#oon vähän hupsu

[luutakiituri]

miks oon aina luullu et metallica on suomalainen bändi

[roswind]

Lumienkeleitä

Lyyti/Antti fluffinpätkää

Antti oli edellisenä iltana palannut sotasairaalasta. Perheen keskuudessa oli vallinnut epätoivo jo pitkään, kotitila oli jäänyt rauhansopimuksessa Venäjän puolelle ja Antti oli haavoittunut. Tavaraa oli vain sen verran, kun mitä hevoskärryissä oli saatu mukaan. Osa oli vielä jouduttu jättämään matkan varrelle, kun juniin ei mahtunut kaikkea. Eniten kuitenkin kirvisteli Antin haavoittuminen. Lyyti oli viettänyt monia unettomia öitä, kunnes sotasairaalasta oli saapunut tieto Antin todennäköisestä selviämisestä. Ei se ollut kuin lapaan osunut, kuulemma. Lyytiä huoletti silti, heidän pitäisi kohta rakentaa uusi kotitalo ja tehdä lisää peltoa. Kiersi tieto Karjalan evakoille luvatuista asutustiloista, maapalasista joilla voisi päästä taas elämän alkuun. Eihän se varmasti niin hyvä olisi kuin koti, jota he vuosikaudet olivat rakentaneet, mutta tärkeintä nyt oli perheen ruokkiminen. Evakkona Lyyti vielä pystyi työskentelemään isäntäperheelle, jotta saisi osittain hyvitettyä heidän majoittamisensa ja ruokkimisensa, mutta taloa ja maatilaa hän ei yksin saisi pystyyn. Antin täydestä työkyvystä ei ollut mitään takeita. Lyyti rukoili hiljaa iltaisin, että Antti tulisi taas täyteen kuntoon. Totta kai sota ja kaikki vastoinkäymiset olivat muuttaneet Anttia myös henkisesti. Sen Lyyti oli huomannut jo sodan aikana. Eihän Lyyti osannut toisen tuskaa ottaa pois, eikä hän pystynyt ymmärtämään niitä hirveyksiä, joita Antti oli joutunut näkemään ja varmastikin myös tekemään. Hän kuitenkin yritti ilmentää kiintymystään ja rakkauttaan niin kuin kykeni, välillä halaten ja suudellen, välillä kuulumisia kysellen. Ei Antti halunnut kaikista sodan tapahtumista puhua, eikä Lyyti niistä kaikista olisi halunnut tietääkään, mutta jos Antti saisi hiemankin kevennettyä sydäntään, ehkä se nostaisi toivoa. Antti kun oli ollut välillä aika apaattinen ja tapaansa kuulumattoman vakava, ja Lyyti toivoi sen tavallisen virnistelevän, iloisen Antin lymyävän siellä sotamuistojen alla.

Lumi putoili hiljaa taivaalta, ja saunarakennuksen piipusta kohosi harmaa savu. Talon emäntä kehotti Anttia ja Lyytiäkin käymään saunassa, hän huolehtisi lapsista sillä välin. Lyyti kiitti, ja kaivoi laatikostaan pyyhkeet ja puhtaat vaatteet. Sitten hän meni herättämään Anttia. Tuo nukkui olohuoneen laverilla, unet kai olivat jääneet kahtena edellisyönä lyhyiksi. Lyyti kyykistyi toisen viereen ja sipaisi Antin karkeaa poskea.

"Rakas, lähteäänkö myö saunaan?"

Pirtti oli hämärä ja hiljainen, eikä Lyyti halunnut pitää sen enempää ääntä. Nuorimmainen oli jo nukkumassa omassa puukehdossaan. Antti korahti ja aukaisi sitten silmänsä.

"Kyllähän myö, jos se vaan lämmin on."

Antti tuijotti vähän aikaa Lyytiä silmiin kuin onnellisena siitä, että pääsi vielä noita silmiä katselemaan. Sitten tuo päästi pienen, anttimaisen virnistyksen ja nousi seisomaan. Lyyti suukotti Anttia poskelle ja löi saunavarusteet tuolle käteen. "Oot sieki kans yks", Lyyti virnisti ja suuteli tuota sitten. Antti otti eteisestä takkinsa ja huopasaappaansa ja jäi odottamaan Lyytiä. Saappaansa Antti oli tuonut rintamalta, mutta Lyyti ei tarkemmin tiennyt niiden alkuperästä. Eipä se oikeastaan ollut väliksikään, hyvät saappaat kuitenkin näyttivät olevan, ja sellaisista oli pula. Lyyti veti takkinsa päälle, otti Anttia kädestä kiinni ja lähti ulos. Lumisade ei ollut lakannut, ja pihaa peitti jo täysin koskematon lumikerros.

"Sääli, että myö näin koskematon lumi pannaan pilalle."

"Ohan tämä kaunista. Vaikka polkuloita myö kyllä aamulla tänne tehhään, ku lehmiä mennään lypsämmään", Lyyti sanoi kohauttaen olkiaan.

"Miksei myö tehtäis lumienkeleitä, kun kerran lumi ne aamuksi peittellöö?"

"Voijaanhan myö tehä. Vaan tultaisko myö löylyistä tekkeen niitä? Ei tulis niin kylmä."

Antti nyökkäsi ja avasi saunarakennuksen oven. Sisältä tulvahti vastaan lämmintä. Lyyti meni nopeasti Antin perässä sisälle, pakkanen oli jo ehtinyt alkaa kipristelemään poskia ja käsiä. He riisuutuivat hiljaisuudessa ja kipusivat sitten lauteille. Antti heitti muutaman kerran löylyä samalla kun Lyyti vastoi.

"Muistatsie ku myö saunottiin ensimmäisen kerran yhes? Silloin oli kesä, kannas oli vielä meillä ja myö tehtiin heiniä", Lyyti sanoi varoen hetken hiljaisuuden jälkeen. Puhe kannaksesta saattaisi harmittaa Anttia, olihan se juuri menetetty verisen sodan jälkeen, mutta Lyyti halusi nyt kaiken kurjuuden keskellä muistella iloisia asioita.

"Muistanhan mie. Sillon oli kovin helteinen kesä ja myö oltiin ihan hikisiä. Sauna kyllä teki hyvvää", Antti vastasi hymynkare huulillaan.

Muistot tulvivat Lyytin mieleen, ja saunan lämpö ikään kuin vahvisti vielä mielikuvia. Oli melkein kuin Lyyti olisi taas ollut isänsä rakentamassa saunassa, tuore rakkaus rinnassa hulmuten ja pieni puna poskillaan. Saunan jälkeen he olivat suudelleet ensimmäisen kerran. Siitäkin oli jo vuosikymmeniä aikaa.

"Ja myö suukoteltiin sen jälkeen, muistatsie sen? Myö alettiin olemaan yhes sen jälkeen. Ja mie oon onnellinen, että sie oot vielä tässä, usotsie sen?", Lyyti sanoi ja nosti katseensa Antin silmiin.

"Kyllä mie uson. Mieki oon onnellinen, että sie oot tässä."

"Mie rakastan sinnuu", Lyyti kuiskasi. Eivät he yleensä rakkautta toisilleen verbaalisesti osoittaneet, kyllähän he tiesivät rakastavansa toisiaan, mutta nyt Lyytistä tuntui sen olevan aiheellista.

"Mieki rakastan sinnuu", Antti sanoi ja halasi Lyytiä. Kyllä he selviäisivät, talo saataisiin pystyyn ja pellot viljelyyn. Ruokaa saataisiin pöytään ja he voisivat elää taas itsenäisinä.

"Lähetäänkö myö tekkeen niitä enkeleitä?" Lyyti naurahti ja irroittautui halauksesta.

"Lähetäähän myö."

Antti ja Lyyti hipsivät ulos saunarakennuksen taakse saunan ikkunan alle. Valo kajasti siihen himmeästi, sen verran että juuri näki toisen. Lumihiutaleita tipahteli Antin pellavaisiin hiuksiin, ja Lyyti kurottui pyyhkimään niitä pois. Antti istahti lumeen ja kaatui siitä selälleen käsiään ja jalkojaan edestakaisin vaakatasossa heilutellen. Lyyti naurahti ja teki perässä. Tuntui hyvältä taas pitkästä aikaa hassutella Antin kanssa, edellisestä kerrasta oli jo vuosiakausia. Ehkei Antti ollut ihan kokonaan kovettunut, ehkä sillä oli vielä se sama hupsu sydän tallella. Antti kierähti Lyytin kylkeen kiinni, ja otti kädestä. Siinä he makasivat hiljaa, tuijotellen pimeälle taivaalle, kunnes kylmä alkoi hätyytellä takaisin sisälle.

"Lähetään takasin saunaan", Lyyti sanoi nousten istumaan ja pyyhkäisten lumihiutaleet kasvoiltaan. Antti nyökkäsi ja nousi, vetäen Lyytin myös seisomaan.

Tultuaan saunasta Lyyti ja Rokka ripustivat vaatteensa kuivumaan ja astelivat pirttiin. Emäntä oli jo laittanut viimeisetkin lapset nukkumaan. Pirtissä kuului vain kellon tikitys ja lasten hiljainen tuhina. He asettuivat laverille vieretysten, kiinni toisissaan. Hetken aikaa Lyyti silitteli Antin hiuksia, kunnes he molemmat nukahtivat.