avevirgoavevos-blog

[avevirgoavevos-blog]

Salve Regina

Montako asiaa voidaan törmäyttää sujuvasti ja orgaanisesti?

Kirkollisessa organisaatiossa syntynyt ja yhteiskunnan ylläpitämässä korkeakulttuurirakennelmassa kypsynyt jumalallis-eteeristä naishahmoa ylistävä musiikki + ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta ylistämään syntynyt underground -kulttuurilaji + 1500 -luvulla kirjoitettu ja laajalti kansan pariin levinnyt rukousteksti + elitismin stigmaa kantava moderni taidemusiikki + burleski + Neitsyt Maria + maallistunut nykyaika + pyhyys + hiki + tissit + lapsettomuus, lapsen menetys, synnytys ja nisäkkyys + hymni + tasselit + barokkisoittimet + kirkko + teatteri + lumi + yllätys + muu, mikä?

Montako Neitsyt Mariaa tarvitaan voittamaan ennakkoluulo?

Burleski: Armi Von Vep Laulu: Milla Mäkinen ja Anna-Maija Oka Nokkahuilu: Sini Vahervuo Viola da gamba: Maija Lampela Teorbi: Kaisamaija Uljas

Musiikki: Itzam Zapata 2018: Salve Regina Käsikirjoitus: Kaisamaija Uljas, Armi Von Vep ja Iina Terho Ohjaus ja kuvaus: Iina Terho Äänitys: Arto Ruotsala/SounA production Leikkaus: Iina Terho ja  Armi Von Vep Värimäärittely: Timo Luomanen Tuotanto: Kaisamaija Uljas ja Iina Terho / Sydänfilmi Oy

[avevirgoavevos-blog]

Salve Regina - säveltäjän ajatuksia

Miten teoksen sävelkieli kommunikoi tekstin ja tekstiin liittyvän Neitsyt Maria -tradition kanssa?

What sävelkieli to use in the piece was a very complicated question, I choose to appeal to fairly post-tonal treatment as it would suit better not only for the context of the text but for the context of the piece being written for a specific concert surrounded by baroque/renaissance music.

Ajattelitko Tekstin sisältöä ja kontekstia säveltäessäsi?

Yes, for me, Salve Regina has always been a text about mercy, about asking for a better life after the worst has happen, I tried to convey the positive of the message in the music without completely turning my head to the overall sadness of the general text.

  Mitä annettavaa nykymusiikilla on Neitsyt Maria -teemaisen kirkkomusiikin jatkumoon?

Music has always been an incredibly effective way to connect a text to the masses, contemporary music is just another vessel with a different point of view on aesthetics with the same purpose.

  Onko teoksesi kirkkomusiikkia?

In the old sense of the word, it’s not, as it was not written for the organization of the church, I would classify it more as a “music inspired by religious fate”.

  Miten käyttötarkoitus (barokkimusiikin ja burleskin yhdistely) näkyy teoksessasi / näkyi sävellystyön aikana?

The piece tries to convey emotions in an exaggerated way, inspired by the decadency of burlesque.

Miten teoksesi asettuu Ave Virgo, Ave Vos -projektiin?

I tried to write a piece that works both in itself and surrounded by music from different eras.

  Ajatteletko teoksen esittäjää/esittäjiä säveltäessäsi, vaikuttaako esittäjä(t) siihen, mitä kirjoitat?

It depends on the piece, this piece I decided to let myself be influenced by the performers, as I know some of them personally and I have worked with them in the past, so I decided to write something comfortable that hopefully makes them show their strengths.

AVAV - musiikkivideon teoksen Salve Regina on säveltänyt Suomessa opiskellut meksikolaissäveltäjä Itzam Zapata, joka nykyisin asuu ja vaikuttaa Dubaissa. 

[avevirgoavevos-blog]

Neitsyen taidoista (Vol. 2) – kuinka tulla vietellyksi oikein?

Kirjoitin ensimmäisen Ave Virgo Ave Vos -blogitekstini ennen esitystä. Teksti käsitteli neitsyyteen liitettyjä taitoja, kehollisuutta ja fyysisiä ominaisuuksia. Tuomalla yhteen barokkimusiikille tyypillisen esitystavan sekä burleskitaiteen esitys havainnollistikin hienosti kahden hyvin erilaisen taidelajin käsityksiä ja oletuksia kehollisuudesta.

Projektin ansiosta kiinnitin joululoman aikana aiempaa enemmän huomiota joululaulujen sanojen viittauksiin Neitsyt Mariasta. Maria mainitaan lukemattomissa lauluissa, mutta kerta toisensa jälkeen häntä kuvaillaan varsin niukasti: hän on ”herran piikanen”, joka synnyttää pojan. Synnyttämisestä kerrotaan toteavasti: ”ihme”. Törmäsin myös erääseen kristilliseen sivustoon, jonka (mies)bloggari ylisti Marian jumalaisuutta asettamalla sen vastakkain Eevan lankeamisen ja maailmallisuuden kanssa. Hän kirjoitti kristinuskon tarvinneen Marian hahmoa synnyttämään jumalan, sillä Eeva synnytti kuolemaa tuottamalla maailmaan kuolevaisia ihmisiä. Tekstin ydinajatuksena vaikutti olevan, että maallinen nainen, joka kantaa ihmisvanhemmista alkunsa saanutta lasta kehossaan, synnyttää tämän ja altistuu komplikaatioille, ei voi olla vastaavan ihailun kohde kuin tuo jalo, lihattomasta sikiämisestä synnyttävä Maria.

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että filosofi Michel Foucault’n mukaan varhaiskristillisissä teksteissä neitsyen taidot ovat fyysistä koskemattomuutta monimutkaisempi ilmiö: ne liittyvät elämäntaitojen kehittämiseen ja henkilökohtaisen jumalasuhteen luomiseen. Erilaiset muunnelmat elämänhallintataidoista juontavat puolestaan juurensa antiikin filosofisista koulukunnista, esimerkiksi stoalaisten ajattelusta. Stoalaisten teksteistä löytyy ohjeita muun muassa siitä, kuinka tutkia omia mielenliikkeitään, suhtautua epäonneen ja maailman tapahtumiin, kieltäytyä luksuksesta, osallistua illallisjuhliin ja valmistautua kuolemaan.

Antiikin filosofeista Platon tunnetaan parhaiten rakastamistaitojen pohtijana. Platonin Pidot-dialogissa mainitaan Diotima-niminen nainen, mahdollisesti papitar, joka opettaa Sokrateelle kaiken olennaisen rakkaudesta. Dialogissa esiintyy kuitenkin myös keskustelijoita, joilla on perinteisempi käsitys rakkaudentaidoista. Nykylukija saattaa kiinnittää huomiota siihen, että näiden ”perinteisempien” näkemysten mukaan rakkaudentaidot liitetään ainoastaan miehiin. Vasta paljon myöhemmin tämänkaltaiset taidot liitetään nimenomaan naisten ja miesten välisiin suhteisiin, ja kosiskelun kohteena olemisen taidoista tulee erityisesti nuorten naisten pidättäytymiseen ja käytöksen hallitsemiseen liittyvä ilmiö. Nykyisin naisen pidättäytymistä korostavia ajatusmalleja voi tunnistaa esimerkiksi tapauksissa, joissa naista syytetään joutumisesta väkivallan kohteeksi oman käytöksensä ja pukeutumisensa takia.

Platonin kuvaaman perinteisen käsityksen mukaan rakastaja ja rakastettu muodostavat parin, jossa toinen on aktiivinen ja toinen passiivinen. Näkemyksen mukaan aktiivinen rakastaja on vanhempi mies, joka johdattaa kohti totuutta ja jaloja taitoja, kun taas passiivisen rakastetun ei tule langeta kosiskelijalleen liian helposti. Foucault on huomauttanut, että omalla tavallaan myös rakastetun, halun objektin, osa vaikuttaa varsin aktiiviselta, koska rakastetuksi tulemisen avulla hänestä itsestään kasvaa tietynlainen subjekti. Hänen tulee säädellä käytöstään tarkasti: kantaa kehonsa ja eleensä kauniisti, kävellä ja pukeutua tyylikkäästi, oppia kohdistamaan katseensa oikein, olla ottamatta vastaan viettelijän lahjoja ja rakkaudenosoituksia sekä muodostaa ihmissuhteita, jotka viestivät itsekunnioitusta ja arvokkuutta.

Platonin tosin itse tulkitaan edustavan kantaa, jonka mukaan kiinnostus kauniita kehoja kohtaan on rakkauden ensiaskel, mutta todellisin rakkaus kohdistuu ikuisiin ja aineettomiin ideoihin. Länsimaisen ajattelun historiassa kehollisuus siis näyttäytyy ongelmallisena ja varsin monitahoisena kysymyksenä jo paljon ennen kristinuskon syntyä.

Usein huomiotta jää se seikka, että Platonin ajan Kreikassa itsehillintä ja viettelyyn vastaaminen oikeanlaisella käytöksellä olivat olennaisesti luokkakysymyksiä. Kosiskelun kohteena olevien vapaiden nuorten miesten tuli hallita tietyt taidot ja käytöksensä nimenomaan siksi, että he kuuluivat hallitsevaan luokkaan: rakkaudentaitojen ja hillityn käytöksen opetteleminen kuului palkkatyöstä vapaiden, etuoikeutettujen kansalaisten kasvatukseen.

Yhdistämällä korkeakulttuuriksi mielletyn barokkimusiikin ja klubeilta nousevan burleskin Ave Virgo -esityksen taiteilijat tekivät näkyväksi kehollisuuden tyylejä yksittäisiä esityskonventioita laajemmin – kehollisuuksien tyylit olisikin syytä hahmottaa pelkkien individualististen valintojen sijaan yhteiskunnallisina ilmiöinä.

Voimme myös edelleen tunnistaa aktiivisuuteen ja passiivisuuteen nojaavia, hyvinkin sukupuolittuneita asetelmia vaikkapa 2000-luvun deittailukulttuurissa. Kenties parinetsintä on joiltain osin muuttumassa tasa-arvoisempaan suuntaan, mutta koska aktiivisuuden ja passiivisuuden roolituksilla on tuhatvuotiset juurensa, muutokset aiheuttavat sekä hämmennystä että suoranaisia konflikteja – yhteisesti jaettua koodistoa ei välttämättä olekaan. Missä määrin nainen voi osoittaa aktiivisuutta ja millä tyylillä? Leimautuuko edelleen tai altistuuko väkivallalle, mikäli eleiden ja aktiivisuuden tyyliä pidetään vääränlaisena?

SANNA TIRKKONEN (FILOSOFIAN TUTKIJA)

[avevirgoavevos-blog]

Säveltäjänaisen ulostulo

Kun astun sisään KONEEN-säätiön harjoitustiloihin Eirassa, odottaa minua tilanne, johon en ole täysin varautunut. Eteisessä vastassa on nuori hengästynyt nainen miltei alasti. Vain kultaiset tupsutasselit ja muutama naru peittää kehon strategiset paikat. Hämmennyn enkä tiedä miten päin olla, nytkö pitäisi kätellä ja esitellä itsensä? Onnekseni äkkään peremmällä harjoitustiloissa olevat muusikot ja pääsen livahtamaan turvaan heidän luokseen. Detritus-yhtyeen muusikkoja naurattaa hämmentynyt ensireaktioni ja he toivottavat minut lämpimästi tervetulleeksi. Eteisessä vastaan tullut nainenkin on ehtinyt pukea lämpimämmin ylleen ja esittäytyy Burleskitaiteilija Armi Von Vepiksi. On selvää, että nyt ei olla tultu ihan mihin tahansa klassisen musiikin harjoituksiin.

Olen tullut seuraamaan barokkimusiikkia ja burleskia yhdistävän Ave Virgo, Ave Vos - esityksen harjoituksia. Minua kiinnostaa naiseuden teemat: miten rohkeasti teos käsittelee naisena olemisen ääripäitä ja ristiriitoja Neitsyt Maria-myytin kautta. Janan toisessa päädyssä on äidillinen, pyhä Neitsyt Maria ja toisessa eroottis-lihallinen nainen. Miten tämä näkyy esityksessä? Millaisia rooleja, ennalta annettuja ja itse valittuja taiteilijanaisilla on? Voinko oppia tämän esityksen naisilta jotain?

Kokemusten jakaminen ja omien naiseuden roolieni pohtiminen tulee tarpeeseen. Saan säännöllisesti yhteydenottoja liittyen siihen, että olen sekä nainen että säveltäjä, enkä toistaiseksi ole ole ratkaissut miten niihin suhtautua. Minulta kysytään, miten koen ”naissäveltäjänä” olemisen tai pyydetään osallistumaan johonkin paneeliin, tutkimukseen tai teoshakuun nimenomaan naistaiteilijan roolissa. Myös tämän blogitekstin kirjoittaminen on saanut alkunsa tällaisesta yhteydenotosta. Yhteydenotot ja niistä seuraava julkisuus ovat sinänsä ihan positiivisia asioita. Uskon että kysyjät ovat vilpittömän uteliaita ja haluavat vain tuoda säveltäviä naisia esiin. Syystä tai toisesta yleensä kuitenkin ärsyynnyn näistä yhteydenotoista ja jätän osallistumatta. Tällä nimenomaisella kerralla päätin osallistua. Jos AVAV-esityksen tekijät laittavat itse itsensä likoon ja pohtivat naisena olemista taiteen kentällä, niin miksen minäkin tarttuisi härkää sarvista ja pohtisi?

Miksi ärsyynnyn, kun minua pyydetään julkisesti käsittelemään taiteilijuutta naisnäkökulmasta tai osallistumaan johonkin naissäveltäjänä? Suurin syy lienee se, että silloin koen minut laitettavan lokeroon, jota en ole itse valinnut. Lokeroihin liittyy äänensanomattomia oletuksia ja ennakkoluuloja. Jotkut oletuksista saattavat pitää paikkansa, jotkut eivät. Sukupuoli on toki yksi rakennuspalikka identiteetissä ja identiteetti puolestaan on tärkeä ammennuksen lähde taiteilijan työssä. Sukupuoli ei kuitenkaan ole ainoa tai välttämättä tärkein osa taiteilijaidentiteettiä. Se on aivan yksilökohtaista. Kun minuun otetaan yhteyttä nimenomaan naistaiteilijana, muut ikään kuin päättävät puolestani, että sukupuoli on identiteettini olennaisin osa. Omassa identiteetissäni koen sukupuolen lisäksi tärkeiksi asioiksi vaikkapa sen, että olen kasvanut suurperheessä ja muuttanut useasti lapsena. Ne ovat asioita, jotka ovat muovanneet minua sellaiseksi kuin nyt olen. Sukupuoli on helppo syy ottaa yhteyttä. Se on laiskan valinta ottaa yhteyttä. Jos sukupuoli unohdetaan, joudutaan oikeasti ottamaan ennakkoon selvää, millainen ihminen on kyseessä ja mitkä hänen kiinnostuksen kohteensa ovat.

Olen nainen ja säveltäjä ja siten edustan vähemmistöä edelleen miesvaltaisen säveltäjäkunnan sisällä. Joskus tuntuu siltä, että minulle yritetään sukupuoleni perusteella antaa jonkinlaista esitaistelijan ja naisten oikeuksien ajajan roolia. Oletetaan että säveltävänä naisena minulla olisi vahva agenda tai ainakin mielipide liittyen säveltäjien sukupuolijakaumaan. Kun minuun otetaan yhteyttä ja kysytään mielipidettäni naistaiteilijana, jään pohtimaan otettaisiinko minuun samalla lailla yhteyttä, jos aiheena olisi esimerkiksi moderni musiikkiteatteri? Vai onko minun nimeni listalla kohdassa, jossa lukee erityisosaamisen kohdalla: nainen, ota yhteyttä naiseuteen liittyvissä asioissa. Se mikä hiertää ei niinkään siis ole se, että minuun otetaan yhteyttä sen vuoksi että olen nainen ja taiteilija. Harmillista on se, että minuun otetaan yhteyttä lähes ainoastaan silloin kun naiseus on olennaista. Otetaanko säveltäjänaisiin yhteyttä monenlaisten mielenkiintoisten aiheiden tiimoilta? Tilataanko säveltäjänaisilta teoksia, joissa voi kunnianhimoisesti kokeilla ja ottaa riskejä? Vai riittääkö konserttien ja festivaalien taiteellisille johtajille se, että naisilta on ylipäänsä jokin teos mukana, niin että ohjelman naiskiintiö on täytetty?

Takaisin Eiran jugendtalon harjoitussaliin. Burleskitaiteilija Armi Von Vepista näkyy vain jalat polvista alaspäin, muun kehon peittää valtavat siniset strutsinsulkaviuhkat. Ne värisevät rytmikkään viehkosti yhtyeen soittaessa keskiaikaista tanssia rummuniskuineen. Sopraanot Milla Mäkinen ja Anna-Maija Oka laulavat Neitsyt Mariaa ylistävää laulua teorbin, viola da gamban ja nokkahuilujen säestyksellä. Unde, o suavis virgo, in te non deficit ullum gaudium. Hec omnia Eva contempsit. Nunc autem laus sit Altissimo. // Siksi, oi lempeä neitsyt; sinusta ei puutu iloa. Tämän kaiken Eeva hylkäsi. Nyt ylistys korkeimmalle! Ihailen burleskitaiteilija Armi Von Vepin taitoa olla luontevasti naisena, oman kehonsa kanssa yleisön edessä. Aivan kuin lavalla hän olisi täysin vapaa muiden ajatuksista ja oletuksista. Naisena oleminen ja sen tutkiminen tuntuu olevan hänen työskentelynsä perusta, asia, josta voi ottaa ja ammentaa. Voisinko minä oppia tästä luontevuudesta jotain? Ammentaa vastaavalla tavalla naiseudesta ja käyttää sitä materiaalina taiteessani aiheena muiden joukossa? Tai käsitellä tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä julkisesti ilman sen suurempaa kipuilua. Entä jos vähemmistön edustaminen olisikin positiivinen voimavara?

AVAV-teoksessa käsitellään naiseutta ilman valmiita vastauksia ja teoksen innoittamana naiseuden kysymyksiä voidaan pohtia monelta kannalta. Teoksessa naiseus ei näyttäydy päällekäyvänä tai aggressiivisena. Ehkä tämä liittyy siihen, että teoksen tekijät ovat itse kaikki naisia. Naiset pohtivat naiseuden rajoja toistensa kanssa, naisten kesken. En myöskään löydä AVAV-teoksesta nais-mies vastakkainasettelua tai miesten syyllistämistä. Aggressiivisuus ja vastakkainasettelu ovat asioita joihin naiseutta käsittelevä taide ja tasa-arvoa edistävät ryhmät joskus syyllistyvät. Ne ovat myös syitä siihen, miksi en ole ottanut säveltävien naisten oikeuksien esitaistelijan roolia omakseni. Tällä hetkellä koen itselleni parhaaksi tavaksi edistää tasa-arvoa nykymusiikin kentällä toimimalla esimerkkinä. Se riittää, että itse sävellän. Toivoakseni.

AVAV-harjoituksen päätyttyä jäämme keskustelemaan esityksestä ja kaikesta siihen liittyvästä. Pohdimme yhdessä, miten paljon monipuolisemmin burleskitaiteilija voi käyttäytyä lavalla kuin vaikka klassisen musiikin laulaja. Milla Mäkinen kommentoi naisena olemisen ristiriitaisuutta oopperamaailmassa: ”toisaalta naislaulajan odotetaan olevan seksikäs, mutta ei saa olla liikaakaan Jos on liian avoin kaula-aukko, niin sitä ei katsota hyvällä”. Ave Virgo, Ave Vos -esityksen harjoitusten jälkeen on - nyt tulee jo toinen tässä kirjoituksessa esiintynyt trendisana - voimaantunut olo. Ei positiivisen ajattelun tavalla yltiömäisen pinnistelty olo, vaan aidon inspiroitunut ja vuorovaikutteisen rennon voimaantunut olo. Esityksen seuraamista ja keskustelua voisi pitää jopa terapeuttisena kokemuksena. Ihanaa kun näistä kipukohdista voi keskustella. Siihen Ave Virgo Ave Vos tarjoaa oivan alustuksen.

[avevirgoavevos-blog]

Mitä muuta kuin musiikkia konserteissa esitetään?

Pianolla on hyvin mielenkiintoinen historia sukupuolentutkimuksen näkökulmasta. Naisten musisoimista tutkinut Lucy Green[1] kirjoittaa, että 1800-luvun vaihteessa pianon katsottiin olevan eurooppalaiselle ylimystön naiselle kaikkein sopivin soitin. Syyt tähän ovat yksinkertaiset. Pianoa soitetaan istualtaan, jolloin suurin osa ruumiista pysyy liikkumattomana. Kosketinsoittimilla voitiin sitä paitsi säestää sen aikakauden kaikkein feminiinisimpänä pidettyä musiikkia eli laulua. Eräs musiikkikirjoittaja 1700-luvun lopun Wienissä pohtii seuraavasti.

Jokaisen hyvän kasvatuksen saaneen tytön täytyy opetella soittamaan pianoa tai laulamaan – oli hänellä sitten lahjakkuutta tai ei. Ensinnäkin se on muodikasta, toiseksi se on käytännöllisin ja viehättävin tapa näyttäytyä seurapiireille, jonka seurauksena hän voi hyvällä onnella päästä hyvin naimisiin[2].

Samaan aikaan 1800-lukua leimaa hyvin toisenlainen pianon ja sukupuolen narratiivi. Soitinteknologian kehittymisen myötä säveltäjille avautui uusia ilmaisullisia ulottuvuuksia. Pianolle sävelletyt uudet teokset asettivat sekä soittimen että soittajan äärirajoille. Säveltäjän toivomat vahvat fortet osoittautuivat naisille haastaviksi toteuttaa häiritsemättä heidän sukupuolelleen sopivaa passiivisuutta. Myös naisten vaatemuoti teki isommista kehollisista liikkeistä lähes mahdottomia.  

Beethovenin musiikkia alkoivat esittää etenkin miehet. Musiikintutkija Tia DeNoran[3] mukaan toistamalla jatkuvasti esityksiä, joissa säveltäjän musiikki yhdistetiin miehen ruumiiseen, musiikki alkoi symboloida muun muassa maskuliinisuutta ja viriiliä voimaa.

Samalla toistettiin myös esityksiä, joissa Beethovenia edeltävien säveltäjien musiikki yhdistetiin kotioloissa tai salongeissa soittaviin naisiin. Toki naispuolisia konserttipianistejakin oli. Tässä musiikkikriitikko Stephen Hellerin ajatuksia pianisti Wilhelmine Szavárdyn soitosta, joka resitaalissaan soitti muun muassa Beethovenia:

hänellä on viehättävät sormet, mutta mitä ikinä hänen ihailijansa sanovatkaan, häneltä puuttuu paljon mitä tulee sielukkuuden ja totuuden luonnolliseen ilmaisuun. Hän soittaa kuin lapsi ja nainen, joista kummastakaan ei ole taiteen tekemiseen. Naisissa on jotain viehättävää ja arvokasta, mitä ominaisuuksia he itse tulkitsevat väärin ylevyydeksi ja ilmaisuksi soitossaan, näiden asioiden he käsittävät olevan väärin omaperäisiä.[4]

Palatkaamme sitten nykypäivään. Vaikuttaako pianon historiallinen tausta nykyajan pianisteihin, ja miksi sukupuolen ja musiikin yhteyttä kannattaisi pohtia?

On monta syytä tarkastella sukupuolen ja musiikin yhteyttä nykypäivänä. Esimerkiksi The Guardianin[5] tekemässä haastattelussa pianisti Yuja Wangista pohditaan, että Wangilla on ikään kuin kaksi identiteettiä. Toinen on muotitietoinen ”fashionista” ja toinen on suuria pianoteoksia soittava virtuoosi. Jutun kommenttiosio osoittaa, että näiden yhdistäminen ei ole ongelmatonta. Eräs kommentoija kirjoittaa, Wangin kehon häiritsevän hänen kuuntelukokemustaan Brahmsista ja Schubertista. Hän kehottaa ”tyttöä” laittamaan persoonallisuutensa ruotuun ja keskittymään musiikkiin. Wangin ruumis nähdään siis musiikkia häiritsevänä elementtinä.

Kenen ruumis on sitten sopiva musiikin esittämiseen? Onko valkoisen miehen ruumis oletus ja kaikki siitä poikkeavat kehot ”häiritseviä”? Vai onko kyse pelkästään vaatetuksesta? Tätä tekstiä kirjoittaessani viimeistelen myös pro graduani siitä, miten naiseksi identifioituvat pianistit kokevat sukupuolen, ruumiillisuutensa ja seksuaalisuutensa. Haastatteluaineisto viittaa siihen, että pianistit ovat kyseenalaistaneet oman soittonsa vakuuttavuutta juuri sukupuolestaan johtuen.

Eihän se sinänsä yllätä, sillä onhan suurin osa pianisteista soittanut ennen kaikkea miesten säveltämiä teoksia. Äänitysteknologian kehittyessä 1900-luvun puolessa välissä, ikuistivat erityisesti (valkoiset) miehet Bachin ja Beethovenin pianomusiikkia, samalla ikuistaen itsensä näiden mestarisäveltäjien mestaritulkitsijoiksi. 

Voiko Beethovenin suurimpia teoksia soittava nainen koskaan olla vakuuttava? Toki vakuuttavan Beethoven-soiton voidaan ajatella olevan haasteellista muillekin sukupuolille. Muille sukupuolille historia kuitenkin näyttää hieman synkemmältä.

Miten tätä sitten rikkoa? Miten muusikko voi välttyä olemasta konserttilavoilla kulttuuristen merkitysten työväline?  

Barbara Hannigan[6] kertoo hänestä tehdyssä dokumentissa, että ollessaan luovassa tilassa hän ei koe itseään naispuoliseksi ihmiseksi, vaan eläimeksi. Hän voi musiikin mukana muuttua mielessään milloin sudeksi ja milloin linnuksi. Tavallaan luopumalla ajatuksesta ihmisyydestä hän luopuu myös sukupuoleen liittyvistä ongelmista. Hanniganin ajatus on kutkuttava ja mielenkiintoinen. Toisaalta on hieman surullista, että ihmisyyttä on niin vaikea kokea ilman sukupuoleen liittyvää painavaa taakkaa.  

Musiikintutkija Suzanne G. Cusick[7] kutsuu kaikkia muusikoita tarkastelemaan kriittisesti omaa suhdettaan musiikkiin. Cusickin mukaan vain pohtimalla ja kriittisesti tarkastelemalla musiikin esittämiseen liittyviä ongelmia, voi niistä vapautua. Hän kirjoittaa ymmärtävänsä, että analysoimalla musiikkiin yhdistyviä sosiaalisia rakennelmia saatetaan pelätä musiikista etääntymistä. Voiko musiikista enää sitten nauttia?

Pianon kulttuurihistoriallinen tausta osoittaa, että soittimeen liittyvät sukupuolen merkitykset ovat rakentuneet toistuvien esitysten kautta. Konserttisalit ovat tiloja, joissa vallitsevat sosiaaliset rakenteet sekä esitetään että rakennetaan. Kuten Svavárdyn resitaalin saama vastaanotto osoittaa, konserttisali on myös tila jossa sosiaalisia rakennelmia voidaan haastaa ja rikkoa. Jokainen esitys on siten myös mahdollisuus luoda uusia rakennelmia. Toistamalla perinteitä haastavia esityksiä, voidaan rakentaa uuttaa maailmaa, jossa konserttisali olisikin binaareista sukupuolirakennelmista vapaa ilmaisun ja musiikista nauttimisen tila!

 Anna Ramstedt (MuM, HuK) Kirjoittaja on pianisti, pianonsoitonopettaja ja musiikkitieteen opiskelija.

[1] Lucy Green 1997: Music, gender, education. Cambridge: Cambridge University Press. s. 58-59.  

[2] Öhrström, Eva 1987: Borgerliga kvinnors musicerande i 1800-talets Sverige. Göteborg: Skrifter från Musikvetenskapliga institutionen, Göteborg, nr 15. Vapaa käännös Öhrströmin käännöksestä s. 107.

[3] deNora, Tia 2002: Music in the action: performing gender on the Viennese stage 1790-1810. Poetics. Vol 20. 19-33.

[4] Ellis, Katharine 1997: Female pianists and their male critics in Nineteenth-Century Paris. Journal of the American Musicology Society. Vol: 50/2-3. Vapaa käännös Ellisin käännöksestä s. 370.

[5] https://www.theguardian.com/music/2017/apr/09/yuja-wang-piano-interview-fiona-maddocks-royal-festival-hall

[6] https://www.medici.tv/en/documentaries/barbara-hannigan-documentary-creative-animal/

[7] Cusick, Suzanne G. 1999: On musical performances of gender and sex. Audible Traces: gender, identity, and music. Como: Carciofoli Verlagshaus.

[avevirgoavevos-blog]

Neitsyitä ja taiteilijoita: historiallisen miehisen katseen alla

Naisen paikka taiteessa on perinteisesti ollut taiteen kohteena – ei sen tekijöinä. Neitsyet ja huorat kilpailevat aihevalinnan ykköspaikasta taiteen kaanonissa miehisillä kanvaaseilla, miesten ikuistamina. Tämä tarkoittaa, että nainen on perinteisesti nähty miehisten silmälasien läpi. Nainen ja hänen (usein alaston) ruumiinsa on alistettu miehen arvioivan katseen alle – ensin miestaiteilijan muovattavaksi ja sen jälkeen usein miespuolisen taiteentuntijan, keräilijän, kuluttajan tai katsojan kriittisen silmän tarkkailtavaksi. Historiallisesti miehillä yksinkertaisesti oli naisia paremmat mahdollisuudet sekä toimia taiteilijana että ostaa taidetta. Vaikka niin naispuolisia taiteilijoita kuin taiteen mesenaattejakin on toki aina ollut, heidän määränsä ja arvovaltansa tuppaavat jäämään miesten jalkoihin. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa valta ja varallisuus ovat historiallisesti olleet miesten käsissä.

Naisobjektin tarkkailu miehisten lasien läpi ei myöskään rajoitu historiassa vain taiteeseen, vaan sen voidaan nähdä määrittävän oikeiden, elävien naisten identiteettiä ja toimintaa. Koska mies on perinteisesti nähty universaalina ja ensisijaisena toimijana yhteiskunnassa, nainen on historiallisesti määrittynyt suhteessa mieheen. Esimerkiksi uuden ajan Euroopassa tämä valtasuhde ilmeni kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla lainsäädännöstä sosiaaliseen statukseen ja identiteettipolitiikkaan. Harvoissa Euroopan maissa naisilla oli vaikkapa oikeutta itsenäiseen omaisuuteen tai sopimuksentekoon. Naisen sosiaalinen status määräytyi aina hänen isänsä tai aviomiehensä kautta, ja naisen ensisijaisena identiteettinä yhteiskunnassa nähtiin vaimous ja äitiys.

Avioituminen merkitsi useimmiten tylyä loppua naisen vähäisellekin itsenäisyydelle. Esimerkiksi Englannissa oli pitkälle 1800-luvulle saakka käytössä keskiaikainen common law -lainsäädäntö, jossa avioituneella naisella ei ollut yksinkertaisesti minkäänlaista asemaa lain edessä; hän oli feme couvert, ”peitetty” aviomiehensä taakse. Häntä ei siis ollut olemassa lain silmissä. Tästä johtuen neitsyeksi – eli naimattomaksi – jättäytyminen oli kautta historian naisille keino säilyttää itsenäisyytensä ja yksilöllinen identiteettinsä sekä toiminnan mahdollisuutensa esimerkiksi taiteilijana. Avioliitto näet merkitsi usein naisen taiteellisten pyrintöjen loppua jo käytännön ajankäytöllisistä syistä.

Naisen määrittyminen suhteessa mieheen ei voinut olla vaikuttamatta laajalti siihen, miten nainen nähtiin yhteiskunnassa. 1700-luvun Englannissa tyttöjä koulutettiin pienestä pitäen vaimoiksi; samaan aikaan kun heidän veljensä opiskelivat latinaa ja retoriikkaa tulevia ammattejaan varten, tyttöjä opetettiin näyttämään kauniilta, puhumaan pehmeällä äänellä ja tanssimaan sulokkaasti aviomieskandidaatteja houkutellakseen. Tyttöjä kehotettiin muovaamaan koko olemuksena ja persoonansa mahdollisimman miehiä miellyttäväksi, koska naisen tärkein yhteiskunnallinen tehtävä oli toki tulla vaimoksi ja äidiksi. Toisin sanoen, naisia neuvottiin tarkastelemaan itseään – ja toisiaan – näiden samojen miehisten, arvioivien silmälasien läpi ja hiomaan käytöstään ja ulkomuotoaan miehistä silmää miellyttäväksi.

Tutkijat ovat antaneet tälle ilmiölle nimen male gaze – miehinen katse, joka järjestää maailman heteromiehen perspektiivin näköiseksi. Miehinen tapa katsoa ei siis ainoastaan näyttäydy arvovaltaisimpana ja oikeimpana näkökulmana, vaan kaikkien yhteiskunnan jäsenten oletetaan omaksuvan tämän heteromiehisen katsojaposition ja arvioimaan omaa itseään ja muita sen mukaisesti. Tällä tavoin maskuliininen positio siis määrittää sen, mitä yhteiskunnassa ja eritoten taiteessa sen kuvastajana pidetään kauniina, hyvänä, arvostettavana, luonnollisena ja ”oikeana”. Tämä vääristynyt tapa katsoa ja kritisoida ei myöskään rajoitu vain historiaan, vaan on yhä periytyvästi läsnä meidänkin jokapäiväisessä elämässämme – kuten silmäys mihin tahansa naistenlehteen pikaisesti todistaa.

Koska naisen paikka on perinteisesti ollut passiivisena katseen kohteena, on suhtautuminen naisiin aktiivisina taiteen tekijöinä ollut historian saatossa usein hankala paikka. Patriarkaaliseen sukupuolijärjestelmään näet kuuluu olennaisesti oletus siitä, että naiset eivät yksinkertaisesti kykene luomaan mitään uutta, originellia, esteettisesti tai älyllisesti kestävää, vaan heidän kykynsä rajoittuvat käsityöläisyyteen, jäljentämiseen ja ornamentaaliseen puuhasteluun. Tämä sukupuolittunut hierarkia ”aidon taiteen” ja harrastelijuuden välillä juontuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että jos naisten olisi sukupuolena myönnetty kykenevän täysivaltaiseen rationaaliseen tai esteettiseen toimintaan, olisi heille täytynyt myöntää täydet yhteiskunnalliset oikeudet – mikä ei suinkaan olisi tullut kyseeseen.

Tästä johtuen naistaiteilijat on tyypillisesti leimattu harrastelijoiksi ja puuhastelijoiksi ja pitkälti pudotettu ”oikean taiteen” kaanonin ulkopuolelle – naistaiteilija oli nimittäin potentiaalisesti vaarallinen ennakkotapaus. Naistaiteilija haastoi väkevällä tavalla patriarkaalisen yhteiskunnan sukupuolittuneet valtarakenteet ja naisille varatun passiivisen objektin roolin. Naistaiteilijat, niin neitsyet kuin naineetkin, ovat tällä tavoin olleet sukupuolten välisen tasa-arvokehityksen historiallisissa kärkijoukoissa.

 Soile Ylivuori

Kirjoittaja on historian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.

[avevirgoavevos-blog]

Äidin pyhä ruumis ei ole äidin

Essee Kirjoittaja: Marianne Mäkelin

Ave Virgo, Ave Vos alkaa Armi Von Vepin burleskinumerolla, jossa ensin kuin taulussa istuva neitsyt Maria -hahmo lopulta päätyy purkautumaan ihostaan ulos, synnyttäen itse itsensä.

Omasta kehostaan ulospurkautuva ylimaallinen olento tuo mieleen body horror -kauhuelokuvien perinteen. Niissä käsitellään usein sitä teemaa, että ihmisen suhteessa ruumiiseensa on jotain outoa, jotain vierasta. Samalla olemme kehomme, samalla se voi olla vieras objekti, joka ei tottele, jolle tapahtuu yllättäviä asioita ja joka muistuttaa, ettemme ehkä ole sillä tavoin hallinnassa kuin olisi mukavaa ajatella olevansa.

Body horror, kuten koko muukin elokuvaperinne, on kovin miehistä. Tämä näkyy myös siinä millaista ruumiillisuutta niissä pelätään. Mietin Armi von Vepin esityksen kohdalla etenkin hyvinkin naisnäkökulmaista, yhtä lailla body horror -perinteestä ammentavaa Lucile Hadzihalilovicin elokuvaa Evolution. Siinä ajatellaan uusiksi lisääntymistä. “Mitä luonnollisimman asian” (ja millaista tyranniaa luonnollisuuden ajatus tässäkin taas edustaa!) esittäminen vieraannuttaen herättää näkemään äitiyden ja synnyttämisen kokemuksessa jotain, jonka pyhän äitiyden ja äidinrakkauden ainainen korostaminen peittää alleen.

Traileri Lucile Hadzihalilovicin elokuvasta Evolution

Mitä neitsyt Maria edustaa minulle? Jotakin arkkityyppi-äitiäkö? Sekulaaris-luterilaisen kulttuurin kasvatille tulee ensimmäisenä vastauksena mieleen, ettei mitään, ja herättää ihmetyksen kysymyksestä. En edes muista ajatteleeni itseäni tai elämääni minkäänlaisten symbolisten naishahmojen  tai -idolien kautta. (Tyttöyskin tuntuu helpommalta identiteetiltä kantaa! Ja Maria ei ole tyttö, paitsi tietysti oikeasti, ikänsä puolesta.) Toisena vastauksena ajattelen Mariaa kitsch-hahmona hieman eksoottisilta tuntuvissa rukoushahmoissa ja ikoninkuvissa, joita jotkut kantoivat kotiin Italian-matkoiltaan.

(Ainakaan en näe Mariassa omaa tiedenais-äitiäni, jonka pullanleipomisessa oli aina tietty roolileikin vivahde.)

Kolmantena muistan, että Maria edustaa osaltaa sitä kaikkialle lonkeronsa ulottavaa, pohjimmiltaan misogyynistä ajattelutapaa, jossa naisen ruumis kuuluu aina jollekin muulle kuin hänelle itselleen. Että naisen ruumis on ensisijassa symboli, Jumalan äitinä tai isänmaan edustajana tai milloin minäkin. Että tietynlaisissa ruumiissa elävät ovat vähän vähemmän olemassa kuin toiset.

Suvi Rautio kirjoittaa hienosti autoetnografisesti omista aborteistaan:

“Oli kuin sisälläni olisi ollut kasvain, joka piti poistaa. Se kasvoi joka hetki suuremmaksi, ja loputon paperityö esti kasvun pysäyttämisen. Pelkäsin kai, että jos prosessi venyisi liikaa, kiintyisin kasvaimeen -- eikä se olisi enää kasvain.”

(Suvi Rautio: Abortti ja kapinallinen alapääni, Antroblogi 13.4.2017.

Tunnistan itse Raution kuvauksen jostain joka kasvaa, joka valtaa ruumiin ja jolle ei voi mitään. Ja joka kaappaa valtaansa, muuttaa yhtäkkiä maailman kaikkia merkityksiä tai suhteita. Tavalla tai toisella. Itse tunsin, että oma ruumiini pettää minut. Että se, minkä kautta olen maailmassa, onkin yhtäkkiä tämän pahan lähde.

On tietysti totta, että kenenkään ruumis ei ole täysin oma tai millään lailla hallinnassa. Kaikille meille tapahtuu asioita, joille emme voi mitään.

Oma feministinen vastaluentani Marian tarinasta on, että se on tarina tästä syvän, eksistentiaalisen kauhun tunteesta. Ajattelen teini-Mariaa, jonka elämä ja ruumis kaapataan suuremman tarinan välikappaleeksi. Ajattelen Mariaa, jonka sisällä kasvaa jotain, joka päivä. Tässä tarinan päähenkilö ei ole syntyvä vauva vaan kaikki ne teinitytöt, joilta ei kysytty. Ja lopulta kaikki me ihmiset, eihän meiltä kysytä.

Oikeus terveydenhuoltoon, ehkäisyyn ja aborttiin ovat perusihmisoikeuksia samalla tavoin kuin laajempikin oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen. Se, että ne usein lasketaan jonkinlaiseksi lisäliitteeksi, naisten erityiskysymyksiksi, on suoraa heijastusta siitä, kuka ihmisoikeusajattelun abstrakti yleisihminen on.

Tästäkin on kyse Maria-suhteessa. Siitä, että joitain kiinnostavat enemmän symbolit ja arkkityypit kuin elävät ihmiset. Siitä historiasta, jossa miessukupolvet toisensa jälkeen tulkitsevat naisista tai naiseudesta kertovia tarinoita.

Onko lavalla itsensä synnyttävä Maria siis jonkinlaisen toimijuuden haltuunotto esityksen aluksi? Tällöin seuraava kysymys on, mitä syntymän jälkeen tapahtuu.

[avevirgoavevos-blog]

Maria, äiti

Neitsyt Maria on äiti, ikoninen äiti. Mutta äitiys, se on vaikeaa. Jo naisena on varsin vaikeaa olla monessa yhteiskunnassa, jossa normin määrittää mies. Sitten ovat kaikki ristiriidat oikeanlaisesta äitiydestä yhdistettynä oikeanlaisiin rooleihin yhteiskunnissa, rooli ydinperheessä, yhteisössä, sukupolvensa edustajana, toimijana ja hoivaajana. Millaiset roolit pelottavat tai ovat pelottavinaan ja ketä? Keiden ehdoilla tulisi ylipäätään elää ja olla nainen, äiti?

Maria muistetaan äitinä erityisesti kahdesta yhteydestä. Ensinnäkin hän oli vauvan äiti. Toiseksi hän oli kolmikymppisen yhteiskunnallisen kapinallisen ja sen myötä marttyyrin äiti. Hän oli hoivaaja ja surija. Erityisen tyypilliseltä on vaikuttanut Marian kuvaaminen vauva sylissä.

Taiteessa Marian on usein kuvattu imettävän. Näin varmaan todellisuudessa tapahtuikin, vaikka jo maatalouden vallankumouksesta vauvoille syötettiin esimerkiksi erilaisia viljapohjaisia korvikkeita.

Ikoninen äiti on siis lukuisasti kuvattu toinen rinta paljaana. Kuvitusta löytyy monista kristillisistä paikoista, kuten kirkoista. Myös tänään kristilliset tilat ovat imetysmyönteisiä. Kirkossa saa ja on toivottavaa imettää. Tällaiselle asettaa tietysti puitteet ympäröivä yhteiskunta. Protestanttisen pohjoismaan 2010-luvun kirkoissa saa ja on toivottavaa imettää.

Madonna Lactans, tuntematon taiteilija, 1500-luku. Aveiron museo, Portugal.

Kirkon imetysmyönteisyys on kiinnostava vastakohta sille, ettei kaikissa ravintoloissa suhtauduta siihen myönteisesti. Imetykselle saatetaan jopa osoittaa wc-tilat. Näin keskeistä ikonisen äidin tekemisen ilmentymää ei välttämättä suvaita, saati iloita arjessa näkyvänä. Onko kirkko sitten perinteinen vai moderni sisällyttäessään "sallikaa lasten tulla" -kutsuun myös nälkäiset vauvat imettäjineen?

Yhdysvalloissa on osavaltiotason lainsäädännöin taattu oikeus julki-imetykseen. Paljon puhuvaa, että säädäntöä on tarvittu. Toisaalta on myös maita, joissa laki turvaa imettävälle äidille mahdollisuuden pumpata maitoa työajalla. (Suomessa ei ole laissa kumpaakaan oikeutta.)

Olennaista on se, ketkä määrittävät sitä, missä ja miten äiti ruokkii vauvaansa. Kirkoissamme tähän ratkaisun tekee äiti, nainen itse. Neitsyt Maria, Madonna, näyttää mallia. Symbioosissa vauvaan voi nainen kirkossa määritellä oman toimijuutensa. (Protestanttisessa 2010-luvun pohjoismaassa nainen voi toki määritellä toimijuuttaan monella muullakin tavalla.)

En tiedä, julki-imettivätkö alkukirkon naiset. Esitän oletuksen, että kyllä. Vaihtoehtoisten testamenttien valossa naisilla saattoi olla alkukirkossa merkittävämpi rooli kuin seuraavien vuosisatojen sisarillaan. Myös poliittisessa elämässä oli valtaa käyttäviä vahvoja naisia. Kepeämmin voi myös pohtia, että lisääntykää ja täyttäkää maa -ohjetta noudattaessaan alkukirkon jäsenet olisivat tällöin olleet johdonmukaisia äidin ja vauvan ruokahetkistä iloitessaan.

Voikin olla, että myös Neitsyt Marian rooli oli hoivaajan ja surijan viittoja laveampi. Hän saattoi hyvinkin yhdistää toimijan roolinsa äitiyteen, vaikka sellaisen kuvaaminen ei hänen jälkeensä tulleita (mies)taiteilijoita ole inspiroinut.

Traagisina imetyskuvia voidaan pitää siltä osin kuin niiden voi ajatella kuvittavan miesten tuntemaa kateutta vauvan ja äidin symbioosista. Kuvat eivät tyypillisesti siltä näytä, että mukaan mahtuisi mies, isä. Samalla naisen roolin voi oikeastaan kapeimmillaan pelkistää imettäjäksi, niin tärkeää kuin se yhteisön eloonjäännin kannalta onkin.

Kauniita imetys- ja muotokuvat ovat niiden kuvatessa syvimpiä tarpeitamme. Voimme hyvin kun tunnemme olevamme turvassa. Sylissä. (Kenen sylissä on äiti itse?)

Paljon tunteita, rooleja ja toimintaa sinänsä yksitoikkoisten asetelmien välittää. Maria on saanut roolin paljon välittäjänä ja kuvittajana, vaikkemme edes tiedä, kiinnostiko häntä moinen. Taide ja ihmisyys tarvitsevat ja ottavat symbolinsa ja äitihän se on kuvattava.

INARI JUNTUMAA

[avevirgoavevos-blog]

Jälkipuintia n:o 3

Syyskuun AVAV-esitysten jälkikeskusteluissa sanottua ja jälkikäteen viesteinä tullutta palautetta.

”Tietynlainen pyhyyden kokemus sai mut keskittymään siihen esitykseen, eikä käyttäytymään niin kuin burleskiesityksessä, mutta nyt kun sanoin tän ääneen niin alan kyseenalaistan sen, että miksi pyhän tarvis olla ainoastaan harrasta.”

”Yllättävä kokemus oli, että yleensä barokkimusiikkia kuunnellessa on tottunut siivoamaan tietynlaiset assosiaatiot pois, esimerkiksi just kaikki ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvät, niin oli kiinnostavaa, että täällä ne olikin silmien edessä tosi hienosti. Avartava kokemus.”

”Se oli huisia, että kirkkomusiikin melankolinen tunnelma toi esiin sen, millaisesta näkökulmasta Neitsyt Marian tarinaa on kerrottu, ja tässä kontrastoitiin sitä hienosti. ”

Anna: ”Aivan mieletön, rohkea ja kantaaottava projekti! Kai tiellä on lisää konsertteja tiedossa? Mun lempikohta oli alussa, kun Neitsyt Mariasta kuoriutui sieltä vuosisatojen aikana rakennettujen kulttuuristen merkitysten alta ihminen. Te vapautitte Neitsyt Marian! Amen!”

Noora Oksa: ” Selvästi tällaiselle avaukselle oli tarvetta ja tilaa. Mariana oleminen tulee vähän läheisemmäksi ja saavutettavammaksi ja merkityksellisemmäksi. Ja Maria astuu muiden naisten ja ihmisten joukkoon. Mitähän kaikkea se voi merkitä, esim. monelle vastakkainasettelulle ja erottelulle. Päällimmäiseksi jäi harras ja tosi vaikutelma ja se, että se ei tunnu olevan ristiriidassa seksuaalisuuden kanssa, onkin ilahduttavaa.”

Sanna Korteniemi: ”Kiitos hienosta konsertista! Oli ilahduttavaa kuinka tarkasti ja syvällisesti Maria-kuvaa oli tutkittu. Tuntuu että vasta konsertin jälkeen minulle on alkanut aueta eri roolien ja kuvien olemus. Etenkin se ensimmäinen vähän nunnamainen peitetty/paljas raskaana oleva Maria, jonka kohdussa ei ollutkaan mitään. Ja vielä se ledivalonännit ja Bellissima Regina -kappale. Vasta jälkeenpäin tajusin, että musiikki oli maallisesta yhteydestä. Siinä oli jotain todella vaikuttavaa. Valaistut nännipihat toi mieleen sädekehän, ja tuon rinnan paljastamisen sakraalin ulottuvuuden, syntynyt kokonaisuus oli yhtä aikaa vakava ja koominen, maallinen ja ylevä.

Projektinne liittyy yleisempäänkin keskusteluun siitä, miten taide vaikuttaa ja ottaa kantaa. Riittääkö se, että konserttiyleisö toteaa esityksen olleen "kiva"? Olitteko todella odottaneet, että yleisössä olisi ollut joku, joka olisi aidosti kyseenalaistanut tämän yhdistelmän?

Katson tietysti kokonaisuutta kuvataiteilijan näkökulmasta, ja tällaisia vaikuttamisen ja kontroversaalien lähestymistapojen mahdollisuutta jokainen taiteilija miettii. Onhan se vähän kuin taiteilijan märkä uni (jos ilmaus tässä yhteydessä sallitaan:) että onnistuisi tekemään jotain mikä todella vaikuttaisi, herättäisi vaikka pahennusta, kunhan herättäisi todellisia reaktioita, ei vain ympäripyöreää hyminää ja selkään taputtelua.”

Katri Kallio: ”Tulin ystävän kutsusta, odotin ehkä enemmän tietoista ärsyttämistä, mitä tässä ei ollenkaan ollut, mä ilahduin siitä, että se oli niin tyylikkäästi tehty ja nää kaikki ilmeisesti lähti jostain Neitsyt Marian kuvista. Se mitä meille barokkimusiikista on säilynyt, on tää kirkkomusiikki, mutta toki ne säveltäjät pölli ne melodiat maallisista renkutuksista.  Se, että kirkkomusiikissa on erotiikkaa ja aistillisuutta, ei varmaan ole yllätys kenellekään ja hirveen hienolla tavalla saitte sen sieltä esiin. Kiitos siitä.”

Anniina Seppänen: ” Kun mä näin tän projektin, niin mun eka ajatus oli että jes, mahtavaa että joku vihdoinkin tekee jotain tällasta! Mua on ihmetyttänyt ja ällöttänytkin se, että Mariassa hienointa on nimenomaan sen neitsyys ja ajattelin heti, että haluan ehdottomasti nähdä tän. Oon tosi iloinen ja kiitollinen, että te ootte tehnyt tän. Kiitos.”

”Tunnelma oli niin hieno, että se ei vaatinut väliaplodeja tai sellasta” ”Sitä vaan odotti seuraavaa tapahtumaa, koko esitys oli yhtenäistä tarinaa eikä sitä tehnyt mieli keskeyttää.”

Tuukka Haapakorpi: ”Mä katsoin tätä esitystä ei-naisoletetun näkökulmasta se, mitä mietin esityksen aikana, oli teidän suhde Mariaan semmosena nais-vertaisena meidän yhteiskunnassa. Ja suhteessa siihen, että miten te musiikillisesti tai taiteellisesti koette, että mitkä teidän mahdollisuudet on, että missä eri positioissa te voitte näyttää tätä Mariakuvaa, ja vaikuttaako teidän sukupuoli teidän suhteeseen siihen musiikkiin? Ja esimerkikisi, jos musiikin esittäjät olisi olleet miehiä ja muuten esityksen sisältö ois ollut sama, olisiko se muuttanut jotain ja mikä olisi muuttunut. Ja mitä se kertoo tämän päivän mahdollisista positioista naiselle olla osa tota musiikin historiaa.”

”Mä olin ajatellut viettää koti-illan, mutta sain sitten kaverilta vinkin tulla tänne ja mut sai liikkeelle kontrasti näissä teemoissa, selkeästi klassisen puolen musiikki, joka mun silmissä on tosi siveää ja kunnollista ja säädyllistä ja sit tää toinen puoli, joka haluaa provosoida. Mulla ei oikeestaan ollut odotuksia, mä halusin vaan nähdä, mitä te teette näillä elementeillä. Aika kilttejä oli mun makuun noi kaikki numerot.”

Iina Peltomäki: ”Tosi hienosti säilytitte sen arvokkuuden, joka tän teeman ympärillä on. Tää ei missään mielessä ollut halpa, mitä mä vähän pelkäsin, että tää vois olla.”

”Mä tulin tänne burleskiesiintyjänä ja sen katsojana ja just siksi, että mä koen, että busleskitaidetta voi hyvin levittää performanssitaiteen puolelle ja myöskin barokkimusiikin rakastajana mä nautin tosi paljon siitä, että mä sain sen mitä halusin ja jotain, mitä en oo kokenut aiemmin ja mä kiitän siitä.”

 Josef Donner: ”Tosi raikasta. Mä nyt en tiedä niin paljon asiasta, mutta ihana oli nähdä sitä riemua siitä, että voi itse päättää, mitä tekee sen musiikin ja sen visuaalisuuden kanssa. Myöskin se burleskin kauneus tuli ihan eri tavalla esiin, kun on käynyt katsomassa näitä villimpiä siinä ei tule keskityttyä sellaseen, miten kauniisti valo osuu ihoon tai miten käsi voi valaista kasvot tai viuhkat valaisee koko takaseinän. Siinä menee monet asiat ohi, kun kattoo vaan, millon seuraava vaatekappale lähtee.”

Marianna Haapakoski: ”Mä taas aistin kipua enemmän kuin riemua, tosi kiinnostava kuulla, että sulla tuli tuo olo. Mulle jäi päällimmäisenä mieleen sellanen naisena olemisen kipu ja se kauneus siinä.”

Anne Nimell: ”Yks kiinnostava elementti oli se tilan ottaminen, että asiat tapahtuu omassa rytmissään ja säännöllisesti, kasataan kamat ja sitten se sama sääntö, että tullaan istumaan ja sitten alkaa seuraava asia ja kaikella on oma aikansa ja tilansa, mikä mulla liittyy tuohon kuvastoon, että onko se Maria siellä kuvana, ja että kuka päättää siitä Mariasta ja omasta kuvastaan ja kehostaan. Herää myös kysymys teistä kaikista muista, se ei ole pelkästään Armi, joka on neitsyt Maria. Mietin semmosta kysymystä, että ikään kun jos on erilaista katsojuutta, että kun on katsojia, jotka on enemmän katsoneet burleskia tai sitten tätä musiikkia, ja vaikka tässä oli kaikki tosi orgaanista, niin tuli silti kiinnostavia hetkiä, että miten reagoi itse.

 Laura Reunanen: ”Mietin sitä, että kun lavalla on Buleski-Maria, niin sopiiko käyttäytyä yleisössä niin kun burleskikeikalla käyttäydytään, vaikka tää tila ja setup oli selkeästi niinku klasarimainen, mikä sai varmaan ihmiset olemaan hiljaa.”

”Pidin teoksen rauhasta. Burleski ja musiikki muotosivat yhdessä saumatonta, jopa yllättävän ristiriidatonta tunnelmaa. Minulle kyse oli keskiaikaisen musiikin voimalla neitsytmariamyytin ruumiskuvien esiin manaamisesta. Seurakuntamme edessä esiintyjät muuttuivat ja liittyivät osaksi kristillisen kulttuurin perimmäisintä naiskuvaa. Burleskin ruumiillisuus ja visuaalisuus tavoittivat neitsytmariamyytin kaksinaisuuden: pyhä ja puhdas & neitsyt/äitifantasia ja eroottisuus. Mielestäni nämä kristillisessä eetoksessa näennäisen vastakkaiset suunnat, halu ja pyhyys, avautuivat Armin ruumiissa kauniisti toisiinsa kietoutuneina ja ajoittain erottelun ylittäen. Tekijät framesivat teokselle feministisen ja purkavan lähdön teoskuvauksella, käsiohjelmassa ja yleisökeskustelussa. Mielestäni teos avasi neitsytmariamyytin nähtäväksi, mutta ei radikaalisti purkanut neitsytmariamyyttiä miesten luomana(?), ylläpitämänä(?) ja suppeaa naiskuvaa(?) rakentavana konstruktiona. Jäin ehkä toivomaan röyhkeyttä ja näkyjä ruumiillisuudesta, joka räjäyttää neitsytmariamyytin, pesee sillä lattiat ja jatkaa eteenpäin. Toisaalta yleisökeskustelu mahdollisti esityksen jälkeisen tilan, jonka kautta myös näihin kysymyksiin oli mahdollista palata. Arvostan kyllä myös tekijöiden valitsemaa kunnioittavaa sävyä tässä ajassa.”

Kiitos kaikille ajatuksiaan jakaneille.

[avevirgoavevos-blog]

Jälkipuintia n:o 2

Yleisöpalaute Kirjoittaja: Vuokko Hosia

9.9.2018 Ave Virgo, Ave Vos -esityksen synnyttämiä poukkoilevia hajamietteitä

Mitä ehkä odotin? Mitä minulle tuli mieleen? Näihin kahteen kysymykseen yritän vastata.

Lähdin konserttiin, niin kuin aina lähden, ilman ennakko-odotuksia ja ilman tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Sattumoisin olin juuri pari viikkoa aiemmin tutustunut muutamiinBarbara Strozzin säveltämiin kappaleisiin. Toki tunnen Claudio Monteverdin ja Hildegard Bingeniläisen musiikkia – vanha ja barokkimusiikki kun ovat suosikkejani. Tiesin siis saavani kuulla mielimusiikkiani, vaikkakin ennestään minulle tuntemattomia kappaleita. Tiesin odottaa Detrituksen taitavia laulajia ja soittajia, joita olen ennenkin kuullut. En tiennyt, mitä odottaa Armi Von Vepiltä.

Vanha musiikki on sävelletty useimmiten uskonnollisiin tarkoituksiin, kirkossa esitettäväksi. Siksi siitä välittyy sakraalinen henki, syntyy pyhyyden kosketus. Burleskia tai neoburleskia en ole elävänä esityksenä koskaan nähnyt. Oli mielikuvia mutta niukasti tietoa: jotain hulvatonta, liioittelevaa, yllättävää, ylhäistä ja alhaista sujuvasti sekoittavaa, eroottistakin striptiisia.

Burleskiin liittyvää komediaa, parodiaa, leikkisyyttä jäin kaipaamaan. Armi Von Vepin burleskiesitys oli hillitty, elegantti, melkein häveliäs. Mainio oivallus oli nännistä purkautuva valkoinen lanka, jota riitti ja riitti: neitsytäidin ehtymättömästi vuotava rintamaito.

Eniten mietin koko esityksen keskeistä teemaa. Miksi Neitsyt Maria? Toki se kerrottiin: kaikki Neitsyt Marialle omistettu musiikki ja muu taide. Runsaan vuoden ajan käydyt koskemattomuus- eli metoo-keskustelut tulevat väistämättä osaksi jatkumoa: neitsythän on käsin koskematon. Useimmille evankelis-luterilaisessa miljöössä kasvaneille Neitsyt Maria on etäinen hahmo. Uuden testamentin kertomukset enkelin ilmestymistä Marialle ja Marian neitseellistä sikiämistä kuuluvat kristinuskon keskeisten kertomusten kaanoniin ja siten länsimaiseen kulttuuriin. Meille sekulaaristuneille ei Neitsyt Maria ole elämässämme läsnä eikä olemassa.

Länsimainen musiikki ja erityisesti kirkkomusiikki on vuosisatojen ajan hyödyntänyt Neitsyt Mariaa. Eikä vain neitsyttä vaan myös äiti-Mariaa. Marialla on kaksi toisilleen vastakkaista roolia, jotka elävät rinnakkain vaikkeivät todellisuudessa voikaan toteutua yhdessä ja samassa ihmisessä, neitsyt kun ei voi olla äiti. Esityksessä oli vahva kontrasti: toisaalta hillityt, lähes nunnamaisen eleettömät, musta-asuiset soittajat ja toisaalta eläväinen, lihainen, sulavasti liikehtivä, koristeellisissa asuissa estradille ilmestyvä, yleisöön viekoittelevasti kontaktia ottava Armi Von Vep.

Konserttiesityksen yksi lähtökohta saattoi olla musiikin ja liikkeen dikotomia. Itse konsertissa kuitenkaan ei ollut vastakkainasettelua, vaan laulu ja soitto ja performanssi täydensivät toisiaan.

Sakraalisen ja profaanin yhdistäminen siten, että profaani, epäpyhä muuttui pyhäksi ja oli pyhää: neoburleskin Neitsyt Maria -hahmot, odottava Maria, maitoa vuotava Maria, valkoasuinen morsian-Maria, strutsinsulkainen häveliäs vilauttaja-Maria, näyttäytyivät kurinalaisina, itsensä tiukasti hallitsevina nuorina naisina, jotka myös päättävät omasta ruumiistaan. Ja niin lensi kultainen pyhimyssädekehä lattialle.

Vaikka profaani ja sakraalinen ovat vastakkaisia, Ave Virgo -esitys ei pyrkinyt vahvistamaan eikä tukemaan vastakkainasetelua. Hyvin luonnollisesti, melkeinpä orgaanisesti laulu ja musiikki ja Armi Von Vepin performanssi olivat samaa kokonaisuutta ja esittelivät, kehittelivät ja käsittelivät yhteistä Netsyt Maria -teemaa eri keinoin paralleelisti tai vuorovetoisesti.

[avevirgoavevos-blog]

Jälkipuintia n:o 1

Yleisöpalaute Kirjoittaja: Marianna Haapakoski

Tulin teatteri Universumiin hieman hämmentynein mielin, sillä en oikeastaan halunnut katsella burleskia ensinäkemääni enempää. Tulin, koska halusin yrittää ymmärtää mitä Ave Virgo, Ave Vos -projektin tekijöillä on sydämellään. En tiedä ymmärsinkö, mutta olin kuulolla ja katselinkin, ihmettelin ja tutkistelin omaa sydäntäni.

Maria. Jeesuksen äiti. Ihmeellinen nöyrä Maria, joka vastaa Herran enkelin käsittämättömään ilmoitukseen Jumalan Pojan synnyttämisestä sanoen: Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit. (Luuk. 1:38). Hän on minun silmissäni kaunein mahdollinen nainen. Ihmeellinen ja esimerkillinen kuuliaisuudessaan. Rohkea ja voimakas Jumalan armosta, ei omasta tahdostaan. Samalla tavalla ihmeellinen kuin Betanian Maria Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän, joka piti Herransa puheen kuuntelemista tärkeämpänä kuin vieraiden palvelemista, ja jolle Kristus itse antoi tunnustuksen: Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois. (Luuk. 10:42). Myös Magdalan Maria rakasti Jeesusta sydämestään, eikä syyttä: Jumalan Poika oli ajanut hänestä ulos seitsemän pahaa henkeä (Mark. 16:9). Kuinka kaunista muuten on se, miten Jeesus puhuttelee eroikäväänsä itkevää Magdalan Mariaa tyhjän haudan ulkopuolella puutarhassa kysymällä: Mitä itket nainen? (Joh. 20:15). Ehkä kauneinta mitä mies voi naiselle sanoa.

Marioiden kauneus välittyy Sanassa, joka heistä on kirjoitettu. Sana sytyttää sen ennemmin kuin kuva. Sanan kauneus on varmasti vaikuttanut myös siihen, millaisia kuvia neitsyt Mariasta on halki aikojen tapailtu. Eivät ne ole Maria, vaan ihmisten kokemuksia Mariasta. Kokemuksessa omat fantasiat, toiveet ja pelot, sekoittuvat herkästi todellisuuteen, ja kuva kertoo tekijästään vähintään yhtä paljon kuin kohteestaan. Tunnistaisiko kuvan tekijä todellisen Marian, jos hän tulisi arjessa vastaan? Sen talliin synnyttäneen köyhän ihmisen, tavallisen äidin, joka ihmisenä ei ymmärtänyt Jumalan salaisuuksia eikä siis varmasti poikaansakaan sen enempää kuin ihminen voi salattua ymmärtää. Ei hän tosiaan välttämättä ollut inhimillisesti ajatellen kaunis. Ehkä häneen sopivat jossain määrin samat sanat, joilla Jesaja kuvaa Jumalan Pojan ulkomuotoa: Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet. (Jes. 53:2-3). Raamatun Marioiden kauneus on minulle Pyhän Hengen kokemisen valoa, katseen kirkkautta ennemmin kuin kehon kauneutta. Se on kohtaamisessa jaettua yhteyttä itseä suurempaan, eikä siinä ole mitään omaa. Neitsyt Marian palvominen ikuisena neitsyenä ja Pyhänä Jumalanäitinä vie huomion Jumalan Pojasta ihmiseen ja alkaa näyttäytyä ihmisfantasioiden palvontana. Onko Burleski-Maria kannanotto tuota epäjumalan palvomista vastaan?

Minusta Marian neitsyydessä ei ole mitään erityisen korostamisen tarvetta. Pyhästä Hengestä sikiäminen on todellinen Jumalan ihme, mutta melkein yhtä ihmeelliseltä tuntuu miehen ja naisen yhtymisessä tapahtuva sikiäminen. Se on paljon tavallisempaa, mutta kuitenkin lähes käsittämätöntä. Marian neitseestä sikiäminen osoittaa ennen kaikkea sen, miten ihmisille mahdoton asia on Jumalalle mahdollinen. Yhtä lailla oli ihmisten silmissä mahdotonta, että Marian sukulainen Elisabet saisi miehensä Sakariaan kanssa vielä vanhoilla päivillään Johannes Kastajan. Jumala lähetti enkeli Gabrielin kasvojensa edestä kertomaan tästäkin ihmeestä Marialle muun ilmoituksen yhteydessä: Ja tiedä tämä: Myös sukulaisesi Elisabet kantaa poikalasta, vaikka on jo vanha. Hän on jo kuudennella kuukaudella -- hän, jota on pidetty hedelmättömänä! Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. (Luuk. 1:36).

Burleski-Maria oli itse asiassa lopulta aika liikuttavaa katseltavaa. Ei se pahalta tuntunut, muttei myöskään erityisen kiehtovalta. Lähinnä hämmentyneenä mietin sitä, miksi naiset tarvitsevat burleskia ja toisten naisten hyväksyvää katsetta yleisön edessä tapahtuvassa riisuutumisesityksessä voimaantuakseen. Eroottisuus on merkittävä lahja ihmisen elämässä, mutta uskon että sen kaunis tarkoitus ilmenee syvimmin miehen ja naisen suhteessa yksityisenä salaisuutena vaalittuna yhteydessä Jumalan rakkauteen. Kainous ja siveys ei ole nykyään erityisen muodikasta, mutta minusta hyvin rohkeaa, kaunista ja kunnioitettavaa niin miehessä kuin naisessa. Jotain on ensin särkynyt ihmisten välillä, miesten ja naisten välillä, vanhempien ja lasten välillä, ihmisen ja Jumalan välillä, kun tarvitaan voimaantumista. Ja voimaantumistahan tässä maailmassa todella tarvitaan. Rakkauden vajeessa me huudamme (tai kuiskaamme tai kiellämme, jos pelottaa) nähdyksi tulemista, ymmärrystä ja syliä.

Oli muuten ihana se kohta, kun Maija Lampela soitti viola da gambaa konsertin keskivaiheilla ja muuta ei ollut. Liekö ollut maalliseen vai taivaalliseen tarkoitukseen sävellettyä, en tiedä, mutta herkästi esitettyä se oli. Toivottavasti ei sentään ollut se aneiden siunaamiseen käytetty hymni! Tai jos olisikin ollut, niin tällä kertaa paremmassa yhteydessä. Vai oliko? Kaipasin Universumin pimeässä huoneessa näkymää ulos. Katselin kattoon ja olin näkevinäni tähtiä siellä. Tarkemmin tutkittuna ne paljastuivat repeilevän kattomaalin riekaleiksi.

[avevirgoavevos-blog]

ARVIO: “Barokin ja burleskin yhdistelmä oli yllättävän epäprovokatiivinen - ja yllättävän hauska”

RONDO-LEHTI, 9.9.2018 Tekijä: Santeri Kaipiainen 

Vanhan musiikin yhtye Detrituksen ja burleskitaiteilija Armi von Vepin näyttämöllisellä konsertilla Ave Virgo, Ave Vos halutaan tekijöidensä mukaan ”tutkia ja ottaa kantaa siihen, miten suhtautuminen naisen kroppaan ja seksuaalisuuteen sekä naisen asemaan taiteessa ja yhteiskunnassa on muuttunut Neitsyt Marian ajasta tähän päivään”. Luutisti Kaisamaija Uljaan ideoima konsepti koostuu kahdentoista Maria-aiheisen keskiajan ja barokin laulun yhdistämisestä neljään neo-burleskinumeroon; lisäksi esityksiin liittyvät yleisökeskustelut ja vieraskirjoittajien esseemuotoinen blogi. Rondo julkaisi aiemmin viikolla tekijöiden haastattelun.

Suomen kaltaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa, jonka luterilaisessa kulttuuriperinnössä Marialla ei ole erityistä palvonnan tai esikuvan roolia, ei konsepti provosoi niin paljon kuin se voisi jossain toisaalla, varsinkin kun sekä vanhan musiikin että etenkin burleskin harrastajat ja seuraajat lienevät sieltä kansankunnan vapaamielisemmästä päästä, ja nykytaiteessa on nähty monta astetta rajumpaakin muurahaispesien sorkintaa. (Subjektiivisen) provokaation tunnun poissaolo mahdollisti kuitenkin esityksen tarkkailun uudenlaisen ilmaisullisen yhdistelmän kontekstina – joka osoittautui loppujen lopuksi yllättävän kiltiksi.

Avauksena toimineet Claudio Monteverdin Sancta Maria, succurre miseris ja Salve Regina olivat vielä itse musiikkiin fokusoituneita numeroita von Vepin istuessa taustalla hievahtamatta, kietoutuneena räikeän turkoosiin. Instrumentaation välinen akustinen tasapaino haki vielä itseään: Teatteri Universumin näyttämötila korosti Milla Mäkisen ja Anna-Maija Okan laulua ja peitti Sini Vahervuon bassonokkahuilua sekä Maija Lampelan gambaa, mutta konsertin edetessä nämä ongelmat korjaantuivat. Ohjelma oli monipuolinen: kirkollisten tekstien ohella kuultiin myös rahvaampaa Maria-laulustoa, ja tunnelma vaihteli meditatiivisen ja tanssillisen välillä. Okan solistisista vuoroista mieleenpainuvimpiin kuului mainiota tummasävyistä dramatiikkaa sisältänyt Barbara Strozzin Salve Regina, kun taas Mäkisen ääni oli luontevimmillaan Natale Monferraton Alma redemptoris Materin kaltaisessa keveässä ja koristeellisessa tyylissä. Lampela sai soolonumeronsa Tobias Humen Touch me lightlyssa, ja Vahervuo pääsi näyttämään nokkahuilistin taitonsa 1300–luvun tuntemattoman säveltäjän Tre fontane –instrumentaalissa.

Hildegard Bingeniläisen O Viridissima Virgan aikaan alkoi ensimmäinen von Vepin burleskinumeroista, ja se kenties voimakkaiten ilmensi hänen kiinnostustaan ns. ruumiilliseen groteskiin, ollen samalla kauimpana perinteisestä burleskikuvasta, muistuttaen irvokkaine keinomahoineen ja elastisine varaihoineen enemmän tavanomaista performanssitaidetta. Klassisen burlesin ekstravagantti röyhkeys loisti poissaolollaan hitaalla tempolla ja naama peruslukemilla tehdyissä numeroissa, mutta juuri Von Vepin keinovarojen räikeys ja visuaalinen liioittelu – tietoinen mutta hienovarainen huono maku – pitivät esityksen kiinni burleskin ydinajatuksessa, johon kuuluu viihdyttävä, koominenkin liioittelu. Marian kultaiset korkokengät ja led-valaistut rinnat Strozzin O Marian aikaan, tasselista loputtomiin valuva maitonaru Stabat Materin soidessa taustalla tai Regina angelorumissa, ”Enkelten kuningattaressa” nähdyt siipien kaltaiset höyhenviuhkat yhdistettynä Von Vepin ilmeen ja koko esityskontekstin ”vakavuuteen” sisälsi yliampuvana yhdistelmänä voimakkaan koomisen elementin – ja komiikkahan on yksi burleskin tärkeimmistä puolista. Muusikoillakin karehtivat hymyt toisen numeron aikana ja jälkeen.

Esityksen muu luonne olikin nimenomaan konsertillinen ja sen verran kaukana burleskista, että välillä hätkähdin miettimään, että mitäköhän katsojat nyt ajattelevat, kun tällaista tehdään kirkoss…konserttital…ei, hetkinen, mehän olemme teatteritilassa, ja tämä on täysin sitä, mitä pitääkin, ja mitä yleisö olettaakin näkevänsä! Tämänkaltaiset nukahtamiset esityksen luonteelle paljastavat, kuinka voimakkaana alitajunnassa elää kuva klassisen musiikin ja etenkin vanhan musiikin esitysten ”korrektista” kontekstista ja musiikkiin liittyvistä assosiaatioista.

Konsertin jälkeisessä keskustelussa vallitsi konsensus hyvin ja arvokkaasti toteutetusta esityksestä, mutta tuotiin myös esille huomio ajassamme vallitsevasta tavasta korvata suora kritiikki ja erimielisyys vaikenemisella tai poissaololla. Koska aiemmin mainitun luterilais-sekulaarin yhteiskunnan miespuolisena edustajana ei Maria-kuvan ravistelu oikeastaan hätkähdyttänyt omia paradigmojani, olin yllättynyt siitä, kuinka moni yleisön jäsen ilmensi puheenvuoroissaan Maria-kuvan olevan läsnä nykyhetkessäkin feminiinin ideaalina sekä vaikuttaneen tai pyrkineen jollain tavalla vaikuttamaan heidän näkemyksiinsä ja mielikuviinsa naiseen liittyvistä arvoista. Mikäli tämä todella on yhä henkilökohtaisella tasolla liikkuvaa kokemista eikä kokijasta ulkoistettua olkinukkeoletusta yhteiskunnan todellisuudesta, on siinä tapauksessa Ave Virgo, Ave Vos todella osoittanut olevansa tarpeellinen ja onnistunut taideteos kyseenalaistajana, ajatusten herättäjänä ja uuden emansipatorisen näkökulman tarjoajana.

Arvio julkaistu Rondon verkkolehdessä 9.9.2018 osoitteessa: https://rondolehti.fi/rondo-arvioi/konsertti_ja_ooppera-arviot/barokin-ja-burleskin-yhdistelma-oli-yllattavan-epaprovokatiivinen-ja-yllattavan-hauska/

[avevirgoavevos-blog]

ARTIKKELI: “Von Bingeniä ja burleskia: esittelyssä Ave Virgo, Ave Vos”

RONDO-LEHTI, 6.9.2018 Tekijä: Santeri Kaipiainen

Keskiajan, renessanssin ja varhaisbarokin laaja kattaus Neitsyt Marialle omistettua musiikkia tuo helposti mielikuvan ruumiiseen ja sen haluihin kielteisesti suhtautuvasta aikakaudesta ja aihepiiristä. Juuri siksi Detritus-yhtye haluaa yhdistää siihen ronskin ja häpeilemättömän burleskitaiteen.

Vanhan musiikin yhtye Detrituksen 8. ja 9.9. Helsingissä toteutettavat Ave Virgo, Ave Vos –performanssit koostuvat Maria –aiheisiin rukouksiin ja antifoneihin sävelletyistä lauluista, johon taiteilijanimellä Armi Von Vep tunnettava burleskiesiintyjä on yhdistänyt neljä omaa numeroaan. Varsinaisten esitysten jälkeen on molempina iltoina keskustelutilaisuus esityksen herättämistä ajatuksista ja tunteista sekä koko projektista. Koneen säätiön tukemaan kokonaisuuteen kuuluu lisäksi vierailijakirjoittajien esseitä sisältävä blogi sekä sosiaalisen median tiedotuskanavat.

Projekti lähti liikkeelle yhtyeen aloitteesta, ja Armi Von Vep pyydettiin aikaisessa vaiheessa mukaan. ”[Yhtyeen perustajat] Kaisamaija Uljas ja Milla Mäkinen olivat nähneet minun esiintyvän Savoy-teatterissa kabareebändin kanssa, ja olivat tykänneet”, kertoo Von Vep.

”Detritus oli tehnyt yhteistyötä kyseisen kabareeyhtyeen kanssa, ja ajattelimme, että burleskia olisi seuraavaksi makeaa yhdistää vanhaan musiikkiin”, kertoo Detrituksen luutun- ja teorbinsoittaja Uljas.

Armi Von Vep täsmentää itse asiassa tekevänsä neo-burleskia eli taiteenlajin uuden aallon suuntausta. ”Minua on kiinnostanut Mary Russon tutkima käsite naisgroteski (female grotesque), ja siinä nimenomaan se, kuinka olla naisena groteski lavalla. Klassiseen burleskiinhan liitetään kiusoittelua, seksikkyyttä ja kiihottavuuttakin, ammentaen menneen maailman vintage-naiskuvastosta”, kertoo von Vep. ”Sananahan burleski (ransk. burlesque) tarkoittaa liioittelua, ja silloin myös naisen tekemässä burleskissa liioitellaan naisellisuutta. Itse lähdin vastakkaiseen suuntaan, tekemään rumuutta, epätäydellisyyttä ja fyysisyyttä korostavia esityksiä. Yhdistän siis tavallaan siihen performanssitaidetta, ja oikeastaan voin tutkia burleskin kontekstissa ihan mitä vaan. ”

Ave Virgo, Ave Vosiin Von Vep lähti etsimään hämärämpiä, jännempiä tapoja kuvata Neitsyt Mariaa. ”Niitä löytyy vanhastakin kuvataiteesta, kuten Jean Fouquet’n Madonna ja lapsi (n. 1450). Esitystä varten tutkin eri madonnatyyppejä, joita eurooppalaisesta taidehistoriasta löytyy, kuten ’suojaviitta-Madonna’ tai rintamaitoa tuottavaa Madonna. Halusin välttää ne kliseisimmät kuvaamisen tavat mutta tulkita myös omalla tavallani madonnakuvastoa.”

“Esityksellä täytyy olla merkitys”

Detritus-yhtye muuttaa projektiluontoisesti kokoonpanoaan. Ave Virgo, Ave Vosissa siihen kuuluvat Uljaan lisäksi nokkahuilisti Sini Vahervuo, gambansoittaja Maija Lampela sekä laulajat Milla Mäkinen ja Anna-Maija Oka. Latinankielinen nimi tarkoittaa maatuvaa ainesta. ”Teemme musiikkia, joka on joko liian vanhaa tai liian uutta muille, eli sekä 1400-luvun musiikkia, jota Suomessa lähes kukaan ei esitä, tai yhteistyössä säveltäjien kanssa tehtäviä tilauksia. Tähänkin projektiin on tulossa yksi tilausteos, joka ei ehdi näihin ensiesityksiin, mutta teemme siitä syksyn aikana musiikkivideon. Seuraavakin yhteistyö on poikkeukselliseen suuntaan, nimittäin jazzyhtyeen kanssa”, Uljas kertoo. Hänelle pelkkä ohjelmiston laajentaminen ei riitä Detrituksen olemassaolon syyksi.

”Esityksellä täytyy olla muutakin sanottavaa kuin se, että olemme sattuneet soittamaan näitä kappaleita. Intertekstuaalisuus ympäröivän maailman kanssa on erittäin tärkeää.” Myös Armi Von Vepille esityksen merkitys on tärkeä kysymys. ”Se ei saa olla pelkkää tanssia, vaan siinä täytyy olla erilaisia tasoja, joihin olen myös perehtynyt.”

Kaisamaija Uljas kertoo projektin syntyneen kahden ajatuksen yhdistelmänä: burleskiin tutustumisen ohella hän löysi myös Antonio Bertalin (1605?-1669) Magdalan Mariasta kertovat sävellykset. ”Magdalena kiehtoi minua aluksi burleskiajatuksena, mutta totesin Neitsyt Marian tutkailemisen burleskin keinoin olevan vieläkin kiinnostavampaa, koska hänestä on ruumiillisuus ja seksuaalisuus siivottu pois niin tarkkaan. Neitsyt Marialle sävelletyt laulut ovat myös käytännöllisempiä esitettävyyden kannalta. Olemme orkestroineet lauluja melko pitkälle itse continuostemman pohjalta”, Uljas kertoo.

Detritus harjoittelemassa Ave Virgo, Ave Vos -ohjelmaa. Vasemmalta: Anna-Maija Oka, Kaisamaija Uljas, Milla Mäkinen, Maija Lampela, Sini Vahervuo. © Santeri Kaipiainen

Laulut onkin valittu kokoonpanon lisäksi myös vaihtelevuuden kannalta. ”Ei olisi Armille kauhean kivaa, jos meillä olisi valtavan pitkä konsertti pelkkää meditatiivista mattoa. Osa teoksista on myös menevämpiä. Koska monelle tässä on niin paljon uutta kuultavaa ja nähtävää, olemme halunneet pitää konsertin melko kompaktin pituisena ja puoliajan lyhyenä.”

Vaikka vanhan musiikin aika on miesnimien juhlaa, kuullaan Maria-lauluja myös Hildegard von Bingeniltä, Isabella Leonardalta ja Barbara Strozzilta. ”Detrituksella oli olemassa jo yksi naissäveltäjien ohjelma, joten olimme perehtyneet aiheeseen”, Uljas sanoo. Kuulonvaraista eroa Maria-teeman sävellyksellisessä käsittelyssä ei kuitenkaan hänen mukaansa pysty nais- ja miessäveltäjien välillä tekemään. ”Jos kuulisin Monteverdin ja Strozzin Salve Reginat peräkkäin tuntematta niitä, en välttämättä osaisi sanoa, kumpi on kumman.” Uljas myös muistuttaa, että nykyaikanakin saatetaan yhä puhua ”naissäveltäjistä” muttei koskaan ”miessäveltäjistä”.

”Björk on myös esimerkki säveltäjästä ja tuottajasta, jonka kohdalla on ajateltu, että jos albumin tekijöistä löytyy yksikin miestuottajan nimi, niin oletetaan hänen olleen pääasiallisena tuottajana”, vertaa Armi von Vep populaarimusiikin puolelta.

”Ei ole tietoinen kannanotto, että meillä on lavalla vain naisia, mutta on kyllä tullut mietittyä, miltä vaikuttaisi, jos meillä olisi lavalla mies”, Uljas jatkaa. ”Inhottaa ajatus siitä, jos joku miettii, että ’tytöt tässä tekee tyttöjen juttuja’.” Ave Virgo, Ave Vosin konseptuaalinen uutuus piileekin ennen kaikkea vanhan kirkkomusiikin ja hyvinkin ruumiillisen ja seksuaalisen burleskin yhdistelmässä.

”Olen aiemmin käyttänyt kahdessa burleskinumerossa klassista musiikkia – Jocelyn Pookia ja Henry Purcellia – eikä se ole aivan harvinaista burleskissakaan, mutta vähemmistössä kuitenkin. Kokonaisen klasarikonsertin yhdistäminen on kuitenkin jotain aivan erilaista”, kertoo von Vep.

”Tavalliselle burleskiyleisölle esimerkiksi meidän periodi-instrumenttimme ovat todella eksoottisia, ja samoin burleski on puolestaan eksoottista meidän kantayleisöllemme. Siksikin on hauska rikkoa näitä rajoja”, jatkaa Uljas.

Sisäsiistin klasarin myytti

Kenties yhteiskunta onkin tekijöiden käsitystä avarakatseisempi, sillä reaktiot ovat tekijöiden mukaan olleet enemmän juurikin ihastelevia kuin hämmentyneitä. Klassiseen musiikkiin on kuitenkin latautunut paljon tiedostamattomia käsityksiä sen arvosta ja paikasta yhteiskunnassa – sekä etenkin siitä, mitä se ei ole.

”Klassisella musiikilla ja erityisesti vanhalla musiikilla on konservatiivisen esityskäytänteen painolasti mukanaan, sillä on olemassa paljon puritaaneja, joilla on kapea käsitys siitä, miten eri tyylien ja aikakausien musiikkia soitetaan ’oikein’. Se on huvittavaa, sillä renessanssin ja varhaisbarokin musiikista ei ole olemassa yksiselitteisiä aikalaiskuvauksia, joiden perusteella voisi sanoa, miten sitä on soitettu”, Uljas selittää. Hänen mukaansa nimenomaan musiikin hengellisyys onkin suurin mahdollinen punainen vaate. ”Varsinkin kun kyseessä ovat rukoukset, joihin yleisöllä voi olla harras, läheinenkin suhde”, lisää von Vep.

Tekijöiden mielestä olisikin mahtavaa, jos esityksiin saapuisi ihmisiä, joille neitsyt Marialla on tärkeä uskonnollinen arvo. ”Se on meidän suuri haasteemme. Kyllä vähän pelkään, että he, joiden mielestä näin ei pidä tehdä, eivät paikalle tulekaan”, miettii Uljas. ”Kiinnostavaa olisi kuulla heiltä, miksi näin ei saa tehdä, ja keskustella heidän kanssaan asiasta”, jatkaa Armi von Vep.

Klassiseen musiikkiin on myös – kenties oopperaa ja muuta laulettua musiikkia lukuun ottamatta – vähintään hankalampaa liittää ajatusta seksuaalisesta latautuneisuudesta kuin esimerkiksi jazziin, r&b:hen, rock-musiikkiin tai kansanmusiikkiin. ”Ehkä se aistillisuus katosi joskus romantiikan kaudella. Kyllä sellainen platoninen ylevyys taidemusiikissa on, ja se on läsnä jo pelkästään puhtaan musiikin käsitteessä, eihän siihen voi missään nimessä liittyä seksi”, Uljas pohtii. ”Varsinkin, kun nyt on kyse kirkkomusiikista. Onhan vaikkapa Monteverdillä aika roisejakin maallisia lauluja.”

”Ehkä se perusteleekin nimenomaan vanhan musiikin käytön tässä”, von Vep miettii. ”Silloin taidemusiikki ei vielä ollut sisäsiistiä”, Uljas kommentoi.

Kenen Mariasta on puhe?

Esityksessä kuultavassa Strozzin O Mariassa lauletaankin aistillisella tasolla neitsyt Marian suloisuudesta ja viehkeydestä. Raamatusta ei kuitenkaan moisia kuvailuja löydy. Marian ja hänen neitsyytensä korostaminen onkin ennen kaikkea katolista ja ortodoksista perinnettä, joka ei uskonpuhdistuksen myötä saanut Suomen uskonnollisessa ympäristössä kovinkaan erikoista asemaa.

”Vaikka luterilainen kirkko ei korostakaan Mariaa tai hänen neitsyyttään, niin kyllä luterilaisesta kulttuurista ja taiteesta löytyy samankaltainen, ahdistavan seksitön kuva Mariasta kuin mitä katolisesta tai ortodoksisestakin perinteestä. Eräs ortodoksi oli kuitenkin kysynyt meiltä, että miksi te luterilaiset tällaista teette! Ehkä nimenomaan tähän on helpompi tarttua niin sanotusti ulkopuolisena. Ei tässä ole hirveän isoa teologista agendaa kuitenkaan. Neitsyt Marialle on sävelletty paljon hyvää musiikkia, ja tämä on taiteellisesti kiehtova yhdistelmä”, toteaa Uljas.

”Kyllä luterilaiset yhtä lailla ovat kuulleet vaikka Ave Maria –rukouksesta. Hän on Suomessa enemmänkin kulttuurihistoriallinen hahmo kuin osa uskontoa”, jatkaa von Vep. ”Neitsyt Marian hahmo on kuitenkin tavallaan ollut aina läsnä ja tulee vielä olemaan, ja siksi se on määritellyt niin monelle naiselle, kuinka olla hyvä ja puhdas.”

”Minulle se päälleliimattu määritelmä onkin siinä niin kauheaa! Mutta silti ihmiset puhuvat hänestä sitä kauheutta syleillen”, Uljas hämmästelee. ”Nimenomaan keskustelua on riittänyt neitsyt Mariasta henkilönä ja hahmona, ja blogikirjoittajatkin ovat puhuneet omasta suhteestaan Mariaan. Itse olen enemmän käsitellyt taiteen Maria-kuvan vaikutusta länsimaiseen naiskuvaan ja roolien vastakkainasetteluun: siihen, onko nainen taiteen kohde vai sen tekijä. Olenkin joutunut hämmästelemään viime kuukausina, että onko tämä yhtäkkiä uskonnollinen projekti! Minä kun ajattelin tämän olevan vihaisten feministien projekti!” Uljas nauraa.

Artikkeli julkaistu Rondon verkkolehdessä 6.9.2018 osoitteessa: https://rondolehti.fi/tuoreimmat/rplusartikkelit/von-bingenia-ja-burleskia-esittelyssa-ave-virgo-ave-vos/

[avevirgoavevos-blog]

Jokainen konsertti on kannanotto

Millainen kirjoittamaton käsikirjoitus säätelee sitä, miten muusikot esiintyvät konserttilavoilla naisina ja miehinä? Entä jos siitä poikkeaa? Miksi niin harva muusikko tuo homoseksuaalisuutensa julki? Miten sukupuolta ja seksuaalisuutta esitetään ja tuotetaan klassisen musiikin konserttitilanteissa? Kun mietin tällaisia kysymyksiä ääneen – mitä teen varsin usein, koska työskentelen niiden parissa – yllättävän usein saan vastaukseksi, että sukupuolella tai varsinkaan seksuaalisella suuntautumisella ei ole musiikin kannalta mitään merkitystä. Vain sillä on merkitystä, miten muusikot soittavat tai laulavat. Vain musiikki merkitsee.

Kuitenkin on selvä, että siellä missä ihmiset esiintyvät, he esiintyvät sukupuolisina ja seksuaalisina olentoina; ruumiillisuutta ei voi olla ilman että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat jollain lailla läsnä. (Jos vaikuttaa, että ne eivät ole, se johtuu siitä, että niiden ilmaisu noudattaa kaavoja, jotka tavanomaisuutensa vuoksi jäävät huomaamatta.) Tiedetään myös, että musiikilla ja seksuaalisuudella on läheinen suhde. Musiikki herättää välittömiä, tuntuvia reaktioita: koskettaa, kiihottaa. Musiikkia on historian saatossa pidetty mahdollisesti yhteiskunnan järjestystä ja yksilöiden tasapainoa horjuttavana, koska se saattaa temmata mukaan johonkin, mitä järki ei hallitse.

Kuten tunne ja ruumiillisuus yleensä, musiikkiesitysten arvaamaton energia on kulttuurissamme kytketty naiseen ja feminiinisyyteen. Onpa arveltu, että klassisen musiikin konserttien käyttäytymiskoodit ja rituaalit on rakennettu nimenomaan musiikin feminiinisen voiman hallitsemiseksi. 1800-luvulla syntynyt kuuntelukulttuuri luo konserttisalissa istujalle – joka oletetusti on etuoikeutetussa asemassa oleva maskuliinihahmo – mahdollisuuden antautua musiikin feminiinisen energian valtaan ilman, että identiteetin ja vallan rakenteita uhkaisi mikään todellinen mullistus. Samansukuisia hallintapyrkimyksiä liittyy myös taiteen tiukasti rajattuihin naiskuviin, kuten Ave Virgo, Ave Vos -projektin teemana olevaan Maria-hahmoon.

Ave Virgo, Ave Vos -hankkeessa musiikin naiskuvien tutkiminen tuo mukanaan kysymyksiä siitä, mitä seuraa, kun klassisen musiikin konsertti haastaa yleisönsä ottamaan kantaa. Burleskitanssijan vapaasti rönsyävä liike konserttilavalla hämmentää sekä konsertin kaavoja että musiikin naiskuvia (musiikissa esitettyjä ja muusikkojen esittämiä). Häiritseekö se? Keskittymistä musiikkiin itseensä?          

Se 1800-lukulainen ideologia, joka edelleen pitkälti määrittää klassisen musiikin konserttien käytäntöjä, perustuu ajatukseen musiikin autonomiasta: musiikki – ”musiikki itse” – on irti yhteiskunnan maallisista ongelmista. Musiikki on ylevää, oma maailmansa. Siksi esittäjän sukupuoli ja seksuaalisuus eivät saa tulla esiin muilla kuin normien mukaisilla tavoilla, jotka näyttäytyvät neutraaleina eivätkä näin ollen kiinnitä liikaa huomiota itseensä tai esittämisen ruumiilliseen tapahtumaan. En tarkoita nyt pelkkää esittäjien ulkoista olemusta vaan myös sitä, miten he ilmaisevat itseään musiikin tulkinnassa.

Klassisen musiikin esityksiä rajoittavat monissa piireissä hämmästyttävän tiukat normit. Jos musiikin esittäjä tulkintoineen tulee jotenkin poikkeavasti kuuluviin, ajatellaan helposti, että muusikko tulee musiikin ja kuulijan väliin ja kiinnittää huomion narsistisesti itseensä. Professori Daniel Leech-Wilkinson, jonka tapasin heinäkuussa Oslossa, oli Gramophone-lehden musiikkikritiikkien verkkoarkistoa tutkiessaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein vähänkin normeista poikkeavia musiikin esittäjiä syytetään maneereista – ja miten usein katsotaan aiheelliseksi mainita erikseen maneerien poissaolo. Hän totesi, että vaikka hyvän maun ja tyylin mukaisten esitysten kriteerit ovat muuttuneet moneen kertaan, niistä poikkeamisen tuomitseva kielenkäyttö on aina ja yhä edelleen samankaltaista. Pohdimme yhdessä, että se toistaa monista muista yhteyksistä tuttua retoriikkaa, joka ei ole ainoastaan homofobista vaan myös naisvihamielistä.

Tämä ei ole mikään yllätys, koska musiikki on aina vaarassa määrittyä feminiiniseksi ja, kuten musiikintutkija Philip Brett kerran lausahti, miehisessä pukuhuonepuheessa kaikki muusikot ovat hinttejä. Manerismisyytökset ja niiden ympärillä pyörivät adjektiivit ovat samoja, joilla homoseksuaaleja on ollut tapana halveksuen kuvata. Mutta lisäksi rakennelma, jossa oletetaan jonkinlainen normatiivinen musiikin tulkinta oikeaksi ja luonnolliseksi, kuin se ei olisi tulkinta lainkaan, ja osoitetaan toisenlaiset tulkinnat vääristyneiksi poikkeamiksi, toimii samoin kuin se kulttuurinen kahtiajako, jossa heteroseksuaalisuus näyttäytyy luonnollisena ja kaikki muu poikkeamana.

Kaikki musiikkiesitykset ja kaikki ihmiset ovat tietenkin erilaisia – täydellisesti jotakin normia ei vastaa juuri kukaan eikä mikään, ja kaikki esitykset ovat tulkintaa. Ave Virgo, Ave Vos muistuttaa tästä haastamalla yleisönsä ajattelemaan tulkintojen mahdollisuuksia ja rajoja. Se on tärkeää paitsi lukkiutuneiden rakenteiden haastamiseksi myös siksi, että se muistuttaa siitä, että musiikki (edes klassisen musiikin konsertti) ei ole mikään erillinen saareke vaan elävä ja vaikuttava osa yhteiskuntaa. Jokainen konsertti on kannanotto.

Avautukoon esirippu ja valloittakoot erilaiset Mariat lavan. Ave Virgo, Ave Vos!

LAURA WAHLFORS

[avevirgoavevos-blog]

Miten ihastuttavan häiritsevää!

”Burleski on rumien strippausta”, sanoi eksäni. Olin kertonut ihastuneeni suomalaiseen burleskiskeneen ja sen kumoukselliseen eetokseen. Eksäni rakastaa provosoimista. Tähän taisin hänessä aikoinaan ihastuakin. Provosoiminen on myös asia, joka yhdistää meitä kaikkia kolmea: eksääni, minua ja burleskia.

Jo se, että joku riisuuntuu yleisön edessä, on monelle riittävän provosoivaa. Tosiasiassa burleskitaiteilijan tasselit on punottu provokaation säikeistä: yllyttämisestä, houkuttelusta, johdattelusta, kiusaamisesta, koettelemisesta, häiritsemisestä.

Burleski provosoi katsomaan ja näkemään. Paljastamisella, peittämisellä, sukupuolella, kauneudella, normeilla ja yllätyksillä leikkiminen houkuttelevat esille niin älyllisiä kuin kehollisiakin reaktioita. Avoin eroottisuus koettelee itsensä tai oman seksuaalisuutensa liian vakavasti ottavaa katsojaa.

Se, että burleskilavoilla nähdään myös vallitsevista kauneusihanteista poikkeavia kehoja, on kumouksellista. Lumoavuus ei ole kiinni rasvaprosentista tai kuppikoosta. Rumuuden ja kauneuden välisten rajojen rikkominen häiritsee ja ihastuttaa. Burleskin eetos rohkaisee sinua lisäämään glitteriä niihin kohtiin, joista pidät kehossasi vähiten. Moni pitää tätä isoimpana burleskin ja strippaamisen välisenä erona.

Ero on sekä totta että tarua. Mainos- ja mielikuvien strippari on parikymppinen, treenattu ja isorintainen. Tosiasiassa klubeilla, messuilla ja seksikauppojen takahuoneissa tanssii monen kokoisia ja näköisiä naisia, miehiä ja muunsukupuolisia ihmisiä. Mikä tahansa ominaisuus voi olla se ihanin asia, joka houkuttelee katsojan katsetta, haluajan halua.

Sama pätee kaikkeen seksi- ja erotiikka-alan työhön. Suurin osa meistä on häiritsevän tavallisia ihmisiä. Kiusallisen monenlaisia.

Voiko burleskin laskea osaksi seksi- ja erotiikka-alaa? Monen mielestä pelkkä kysymys on provosoiva. Osa burleskitaiteilijoista pitää yleisön kiihottamista elimellisenä osana numeroa. Osa ei. Kysymys yhteenkuuluvuuden tunteesta jakaa myös strippareita. Osa katsoo olevansa samalla alalla pornonäyttelijöiden ja seksityöntekijöiden kanssa, osa ei. Osa loukkaantuu toistuvista huoraoletuksista, osa ei.

Linkki on ollut olemassa aina. Striptease- ja burleskitaiteilijoiden ranskalainen isosisko, cancantanssijatar, tienasi 1800-luvun puolivälissä leipänsä kurtisaanina. Alastomien reisien ja pakaroiden vilauttelu helman alta tanssin lomassa toimi markkinointina. Tämä häiritsi kunniallisina itseään pitäviä ihmisiä. Nykyään me huorat vilauttelemme pääasiassa internetissä – ja pelkkä olemassaolomme monia häiritsee edelleen.

Burleskin historiaa voi jäljittää kabaree- ja varieteekulttuurin ohitse myös keskiajan karnevaaleihin, jossa rikottiin normeja urakalla. Rietas ja siveellinen vaihtoivat paikkoja keskenään, ylevä ja alhainen limittyivät, narri kulki papin kaavussa ja nainen miehen vaatteissa. Provosoiminen oli hetken ajan sallittua, pahastuminen turhaa.

Ave Virgo, Ave Vos -kokonaisuus kumartaa yhtä lailla vakavalle taidehistorialle ja korkeakulttuurille kuin eurooppalaiselle karnevaaliperinteelle ja puolimaailman naisillekin. Vai onko kyse sittenkin pyllistämisestä? Sehän riippuu siitä, mistä suunnasta kumartajaa katsoo. Haittaako, jos kiihottuu?

Tiia Forsström, tietokirjailija ja seksityöntekijä

#burleski #erotiikka #historia #kauneus #provokaatio #seksityö #striptease

[avevirgoavevos-blog]

PAHANA PYHÄKSI?

"Ja Herra sanoi: "Valitushuuto Sodoman ja Gomorran asukkaiden takia on suuri ja heidän syntinsä on hyvin raskas. Siksi minä aion mennä sinne katsomaan, ovatko he todella tehneet kaiken sen pahan, mistä valitetaan. Minä haluan saada siitä selvän." (1.Mos. 18:20)

Kun minua pyydettiin Ave Virgo, Ave Vos -blogin kirjoittajaksi, epäröin ensin suuresti, sillä Maria- tematiikan käsittely burleskin keinoin tuntui vähintäänkin epäilyttävältä. Ajateltuani asiaa totesin kuitenkin, että burleskin ja hengellisen kuvaston sekoittaminen esittää kysymyksiä, joita olen itsekin pohtinut: millaista on Jumalan mielen mukainen elämä? Millaisen Jumalan kuvaksi ihminen on luotu? Onko Jeesuksen äidin Marian esikuvallisuus hänen pysäytyskuvamaisessa viattomuudessaan, vaiko siinä että hän uskoi:  "Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit" (Luuk. 1:38).

Olen ammatiltani kuvataiteilija, mutta tässä yhteydessä kirjoitan ennen kaikkea hengellisestä näkökulmasta. Taustani on vanhoillislestadiolaisuudessa. Hengellisen kotini kestävimpänä perintönä pidän metodia, jonka avulla opillisia kysymyksiä tulisi tarkastella: Raamattua selitetään Raamatulla, ja yksityiskohtia arvioidaan kokonaisuutta vasten.

Aloitan äideistä. Neitsyt Marialla ei ole vanhoillislestadiolaisuudessa erityistä symbolista asemaa. Jos johonkin äitihahmoon viitataan, on se useimmiten "Saara-äiti", joka symboloi seurakuntaa hengellisenä hoitajana. Hoitaminen ei ole aina sujunut ilman särkymisiä, mikä johtaa miettimään, kuinka oireellista on pitää hengellisen äidin esikuvana Marian sijaan Saaraa, joka Jumalan lupauksesta kuultuaan ei uskonut, vaan nauroi (1.Mos. 18:9-15).

Patriarkaalisissa kulttuureissa Jumala näyttäytyy miehenä, mutta toisaalta lestadiolaisessa perinteessä Jumalasta on puhuttu hyvinkin feminiinisin termein:

"Siis kaikki kesäpääskyset ja leivot taivaan alla, ihanat satakieliset vanhimman rintain alla, visertäen nyt lennelkää sydämet täynnä ikävää ikuiseen rauhan maahan."

        ("Taivaan ihanat lintuset", Jaakko Lahdenmaa 1890)

Vanhan Siionin laulun sanoja on vuoden 2016 uudistuksessa muutettu, koska "onhan kummallista puhua Jumalan rinnoista". Alkuperäisen laulun kuvasto pohjautunee herätyssaarnaaja Laestadiuksen viljelemiin kielikuviin, joissa Jumala näyttäytyy lintuemona ja taivaallisena äitinä. Jäähyväissaarnassaan Kaaresuvannon seurakunnalle Laestadius piirtää eräänlaisen kaksoiskuvan, jossa Jeesuksen ristillä vuodattama uhriveri vertautuu synnyttämiseen:

"Jääkää hyvästi, te vastasyntyneet lapset, joita se taivaallinen Vanhin on vasta synnyttänyt suurella tuskalla ja veren vuodatuksella -- pankoon rintansa parkuvaisten lasten suuhun, että he heittäisit parkumasta ja ilolla katselisit synnyttäjänsä päälle."

Laestadiuksen jumalakuva on omintakeinen, mutta ei epäraamatullinen. Jesajan kirjassa Jumala lupaa, että "te saatte imeä, tulla kylläisiksi lohtua antavista rinnoista" sillä "niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan" (Jes. 66:11-13).

Sodoman synnistä 

Liberaali- ja konservatiivikristittyjen välinen kiista Jumalan mielen mukaisesta elämästä kulminoituu siihen, miten rakkauden kaksoiskäskyä (Matt. 22: 34-40) sovelletaan. Konservatiivikristitytkin tunnustavat lähimmäisen rakastamisen tärkeyden, mutta toteavat ettei lähimmäisenrakkaus saa mennä Jumalan rakastamisen edelle. Tämä onkin raamatullinen näkemys, sillä opettaahan Jeesuskin ettei lähimpiäkään ihmissuhteita saa laittaa Jumalan tahdon toteuttamisen edelle (Matt.10:37). Usein Jumalan ensisijaisuuden periaatetta sovelletaan kuitenkin siten, että lain perustalta rakennetaan erilaisia elämää ohjaavia normeja, joita odotetaan noudatettavan lähimmäisenrakkauden kustannuksellakin. Viime kädessä näistä Jumalan tahdoksi selitetyistä säädöksistä olisi pidettävä kiinni silloinkin, kun oma sydän ja oikeudentunto sanovat, että hurskaat neuvot Jeesuksen seuraamiseksi mitä ilmeisimmin tuottavat lähimmäiselle kohtuutonta kärsimystä. Jobin kirjan kirjoittaja pohtii samaa asiaa (Job. 35:6-8): 

"Jos sinä teet syntiä, mitä se häntä [Jumalaa] liikuttaa?  Jos teet vielä enemmän syntiä, mitä se hänelle merkitsee?  Tai jos elät oikein, mitä hän siitä hyötyy?  Mitä sinä pystyisit hänelle antamaan! Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat,  ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein." 

Jumalan tahdosta puhuttaessa Mooseksen lakia ei mielellään kaiveta esille, mutta joillekin yksittäisille raamatunkohdille annetaan vastaava ohjeellinen asema. Yksi tunnetuimmista on kuvaus Sodoman hävityksestä (1.Mos.18-19): Jumala halusi hävittää kaupungin, koska siellä tehtiin niin paljon syntiä. Joukko sodomalaisia miehiä yrittikin raiskata kaksi miesoletettua enkeliä. Tämän kohtauksen perusteella kaupunki on saanut lainata nimensä epänormaaleina pidetyille seksuaalisuuden muodoille. Mutta mikä oli Sodoman synti, kun se ansaitsi niin hirveän tuhon? Raamattu kertoo senkin selkeästi. Mikä lienee syynä, ettei tätä raamatunpaikkaa (Hes. 16:49) siteerata yhtä ahkerasti kuin edellistä. 

"Sinun sisaresi Sodoman synti oli julkea itsekkyys. Hän vietti tyttärineen yltäkylläistä ja huoletonta elämää, mutta kurjalle ja köyhälle hän ei avannut kättään." 

Itse kullekin taitaisi tehdä hyvää aina välillä katsoa peiliin ja tunnustaa nöyrästi: minä, sodomiitti. 

Perisynnistä

Käärme sanoi: - Onko Jumala todella sanonut: 'Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta'? Ihminen vastasi: - Voimmehan me syödä sen puun hedelmiä, joka on keskellä paratiisia. Se on ihana puu katsella ja sen hedelmät ovat hyviä syödä, sillä ne antavat ymmärrystä. Me nimittäin haluamme olla Jumalan kaltaisia, niin että tiedämme kaiken, sekä hyvän että pahan. Sitten ihminen söi ja antoi myös puolisolleen, ja hänkin söi. Lapsiaankin he ruokkivat sen puun hedelmillä, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta. Sitten he kehottivat jälkeläisiään menemään kaikkialle maailmaan ja julistamaan: kukaan ei saa syödä elämän puusta ja kaikista puutarhan puista, ennen kuin on maistanut hyvän ja pahan tiedon hedelmää. - Epic fail, sanoi käärme. 

SANNA KORTENIEMI

[avevirgoavevos-blog]

Väristyksiä

Kuusitoista vuotta sitten pidin ammattiyhdistykseni Suomen Säveltäjät ry:n seminaarissa alustuksen. Se alkoi näin: ”Olen nainen ja säveltäjä. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se yhtälönä aiheuta minussa minkäänlaista väristystä”.

Väristyksen pääasiallinen syy oli säveltäjän ammattiin ja erityisesti sen imagoon liittyvä subjektius - tekijän ja ”luojan” rooli kun on musiikin- ja muussakin historiassa lähinnä ollut varattu miehelle. Olin aloittanut ammatissa joitakin vuosia aiemmin, ja tuntemuksiin sekoittui noina vuosina myös pikkulapsiarjen tiivis tunnelma. Todennäköisesti halusin myös avauksellani muistuttaa (lähes kokonaan miehistä koostuvaa) kuulijakuntaa niistä psykologisista ja sosiaalisista seikoista, jotka pinnan alla identiteetteihimme ja toimiimme vaikuttavat. On nimittäin helppoa paukutella henkseleitä sillä, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa naisilla ja miehillä on yhtäläiset mahdollisuudet. Samalla on lyhytnäköistä sulkea silmänsä niiltä sekä lausutuilta että lausumattomilta odotuksilta ja vaatimuksilta, joita sukupuoli niin isojen kuin pientenkin toimintatapojen suhteen yllemme sälyttää.

Tällainen kaikkia sukupuolia tahoillaan koskeva odotusten ja vaatimusten paine ei nähdäkseni mitenkään ole kuudessatoista vuodessa poistunut - puhun siis yleisellä tasolla esimerkiksi eri ammattialojen sukupuolittuneisuudesta tai vaikkapa hoivavastuun jakautumisesta. Toki moni asia on hiljalleen muuntumassakin ja uutta avoimuutta havaittavissa. Subjektiuden aikaansaama henkilökohtainen väristys sen sijaan on kovasti haalistunut; olen tottunut omaan säveltäjyyteeni. On todettava, ettei väristykseen tuolloinkaan ollut liittynyt epäluulon kohteena olemista tai sukupuolesta johtuvia ulkoisia esteitä, ahdistelusta puhumattakaan. Minua on sekä opiskelu- että ammattilaisaikana kohdeltu asiallisesti ja kunnioittavasti, ja olen tullut alalle vaiheessa, jossa naisten enenevää säveltämistä oli jo kenties vähän odoteltukin.

***

Olen joskus tuonut esiin sen, että sukupuolestani on omalla kohdallani saattanut olla jopa hyötyä. Säveltäjän persoonallisuus rakentuu sävelkielestä, aihevalinnoista ja henkilöhahmosta, ja sukupuoli on siinä keitoksessa sangen näkyvä ominaisuus. Mekkoon pukeutuneen ei tarvitse tehdä paljonkaan tummien pukujen rivistöstä erottuakseen, kun ylivoimaisesti suurin osa säveltäjistä on miehiä. Olen kuitenkin puhunut vain itsestäni, enkä missään tapauksessa ole halunnut väittää naisen säveltäjänpolkua miehen polkua tasoitetummaksi. Jonkun toisen kokemus tilanteesta saattaa olla vaikka päinvastainenkin. Omalle kohdalle on ehkä sattunut osumaan jonkin tai useammankin projektin ”kiintiönaispaikka”, eikä muita naisia sitten ole mahtunutkaan mukaan. Kyse on mitä suurimmassa määrin yksilöiden omista kokemuksista ja näiden kokemusten erittäin subjektiivisista tulkinnoista.

Sitä paitsi otos on Suomen kokoisessa maassa edelleen naurettavan pieni. Partituureja ammatikseen säveltäviä naisia on tätä nykyä Suomessa ehkä parisenkymmentä, ja alalle tullessani meitä lienee ollut tuskin kymmentäkään. Tuntuukin absurdilta edustaa mitään naissäveltäjien joukkoa, kun se tosiasiallisesti koostuu vain muutamasta yksilöstä - mitään yleistyksiä on niin pienestä ryhmästä mahdotonta tehdä. Tasa-arvovaatimuskin voi tässä suhteessa tavallaan kääntyä vähemmistön edustajia vastaan. Jos jokaiseen lautakuntaan, juryyn ja muuhun elimeen tarvitaan mukaan säveltämismielessä pätevä nainen ja naispuolisia säveltäjiä on vain kourallinen, saattavat luottamustehtävät alkaa kuormittaa naisia suhteettomasti. Sitten on vähemmän aikaa säveltää.

Kohtaamani journalistit ovat haastattelutilanteissa poikkeuksetta olleet korostetun korrekteja koko sävellyselämäni parikymmenvuotisen taipaleen ajan. Naiseus on yleensä otettu puheeksi kiemurrellen - ikään kuin moisesta ”ei nyt sitten kuitenkaan voi olla kysymättäkään, kun sehän tavallaan on hiukan erikoista”. Naisteemasta on puhuttu poikkeuksetta vain murto-osa haastattelun kokonaiskestosta, ja useimmiten olen vain lyhykäisesti vastaillut toimittajan sanakäänteisiin. (Mistään väristyksistä en ole haastatteluissa avautunut.) Siitä huolimatta naiseus on lopulta noussut otsikkoon useammin kuin kerran tai kahdesti - toki kenties jonkun muun kuin kyseisen toimittajan valitsemana. Muistan kuinka minua 90-luvulla nolotti minun ja toisen naispuolisen sävellysopiskelijan suuhun Helsingin Sanomissa laitettu otsikko ”Me ei olla naissäveltäjiä, me ollaan säveltäjiä”. (Nolous koski tosin enemmänkin sitä, etten ollut mielestäni vielä säveltäjä lainkaan.) Kaksikymmentä vuotta myöhemmin olin jo omastakin mielestäni tullut ihan ammattimaiseksi säveltäjäksi, mutta yhä vain sama lehti otsikoi: ”Säveltäjä ilman etuliitteitä”.

***

Palaan vielä kuudentoista vuoden takaiseen alustukseen. Olin poiminut juuri ilmestyneestä lokakuun 2002 Rondo-lehdestä otsikoita ja kyselin kuulijakunnaltani, kumpaako sukupuolta ne mahtoivat koskea. ”Lavojen kaunis se ja se on vakava muusikko”. ”Se ja se pärjää pukeutumatta märkään t-paitaan.” ”Ikinuori se ja se jaksaa yhä hehkua.” ”Se ja se kirjoittaa toista oopperaansa tasapainoillen työn ja perheen välimaastossa.”

Kerrassaan herkullisia muotoiluja - kyllä vain, kaikki koskivat siis naisia, ja kyseinen lehti oli vieläpä nimetty tasa-arvonumeroksi. Ei siis kenties mikään ihme, jos tekijänaista tuohon aikaan vähän väristyttikin. Vertailumielessä selasin nyt sitten tätä kirjoitusta varten läpi tuoreimpia Rondoja. Voimme huokaista helpotuksesta. En nimittäin löytänyt kuluvan vuoden lehdistä yhtäkään vastaavaa otsaketta, jossa nainen olisi samalla tavoin tyhjentävästi pelkistetty joko (miehen) katseen kohteeksi tai suoranaiseksi lisääntyjäksi. Todistusaineistoa ei tietystikään voi järin yleispäteväksi kehua, mutta voisiko silti olla niin, että väristysten aika olisi nyt lipumassa ohi?

LOTTA WENNÄKOSKI