#antoy

[itsrainingfeathers]

Tuli tässä mieleen ruokaa laittaessa:

[kissojenkatastrofiyhdistys]

viime vuonna meillä oli yhdistyksellä kissa nimeltä max. maxilla oli meille tullessaan silmät tulehtuneet, ja niitä hoidettiin kuukausien ajan silmätipoilla. välillä silmät olivat jo parantuneet, ja sitten tilanne paheni taas. lopulta viime kesänä maxin oikeaa silmää ei enää pystytty pelastamaan, vaan se jouduttiin poistamaan.

voitte ehkä kuvitella kuinka kurjana tää kissa oli. ja kuinka paljon me hoitorinkiläiset max-raukkaa rakastettiin.

vuosi sitten max adoptoitiin meiltä uuteen kotiin.

tällä viikolla pääsin erään toisen yhdistyksen toimijan kanssa vierailemaan maxin kodissa.

tältä näyttää terve, onnellinen max ikiomassa kodissansa. tän takia me tehdään meidän työtä.❤️

[dick-chugger]

I love translating songs for fun on Musixmatch 'cause I always have to do some insane research. I just had to look up what "Giveth and taketh away" is in Finnish and I had to pull up the Bible because it's not easy to find with just a search. One time I had to watch like an hour of Liar Liar to find out how they translated "I hold myself in contempt" because it makes no sense in Finnish.

[ooc-sohvikset]

[vieraslaji]

se: siellä missä asut on niinku pyöräilyviemärejä, eikö? like... bike gutters?

mä: anteeks gutters?

se: niinku näitä.

😭 se on oikeassa mut hei älä pilkkaa meidän pyöräilyviemärejä

[teal-skull]

Mä haluan antaa Jerelle ihan sika ison tiukan halauksen.

[enwie]

Silleen

ai jaa? Muuten vaan ei suostu pitämään nettiyhteyttä pidempään kuin sekunnilleen tunnin kerrallaan viimeisen neljän päivän aikana. Lisäksi

varmastiko? Lupaatko?

[tippuripihvi]

Ennakkoäänestys alkaa ylihuomenna

Europarlamenttivaalien ennakkoäänestys alkaa ylihuomenna keskiviikkona. Ennakkoäänestys jatkuu kotimaassa ensi viikon tiistaihin asti ja ulkomailla tämän viikon lauantaihin. Varsinainen vaalipäivä on sunnuntaina 9. kesäkuuta. Äänioikeutettuja on Suomessa kaikkiaan noin 4,5 miljoonaa. Viisi vuotta sitten pidetyissä edellisissä eurovaaleissa suomalaisista äänioikeutetuista äänensä antoi 40,8 prosenttia.

( Kopsattu suoraan yle.fi )

Eikös nosteta tuota äänestysprosenttia tänä vuonna? 🥺

[snowberrydream]

Stoma gave Käärijä a new life - english translation of an  interview for Finnilco ry 8.5.2023

Translator’s note:

If you’ve been wondering about that scar on Finland’s favorite green boi’s belly …this is about that. (Because why be cha cha cha when you can be sad sad sad and read about how he was like a week away from death at one point in his life. Though I guess it kinda fits the post-ESC depression, really)

Okay, now some actual notes about the text. So, Finnilco is a Finnish organisation for patients with stomas and the like, so the interview talks a lot about medical stuff and is clearly geared towards people with similar health issues. It might not be as ”entertaining” as all the other stuff you might’ve seen about him recently, but I recommend reading it anyways, as I feel it gives a lot of insight to who Käärijä is as a person. It hasn’t always been just crazy and party for him.

There is a lot of medical vocabulary in this, and I’ve done some intense googling and wikipedia-ing to figure out what the correct terms are, but I can only hope they are right. Trying to understand whether things are synonymous with each other or completely different things is kinda hard when you have zero knowledge about the subject. I deeply apologize for any mistakes that might occur.

I’ve also done some minor tweaks to the text (like cut down on repeating his last name in nearly every sentence) for the sake of easier reading, as the style of it is quite academic and ”dry”, but overall I’ve kept as close to the original as I could.

link to the original finnish interview:https://www.finnilco.fi/post/avanne-antoi-k%C3%A4%C3%A4rij%C3%A4lle-uuden-el%C3%A4m%C3%A4n

***

Jere Pöyhönen, known by his artist name Käärijä, is the finnish representative in the Eurovision 2023 Song Contest. The artist, known for his style and energetic live-performances, had his youth shadowed by serious health issues, to which he even almost lost his life.

By his own words Pöyhönen is still just a normal guy. Vantaa-born Pöyhönen was diagnosed with colitis ulcerosa, a type of imflammatory bowel disease, when he was young. As the disease got worse, he had to eventually have an emergency surgery, where he got a temporary stoma. Later the stoma was removed and replaced with a J-pouch (ileo-anal pouch), a reservoir pouch formed from the end of his small intestine.  Currently in good health, he wants to be open about his disease so that he could offer peer support to others battling with the same issues.

- I am truly fine with this, I am not ashamed about it, on the contrary, I want to tell about this to everyone. I hope that by sharing my experience I could help someone else, Pöyhönen says with a smile.

Symptoms lead to an emergency operation

When Pöyhönen was at ninth grade, he was diagnosed with rectal inflammation. The inflammation was treated with suppository and oral medication, and it got better. When he was 18, the symptoms returned. For a year he was on an elimination diet that kept the inflammation under control, but eventually his condition got worse again, and in the end his entire colon got inflamed. Several treatments were attempted, but none worked. At the worst point Pöyhönen weighed only 49 kg, and his hemoglobin was swaying between 54-56.

- I was still somewhat right in the head, though I was feeling dizzy and kept bumping into bathroom doors. It was quite a rough time in every way, he reminisces. He defecated blood multiple times a day and was practically bedridden, his parents had to feed him. But nothing seemed to help. Pöyhönen remembers how his mother was crying by his bedside. Back then he had blood tests done regularly to control his condition, and after one time he got a call and was told that his hemoglobin was so low that he needed to be treated urgently. After the call his dad went to start the car and drove him straight to the hospital.

At the hospital, an emergency surgery awaited. While waiting for his turn he wondered about what would happen to him in the surgery, afraid that he’d need a stoma. At the same time he thought that the most important thing was to stay alive.

- Do whatever you have to, as long as I’ll get better, he remembers thinking before going in. A stoma had been suggested to him already before, but until then he hadn’t been able to accept it and had tried to manage by other means. Afterwards he has been thinking that the fear was due to the issue being so unknown. He didn’t know much about stomas and had never seen anyone with one.

- It was a tough spot. I wondered how the stoma would affect my life and me as a person. How would I look like, what would happen to my sexuality. Those kind of things scared me the most about it, he recalls.

Life as a young person with a stoma

The first thing he did after waking from the surgery was feeling his stomach and the collection bag.

- It was a weird feeling, confusing. But at the same time I felt just immense calmness. The root of the problem, the inflamed colon had been removed entirely. Confusion soon turned into acceptance.

- I wasn’t sad about it for that long, on the contrary. When it sank in that I was still alive, the stoma felt like a pretty small thing, considering everything. It was a happy thing that I had it.

Despite feeling thankful about the stoma, it was still a shock at the beginning.

- When I was taken to get a shower for the first time and I saw it, I nearly fainted, he laughs.

The emergency surgery was lifesaving for Pöyhönen. if it hadn’t been done, the inflammation could’ve spread from his bowel to the rest of the body within weeks, or even days. So Pöyhönen came really close to death, but thanks to the stoma he got to continue living.

– Getting the stoma gave me a second chance. A chance that not everyone gets to have. But if they get it, they should take the offer with a smile.

Pöyhönen tells that he got used to living with the stoma quite quickly. But it required him to adjust his own attitude – he had to accept the situation as it was. Luckily he was able to enjoy life even with the stoma

- When I had it, I did all the same stuff as other people. I did sports, went to restaurants, I truly lived a really ordinary life.

Of course he faced also some difficult times. At the time 18 years old Pöyhönen was in a relationship, and he tells that at first things relating to sexuality felt difficult.

- It was indeed nerve-racking. Overall, you are only starting to try out stuff at that age, and then there is the stoma on top of it all.

But one thing was clear for him already at the time: 

- If the other party in the relationship doesn’t accept your situation or the stoma, then that person isn’t worthy of you.

From stoma to J-pouch

Pöyhönen lived with the stoma for five months until it was replaced with a j-pouch. In the beginning the pouch got clogged, but he didn’t tell about it right away. He was fed up with spending his time in a hospital and wanted to live a normal life. When he finally told about the clogging, the issue was fixed and the difficulties eased.

- I’ve done all the normal stuff. I’ve travelled around the world, done and eaten the same things as everyone else. 

Pöyhönen has had the j-pouch for almost eight years now. He hasn’t had any serious complications, but occasionally there’s been some milder issues.

- Sometimes there’s been minor inflammation or bleeding. Once I went to have an endoscopy after there was more blood and I got frightened. Old fears about how things were in the past rose to the surface, Pöyhönen tells.

Overall he is feeling positive about everything.

– At the moment I’m really contented with my situation, and I wouldn’t change anything. I wouldn’t even want that colon back, as this all has become a part of my identity, he says.

 Music as a part of life

Music has always meant a lot for Jere Pöyhönen. Yet it wasn’t always obvious that it would turn into a career.

While spending his time in hospitals, listening to music comforted him and gave him hope. Laying in a hospital bed with an IV drip next to him, Pöyhönen also wrote his own songs. If other patients wondered about his doings, he simply answered that he was making music.

During his time in hospital he realized that life might be short. He decided that if he’d be alive and healthy again after the emergency surgery, he’d go and try doing music for real and with everything he had. Of course, at the time he had no idea how far that decision would eventually bring him.

- My values became clearer there in the hospital. I realized what are the things I love and what is truly important for me. One of those things is music, and doing that was what I set my mind on to. 

Pöyhönen tells that he especially enjoys doing live shows, because then he gets to entertain people. He feels he is at his best while performing.

Daily life of an artist

Nowadays health issues don’t cause much trouble in Pöyhönen’s everyday life as an artist, but he still needs to take good care of his body. At gigs he must pay extra attention to what he drinks and eats, when and how much. He is sweating a lot while performing on stage, and to balance that he drinks salt/mineral water. The excitement also affects his bodily functions, and during stressful moments he’ll need to use the bathroom more often. But he tells that he doesn’t really get nervous about doing gigs anymore. 

However, the approaching Eurovision song contest is a kind of gig he has never experienced before. The event is big and the place as well as the proceedings are all new to him. Despite all that, Pöyhönen seems trustful.

- I don’t know how it is going to be like in there, but I don’t think I’ll have any problems. His confidence relies both on his general attitude and that over the years he has learned to know the way his body functions quite precisely. He knows when his energy levels are getting low and when he needs to drink or eat.

 Family’s support has been important

When Pöyhönen was sick, the support from his family was what helped him to keep going. Thanks to his family he has always felt valued and loved.

– The contribution from my parents has been enormous. I will never be able to repay their efforts, other than by being alive.

Pöyhönen tells how his parents gave him their full support while he was sick.

- When I first got diagnosed with the rectal inflammation, they wanted to figure out what could cause it right away. They delved deep into the matter, made phone calls and searched for information from the internet.

His parents drove him to his tests and put their time and money into finding out what was going on. The financial support made it possible that he could have all the different tests done despite them costing a lot.

 Stories from peers bring hope

Though his family and friends have been there for him, they haven’t been able to offer him peer support. When he was sick, Pöyhönen did sometimes feel very alone with his issue.

- I didn’t know anyone else in a similar situation as myself. I didn’t get to talk face to face with peers, he says. He did search for peer stories from internet, but people online were usually anonymous, and though he gained information through it, he was longing for human connection and faces to relate to. Lucky for him, an acquaintance of his was in the hospital at the same time as him due to a similar issue. They became friends and messaged daily through Facebook, asking each other about the number of times they went to bathroom and the like.

 Pöyhönen says that those kind of discussions with a peer were a big help. It was important to hear that someone else was experiencing similar things as him. An ice hockey player Teemu Ramstedt gave him another face to relate to.

– It gave me lot of faith to see someone else with the same stuff going on as me. That an athlete, a hockey player, had been dealing with the same issues, he tells.

Attitude and dreams helping to go forward

While being sick Pöyhönen gained strength from daydreaming and steering his thoughts towards future.

- I kept thinking that at some point I’ll have good moments with my family and friends again. That one day I’ll be healthy and able to feel happy about everything. In the end it was quite simple things that helped, and also humor helped to get through it all. 

Pöyhönen tells that he has been a joker since he was young, and when he was unwell, he also used humor to deal with the difficult things. But there was also something else hidden underneath the jokes.

- Maybe all the joking was also a survival tactic. A way to escape from it all. In the beginning I didn’t want to accept the reality, even though I tried to convince myself that I had done so. 

Pöyhönen tells that the songs he used to listen to while in hospital were difficult to listen to after he got out of there. Also some familiar places would bring up old memories in an unpleasant way.

But in the end, time heals, and years later those same songs are back on his regular playlist. Now they just uplift his mood and push him forward.

 It’s worth it to open up

When Pöyhönen was sick, he didn’t always tell about his symptoms to his parents or the hospital staff right away. One reason that he mentions was shame. At first he himself didn’t want to believe it to be real when he first saw blood down in the toilet.

- But when it happened again, I realized that this might not be something that would just go away. That it might be something more serious that should be taken care of, he recalls.

And to his younger self, or someone else in a similar situation he would give the advice that you should be open about your problems. He also encourages to try and find some peer support, as he himself was left without it for the most part. Though the bit he did get was a big relieving factor..

– When a person suffers from an illness, the most important thing really is that you are mentally in a good condition. If you are feeling down, the healing process will be really hard, he points out.

At the moment he dreams about that he and the people closest to him would stay as healthy as possible. He wishes that he would get to do things he enjoys in his life and to spend time with the people that are important to him. 

To the readers of Finnilco he sends the following message:

– Go forward with humility, but don’t be too meek either. Love yourself, your body and mind. Be well, and if problems arise, react to them right away. Enjoy life and do things that make you happy.

***

[daydreamingleclerc]

it’s beginning to look a lot like christmas // charles leclerc

in which, you and your children wake up charles - a certified humbug - early one morning so you can decorate the house for christmas.

warnings: tooth rotting fluff, dad!charles that’ll make your heart go boom, the odd swear words. other than that this is pretty tame so enjoy. as usual, feedback is greatly appreciated! and enjoy the christmas themed stuff <3

requested: no

the return of charles & esmée !!!! plus some more little leclerc’s <3

charles leclerc was many things, a man of great renown, a man of many talents, a man with several world championships to his name, a man who bloomed in fatherhood.

there was one thing he was most of all, and despite never admitting it, your husband was a humbug. he loved christmas day, the presents, the food, the family time, but the lead up was a thing he couldn’t stand; and as the pair of you grew up and had children, that seemed to get worse.

december 1st rolled around faster than you’d expected, and esmèe, your eldest daughter who was six, had officially broken up from primary school. as had her little brothers, antoine and lucien, who were three and a half. your youngest daughter, juliette, was six months, and so she was usually permanently at your side.

it was difficult to try and figure out what to do with the children during their time off from school, but it proved even harder during the christmas holidays, especially now that there were four of them.

you’d managed to drag charles out from his scrooge-like hole to come and watch the christmas lights switch on because esmée was singing in the choir, of that he was proud, but he was anything less than amused when the kids squealed with joy after the town was lit up in a beautiful array of colours. plus, he still was not used to the bitterly cold winters of your hometown where the six of you now resided.

“i just don’t understand why they have to be switched on so early.” charles stated, fumbling with the lock on the front door because of his cold, shivering hands. the boys bickered jokingly behind you, shoving one another with their shoulders as they waddled up the path in their matching snowsuits and wellington boots.

“it’s december the first tomorrow, charles and the children all broke up from school today,” you replied, counting the heads of your three walking children as they entered the house. juliette was bundled up cosily across your chest in her fluffy pramsuit and wooly hat, “that’s why the lights were switched on tonight.”

“i know but—”

“—mummy! daddy!” esmée squealed excitedly, bundling in through the kitchen door. her cheeks were red and blotchy from the cold, and charles’ face softened when he looked at his baby girl, her face almost the splitting image of his.

“yes, sweetheart?”

“the naughty elves are on the fireplace! and they’ve left us a note! come and see!”

charles shot you a look of daggers through slitted eyes, irritated that you’d already kicked off the christmas celebrations in the house. esmée took her dad’s hand in hers, practically dragging him through the house until they stopped in the living room. the twins were already there, waiting eagerly for the rest of you to join.

“look! daddy! can we open the letter?”

esmée pulled charles down to her level, and he saw the four elves all sat along the top of the fireplace with a little envelope held in their hands. you smiled softly when you joined them all in the living room. charles looked over at you and you shrugged, “don’t look at me, baby, they’ve asked you.”

he looked back from you to the three eagle eyed children staring back at him, and as much as he wanted to say no and call the whole thing off, he couldn’t say no to his kids.

“okay! we can get the letter, but only if you read it to daddy.”

esmée, lucien and antoine all squealed and esmée, being the taller of the three, reached in carefully and retrieved the letter. charles sat down next to you on the sofa and the kids all bundled up in your laps - your eldest daughter on charles’ lap, antoine on yours with juliette and lucien stuffed in the middle. esmée handed the letter to antoine, who let his brother take the other corner of the envelope and together they peeled it open. esmée snuggled into charles’ side, and began to read the letter.

“dear esmée, antoine, lucien and juliette, we are your elves, elfie, elvie, eddie and ellie, and christmas is nearly here, so santa wanted us to keep an eye on you all to make sure you’re being good (even if we like to be a little bit naughty ourselves!) we will be here to play until christmas day, remember though, you aren’t allowed to touch us or else we lose all our christmas magic! we’ll try to behave while you sleep, but we like to get into mischief too! let’s make sure santa doesn’t have to check his list to find your names on the naughty list! be on your best behavior and enjoy finding us, love from elfie, elvie, eddie and ellie.”

charles, despite himself, was smiling. his heart swelled at how excited esmée, antoine and lucien got at the thought of their elves coming back, and the only part of the lead up to christmas he would admit to enjoying is seeing the look on his children’s face at what kind of mess their elves were getting themselves into when they woke up in the morning.

“mummy, they remember our names!” antoine’s nose scrunched up as he looked up at you, his eyes a deep brown like charles’.

“i know, baby,” you kissed his head and ruffled his thick head of hair, “they know everybody’s names.”

charles jumped up, and turned to face the five of you. “right, who wants a bath?” he wiggled his finger around the kids, “i think lucien needs a bath!”

charles’ fingers tickled at lucien’s side and the little boy wriggled around on the sofa in a fit of giggles, “no! daddy, no!” he managed to choke out, “anty needs a bath!”

soon, all three of the bigger children were being tickled by charles, and juliette started to stir on your chest. “i think mummy needs a bath!” esmée said, pointing over at you. charles leaned down and jokingly sniffed at your skin, making a scrunched up face and nodding.

“mummy smells,” charles noted, agreeing with his daughter, “she definitely needs a bath.”

“mummy hardly ever has time to have a bath, because she’s got four kids and a husband to look after,” you kicked your husband in the shin softly, “isn’t that right, baby?”

just as charles was about to lean in and kiss you, juliette started to wail. he frowned, pulling the hood and hat from his youngest daughter’s head and giving her a soft kiss through her thin hair.

“what’s all that crying for, babygirl?” he squeezed her cheek softly between his finger and thumb and she stopped wailing momentarily — juliette loved the attention, much like her big sister — but she soon continued to wail. “are you hungry? is that what’s wrong?”

charles’ baby voice was something you adored. “boys, esmée, are you gonna go with daddy so he can give you baths?” the boys nodded, jumping up from their place on the sofa, “and then if you’re all good mummy’ll let you have some chocolate after dinner, okay?”

the boys nodded eagerly and raced one another up the stairs, followed by charles’ shout to ‘please just go careful’.

“can i help you feed juliette, mummy?” esmée asked, taking up the extra space on the sofa by laying down and resting her head on your shoulder. she stroked juliette’s hair softly and you smiled, running your fingers through her curls.

“of course, sweetheart,” you kissed her head, “promise you’ll have a bath afterwards, okay?”

“mhm, i promise.”

you kissed her head again and told her to head to the pantry and pick a pouch of baby food that juliette could eat. you began bouncing the baby up and down so she could stop wailing, and charles let her suckle on his finger for a little moment of peace. he leaned in for once again in an attempt for that kiss, but it was interrupted by antoine shouting for him to come upstairs.

“i might end up getting that kiss by the end of the day if i’m lucky.” he joked.

*

“sophia‘s mummy let her decorate her christmas tree yesterday.”

it was a simple statement that esmée had said while you were feeding juliette, she was sat at the dinner table next to you with her favourite strawberry milkshake and twisty straw, feet dangled over the edge.

“sophia’s got her christmas tree up already?” you questioned, but you weren’t sure why. you knew sophia’s mother, and she could have her christmas tree up all year round if she could get away with it.

“mhm, and so has cindy and so has marcus,” she said, wiping her mouth with the back of her hand. you scooped some of the fallen sweet potato and pumpkin mixture from juliette’s chin with the spoon and she smiled at you giddily when you put the spoon in her mouth. “when can we put our christmas tree up, mummy?”

“i don’t know sweetie.”

“can we put it up tomorrow?”

you thought of your husband, how much distaste he would have at seeing the christmas tree sitting in the living room this early, at seeing the tinsel lining the stairwell and the christmas lights out the front of the house. but then you thought of your children, and how their eyes would light up and their giggles would fill the room exactly like they did last december.

“okay, baby. we can put them up tomorrow, but you need to promise not to tell daddy, okay? we can surprise him with the decorations tomorrow morning.”

“is daddy going to be mad?” esmée pouted, worried that she was going to get told off if they went through with their master plan. you paused feeding juliette and looked across at your oldest child. your hand stroked at her face and you kissed her nose.

“no, angel, daddy isn’t going to be mad with any of us, he just…” you paused, thinking of how to phrase what you wanted to say, “daddy’s just a little bit weird when it comes to christmas decorations, but he enjoys them when they’re up.”

she smiled softly and you kissed her nose. you could hear charles and the boys upstairs making some sort of scenario up in the bathroom, because there was an awful lot of splashing, shouting and laughter. “why don’t you go and get ready for a bath, and then maybe if you ask daddy nicely you can have a piano lesson.”

your daughter nodded, kissing your cheek before kissing juliette’s head, and off she scurried. if you really were going to put up the decorations tomorrow, you had a lot of planning to do.

juliette’s hands flew up and down with excitement when she’d finished the last spoonful, and antoine and lucien came downstairs in their ferrari towels, which charles’ longtime teammate and best friend, carlos, had bought them as one of their many birthday presents this past birthday.

soon after, esmée returned hand in hand with charles, both of them beaming from ear to ear after a quick, but very effective shower & piano lesson. charles took juliette off of your hands and allowed you to cook dinner for the kids, wandering off with her to the play room so she could do tummy time.

“mummy, are we really going to put up our tree tomorrow?”

lucien spoke from the dinner table, eagerly awaiting his dinner with his knife and fork in either hand. antoine sat opposite him and esmée sat at the head of the table, a pink blush coming to her cheeks.

“lucien! you weren’t supposed to tell her you knew.” your daughter frowned at her plan failing.

“we might be,” you shrugged at your boys, who looked at you with eager, excited eyes. “but that depends on how much you love me.”

they giggled, shouting and screaming about how they loved you more than anything in the world, and as you handed them their plates they each gave you a kiss on the cheek. you ruffled their curls, “you have to promise mummy that you won’t tell daddy, okay?”

“promise,” antoine said, nodding his head affirmatively and holding out his pinky finger for you to lock yours into.

the evening drew to a close eventually, with esmée falling asleep on the sofa opposite you and charles under her favourite blanket and the boys in bed just after seven o’clock. charles conked out on the other side of the sofa, with juliette splayed out on his naked chest, and you saw this as the perfect time to get out the decorations and hide them in the playroom.

most of the decorations were in the hidden cupboard tucked to the side of the playroom, and you were grateful that you threw them in there at the end of january during the lazy stage of your pregnancy when charles was away training and the children were at school, rather than climbing up into the attic. it certainly made tonight a lot easier.

there were several things missing, like the wreath you normally hung on the front door, and one of the lights that you hung on a bedroom window, but you figured you’d find them later.

“charles,” you whispered, prodding your husbands shoulder, “baby it’s almost one in the morning, come on.”

you managed to place juliette in the cot beside the bed without her waking, and charles carried esmée to bed without another word. his arms wrapped around your waist and he puckered his lips for a kiss, which you obliged.

*

esmée, lucien and antoine had managed to find the christmas decorations before you’d even woken up at 7:30 that morning, and it was only because juliette stirred that you got up in the first place. you left the bedroom with her so that charles could sleep in a little longer, only to find your three other babies with the santa hats that pascale had bought them last year at the lights all sitting on their heads.

“mummy, look, the elves found the decorations and left us this note!”

antoine handed you the note and you chuckled at seeing your handwriting scrawled on the paper from only eight hours earlier.

dear esmée, antoine, lucien and juliette, we found these in the cupboard and snuck them in places all around the house. your mission for today is to retrieve all the items and decorate the house, but listen to mummy when she tells you where to hang the stockings or else they won’t get filled! p.s, you must make sure daddy gets into the christmas spirit or else he won’t get any presents! good luck, we’ll report back to santa tonight! love from, elfie, elvie, eddie and ellie.

“can we please go and wake daddy?”

“okay, sweetie, make sure you take him a santa hat though, okay?”

your children nodded and rushed through the door to your bedroom, barging in on charles who was barely awake. the children all bundled on top of him and he pulled the duvet up high, covering his chest and he smiled sleepily when he saw them all with their sleepy eyes and toothy grins.

“morning babies.”

“daddy, look!” antoine shoved the letter in charles’ face, “the elves sent us this letter and they found our christmas hats!”

charles rubbed his eyes and you and juliette sat at the edge of the bed, admiring your family as you sat down. “can we please put up the decorations? please?” esmée drew out the ‘e’ syllable at the end of please, begging her father to let them do as the letter says. charles kissed her head.

“if that’s what the elves say then who am i to say no?”

your children all cheered in excitement and quickly pulled the hat from behind them, “wear this daddy! wear it!” lucien jeered, wagging the hat in front of charles’ face until he gave in and stuck the hat on his head.

“come on, daddy! the elves put the tree in the playroom! we have to put it up so they can tell santa!”

esmée grabbed charles’ hand and juliette began to cry on your chest again. she was hungry, and you smiled down at your family. charles pushed back the covers and you thanked the gods above that he was wearing boxers, and got up to follow his kids to the door.

“mummy, are you coming?” antoine asked, his voice soft and feeble as he stood in the door.

“mummy’s gotta feed juliette, bud,” charles ruffled his sons hair, “she’ll meet us and help out soon, okay?”

your son nodded and you ordered them all back in to come and give you a kiss, “and you, charles,” you scowled your at your husband until he kissed you.

“did you really think i’d forget to kiss you, mon chérie?”

your children all made sounds akin to a retch when they saw you kiss, turning up their noses at the sight and looking away. he kissed the top of juliette’s head and then went back in for another kiss with you, “come down soon, okay?”

you nodded, and began to feed juliette almost instantly. her feed took a particularly long time, but she soon fell straight back to sleep almost immediately, and so you stuck the baby monitor to the waistband of your pyjama shorts.

when you arrived downstairs, the christmas tree had been assembled in its usual place, and the kids were bickering about where on the tree to put the tinsel, while charles was telling them to play nice and pulling out extensive decorations with a furrowed eyebrow; he clearly couldn’t remember where they’d come from.

“why don’t we ask mummy where to put the tinsel!”

esmée spotted you in the doorway and ran over with extensive ribbons of red tinsel that were all tied at the ends to make them longer, while antoine and lucien held up a long golden piece of tinsel. charles was still pulling out random decorations with a puzzled look on his face.

“i think you should put the tinsel wherever you like,” you said, crouching down to their level, where they all bundled into your chest, “and let daddy help you with the top, yeah?”

the three of them nodded and you smiled, your heart beating double time in your chest. “what are you going to do, mummy?”

“well,” you said, hooking your arms around charles’ waist and letting him smother you, “i was thinking… why don’t i go and make us all breakfast while you decorate the house with daddy, how does that sound?”

your children nodded excitedly and ran around with the tinsel, claiming they were creating a new game called tinsel wars. charles kissed you once more and leaned down to face you.

“i love you.”

“i love you too, baby.” you kissed his lips and rested a hand on his chest as you watched your children continue to play with their tinsel, and you realised that you wouldn’t have your family any other way.

[harmaanoita]

Kävi sattumoisin niin, että @frikatilhi antoi maailman parhaimmat lopetussanat ficciin, ja mie ja @punanenmarli ryhdyttiin tuumasta toimeen 😌

Ollaanko pahoillaan? Ehkä vähän.

[sydanhaavoilla]

Miksei Lehto laula?

Niin kauan kuin Lehto muisti, oli hän tiennyt, että se Helvetti, josta ne siinä Raamatussakin alvariinsa jankuttivat, oli ihan oikeasti olemassa – ja se oli lastenkodin joulujuhla. Sitä varten joutui pesemään naamansa saippualla, joka kirvelsi silmiä, ja harjaamaan kynnenalusensa kahteen kertaan, että tuli varmasti puhdasta. Tukat kammattiin viivasuoralle jakaukselle ja likistettiin vielä vedellä oikein päänmyötäisesti.

Lopuksi heidät puettiin enkeleiksi – siis vanhoista lakanoista tehtyihin säkkeihin – jotta kukaan ei muistaisi, ettei heistä kellään mitään oikeita pyhävaatteita ollutkaan. Kaikki se vaiva, ja vain sen tähden, että heidät voitaisiin paimentaa parijonossa lavalle itkettämään kunnanpösöjen rouvia, jotta kunnanpösöt itse ymmärtäisivät löysätä kukkaronnyörejään lastenkodin hyväksi – jos eivät muuten, niin saadakseen edes rouvansa lopettamaan poraamisen.

Lauluesityksen päätteeksi samaiset rouvat tungeksisivat kilvan silittämään heidän päälakiaan ja nipistelemään heidän alituisesta nälästä lommottavia poskiaan – riisumatta hansikkaitaan, tietenkin, etteivät vain tulisi vieneeksi heidän täitään ja tautejaan omille penskoilleen – ja länkyttämään itku silmässä, minkälaisia pikku enkeleitä he olivatkaan.

Ja paskat, Lehto ajatteli. Siinä samassa, kun hoitajattaren silmä vältti, hän kiipesi pesukomuutin eteen kannetulle jakkaralle ja irvisteli rumasti omalle kuvajaiselleen peilissä. Ei hän suinkaan miltään enkeliltä näyttänyt, vaan sirkuspelleltä.

Miltä sellaiset sirkuspellet oikeastaan näyttivät, siitä hän ei tosin voinut mennä takuuseen, kun ei ollut koskaan päässyt sirkukseen.

Niin sietämättömältä hänestä tuntui katsella itseään sillä tavalla suittuna ja puunattuna, että pikaistuksissaan hän sotki tukkansa uudelleen. Sanomistahan siitä tulisi, mutta tulkoon. Ei se kumminkaan olisi mitään siihen verrattuna, mitä oli vielä edessä.

Hän oli hautonut suunnitelmaansa koko pitkän viikon, ja hetkenä minä hyvänsä koittaisi aika panna se täytäntöön.

Ajatus sai hänet irvistelyn sijaan virnistämään peilikuvalleen. Etuhampaat puuttuivat, mutta niiden tilalle kasvaisivat pian uudet, rautaiset hampaat. Niinhän hänelle oli kerrottu. Hän ei kylläkään ollut ensin uskoa lainkaan semmoiseen hölynpölyyn, mutta kun isommat olivat vakuuttaneet sen olevan totta ja väläyttäneet omia, kerran pudonneiden tilalle kasvaneita hampaitaan, oli hänenkin uskottava se todeksi.

Vaikka ei niitä kyllä oikeasti raudasta ollut tehty, niitä hampaita. Se oli sentään ollut pötypuhetta.

Kun aika sitten viimein koitti ja hoitajattaret rupesivat huseeraamaan heistä parijonoa, Lehto liittyi mukisematta jonon jatkoksi. Se oli osa hänen suunnitelmaansa. Hän sieti luunapinkin, jonka muuan hoitajatar hänelle antoi pantuaan merkille hänen sotkeneen vasta kammatun tukkansa. ”Mahtaako tuommoisesta elikosta ikänä kunnon ihmistä tullakaan”, tämä moitti. ”Katurakillekin kävisi käytöstapojen opettaminen helpommin.”

Pian heidät ohjattiin parijonossa lavan taakse, jossa hoitajat kiivaasti hyssytellen ryhtyivät järjestämään heitä uudelleen, sillä kertaa pituusjärjestykseen. Raskaiden samettiverhojen takana sali oli täynnänsä väkeä, sen saattoi kuulla lavan taakse kantautuvasta, innostuneesta puheensorinasta. Joku innokas kävi kurkistamassa verhojen raosta salin puolelle vahvistaakseen asian.

Viereisellä penkillä lojui pari jakamatta jäänyttä käsiohjelmaa. Lehto ei kylläkään osannut lukea, mutta hän oli asunut lastenkodissa kauan ja tiesi jo vanhastaan, että ensin laulettaisiin Orvon huokaus, takuuvarma kyynelten kirvoittaja, ja sitten lastenkodin johtajatar pitäisi puheen Suomen köyhäinhoidon tilasta, niin kuin edellisvuonnakin – ja sitä edellisenä, ja.

”Tulepas sinä Toivo tänne eteen”, yksi hoitajattarista supatti viittilöiden hänen suuntaansa. ”Sinulla kun on kaunein lauluääni.”

Silloin Lehto veti kätensä puuskaan eikä suostunut hievahtamaankaan. Monta kertaa hän oli joutunut nielemään tappionsa, kun hänestä ei ollut ikänsä saati kokonsa puolesta panemaan hoitajille hanttiin, mutta viimein hän oli sen keksinyt: laulamaan häntä ei voisi pakottaa, ei sitten millään. Pesköön hänen suunsa saippualla, jättäköön ruoatta tai antakoon selkään, siitä ei ollut niin väliksi – mutta ensimmäistäkään itkuvirttä häntä ei saataisi enää kuuna päivänä lurittamaan.   

”Toivo”, sihahti toinen hoitaja kärsimättömästi. ”Nyt teet kerrankin niin kuin sanotaan. Tänne sieltä niin kuin olisit jo.”

”En tee enkä tule enkä ihan varmana laula”, Lehto sanoi niin järkähtämättömästi kuin hänen ikäisensä riukusäärinen pojannappula vain ikinä saattoi. ”En, vaikka vetelisitte kepillä pitkin selkää!”

Sen hän sentään aavisti jo ennakolta, että lähimpänä seisova hoitaja aikoisi takuuvarmasti yrittää kopata hänet kiinni ja raahata väkisin eturiviin. Sen vuoksi hän panikin siltä seisomalta juoksuksi ja syöksähti avonaisesta luukusta lavan alle. Sinne hoitajat eivät mahtuisi häntä ollenkaan niin helposti seuraamaan. Sitä kautta hän pääsisi ulos ja sen myötä karkuun koko typerästä joulujuhlasta.

Eikä olisi niin väliksi siitäkään, vaikka hän pääsisi takaisin sisälle vasta tilaisuuden päätyttyä ja joutuisi siihen asti värjöttelemään räntäsateessa pelkkä lakana päällään. Tai vaikka saisi kuumeen ja joutuisi vuoteenomaksi, kun toiset pääsisivät laskemaan mäkeä.

Sentään hän oli näyttänyt niille, ja sehän se kaikkein tärkeintä oli.  

[luutakiituri]

Suomalaisia käyttäjänimiä joita olen nähnyt pelatessani Overwatch 2 PART 1

(ja joitakin jotka vaan antoi suomivibat, hupsuja käyttäjänimiä)

Kommarikarhu

Mehukatti

Hiltustussi

Ohmygodjonna

Kanankoipi

Harjuntytär

Ninjaananas

Puhis

Moskus

Erosiukas

Paulipuuma

Jermu

Teknojeesus

Teknosaatana

Perunaplay

Sipuli

Mrisuomi

Julmaiisakki

Aikkuliini

Pelle

Jokutyyppi1

Kalijamaha

Kohtupultti

Löysäkana666

Kohtumeissel

Kohtumutteri

Kootiventti

Opsi

IsoJuusto

Roskakasa

Napasiiseli

Paroni420

Narkkaripesä

Petimies

Nakkis

Messtari

Samppa

Hiisi

Rotta

Jamppa

[hiidenneiti]

"Mennään siis ottamaan selvää, äänteletkö sinä paremmin tullessasi vai kuollessasi", nainen sanoi kevyesti. Hän kääntyi ja antoi maljakoihin asetettujen omenapuun oksien puhjeta kukkaan voimansa avulla.

Kahden veren tytär. S. K. Rostedt. Otava, 2024.

[ruttotohtori]

Uima-allaskauppias antoi tyttäriensä nimiksi Salla ja Emma

[ketsuppia]

Melkein kuin juhannus

Jonnen ja Veetin tarina, osa 2

Muutamia viikkoja pyörähti eteenpäin, ei kumpikaan pojista toistaan nähnyt.

Mielessä kävi välillä, mitähän toinen teki, muttei se ajatusta suuremmaksi noussut.

Varsinkaan Veetin mielessä.

Että se jätkä oli kyllä hermoon käyvä. Käveli päälle ja hymyili vaan kokoajan.. rumat viiksetkin sillä oli.

Tällä hetkellä oli perjantai.

Veeti, Topias, Samuel ja Matias olivat menossa Venlaa vastaan logistiikan hallialuelle, viikonloppua olivat kaikki menossa viettämään.

"Nii sanoko se Venla et sen jollai kaverilla on kesämökki mihi mennää?" Samuel kysyi.

"Nnnniii vissiin. Aika nopeesti asiansa ilmas, meni vähä ohi." Topias vastasi, siemaisten megiksestä loput tipat.

"Ihan sama mihin kuha ei jäädä tänne pällistelee." Veeti tiuskaisi.

Oli aika vaikeaa saada isä suostumaan siihen, ettei hän ollut viikonloppuna jäämässä kotiin. Mutta lopulta antoi periksi, kun tarpeeksi kinusi ja lupaili tehdä enemmän kotitöitä. Ja vannoi ettei mitään tyhmää tee, seuraamuksien kera.

Kolmikko saapui pienen päärakennuksen oville, ja kuin tilauksesta, Venla käveli niistä juuri ulos.

"Oi rakas Venla, minne te meidät tänä kauniina päivänä mahdatte saattaa~?

"Turpa kii Topias. Kyyti tulee kohta sen piti käydä kotonaan hakee jotain." Venla tönäisi Topiaksen kulkureitiltään.

"Ilkeetä. Minne matka?"

Topias seurasi Venlaa melkein kantapäillä.

"Tupakalle."

"Heitäkkö yhe?"

Hän nojasi eteenpäin nähdäkseen Venlan kasvot.

"Jos maksat."

Venla tönäisi häntä kyynärpäällään.

"Äägh au.. hyväntekeväisyyttä köyhälle?"

"Ei tipu."

"No vittu."

Tupakkapaikalla ei ollut muita.

Venla kaivoi tupakat ja sytkärin taskustaan, Matias kaivoi sätkäpussin ja alkoi pyöritellä omatekeistä, myöskin Samuel kaivoi jostain taskunsa pohjalta vähän osumaa saaneen askin.

"Ääää epää kaikilla on paitsi mulla!"

"Uli uli.. Veeti?"

Samuel tarjosi röökiä, huitoen Topiaksen hakevan käden pois.

"Eei en mä polta."

Veeti työnsi kädet taskuihinsa, olipa jotenkin ulkopuolinen olo. Ehkä pitäisi...

"Respect. Kumpa en itekkää."

"Mää voin sun puolesta-"

"Nyt vittu Topias."

Muutama minuutti siinä kului. Venla kertoi pojille, kuinka joku pappa oli tullut pätemään hänelle auton ohjaamisesta.

Heillä oli ollut ohjelmaa ulkona, jolloin todennäköisesti rakennuksella käymässä ollut pappa oli ajanut hänen luokseen ja ruennut kertomaan auton vaihteista. Ei se ollut kummemmin kuunnellut, kun Venla kertoi olleensa ajokkien ohjaimissa jo kymmenvuotiaasta.

Pappa oli kertonut, että "katsoppas nyt tarkasti miten peruutetaan" ja laittanut peltipurkkia muistuttavan autonsa vitos vaihteelle, eikä pakille.

Venla yritti kertoa, että nyt eei ehkä kannata polkaista kaasua, mutta pappa ei ollut kuunnellut.

"Niin vituttavaa mite jotku vielki luulee et ku on perse ja tissit ni ei osais ajaa autoo."

"Se on sitä ku o muija, pitäs vaa mennä keittiöön."

Topias oli aika nopeasti maassa..

Venla pudotti poltetun tupakan maahan ja polkaisi sen päälle kengän kärjelään.

"No tuolta se vihdoin tulee. Kestipä sillä aikansa."

Kiiltävä Volvo kurvasi alueelle ja suuntasi kohti nelikkoa. Sen maalipinta oli virheetön ja kiillotettu, kylkilistat puhtaiksi hangatut ja ikkunoiden tummennukset olivat virheettömät. Se melkein säteili täydellisen auto-osaajan hoitoa.

Veeti katsoi autoa lumoutuneena. Ei haittaa yhtään mennä tuollaisen kyytiin.. onkohan se yhtä siisti sisältä?

Auto pysähtyi tupakkapaikan viereen ja kuljettaja rullasi ikkunan alas.

Mutta..

Ei!

Ei tuota hyyppää...

Venla aukaisi takapenkin oven ja kiipesi kyytiin.

"Mikä sul kesti?"

"Eiihän miul pitkään männy. Kyyttin nyt että vältettään pahin iltapäivä ruuhka."

Topias kiipesi Venlan perässä taakse, keskipaikalle, ja Samuel hänen perässään.

Nyt autossa oli enää yksi paikka, ja kaksi matkustajaa jäljellä.

Topias revähti nauruun ja taputti polviaan.

"No, kuka tulee isin syliin istuu?!"

"Homo."

"No nii oot Venla säkin!"

"Eri asia."

"Noh, eipäs homotella. Kyytiin nytten."

Veeti pyöräytti silmiään ja kiipesi etupenkille. Matias katsoi hetken Topiaksen leveää hymyä, käveli sitten pois oven luota, meni auton taakse, avasi kontin, meni sisään, ja sulki sen.

"...käypi se tuolleenkkin. Menoks!"

Ja auto lähti liikkeelle.

Ajelu oli mukavan hiljaista ja tasaista.

Veetin aatteet (harmillisesti) osuivat toteen, auto oli yhtä hyvin pidetty sisältä.

Äh.. ihan hirveää, miten tuollaisella jätkällä voi olla näin hyvä auto?? Puhtaat pinnat ja viimeisen päälle verhoillut istuimet, kuinka kauniit.. ja.. eläinkoppa?

Mitä? Miksei hän tuota aijemmin huomannut? Sehän on ollut jalkatilassa kokoajan.

Puhelinaddikti.

Veeti nojasi hieman eteenpäin nähdäkseen onko kopassa jotain. Jotain.. karvaista siellä ehkä oli..

Yhtäkkiä verkon läpi kurkisti takaisin

"Kissa.."

Jonne vilkaisi Veetiä ja koppaa, ja hymähti hieman.

"Joo, se tulloo kans viikonloppuu viettämään."

Oi.. kissat ovat niin ihania. Pehmoisia ja kehrääviä.

"Millon ollaa perilläääääääää?"

Kuului vaikerrus takaa.

"Mm.. meniskö tästä kakskytä minuuttia."

"Kauheen pitkäääääääään. Aja kovempaa!"

Topias ravisti Veetin penkkiä, kuin se jotain auttaisi. Se vain sai Veetin hieman vittuuntumaan, kun kissan katselua häirittiin.

"No en aja. Turvallisesti ajellaan."

"Homo.." Topias ravisti penkkiä lisää.

Veeti suoristi selkänsä ja katsoi hieman taaksepäin.

"Topias nyt saatana pidä turpas tukossa!"

"Uu meneekö prinsessalla tunteisiin?"

Topias laitoit kämmenet poskillensa, kuin olisi yllättynyt.

"Millä vitun prinsessalla?"

"No se sä oot enkuks! Passenger princess! Pikku neitonen volvon penkissä~"

"Vetäsin turpaan jos voisin-"

"Pelottaako prinsessaa ottaa turvavyö pois? Byyhyy."

Veeti murahti ja otti kiinni turvavyön lukosta, ja hän ei mitään pelkää! Saatana!

Mutta ennenkuin hän ehti vyön avata, Jonne laittoi, ei niin kovin pehmeästi, kätensä Veetin käden päälle, pysäyttäen tämän aikeet.

"Elä viiti."

...

"Niiiii Veeti prinsessa älä ny ota vyötä pois! Kuolet vielä."

"Nyt ooppa hilijjoo. Tai kävelet loppumatkan. Kumpi on parempi?"

"Joo joo."

---~~~---

Perille saavuttua oli kaikki taas hyvin. Jonne pysäköi auton kauniin puisen mökin viereen, ja päästi Matiaksen takakontista ulos. Taisi hänen matkansa olla paras muihin verrattuna.

Otettuaan kissan kopan etupenkin jalkatilasta pois, lähti Jonne johtamaan joukkiota eteenpäin.

Mökki oli tosiaan kaunis. Ja iso. Se melkein huusi tekemällä tehtyä isolla rahalla. Suuret puhtaat ikkunat järvelle päin, kunnossapidetty tumma huopakatto ja siistit ulkoseinät kertoivat hyvästä huolenpidosta. Puhumattakaan puhtaasta piha-alueesta, ranta-alueesta ja terassista.

"Jaa. Et yhtään isompaa mökkiä löytäny? Mahutaanko varmasti?"

Topiaksen äänestä ei yhtään paistanut kateus.

"No tää on vähän tämmönen."

Jonne avasi etuoven ja asteli sisään.

Sisältä mökki oli yhtä upea. Remontoitu ja laitettu yhtä kauniisti yksityiskohtia myöten.

"Työ voitta sitten nukkuu missä vuan, sanotte vuan niin mie laitan pedit. Pystyy nukkuu tuossa tuvassa tai makkuuhuoneissa, olohuonneessa on sohva ja parvella patjoja. Mihinkä vuan!"

Jonne laittoi kissan kopan lattialle ja avasi sen. Kissa ei tullut ulos, vaan jäi tarkastelemaan ympäristöä kopan suojasta.

---~~~---

Illan kulkiessa eteenpäin nuoret olivat asettuneet taloksi. Jonne oli tehnyt grilli ruokaa, josta ei ollut jäänyt mitään jäljelle.

Ruokakooma oli iskenyt kaikkiin, ja jonkin aikaa oli ollut hiljaista.

Muttei enää pitkään.

Topias huokaisi syvään ja nousi lattialta ylös, katsoen ulos järvelle.

"Noni naiset ja herrat ja muut, eiköhä mennä uimaan!"

Vastaus ehdotukseen oli yhtenäinen huokaus.

"Noh, mennää nyt! Tuol on hyppylaudat ja kaikki! Veeti! Sinä ainaki!"

"Een mä."

"No! Jonne!"

"Just syötiin, enhän mie."

"Seli seli. Venla!"

Vastaus oli mulkaus.

"Äää.. Mat- mihi Matias hävis? Iha sama- Samueeel!!"

"Vittu hukutan sut. Lähetää!"

"Hell yeah!!"

Ja niin sitä mentiin.

Laituri oli yhtä uljas kuin mökki, penkkeineen, hyppylautoineen ja tikkaineen. Ei oltu euroja säästelty tällä tontilla.

Kun Topias ja Samuel olivat vaihtamassa vaatteitaan, meni Veeti yksinään laiturille katselemaan maisemaa. Paikka oli niin kaunis. Järvenselkä ulottui kauas sivuille, ja vastaranta nousi mäkiä ja kuusikkoa ylös.

Lintujen laulu, tuulen kohina kaislikossa, hyönteisten surina, heinäsirkan sirinä... Ja juoksuaskeleet mökiltä kohti rantaa.

Veeti ehti juuri ja juuri kääntyä ja väistää, kun Topias ampaisi hänen ohitsensa ja hyppäsi veteen yhtään varomatta.

Äkkiä hän kuitenkin nousi sieltä ja repi itsensä lämpimälle laiturille.

"Hyyi vittu miten kylmää!"

"Vittu Topias, kastelit minutki!"

"Uli uli sentää et oo läpimärkä!"

"No ite halusit uida!"

"Nokun oli kylmääÄÄÄH-"

Samuel jyräsi hänet takaisin veteen.

Veeti katsoi veden alla rimpuilevaa kaksikkoa silmät pyöreinä, ennenkuin he nousivat takaisin pintaan.

"Samuel saatana! Älä nyt hukuta!"

"Niinhän mää sanoin että teen!"

"Hullu!"

"Häähähää!"

Venla käveli hiljakseen laiturille, katsoen järvenselälle, sitten vedessä oleviin herroihin.

"Ketä täällä tapetaan?"

Veeti vilkaisi häntä, sitten taas katsahti kohti Topiasta ja Samuelia, jotka alkoivat painimaan. Voittajasta ei ollut epäilystä.

"Topiasta."

"Jaa."

Kymmenisen minuuttia siinä kului. Yhdessä välissä Jonnekin saapui istumaan iltaa laiturille. Paljoa ei kolmikko puhunut, Veeti ei oikein keksinyt mistä puhua, Venlalla oli kiire olla huomioimatta Topiasta, ja Jonne vain istui hiljaa.

Jotenkin Veetiä ärsytti, kuinka tuo jätkä oli niin onnellisen oloinen. Vituttavaa. Missähän muuten Matias oli?

Lopulta kaksikko tuli pois vedestä, kun alkoi kiinnostus loppua. Samuel alkoi painella saunalle päin, ja muut nousivat menemään perässä. Paitsi Topias, joka näytti pahaa hautovalta.

"Veeti! Veeti tule tänne mul on asiaa!"

Veeti katsoi Topiasta, joka roikkui laiturin reunalta oikein iloisena.

Hän pyöräytti vähän silmiään ja meni pahaa aavistamatta Topiaksen luo.

"No mitä?"

"Ähäkutti!"

Topias kurotti ja kiskaisi Veetin paidastaan järveen.

Veeti hädin tuskin ehti kirkaista säikähdystä, kun hän oli jo pinnan alla.

Heinäsirkkojen siritys katosi, tuuli ei enää suhissut kaislikossa, kuului vain veden loiskinta, jonka jälkeen armoton yskiminen ja paskainen nauru.

Topias kiipesi laiturille ja katsoi alas Veetiä.

"No eikö ookki kylmä? Hah!"

"Vhoi vittu Ttopias tapan sut-"

"Yritä vaa, mut sä oot siellä ja mä täällä-"

Aika nopeasti, Topias oli uudestaan järvessä. Potku perseelle auttoi hänet sinne.

Jonne kurotti kätensä Veetille, kasvot huolesta täynnä.

"Pääsekkö pois?"

Veeti katsoi Jonnea ja tämän kättä, muttei tarttunut siihen. Sen sijaan hän tarttui laiturin tikkaisiin ja veti itsensä ylös.

"Joo joo.."

"Kaikki hyvin?"

Jonnen kysymys meni kuin kuuroille korville. Veetiä suututti niin paljon, että teki mieli itkeä. Muttei niin voinut tehdä. Hän vain käveli pois.

Veeti ei tiennyt mihin kävellä. Joten hän käveli mökin taakse, pois muiden silmistä.

---~~~---

Oli kulunut puolisen tuntia.

Jonnea huolestutti hirmuisesti. Hän halusi mennä etsimään Veetin, varmistamaan että kaikki oli kunnossa. Mutta samalla, hän ei millään kehdannut mennä häiritsemään.

Mutta samalla..

Äh! Kauhean vaikeaa.

Nyt Jonne vain istui etuterassilla, katsoen järveä. Kuunnelleen kun Samuel ja Topias riehuivat saunassa. Ei huvittanut mennä kieltämään. Kädessä roikkuva ES oli lämmennyt auringossa, se ei ollut kovin houkuttelevaa.

Syvä huokaus.

Ja hiljaisuus..

...

Etuoven avautuminen sai Jonnen havahtumaan todellisuuteen. Matias käveli ulos, sulkien oven hiljaa perässään.

Jonne nousi istumaan hieman ryhdikkäämmin. Odottaen, että Matias varmaankin kohta sanoisi jotain.

Muttei sanonut.

Matias katsoi järveä hetken aikaa, ennekuin kääntyi kävelemään kohti Jonnea.

Jonne katsoi, kun Matias ojensi tälle repun.

"..Mitä?"

Matias pyöräytti silmiään ja pudotti repun Jonnen syliin, osoitti sitä sormellaan, sitten Jonnea, ja sitten polkua joka johti terassilta kohti takapihaa. Sitten hän lähti takaisin sisälle.

Jonne oli hieman hämillään. Reppu. Jonne. Polku.

...

Aa! Tämä oli Veetin reppu. Joo, oli hyvä idea viedä se Veetille. Nyt heti.

Mökin takaseinää vasten nojasi melko surkean näköinen tapaus. Aurinko ei enää paistanut sinne, joten Veetin vaatteet eivät olleet suuremmin kuivaneet.

Taskussa ollut puhelin oli läpimärkä, vähä aika sitten laitetut hiukset olivat pilalla ja kylmäkin alkoi olla. Melkein teki mieli kotiin. Mutta ei näin voinut sinne mennä. Mikä huuto siitä tulisi.

Hetken hiljaisuuden ja kyyneleiden pidättelemisen jälkeen, Veeti havahtui takaisin todellisuuteen kun askeleet lähestyivät häntä. Ei, ei nyt, ei jaksaisi..

Niin vituttavan iloinen hymy huulillaan, tuo viiksivallu käveli luokse.

"Siinähän sie! Tässä on siun reppus, Matias toi sen sisältä."

Nyt vuorostaan Veeti oli hämillään. Miksi reppu? Pitikö lähteä? Vastahan tultiin? No, pitihän se arvata. Eivät ne halunneet häntä sinne enää. Kukapa haluaisi?

Yksinäiset kyyneleet putosivat ripsistä poskia alas. Eivätkä jääneet huomaamatta.

"..hei hei, ei tässä oo hättää."

Jonne kyykkäsi Veetin vierelle ja laittoi repun hänen jalkojensa viereen.

"Käy vaihtamassa vuatteet ja tule sitte sisälle, vaikka tuonne parvelle, siellä suat olla rauhassa. Elä tänne kylymään varjjoon jiä. Vilistut."

"Nii, joo, joo.."

Veeti pyyhki poskensa kuiviksi ja nousi seisomaan, ottaen samalla repustaan kiinni.

Jonne nousi myöskin takaisin seisomaan, ja hymyili vielä kerran Veetille.

Ehkei se nyt niin ärsyttävä hymy ollut.

---~~~---

Illan laskiessa muut alkoivat asettua nukkumaan. Topias oli vannonut vetävänsä läpi yön valvoen, mutta oli kuitenkin ensimmäinen joka nukahti.

Veeti oli ollut suuremman osan iltaa parvella yksinään. Ei siellä sen rauhallisempaa ollut, mutta Topiasta ei päästetty sinne, joten oli se hieman mukavampaa.

Veeti havahtui surullisista mietteistään, kun silmäkulmassa näkyi liikettä.

Se kissa.

Veeti katseli hiljaa, kun kissa varovasti nuuhki ilmaa ja käveli häntä kohti. Hän piti kissoista niin kovasti. Varsinkin mustista, noista ihmiskunnan syrjimistä yksilöistä, jotka eivät olleet tehneet mitään väärää.

Mutta tuossa kissassa oli kyllä jotain outoa..

Ai, oho. Siltähän puuttui jalka.

Voi raukkaa..

Veeti silitti kissan päätä varovasti, ja se asettui hänen viereensä makaamaan. Missähän sen omistaja oli, kyseinen viiksivallu oli nimittäin kadonnut jonnekin. Hah. Jonne-kin.

Mutta niin. Missähän hän oli.

Veetin ei tarvinnut enempää etsiä, kuin nojata hieman ikkunaa kohti ja katsoa ulos. Ikkuna oli järvelle päin, ja siellähän tuo oli. Laiturilla, virveliä heittämässä.

Olkoon siellä.

...äh! Vittu miten ärsyttävä se on ollut koko päivän. Autossa ja laiturilla ja mökin takana esitti jotain pelastajaa, niinkuin Veeti ei itse osaisi tehdä omia päätöksiään tai selviäisi!

Nyt hän kyllä menee lajittelemaan suorat sanat! Mutta ensin kissa sai hieman lisää silityksiä.

Pian Veeti marssi laiturille, muttei heti sanonut mitään. Oli vain hiljaa, niinkuin Jonne.

Kuikka lauloi jossain järvenselällä, ollen ainut ääni vähitellen pimenevässä kesäyössä.

Jonne kelasi virvelin siiman takaisin, ja kevyellä liikkeellä heitti uistimen takaisin tyynen järven pintaan. Se rikkoi veden pintajännitteen pienellä loiskauksella, jättäen jälkeensä hentoja, pyöreitä allonliikkeitä.

Hitaasti, hän taas kelasi siimaa takaisin, katsoen vieressään seisovaa permatukkaista ystäväänsä.

"No.. aijotko sanoakkin jottain? Vai nautittaanko vuan hiljasuuvesta?"

Veeti ei vastannut mitään. Ei liikuttanut katsetaan järvenselän kimmalteesta.

Se ei haitannut. Jonne jatkoi virvelöintiään kaikessa rauhassa. Hän kelasi siiman ylös vedestä, ja heitti sen uudestaan pois.

Ja uudestaan.

Ja uudestaan.

Ja uudestaan...

"Miks oot nii ärsyttävä?"

Uistin kolahti hieman vavan päähän, eikä enää lähtenyt ilmalennolle ja järven syvyyksiin.

"Mitäs?"

"Miks oot nii tollo??"

"Mit-"

"Lopeta! En vittu haluu et kohtelet kun en osais ite hoitaa omia asioitani! Loopeeta!!"

Ääni kaikui järvenpintaa pitkin, kauas kauas, jättäen suuremman jäljen mitä Veeti oli tarkoittanut. Se hieman nolostutti, mutta nyt oli pakko pitää pokka.

Jonne katsoi häntä pitkään. Kuinka vihaiselta hän näytti.

"...sori hei. Topias on aika mulkku, en halluu että satutat ittees tai oot suruissas sen vittuilujen vuoks."

"Oisin iha hyvin osannu itekki hoitaa asiani! Pitäsit huolen omista asioistas!"

"Ja pyyvän antteeks. En tarkottana loukata. En puutu ennää, luppaan."

"Hyvä!"

"Voisikko nyt lopettaa huutamisen? Naapurimökeillä kohta luullaan jo liikoja.."

"J..joo."

Jonne hymyili Veetille, ja heitti taas kerran uistimen.

Tuli taas hiljaista.

Jossain kaukana kuului auton kiihdytystä, ja viimeisten pikkulintujen laulua.

Tuntui melkein juhannukselta, jos ei olisi elokuu ollut. Pois painuva ilta oli vielä lämmin. Ennuste oli lupaillut vielä muutamia samanlaisia päiviä, ennenkuin syksy ja sateet alkaisivat tehdä tuloaan.

Veeti katsoi kuinka siima hiljaa kelautui takaisin.

"...mistä oot muuten kotosin? Murtees on niin outo."

"Ihan tuossa kaupungilla on miulla asunto."

"Mut missä oot kasvanu? Jossain pohjosemmassa?-"

Jonne kelasi nopeasti siiman takaisin ja tarjosi vapaa Veetille.

"Halluutko sie heittää?"

Veeti katsoi virveliä hetken ja pudisteli päätään.

"Öö.. En. Niin mistä siis-"

"Toivottavasti ei ala satammaan vielä nytten viikonloppuna. Viikollehan se näytti sitten satteita."

"...Niin."

"Huomenna on sitte hyvä päivä käyvä vaikka uistelemassa. Tuolla on vajassa hyvä vene siihen hommaan."

"...Selvä."

Veeti katsoi Jonnea pitkään. Kuinka outoa.

Jonne vilkaisi takaisin, ja hymyili vielä.

Aurinko laski lopulta puiden taa, ja vei mukanaan lämmön säteet. Viileä ilma hiipi Veetin iholle ja sai aikaan kylmiä väreitä. Nukkumaan voisi toki mennä, pitkä päivä oli takana.

Ja tuossa tuo toinen vain virvelöi t-paidassa, eikä näyttänyt kylmästä merkkiäkään.

...no. Ehkä tässä vielä hetken seisoi.

Tuo hymy tuntui lämmittävän paremmin kuin aurinko.