#anarkia | Explore Tumblr Posts and Blogs

kapitaali · 5 months

Photo

Bob Black: Anarkismin peruskurssi

Mitä on “anarkismi”? Mitä on “anarkia”? Keitä ovat “anarkistit”?

Anarkismi in idea parhaasta tavasta elää. Anarkia on nimi tuolle elämäntyylille.

Anarkismi on idea siitä, että valtio on tarpeeton ja haitallinen. Anarkia on yhteiskunta ilman valtiota. Anarkistit ovat ihmisiä, jotka uskovat anarkismiin ja haluavat meidän kaikkien elävän anarkiassa (niinkuin kaikki esi-isämme tekivät miljoonia vuosia).

Valtioon uskovat ihmiset (kuten liberaalit, konservatiivit, sosialistit ja fasistit) tunnetaan “statisteina”. Anarkistit arvostavat sitä, että statistit eivät kaikki usko samoihin asioihin. Jotkut heidän mielipide-eroistaan ovat tärkeitä. Mutta kaikkein tärkein ero on siinä mihin he uskovat — valtioon — ja mihin anarkistit uskovat: anarkiaan.

Voi kuulostaa siltä kuin anarkismi on puhdas negaatio, että se on jotain vastaan. Anarkismi on todella ehdottomasti jotain vastaan: valtiota. Mutta se on myös jonkin asian puolesta: hajautetun, yhteistoiminnallisen, inhimillisen mittakaavan yhteiskunnan. Anarkisteilla on monia positiivisia ideoita elämästä valtiottomassa yhteiskunnassa. Mutta toisin kuin marxilaiset, liberaalit ja konservatiivit, he eivät tarjoa minkäänlaista muottia.

Eivätkö anarkistit ole pomminheittelijöitä?

Ei — ainakaan verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltain hallintoon. Miksi me edelleen kuulemme “pommeja heittelevistä anarkisteista”, vaikka anarkistit harvoin heittelevät pommeja enää, mutta emme niinkään “pommeja pudottelevista presidenteistä”? Erään tutkimuksen mukaan valtiot ovat tappaneet 292 miljoonaa siviiliä 1900-luvulla. Ne ovat kaikkein pahimpia terroristeja.

Anarkistit ovat olleet aktiivisia monien vuosien ajan monissa maissa, sekä autokraattisten että demokraattisten valtioiden alaisuudessa. Joskus, erityisesti rankan sorron olosuhteissa, jotkut anarkistit ovat heittäneet pommeja. Mutta se on ollut poikkeus. “Pommeja heittelevien anarkistien” stereotyypin on keksinyt poliitikot ja toimittajat 1800-luvun lopulla, ja he eivät edelleenkään halua päästää siitä irti, mutta jo silloin se oli suuresti liioiteltu kielikuva.

Onko koskaan ollut toimivaa anarkistista yhteiskuntaa?

Kyllä, tuhansia sellaisia. Ensimmäisten miljoonien vuosien ajan kaikki ihmiset ovat eläneet pienissä samanarvoisten, metsästäjä-keräilijöiden joukkioissa, ilman hierarkiaa tai auktoriteettia. Nämä ovat esi-isiämme. Anarkistiset yhteiskunnat ovat pakostakin olleet menestyksiä, muuten kukaan meistä ei olisi täällä. Valtio on vain muutaman tuhatta vuotta vanha, ja sillä on kestänyt niin kauan alistaa viimeiset anarkistiset yhteiskunnat, kuten San-kansa (Bushmen), pygmit ja Yanamomi-intiaanit Amatsonilla.

Mutta me emme voi palata siihen elämäntyyliin.

Useimmat anarkistit ovat eri mieltä. Mutta edelleen on väärti tutkia näitä yhteiskuntia, vaikka vain oppiaksemme että anarkia ei ole mahdotonta. Me saatamme jopa ottaa käyttöön heiltä ideoita siitä miten täysin vapaaehtoinen, erittäin individualistinen ja kuitenkin samalla yhteistyötä tekevä yhteiskunta saattaisi toimia. Yhtenä esimerkkinä, anarkistisilla keräilijöillä ja heimolaisilla ovat usein erittäin tehokkaita konfliktinratkaisumenetelmiä, mm. meditaatio ja ei-sitova sovittelu. Heidän menetelmänsä toimivat paremmin kuin meidän oikeusjärjestelmämme, koska riidan osapuolten perhe, ystävät ja naapurit rohkaisevat osapuolia sopimaan, ja heitä avustaa myötämieliset ja luotettavat välimiehet, jotta löydettäisiin järkevä ratkaisu ongelmaan. 1970- ja 1980-luvuilla akateemikot ehdottivat, että asiantuntijat kokeilisivat ottaa joitain näitä menetelmiä Amerikan oikeusjärjestelmään. Luonnollisesti kokeilut kuihtuivat pois, koska ne toimivat ainoastaan vapaassa yhteiskunnassa.

Anarkistit ovat naiveja: he luulevat ihmisluonteen olevan olennaisesti hyvä.

Ei niinkään. On totta, että anarkistit hylkäävät perisynnin tai luontaisen turmeltuneisuuden ideat. Ne ovat uskonnollisia ideoita, joihin useimmat ihmiset eivät enää usko. Mutta anarkistit eivät myöskään useimmiten usko, että ihmisluonne on olennaisesti hyvä. He ottavat ihmiset sellaisina kuin he ovat. Ihmisolennot eivät ole “olennaisesti” mitään. Me, jotka elämme kapitalismissa ja sen liittolaisen, valtion, alaisuudessa, olemme vain ihmisiä, joilla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta olla kaikkea sitä mitä me voisimme olla.

(Ja varmastikin viimeinen paikka, jossa voit olla kaikkesi, on armeijassa! — joka on se missä selvimmin voidaan nähdä valtion olemus: sokea kuuliaisuus, hierarkia ja systemaattinen väkivalta.)

Vaikka anarkistit usein vetoavat parhaiden ihmisten moraaliin, he yhtä usein vetoavat valistuneeseen oman edun tavoitteluun. Anarkismi ei ole itsensä uhraamisen doktriini, vaikka anarkistit ovat taistelleet ja kuolleet sen puolesta, mihin he uskovat. Anarkistit uskovat, että perusidean toteuttaminen tarkoittaisi parempaa elämää melkein kaikille.

Miten voit luottaa, että ihmiset eivät tee toisistaan uhreja ilman, että valtio kontrolloi rikollisuutta?

Jos et voi luottaa siihen, että tavalliset ihmiset eivät tee toisistaan uhreja, miten voit luottaa siihen, että valtio ei tee meistä kaikista uhreja? Ovatko valtaan päässeet ihmiset niin epäitsekkäitä, niin asialleen omistautuneita, niin ylivertaisia hallittaviinsa verrattuna? Poliittinen valta, kuten anarkisti Alex Comfort esitti, houkuttelee samantyyppisiä ihmisiä kuin rikokset houkuttelevat. Mitä enemmän on epäluottamusta kanssaihmistä kohtaan, sitä enemmän on syytä ryhtyä anarkistiksi. Anarkiassa valta vähenee ja leviää ympärille. Kaikilla on sitä jonkin verran, mutta kenelläkään ei ole sikapaljon. Valtiossa valta on keskitetty, ja useimmilla ei ole yhtään, todellisuudessa. Minkälaista valtaa vastaan haluat lähteä?

Mutta — puhutaan nyt asiasta — mitä tapahtuisi jos poliiseja ei olisi?

Kuten anarkisti Allen Thornton havainnoi, “Poliisit eivät ole suojelualalla, he ovat kostoalalla.” Voit unohtaa Batmanin, joka ajaa ympäri kaupunkia estämässä käynnissä olevia rikoksia. Poliisipartio ei estä rikoksia tai ota kiinni rikollisia. Kun poliisien partiointi salaa ja valikoivasti lopetettiin Kansas Cityn lähiöistä, rikosten määrät pysyivät samoina. Toiset tutkimukset ovat samalla tavalla saaneet selville, että etsiväntyö, rikoslaboratoriot jne. eivät vaikuta rikollisuuden määrään mitenkään. Mutta kun naapurit kasaavat porukan tarkkailemaan ja varoittamaan toisiaan rikollisista, rikolliset yrittävät toista naapurustoa, jota poliisi suojelee. Rikolliset tietävät, että siellä heillä ei ole vaaraa.

Mutta moderni valtio on syvällä mukana arkipäivän sääntelyssä. Melkein kaikki toiminta liittyy jollain tavalla valtioon.

Se on totta — mutta kun mietit sitä, arkipäivä on melkein täysin anarkistista. Harvoin sitä kohtaa poliisin, ellei poliisi kirjoita sakkoa ylinopeudesta. Oman tahdon mukaiset järjestelyt ja ymmärrykset ovat valloillaan melkein kaikkialla. Kuten anarkisti Rudolp Rocker kirjoitti: “Fakta on, että jopa pahimman despotismin alaisuudessa suurin osa ihmisten henkilökohtaisista suhteista kanssaihmisten kanssa järjestetään vapaasti ja solidaarisella yhteistyöllä, jota ilman sosiaalinen elämä ei olisi mahdollista ollenkaan”.

Perhe-elämä, ostaminen ja myyminen, ystävyys, jumalanpalvelus, seksi ja vapaa-aika ovat anarkistisia. Jopa työpaikalla, jota monet anarkistit pitävät yhtä pakottavana kuin valtiota, työntekijät pahamaineisesti tekevät yhteistyötä, pomosta riippumatta, sekä minimoidakseen työn määrän että saadakseen sen tehtyä. Jotkut sanovat, että anarkia ei toimi. Mutta se on melkein ainoa asia, joka toimii! Valtio lepää, pelko persiissä, anarkian perustalla, ja niin tekee myös talous.

Eivätkö anarkistit ole ateisteja? Useimmat ihmiset eivät ole ateisteja.

Sinun ei tarvitse olla ateisti ollaksesi anarkisti. Anarkistit kunnioittavat kaikkien henkilökohtaisia uskomuksia, he vain eivät halua pakottaa niitä muille. Historiallisesti monet anarkistit ovat olleet ateisteja, koska järjestäytyneillä uskonnoilla historiallisesti on valtio ollut puolellaan, ja koska uskonto on rohkaissut ihmisiä ajattelemaan omatoimisesti. Kaikki anarkistit vastustavat kirkon ja valtion epäpyhää liittoa, oli kyse sitten Iranista, Israelista tai Yhdysvalloista. Mutta on ollut myös monia vaikutusvaltaisia kristittyjä anarkisteja (Leo Tolstoi, Dorothy Day), juutalaisia anarkisteja (Paul Goodman), muslimianarkisteja (Hakim Bey) ja anarkisteja, jotka identifioituvat pakanoiksi tai Itä-Euroopan uskonnollisten perinteiden kanssa.

Kulttuuri?

Anarkismi on aina vetänyt puoleensa anteliaita ja luovia mieliä, jotka ovat rikastaneet kulttuuria. Anarkistisiin runoilijoihin kuuluu mm. Percy Bysshe Shelley, William Blake, Arthur Rimbaud, ja Lawrence Ferlinghetti. Amerikkalaisiin anarkistisiin esseisteihin lukeutuu mm. Henry David Thoreau ja 1900-luvulla Dwight Macdonald, Paul Goodman, ja katolinen anarkisti Dorothy Day. Anarkistitutkijoihin kuuluu kielitieteilijä Noam Chomsky, historioitsija Howard Zinn sekä antropologit A.R. Radcliffe-Brown, Pierre Clastres ja David Graeber. Anarkistikirjailijoiden lista on aivan liian pitkä, mutta niihin kuuluu Leo Tolstoi, Oscar Wilde, B. Traven, Mary Shelley (Frankensteinin kirjoittaja) ja Alex Comfort (anarkististen esseiden sekä The Joy of Sexin kirjoittaja). Anarkistimaalareihin kuuluu mm. Gustav Courbet, Georges Seurat, Camille Pissarro ja Jackson Pollock. Muihin luoviin anarkisteihin kuuluu mm. muusikot John Cage, John Lennon, CRASS-yhtye jne.

Oletetaan, että olet oikeassa, että anarkia on parempi tapa elää kuin mitä meillä on nyt, miten me voimme kaapata vallan valtiolta jos se on yhtä voimakas ja sortava kuin sanot sen olevan?

Anarkistit ovat aina pohtineet tätä kysymystä. Heillä ei ole yksittäistä, yksinkertaista vastausta. Espanjassa, jossa anarkisteja vuonna 1936 oli yli miljoona armeijan yrittäessä vallankaappausta, he taistelivat fasisteja vastaan ja samalla auttoivat työläisiä valtaamaan tehtaat ja talonpoikia muodostamaan kollektiiveja maatiloille. Anarkistit tekivät saman Ukrainassa vuosina 1918–1920, jossa he taistelivat sekä tsaarimielisiä että kommunisteja vastaan. Mutta tämä ei ole se, miten me saamme tuotua systeemin alas 21. vuosisadalla.

Tarkastellaan vaikka vallankaappauksia, jotka suistivat kommunismin vallasta Itä-Euroopassa. Oli väkivaltaa, ihmisiä kuoli, joissain maissa enemmän kuin toisissa. Mutta poliitikot, byrokraatit ja kenraalit — samat viholliset, jotka edessämme ovat tälläkin hetkellä — suisti vallasta kansa, joka ei suostunut tekemään töitä tai mitään muutakaan pitääkseen mädän systeemin pyörimässä. Mitä komissaarit Moskovassa tai Varsovassa tekisivät? Tiputtaisivat ydinpommin itsensä päälle? Tuhoaisivat työläiset, joista heidän elämänsä riippui?

Monet anarkistit ovat kauan uskoneet, että niinkutsuttu yleislakko voisi olla suuressa roolissa valtion romuttamisessa. Eli siis kollektiivinen työstäkieltäytyminen.

Jos olet kaikkea valtiota vastaan, olet silloin demokratiaa vastaan.

Jos demokratia tarkoittaa, että ihmiset kontrolloivat omaa elämäänsä, silloin anarkistit olisivat amerikkalaisanarkisti Benjamin Tuckerin mukaan “rauhoittumattomia jeffersonilaisia demokraatteja” — he olisivat ainoita oikeita demokraatteja. Mutta se ei ole sitä, mitä demokratia todella on. Oikeassa elämässä osa ihmisistä (Amerikassa melkein kaikki vähemmistöt) valitsevat kourallisen poliitikkoja, jotka kontrolloivat heidän elämäänsä, säätävät lakeja ja käyttävät vaaleilla valitsemattomia byrokraatteja ja poliisia pakottamaan niitä, pitipä enemmistö niistä tai ei.

Kuten ranskalaisfilosofi Rousseau (joka ei ollut anarkisti) kirjoitti, demokratiassa ihmiset ovat vapaita ainoastaan äänestyshetkellä, lopun aikaa he ovat valtion orjia. Istuvat poliitikot ja byrokraatit ovat yleensä ison rahan ja muiden eturyhmien vaikutuksen alaisia. Kaikki tietävät tämän. Mutta jotkut ihmiset ovat hiljaa, koska he saavat hyötyä vallanpitäjiltä. Monet muut ovat hiljaa, koska he tietävät, että mielenosoittaminen ei hyödytä ja heitä saatetaan nimittää “ääriajattelijoiksi” tai jopa “anarkisteiksi” (!) jos he kertovat miten asiat ovat. Mitä ihmeen demokratiaa!

No, jos et valitse edustajia vaaleilla tekemään päätöksiä, kuka päätökset sitten tekee? Et voi sanoa, että jokainen voi tehdä miten henkilökohtaisesti lystää ilman minkäänlaista toisten ihmisten huomioon ottamista.

Anarkisteilla on monenlaisia ideoita siitä, miten päätöksiä voitaisiin tehdä aidosti voluntaarisessa ja yhteistyöllisessä yhteiskunnassa. Useimmat anarkistit uskovat, että sellaisen yhteiskunnan tulee perustua paikallisyhteisöihin, jotka ovat tarpeeksi pieniä, että ihmiset tuntevat toisensa, tai että ihmisillä voisi olla ainakin yhteisiä perhe-, ystävyys-, mielipide- tai kiinnostussiteitä lähes kaikkien muiden kanssa. Ja koska tämä on paikallisyhteisö, ihmisillä on myös yhteinen perustietämys yhteisöstä ja ympäristöstä. He tietävät, että he joutuvat elämään tekemien päätöstensä seurausten kanssa. Toisin kuin poliitikot tai byrokraatit, jotka päättävät toisten ihmisten puolesta.

Anarkistit uskovat, että päätökset tulisi aina tehdä kaikkein matalimmalla tasolla. Jokainen päätös, jonka henkilö voi tehdä omasta puolestaan, ilman että päätös haittaa jonkun toisen itseään koskettavaa päätöstä, tulisi olla henkilön itsensä tekemä. Jokainen pienryhmissä tehty päätös (kuten perhe, seurakunta, työpaikka jne.) on tämän ryhmän oma niin kauan, kuin päätös ei sotke muiden asioita. Päätökset, joilla on merkittävästi laajempia seuraamuksia, jos sellaisia jonkun pitää tehdä, menisivät silloin tällöin yhteisön koolle kutsutun yhteisön eteen.

Yhteisön yleiskokous, kuitenkaan, ei ole mikään lainsäädäntöelin. Ketään ei valita vaaleilla. Kaikki voivat osallistua. Ihmiset voivat puhua omasta puolestaan. Mutta heidän puhuessa tietyistä ongelmista, he ovat tietoisia siitä, että heille voittaminen ei ole kaikki kaikessa. He arvostavat naapuriensa kumppanuutta. He yrittävät ensin vähentää väärinymmärryksiä ja selkiyttää ongelmaa. Usein se riittää sovun aikaansaamiseksi. Jos se ei riitä, he työstävät kompromissia. Usein sellainen saadaan aikaan. Jos ei saada, yleiskokous voi laittaa asian sivuun, jos kyseessä on jotain, mikä ei vaadi välitöntä päätöksentekoa niin, että koko yhteisö voi pohtia sitä ja keskustella asiasta ennen seuraavaa kokousta. Jos tämä epäonnistuu, yhteisö voi tutkia onko asiassa enemmistöä ja vähemmistöä, jotka voisivat jollain tavalla hetkellisesti mennä kukin omia teitään.

Jos ihmiset edelleen ovat asiassa ratkaisemattomalla tavalla eri mieltä, vähemmistöllä on kaksi vaihtoehtoa. Se voi mennä enemmistön tahdon mukaisesti tällä kertaa, koska yhteisön harmonia on tärkeämpää kuin ongelma itse. Ehkäpä enemmistö voi sovitella vähemmistön kanssa jossain toisessa asiassa. Jos kaikki muu epäonnistuu, silloin ongelma on vähemmistölle niin tärkeä, että se voi erkaantua omaksi erillisyhteisökseen, aivan kuten eri Amerikan osavaltiot ovat tehneet. Jos niiden irtaantuminen ei ole argumentti statismia vastaan, silloin se ei ole argumentti myöskään anarkismia vastaan. Se ei ole anarkismin epäonnistuminen, koska uusi yhteisö luo anarkian uudelleen. Anarkia ei ole täydellinen järjestelmä — se on vain parempi kuin kaikki muut.

Me emme voi tyydyttää kaikki halujamme tai tarpeitamme paikallistasolla.

Ehkäpä emme kaikkia niitä, mutta arkeologiassa on olemassa näyttöä anarkistisesta, esihistoriallisesta Euroopasta, joka on käynyt kauppaa pitkien etäisyyksien, satojen tai jopa tuhansien mailien, yli. Antropologit vierailivat 1900-luvulla anarkististen, primitiivisten yhteiskuntien, kuten San-kansan (Bushmen) metsästäjä-keräilijöiden ja Trobriand-saaren asukkaiden luona, ja he kävivät kauppaa yksittäisten “kauppakumppanien” kanssa — vaikka se oli enemmänkin lahjojen vaihtoa kuin sitä mitä me pidämme kaupankäyntinä. Käytännön anarkia ei koskaan ole riippunut täydestä paikallisesta omavaraisuudesta. Mutta monet modernit anarkistit ovat esittäneet, että yhteisöjen ja alueiden tulisi olla niin omavaraisia kuin mahdollista, jotta ne eivät perustarpeissaan olisi riippuvaisia kaukaisista, kasvottomista ulkopuolisista. Jopa modernillakin teknologialla, joka usein on suunniteltu erityisesti kasvattamaan kaupallisia markkinoita romuttamalla omavaraisuuden, paikallinen omavaraisuus olisi paljon enemmän mahdollista kuin mitä valtiot ja korporaatiot haluavat meidän asiasta tietää.

Eräs määritelmä sanalle “anarkia” on kaaos. Eikö anarkia olisi sitä, kaaosta?

Pierre-Joseph Proudhon, ensimmäinen henkilö, joka nimitti itseään anarkistiksi, kirjoitti: “vapaus on järjestyksen äiti, ei tytär”. Anarkistinen järjestys on valtion järjestystä ylempänä, koska se ei ole pakottavien lakien järjestelmä, se on yksinkertaisesti se tapa, miten toisensa tuntevien ihmisten yhteisöt päättävät miten elää yhdessä. Anarkistinen järjestys perustuu yhteiseen suostumukseen ja maalaisjärkeen.

Milloin anarkismin filosofia laadittiin?

Joidenkin anarkistien mielestä anarkistisia ideoita on ilmaissut Diogenes Kyynikko antiikin Kreikassa, Lao Tse antiikin Kiinassa sekä eräät keskiajan mystikot ja myöskin 1600-luvun Englannin sisällissota. Mutta moderni anarkismi alkoi William Godwinin Political Justicella, joka julkaistiin Englannissa vuonna 1793. Pierre-Joseph Proudhon kaivoi sen esiin uudelleen Ranskassa 1840-luvulla (What Is Property?). Hän inspiroi anarkistiliikettä ranskalaisten työläisten keskuudessa. Max Stirner teoksessaan The Ego and His Own (1844) määritteli valistuneeen egoismin, joka on anarkistinen perusarvo. Amerikkalainen Josiah Warren tuli riippumattomasti samanlaisiin päätelmiin samoihin aikoihin ja vaikutti suuren mittakaavan liikkeeseen tuohon aikaan, mikä auttoi perustamaan tuhansia amerikkalaisia utopiayhteisöjä. Venäläiset vallankumouksellinet Mikhail Bakunin ja Peter Kropotkin sekä tunnettu venäläiskirjailija Leo Tolsoi kehittelivät anarkistisia ideoita edelleen. (Useat vaikutusvaltaiset amerikkalaiskirjoittajat kuten Emma Goldman ja Alexander Berkman olivat myös syntyisin Venäjältä.) Anarkistit toivovat, että heidän ideansa jatkavat kehittymistään maailman muuttuessa.

Tämä vallankumouksellisuus kuulostaa kommunismilta, jota kukaan ei halua.

Anarchistit ja marxilaiset ovat olleet vihollisia 1860-luvulta lähtien. Vaikka he ovat joskus tehneet yhteistyötä yhteisiä vihollisia, kuten tsaarilaisia Venäjän vallankumouksessa ja fasisteja Espanjan sisällissodassa, vastaan, kommunistit ovat aina pettäneet anarkistit. Karl Marxista Josef Staliniin marxilaiset ovat kieltäneet anarkismin.

Jotkut anarkistit, Kropotkinin seuraajat, nimittävät itseään “kommunisteiksi” — ei kuitenkaan Kommunisteiksi. Mutta he asettavat ruohonjuuritasolta nousevan kommunismin — maiden, laitokset ja työvoiman yhteenliittämisen yhteisöiksi, joissa ihmiset tuntevat toisensa — Kommunismia vastaan, jota pakottaa valtio, joka kansallistaa maat ja tuottavat laitokset, kieltäen kaiken paikallisen autonomian ja tehden työläisistä pelkkiä valtion työntekijöitä. Voisivatko nämä kaksi systeemiä olla yhtään erilaisempia?

Anarkistit toivottivat tervetulleiksi ja myöskin osallistuivat itse Euroopan kommunismin romahtamiseen. Jotkut ulkomaiset anarkistit olivat avustaneet itäblokin toisinajattelijoita — kun Yhdysvallat ei niin tehnyt — monien vuosien ajan. Nyt anarkistit ovat aktiivisia entisissä kommunistimaissa sekä muissa entisissä autoritäärivaltioissa (joiden regiimejä Yhdysvallat kyllä tuki) kuten Kreikka, Turkki, Espanja, Portugali, Brasilia, Argentiina, Filippiinit jne.

Kommunistien romahtaminen antoi pahan leiman amerikkalaiselle vasemmistolle, mutta ei anarkisteille, joista monet eivät pidä itseään vasemmistolaisina muutenkaan. Anarkisteja oli olemassa ennen marxilaisuutta, ja meitä tulee olemaan olemassa sen jälkeenkin.

Eivätkö anarkistit kannata väkivaltaa?

Kannattaako kukaan väkivaltaa sen itsensä tähden? Eivät ainakaan anarkistit. Anarkistit eivät ole läheskään niin väkivaltaisia kuin demokraatit, republikaanit, liberaalit ja konservatiivit. Nuo ihmiset ainoastaan vaikuttavat olevan väkivallattomia, koska he antavat valtion tehdä likaiset työt — olla väkivaltainen heidän puolestaan. Mutta väkivalta on väkivaltaa. Univormun pitäminen tai lipun heiluttaminen ei sitä muuta. Valtio on väkivaltainen määritelmän mukaisesti. Poliisi toistuvasti tekee väkivaltaa, mikä on rikos kun kukaan muu kuin poliisi sellaista tekee. Ilman väkivaltaa anarkistiset esi-isämme — metsästäjä-keräilijöitä ja maanviljelijöitä — ei olisi nykypäivän valtioita. Jotkut anarkistit kannattavat väkivaltaa, ja muutamat heistä myös sitä tekevät — mutta kaikki valtiot tekevät väkivaltaa kaikkina aikoina.

Jotkut Tolstoin tradition anarkistit ovat pasifisteja ja väkivallattomia periaatteesta. Suhteellisen pieni lukumäärä anarkisteja uskoo valtiota vastaan väkivalloin hyökkäämiseen. Useimmat anarkistit uskovat itsepuolustukseen ja hyväksyvät jonkin verran väkivaltaa vallankumouksellisessa tilanteessa.

Kysymys ei ole väkivallasta tai väkivallattomuudesta. Kysymys on suorasta toiminnasta. Anarkistit uskovat, että ihmisten — kaikkien ihmisten — tulisi ottaa kohtalo omiin käsiinsä, yhdessä tai yksittäin, oli sen tekeminen sitten laitonta tai laillista ja liittyypä siihen sitten väkivaltaa tai ei.

Mikä varsinaisesti on anarkistisen yhteiskunnan yhteiskuntarakenne?

Useimmat anarkistit eivät ole “tarkalleen” varmoja. Maailma olisi varsin erilainen paikka sen jälkeen, kun valtio on lakkautettu. Meidän tulee vain katsoa millaisen maailman valtio on meille jättänyt, ja selvittää mitä voimme sen kanssa tehdä. Sitä anarkia on: asioiden päättämistä itse.

Anarkistit eivät yleensä tarjoa suunnitelmia, mutta he ehdottavat joitain suuntaa-antavia periaatteita. HE sanovat, että keskinäinen avunanto — yhteistyö, eikä niinkään kilpailu — on järkevin perusta sosiaaliselle elämälle. He ovat individualisteja siinä mielessä, että heidän mielestään yhteiskunta on olemassa yksilöä hyödyttääkseen, ei toisinpäin. He suosivat desentralisaatiota, eli että yhteiskunnan perustan tulisi olla paikallisyhteisöillä, jossa toimitaan kasvokkain. Nämä yhteisöt sitten liittoutuvat — keskinäisen avunannon suhteen — mutta ainoastaan koordinoidakseen toimintoja, joita paikallisyhteisöt eivät voi hoitaa.

Anarkistinen desentralisaatio kääntää olemassaolevan hierarkian ylösalaisin. Juuri nyt valtionhallinnon yläosissa, mitä korkeammalla ollaan, sitä enemmän valtaa on. Anarkiassa korkeammat assosiaation tasot eivät kuulu valtioon ollenkaan. Niillä ei ole pakkovaltaa, ja mitä korkeammalle mennään, sitä vähemmän vastuuta niille annetaan alhaalta. Anarkistit kuitenkin ovat tietoisia riskeistä, että tällaiset liittoutumiset saattavat muuttua byrokraattisiksi ja statistisiksi. Me olemme utopistisia, mutta me olemme myös realisteja. Me joudumme tarkkailemaan näitä liittoja läheisesti. Kuten Thomas Jefferson ilmaisi, “vapauden hinta on ikuinen valppaus”.

Onko mitään viimeisiä sanoja?

Winston Churchill, kuollut viinaanmenevä englantilaispoliitikko ja sotarikollinen, kerran kirjoitti, että “demokratia on huonoin valtiojärjestelmä, poislukien kaikki muut”. Anarkia on huonoin yhteiskuntajärjestelmä — poislukien kaikki muut. Tähän mennessä kaikki sivilisaatiot (valtiot) ovat romahtaneet ja niiden jälkeen on tullut anarkistisia yhteiskuntia. Valtiot ovat luontaisesti epävakaita. Ennemmin tai myöhemmin omammekin romahtaa. Ei ole liian myöhäistä alkaa miettiä mitä sen tilalle tulee. Anarkistit ovat miettineet sitä jo yli 200 vuotta. Meillä on etumatka. Me pyydämme teitä tutkimaan meidän ideoitamme — ja liittymään meihin tekemään maailmasta parempi paikka.

Lähde: https://theanarchistlibrary.org/library/bob-black-anarchy-101

https://kapitaali.com/bob-black-anarkismin-peruskurssi/

#anarkia #anarkismi #Bob Black

0 notes