#antakkee anteeksi

[turinametsa]

Sinä tulit tuomien aikaan (Hietala)

Sinä tulit tuomien aikaan

Genre: Rakkaus

Fandom: Tuntematon sotilas

AU: Modern AU ( “Hietanen on julkkis”-AU, mukana myös vähän kauan odotettua puhelinmyynti-AU:ta!)

Hahmot/Paritukset: Hietanen/Koskela, Kariluoto, muita KooKoon poikia (Riitaoja/Lehto, Määttä/Lahtinen, Rahikainen/Lammio). Hahmoista käytetään enimmäkseen etunimiä (Koskela: Vilho, Kariluoto: Jorma, Hietanen: Urho)

Varotukset: Ei kummempia. (Maininta tappouhkauksesta!)

Kirjoittajan huomio: En oo aikoihin kirjottanut mitään näin huonoa tekstiä, ja joo tota, en siis tiedä televisioalasta oikeesti yhtään mitään enkä ruvennut perehtymään, joten tässä on varmaankin aikas paljon asiavirheitä. Yrittäkää kuitenkin nauttia! (Tuntematon sotilas on Väinö Linnan käsialaa, enkä saa tälle mitään rahallista vastiketta.

-----

Jorma hommaa Vilholle kutsun työhaastatteluun ja Vilho onnistuu saamaan vahingossa paikan tuoreen televisiotähden avustajana.

***

Nuoren ensimmäinen varsinainen työpaikka. Missä muuallakaan, kuin puhelinmyynnissä.

Vilho huokaisi ja napautti kynäänsä työpöytää vasten. Vaikka kuulokkeet olivatkin todella kevyet ja ohuet, nyt ne tuntuivat turhan painavilta korvilla. Hän oli juuri kuunnellut yli puoli tuntia jonkun mummelin selitystä viimeisimmästä lääkäriressusta. Kuinka verenpaine oli koholla ja suolisto reistaili.

Vilho kuuli edestään ystävällisen miesäänen puhuvan puhelimeen:

“Eli pistetään vuosikerta tulemaan? Selvä. Toistaisitteko osoitteenne? Eli Kapulaisenkuja 75? Noniin, kiitos. Hyvää päivänjatkoa!”

Jorma Kariluoto naurahti ja Vilho kurottautui tökkäämään tuon lapaa.

“Miten sä jaksat pysyy noin ilosena?”

“Tämähän on ihan mukavaa hommaa", Jorma hymyili kääntyessään Vilhoa päin. Heidän katseensa kohtasivat, ja Jorma virnisti leikkisästi nähtyään Vilhon silmistä tympääntyneen pilkahduksen.

“Vai niin", Vilho hymähti ja hieraisi hiuksiaan. Hieman Jormaa kävi ystävänsä sääliksi - toisin kuin Vilho, hän olisi voinut vain lähteä kävelemään kyllästyttyään hommaan. Hänen toimeentulonsa ei ollut siitä kiinni. Vilhon taas oli. Vaikka no, tuskin Vilhokaan hirveän hyvin tuli toimeen pienellä palkallaan. Eihän sillä taidettu edes vuokraa maksaa.  

“Hönkääkö verokarhu niskaan?”

“No tottakai. Tuli aamulla jo vuokranantajan uhkauskirje. Perkeleestäkö mä kahen kuukauden palkan hommaan?”

“Niin niin", Jorma sanahti päätään kallistaen ja palasi koneensa ääreen, eksiytyen työnvälityspalvelun verkkosivuille. Täytettyään hakuehdot hän sai liudan pienipalkkaisia hommia ehdotukseksi.

Vilho sai uuden puhelun, ja nettisivun  selailun ohella Jorma kuunteli Vilhon monotonista puhetta:

“MeMiehet-lehti on suunnattu kaikenikäisille mieshenkilöille. Numerot sisältävät tunnettujen henkilöiden haastatteluja sekä muunmuassa vinkkejä auton oikeaoppiseen siivoamiseen….”

Vastaus taisi olla kovin tyly, sillä Vilho laski kuulokkeet pian taas päästään.

Jorman silmiin osui hakuilmoitus televisioalan avustajasta.

“Hei. Mites ois tää?”

“Mikä?”

“Avustajan paikka jostain ohjelmasta. Ne tartteis jonku siivoamaan sinne ja tuulettamaan vaatevarastoja. Palkkakaan ei oo paha, tasan tonni kuussa.”

“Täh? Eikö siihe tarvita mitään koulutusta?”

Vilh siirtyi Jorman viereen tuijottamaan pöytäkoneen ruutua.

“Ei! Sun pitää hakee tonne. Yrittäsit ees päästä haastatteluun!” Jorma hihkaisi, mutta Vilhon into katosi.

“Pyytäävät laajempaa kielitaitoa, ku englanti ja ruotsi. Ei onnistu.”

He vilkaisivat toisiaan ja Jorma kohautti olkiaan.

“Pistä ees harkintaan. Tartteet pian massia.”

Vilho palasi paikalleen ja Jorma kaivoi sähköpostistaan Vilhon CV:n, jonka Vilho oli joskus lähettänyt hänelle tarkistettavaksi. Ei Vilho voinut pahastua siitä, sillä hänhän aikoi vain auttaa tuota.

Jorma selasi ansioluettelon muutamia kertoja läpi, poisti joitain tietoja ja lisäsi uusia. Vilhosta tuli nyt aktiivinen harrastajavalokuvaaja sekä lähihoitaja.

Toivottavasti haastattelijat eivät kyselisi mitään todistuksia.

Vilho heittäytyi nojaamaan paremmin penkin selkänojaa vasten. Kukaan ei vastannut soittoon, taisi arvata soittajan olevan lehtimyyjä.

Vilho siirsi katseensa uusimman MeMiehet-lehden mallinumeroon, jonka kannessa komeili muutamia vuosia sitten julkisuuteen nousseen 19-vuotiaan Urho Hietasen kasvot. Vilho kurtisti kulmiaan. Aivan, kyseisessä lehdessä oli myös juttua uudesta talkshowsta. Vilho otti lehden käsiinsä ja avasi jutun.

Soittajalahjakkuuden oma show alkaa tulevana lauantaina! Lue Urho Hietasen haastattelu seuraavalta sivulta!

Vilho huokaisi. Niin, Urho Hietanen, häntä useamman vuoden nuorempi pojankloppi oli soittanut kerran kahdesti niin hyvin pianoa jossain konsertissa, että oli alkanut saada ylimääräistä huomiota sosiaalisessa mediassa. Joku ökymoguli oli kai huomannut somemagneetin ja tarjosi nyt mahdollisuutta televisiouralle. Vilho ei voinut olla tuntematta hienoista katkeruutta. Alle 20-vuotias ja koko Suomen tuntema. Rahasta tai toimeentulosta ei ollut mitään murhetta. Olisipa hänkin saanut sellaisen kohtalon.

Vilho nosti katseensa lehdestä Kariluotoon, joka soitti taas uutta puhelua:

“Jorma Kariluoto MeMiehet-lehdestä päivää! Minulla olisi teille huipputarjous, josta ette voi kieltäytyä!”

Selvästikään asiakas ei kieltäytynyt kuultuaan tarjouksen.

Vilho pyöräytti silmiään, tyrkkäsi kuulokkeet näppäimistölle, nousi ja lähti taukonurkkausta kohden lehti käsissään.

Hän rojahti siniselle sohvalle istumaan ja levitti lehden eteensä pöydälle. Aukeamaa koristi useampia paparazzien nappaamia kuvia soittajapojasta. Yksi kuvista oli napattu Shell-huoltoaseman kahviosta. Kuvatekstiksi oli kirjailtu: Koko kansan tietoisuuteen noussut nuori tähti tukee pieniäkin huoltamoketjuja. Vilho tuhahti itsekseen jäädessään hetkeksi katselemaan kasvokuvaa Hietasesta. Ei poika ollut pahemman näköinen, vaan tavattoman suloinen. Sen hiukset vaikuttivat olevan silkkiä, ja silmät loistivat ilosta. Kyllähän tuon näköisistä julkkiksia tuleekin, Vilho mietti hieman apeasti. Hän itse oli aivan tavallisen näköinen olkitukkineen ja sinisilmineen. Ei hänestä siis koskaan tulisi mitään merkittävää, ei kukaan koskaan tunnistaisi häntä valtamassasta. Hän oli tylsän tavallinen. 

Ajatuksiinsa uponneena Vilho siveli leukaansa, mutta mietteet keskeytyivät, kun Jorma hypähti hänen viereensä istumaan.

“Mitäs mietit?”

“En paljon mitään”, Vilho kohautti olkiaan ja vilkaisi toverinsa hyvinmuodostuneita, sileitä kasvoja. Jorma oli tummaverikkö nuori mies, jolla oli sopusuhtaiset kasvot ja sinivihreät, eloisat silmät. Jorman tummat kulmat olivat koholla aikansa, ennen kuin kurtistuivat silmien varjoksi. Jorma olisi sopinut vaikka malliksi.

“Ville, mikäs sulle on nyt tullu?”

Vilho säpsähti tajutessaan tuijottaneensa toista liian pitkään.

“Äh. Ei mikään. Ootkos muuten huomannu, että ylihuomenna alkaa se Hietasen ohjelma.”

“Ai sen joka tuli kuulusaks pianonrimputtamisella? Joo. Aattelitko kattoo?” Jorma naurahti ja ryyppäsi kahvistaan.

“No, voishan tota. Jos sitä viittii”, Vilho myönsi ja Jorma otti lehden hänen käsistään.

“Aaa, se on tässä numerossa. Vai tämmöstä luvassa. Puhuukohan se turkua sitten telkussaki?” Jorma pohti ja toinen kohautti olkiaan toistamiseen.

“Miksei puhuis. Jos se on tottunu siihen.”

“Niin.”

Jorma keskittyi lukemaan haastattelua, ja jäi sitten katselemaan kuvia julkkispojasta.

“No mutta, onhan se ihan siedettävän näkönen. Minkäköhänlainen mulkku se on jos sen tuntis?”

Vilho siirsi katseensa puhelimensa näytöstä Jormaan ja mittaili hetken katseellaan toista uudestaan. Niin, Jorma oli sivistyneestä kodista ja kuunteli varmasti klassista musiikkia mielellään. Ehkäpä se jopa fanitti vähän sitä Hietasta.

“Ken tietää", Vilho totesi vaimeasti. Ajatus palasi taas hänen tahtomattaan siihen, kuinka Jormankaan ei olisi tarvinnut istua siinä puhelinmyyntipisteen taukohuoneessa elääkseen. Olisi siistiä olla rikas. Tai edes keskiluokkainen. Mutta hän oli duunariperheestä, hänen vanhempansa olivat tavallisia työntekijöitä ja niin kai hänkin tulisi olemaan.

Jorma heitti kätensä hänen hartijoilleen.

“Kyllä sä Ville tiiät ett saat aina avata huolias mulle", tuo sanahti ja pörrötti hänen hiuksiaan.

Vilho hymyili hieman väkinäisesti.

Ilta oli sujunut töiden jälkeen normaaliin tahtiin. Hän oli mennyt kaupan kautta asunnolleen, tehnyt jotain halpaa ruokaa, syönyt vähän ja painellut suihkuun. Pikaisen suihkun jälkeen hän oli heittäytynyt vuoteelleen loikoilemaan ja katselemaan videoita youtubesta. Tube oli päättänyt ehdottaa hänelle myös yhtä Urho Hietasen soittamaa kappaletta, ja sen hän oli kuunnellut lävitse vain puolelle korvalla. Ei hassumpi, ei todellakaan. Toista Hietasen soittamaa kappaletta kuunnellessaan Vilho oli torkahtanut.

Seuraavana aamuna töiden oli tarkoitus alkaa vasta yhdeltätoista, jonka vuoksi Vilho pyrki nukkumaan mahdollisimman pitkään. Levoton uni kuitenkin herätti hänet jo seitsemältä, ja käytyään pikaisesti vessassa päästäkseen äkkiä takaisin unten maille, hän vilkaisi puhelintaan. Tuntematon numero oli lähettänyt hänelle viestin, ja viestin sisältö kummastutti Vilhoa suunnattomasti.

Viestissä kerrottiin, kuinka hänet oli valittu “kymmenien innokkaiden hakijoiden joukosta" haastatteluun, joka pidettäisiin yhdeksältä Haapaniemenkatu 7:ssä.

Vilho haroi kummastuneena vaaleita hiuksiaan. Ei hän ollut edes hakenut hetkeen uutta työpaikkaa, ja viestissä mainittu osoite oli täysin vieras. Sijaitsiko se edes samassa kaupungissa? Vilho otti screenshotin viestistä ja heitti kuvan wapissa Jormalle. Jorma vastasi heti:

Hei apua ihanaa, mee ihmeessä!

Vilho katsahti kelloa. Hieman alle kaksi tuntia aikaa valmistautua ja lähteä kohti haastattelua, mistä hän ei tiennyt mitään. Mikä työ oli kyseessä? Kenen numeroon viestin lähettäjä oli luullut lähettävänsä viestin? Kuka lähettäjä edes oli? Entä jos tämä oli vain joku jekku? Hän kuitenkin nousi ja vilkaisi vielä kaipaavasti vuodettaan ennen kuin suuntasi takaisin kylpyhuoneeseen. Kai se oli sama mennä ja kokeilla onneaan, vaikka viestissä haiskahtikin kusetuksen haju.

Oli toukokuun loppu. Taivas oli pilvetön ja suloisen sininen. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta lämmittäen keväisen ilman. Oli tukahduttavan kuuma, mutta siitä huolimatta Vilho oli kiskonut mustan nahkarotsinsa päälleen ja peittänyt silmänsä tummalinssisillä aurinkolaseilla. Hän oli selvittänyt aamukahvinsa lomassa Google mapsista Haapaniemenkadun sijainnin, löytänyt sen asuinkaupungistaan ja lähtenyt suunnistamaan sitä kohden.

Matkaa oli jäljellä puolitoista kilometriä, ja kello lähestyi uhkaavasti yhdeksää. Viimeisen kolmisataametrisen matkan Vilho joutui juoksemaan ennättääkseen paikalle ajoissa. Hän pysähtyi seiskatalon - joka oli komea punatiilinen kerrostalorakennus - etuportaiden juureen hengähtämään. Tumma takki painoi tuskaisesti hartijoita ja hiukset olivat menneet sekaisin. Hän tiputti puoliksi palaneen sätkän jalkoihinsa  vetäistyään siitä vielä pienet henkoset. Polkaistuaan sen asfalttiin hän astui portaalle ja oli avata oven, mutta se lennähtikin häntä päin.

“Ai moi! Vilho Koskela, oletan?”

Vilho otti lasit pois kasvoiltaan ja katsoi hetken aikaa hämillisenä pitkää, hoikkaa miestä, joka katsoa tillitti häntä suurilla, rusehtavilla silmillään.

“Öh, juu”, Vilho ähkäisi ja ojensi kättään. Mies tarttui siihen nyökäten.

“Olen Risto Riitaoja, paikan sihteeri. Itse manageri haastattelee sinua.”

“Selvä.”

Vilho astui sisään viileään huoneistoon ja hieraisi hiuksiaan pikaisesti paremmin. Laajassa aulankaltaisessa tilassa työskenteli muutamia miehiä, pari tietokoneiden ääressä ja yksi kattolamppujen kimpussa. Kattolamppuja vaihtava heppu oli lyhyt ja vakavakasvoinen, mutta otti asiakseen sanahtaa Vilholle:

“Jaa. Taas uus kaveri kokeilemassa onneaan.”

“No niin näkyy", totesi toinen läppäri sylissään istuvista miehistä vilkaistessaan Vilhoa, joka oli mennyt hieman vaikeaksi.

Kolmas miehistä nauroi hiljaa ja siirsi koneensa sivuun, tullen hänen luokseen.

“Terve! Siekö oot sit miält ett pomo hyväksyis siut meidän lahjakkuuven henkilökohtaseks assistentiks?”

“No en tiedä”, Vilho totesi suoraan. “Mä en oo ees hakenu mitään paikkaa täältä.”

Niin, hän ei ollut hakenut mitään assistentin paikkaa mistään. Juuri sillä hetkellä kun perähuoneen ovi aukesi, Vilho muisti Jorman edellispäiväisen ehdotuksen. Sehän oli löytänyt jonkun avustajanpaikan hänelle. Eikai Jorma vain ollut keksinyt mitään typerää?

Vilho jätti kolme miestä sekä sihteerin taakseen ja asteli toimistoon, päätyen kasvokkain tummakulmaisen, tiukan miehen kanssa. Mies nousi silmiään siristäen ja jäi katsomaan tuomitsevasti Vilhon kulahtanutta nahkatakkia.

“Hm. Olette kai Vilho Koskela?”

“Olen”, Vilho nyökkäsi ja tarttui miehen ojennettuun käteen. Toinen ei edes esitellyt itseään, mutta nimilappuun oli merkitty nimeksi Lammio. Mies istahti pian paikalleen ja pyysi Vilhoakin istumaan. Hetken aikaa haastattelija selasi jotain koneelta, avasi jotain ja jatkoi selaamistaan, kuin haastateltavan unohtaneena.

Vilho antoi sen aikaa katseensa kiertää huoneessa. Huone oli ankea valkoisine seinineen, mutta muutamat kehystetyt valokuvat ja lehtileikkeet värittivät sitä hieman. Työpöydän kulmalla oli muutamia palkintopystejä.

“Jaaha”, Lammio totesi kuivasti ja Vilho säpsähti. “Ennen kuin aloitamme, haluaisin kysyä, mitä mieltä olette klassisesta musiikista?”

Vilho kurtisti kulmiaan hieman, mutta kohautti sitten olkiaan:

“Mikäs siinä.”

“Hm. Eipä se mitään merkitse. Olette siis hakeneet paikkaa uuden ohjelmamme avustajaksi. Työtehtäviin kuuluu päätähden hyvinvoinnista huolehtiminen sekä kaikenmoinen pikku siivoilu ja asettelu. Avustaja on myös eräänlainen joka paikan höylä, eli auttaa siellä missä tarvitaan.”

Mies nosti mitäänsanomattoman katseensa häneen ja tuhahti:

“Kävisitte myös henkivartijasta, ei tuo taida pelkkää läskiä olla.”

Vilho hymähti vain jopa hieman  huvittuneena. Hänen teki mieli vain poistua paikalta tai selittää, ettei hän ollut itse hakenut paikkaa, mutta hän ei ennättänyt edes avata suutaan, kun mies jatkoi:

“CV:n mukaan olette harrastajavalokuvaaja sekä osaatte englannin ja ruotsin lisäksi venäjää sekä hieman saksaa. Hienoa. Saatte paikan. Kysymyksiä?”

Vilhon sydän hakkasi. Jumalauta, Jorma. Koskaan hän ei ollut ajatellut, että voisi saada työpaikan näin helposti.

Hän kuitenkin nyökkäsi hitaasti suostumisen merkiksi, mutta kysyi sitten:

“Mites….Palkka?”

“Sitähän hakijat aina kysyvät", haastattelija huokaisi, mutta kireän äänen lävitse kuulsi huvittuneisuus. “Tuhat euroa kuussa, eikä hommassa ole koeaikaa. Työt alkaisivat huomenna aamulla kymmeneltä.”

“Työaika?”

“Aluksi 10.00-20.00, mutta sitten, kun olet tottunut hommaan, työaika muuttuu siten, että työt alkavat 16.00 ja loppuvat 00.00.”

Vilho nyökkäsi ja oli nousemassa, kun haastattelija nousi, mutta samassa joku astui sisään huoneeseen.

“Henrik! Enks mää pyytänt hommaa stä uutta kahvikonet tän?”

“Siinähän se meidän tähtemme on”, Henrikiksi kutsuttu mies hymähti ja astui pois pöydän takaa.

“Tässä on uusi avustajasi, Vilho Koskela.”

Vilho venytteli hieman noustessaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan päädyttyään kasvotusten itse Urho Hietasen kanssa.

Miten päin siinä sitten oikein olisi. Urho kätteli häntä pikaisesti ja heitti kätensäkin Vilhon hartijoille todeten jotain vielä managerilleen. Urho vei hänet ulos huoneesta ja muiden luo naureskellen epämääräisesti.

“Pojat! Tässä meirän tiimi uus avustaj. Se on Vilho.”

Kolme miestä katsahtivat toisiaan, mutta nyökkäsivät sitten hyväksyvästi.

Urho istutti Vilhon sohvalle viereensä  riistettyään tuon nahkatakin pois punaisen flanellin päältä. Vilho oli hieman kiusaantunut, kun Urho oli istahtanut melkein kiinni häneen. Oliko tuo nyt ihan oikeasti se Urho Hietanen? Samainen 19-vuotias soittajalahjakkuus, joka oli aloittamassa televisiouraansa huomisiltana? Vilhoa hieman huimasi.

****

“Ei helvetti Jorma, mitä sä oot menny tekemään?” Vilho ärähti astuessaan sisään Jorman asuntoon.

“No älä nyt! Saitsä sen paikan?”

“No sain! Mut mitäs sitten jos ne sun latelemat salaisuudet tulee ilmi? Mä oon sitten kusessa!”

Jorma huomasi kaverinsa hermostuneisuuden, ja talutti Vilhon peremmälle luksuslukaaliinsa. Vilho romahti sohvalle istumaan ja Jorma toi tuolle pian teetä.

“Kerros tarkemmin siitä hommastas. Sä oot siis joku avustaja siellä?”

“No joo", Vilho ähkäisi. “Sen saatanan soittajapojan, Urhon.”

“Täh? Oliks se työpaikka siitä ohjelmasta?” Jorma hämmästyi.

Vilho nyökkäsi ja painoi päänsä sohvan selkänojalle.

“Iha ku et ois tienny…”, hän urahti syyttävään sävyyn.

“No en todellakaan tienny. Ihan sairaan siistiä.”

“Työt alkais huomenna kymmeneltä. Pitäskö mun ottaa loparit sieltä puhelinmyynnistä tai vaa olla tulematta sinne?” Vilho kysyi vaimeasti.

“No jos sua epäilyttää ni yrittäisit säilyttää sen työn myös. Kattoo sitten miten käy.”

“No voi helvetti.”

-----

Seuraavana päivänä Vilho saapui ajoissa uudelle työpaikalleen. Hän oli hieman epätietoinen siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ennen kuin Urho tuli paikalle, ohjastivat Risto sekä kolme muuta (lyhyin heistä oli nimeltään Aatos Määttä, se yrmyilijä oli Yrjö Lahtinen ja se, joka oli tullut naureskelemaan hänelle kantoi nimeä Janne Rahikainen) hänelle muutamia tavanomaisia töitä. Vaikka Aatokseksen, Yrjön sekä Jannen asenteet olivatkin olleet edellispäivänä sitä mitä ne olivat olleet, nyt ne olivat täysin erilaisia. Kaikki kohtelivat häntä mukavasti ja juttelivat kivoja aina, kun aikaa oli. Ja olihan sitä. Siitä huolimatta, että valmisteltiin kolmannen huoneen studiota illan ensimmäistä lähetystä varten, porukka löhöili ja piti ahkeraan tahtiin taukoja.

Vilho istuskeli Jannen ja Riston seurassa, kun Urho astui sisään tummapukuisen henkivartijansa kanssa. Vilhon ja henkivartijan katseet kohtasivat, vaikka miehellä olikin tummat lasit päässään. Urho tuli suoraan Vilhon luokse ja iski kätensä tuon olkapäille takaa päin.

“Sääki oot tullu tän. Mää jo aatteli ett sää jätät homma siksee. Lähretään me ton mun omaa siipee, Lehon poika pääsee tauolle.”

Urho viittasi henkivartijansa suuntaan, jolle Risto oli mennyt tarjoamaan kahvia. Lehto oli siirtänyt lasit pois kasvoiltaan, ja Vilho huomasi tuon silmissä astetta kevyemmän pilkahduksen Riston höpöttäessä tuolle jotain. Urho otti Vilhoa ranteesta ja raahasi mukanaan studiohuoneeseen ja sen lävitse pukuhuoneen kaltaiseen tilaan.

“Noni!” Urho naurahti iskiessään valot päälle. Huone oli kuin mikä tahansa pukuhuone, vaaterekissä roikkui eri värisiä ja tyylisiä pukuja ja tilassa oli useampia peilejä. Valaistus oli epäluonnollinen, mutta kuitenkin miellyttävä. Vilho istahti eräälle pallille ja katseli ympärilleen mietteliäänä.

Urho vilkaisi häntä aprikoiden.

“Mikäs sää ole miähiäs? Emmää ois uskon ett tollane ois haken stä avustaja paikkaa. Emmää oikeesta mit avustaja ois ees tarvin, mut Henrik olki toist miält. Ja no, nyt sää ole siin.”

“No niin olen", Vilho myönsi ja nosti katseensa Urhoon. Urho hymyili leveästi, ja se leveä hymy näytti upealta pojan kasvoilla. Urhon silmät loistivat aivan samalla tavalla kuin kaikissa kuvissa, mitkä pojasta oli ikinä julkaistu. Tuon hiukset olivat jääneet hieman jännästi pörröön ja ne saivat Vilhon hymyilemään vähän.

“Oot sää väh kummalline. Kui vanha sää ole?” Urho kysyi istuessaan omalle tuolilleen peilipöydän eteen.

“Kakskolme.”

“Täh? Nii vanha.”

“Joo”, Vilho siirsi katseensa kattoon ja laskeskeli lamppujen kuvuissa olevia reikiä.

“Mik ol ni huono työpaik ett tämmöne sopi paremmi?” Urho kysyi tarkastellessaan itseään peilistä.

Vilho säpsähti ja käänsi katseensa toiseen. Heidän katseensa kohtasivat peilin kautta ja Urhon tummat kulmat kohosivat kysyvästi.

“Puhelinmyynti", Vilho huokaisi silmiään pyöräyttäen.

Urhon silmät levisivät.

“Eikä? Mitä sää myit?”

“MeMiehet-lehteä. Ihan hirveetä duunia.”

Urho nauroi vaimeasti ja kääntyi häntä päin.

“Ja fundeerasit ett tää ois parempi homma?”

“No, jos mä saan tästä tonnin kuussa ni voittaa tää sen.”

“No, Henrik o tarkka lakijuttuje kans. Se on ammatiltaa myös lakimies”, Urho kertoi hymyillen ja nojasi polviinsa niin, että solisluut paistoivat valkoisen kauluspaidan kauluksesta. Vilho ei tiennyt miksi, mutta hän jäi jopa liian pitkäksi aikaa katselemaan niitä. Solisluiden etukaaret taipuivat selkeästi, juuri oikealla tavalla, juuri oikeassa suhteessa. Paidan kaulus varjosti niitä juuri sopivasti niin, että tuossa asennossa ne erottuivat selvästi. Vilho punastui kuullessaan Urhon naurahduksen:

“Mitäs sää kattele?”

“Sitä mä vaa…ett sun ois parempi pistää toi kaulus sitte suoraan lähetystäs varten.”

Urhon nauru jäi kaikumaan Vilhon korviin koko loppupäiväksi, jonka aikana Vilho, Lehto sekä Yrjö järjestelivät Henrikin ohjeiden mukaan studion sisustusta asiallisemmaksi.

Lähetys alkoi seitsemältä, jota ennen Vilho oli juoksennellut pitkin poikin kaupunkia Urhon asioilla (ja tajusi todeta tarvitsevansa auton siihen hommaan, sillä hänelle luvattiin katumaasturi jo seuraavaksi päiväksi käyttöön). Hän oli hakenut yhden tähden puvuista pesulasta, hakenut tuolle pariin otteeseen syömistä pikaruokaloista - sillä menestyksestään huolimatta Urho oli pohjimmiltaan melko tavallinen nuori mies -, sekä käynyt ostamassa Urholle uuden varakauluspaidan edellisen sotkeennuttua tekovereen Urhon pelleiltyä Jannen kanssa.  Seitsemän maissa Vilho istui käsikirjoittajatiimin, Yrjön sekä Jannen, kanssa studion nurkassa seuraamassa lähetystä lähestulkoon puolikuolleena. Janne oli korkannut luvatta siiderin ja ryypiskeli sitä kaikessa rauhassa, kommentoiden aina välillä joitain sanontoja itsekseen. Yrjö seurasi ohjelman puheosuuksia tarkasti, sillä yksi illan vieraista oli poliitikko.

Vilho itse kiinnitti huomionsa Urhoon - siihen, miten Urho puhui ja elehti, siihen kuinka Urho nauroi ja vitsaili puhekaverinsa kustannuksella. Siihen, miten Urho jäi välillä katselemaan tyhjyyteen mietteliäästi. Siinä Urhoa katsellessaan Vilho päätteli, ettei haastatteluun saapuminen ollut sittenkään hullumpi idea.

-----

Työstä tuli nopeasti rutiininomaista, ja Vilho alkoi nauttimaan siitä. Kahdessa viikossa hän oli jo täysin tottunut hommiinsa sekä työtovereihinsa, ja uskaltautunut työporukan kanssa baariinkin jo ensimmäisenä viikonloppuna. Hän tuli mainiosti toimeen muiden kanssa, ja hän oppi tuntemaan heidän vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ja oppi hän myös sen, ettei Ristolle kannattanut antaa liikaa huomiota, jos Lehto oli läsnä. Lehto oli nimittäin selvästi kiintynyt Henrik Lammion sihteeriin, ja osoitti mustasukkaisuutensa selvästi. Janne leikitteli aina joskus Lehdon tunteilla, vaikka Aatos yrittikin rauhoittaa Jannen touhuja jatkuvasti. Vilho oppi myös sen uusista tovereistaan, että Aatos ja Yrjö olivat heilastelleet jo lukiosta asti. Myös Jannen Henrikiin kohdistuvat liehittelyt tulivat Vilholle nopeasti tutuiksi. Hetken aikaa hän kummasteli työpaikan ilmapiiriä, mutta kasvoi nopeasti siihen kiinni.

Urho viihtyi harvemmin työpaikalla, mutta sitäkin useammin Vilhon seurassa. Monina päivinä tuo saapui studiolle ja kehotti Vilhon mukaansa vaikka minne, yleensä tosin kuskikseen. Kerran he ajelivat Turkuun Urhon vanhemmille (Vilhon yllätykseksi laitakaupungin vuokra-asuntoalueelle) ja toisen kerran Tampereelle katsomaan jonkun Vilholle tuntemattoman pikkubändin keikkaa. Vilhoa hieman hämmensi se, kuinka paljon Urholla olikaan faneja - minne tahansa he menivät, saapui joku 12-30-vuotias naishenkilö pyytämään Urhon nimmaria. Jotkut miehetkin tekivät sitä, osa hieman kiusaantuneina ja osa iloisina julkkiksen tapaamisesta. Urho hymyili kaikille ystävällisesti ja jutteli rennosti jopa ohikulkijoiden kanssa.

Vilho seurasi tarkasti Urhon eleitä ja puheenpartta, ja lopulta myönsi itselleen, että sen työpaikan vastaanottaminen oli hänen tämän hetkisen elämänsä paras valinta.

Kolmantena keskiviikkona töiden aloittamisen jälkeen Vilho heräsi tavanomaisesti hoitamaan asioitaan kaupungille, ja palasi asunnolleen kahteentoista mennessä. Työt alkaisivat vasta neljältä, joten mitään kiirettä ei olisi. Vilho asettui tietokoneensa ääreen käsittelemään muutamia ottamiaan valokuvia. Sitä hän teki silkaksi huvikseen, sillä se rauhoitti mukavasti mieltä ja rentoutti. Postiluukun kilahdus sai hänet hätkähtämään ja siirtymään pikaisesti eteiseen. Hän noukki postinsa, muutamat mainoslehtiset sekä laskut, ja asteli keittiöön selaamaan niitä.

Laskujen seassa oli kirjekuori, missä ei ollut lähettäjän nimeä. Siihen oli kuitenkin sotattu rumaa sanaa edustava kuvio ja se sai Vilhon epäröimään.

Hän kuitenkin avasi kirjeen ja otti esiin paperilapun, mihin oli hätäisesti (tai silkalla raivolla) kirjoitettu:

MAKSA HOMO VELKAS TAI ET NÄÄ ENÄÄ HUOMISTA! 

Vilho tuijotti lappusta, mihin oli tuhrittu solvauksia, eikä kulunut kauaa, että hänen kätensä alkoivat täristä. Mistä helvetistä hän kiskoisi rahat vuokraan, joka oli jäänyt maksamatta jo aikapäiviä sitten?

Kehtaisiko hän pyytää Henrikiä maksamaan palkan jo tänään, vaikka palkkapäivään olisi vielä viikko?

Ne muutamat tunnit ennen töiden alkua Vilho vain istui apaattisena asuntonsa nurkassa, mutta kellon lähestyessä neljää hän kampesi itsensä jaloilleen ja lähti studiota kohden.

Jo studion aulassa Urho tuli häntä vastaan ja kiskaisi nauraen halaukseen.

“Hienoo nähä sua! Viittisitsää mitenkä heittää mut Kauppakadul? Mul ois pien palaveri siel.”

Vilho meni hämilleen joutuessaan pojan halaukseen, mutta hämillisyys katosi pian kiusaantumisen tieltä.

“Juu….Mut ennättäisinkö mä käydä nopee Henrikin luona? Onks se paikalla?”

“Mitäs asiaa sul sil o?” Urho kummasteli.

“Mmm… Mun pitäs pyytää sitä maksaa palkka jo tänään….”

“Mites se ni? Onks sul tiukkaa?”

Vilho katsahti Urhoa silmiin ja nyökkäsi vain aavistuksen verran. Urhon kulmat kurtistuivat.

“No, kyl sää ennätät. Se saattaa puhuu puhelimes mut eiköhä se kerkee.”

“Ei mulla mee kauaa", Vilho lupasi ja irrottautui Urhon käsistä lähtiessään kohti toimiston ovea.

Hän pääsi pian sisään ja esittämään pyyntönsä Henrikille.

Henrik Lammio pohti kysymystä hajamielisen oloisena.

“Vai pitäisi palkka maksaa etukäteen? Eikö palkkapäivä ole vasta kuun lopussa? Sovittiinhan me niin?”

“Sovittiin, mut mulla on vähän tiukka tilanne. Mulla on parin kuukauden vuokrat myöhässä ja alan saamaan tappouhkauksia kohta”, Vilho kertoi. Kai se oli sama puhua suoraan totta eikä keksiä mitään tekosyitä. Henrik tuijotti häntä silmät selällään aikansa, ennen kuin hymähti:

“En tiennytkään palkanneeni jotain rikollista.”

Vilho ähkäisi ja laski kätensä työpöydän kannelle.

“Siis. En mä oo mikään rötöstelijä. Mulla oli vaan ni paska duuni, etten saanu vuokraa maksettua. Enkä tietenkää saanu lainaakaan.”

Lammio siristi silmiään hieman epäillen, mutta kaipa tuo uskoi häntä, sillä nyökkäsi lopulta. Vilho huokaisi helpotuksesta ja poistui kiitettyään Henrikiä. Risto tuli käytävällä häntä vastaan ja hymyili myötätuntoisesti.

Urho ei kysellyt mitään Vilhon taloudellisista ongelmista, vaikka Vilho pelkäsikin sitä. Hän sai rauhassa kuskata Urhon tapaamiseen, ja kuskata takaisin studiolle. Hiljaisuus oli jopa hieman ahdistava, sillä yleensä aina niin puhelias Urho oli epätavallisen vaitelias ja mietteliäs. Vilho pysäytti uutuuttaan kiiltelevän katumaasturin kadun varteen ja sammutti sen. Urho ei tehnyt elettäkään noustakseen autosta, ja Vilhoa alkoi toisen käyttäytyminen vaivata enemmän. Hän laski toimettomat kätensä syliinsä ja vilkaisi Urhoa, joka nojaili oveen kulmat tiukassa kurtussa.

“Urho….”

“Hei mää mieti, ett jos sää tarttet jotai apu raha-asioides kaa ni voit kysyy mult. Mää auta sua mielelläni!”

“Täh?”

Urho kääntyi hänen puoleensa päättäväisenä.

“Mää tahron auttaa sua.”

“En mä...tartte apua…”, Vilho ähkäisi. Urhon katseessa vilahti jotain tulista, mikä sai Vilhon nolostumaan.

“Jos joskus tarttet. Mää autan kyl. Sää oot kuitenki yks mun parhaist ystävist nykyää.”

Urho avasi turvavyön ja astui ulos autosta. Vilhon sydän hakkasi hieman.

Yksi parhaista ystävistä?

****

Lähetys sujui yhtä hienosti kuin molemmilla aikaisimmilla kerroilla, vaikka Urhon olemus olikin aikaisempaa raskaampi. Vilho tuntui olevan ainut, joka huomasi sen, ja hän hieman huolestui. Eikai Urho ainakaan hänen ongelmiensa takia ollut pahoittanut mieltään? Tuskin. Miksi Urho vaivaisisi päätään hänelle tai hänen ongelmillaan? Miksi hän edes ajatteli Urhon ajattelevan häntä? Vilho pudisti itsekseen päätään ja katsahti Aatosta, joka seurasi kuvauksia pää kallellaan.

Oli lopputekstien aika, ja sen jälkeen lähetys lopetettiin. Urho rojahti rasittuneen näköisenä sohvalle lähetysvieraiden lähdettyä ja Vilho siirtyi Urhon tykö kahvikupposen kanssa.

“Ole hyvä", hän totesi ojentaessaan kuumaa juomaa Urholle. Urho vilkaisi häntä ja hymyili hieman ottaessaan kahvin vastaan. Vilhokin hymyili vähän takaisin ja istahti viereiselle tuolille.

“Väsyttääkö?”

“Väsyttää. Harvinaise palj", Urho naurahti ja maistoi juomaansa varovasti. “Mitäs sää aattelit tehä tänä iltana?”

“No, työt loppuu keskiyöllä”, Vilho hymähti. “Lähden varmaan vaan suorilla kotiin ja nukkumaan.”

“Aijjaa. Maksoko Henrik sen sun palkkas tänään?”

Vilho nyökkäsi nopeasti.

“Varmast?”

“Joo. Maksan aamulla sen vuokran vihdoinkin.”

Urho ei udellut enempää, vaikka tuosta näki päälle, että tuo olisi halunnut kysyä vielä jotain, vaan nyökkäsi hyväksyvästi.

He istuivat hetken hiljaa tyhjentyneessä studiossa, kunnes nousivat samaan aikaan kuin yhteisestä päätöksestä ja lähtivät muiden luokse aulaan.

----

Aamu kolmen maissa Vilho heräsi kylmän hien peittämänä ja hyppäsi säpsähtäen istumaan. Mitään väsymystä hän ei tuntenut, vaikka olikin saanut nukuttua alle kaksi tuntia.

Uni, jonka hän oli nähnyt, oli sekoittanut hänen päänsä ja pauhasi filmipätkän tavoin uudelleen ja uudelleen halki hänen mielensä. Unessaan Vilho oli kiskonut Urhon syvään suudelmaan, tuntenut elävästi Urhon kädet selällään ja vyötäisillään. Uni tuntui liian todelliselta, ja sen vuoksi hän ei enää saanut nukuttua koko yön aikana.

Nukkumattoman yön jäljiltä hän oli tavallistakin vaiteliaampi ja poissaolevampi töissä, kuin mihin muut olivat ennättäneet jo tottua. Varsinkin Risto katseli häntä huolestuneena, vaikka se saikin Lehdon kärttyiseksi. Ohimennen Vilho kuuli pienen pätkän noiden keskustelusta:

“Onks sulla jotain sitä uutta äijää kohtaan?”

“Toivo, rauhotu. Sun ei tartte olla noin mustasukkanen taas. Mä oon vaan huolissani, se käyttäytyy niin oudosti….”

Vilho vain huokaisi ja jatkoi siivoamista miettien, mitä tapahtuisi, jos Urho ilmestyisi paikalle tänään.

Tauolla Vilho lähti läheiselle rannalle tupakoimaan. Siitä hän oli ilmoittanut Aatokselle, joka oli vain kohauttanut olkiaan myöntymisen merkiksi. Olisihan hän voinut jäädä työpaikan nurkille polttelemaan, mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi ajatella tarkemmin viimeöistä untaan. Miksi hän oli ylipäätään nähnyt sellaista unta? Oliko se johtunut niistä katseista ja eleistä, mitkä Urho eli edellispäivänä hänelle suonut?

Haapaniemenkatu muuttui rannan lähentyessä hiekkatieksi ja siitä pian kinttupoluksi. Kinttupolun varrella kasvoi tuomia, jotka kukkivat kauniisti. Vilho kurottautui hetken mielijohteesta ottamaan muutamia kukkaterttuja käsiinsä. Niistä Vilhon mieleen tuli eräs kappale, jota hän alkoi lopulta hyräilemään varmistuttuaan siitä, että oli varmasti yksin:

Sinä tulit tuomien aikaan, läpi kasteisen koivikon. Olit laulu, jonka laadin Mutta aivan sanaton. Olet kaunein, mitä tiedän Olet kaunein, mitä on. Nyt tuuli mua heiluttaa Kuin viljameren tähkää. Kävi huuruun maa Keto kukkiva kellastui…

Vilho tiputti sätkänsä maahan ja polki sen kääntyessään palatakseen studiolle, mutta hän muutti suunnitelmiaan huomatessaan jonkun seisovan tientukkona.  

Hän itse ei pitänyt ääntään sen kummallisempana, mutta häntä etsimään tullut Urho taisi olla toista mieltä siitä, sillä tuijotti Vilhoa tyrmistyneenä vähän matkan päästä. Vilho meni hämilleen tajutessaan, että Urho oli varmasti kuullut hänen hyräilynsä. Sen tajuaminen sai hänet kiusaantumaan ja punastumaan.

“Eh….Mä oon vaan jostain kuullu ton kappaleen ja...se vaan tuli mun mieleen", Vilho mumahti kiireesti.

“Laulatpas sää kivast.”

Vilho nielaisi ja käänsi punoittavat kasvonsa sivuun pudistaen hieman päätään.

“Älä nyt….”

“Iha oikiast!” Urho hihkaisi ja nosti kätensä toisen olille. “Mää en tiennykkää, ett sää osaat laula!”

“En mä osaa laulaa”, Vilho kielsi kiireesti.

“Äl höpsi! Osaathan sää. Sun on hei pakko tulla esiintyy joskus mu kaa! Mää säestä ja sää laulat! Milt kuulostas?”

Vilho pudisteli päätään hätäisesti ja pyrki kauemmas toisesta.

“Hei…ei….”

“No?”

“En mä tee sellasta….”

Urho pyöräytti huvittuneena silmiään.

“No voisitsää laula ees viäl vähä?”

“Sori, mut en mä voi. Pitäskö meidän palata studiolle?”

Puna alkoi hälvetä Vilhon kasvoilta, mutta palasi pian takaisin unen tullessa hänen mieleensä. Siinä Urho nyt oli, kuin tarjolla. Hän voisi vain kietaista kätensä Urhon ympärille ja kiskoa lähelleen ja…. EI.

Vilho astui nopeasti toisen ohitse polulle.

Urho vilkaisi hänen peräänsä hieman kummastuneena, mutta tuon kasvoille ilmestyi lopulta pieni, leikkisä hymynpoikanen.

----

Uni tuntui pilanneen Vilhon ajatusmaailman. Entistä useammin hän kuvitteli itsensä sellaiseen tilanteeseen Urhon kanssa ja tajusi ennen pitkää pitävänsä niistä mielikuvista.

Ei kestänyt kauaa, että piinaavat ajatukset muuttuivat tunteiksi, jotka saivat aikaan sen, että Vilhon vatsassa alkoi lennellä perhosia lähestulkoon aina, kun hän vietti aikaa Urhon kanssa.

Ja sen lisäksi Urho yritti saada häntä laulamaan. Keinot oli monet, ja muutaman kerran Vilho oli suostunut hyräilemään puoliääneen. Urho oli kuitenkin sinnikäs,eikä halunnut luovuttaa ennen tahtomaansa lopputulosta. Hän kuuntelutti Vilholla tuttuja kappaleita, joiden mukana monet lauloivat automaattisesti ja rallatteli tuolle joitain kipaleita, joita oli joskus ohimennen kuullut. Urhon oma ääni ei ollut kummoinen, ja hänen oli myönnettävä kuulostavansa räkättirastaalta Vilhon rinnalla. Kehunsa hän totesi ääneen, saaden Vilhon vaivaantumaan. Vastaus vaivaantumiseen oli silmänisku, mikä tuntui romahduttavan Vilhon maailman.

Vilho ei oikein tiennyt, kuinka reagoisi Urhoon. Uskaltaisiko hän päästää tunteensa kahleistaan, vai lukita ne synkkään kammioonsa virumaan loppuiäkseen? Hän uskoi niiden kuolevan omia aikojaan, mutta toisaalta muuan ajatus kammoksutti - hän ei unohtaisi niitä koskaan, sillä tulisi pakostakin näkemään Urhon kaikkialla. Hän ei siis pääsisi toisen muistosta eroon ennen kuolemaansa.

Sen vuoksi hän olisi halunnut tehdä kaiken selväksi Urholle. Iskeä kortit pöytään ja vääntää tarvittaessa rautalangasta.

Olihan ne tunteet olleet hieman vaikeita myöntää edes itselleen - ei Vilho olisi uskonut ihastuvansa poikaan. Urho oli jotain korkealla hänen yläpuolellaan. Tunnettu ja arvostettu, soittajana ja keskustelijana. Oli varmasti aina ollut jollain tapaa suosittu. Oli sosiaalisesti taitava ja tuli toimeen kaikkien kanssa.

Vilho huokaisi kahviaan tuijotellen. Muut olivat lähteneet hetkeksi ulos ja Urho oli mennyt keskustelemaan toimistoon tuottajien kanssa. Risto käsitteli jotain papereita oman työpöytänsä äärellä, kuulokkeet korvillaan.

Vilho otti puhelimensa tuntiessaan sen värähtävän reittään vasten. Hän oli unohtanut sen värinälle, mutta ainakin hän huomasi reaaliajassa Urholta tulleen snäpin.Snäpissä Urho näytti kyllästynyttä naamaa ja pyysi Vilhoa tulemaan toimistoon. Hän katsahti toimiston oven suuntaan ja nielaisi. Mistähän oli kyse?

Hän astui sisään Henrikin toimistoon hieman epäröivästi, ja Urho nosti iloisen katseensa häneen.

“Jaahas, tämäkö on se saksankielentaitaja?” Joku tuotantoryhmän jäsenistä kysyi kohottaessaan harmaantuneita kulmakarvojaan. Urho nyökkäsi noustessaan.

“Joo! Ja sen lisäks Ville osaa venäjääki.”

Vilho nielaisi vaivaantuneena ja vilkaisi Urhoa.

“Tota…. Mikäs on homman nimi?”

“Tarvitaan joku hoitamaan myyntisopparit erään saksalaisen musiikkifirman kanssa. Osaisitteko hoitaa homman?”

Vilho katsahti tuotantoryhmän edustajia sekä Henrikiä vaivaantuneena huultaan purren. Niskaan kohosi kylmä hiki ja pala juuttui kurkkuun. Kai se totuus pitäisi kertoa, selviäisihän se muutoinkin.

“Asia on oikeastaan niin, että mun kielitaito ei riitä. En mä oikeesti ees osaa saksaa.”

Henrik näytti tyrmistyvän ja Vilho tunsi Urhon kummastuneen katseen ihollaan. Se sai hänet punastumaan.

“Mutta….Sinun CV:ssäsi lukee selvästi, että olet lukenut saksaa ja kirjoittanut sen ylioppilaskokeissa menestyksekkäästi!” Henrik huudahti pöydän takaa. Vilho ei osannut enää edes tulkita miehen ilmettä, sillä se vaihteli hämmästyksestä suuttumukseen millisekunneissa.

“Tota….Mähän en siis itse ees lähettäny sitä tai mitään hakemusta tänne. Mun kaveri teki sen”, Vilho mumahti. Pitikin ottaa työpaikka vastaan.

“Miksi ette kertoneet tätä haastattelussa?” Henrik ärähti raivostuneena.

“Koska mä tarttesin hyväpalkkasen duunin….En mä ois tähän hommaan ees halunnu….”

“Eli sää et ois ees halun työskennel mun kans?”

Vilho käänsi katseensa Urhoon, jonka silmistä loisti jotain naiivia, lapsenomaista, tuskaa. Se löi hänet lukkoon hetkeksi. Mikä toiselle tuli? Eikai Urho voinut loukkaantua tuollaisesta?

Tai entä jos….

Vilho tuijotti Urhoa silmiin ja huomasi, kuinka lähellä itkua tuo oli. Henrik oli noussut seisomaan ja osoitti Vilholle ovea.

“Olkaa hyvä ja poistukaa.”

Niin, eikai siinä muu auttanut. Vilho kiitti asiallisesti ja poistui. Toimiston ovi sulkeutui jysähtäen hänen takanaan.

Se kuitenkin avautui pian uudestaan, ja joku juoksi hänen peräänsä. Astuessaan ulko-ovelle Vilho tunsi tutut kädet hartioillaan ja kuuli puuskahduksen:

“Ville! Äl mene.”

Vilho ähkäisi Urhon kääntäessä hänet itseään päin.

“Sää osaat laula! Näytä se noil. Ni sää saat pitä varmast su hommas. Ville mää pyyrän. Tekisit sen mun takia….”

Urho puri huultaan hermostuneena, ja Vilho punastui kevyesti. Toinen oli taas niin tavattoman suloinen, että Vilholla oli täysi työ hillitä itsensä. Hän antoi pienen hymyn kivuta kasvoilleen kietaistessaan kätensä äkkiä Urhon ympärille.

“Mitä mä laulasin?”

“Laula se mit sää lauloit sillo…. Se oli nätti kappale. Mennää takas….”

Urho otti häntä kädestä kiinni ja kiskoi mukanaan toimistolle. Kokouksen osaanottajien välille oli muodostunut pientä erimielisyyttä koskien Henrikin menettelytapoja, mutta riita laantui hieman Urhon ja Vilhon palattua sisälle.

“Mit sää Henkka sanosi jos Ville laulais vähä sulle? Saisko se sit jäähä tän?”

Henrik siristi silmiään kiukkuisesti. Todennäköisesti tuota hieman suututti se, että oli tullut niin helpolla huijatuksi. Ja Lammio myös tiedosti oman osuutensa asiaan - itse hän ei ollut ruvennut syynäämään hakijan tietoja kunnolla läpi, vaikka olikin huolellinen mies.

Henrik hymähti myöntävästi.

“Yrittäköön”, hän totesi. Ylimielinen ilme hänen kasvoiltaan katosi pian Vilhon aloitettua jonkun vanhemman iskelmäkappaleen laulamisen kummallisen tasaisella ja pehmeällä äänellä. Sellaista Henrik ei olisi osannut odottaa, ja myös tuotantoryhmän jäsenet olivat menneet hämilleen.

Henrik puuskahti kummasti Vilhon lopetettua laulamisen ja ristittyä hieman kiusaantuneena kätensä eteensä.

“Ei tuo voi olla mahdollista….Mitä te voitte laulaa noin sointuvasti?”

Vilho punoitti kevyesti ja katseli sivuun. Ei hän osaisi mitään omasta laulustaan sanoa. Hän katsahti leveästi hymyilevää Urhoa vieressään ja hänen sydämeensä tulvahti valtava mielihyvän aalto.

****

“Ihanaa, ett sää sait pitä paikkas. En mää tierä mit mää tehny oisin jos en sua enä näkis", Urho naurahti avattuaan turvavyönsä. Vilho hymähti huvittuneena sammuttaessaan auton. Hän oli kuskannut toisen kotiin ja oli kieltämättä rättiväsynyt pitkän päivän jälkeen. Hetkeksi hän painoi päänsä niskatyynyä vasten ja sulki silmänsä, mutta hän avasi ne heti tuntiessaan kevyen kosketuksen kämmenselällään. Urho virnisti hieman ottaessaan hänen kätensä käteensä. Ote lähetti säkenöiviä signaaleja hermoja pitkin Vilhon tietoisuuteen.

Urho piti häntä kädestä.

Urho piti häntä kädestä?

“Sää et o Ville yhtää sen hullumpi kaver. Mää toivosi ett sää suostusit viel esiintyy mun kans. Mikä se kappale muuten ol minkä sää lauloit niil?”

Vilho katsahti ulos ikkunasta. Taivaalle oli kertynyt tummia pilviä ja aurinko laski hiljuksiin. Kohta sataisi.

“Sen nimi on Sinä tulit tuomien aikaan. Se on yhestä vanhasta leffasta.”

“Tykkäätsää vanhoista elokuvista?”

“Kyllä mä joskus niitä kattelen.”

“Kattositko mun kaa?”

Vilho punastui, kun Urho iski hänelle silmäänsä.

“Sää ole ihme ujo. Mut se on söpöä", Urho naurahti ja vei kätensä hänen poskelleen ja siitä hänen niskaansa. Käsi kohosi vaaleille hiuksille, ja painoi Vilhoa lähemmäs. Urho suuteli häntä hitaasti ja varovasti, ja suukosta irtaannuttuaan Vilho ähkäisi:

“Ehkä….”

Raskas pilvipeite rakoili.

___

[turinametsa]

Yöperhoset (Hietala osa 8)

Yöperhoset

Genre: Rakkaus, nuoret

Hahmot/paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon miähiä (mainintana)

Fandom: Tuntematon Sotilas, modern AU (eräänlainen nuoriso-AU)

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia. VAROITUKSENA: mainintaa itsetuhoisuudesta,  huumeidenkäytöstä ja väkivallasta, kuten myöskin seksistä.

Kirjoittaja: Se, joka jaksaa turinoida metsassa, eli Turinametsa

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172692261562/s%C3%A4rjetyt-hietala-0sa-7

Osa 8

Tuntui siltä, että elämässä olisi ollut taas kerran jotain elämisen arvoista. Hän ei enää edes ajatellut käyttämiään aineita, ellei jossain tullut huumeista puhetta. Urhon olemassaolo ja läheisyys auttoi vieroitusoireisiin, ja aina, kun Vilho vaikutti siltä, että menisi ja hommaisi jotain, Urho löysi juuri oikeat sanat vaikuttaakseen miehen päätöksiin.

Ne sanat eivät koskettaneet Vilhon omaa terveyttä, vaan Urhoa. Urho siis käytännössä kiristi toista, mutta tuon takia Vilho oli valmis tekemää mitä tahansa. Ja sen Urho tiesi, kun heitteli päättömiäkin uhkauksiaan.

Eräänä iltana he olivat istuneet huoneistonsa olohuoneessa kaikessa rauhassa, kunnes Vilho oli maininnut jotain "kaman" ostamisesta. Urho oli noussut samoin tein sohvalta, ja toisen ihmetellessä kulkeutunut parvekkeen ovelle.

"Jos sää et lopet tollast, mää lupaan hypät alas!"

Oven poika oli repäissyt auki ja astunut parvekkeelle. Se oli saanut Vilhonkin nousemaan.

"Hyvä on", Vilho oli sanonut miettimättä. "Mä lopetan. Tule tänne...."

Kun Urho ei ollut liikahtanut suuntaan eikä toiseen, oli Vilho astunut hänen luokseen sydän tykyttäen, kiskonut lähelleen, yrittänyt suudella, mutta sitä Urho ei ollut antanut tehdä.

Siitä Vilho oli tiennyt, etteivät he olleet niin ehjiä, kuin hän oli luullut.

Joka ilta Vilho oli yrittänyt saada Urhosta sellaista otetta, ettei poika vahingossakaan olisi päässyt irti. Mutta Urhosta oli tullut liukas ja etäinen, aina tuo pujahti jollain tapaa kauemmas hänestä, sanoi jotain, mikä sai Vilhon vetäytymään, tai karkasi kirjaimellisesti tilanteesta.

Tietenkin se kirpaisi. Se oli kuin suolaveden kaatamista paljaisiin, irvisteleviin haavoihin.

Vilho syytti siitä suoraan itseään, sillä mistä hän olisi tiennyt, kuinka Urho joka ikinen yö oli itkenyt  - itki vieläkin – toista kaivaten. Olisi ollut liian outoa ja kivuliasta noin vain painautua taas toista vasten, halata ja suukottaa, edes hipaista, kun tiesi, mitä toinen oli tehnyt. Urho ei halunnut itkeä Vilhon nähden, sillä se olisi paljastanut kaiken sen, mitä hän oli kuluneiden muutamien kuukausien aikana kokenut.

Vilholta hän salasi sen kaiken, kiskoi hihansakin niin alas, kuin vain sai, ja piti myös huolen, että ne pysyivät alhaalla. Piti huolen, ettei Vilho nähnyt tai tiennyt mitään.

Tietenkin Vilho oli huomannut toisen käyttäytyvän välillä tavattoman oudosti. Jos hän otti poikaa ranteesta kiinni, kiskaisi Urho kätensä heti pois. Polttiko kosketus niin pahasti? Antoiko sähköiskun? Satuttiko?

Ei Vilho tiennyt, kuinka pahalta Urhosta tuntui. Eikä se kai ollut väliksikään.

**

Urho tunsi Vilhon hengityksen rauhoittuneen. Sohva tuntui ahtaalta ja sen nurkassa oli tukalaa. Hän ei ollut täysin varma, oliko toinen nukahtanut, jonka vuoksi hän ei uskaltanut liikkua. Hitaasti Urho vain siirsi kätensä niin, että sai silitettyä Vilhon hiuksia.

Ne olivat yhtä karkeat kuin aina, ja Urho muisti, kuinka hyvin niiden väri sopi Vilhon silmien väriin. Sellainen perusjurrikkahan Vilho oli, pellavapääpoika.

Se hieman huvitti. Sellainen elovenapoika.

Kun Vilho ei antanut merkkiään hereilläolostaan, rohkeni Urho tunnustelemaan toista tarkemmin käärittyään hihansa korkeammalle. Sitä kaikkea hän oli kaivannut. Vilhon jykevähköjä leukaperiä ja selvästi erottuvia poskipäitä. Suoraa nenää. Leuassa taisi olla hienoista parransänkeäkin.

Sais ajaa pois, Urho mietti tiukasti, mutta hymy kaartui pakostakin hänen huulilleen. Lopulta hänen oli pakko nauraa.

Urhon nauru oli hiljaista kikatusta, mutta niin riemastunutta, että Vilho säikähti herätessään siihen. Urho vain jatkoi nauruaan ja Vilho kuunteli sitä sydän hakaten. Nytkö se sekosi?

Hetken Vilho epäröi, mutta silti hän avasi suunsa:

"Sä...naurat."

Urho hiljeni kuin sulake olisi palanut, ja Vilho huomasi tuon ahdistuvan ja pyrkivän kauemmas. Hän otti äkkiä Urhoa ranteesta kiinni, mutta joutui irrottamaan heti, kun Urho ähkäisi kivuliaasti. Vetäydyttyään Vilho huomasi, että Urho katosi jo olohuoneesta. Kuulosti menevän makuuhuoneeseen.

Vilho ei pystynyt antaa asian olla, vaan lähti perään. Onneksi Urho ei ollut tajunnut tai muistanut painaa ovea lukkoon saakka.

Vilho yritti avata oven mahdollisimman hiljaa, ja näki jo sen raosta Urhon istumassa kyyryssä sängyn vieressä. Juuri sillä hetkellä hän myös huomasi Urhon ranteet, ja niitä peittävät viirut. Hyvä ettei hän meinannut lyödä ovea kiinni.

Sydämen lyönnit kiihtyivät entisestään.

Ei.

Ei sen niin pitänyt mennä.

Kyyneleet kirvelivät Vilhon silmäkulmissa. Voi saatanan saatana!

Hän yritti pakottaa itsensä rauhoittumaan, ja vaikkei hän siinä täysin onnistunut, hän avasi oven kunnolla ja astui sisään huoneeseen. Urho kuuli hänen tulonsa ja hätäisesti kiskaisi hihansa alas.

Vilho istahti toisen viereen ja sillä hetkellä kyynel vierähti hänen poskelleen. Siitä se valui leualle, jokin karkea kohta sai sen liikeradan kaartumaan vinoon, ennen kuin se tipahti paidalle.

He molemmat olivat hiljaa. He molemmat kuulivat sydämiensä lyönnit, ties vaikka toistensakin.

"Urho...", Vilho kähähti. Itku ei ollut kaukana, sen Urhokin erotti. Vilho otti häntä taas kädestä, saikin otteen, ja vaikka Urho puri huultaan yrittäessään irrottaa otettaan, piti Vilho kiinni.

"Mä nä...in..... Ei sun ois tarvinnu...."

"Mit....muka?"

"Miks sä teit näin itelles?" Vilho urahti kiskoessaan Urhon collegepaidan hihan ylös.

Urho painoi kasvonsa toiseen suuntaan ja Vilho huomasi, kuinka tuo nieleskeli pitääkseen itsensä ruodussa.

Vilho nosti kätensä Urhon poskelle, kun Urhon muurit murtuivat.

"Kyllä sä tiesit.... Että mä rakastan. Oon aina rakastanut", mies mutisi vetäessään itkevän pojan syliinsä. Urho vapisi holtittomasti, ei tiennyt, jäädäkö Vilhon suloiseen ja turvalliseen lämpöön, vai yrittäisikö karata.

Vilho otti pojan molemmat kädet käteensä ja toisella kädellään silitteli Urhon hiuksia. Niistä hän oli  aina yli kaiken pitänyt, sillä ne olivat niin ihanan pehmeät.

Lopulta Vilho painoi kevyen suukon Urhon kyynelistä märille huulille. Silloin hän tajusi itsekin itkevänsä täyttä häkää. Ei kai hänen sentään tarvinnut nyt käsitellä toista kuin hentoista lasilintua?

Koko kaipauksensa voimalla hän halasi poikaa, rutisti ja yritti viestittää kaikkea sitä, mikä oli olennaista.

Vilho asetti päänsä paremmin Urhon olkaa vasten ja kuiskasi vaimeasti nyyhkäisten:

"Sä oot niin helvetin tärkeä....Niin helvetin tärkeä."

Urhon hengitys hieman vinkui, kun tuo pyrki olemaan itkemättä ääneen.

"Äl....sano....Kyl mää tierän...."

"Rakastan sinua", Vilho parkaisi päin toisen kasvoja ja painoi otsansa Urhon otsaa vasten. Samassa Urho teki sen, mitä toinen ei edes osannut odottaa – Urho kiskaisi kätensä irti Vilhon otteesta, kietaisi ne Vilhon kaulaan ja suuteli. Hieman summanmutikassa, mutta pian huulet kohtasivat toisensa.

"Kyl määki...sua...."

"Mä en enää ikinä tee sulle niin."

Lupaus jäi kaikumaan ilmaan kuin tuulenhenkäys.

**

Vilhon pehmeä "aah" hukkui jonnekin kankaisiin. Urhoa hymyilytti. Vilho varmasti näytti kovin suloiselta punastellessaan Tomppalakanoita vasten. Vilhon posken lämpö viittasi niin selvästi miehen poskien punoitukseen, ettei Urho yhtään epäillyt sen mahdollisuutta.

Urho painoi päänsä Vilhon kaulalle estääkseen tuota kiemurtelemasta. Tietenkin toisesta tuntui hyvältä, mutta ei Urho halunnut toisen vaikuttavan tuskastuneelta.

Vahingossa hän puraisi miehen leuan ihoa hieman liian lujaa, ja naurahti hiljaa, kun Vilho taas säpsähti oudosti:

"Mik sul Ville oikkei o...."

Toinen ei saanut sanaakaan suustaan, mumahti vain puoliääneen:

"Ei...mikä..än...."

"Sää kiemurtele iha hirveäst....Etkai sää ny sentä viäl...."

Vilho katsahti pojan virnettä siristäen silmiään. Piru nautti siitä, minkälaisen olon hänelle aiheutti.

"No en!" Mies ähkäisi ja kiskaisi Urhon lähemmäs. Hän pyrki nataisemaan pojan korvaa. Niistä hän piti erityisen paljon. Samalla tavalla hän piti Urhon hiuksista (niitä hän sipaisi siinä sivussa hentoisesti) ja samalla tavalla hän oli pitänyt Urhon silmistäkin.

Vilho antoi käsiensä vaellella pitkin toisen selkää ja hartioita.

"Emmä estele.... Jos sä haluut niin pitkälle mennä", Vilho sanahti hiljaa Urhon korvan taakse. Se tuntui vain kevyeltä tuulenhenkäykseltä, eikä Urho ollut varma, oliko hän kuullut oikein. Vasta Vilhon seuraavat sanat varmistivat asian:

"Pitäshän sun päästä poikuudestas...."

Urho henkäisi ja mumahti jotain takaisin iskiessään huulensa Vilhon huulille.

--

Urho painoi päätään Vilhon leveälle rinnalle tasaillen hengitystään. Vilho silitteli hänen hiuksiaan vieläkin hieman vaivaantuneena. Mutta nyt se oli tehty.

Mies katseli kesäyön hämärässä Urhon kasvoille piirtynyttä hymyä ja hänen sydämensä sykähti oudosti. Hän painoi suukon poikuutensa menettäneen hiusten lomaan. Urho naurahti vaimeasti.

"Et sää voi kieltä stä, ettei se ois hyvält tuntunu!"

"No en kai...", Vilho hymähti ja jatkoi keskeytynyttä silittelyään.

"Siihe mallii vaikersit...."

"Älä viitti. Käytäskö suihkussa?"

Urho näytti menevän hämilleen.

"Täh? Suihkus....Mitä sää hölmöile?" Tuo ähkäisi ja nosti päätään. Vilho kurtisti kulmiaan hieman.

"Käytäs...."

"Voi eläm.... Mee sää jos sää halu. Emmää jaks noust."

"Eiku tuu säki", Vilho sanahti tiukemmin noustessaan. Urho ei kuitenkaan tehnyt elettäkään nostaakseen persettään vuoteesta. Vaaleampi huokaisi ja suorastaan raahasi hervottomaksi heittäytyneen Urhon mukanaan suihkuun.

--

Vilho kiskoi harmaat college-housut jalkoihinsa hymyillen huvittuneena. Kello lähenteli aamu kolmea. Onneksi oli lauantai, ja olihan Urholla tietenkin kesäloma, mikä tarkoitti sitä, ettei tuolla ollut kiire mihinkään.  

Urho makoili sängyllä venytellen ja haukotellen.

"Sää ole kyl iha ihmeelline äijä...."

"Olen vai?" Vilho naurahti ja oli tulla viereen, mutta juuri silloin huoneiston ovikello soi. Hämmästyneenä Vilho lähti avaamaan.

Ehkä se oli Lehto, joka ei kännipäissään ollut löytänyt kotiin? Tai Janne? Ehkä Yrjö ja Aatos olivat taas riitautuneet, ja jompikumpi etsi yöpaikkaa toisaalta?

Vilho väänsi lukon auki ja hänen katseensa kohtasi lyhyen, tummakulmaisen miehen katseen.

"Saatanan vasikka", mies murahti ja tunki sisään. Vilho kurtisti kulmiaan ja astui kauemmas.

Miehen silmät loistivat oudosti, ja lopulta Vilho tajusi tuon ottaneen jotain alkoholin lisäksi.

Lisäksi hän tunnisti miehen.

Rummo.

"Mitä sä...täällä teet?"

"Sun takia Teurastaja ampu pomon ja ittesä!" Rummo ärähti ja tönäisi Vilhon seinää päin. Vilho ei olisi uskonut noin pienestä miehestä löytyvän noin paljon voimaa, ja hän ähkäisikin tuskaisesti päänsä kolahdettua kovaa pintaa vasten.

Se ei riittänyt miehelle, joka painoi toisella kädellään Vilhon seinään kiinni ja alkoi lyömään.

Tajuntansa rajumailla Vilho vielä kuuli, kuinka pistoolin lukko napsahti.

"Saatanan rakki.... Tais jäädä viimeseks hetkekses...."

"Ville?"

Rummo säpsähti, vilkaisi paikalle saapuneen miehen suuntaan. Vilho vaikersi jotain irvistäen lattialla ja pyyhki suutaan verestä. Rummo jäykistyi hetkeksi paikoilleen. Ampua ei tosiaankaan voinut tälläisessä ympäristössä, jäisi heti kiinni.

Rummo otti puukkonsa vyöltään ja survaisi sen makaavan miehen kylkeen. Vilho taipui mutkalle, huusi tuskaisesti, kunnes jäi puremaan huultaan.

Ovi kävi.

--

Urho tunsi itsensä niin avuttomaksi.

Hän olisi voinut estää tuota kaikkea tapahtumasta. Jos hän olisi vain nähnyt, jos hän ei olisi sokea....

Hän tyrskähti ja hautasi päänsä polviinsa.

Hoitohenkilökunta oli juuri saapunut ja Vilhon kyljen verenvuotoa yritettiin hiljentää. Vilho mutisi välillä jotain sekavaa ja huohotti.

"Mitä oikein tapahtui?" Ambulanssihoitaja kysyi, ensin Vilholta ja sitten Urholta. Vilho ei kyennyt kivuiltaan vastaamaan mitään selvästi. Tuskin olisi halunnutkaan.

"Mää en yhtikäs tierä.... Joku tääl käv.... Emmää ees aluks huoman...", Urho mutisi. Posket olivat märkiä kyynelistä. Hoitaja laski kätensä hänen olalleen rauhallisesti.

"Älä huoli. Me viedään kaveris hoitoon, ei hätä oo tämän pahempi. Kyllä se selviää."

Urho urahti vain jotain vastaukseksi.

Aamu koittaisi pian. Huoneiston ovi kävi toistamiseen sinä yönä kumeasti paukahtaen, ja Urho asettui makuuhuoneen nurkan hämärään.

[turinametsa]

Hietala osa 6

(Nimetön osa 6)

Genre: Rakkaus, nuoret

Fandom: Tuntematon Sotilas, Modern (lukio/nuoriso) AU

Hahmot/Paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon poikia, Yllätyslaivausta

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia.

Kirjoittaja: Metsässä turinoiva iltasatutäti

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172202104182/uusi-vuosi-hietala

Osa 6

Hitaasti elämä palasi entisille raiteilleen - ainakin melkein. Yhteinen asunto ja yhdessä asuminen tuntui mukavalta ratkaisulta. Sai olla vaikka koko ajan toisissaan kiinni ja tiesi koko ajan, missä toinen meni. Vilho todellakin oli pelännyt Urhon masentuvan. Kerran pari poika oli hänet säikäyttänyt apeudellaan. Mutta poika oli myös palautunut pian entisekseen, kun Vilho oli palannut hänen viereensä. Ainahan se siihen palasi. Oli hetken tekemässä omiaan, opiskelemassa tai jotain muuta, ja palasi sitten taas istumaan Urhon kylkeen kiinni. Ja siinä oli sitten heillä molemmilla mukava olla. Mutta Urho tiesi, että Vilholla oli myös rankkaa. Hän oli joka hetki huomaavinaan, kuinka levoton Vilho oli. Olihan se nyt melkoista, opiskella ja elää samaan aikaan, kun piti hyysäillä vaivaista. Urhoa hieman katkeralla tavalla huvitti. Omalla varomattomuudellaan hän oli pilannut herkän  toverinsa elämän. Muutamia kertoja Urho oli ajatellut pyytävänsä Vilhoa lähtemään ja jättämään hänet yksin, ja kerran tai kahdesti hän oli siihen asiaan muutamalla sanalla viitannut, vaikka se olikin raskasta. Raskasta sellaisen kuuleminen oli Vilhollekin, joka koki olevansa vastuussa toisen tapaturmasta. Urho muisti, kuinka Vilho oli yhtenä iltana itkenyt kännipäissään ja syytellyt itseään tapahtuneesta. Vilho oli tosiaankin alkanut käymään entistä enemmän baareissakin viikonloppuisin, ja tuli yleensä hienoisessa humalassa takaisin, mutta Urho antoi sen anteeksi. Hän kyllä tiesi, että Vilho tarvitsi jotain vastapainoa stressaavalle arjelle. Joka hetki piti olla auttamassa Urhoa ja vahtia tuota.... Urho painoi päätään. Tuntui kovin hyödyttömältä, varsinkin, kun mieleen tulvi ajatus siitä, kuinka hän ei pystynyt edes kävelemään portaita kunnolla alas ilman, että Vilho auttoi häntä siinä. Ja se hävetti. Iso ihminen, joka tarvitse taluttajaa joka asiassa. Mutta siitä huolimatta Urho oli myöskin onnellinen. Vilho oli uskollinen ja teki kaikkensa hänen puolestaan. Toki vähän liikaakin, mutta kuitenkin. Urho häpli jotain hyllyltä poimimaansa asiaa käsissään. Niin hän oli alkanut aina tekemään, jos oli vähääkään hermostunut. Ja se hieman ärsytti. Missäköhän Vilho nyt oli? Urho olisi todellakin halunnut halata miestä. Painautua vasten Vilhon lämmintä kehoa ja pesiä siinä kuin parhaassakin turvapaikassa. Mutta Vilhoa ei kuulunut. Asunto tuntui turhan hiljaiselta. Siitä huolimatta hän yritti. Nousi seisomaan, laski esineen käsistään vuoteelleen ja poistui makuuhuoneesta. "Vilho?" Hän kysähti, ja samassa jossain räsähti pahasti. Samassa työhuoneen ovi aukesi ja Vilho puuskahti: "Anteeksi. Ootsä kunnossa?" "Oon mää....Mitä sää teet?" "Vähä omiani...", Vilho sanahti ja otti toista kädestä kiinni. "Haluutsä jotain?" "Emmää mitä tartte. Mää va....alko ahdista hiljasuus. Emmää sua häiritä halunnu", Urho sanahti nopeasti ja Vilho kurtisti kulmiaan katsellessaan Urhon kasvoja huolestuneena. Pitkään Vilho oli hiljaa ja mietti mitä sanoisi, mutta lopulta hän vain kiskoi toisen mukanaan keittiöön. "Haluutsä kahvia?" "Emmää tartteis...", Urho yritti hymyillä. Äänensävy oli jotenkin....kuollut. Tylsä ja hiljainen. Ja siitähän Vilho huolestui kaksinverroin lisää. "Hei....Urho. Sanos mikä sulla on", hän pyysi hiljaa taas hetken hiljaisuuden jälkeen istutettuaan Urhon keittiön pöydän ääreen istumaan. Tuo hapuili sormiensa päillä pöytäliinaa selvästi levottomana. "Äh...Mul mikä o. Menisit va jatka hommias. Ei siittä mitä tule jos sää va mua hyysäilet." Urho yritti naurahtaa. Ja todellakin yritti, mutta Vilho kuuli sen vain surullisena inahduksena. "Kyllä mä nä...huomaan, että sulla joku on. Mikä on?" Vilhon ääni oli kummallisen vaativa. Aivan kuin jokin olisi pelottanut tuota. Urho nielaisi ja naputti pöytää. "No ku....Sul mene kaikki iha paskast. Vaa mu taki", poika sanahti vaimeasti ja Vilho kurotti ottaakseen tuota kädestä. "Ei men-" "Äl", Urho kielsi ja veti kättään kauemmas.

"Kyl mää tierän. Sää ole ni hirve levoton ku sää stressa kaikke. Opiskeluit ja rahaa ja kaik. Ja muaki." "No tietenki mä oon huolissa-" "Ni! Sää ole va huolissas kaikest! Sun pitäs silt rentoutu! Jos sää et te jotai su asiallisi, ni sä kyttäät mu vieres. Kyl sul omaki elämä o!" Toinen pysyi hiljaa niin kauan, että Urho ajatteli toisen poistuneen paikalta. Sen vuoksi hän jopa säpsähti, kun Vilho aloitti: "Urho. Mä ymmärrän kyllä, että sä oot huolissani musta. Iha samalla tavalla ku mä susta. Mutta mun takia sä oot tossa kunnossa. Jos mä oisin vahtinu, jos mä oisin sytyttäny ne, jos mä oisin ollu oikeesti aikuinen ja ottanu vastuun teistä, sä et olis tossa kunnossa. Kyllä minä susta vastuun kannan. Se on mun velvollisuus." Urho olisi halunnut väittää vastaan, muttei edes viitsinyt. Huokaisi vain turhautuneena. "Ja sitäpaitsi", Vilho huomautti tiukemmin. "Sä sanoit että mulla on mun oma elämä. Niin on, ja se istuu siinä mun edessä juur tällä hetkellä.  Minä tiiän, että sä välillä haluisit mun lähtevän. Mutta kun mä en hylkää sua enää, enkä anna minkään pahan enää tapahtua sulle. Mä haluun huolehtia susta ja....niin. Kun minä ihan oikeasti sinusta välitän." Urho kurtisti tummia kulmiaan ihmeissään, ja Vilho jatkoi: "Mä tiedän, että sä pelkäät sitä. Että mä lähtisin ja jättäisin sut. Mutta kun mä oon päättäny sen, että huolehin susta siihen asti kun on tarvis, mieluiten siitäkin pidemmälle. Jos sä vaan annat mun huolehtia." "Emmää haluis anta. On se kyl yht perkelet, ku ei iso ihmine osaa yksi ees kävel", Urho mutisi katkerammin ja Vilho nappasi hänen pöydällä lepäävän käden käteensä. "Urho. Se nyt vaan kuuluu tohon tilanteeseen, ku et oo vielä tottunu. Mä lupaan lopettaa liian huolehtimisen heti, kun sä pärjäät paremmin." "Enkö mää sit pärjä?" "Pärjääthän sinä. Ihan tavattoman hienosti. Rohkea poika", Vilho hymyili ja sipaisi Urhon hiuksia. Poika värähti ja yritti piilotella hymyä. "Oo jo hilja." Siltä erää se asia oli selvä.

Vaivaisessa parissa viikossa Urho oli taas valmis käymään koulua, ja koska Vilho oli onnistunut hommaamaan itsensä opettajaharjoitteluun samaan lukioon, ei Vilhon tarvinnut olla liikaa erossa Urhosta, joka tunsi olonsa melko epävarmaksi. Kenenkään muun kuin Vilhon seurassa hän ei ollut kahteen kuukauteen ollut, jonka vuoksi kouluun meneminen ahdisti hirveästi. Ja olihan sille syynsä. Kulkiessaan onnekseen tutulla käytävällä hän kuuli takaansa ihmetteleviä ja kauhistuneita henkäyksiä, mitkä saivat hänet tuntemaan olonsa oudoksi. Miettiköön mitä miettivät, sitä hän itselleen toisteli, mutta ei sekään auttanut. Vilhon hän tiesi vielä kulkevan vierellään rauhalliseen tahtiin. "Jos etitään pojat käsiin, ja saat olla niitten kanssa. Mä meen sitten omiin hommiini. Ja muista, että sä voit kyllä aina vaikka soittaa mulle, ku susta siltä tuntuu." Aivan kuin vanhempi olisi puhunut tarhaikäiselle lapselleen. Urhoa oksetti ja hän huokaisi: "Kyl mää koita pärjä.... Enkä mää sua häiritä viiti. Eiköhä Yrkkä tai Aatos auta jos jotai tulee...." "Varmasti", Vilho myönsi, ja seuraavan nurkan takaa pojat löytyivätkin löhöilemästä käytävälle raahatuilta objekteilta. "Kappas? Lepakko tuli", Janne haukotteli ja venytteli sohvalla. Yrjö loi tuohon vihaisen mulkaisun noustessaan Aatoksen viereltä. Pienempikin jätkä nosti päätään. "Ompa kiva nähä suaki", Yrjö sanahti ja halasi Urhoa vähän liian nopeasti, sillä tuo säpsähti lujasti. "Ahhah....Älä ilma ett varota. Mää säiky ni helvetist!" "Niin niin. Sori. Mut mitäs sä?" "Mitäpä....Totuttelen. Ei tää o kummosempaa ku alkaa tottua." Urho kuuli, kuinka Vilho sanahti jotain jollekulle ennen kuin lähti. Hieman häntä harmitti, joutuisihan hän olemaan hieman pitemmän aikaa ilman turvallista Villeä.

Yrjö istutti Urhon hänen ja Aatoksen viereen sohvalle, ja Urho asettui kuuntelemaan muiden juttuja.

Ei kenellekään heistä ollut mitään sen kummempia sattunut. Janne oli kehittänyt itseään siinä, missä oli hyvä. Lehto ja Risto olivat sopineet kauan sitten tulehtuneet välinsä täysin, ja Lehto oli vaihtanut lukioon. Nuo pesivätkin vierekkäin eräällä palikalla sulassa sovussa.

Matiaksen ja Viljaminkin välillä tuntui olevan meneillään jotain normaalista kaveruudesta poikkeavaa: nuo tökkivät koko ajan toisiaan, tönivät ja pyrkivät muutenkin kosketuksiin keskenään. Yrjö ja Aatos tuntuivat selvinneen viimeisimmästä draamastaan kunnialla. Johannes virnuili yksikseen kauempana muista puhelimelleen, sillä chattaili, tai oikeastaan "lähetteli laatuluokkaista kuvataiteen huvittavaa osaamista", Aarnen kanssa.

"Ootteks te muute nähneet vielä niitä uusia oppilaita?" Kysyi Risto hiljaa ja arasti. Kysymys aiheutti sen, että hetimmiten Lehto tuhahti halveksivasti. Risto vavahti ja vilkaisi pelokkaasti toista.

"Ei", Yrjö totesi olkiaan kohauttaen. "Missä lie piileskelevät."

"Uusia oppilait?" Urho kysähti ihmeissään.

"Niin.... Ne lakkautti sen naapurikunnan lukion. Oppilaat siirtyy tänne", selitti Viljami, joka yritti olla hihittämättä, kun häntä sylissä pitelevä Matias puhalteli hänen niskaansa.

"Aha...", Urho ähkäisi tummat kulmat mietteliäässä kurtussa.

Johannes nousi ja huikkasi muillekin:

"Tunti alkas, khihi.... Vaikka ette te halu sin mennä. Kaarnal o se sijainen."

"Voi helvetti", ärähti Yrjö, joka veti mukanaan Urhonkin ylös.

Heillä tosiaankin oli sijainen psykologiassa, sillä heidän aina niin positiivinen opettajansa Kaarna oli loukannut jalkansa näyttäessään esimerkkiä jäisellä tiellä kävelemisessä.

Heidän sijaisensa oli nimeltään Henrik Lammio, vaikka tuota kylläkin vain sukunimellä kutsuttiin, kuten kaikkia muitakin opettajia. Lammio oli kaikkien mielestä mahdottoman ärsyttävä, tylsä ja epäpätevä opettaja. Jossain matikantunnilla Lammion pätemisen olisi ymmärtänyt, mutta psykologian luokassa se oli ennenkuulumatonta.

Ja Lammion päteminen alkoi heti, kun pojat puoli minuuttia myöhässä luokkaan saapuivat:

"Ettekö te tienneet, ettei lukiossa ole soveliasta myöhästyä tunneilta?"

"Kyllä tiedettiin", hymähti Lehto, joka puhui yleensä muidenkin puolesta. Porukka oli vallannut takapenkit, eikä kellään yleensä ollut siihen mitään sanomista.

Paitsi nyt.

Lammio siristi silmiään.

"Mitä sanotte, jos annan asianne rehtorin käsiteltäväksi? Ja tulkaas kaikki takapenkkien pirut tänne eteen istumaan!"

Vastahakoisina pojat siirtyivät etupenkkiin, mulkoillen Lammiota kulmiensa alta.

Urho istui vaiteliaana Yrjön vieressä ja yritti kuunnella miehen vinkuvaa puhetta, kun tuo yritti selittää jotain aivojen toiminnasta. Eivät hänen aivonsa olleet todellakaan toiminnassa, kun ajatus harhaili Vilhoon.

Hän ei edes huomannut, kuinka Lammio oli lopettanut puhumisen ja kävellyt hänen eteensä.

"Eikö sinulla ole käytöstapoja? Aurinkolasit kuuluu ottaa pois sisätiloissa!"

Urho ei ennättänyt edes kieltää miestä, kun tuo jo kiskaisi tummat lasit pois Urhon kasvoilta.

Huomatessaan pojan silmien irvistävät arvet, Lammio kavahti rajusti taaksepäin.

"M....Mitä sinulle on...tapahtunut?!"

Urho nielaisi. Hän tunsi kymmenet silmäparit selässään sekä sen vaivaantuneen olon, mikä levisi jostain hänen vierestään. Urho avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Aatos ennätti ensin:

"Onnettomuus. Voan sehän ei sinulle kuulu."

Lammio alkoi punoittaa, ja hänestä selvästi näki, ettei hän kauaa kestäisi. Mutta ennen kuin Lammio räjähti, joka koputti oveen. Miehen olotila oli hetkessä poissa ja hän avasi luokan oven.

"Hei.... Anteeksi, mutta onks tää sattumoisin oikee luokka?"

Kysyjä oli vilkaspiirteinen, vaaleahiuksinen urheilijapoika, sen näki jo päällepäin. Pojalla oli kaverikin. Todella tumma ja vihaisen näköinen jätkä mulkoili luokkaan kaverinsa takaa, ja tuosta näki, ettei tuo olisi halunnut olla paikalle.

"Meillä on psykologian tunti kesken täällä.... Mitä luokkaa haette?" Lammio kysyi asiallisesti, mutta oppilaat huomasivat, kuinka tuon silmäkulmassa nyki elohiiri.

"Tätä luokkaa", vaaleampi poika naurahti ja he tulivat sisään.

Sivusilmällä luokassaistujia tarkkaillessaan tuo huomasi Urhon ja kohotti kulmiaan asettuessaan Johanneksen viereen.

"Mitäs tolle jätkälle o tapahtunu? Onks se sokee?"

Vaikka poika puhui hiljaa, supina kantautui koko hiljaisen tilan halki selvänä puheena.

Johannes oli hetken hiljaa, kunnes nyökkäsi.

"On se.... Sattu pikku onnettomuus."

"Oho!"

"No. Keitäs te kaksi olette?" Lammio kysyi istuunnuttuaan tietokoneensa taakse.

"Ah... Mä oon Ukko...Ukkola. Toi mun yrmy kaveri, se on Ilja Hellström."

"Ukko ja Ilja vai. Mitäs te täällä teette?"

"Mua kututaan Ukkolaksi, mut siis, me tultiin opiskelee. Meidän lukio lakkautettiin ja suurin osa opiskelijoista siirrettiin tänne", Ukkola selitti.

Urho kuunteli tulokkaiden ja Lammion keskustelua kulmat kurtussa. Niskaa vieläkin kuumotti, kun hän sai lasinsa Yrjöltä.

Ennen viimeistä tuntia Urho lähti käymään lokerollaan Aatoksen ja Yrjön seurassa. Koko päivä oli tuntunut mahdottoman raskaalta, kun oli pitänyt opettajille sokeuttaan selitellä. Olihan siitä koululle ilmoitettu, mutta kukaan ei tuntunut muistavan taikka tajuavan, että asia todellakin oli niin. Ja päivästä oli tullut entistä raskaampi, kun Urho ei ollut ennättänyt tapaamaan Vilhoa, kun Vilholla oli ollut niin kova kiire. Mitäköhän se edes teki, kun ei pitänyt ollenkaan tunteja? Istuiko se vain opettajienhuoneessa kahvilla?

Urho ei huomannut, kuinka vahingossa käveli jotakuta päin, ennen kuin törmäyksen uhriksi joutunut poika huudahti:

"Hei!"

"Oho anteks!" Urho ähkäisi ja vetäytyi kauemmas, yrittäen kääntää päätään älähdyksen suuntaan.

Toinen oli hetken hiljaa ja Yrjö sekä Aatos näkivät, kuinka tuo tuijotti Urhoa täysin vakavana.

"Ei...se mitään. Ymmärrän kyllä. Mitä sinulle on tapahtunut?" Poika kysyi mahdottoman asiallisella ja kuivakalla äänellä, mutta pojan ilmeestä loisti myötätunto vammautunutta kohtaan. Urho hymyili levottomasti.

"Eh.... Mitä ny vähä sattu pikku juttu Uutena vuoten...."

"Sori, mut Urho ei tyk-", Yrjö oli murahtamassa väliin, sillä huomasi tuntemattoman olevan oikein rikkaan porukan lapsi (jollaisista Yrjö ei pitänyt).

"Ai että. Tarvitsetko apua jossain? Kyllä minä autan mielelläni! Voisit varmasti kertoa minulle jotain lukiostanne.... Olen muuten Jorma, Jorma Kariluoto. Vaihdoin lukiota, kun entinen oppilaitokseni lakkautettiin."

Yrjö ja Aatos tuijottivat toisiaan, ja sitten Jormaksi esittäytynyttä poikaa tyhminä.

Urho nielaisi.

"Emmää hirvest apu tartte, mut kiitti va.... Ja tervetuloa. Kai tää o iha kiv paik...."

"Mikä sinun nimesi on?" Jorma kysyi hymyillen.

"Urhohan se.... Urho Hietane", Urho naurahti vähän vaivaantuneena.

Heille kävi ilmi, että Jorma olisi samalla kurssilla heidän kanssaan, jonka vuoksi tuo liittäytyi heidän seuraansa löytääkseen oikean paikan. Samalla sattui niin, että Jorma löysi Urhosta uuden ystävän itselleen, sille nuo tulivat melko hyvin juttuun. Jorma jopa onnistui naurattamaan Urhoa historiantunnilla niin, ettei opiskelusta tullut yhtään mitään.

Vilho liittyi koulun loputtua poikien seuraan lukion etukatoksessa. Heti ensimmäiseksi hän huomasi   kaksi vierasta jätkää, toisen, vaaleamman, naureskelemassa Johanneksen kanssa sekä tummemman pojan Urhon vierellä. Ja toisekseen hän huomasi Urhon leveän hymyn sekä tuon luona hengailevan pojan käden, joka roikkui kovin toverillisesti Urhon olilla.

Vilho kurtisti kulmiaan ja tervehti muita vaiteliaasti, pitäen katseensa kuitenkin tiukasti Urhossa.

Yleensä Urho oli aavistellut Vilhon katselevan itseään, mutta nyt tuo ei edes huomannut hänen tuloaan.

Vilho nielaisi huomaamattomasti ja vilkaisi Yrjön sekä Aatoksen suuntaan, jotka kaulailivat urakalla.  Siitä rohkaistuneena hän siirtyi Urhon sekä tuntemattoman pojan tykö.

"Hei", hän sanahti ja Urho käänsi päätään hänen suuntaansa.

"Ai Ville! Sää tulitki jo! Täs o muute Jorma!"

"Jorma?" Vilho toisti kysyvästi. Mistäs toinen jonkun Jorman tunsi?

"Ni! Se o uus tääl."

"Hyvää päivää", Jorma hymyili Vilholle, ja Vilhon teki mieli vain nostaa tuon käsi pois Urhon ympäriltä. Pitkään he katsoivat toisiaan silmiin, Vilho ja Jorma, mittailivat toisiaan katseillaan, ja kun Vilho hieman siristi silmiään, laskeutui Jorman käsi alas Urhon hartioilta. Aivan kuin tuo olisi ymmärtänyt yskän.

"Anteeksi. En tiennyt, että teidän välillänne on jotain", Jorma sanoi ärsyttävän asiallisella tyylillään.

"Mm. Mikäs siinä."

Urho naureskeli hermostuneesti huomatessaan ympäriltään kummallisen levottomuudentunteen. Vilho kuulosti töykeältä, vaikka ainahan se käyttäytyi ystävällisesti. Urho tunsi, kuinka Vilho kietoi varovasti sormensa hänen sormiensa lomaan.

**

Vilho ja Jorma tutustuivat Urhon kautta nopeasti. Vilholle oli muutamassa päivässä selvinnyt täysin, ettei Jorma yrittäisi viedä Urhoa häneltä. Syyttä suotta Vilho oli säikähtänyt ja ollut niinkin mustasukkainen, että oli illalla ärähtänyt jotain ilkeää Urholle. Urho ei ollut loukkaantunut, vain hieman kummastunut. Ja ärähdys menikin vain huonon päivän piikkiin.

Mutta jotain heidän välillään kuitenkin tapahtui.

Vilho ja Urho alkoivat etääntyä toisistaan, ja Urhon paikalle tuli Jorma. Ja tietenkin Urho oli tiedottomana asiasta, sillä Vilho ei antanut asian tulla julki. Sillä se olisi sattunut. Aivan liikaa. Urhon läheisyydessäkin Vilho ja Jorma saattoivat halata, mutta kukaan ei sanonut mitään, vaikka sanottavaa olisi varmasti ollut. Kaikki olivat vain olevinaan, Rahikainen kiinnitti Urhon huomion johonkin muuhun, ja Vilho ja Jorma saivat olla rauhassa.

Vilhon kanssa Jorma jopa menetti poikuutensa, kun nuo olivat käyneet eräänä viikonloppuna ryyppäämässä ja eksyneet Jorman kämpille.

Urholle siitä ei oltu kerrottu, eikä asiasta ollenkaan puhuttu, vaikka se jopa yleisesti tiedettiin. Vilhoa juttu hävetti, sillä hän oli alkanut miettimään tekosiaan.

Millä oikeudella hän oli antanut itsensä kiinnostua Jormasta ja hakemaan lohtua tuosta? Olihan hänellä Urho, ja Urhoa hän rakasti. Vaikkei olisi halunnut rakastaa, niin siitä huolimatta rakasti.

Vilho istui työpöytänsä ääressä ja naputteli kynänpäätä levottomasti paperia vasten. Välillä hän vilkaisi läppäriään, jonka näytöllä loisteli työhakemus. Mutta siihen Vilho ei voinut keskittyä. Hän oli liian hermostunut.

Urho oli luultavasti mennyt jo nukkumaan. Vilho kurtisteli kulmiaan ja löi läppärinsä kiinni. Ehkä hänenkin olisi parempi asettua työhuoneeksi varatun tilan sohvalle koisimaan.

Juuri kun hän oli painumassa sohvalle, kuului makuuhuoneen suunnalta omituinen kirskahdus. Aivan kuin kuoleva sika olisi rääkäissyt, tai aivan kuin pieni lapsi yrittäisi olla itkemättä.

Vilho hyppäsi ylös ja harppoi ulos työhuoneesta, suoraan makuuhuoneen ovelle. Se oli kiinni, mutta huoneesta kuului vaimeita niiskauksia.

Mies avasi oven varovasti.

"Urho.... Oletko kunnossa?"

Poika käänsi silmättömät, rujot kasvonsa miehen äänen suuntaan.

"Mul...mikä o...."

Vilho tuijotti toista hiljaisena, kunnes tuli vuoteen reunalle istumaan.

"Urho. Kerro nyt.... Onko jotain sattunut?"

Poika niiskahti.

"Ei o. Me vaa...pois. Kaik o iha hyvi...."

Yrittikö Urho jopa hymyillä iloisesti? Vilho huomasi sydämensä hakkaavan, ja sydämen tahti kiihtyi, kun pojan hymynpoikanen vääntyi tuskaiseksi irvistykseksi ja tuon huulien välistä karkasi ilmoille hienoinen parahdus, joka muistutti ennemminkin kuolevan korahdusta.

"Urho", Vilho vaati ja nosti kätensä pojan poskille. "Mikä on?"

Urho värisi, muttei yrittänyt vetäytyä kauemmas. Laski vain kasvojaan alaspäin.

"Kyl mää tierän.... Ett sää vehtaat sen yhe pojan kaa. Jorman."

Toinen säpsähti ja vetäytyi itse kauemmas sokeasta. Mistä Urho tiesi?

"Täh....?" Hän ähkäisi ja Urho tyrskähti taas.

"Mee pois.... Ei siin mitä.... Ei se mun asia oo....."

"Mistä.... Kuka sulle on sellaista kertonut?"

"Yrkkä. Sehä sen totes....."

Vilho nielaisi ja nousi seisomaan. Ei hän kuitenkaan kyennyt lähtemään, seisoi vain selin toiseen sydän kurkussaan. Miehestä tuntui, että hän oli tehnyt elämääkin suuremman virheen. Mitä hän oli mennytkään tekemään?

Pitäisikö hänen vain mennä, lähteä? Vaikka baariin tai jonnekin muualle, vaikka juomaan itsensä hengiltä.

Urho asettui petiin niin, että sai haudattua kasvonsa tyynyyn ja Vilho kääntyi katsomaan toista. Hänen henkeään ahdisti, kun hän tajusi, millaista tuskaa toiselle aiheutti. Olihan hän tiennyt, mitä tapahtuisi, jos asia kävisi ilmi.

Vilho istahti takaisin pojan viereen laskien kätensä Urhon olalle. Olisi luullut pojan ravistavan sen kauemmas, mutta luultavasti tuo oli niin väsynyt ja turhaantunut, ettei jaksanut.

Urho ei sanonutkaan mitään, värisi vain Vilhon käden alla.

"Urho.... Anna anteeksi", Vilho sanahti hiljaa. Ääntä hädistuskin kuului, niin tiukassa se jokin tunnetukos hänen kurkussaan oli.

"Ann ol...."

"Mä oon pahoillani. Emmä tarkottanu."

Urho inahti tyynyyn.

"Äl viiti. Mee vaa....Kyl mää ymmärrä...."

"Ei tää oo oikee hetki puhua tästä, mut...kyllä sä tiedät että mä rakastan sua", Vilho yritti kumartuessaan lähemmäs Urhon kasvoja. Mutta siitä tempusta, tai niistä sanoista, Urho suuttui. Poika hyppäsi istualleen ja huusi suoraan päin Vilhon kasvoja:

"Vai rakastat?! Mit helvettii se sit ol? Juu, sää oli kännis, mut jumalaut, silt!"

Vilho säpsähti rajusti ja katseli toisen tuskasta vääristyneitä kasvoja hieman kauhistuneita. Niiden ilmeestä tuli kivuliaasti mieleen se, mitä Uutena vuotena tapahtui. Vain se kaikki veri Urhon kasvoilta puuttuikin.

"Hei.... Mä oikeesti kadun sitä. En mä...tarkottanu", Vilho yrähti ääni värähtäen. Ei häneltäkään ollut itku enää kaukana.

Urho huokaisi vain taas kerran ja painoi päätään.

"Ei siin mitää.... Iha oikiast. Tee mitä teet. Mit se mul...kuuluu...."

"Oisko sun parempi nukkua jo? On jo myöhä...", Vilho ehdotti vaimeasti. Hän halusi paeta tilanteesta. Lähtisi vaikka yöksi kuljeskelemaan ulos.  

Urho myöntyi ja painui maaten. Vilho veti peiton tuon päälle ja kumartui suukottaakseen pojan otsaa. Urho ei vastustellut, tuhahti vain kiukkuisesti.

"Mää ni vihaan sua...", poika sanahti vielä hiljaa, ennen kuin Vilho asteli ulos huoneesta.

Hän meni suoraan eteiseen, kiskoi takkinsa niskaansa ja katosi pian ulos.

Kirpeässä pakkassäässä hän vajosi ajatuksiinsa niin, ettei edes kuullut valotonta tietä ylittäessään lähestyvän rekan ääntä.

// Ps. Kiitos @nic-boii siittä ficciini liittyvästä artista, itken vieläkin sen takia ❤ 

[turinametsa]