaikaiselle hallitukselle. Keisarin kaatuminen vauhditti myös Suomen itsenäistymispyrkimyksiä.

Luopioisista kotoisin oleva Pertti Toivari kaivoi esiin vallankumousta todistamassa olleen isosetänsä Vilho Toivarin muistiinpanot tapahtumapaikalta.

  Levoton kevät – Pietari sata vuotta sitten

Sata vuotta sitten Suomi oli vielä – hetken aikaa – autonominen osa laajaa Venäjän valtakuntaa. Autonomia tarkoitti rajoitettua itsehallintoa, ilman omaa varusväkeä. Osa nuorista suomalaismiehistä kävi armeijan, mutta armeijan johto oli alistettu Venäjälle

Venäjän silloisen pääkaupungin Pietarin kevät 1917 oli ollut levoton. Mahtava Venäjän keisarikunta oli juuttunut ensimmäisen maailmansodan mutakuoppiin.

Suurella innolla sotaan lähtenyt mieslukuinen armeija oli jumittunut ampumahautoihinsa. Kylmä, nälkä, taudit ja vihollinen vaivasivat. Yhden pääradan varaan rakennettu huolto toimi huonosti, kalustosta ja tarvikkeista oli pulaa, tai ne olivat väärässä paikassa. Miestappiot kasvoivat.

Keisariperheen naisväki osallistui kotirintamalla haavoittuneiden hoitoon ja innosti näin lähinnä aatelisperheitten naisväkeä ja sodan siunannutta kirkkoa. Keisari oli yritteliäs, mutta neuvoton. Kotirintamalla ruokapula vaivasi, kansa kävi tyytymättömäksi ja alkoi kapinoida.

Kevät 1917 oli koko valtakunnassa levoton. Uudet aatteet ja kapinahenki levisivät.

Uudet aatteet valtasivat ihmismieliä

Vaikka sota vaikutti meilläkin, suomalaisten ei tarvinnut kansakuntana osallistua sodan suurtaisteluihin. Sotaan toki varauduttiin täälläkin muun muassa linnoitustöin. Maassa oli venäläistä varusväkeä.

Uudet aatteet valtasivat ihmismieliä meilläkin. Itsenäisyysajatus oli herätetty ja työväenliike ajoi köyhän kansanosan asiaa. Jääkäriliike oli salaisin puolin perustettu. Ensimmäiset vapaaehtoiset kouluttautuivat Saksassa ja osallistuivat sen armeijassa sotaan emämaata Venäjää vastaan.

Suomen ja Venäjän raja kulki tuolloin aivan Pietarin porteilla. Matka Viipurista Pietariin oli lyhyt ja junayhteydet Helsinkiin ja muualle Suomeen toimivat.

Pietari oli valtakunnan pääkaupunki, hallinnon keskuspaikka, jossa oli myös teollisuutta ja kaupallisia palveluita. Pietari houkutteli ja tarjosi työtä myös suomalaisille, erityisesti Kannaksen väestölle. Niinpä isoisämme isoisäkin Tahvo (s. 1841) oli siirtynyt työn perässä Viipurin naapurustosta Niemenlautalta lähemmäksi Pietaria. Työmaana oli suoturpeen toimittaminen lämmitystarpeiksi kaupunkilaisille.

Osa hänen pojistaan muutti työn perässä aina Pietariin asti, töihin terästehtaille. Vanhin pojista, isoisämme isä Antti (s. 1870) sen sijaan jäi töihin Suomen puolelle, rautateille, ensin asemanhoitajaksi Wärtsilän teollisuusyhdyskuntaan ja myöhemmin etelämmäksi, Akkaharjun sahakylän asemalle. Hän toimi myös aktiivisena työväenyhdistyksen puheenjohtajana, mistä hänelle sittemmin aiheutui suuria hankaluuksia. Mutta henki onneksi säilyi.

Antin vanhempi poika, isämme setä Vilho (s. 1897) seurasi nuorena miehen alkuna oman isänsä jalanjälkiä rautateiden palvelukseen. Palvelusuhde johti aluksi Lanskajan asemalle, joka on yksi viimeisiä asemia ennen radan päätepistettä Pietarin Suomen asemaa. Rautatiet olivat tuolloin kaiken toiminnan valtasuonia ja sellaisina luonnollisesti elintärkeitä.

Kun levottomuudet Pietarissa ja muuallakin valtakunnassa alkoivat ja puhkesivat lopulta vallankumoukseksi, tempautui Vilhokin siihen mukaan. Mukana oli varmasti paitsi nuoren miehen toiminnanhalua myös tulevan sanomalehtimiehen uteliaisuutta.

Epäilyttävä kieltäytyjä passitettiin Siperiaan

Lehtimieheksi päätynyt Vilho Toivari kirjoitti muistiin kokemuksensa Venäjän vallankumouksesta.

Vilho Toivari osallistui keisarihallinnon kaataneeseen maaliskuun vallankumoukseen asemanhoitajana. Vallankumouksessa hän toimi l��hinnä silminnäkijänä ja uteliaana havainnoitsijana, pyssy toki silmänlumeena kädessä, mutta omien sanojensa mukaan laukaustakaan ampumatta.

Myöhempään saman vuoden lokakuun bolsevikkien vallankumoukseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin Vilho osallistui vastentahtoisesti. Syy oli että hänen olisi pitänyt muun muassa toimia työtovereittensa tarkkailijana ja mahdollisen vastarinnan ilmiantajana.

Epäilyttävänä kieltäytyjänä Vilho passitettiin lopulta arestiin Siperiaan, metsätöihin. Sieltä hän pelastui nälästä heikkona ja pääsi lopulta monen mutkan kautta kuin ihmeen kaupalla hengissä Koti-Suomeen. Tämä tapahtui vasta vuonna 1922.

Tällä välin itsenäistyneessä Suomessa Vilhon ura olisi ehkä voinut jatkuakin rautateillä, mutta heikentynyt terveys ja ehkä myös politiikka vaikuttivat uranvaihtoon. Vallankumoukseen osallistujana (vaikka se osaltaan mahdollistikin Suomen itsenäistymisen!) sekä punavankina – perättömän ilmiannon perusteella tuomittuna – viruneen isänsä takia Vilho oli ehkä vähintäänkin epäilyttävä valtion virkaan. Karkotus Siperiaan, raskas metsätyö siellä ja puutteellinen ravinto oli myös vienyt nuoren miehen terveyden, ainakin hetkellisesti.

Hyvänä kirjoittajana Vilho hakeutui isänsä aloitteesta lehtimiehen ammattiin. Hyvä niin, sillä ilman sitä kokemusta ja osaamista hän ei ehkä olisi tullut myöhemmin kirjoittaneeksi ylös tietojaan edesmenneiden sukulaistemme vaiheista, eikä omia kokemuksiaan merkittävien historiallisten tapahtumien todistajana.

Valokuvat ja muistelmat Työväen Arkistossa

Kivääriin oli kaksi patruunaa, jotka Vilho ampui pikkuveljensä Erkin (Pertti Toivarin isoisä) kanssa Akkahrjun hiekkakuopan rinteeseen maalitauluksi asetettuun klapihalkoon. Tämä taisikin olla ainoa todellinen ”väkivallanteko” johon Vilho vallankumouksen yhteydessä syyllistyi. Mutta ajan hengestä kuva kertoo hyvin!

Tapasin Vilhon viimeisen kerran ollessani armeijasta iltalomalla 1970-luvun alkupuolella. Istuimme hänen kotonaan Helsingin Hesperianpuiston varrella.

Vilho oli tuolloin jo leskimies. Pakollisten kuulumisten vaihdon ja kahvittelun jälkeen ei meillä ollut enää paljon keskusteltavaa. Emmehän kuitenkaan olleet kovin läheisiä sukulaisia.

Lähtiessäni Vilho halusi kuitenkin vielä varmistua siitä, että hänen kirjoittamansa muistiinpanot olivat myös kotikirjahyllyssämme. Sanoin niin olevan ja hän vaikutti siitä tyytyväiseltä.

Muutama vuosi sitten Työväen Arkiston tutkija otti meihin Vilhon sukulaisiin yhteyttä ja kertoi että, paitsi muistelmansa, Vilho oli lahjoittanut sinne liki tuhannen valokuvan kokoelmansa säilytettäväksi. Suuri osa etenkin vanhimmista kuvista oli ilman tunnistetietoja, mutta muun muassa Vilhon omien muistiinkirjoitusten perusteella osa kuvista on voitu tunnistaa ja niissä olevat henkilöt nimetä. Urho-isästämmekin oli siellä kuva suloisena vauvana, otettu siis 1920 -luvun lopulla!

Ohessa on katkelma Vilhon muistelmista Pietarin tapahtumista reilu 100 vuotta sitten. Sellaisina kuin ne hänen kohdallaan ovat tapahtuneet. Sellaisina kuin hän on ne vuosikymmeniä myöhemmin muistanut ja muistiin kirjannut.

Pertti Toivari

Vilho Toivari

Vilho Toivari (1897–1973) oli Suomen Sosialidemokraatti -lehden pitkäaikainen toimitussihteeri.

Sodan aikana hän toimi, ilmeisesti juuri Neuvosto-Venäjän tuntemuksensa ja kielitaitonsa ansiosta, tiedotusjoukoissa. Netistä löytyykin Vilhon kohdalla merkintä kuulumisesta pieneen sodanajan tiedottajien ”Raivaajat” -ryhmään. Ilmeisesti Vilhon kohdalla kyse on ollut tiedotustoiminnan suuntaamisesta erityisesti työväestön suuntaan.

Maaliskuun vallankumous puhkeaa

Vilho Toivari maaliskuun vallankumouksen jälkeen, kesällä 1917 valokuvastudiossa. Kuvassa on hänen omien muistelmiensa mukaan vallankumouspäivänä saadut ”voiton merkit”: käyrä miekka-hukari, saksalainen sotilaskivääri, johon hän oli vaihtanut vallankumouksessa kantamansa Berdan-kiväärin, sekä pikkupojilta ostettu, vuoden 1874 mallia oleva Smith-Wesson rullarevolveri, johon ei ollut patruunoita. Kuvalähde: Vilho Toivarin valokuvat / Työväen arkisto

Olin sunnuntaina ollut vuorossa junanlähettäjänä. Sain sen loppuun illalla ja seuraava työvuoroni oli määrä alkaa maanantaina 12. maaliskuuta 1917.

Petrogradin tehtailla oli lakkoja. Adolf-setäni ja Eino Bruun palasivat maanantaiaamuna tyhjin toimin aamuseitsemän jälkeen kotiin. Väki ei ollut saapunut tehtaalle.

Oserkista, Udelnajasta Suomeen päin olevalta seuraavalta asutusalueelta oli aamulla saapunut meille setäni kotiin kupariseppä Pekki, joka sanoi lähtevänsä vilkaisemaan, ovatko lähistöllä olleen sokeritehtaan työläiset saapuneet työpaikalle.

Hän palasi tuota pikaa takaisin ja sanoi tehtaan seisovan. Hän lähti Suomen asemalle tarkoituksenaan mennä kotiinsa Oserkiin. Puolisen tunnin kuluttua tulee hän juoksusta hengästyneenä takaisin ja ensisanoikseen laukaisee:

– Nyt se alkoi!

Suomen asemalla kaikki santarmit juoksivat kuin rotat pakoon ja kätköön asema-alueen korokkeille rakennetun laajan asemalaiturin alle, kun työmiehet tulivat asemalle kivääreineen.

Vanhempien miesten parrat alkoivat päristä. Juttu lähti tosissaan käyntiin mutta meitä kahta nuortamiestä, Bruunin Einoa ja minua, vietiin kadulle katsomaan mitä tapahtuu.

Oli mitä kaunein maaliskuinen aamupäivä. Kadut lumesta valkoisina ja aurinko loisti pilvettömällä taivaalla pienen pakkasen saadessa ilman kuulakkaaksi.

Ihmisiä oli katukäytävillä tavallista runsaammin seisoskelemassa. Yhtäkkiä alkaa parinsadan metrin päästä näkyä kadun täydeltä ihmisvirta. Kadun täyttävä väenpaljous lähestyy ja nyt huomaamme sen etupäässä astelevan nuoren reservivänrikin virkapuvussa olevan miehen, jonka paljastetun ja ylös kohotetun sapelin kärkeen on sidottu punainen liina rusetiksi.

Kulkue lähestyy, alkuosa ohittaa meidät ja niinpä liittäydymme väen mukaan. Ei ollut kysymys mistään järjestäytyneestä kulkueesta. Ihmiset vaelsivat vain kadun täydeltä edellisten perässä.

Lähes puoli kilometriä taivallettuamme ihmisvirta pysähtyy.

Oli saavuttu kadun kulmaukseen, josta alkoi runsaan kilometrin laajuinen miltei rakentamaton alue. Vasemmalla olivat viipurilaisen rykmentin kasarmit ja harjoituskenttä.  Oikealla taasen oli Suomen aseman ratapihan vieressä tämän uusi kuusikerroksinen, erään meijeriyhtiön rakennuttama talo. Valmistuttuaan sodan syttyessä se oli otettu reservijoukkojen kasarmiksi. Nyt tuohon taloon oli majoitettuna joku pioneerirykmentti.

Kuulin joukon etuosassa keskusteltavan siitä mitä tehtäisiin. Sanottiin, että lienee uskallettua lähteä tuota viipurilaista rykmenttiä kohti liikkeelle, koska ei oltu tietoisia, miten tämä vakinainen joukko-osasto suhtautuisi siihen. Sen sijaan päättivät miehet, että lähetetään lähetystö tähän lähellä olevaan reservin pioneerirykmenttiin.

Niin sitten muutama mies erkani joukosta ja he lähtivät asialle. Jonkun kymmenen minuutin kuluttua he palasivat seurassaan tuosta rykmentistä peräisin olevia upseereja, jotka saivat mennä sen tiensä.

En havainnut minkäänlaista väittelyä tai muuta välienselvittelyä kansajoukon lähetystön ja näiden upseerien välillä. Viimemainitut saivat rauhassa mennä omille teilleen ja he häipyivät keskikaupungille päin kansanjoukon sekaan.

Nyt sen sijaan väenpaljous siirtyi poikkikadulle ja alettiin taivaltaa rakennukselle, josta upseerit olivat poistuneet. Talon ääreen saavuttua olin joutunut väkijoukon alkupäähän ja ensimmäisten mukana olin sisällä rakennuksen pihanpuoleisesta ovesta. Aloimme kiivetä rappuja ylös.

Kuulin ympärillä olevien miesten puheista, että etsittiin asevarastoa. Tultiin sitten kuudenteen kerrokseen ja mentiin siellä sisään isoon huoneeseen, joka oli sisustettu jonkinlaisen kasarmin tyyliin. Keski-ikäisiä sotamiehiä oli täällä runsaasti. Heiltä tiedusteltiin aseita ja saatiin kuulla, ettei niitä heillä ole, mutta että asevarasto on talon pohjakerroksessa saman portaikon varrella.

Me etummainen joukko tietenkin aloimme heti painua rappuja alas, toisten vielä kiivetessä samoja rappuja ylös. Emme puhuneet mitään ja saavuimme pohjakerrokseen. Siinä oli tosiaan neuvottu, tavallinen puinen peiliovi, mutta se oli lukossa.

Tuota pikaa oli peilit potkaistu hajalle. Niistä päästiin sisään ja ovi saatiin pois paikoiltaan.

Huone oli vajaan 20 neliömetrin kokoinen, ja tosiaan siellä olivat luultavasti rykmentin kaikki aseet, kasattuina kohtalaiseen pinoon seinävierelle.

Niitä alettiin kantaa ulos sylikaupalla kuin halkoja. Osoittautui, että nämä olivat vanhanmallisia Berdan-kiväärejä. Aseet heitettiin pihamaalle väkijoukon eteen, joka heti poimi siitä itselleen kappaleen sikäli kun niitä siihen tuotiin.

Pian oli varasto melkein tyhjä. Päähäni välähti, etten ollut itselleni varannut yhtään pyssyä. Silmäsin ympärilleni jotain löytääkseni. Ja niin tapasin vielä erilaisen kaman seasta tuollaisen hieman käyrän, vanhempimallisen krenatöörien käyttämän lyömähukarin, jollainen nyt on kotonani vanhojen muistoesineiden kokoelmassa. Sain käsiini vielä metrin mittaisen kapeahkon mänttiremmin, jolla sitaisin hukarin vyölleni pitkän talvitakkini alle.

Niin olinkin sitten valmis lähtemään asuntooni setien luokse näyttämään mikä oli käynnissä.

Menin asuntoomme, aukaisin palttooni napit, levähytin päällystakin liepeet levälleen, jotta hukarini tulisi näkyviin ja sanoin, että on tapahtunut vallankumous.

Adolf-setäni, joka ontui vasenta jalkaansa lapsihalvauksen jäljiltä ja niin ollen ei turhaa liikkunut ulkosalla, lausahti tähän piikittelevään tapaansa:

– Vai vallankumous! Jos sinulla olisi kivääri, niin sitten minä uskoisin puheitasi, mutta tuo, ei tuo vielä mitään sellaista todista.

Vastasin tähän, että katsotaanhan, ettekö usko. Ja painuin samassa ovesta ulos.

Minua alkoi harmittaa, etten ollut varannut itselleni pyssyä, vaikka olin ollut niitä toisille jakamassa. Päätin vielä mennä majoitusrakennuksen luokse katsomaan, enkö jostain, vaikkapa lumihangesta löytäisi sellaista.

Ja niinpä kävi, että saman ulko-oven vieressä, josta olimme kantaneet Berdanit pihalle kansanjoukolle, oli ovenpieltä vasten nojallaan yksi ainokainen kivääri. Joku oli tietenkin tullut katumapäälle ja tuonut ja jättänyt sen siihen. Korjasin talteen heitteille jätetyn ja vaarallisen – tosin patruunattoman – aseen.

Patruunoita ei muuten tuossa asevarastossa, sitä tyhjentäessämme, ollut yhtään kappaletta.

Olin siis saanut kiväärin, vanhan kunnon Berdaanin, samanlaisen aseen, jolla isäni oli harjoitellut aikanaan vanhassa Suomen sotaväessä Viipurin 8. tarkk´ampujapataljoonassa asevelvollisena ollessaan.

Läksin hiljalleen paluumatkalle. Väkeä oli vielä katujen täydeltä ja aseita ukolla kuin ukolla.

Osuin väkijoukon halki hivuttautuessani miesryhmän joukkoon, jossa eräs jakeli peltilaatikosta patruunoita. Kun nähtiin, että minullakin oli pyssy, kysäistiin, onko patruunoita. Kun vastasin, ettei ole, työnnettiin samalla kouraani kolme kappaletta. En katsonut niitä sen tarkemmin, vaan pistin ne taskuuni ja aloin hivuttautua edelleen asunnolle.

Olin ehtinyt jo noin parinsadan metrin päähän kotipaikasta väkijoukon seasta pujotellen, kun alkoi kuulua kiväärin laukauksia. Ympärilläni parveilevassa kansanjoukossa alttiin puhua, että ne ovat ne faraonit, jotka ampuvat. Tällä haukkumanimellä mainittiin niinä aikoina kaupungin poliiseja.

Kansa osoitteli siinä aukean tontin toisella laidalla olevaa kirkkoa ja kuului huudettavan, että ne ampuvat tuolta kirkon tornista. Niille pitää antaa samalla tavalla takaisin.

Siinä alkoi kuulua joitain laukauksia väkijoukostakin käsin. Minun äärelläni oli eräs matami, joka ryhtyi, nähtyään että minulla oli kivääri remmistä olalla, kehottelemaan että kansalainen, ampukaa tekin tuonne kirkon torniin, saavat faraonit mitä haluavat.

Eihän minun muu auttanut kun ryhtyä ampumistouhuun, jotten olisi munannut itseäni pahemman kerran. Otin siis kiväärin käsiini ja panoksen taskusta. Ryhdyin lataamaan, mutta patruunapa peijakas ei menekään piippuun.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen ja pian. Matami seurasi silmät tapilla minun latausyrityksiäni ja niinpä sanoinkin hänelle, että pyssy pahus on tästä pakkasesta jäätynyt, ei mene luoti piippuun kuten näkyy.

Eukkokulta keksi heti hyvän konstin. Hän käski minun heti paikalla mennä kotiin ja äkkiä sulattaa pyssy jäistä puhtaaksi ja sitten tulla ampumaan. Vastasin hänelle, että ei tässä muu auta, pyssy on saatava sulatetuksi heti, ja lähdin.

Olin heti patruunaa kiväärin patruunapesään pannessani huomannut, että eihän nämä patruunat olekaan tämän pyssyn kaliiberin mukaisia, mutta enhän osannut sitä ryhtyä esitelmöimään matamille, ei hän olisi sitä käsittänyt kuitenkaan. Niinpä siis kuin onnenkaupalla keksin tuon pakkasilman ja jäätymisen ilman pitempiä ajatteluja.

Tulin siis kotiin ja kumautin kiväärin perän lattiaan ja sanoin sedälleni, että joko nyt uskotaan vallankumoukseen, ja setäni uskoi. Ihmeteltiin ja päiviteltiin, että varmasti Nikolai nyt saadaan vallasta, ja valta kansanvaltaiseen muotoon Venäjälläkin.

Sodan aikana Vilho Toivari toimi tiedotusjoukoissa ja yleni vakanssissa vänrikiksi asti.

Oli käsillä jo iltapäivä. Läksin kävelemään Suomen asemaa kohti keskikaupungille päin nähdäkseni mitä siellä tapahtuu. Aikaisemmin mainittu Viipurilainen rykmentti oli tähän mennessä siirtynyt kansan puolelle ja upseerit ajettu tiehensä sieltä.

Samoin kansanjoukkojen puolelle oli siirtynyt eräs vakituinen rykmentti, jonka kasarmit olivat pohjoisen Nevan haaran takana asuntomme kohdalla noin kilometrin päässä. Sieltä virtasi tähän rykmenttiin kuuluvia sotamiehiä hajanaisina ryhminä ihmisten seassa. Tunsin näiden sotilaiden puvuista sen merkin, että heidän furaskansa, koppalakin alempi reuna oli valkeaa verkaa yläosan ollessa kenttäharmaan. Tämä osa kaupunkia oli siis jokseenkin rauhoittunut.

Tultuani lähelle Suomen asemaa näin jalkakäytävän vieressä katuojassa pitkänään ja verissään Viipurin kaupunginosan pitkäpartaisen pristavin, poliisipäällikön, joka edellisellä viikolla oli jaellut solmuruoskallaan opetusta kansalle. Mies oli ollut jo useamman tunnin kuolleena, koska veri oli jäätynyt. Vieressä siinä oli tukeva koivuinen metrin halko. Ei häneen oltu tuhlattu ampuma-aseen luotia.

Jatkoin matkaa Nevan yli aina Shpalernajan vankilan ja sen yhteydessä olleen Petrigradin piirioikeuden palatsille saakka. Palatsissa raivosi tulipalo, jota ei kukaan ollut sammuttamassa, päinvastoin oli rakennuksen ikkunat säpäleinä ja kyteviä ja osin hiiltyneitä asiakirjoja heitelty hujan hajan alas kadulle.

Katselin siinä hetken aikaa näitä kahta rakennusta ja korjasin taskuuni maasta muistoksi reunoiltaan jo hiiltyneen asiapaperin, joka osoittautui jonkin kansalaisen syytepaperiksi, kuitenkin niin paljon jo turmeltuneena, ettei yksityiskohtaisempaa selvää siitä saa kenen asiakirjoihin se on kuulunut.

Tämä oli juuri se oikeuspalatsi, jossa käsiteltiin venäläisten toimesta Suomessa vangittujen ja Venäjälle vietyjen ja siellä vankiloihin pantujen tai karkotettujen asiat. Samana päivänä puolenpäivän aikaan olivat kansanjoukon avustuksella vankilasta päässeet ulos myös siellä olleet satakunta suomalaista, osa jääkäreitä.

Mitään erikoisempaa taistelujen ääntä ei kaupungin keskustasta kantautunut, joten läksin paluumatkalle ja poikkesin Suomen asemalle. Aivan asemarakennuksen lähistöllä tapasin korkean esimieheni, liikennetarkastaja Lingon ja päätin pysähtyä hänen kanssaan vaihtamaan muutaman sanan.

Sanoin hänelle, että minulla alkaa illalla kello 10 päivystysvuoro Lanskajassa, onkohan sinne mentävä tällaisena aikana, kun junatkaan eivät nyt kulje. Hän vastasi, ettei hän voi käskeä minua sinne menemään, kun ei ole junayhteyksiäkään, mutta olisi tietenkin hyvä, että suomalaiset asemat olisivat virkamiesten miehittämät kaiken varalta.

Sanoin hänelle olevani valmis menemään sinne jalkaisin, olinhan tuon matkan joskus ennenkin kävellyt raitiotieliikenteen ollessa lamassa. Samalla vakuutin hänelle, että kyllä Lanskajan asiat varmasti hoidetaan.

Ja niin hyvästelimme. Palasin asunnolleni ennen kuin lähtisin illalla kävelemään työpaikkaani.

Kotona riitti koko iltapuolen pohtimista, kuinka asiat päättyvät. Saadaanko keisarivalta kukistettua vai miten käy?

Tiedettiin, että keisari Nikolai II oli tällä kertaa Mogilevin kaupungissa Venäjän armeijan päämajassa, jonne hän oli mennyt koko armeijan ylipäällikön asemassa, syrjäytettyään aikaisemmin suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin, jolle oli ylipäällikkyyden antanut heti sodan puhjettua.

Sanomalehdet eivät ilmestyneet sinä päivänä. Myöhemmin illalla levitettiin kaduilla lyhyitä lisälehtiä, joita julkaisivat luultavasti kumoushankkeen johdossa olleet.

Niinpä sitten kello 8 jälkeen illalla läksin taivaltamaan Lanskajaa kohti jalkaisin. Puolivälissä matkaa nousin ratavallille, jossa ajattelin olevan turvallisempaa kulkea, vaikka ympäristö tuntuikin hiljaiselta.

Korkeata ratavallia kuljin sitten kolmisen kilometriä rataa pitkin. Kaikki junaliikenne samoin kuin kaupungin muukin liikenne oli lamassa. Suurkaupunki oli kuin nukuksissa. Ei kuulunut mitään melua, ei laukauksia, joita vielä iltapäivällä sieltä täältä kantautui korviin.

Nyt oli kaikki hiljentynyt. Ihmiset olivat asunnoissaan ja odottivat mitä tuleman pitää.

Ei näkynyt edes tulipalon loimotuksia. Aikaisemmin päivällä kärynneet muutamat palot olivat jo sammuneet.

Vilho Toivari

from WordPress http://ift.tt/2yhql2J via IFTTT

[insuranceautolawnews]

  Rautatientorille alkoi kerääntyä väkeä heti aamusta. Oli kaikenlaisia huhuja. Nytkö se alkaisi, vallankumous? Syntyisikö Helsingissäkin mellakoita niin kuin Pietarissa?

Tehtaat seisoivat, pankit olivat kiinni, eivätkä raitiovaunut kulkeneet. Oppilaat oli lähetetty koulusta kotiin.

Maaliskuun 17. päivä vuonna 1917 oli lauantai. Rautatientorille marssi venäläisiä sotilaita punalippuineen. Heitä täytyi olla siellä jo tuhansia, punaiset nauhat napinlävissä, punaiset liput tanassa.

Hurraahuudot vapisuttivat toria. Keisari oli syösty vallasta!

Silloin jostain alkoi kuulua laukauksia. Tulivatko ne hotelli Fennian parvekkeelta? Sotilaat torilla heittäytyivät maahan. Syntyi pakokauhu, ihmiset tungeksivat toistensa yli.

Joukko sotilaita ryntäsi Kansallisteatterin portaille. He hakkasivat ovea.

Sisällä teatterissa vahtimestari Valtonenhttp://ift.tt/2lpHwI1 kuuli huudot ja riensi avaamaan. Mutta ennen kuin hän sai lukon auki, joku sotilaista löi oven lasiruudun rikki kiväärin perällä.

Isku osui Valtosta päähän. Hän kaatui lattialle ja menetti tajuntansa.

Sotilaita ryömi rikki lyödystä ikkunasta sisään teatteriin. He avasivat oven tovereilleen. Eteinen täyttyi kovaäänisistä miehistä, joilla oli paksut lumipyrystä märät manttelit.

He vetivät kiväärinsä vireeseen.

Jossain heidän jaloissaan makasi Kansallisteatterin vahtimestari Valtonen.

Maaliskuun vallankumouksessa 1917 Helsingissä kuoli muutamia kymmeniä ihmisiä. He olivat venäläisiä upseereita ja aliupseereita, jotka heidän omat sotilaansa ampuivat. Sijainti: Kansallisteatteri, Vilhonkatu 11, 60°10’19’’ P 24°56’38’’ I

[kirjoitukset]

Suomen sisällissota 1918

Syitä:  -Yhteiskunnallinen  eriarvoisuus oli kasvanut 1800-luvun lopulta lähtien -Elintasoerot nousivat maaseudun väestönkasvun, koneistumisen ja metsien arvonnousun myötä. -> Talonpojat vaurastuivat, mutta tilattomilla oli hankaluuksia löytää toimeentuloa. -Teollistuminen lisäsi kaupunkien sisäistä eriarvoisuutta. Ongelmat teollistumisen kanssa keskittyivät Etelä-Suomen kaupunkeihin. Huono palkka, pitkät työpäivät ja muut Englannista tutut teollistumisen alkuvaiheen ongelmat näkyivät Suomessakin. -Työläiset olivat pettyneitä eduskunnan toimintaan - Järjestysvaltatyhjiö lisäsi levottomuuksia Talous- ja elintarvikeongelmat (taustalla maailmansota ja Venäjän ongelmat viljantoimituksessa) -Työttömyys kasvoi -Lokakuun vallankumous Venäjällä innoitti Suomen työväkeä Katso taulukot abihissasta: s.116 ja s. 117

Käytettyjä nimityksiä: Vapaussota, luokkasota, kapina/punakapina, veljessota, kansalaissota, sisällissota

[kirjoitukset]

Suomen sisällissodan seuraukset

-Saksa-suuntaus jatkui vielä vuoden 1918 loppupuolelle asti. Valkoiset voittivat sisällissodan ja katsoivat, että vain Saksa voisi antaa Suomelle turvaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Kesällä kukaan ei voinut tietää, että Saksa häviäisi maailmansodan -Kiista hallitusmuodosta. Porvareistä osa halusi ulkomaalaisen hallitsijan pitämään kansan kurissa - 1920-30-luvun Suomea voidaan kutsua valkoiseksi Suomeksi. Valkoiset hallitsivat -Tarton rauhassa 1920 Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat rajoista ja vakiinnuttivat suhteensa. Maiden välit olivat yhtä epäluuloiset. Valkoinen Suomi vihasi ja pelkäsi kommunismia. Se näkyi esim. lapuanliikkeen muotoutumisena 1930-luvun vaihteessa. -Eheytyspolitiikka. Valkoiset ymmärsivät voitostaan huolimatta, että työväen oloja pitäisi parantaa -Työväenliike jakaantui. -> maltillinen siipi jatkoi SDP:nä työväen asioiden ajamista poliittisesti. Vallankumouksen johtohahmot perustivat SKP:n Venäjällä. Sen tavoitteena oli toteuttaa vallankumous Suomessa. Vaikka sen toiminta oli kiellettyä, se vaikutti erilaisten peitejärjestöjen kautta Suomen politiikkaan ja ammattiyhdistystoimintaan.

Hallitusmuodon päättäminen:

-Itsenäisyysjulistuksessa Suomi oli tasavalta, mutta siitä peruslakia ei ollut -Sisällissodan seurauksena jotkut porvareista alkoivat kannattamaan monarkiaa. Sisällissota nähtiin merkkinä demokratian heikkoudesta. Monarkistit halusivat vahvan kuninkaan, joka pitäisi kansan kurissa. 1919 monarkistit perustivat Kansallinen Kokoomus-puolueen. -Tasavaltalaiset (tasavaltaa kannattavat) halusivat vahvan eduskunnan, joka johtaisi Suomea presidentin kanssa. He eivät halunneet rajoittaa kansan valtaa.  -Vasemmistopuolueet(SDP) kannattivat tasavaltaa, myös Maalaisliiton jäsenistä suurin osa kannatti tasavaltaa. Liberaali Edistyspuolue(1918-1951) syntyi tasavaltalaisten ympärille

Lapuanliike

-Toimi vuosina 1929-32. Lapuanliike oli äärioikeistolainen kansanliike, jonka päämääränä oli estää kommunistien toiminta -Osa porvareista oli tyytymätön eheytyspolitiikkaan ja ajatteli, että kommunistien osallisuus eduskunnassa ja näkyvyys ammattiyhdistysliikkeissä hukkasi vapaussodan perinnön. -> Yleinen pelko kommunisteja ja Neuvostoliittoa kohtaan -Pelko uudesta vallankumousyrityksestä ei ollut todellinen, sillä kommunisteja oli Suomessa vähän. -Yleinen huoli talonpoikaisen elämänmuodon säilymisestä kaupungistuvassa Suomessa lisäsäi liikkeen suosiota. Kommunistit oli perinteinen vihollinen, johon talonpoikien yleinen huoli pystyi purkautumaan -Kommunistien provokatiivisuus vaikutti lapuanliikkeen syntyyn. Kommunistit pitivät tilaisuuksia erityisesti Pohjanmaalla. Pohjanmaa oli ollut sisällissodan aikana valkoisten vahvaa tukialuetta.

-Lapuanliike painosti kommunisteja väkivallalla. Heitä uhkailtiin, kyyditettiin(itärajan läheisyyteen) ja heidän kirjapainojaan tuhottiin -Painostivat hallitusta ja eduskuntaa, jotta kommunismi kiellettäisiin lailla -Näkyvin keino painostaa oli talonpoikaismarssi kesällä 1930

-Lapuanliike sai kommunismin kiellettyä Suomessa syksyllä 1930 -Väkivaltaisuudet jatkuivat ja ne kohdistuivat myös sosialidemokraatteihin. Toimien myötä yleinen mielipide kääntyi hitaasti liikettä vastaan -Liikeen toiminta päättyi Mäntsälän kapinaan 1932. Lapuanliike hajosi ja tilalle tuli poliittinen puolue Isänmaallinen kansanliike(IKL). Se ei kuitenkaan noussut merkittäväksi puolueeksi eduskunnassa.

Abihissa: s.121 taulu

Käsitteitä: 

Eheytyspolitiikka: Tarkoituksena yhtenäistää kansa sisällissodan jälkeen. Lainsäädännöllä koitettiin vähentää työväen tyytymättömyyttä ja radikalismia Lex Kallio: Maanhankintalaki vuodelta 1922. Se antoi tilattomille oikeuden lunastaa maata. Pakkolunastuksia ei tarvittu, koska maat saatiin pääosin valtion alueista. Laki nimettiin maatalousministeri Kyösti Kallion mukaan. Mäntsälän kapina 1932 helmikuu: Lapuanliikkeen organisoima kapina, jonka tavoitteena saada hallitus eroamaan. Loppui verettömästi presidentti Svinhufvudin pitämään radiopuheeseen, joka johti Lapuanliikkeen toiminnan loppumiseen. Talonpoikaismarssi: Lapuanliikkeen ja suojeluskuntien järjestämä mielenosoitus Helsingissä. Heinäkuu 1930. Torpparilaki 1918: Antoi vuokraviljelijöille oikeuden lunastaa tilansa.  Tynkäeduskunta: Eduskunta sisällissodan jälkeen 1918 - 1919 eduskuntavaaleihin asti. Nimitys johtui siitä, että lähes kaikki sosiaalidemokraatit puuttuivat eduskunnasta. Valkoinen Suomi: Sisällissodan voittaneiden valkoisten hallitsema Suomi. 1918-44. Näkyi esimerkiksi siten, että poliisin, armeijan ja koulujen virat olivat valkoisten käsissä. Epävirallinen nimitys. Reunavaltiopolitiikka: Venäjästä ensimmäisen maailmansodan jälkeen irtautuneiden maiden harjoittama politiikka. Tavoitteena oli yhteistoiminnalla hankkia turvaa Neuvostoliittoa vastaan. Tarton rauha: 1920 Neuvosto-Venäjän kanssa solmittu rauha. Suomi sai alueita Neuvosto-Venäjältä. Esim. toisen käsivarren.

[kirjoitukset]

Venäläistämistoimet ja Suomi

Sortokausi: Suomalaisten näkemys venäläistämistoimista. Ensimmäinen venäläistämiskausi 1899-1905 ja toinen sortokausi 1908-1917

Postimanifesti 1890: Pidetään merkkinä venäläistämiskauden alkamisesta. (Lopetti postilaitoksen Suomessa)

Helmikuun manifesti 1899: Aloitti ensimmäisen venäläistämiskauden kunnolla. Rajoitti autonomiaa ja voimaan tuli yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö, jonka seurauksena Suomen mahdollisuus säätää omia lakeja oli täysin riippuvainen keisarin tahdosta. Syitä: Venäjällä haluttiin vahvistaa suurvalta-asemaa ja Suomi haluttiin liittää kiinteämmin osaksi Venäjää(se oli nyt mahdollista, koska Venäjän hallinto oli kehittynyt). Euroopasta nationalismi oli levinnyt Venäjälle. Nationalistiset venäläiset upseerit ja virkamiehistö olivat ärtyneitä Suomen selkeästä erillisyydestä(venäläisillä ei ollut samoja oikeuksia Suomessa kuin suomalaisilla, Suomi oli kehittynyt taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti kauemmas Venäjästä). Venäläiset olivat myös huolissaan Pietarin turvallisuudesta(uusi suurvalta Saksa 1871).

Kielimanifesti 1900: Venäjän käyttöä ja opiskelua lisättiin Suomessa

Asevelvollisuuslaki 1901: Suomen kutsuntaikäiset määrättiin Venäjän armeijaan

Diktatuuriasetus 1903: Kenraalikuvernööri Bobrikovin valtaa lisättiin. Suomessa tämä näkyi esim. sensuurin kiristymisenä ja karkotuksina

1904: Eugen Schauman ampuu Bobrikovin

1905: Helmikuun manifesti peruutetaan niin sanotulla marraskuun manifestilla(keisari oli ahdingossa), Venäjällä levottomuuksia, Suomessa suurlakko

1905-1907: Venäläistäminen taukosi. Venäjällä oli yhteiskunnallisia ongelmia, kansalla ei ollut oikeuksia ja keisa oli itsevaltias. Tappiollinen sota Japania vastaan 1904-05 toi tyytymättömyyden esille. Venäjällä lakkoja ja mellakoita, joihin Suomalaisetkin liittyivät(suurlakko 1905). Marraskuun manifesti -> Eduskuntauudistus

Eduskuntauudistus 1906: Päätti sääty-yhteiskunnan Suomessa. Valtiollisissa vaaleissa yleinen vaalikelpoisuus (kaikki kansalaiset saivat asettua ehdolle). Naisten asema parani yleisen äänioikeuden kautta. Nykyisen puoluejärjestelmän runko syntyi. ---> Suomesta demokratia ja poliittinen elämä vilkkaammaksi. Eduskunta ei aluksi voinut toimia kunnolla(päättää asioista kunnolla). Vaaleja pidettiin usein ja venäläistämistoimet jatkuivat jo vuonna 1908.

1907: Ensimmäiset eduskuntavaalit (SDP suurin puolue)

1908: Venäläistäminen jatkuu, kun keisari sai vakiinnutettua valtansa Venäjän puolella -> lainsäädäntövaltaa kavennettiin(yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö), venäläisten oikeuksia lisättiin Suomessa, eduskunta hajotettiin lähes vuosittain

1914: Ensimmäinen maailmansota, Suomen taiteen kultakausi päättyy. Suomen talous hyötyi ensimmäisestä maailmansodasta. Venäjän armeijan tilaustyöt ja linnoitustyöt lisäsivät suomalaisten työllisyyttä

1915-1918: Jääkäriliike. Noin 2000 suomalaista asekoulutuksessa Saksassa. Saksa hyötyi suomalaisten kouluttamisesta aiheuttamalla siten ongelmia Venäjälle. Sotatilan vuoksi venäläistämistoimia kiristettiin -> suunnitelmat Suomen täydellisestä venäläistämistä vuotivat julkisuuteen ja vaikuttivat jääkäriliikkeen syntyyn.

1917: Helmikuun vallankumous päättää venäläistämiskauden(Nikolai II syrjäytettiin. Taustalla kansan huonot olot, itsevaltius, maan kehittymättömät olot, tappiollinen maailmansota)-> Venäjällle väliaikaishallitus, joka päätti venäläistämistoimet ja palautti autonomian Suomelle. Järjestysvaltatyhjiö(Venäjän otteen hellittämisen myötä ei ollut poliisivoimia tai armeijaa pitämässä järjestystä yllä -> porvariston suojeluskuntia ja työväen punakaarteja ylläpitämään järjestystä), lakkoja, elintarvikepula, valtalaki ja eduskuntavaalit, lokakuun vallankumous(Leninin johtamat bolsevikit kaappasivat vallan väliaikaishallitukselta.), suurlakko(Levottomuus, joka seurasi lokakuun vallankumouksesta. Työväki esitti ‘Me vaadimme!’-julistuksen. He vaativat esim. 8h työpäiviä ja yleistä kunnallista äänioikeutta). Suomen porvarillinen senaatti julistautui korkeimman vallankäyttäjäksi irrotautuakseen bolsevikkien hallituksesta. Marraskuun suurlakko oli myös levoton ja väkivaltainen, jonka takia senaatti tarvitsi lisää valtaa säätääkseen uudet lait nopeasti rauhoittaakseen työväen. Lokakuun vallankumous mahdollisti Suomen itsenäistymisen. Venäjän porvarit eivät olisi hyväksyneet itsenäistymistahtoa.

Kommunistit hyväksyivät itsenäistymisen: -Kommunistien asema oli vielä epävarma -Uskoivat Suomen liittyvän takaisin Neuvostoliittoon -Propagandaa kansojen itsemääräämisoikeudesta

Saksa: -Ei menettänyt mitään tunnustamalla Suomen itsenäisyyden ja oli muutenkin tukenut Suomea kouluttamalla jääkäreitä

Ruotsi tunnusti heti Venäjän jälkeen itsenäistymisen

Englanti ja Yhdysvallat tunnustivat vasta 1919 - Suomella oli läheiset suhteet Saksan kanssa ja halusivat kommunistit pois Venäjän johdosta, jotta maa sotisi Saksaa vastaan -> kahden rintaman sota

1918: Sisällissota, Saksa-suuntaus päättyy, monarkismi, valkoinen Suomi, eheyttäminen, torpparilaki.

Venäläistämistä vastustaneita toimia on ihannoitu itsenäistymisen jälkeen. Esim. Finlandia, Hyökkäys-maalaus ja Eugen Schaumanin teko.

[arikuosmanen]

Tästä historian suurtapahtumasta tänään 100 vuotta… vai oliko se sittenkään suuri? – ���He olivat aikansa populisteja” (Tamperelainen)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

NÄKÖKULMA Lokakuun vallankumous ei ollut suuri kansannousu, vaan pienen porukan vallankaappaus, jonka onnistuminen oli ihme.

Venäjän lokakuun vallankumous ei ollut myöhemmän kuvansa veroinen myyttisiin mittoihin nostettu kansannousu, vaan pienen porukan tekemä vallankaappaus, jonka onnistuminen oli pieni ihme.

Tasan sata vuotta sitten Pietarista alkunsa saanut lokakuun vallankumous oli vain osa tsaari-Venäjän lopettanutta vuoden 1917 vallankumousvuotta, suhteellistaa Lenin-museon museonjohtaja Kalle Kallio.

– Lokakuun vallankumous oli tyypillinen pienen porukan tekemän palatsivallankaappaus. Bolsevikit olivat Venäjällä vuonna 1917 alussa marginaaliryhmä. Se, että he onnistuivat vakiinnuttamaan valtansa oli yllätys heille itselleenkin.

6.–7. marraskuuta vuonna 1917 bolsevikit onnistuivat valtaamaan hallituksen kokoontumispaikkana olleen Talvipalatsin ja muut Pietari avainkohteet.

Harva pietarilainen edes noteerasi tapahtumia. Sotaväsymyksestä kärsineen maan yhteiskunnallinen elämä oli sekaisin, kaikesta oli pulaa ja maata hallinnut väliaikainen hallitus oli erittäin epäsuosittu.

Pitkälliseen poliittiseen filosofointiin ja teorioihin viehtyneet bolsevikkijohtajat olivat myös taitavia käytännön poliitikkoja.

– Bolsevikit olivat oman aikansa populisteja. He lupasivat rauhaa, maata ja leipää. Se alkoi vedota kansalaisiin, vaikka lupausten toteutuminen oli aika kyseenalaista. Bolshevikkien suosio kasvoi roimasti vuoden 1917 lopulla.

Vallan vakiintuminen vaati vuosien verisen sisällissodan, jossa bolsevikkien vastustajat riitelivät enemmän keskenään kuin uusia vallanpitäjiä vastaan.

Lokakuun vallankumouksen historiallista merkitystä on pönkittänyt se, että se on asetettu syntyhetkeksi Neuvostoliitolle, joka vähitellen kasvoi 70 vuodeksi maailman toiseksi supervallaksi.

Suomessa marraskuun alun tapahtumat on nähty yksiselitteisenä lähtölaukauksena itsenäistymiselle.

Kallion mukaan jossittelu sillä, olisiko Suomi itsenäistynyt ilman lokakuun vallankumousta, on vaikeaa.

– Hankala kysymys. Merkitys oli kuitenkin aika iso. Venäjällä asiat olivat sekaisin ja valtakunta hajosi. Samalla valtaan tulleet bolsevikit oli ainoa porukka, joka suhtautui lähtökohtaisesti myönteisesti vähemmistökansallisuuksiin.

Kallio kieltäytyy toistelemasta tarinaa, jossa hyväntahtoinen Lenin-setä antaa itsenäisyyden sympatiseeraamilleen suomalaisille. Toisaalta museojohtaja ei myöskään näe ketunhäntää bolsevikkijohtajan kainalossa.

– Salaliittokuvion mukaan Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden pelkästään siksi, että se palaa vallankumouksen kautta Neuvosto-Venäjään. Tällaisesta ei ole historiallisia todisteita. Kansojen itsemääräämisoikeus oli osa Leninin politiikkaa.

Vuonna 1946 Tampereelle perustettu Lenin-museo on maailman ainoa bolsevikkijohtajan mukaan nimetty museo.

Tampereen Lenin-museoon on tänään maksuton sisäänpääsy. Opastetuilla kierroksilla tutustutaan vallankumouksen vuoteen 1917 erikoistutkija Mia Heinimaan johdolla. Noin tunnin mittaiset opastukset alkavat klo 13 ja 15. Jokainen museokävijä saa myös aidon muiston Neuvostoliitosta.

from WordPress http://ift.tt/2hNAopG via IFTTT

[arikuosmanen]

Lenin-museossa muistellaan lokakuun vallankumousta (Tamperelainen)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Venäjää ja Suomea ravistelleesta lokakuun vallankumouksesta tulee ensi viikon tiistaina kuluneeksi sata vuotta. Lenin-museoon on muistopäivän kunniaksi maksuton sisäänpääsy.

Opastetuilla kierroksilla tutustutaan vallankumouksen vuoteen 1917 erikoistutkija Mia Heinimaan johdolla. Noin tunnin mittaiset opastukset alkavat kello 13 ja 15. Jokainen museokävijä saa myös aidon muiston Neuvostoliitosta.

Keisarivallan aikana maanalaisesti toimineet bolševikit kaappasivat vallan Venäjän väliaikaiselta hallitukselta loppusyksystä 1917. Vaikka muualla Euroopassa elettiin marraskuun alkua, tapahtui vallankumous Venäjällä käytössä olleen ajanlaskun mukaan lokakuun puolella. Maanpaossa oleskellut Vladimir Lenin palasi levottomuuksien alettua Pietariin ja asettui vallankumouksen johtoon. Venäjällä alkoi uusi aikakausi, jonka seurauksena myös Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917.

Lokakuun vallankumouksen muistopäivän ohjelma on nähtävissä Lenin-museon sivuilla.

from WordPress http://ift.tt/2xMDbp9 via IFTTT

[arikuosmanen]

Sortotoimet ajoivat Suomea kohti itsenäisyyttä (Lempäälän-Vesilahden Sanomat )

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Vapaussodan ja itsenäisyyden Lempäälän seudun perinneyhdistys vastaa pitkään jatkuneesta luentosarjasta, jossa käydään läpi Suomen itsenäisyyteen johtaneita tapahtumia. Puhujina torstain luennolla olivat Ritva Mäkelä ja Timo Soikkanen. Kuva: Annika Eronen

Suomen itsenäistymisestä on pian sata vuotta. Historia kiinnostaa yhä useampia ja se näkyi Virta-kampuksella 12. lokakuuta järjestetyllä luennolla, jonka aiheena oli kuohuva vuosi 1917. Kuuntelijoita oli melkoisesti, ja keskusteluakin aihe herätti.

Professori Timo Soikkanen Turun yliopistosta korosti luennossaan, että Suomen itsenäistyminen vaati ennen kaikkea kahta asiaa: tahtoa ja edellytyksiä.

– Lähes koko 1800-luku Venäjän keisarikunnan yhteydessä oli ollut hyvää aikaa suomalaisille. Kansallinen herääminen oli käynnistynyt ja se sai edetä rauhassa. Talouselämä oli lähtenyt kasvuun, ja Suomella oli oma raha. Keisari antoi myös asetuksen, jolla suomenkielestä tuli tasavertainen ruotsinkielen kanssa, Soikkanen kertoi.

Toisin kuin nykyään voisi luulla, oli keisari Aleksanteri II suomalaisten rakastama monarkki. Suomalaiset eivät olleet kapinoineet Venäjää vastaan, toisin kuin Puola, eikä Aleksanteri II nähnyt syytä puuttua Suomen laajaan autonomiaan. Asiat alkoivat kuitenkin muuttua, kun Venäjällä heräsi halu valtakunnan yhtenäisyyteen. Keisarikunnan yhtenäistämispyrkimykset olivat ristiriidassa suomalaisen kansallisen heräämisen kanssa. Oikeuksia alettiin kaventaa, mutta suomalaiset tekivät kaikkensa virkamiehiä myöten estääkseen nämä sortotoimet.

– Hiljaiset mielenosoitukset alkoivat, kun Venäjä kiristi otettaan Suomesta. Aleksanteri II:n patsasta juhlittiin ja tällä tavalla loukattiin epäsuorasti Nikolai II:a. Avoimet sortotoimet Venäjän puolelta alkoivat, kun Bobrikovista tuli kenraalikuvernööri 1898, Soikkanen sanoi.

Nuorempi ikäpolvi ei ollut kokenut venäläisten taholta mitään muuta kuin sortoa, mutta vanhemmat sukupolvet taas muistivat myös hyvät ajat, kun Aleksanteri II hallitsi. Tästä syntyi kuilu eri ikäpolvien välille. Vanha sukupolvi kaipasi Aleksanteri II:n aikoja, nuorempi oli huomattavasti radikaalimpi ja jyrkempi Venäjää kohtaan.

– Ensimmäisen maailmansodan syttyessä tsaarin hallinnolle annettiin diktatuurin valtuudet, ja helmikuun manifestissa keisari otti oikeudekseen säätää lakeja ilman säätyvaltiopäiviä. Sortaminen oli kuin bensiiniä suomalaisten kansallistunteelle. Maaliskuussa 1917 Nikolai II luopui vallasta ja alkoi maaliskuun vallankumous. Venäjälle tuli väliaikainen hallitus. Suomen itsenäisyysjulistus annettiin kuudes joulukuuta 1917.

Miten maailmanhistorian tapahtumat sitten vaikuttivat Lempäälässä kyseisenä itsenäisyysvuonna? Kotiseutuneuvos Ritva Mäkelän mukaan Lempäälä oli tuohon aikaan 5 000 asukkaan rauhallinen, maatalousvaltainen maalaispitäjä.

– Seudulla oli paljon kartanoita ja torpparit viljelivät maitaan.

Maaliskuun vallankumouksen uhrien muistojuhlaan osallistui Lempäälässä 800 ihmistä. Köyhälistö alkoi vaatia oikeuksiaan ja haluttiin kahdeksan tunnin työpäivät. Maatyöläiset menivät lakkoon. Lakko sattui parhaaseen kylvöaikaan ja se kesti vain muutamia päiviä. Isännät kuitenkin ryhtyivät kostoiskuun myöhemmin ja tekivät rajoituksia karjan laiduntamiseen.

Elokuussa 1917 Lempäälään tuli tuhat venäläistä sotilasta, jotka majoittuivat seuraintalolla sekä Lempoisten ja Kuokkalan taloissa. Lempäälän suojeluskunta perustettiin syksyllä. Sen tarkoituksena oli estää venäläisten oletetut tihutyöt ja maantyhjentämissuunnitelma.

– Mukana kokouksessa oli myös työväen edustajia, mutta he poistuivat kokouksesta ovet paukkuen, Mäkelä sanoi.

Työväki perustikin pian omia järjestyskaarteja ja niitä muodostui Mäkelän mukaan Lempoisiin, Kuljuun, Säijään, Itä-Lempäälään ja Viialaan.

Kaartit syntyivät, koska Suomella ei ollut omaa armeijaa eikä Venäjän armeijaan haluttu mennä. Näin työväestö ja porvaristo alkoivat pikku hiljaa koota joukkojaan. Työväestö oli turhautunut, koska sitä koskevia uudistuksia ei ollut saatu läpi. Porvaristoa kohtaan tunnettiin epäluuloa, ja jännitteet näkyivät niin valtakunnallisella kuin paikallisella tasolla.

Ainekset syviä arpia jättäneeseen sisällissotaan oli näin kylvetty jo ennen Suomen itsenäistymistä.

from WordPress http://ift.tt/2hs6bg1 via IFTTT

[insuranceautolawnews]

  Rautatientorille alkoi kerääntyä väkeä heti aamusta. Oli kaikenlaisia huhuja. Nytkö se alkaisi, vallankumous? Syntyisikö Helsingissäkin mellakoita niin kuin Pietarissa?

Tehtaat seisoivat, pankit olivat kiinni, eivätkä raitiovaunut kulkeneet. Oppilaat oli lähetetty koulusta kotiin.

Maaliskuun 17. päivä vuonna 1917 oli lauantai. Rautatientorille marssi venäläisiä sotilaita punalippuineen. Heitä täytyi olla siellä jo tuhansia, punaiset nauhat napinlävissä, punaiset liput tanassa.

Hurraahuudot vapisuttivat toria. Keisari oli syösty vallasta!

Silloin jostain alkoi kuulua laukauksia. Tulivatko ne hotelli Fennian parvekkeelta? Sotilaat torilla heittäytyivät maahan. Syntyi pakokauhu, ihmiset tungeksivat toistensa yli.

Joukko sotilaita ryntäsi Kansallisteatterin portaille. He hakkasivat ovea.

Sisällä teatterissa vahtimestari Valtonenhttp://ift.tt/2lpHwI1 kuuli huudot ja riensi avaamaan. Mutta ennen kuin hän sai lukon auki, joku sotilaista löi oven lasiruudun rikki kiväärin perällä.

Isku osui Valtosta päähän. Hän kaatui lattialle ja menetti tajuntansa.

Sotilaita ryömi rikki lyödystä ikkunasta sisään teatteriin. He avasivat oven tovereilleen. Eteinen täyttyi kovaäänisistä miehistä, joilla oli paksut lumipyrystä märät manttelit.

He vetivät kiväärinsä vireeseen.

Jossain heidän jaloissaan makasi Kansallisteatterin vahtimestari Valtonen.

Maaliskuun vallankumouksessa 1917 Helsingissä kuoli muutamia kymmeniä ihmisiä. He olivat venäläisiä upseereita ja aliupseereita, jotka heidän omat sotilaansa ampuivat. Sijainti: Kansallisteatteri, Vilhonkatu 11, 60°10’19’’ P 24°56’38’’ I

[insuranceautolawnews]

  Rautatientorille alkoi kerääntyä väkeä heti aamusta. Oli kaikenlaisia huhuja. Nytkö se alkaisi, vallankumous? Syntyisikö Helsingissäkin mellakoita niin kuin Pietarissa?

Tehtaat seisoivat, pankit olivat kiinni, eivätkä raitiovaunut kulkeneet. Oppilaat oli lähetetty koulusta kotiin.

Maaliskuun 17. päivä vuonna 1917 oli lauantai. Rautatientorille marssi venäläisiä sotilaita punalippuineen. Heitä täytyi olla siellä jo tuhansia, punaiset nauhat napinlävissä, punaiset liput tanassa.

Hurraahuudot vapisuttivat toria. Keisari oli syösty vallasta!

Silloin jostain alkoi kuulua laukauksia. Tulivatko ne hotelli Fennian parvekkeelta? Sotilaat torilla heittäytyivät maahan. Syntyi pakokauhu, ihmiset tungeksivat toistensa yli.

Joukko sotilaita ryntäsi Kansallisteatterin portaille. He hakkasivat ovea.

Sisällä teatterissa vahtimestari Valtonenhttp://ift.tt/2lpHwI1 kuuli huudot ja riensi avaamaan. Mutta ennen kuin hän sai lukon auki, joku sotilaista löi oven lasiruudun rikki kiväärin perällä.

Isku osui Valtosta päähän. Hän kaatui lattialle ja menetti tajuntansa.

Sotilaita ryömi rikki lyödystä ikkunasta sisään teatteriin. He avasivat oven tovereilleen. Eteinen täyttyi kovaäänisistä miehistä, joilla oli paksut lumipyrystä märät manttelit.

He vetivät kiväärinsä vireeseen.

Jossain heidän jaloissaan makasi Kansallisteatterin vahtimestari Valtonen.

Maaliskuun vallankumouksessa 1917 Helsingissä kuoli muutamia kymmeniä ihmisiä. He olivat venäläisiä upseereita ja aliupseereita, jotka heidän omat sotilaansa ampuivat. Sijainti: Kansallisteatteri, Vilhonkatu 11, 60°10’19’’ P 24°56’38’’ I

[insuranceautolawnews]

  Rautatientorille alkoi kerääntyä väkeä heti aamusta. Oli kaikenlaisia huhuja. Nytkö se alkaisi, vallankumous? Syntyisikö Helsingissäkin mellakoita niin kuin Pietarissa?

Tehtaat seisoivat, pankit olivat kiinni, eivätkä raitiovaunut kulkeneet. Oppilaat oli lähetetty koulusta kotiin.

Maaliskuun 17. päivä vuonna 1917 oli lauantai. Rautatientorille marssi venäläisiä sotilaita punalippuineen. Heitä täytyi olla siellä jo tuhansia, punaiset nauhat napinlävissä, punaiset liput tanassa.

Hurraahuudot vapisuttivat toria. Keisari oli syösty vallasta!

Silloin jostain alkoi kuulua laukauksia. Tulivatko ne hotelli Fennian parvekkeelta? Sotilaat torilla heittäytyivät maahan. Syntyi pakokauhu, ihmiset tungeksivat toistensa yli.

Joukko sotilaita ryntäsi Kansallisteatterin portaille. He hakkasivat ovea.

Sisällä teatterissa vahtimestari Valtonenhttp://ift.tt/2lpHwI1 kuuli huudot ja riensi avaamaan. Mutta ennen kuin hän sai lukon auki, joku sotilaista löi oven lasiruudun rikki kiväärin perällä.

Isku osui Valtosta päähän. Hän kaatui lattialle ja menetti tajuntansa.

Sotilaita ryömi rikki lyödystä ikkunasta sisään teatteriin. He avasivat oven tovereilleen. Eteinen täyttyi kovaäänisistä miehistä, joilla oli paksut lumipyrystä märät manttelit.

He vetivät kiväärinsä vireeseen.

Jossain heidän jaloissaan makasi Kansallisteatterin vahtimestari Valtonen.

Maaliskuun vallankumouksessa 1917 Helsingissä kuoli muutamia kymmeniä ihmisiä. He olivat venäläisiä upseereita ja aliupseereita, jotka heidän omat sotilaansa ampuivat. Sijainti: Kansallisteatteri, Vilhonkatu 11, 60°10’19’’ P 24°56’38’’ I