#syyria | Explore Tumblr Posts and Blogs

vapaavenaja · 3 years

Text

Lännen Venäjä-politiikka polkee paikallaan

Jos länsimaat ottavat Venäjän suhteen tiukemman kannan ymmärtämättä, missä ne ovat aiemmin epäonnistuneet, politiikka vain polkee paikallaan, varoittaa ranskalainen valtiotieteilijä, riippumattoman ajatuspaja CERAP:n perustaja ja johtaja Nicolas Tenzer kolumnissaan akateemiselle The Conversation -verkkojulkaisulle. Vapaa Venäjä julkaisee Tenzerin kolumnin suomeksi kirjoittajan luvalla.[1]

Jotkut sanovat, että venäläisen oppositiojohtajan Aleksei Navalnyin tapaus — murhayritys kemiallisella aseella, pidätys hänen palattuaan Moskovaan ja sitten tuomitseminen yli kahdeksi ja puoleksi vuodeksi rangaistussiirtolaan — tarjosi länsimaiden johtajille tilaisuuden lisätä ymmärrystään Vladimir Putinin hallinnon todellisesta luonteesta.

Tätä väitettä on syytä epäillä. Navalnyin tapaus saattoi olla viimeinen niitti, joka Venäjän aiempien toimien jälkeen sai länsimaat lopulta ilmaisemaan suuttumustaan julkisesti. Samaan aikaan on kuitenkin olemassa vaara, että Navalnyi on puu, joka peittää metsän — Venäjän nykyhallinnon rikollisen luonteen.

Miksi länsi heräsi vasta nyt?

Herää kysymys: miksi länsimaat ovat havahtuneet juuri nyt? Miksi ne reagoivat nimenomaan Navalnyin tapaukseen? Miksi yli kaksikymmentä vuotta myöhässä? Kysymys ei ole suinkaan retorinen eikä mitenkään merkityksetön, vaan se koskee syvällisesti meidän kollektiivista tajuntaamme.

On ikään kuin Tshetshenian sotaa, joka nopeasti lakkasi herättämästä lännessä yleistä närkästystä, ei olisi ollutkaan. Ikään kuin ei olisi ollut myöskään Georgian (Sakartvelon) sotaa, jonka seurauksena Venäjä tosiasiallisesti miehittää 20 prosenttia maan alueesta ja jonka yhteydessä — kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin äskettäin totesi — Venäjä syyllistyi lukuisiin sotarikoksiin.

On ikään kuin Venäjä ei olisi hyökännyt Ukrainaan ja anastanut osaa sen alueesta, mikä sai Euroopan unionin Yhdysvaltain tavoin asettamaan rajoitettuja pakotteita. On ikään kuin Moskova ei olisi tehnyt salamurhia Euroopassa, joihin asianomaisten maiden reaktiot ovat olleet ällistyttävän maltillisia. Ikään kuin itse Venäjällä monia hallinnon vastustajia ei olisi karkotettu, vangittu ja murhattu.

Ennen kaikkea on ikään kuin ei olisi ollut Syyrian sotaa. Venäjä tukee sodassa hallintoa, joka on syyllistynyt rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja on vastuussa 700 000 ihmisen kuolemasta. Sodassa venäläiset joukot ovat syyllistyneet sotarikoksiin siviiliväestöä kohtaan. Ei pidä koskaan unohtaa, että Putinin hallinto on tappanut enemmän syyrialaisia siviilejä kuin ISIS. Kuka länsimaiden johtaja olisi mennyt kättelemään ISIS-johtajaa Abu Bakr al-Baghdadia?

On ikään kuin sivuuttaisimme suoran yhteyden Putinin, Venäjän turvallisuuspalvelujen ja järjestäytyneen rikollisuuden välillä. (Tämä yhteys on kerrottu selvästi Catherine Beltonin teoksessa Putin's People.) Ikään kuin Putinin ahdasmielisyys olisi pelkkää retoriikkaa eikä keino rikostensa oikeuttamiseksi.

Todeta EU:n ulkopolitiikan korkean edustajan Josep Borrellin tavoin epäonnistuneen Moskovan-vierailunsa jälkeen, että Eurooppa ja Venäjä ovat "ajautumassa erilleen" ja että Venäjä ei halua "vuoropuhelua", on havaintona yhtä paikkansapitävä kuin se on myöhässä. Tilanne on tosiasiassa ollut tämä jo vuosikausia ellei vuosikymmeniä.

On siksi edelleen syytä kysyä, miksi Navalnyi. Ei ainakaan Venäjän hallinnon lukuisten, vaivoin verhottujen valheiden takia. Olemme kuulleet niitä Malaysia Airlinesin lento 17:n alasampumisen jälkeen, Syyrian diktatuurihallinnon käytettyä kemiallisia aseita sodassa omaa kansaansa vastaan, Venäjän hyökättyä asevoimin Ukrainaan ja yritettyä murhata Englantiin loikanneen vakoojan Sergei Skripalin ja tämän tyttären.

Eikä Venäjällä tehtyjen poliittisten murhien takia: Anastasia Baburova, Stanislav Markelov, Anna Politkovskaja, Natalia Estemirova, Sergei Magnitski ja Boris Nemtsov eivät saaneet edes kymmenesosaa Navalnyin herättämästä huomiosta. Eikä sen oikeuden irvikuvan takia, joka on Venäjällä niin tavallinen tapa toisinajattelijoiden murskaamiseksi.

Vaan siksi, että Aleksei Navalnyi on saanut miljoonat venäläiset tukemaan hänen taisteluaan korruptiota vastaan. Vaikka hän ei ehkä kykenekään kaatamaan Putinia, Navalnyin on onnistunut horjuttaa Putinin asemaa ja tehdä hänet naurunalaiseksi. Ehkä länsimaiden johtajat ovat lopultakin tajunneet, että Putin ei olekaan yhtä kuin Venäjä?

Onko muutos mahdollista Venäjällä?

Mitä me voimme sitten odottaa, että Venäjällä tapahtuu? Ensinnäkin, Putinin sortokoneiston laajuus ja totaalinen kontrolli maan vaalijärjestelmästä antavat aihetta olettaa, että Putinin valta tuskin kaatuu katumielenosoitusten seurauksena huolimatta hänen suosionsa laskusta. Viimeisimmät mielenosoitukset tukahdutettiin ennennäkemättömällä voimalla väkivaltakoneiston ja tuomioistuimien avulla. Putinilla on yhä riittävän vahva turvallisuuskoneisto voidakseen jatkaa vallassa.

Sama koskee Venäjän väestökehitystä, aivovuotoa, talousvaikeuksia ja niitä valtavia yhteiskunnallista ongelmia, joista osoituksena ovat erityisesti maan kasvava köyhyys ja rappeutunut terveydenhuoltojärjestelmä. Lännessä pääteltiin jo vuoden 2011 alussa, että Venäjä lakkaa olemasta suurvalta 30-40 vuoden sisällä, mutta se ei poista sen tuhoisaa vaikutusvaltaa tässä ja nyt. Mikään ei estä Putinia pysymästä vallassa, jos hänen terveytensä sen sallii, vaikka vuoteen 2036 asti.

Venäjän kaltaisen läpeensä rikollisen hallinnon on äärimmäisen vaikea kehittyä kohti kansanvaltaista ja avointa järjestelmää. Liian monilla ihmisillä hallinnon kaikilla tasoilla — ennen kaikkea sen huipulla — on henkilökohtainen intressi ylläpitää nykyjärjestelmää. Näillä samoilla ihmisillä on liian paljon menetettävänä riippumattomassa oikeusjärjestelmässä, joka paljastaisi heidän sortotoimensa ja laittoman vaurastumisen.

Jos länsi haluaa tukea poliittista muutosta Venäjällä, — Ukrainalle ja Valkorutenian[2] kansalle annetun suoran tuen ohella — sen tehokkain vipuvarsi on pakotteet. Asettamalla paljon tiukempia pakotteita Putinin lähipiiriä vastaan länsi voi lähettää heille signaalin, että heidän kannattaa tehdä pesäero Putiniin, koska hänen vallassa pysyminen vahingoittaa heidän henkilökohtaisia etujaan.

Sen jälkeen meidän on tuettava siirtymäkauden muutosta pragmaattisesti, esimerkiksi takaamalla menneiden rikosten osittainen pois pyyhkiminen. Oikeusjärjestelmän on toki keskityttävä rikoksiin, mutta — kuten kaikissa oikeutta ja sovintoa tavoittelevissa prosesseissa — oikeutta on jaettava hyvin harkiten.

Lopuksi meidän on vältettävä nojautumasta dogmaattiseen talousteoriaan kuten tehtiin Boris Jeltsinin aikana ja tuettava siirtymää kohti vaurasta ja vapaata markkinataloutta samalla vahvistaen sosiaalista turvaverkkoa. Mutta olemmeko me todella valmiita tällaiseen rauhanomaiseen muutokseen Venäjällä?

Köykäiset käsitykset ja tarmottomat toimet

Onko meillä oikeasti syytä odottaa mitään merkittävää ja ratkaisevaa muutosta länsimaiden Venäjä-politiikassa? Ehkä meidän on palattava hetkeksi Syyriaan. Se, että demokraattisten maiden johtajat eivät ole edelleenkään ymmärtäneet Putinin hallinnon todellista luonnetta, edes sen jälkeen, mitä se on tehnyt Syyriassa, on todella hämmentävää.

Venäjän hyökkäys Ukrainan Donbassin alueelle ja Krimin anastus olivat kieltämättä hyvin huolestuttavia tapahtumia. Venäjä pyrki näin luomaan Eurooppaan uusia etupiirejä ja päättämään yksipuolisesti toisen valtion kohtalosta, sulkien Ukrainan kaikki ulospääsyt eurooppalaisen integraation tielle. Krimin laiton alueliitos oli ensimmäinen kerta, kun Euroopassa on anastettu toisen valtion alueita sitten Hitlerin vallattua Sudeettialueet.

Mutta Venäjän joukkojen sotilaallinen interventio Syyriassa syksystä 2015 alkaen merkitsi jotain aivan uutta: se osoitti, että YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenvaltio voi tehdä massiivisia sotarikoksia, jotka todennäköisesti johtaisivat niistä vastuussa olevien syytteisiin Haagin Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa, ilman että demokraattiset maat edes mainitsevat tai suoraan tuomitsevat rikoksia.

Venäjä on käyttänyt YK:n turvallisuusneuvostossa veto-oikeuttaan 16 kertaa, useimmiten Kiinan tuella, estääkseen humanitaarisen avun toimittamisen syyrialaisille pakolaisille ja diktaattori Bashar al-Assadin hallinnon tuomitsemisen rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Tällä tavoin se on murentanut käsitystä näistä rikoksista länsimaiden johtajien pääkopassa ja yleisessä mielipiteessä. Käsitystä, joka on länsimaisten kansanvaltojen historiallisen omantunnon perusta.

Länsi polkee paikallaan

Mitä arvoa on Navalnyin tapauksen herättämällä huolestuneisuudella, jos me emme samalla tunnusta omia menneitä virheitämme? Jos me nyt otamme Venäjän suhteen tiukemman kannan ymmärtämättä, missä me olemme epäonnistuneet aiemmin — ennen kaikkea Syyrian suhteen, — niin me vain poljemme paikallaan.

Aiempien tuomioiden ja pakotteiden, erityisesti Ukrainan tai Skripalin tapauksen suhteen, ja EU:n uudempien julistusten ja helmikuussa asetettujen rajoitettujen pakotteiden välillä ei ole juurikaan eroa. Jotkut ovat tosin huomauttaneet, että tämä on ensimmäinen kerta, kun EU on ottanut käyttöön uusia niin sanottuja Magnitski-pakotteita, mikä on toki tervetullut askel.

On myös todettu, että Josep Borrellin kommentit Moskovan-vierailunsa julkisen nöyryytyksen jälkeen, jotka korostivat vastakkainasettelua Kremlin kanssa, menevät pidemmälle kuin EU:n edustajien aiemmat lausunnot. Joe Biden on puolestaan todennut selkein sanoin Venäjän olevan maailmanlaajuinen uhka, vaikka Yhdysvaltain asettamat ensimmäiset henkilöpakotteet ovatkin vielä melko lieviä. Lisäpakotteita voi kuitenkin olla tulossa.

Samaan aikaan Saksa ei ole luopunut Nord Stream 2 -hankkeesta, vaikka kaikki tunnustavatkin, että kaasuputki muodostaa uhan sekä EU:lle että Ukrainalle ja että sen käyttöönotto antaa Moskovalle strategisen edun ja lisäresursseja sotilaallisen aggression ja ulkoisen propagandan rahoittamiseksi. Euroopan parlamentti vaati ylivoimaisella ääntenenemmistöllä hankkeen pysäyttämistä. EU:n muut jäsenmaat eivät kuitenkaan ole yhdessä pakottaneet Saksaa tekemään niin, ja monet ovat nyt huolissaan, että Yhdysvallatkin pehmentää pakotteitaan hanketta vastaan.

EU ei myöskään ole ottanut käyttöön mekanismia jäädyttääkseen tai takavarikoidakseen Venäjän oligarkkien ja Putinin sisäpiirin varoja ja omaisuutta, jota varten Navalnyin perustaman Korruption vastaisen säätiön johtaja Vladimir Ashurkov on avuliaasti laatinut yksityiskohtaisen listan. Tähän voidaan lisätä vielä tiettyjen EU-maiden pehmeä suhtautuminen Kremlin rahavirtoihin ja sen ylläpitämien korruptioverkostojen tutkinnan lähes täydellinen puute.

Näin ollen on vaikeaa olla ajattelematta, että ymmärtämättömyys Venäjän muodostaman uhan luonteesta ja siitä, kuinka laajalle Euroopan eliitin keskuuteen Kremlin vaikutusvalta on levittäytynyt, nimenomaan selittää länsimaiden haluttomuutta ryhtyä päättäviin toimiin tuon uhan torjumiseksi.

Miksi olemme niin heikkoja?

Kolme syytä selittää länsimaiden arkailua. Ensimmäinen on eräänlainen henkinen korruptio valtaa lähellä olevissa piireissä tietyissä Euroopan maissa. Tällainen korruptio ei ole aina oikeudellisesti rangaistavaa: työskentely venäläisessä yrityksessä, vaikka olisitkin entinen poliitikko, kuten Gerhard Schröder, ei ole välttämättä laitonta. Maksullinen lobbaustyö Venäjän valtaa lähellä olevien yritysten hyväksi ei ole aina laitonta jos et ole tai et enää ole virassa oleva virkamies. Jopa Ranskan lainsäädännössä rajanveto lobbauksen, konsultoinnin ja vaikutusvallan väärinkäytön välillä on usein vaikeaa.

Useimmissa Euroopan maissa esimerkiksi yksityiset tutkimuskeskukset tai säätiöt voivat myös laillisesti vastaanottaa rahaa ulkomailta ilman, että niitä vaaditaan ilmoittamaan siitä. Samoin vaikka eurooppalaisiin toimittajiin sovelletaan yleensä eettisiä sääntöjä, jotka kieltävät rahan vastaanottamisen paljastamatta sen alkuperää, sääntöjen soveltaminen ei ole aina helppoa.

Toistaiseksi suurin osa EU-maista näyttää kuitenkin olevan haluttomia tiukentamaan lainsäädäntöään, saati vaatimaan täydellistä avoimuutta tai edes tutkimaan tapauksia. Tämä asettaa poliittiset piirit mahdollisesti alttiiksi harvainvaltaisten ulkovaltojen vaikutukselle. Ensisijaisena tavoitteena on siksi oltava korruption vastaisen juridisen arsenaalin vahvistaminen.

Toinen syy länsimaiden arkailuun Venäjän suhteen on valtiojohtajien neuvonantajien tiedon puute Venäjän nykyhallinnon todellisesta luonteesta; Bidenin hallinto on tosin tässä suhteessa merkittävä poikkeus. Tämä synnyttää harhaisia narratiiveja, jotka perustuvat romanttiseen käsitykseen Venäjästä. Nämä käsitykset nojaavat historiaan, maantieteeseen ja kulttuuriin eivätkä selkeään poliittiseen analyysiin.

Ei ole sattumaa, että jotkut "pehmeät" propagandistit kauppaavat näitä iänikuisia geopoliittisia tarinoita perustellakseen jatkuvaa vuoropuhelua ja yhteistyötä Moskovan kanssa. Tämä ymmärryksen puute Venäjän nykyhallinnon luonteesta on johtanut tuhoon tuomittuihin yrityksiin sitoutua uudelleen yhteistyöhön, jonka pääasiallinen seuraus on ollut heikentää, jakaa ja siten uhata vapaata Eurooppaa. Näillä neuvonantajilla ei näytä olevan minkäänlaista kokemusta siitä, miten väärät narratiivit voivat ruokkia propagandaa.

Kolmas syy on, että nykyinen diplomaattinen käytäntö rohkaisee irrottamaan keskustelun aiheet toisistaan. Josep Borrell esimerkiksi saattaa sanoa samassa lauseessa, että voimme olla tiukkoja Venäjää kohtaan ihmisoikeusloukkausten ja sen muodostaman uhan suhteen, mutta jatkaa samalla yhteistyötä esimerkiksi ympäristön ja terveydenhuollon saralla. Tämänkaltainen diskurssi on tuiki tavallista myös suhteissa Kiinaan.

Tällainen puhe tarjoaa kuitenkin aseita propagandaa tottuneesti hyödyntäville diktatuureille. Tällaisen puheen seurauksena Kremlin rikosten merkitys länsimaiden yleisessä mielipiteessä vähenee samalla, kun se asettaa meidät riippuvuussuhteeseen Venäjästä. Toivotaan, että uusi, kahta kauheampi koettelemus ei pakota meitä oppimaan kantapään kautta, vaikkakin aivan liian myöhään.

***

[1] Käännös perustuu Nicolas Tenzerin kolumnin sekä ranskan- että englanninkielisiin versioihin. Alkuperäiset artikkelit julkaistiin The Conversation -verkkolehdessä 3.3.2021 ja 10.3.2021. Käännöksen teki Vapaan Venäjän päätoimittaja Kerkko Paananen.

[2] Vapaa Venäjä käyttää suomeksi virallisesti "Valko-Venäjänä" tunnetusta maasta nimeä Valkorutenia, mikä viittaa historialliseen Rusiin eli Ruteniaan.

#venäjä #länsi #ihmisoikeudet #ukraina #syyria #putin

0 notes