#kookoon pojat

[demonfowl]

19-Hymy

Schjerfbeckin Toipilasta mukaillen. Hietanen on elossa ja kuntoutumassa ja kookoon pojat käy sitä kattomassa :")))

[suohonsotkettu]

Kookoon pojat ja Taylor Swiftin Anti Hero

[turinametsa]

Hietala osa 6

(Nimetön osa 6)

Genre: Rakkaus, nuoret

Fandom: Tuntematon Sotilas, Modern (lukio/nuoriso) AU

Hahmot/Paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon poikia, Yllätyslaivausta

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia.

Kirjoittaja: Metsässä turinoiva iltasatutäti

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172202104182/uusi-vuosi-hietala

Osa 6

Hitaasti elämä palasi entisille raiteilleen - ainakin melkein. Yhteinen asunto ja yhdessä asuminen tuntui mukavalta ratkaisulta. Sai olla vaikka koko ajan toisissaan kiinni ja tiesi koko ajan, missä toinen meni. Vilho todellakin oli pelännyt Urhon masentuvan. Kerran pari poika oli hänet säikäyttänyt apeudellaan. Mutta poika oli myös palautunut pian entisekseen, kun Vilho oli palannut hänen viereensä. Ainahan se siihen palasi. Oli hetken tekemässä omiaan, opiskelemassa tai jotain muuta, ja palasi sitten taas istumaan Urhon kylkeen kiinni. Ja siinä oli sitten heillä molemmilla mukava olla. Mutta Urho tiesi, että Vilholla oli myös rankkaa. Hän oli joka hetki huomaavinaan, kuinka levoton Vilho oli. Olihan se nyt melkoista, opiskella ja elää samaan aikaan, kun piti hyysäillä vaivaista. Urhoa hieman katkeralla tavalla huvitti. Omalla varomattomuudellaan hän oli pilannut herkän  toverinsa elämän. Muutamia kertoja Urho oli ajatellut pyytävänsä Vilhoa lähtemään ja jättämään hänet yksin, ja kerran tai kahdesti hän oli siihen asiaan muutamalla sanalla viitannut, vaikka se olikin raskasta. Raskasta sellaisen kuuleminen oli Vilhollekin, joka koki olevansa vastuussa toisen tapaturmasta. Urho muisti, kuinka Vilho oli yhtenä iltana itkenyt kännipäissään ja syytellyt itseään tapahtuneesta. Vilho oli tosiaankin alkanut käymään entistä enemmän baareissakin viikonloppuisin, ja tuli yleensä hienoisessa humalassa takaisin, mutta Urho antoi sen anteeksi. Hän kyllä tiesi, että Vilho tarvitsi jotain vastapainoa stressaavalle arjelle. Joka hetki piti olla auttamassa Urhoa ja vahtia tuota.... Urho painoi päätään. Tuntui kovin hyödyttömältä, varsinkin, kun mieleen tulvi ajatus siitä, kuinka hän ei pystynyt edes kävelemään portaita kunnolla alas ilman, että Vilho auttoi häntä siinä. Ja se hävetti. Iso ihminen, joka tarvitse taluttajaa joka asiassa. Mutta siitä huolimatta Urho oli myöskin onnellinen. Vilho oli uskollinen ja teki kaikkensa hänen puolestaan. Toki vähän liikaakin, mutta kuitenkin. Urho häpli jotain hyllyltä poimimaansa asiaa käsissään. Niin hän oli alkanut aina tekemään, jos oli vähääkään hermostunut. Ja se hieman ärsytti. Missäköhän Vilho nyt oli? Urho olisi todellakin halunnut halata miestä. Painautua vasten Vilhon lämmintä kehoa ja pesiä siinä kuin parhaassakin turvapaikassa. Mutta Vilhoa ei kuulunut. Asunto tuntui turhan hiljaiselta. Siitä huolimatta hän yritti. Nousi seisomaan, laski esineen käsistään vuoteelleen ja poistui makuuhuoneesta. "Vilho?" Hän kysähti, ja samassa jossain räsähti pahasti. Samassa työhuoneen ovi aukesi ja Vilho puuskahti: "Anteeksi. Ootsä kunnossa?" "Oon mää....Mitä sää teet?" "Vähä omiani...", Vilho sanahti ja otti toista kädestä kiinni. "Haluutsä jotain?" "Emmää mitä tartte. Mää va....alko ahdista hiljasuus. Emmää sua häiritä halunnu", Urho sanahti nopeasti ja Vilho kurtisti kulmiaan katsellessaan Urhon kasvoja huolestuneena. Pitkään Vilho oli hiljaa ja mietti mitä sanoisi, mutta lopulta hän vain kiskoi toisen mukanaan keittiöön. "Haluutsä kahvia?" "Emmää tartteis...", Urho yritti hymyillä. Äänensävy oli jotenkin....kuollut. Tylsä ja hiljainen. Ja siitähän Vilho huolestui kaksinverroin lisää. "Hei....Urho. Sanos mikä sulla on", hän pyysi hiljaa taas hetken hiljaisuuden jälkeen istutettuaan Urhon keittiön pöydän ääreen istumaan. Tuo hapuili sormiensa päillä pöytäliinaa selvästi levottomana. "Äh...Mul mikä o. Menisit va jatka hommias. Ei siittä mitä tule jos sää va mua hyysäilet." Urho yritti naurahtaa. Ja todellakin yritti, mutta Vilho kuuli sen vain surullisena inahduksena. "Kyllä mä nä...huomaan, että sulla joku on. Mikä on?" Vilhon ääni oli kummallisen vaativa. Aivan kuin jokin olisi pelottanut tuota. Urho nielaisi ja naputti pöytää. "No ku....Sul mene kaikki iha paskast. Vaa mu taki", poika sanahti vaimeasti ja Vilho kurotti ottaakseen tuota kädestä. "Ei men-" "Äl", Urho kielsi ja veti kättään kauemmas.

"Kyl mää tierän. Sää ole ni hirve levoton ku sää stressa kaikke. Opiskeluit ja rahaa ja kaik. Ja muaki." "No tietenki mä oon huolissa-" "Ni! Sää ole va huolissas kaikest! Sun pitäs silt rentoutu! Jos sää et te jotai su asiallisi, ni sä kyttäät mu vieres. Kyl sul omaki elämä o!" Toinen pysyi hiljaa niin kauan, että Urho ajatteli toisen poistuneen paikalta. Sen vuoksi hän jopa säpsähti, kun Vilho aloitti: "Urho. Mä ymmärrän kyllä, että sä oot huolissani musta. Iha samalla tavalla ku mä susta. Mutta mun takia sä oot tossa kunnossa. Jos mä oisin vahtinu, jos mä oisin sytyttäny ne, jos mä oisin ollu oikeesti aikuinen ja ottanu vastuun teistä, sä et olis tossa kunnossa. Kyllä minä susta vastuun kannan. Se on mun velvollisuus." Urho olisi halunnut väittää vastaan, muttei edes viitsinyt. Huokaisi vain turhautuneena. "Ja sitäpaitsi", Vilho huomautti tiukemmin. "Sä sanoit että mulla on mun oma elämä. Niin on, ja se istuu siinä mun edessä juur tällä hetkellä.  Minä tiiän, että sä välillä haluisit mun lähtevän. Mutta kun mä en hylkää sua enää, enkä anna minkään pahan enää tapahtua sulle. Mä haluun huolehtia susta ja....niin. Kun minä ihan oikeasti sinusta välitän." Urho kurtisti tummia kulmiaan ihmeissään, ja Vilho jatkoi: "Mä tiedän, että sä pelkäät sitä. Että mä lähtisin ja jättäisin sut. Mutta kun mä oon päättäny sen, että huolehin susta siihen asti kun on tarvis, mieluiten siitäkin pidemmälle. Jos sä vaan annat mun huolehtia." "Emmää haluis anta. On se kyl yht perkelet, ku ei iso ihmine osaa yksi ees kävel", Urho mutisi katkerammin ja Vilho nappasi hänen pöydällä lepäävän käden käteensä. "Urho. Se nyt vaan kuuluu tohon tilanteeseen, ku et oo vielä tottunu. Mä lupaan lopettaa liian huolehtimisen heti, kun sä pärjäät paremmin." "Enkö mää sit pärjä?" "Pärjääthän sinä. Ihan tavattoman hienosti. Rohkea poika", Vilho hymyili ja sipaisi Urhon hiuksia. Poika värähti ja yritti piilotella hymyä. "Oo jo hilja." Siltä erää se asia oli selvä.

Vaivaisessa parissa viikossa Urho oli taas valmis käymään koulua, ja koska Vilho oli onnistunut hommaamaan itsensä opettajaharjoitteluun samaan lukioon, ei Vilhon tarvinnut olla liikaa erossa Urhosta, joka tunsi olonsa melko epävarmaksi. Kenenkään muun kuin Vilhon seurassa hän ei ollut kahteen kuukauteen ollut, jonka vuoksi kouluun meneminen ahdisti hirveästi. Ja olihan sille syynsä. Kulkiessaan onnekseen tutulla käytävällä hän kuuli takaansa ihmetteleviä ja kauhistuneita henkäyksiä, mitkä saivat hänet tuntemaan olonsa oudoksi. Miettiköön mitä miettivät, sitä hän itselleen toisteli, mutta ei sekään auttanut. Vilhon hän tiesi vielä kulkevan vierellään rauhalliseen tahtiin. "Jos etitään pojat käsiin, ja saat olla niitten kanssa. Mä meen sitten omiin hommiini. Ja muista, että sä voit kyllä aina vaikka soittaa mulle, ku susta siltä tuntuu." Aivan kuin vanhempi olisi puhunut tarhaikäiselle lapselleen. Urhoa oksetti ja hän huokaisi: "Kyl mää koita pärjä.... Enkä mää sua häiritä viiti. Eiköhä Yrkkä tai Aatos auta jos jotai tulee...." "Varmasti", Vilho myönsi, ja seuraavan nurkan takaa pojat löytyivätkin löhöilemästä käytävälle raahatuilta objekteilta. "Kappas? Lepakko tuli", Janne haukotteli ja venytteli sohvalla. Yrjö loi tuohon vihaisen mulkaisun noustessaan Aatoksen viereltä. Pienempikin jätkä nosti päätään. "Ompa kiva nähä suaki", Yrjö sanahti ja halasi Urhoa vähän liian nopeasti, sillä tuo säpsähti lujasti. "Ahhah....Älä ilma ett varota. Mää säiky ni helvetist!" "Niin niin. Sori. Mut mitäs sä?" "Mitäpä....Totuttelen. Ei tää o kummosempaa ku alkaa tottua." Urho kuuli, kuinka Vilho sanahti jotain jollekulle ennen kuin lähti. Hieman häntä harmitti, joutuisihan hän olemaan hieman pitemmän aikaa ilman turvallista Villeä.

Yrjö istutti Urhon hänen ja Aatoksen viereen sohvalle, ja Urho asettui kuuntelemaan muiden juttuja.

Ei kenellekään heistä ollut mitään sen kummempia sattunut. Janne oli kehittänyt itseään siinä, missä oli hyvä. Lehto ja Risto olivat sopineet kauan sitten tulehtuneet välinsä täysin, ja Lehto oli vaihtanut lukioon. Nuo pesivätkin vierekkäin eräällä palikalla sulassa sovussa.

Matiaksen ja Viljaminkin välillä tuntui olevan meneillään jotain normaalista kaveruudesta poikkeavaa: nuo tökkivät koko ajan toisiaan, tönivät ja pyrkivät muutenkin kosketuksiin keskenään. Yrjö ja Aatos tuntuivat selvinneen viimeisimmästä draamastaan kunnialla. Johannes virnuili yksikseen kauempana muista puhelimelleen, sillä chattaili, tai oikeastaan "lähetteli laatuluokkaista kuvataiteen huvittavaa osaamista", Aarnen kanssa.

"Ootteks te muute nähneet vielä niitä uusia oppilaita?" Kysyi Risto hiljaa ja arasti. Kysymys aiheutti sen, että hetimmiten Lehto tuhahti halveksivasti. Risto vavahti ja vilkaisi pelokkaasti toista.

"Ei", Yrjö totesi olkiaan kohauttaen. "Missä lie piileskelevät."

"Uusia oppilait?" Urho kysähti ihmeissään.

"Niin.... Ne lakkautti sen naapurikunnan lukion. Oppilaat siirtyy tänne", selitti Viljami, joka yritti olla hihittämättä, kun häntä sylissä pitelevä Matias puhalteli hänen niskaansa.

"Aha...", Urho ähkäisi tummat kulmat mietteliäässä kurtussa.

Johannes nousi ja huikkasi muillekin:

"Tunti alkas, khihi.... Vaikka ette te halu sin mennä. Kaarnal o se sijainen."

"Voi helvetti", ärähti Yrjö, joka veti mukanaan Urhonkin ylös.

Heillä tosiaankin oli sijainen psykologiassa, sillä heidän aina niin positiivinen opettajansa Kaarna oli loukannut jalkansa näyttäessään esimerkkiä jäisellä tiellä kävelemisessä.

Heidän sijaisensa oli nimeltään Henrik Lammio, vaikka tuota kylläkin vain sukunimellä kutsuttiin, kuten kaikkia muitakin opettajia. Lammio oli kaikkien mielestä mahdottoman ärsyttävä, tylsä ja epäpätevä opettaja. Jossain matikantunnilla Lammion pätemisen olisi ymmärtänyt, mutta psykologian luokassa se oli ennenkuulumatonta.

Ja Lammion päteminen alkoi heti, kun pojat puoli minuuttia myöhässä luokkaan saapuivat:

"Ettekö te tienneet, ettei lukiossa ole soveliasta myöhästyä tunneilta?"

"Kyllä tiedettiin", hymähti Lehto, joka puhui yleensä muidenkin puolesta. Porukka oli vallannut takapenkit, eikä kellään yleensä ollut siihen mitään sanomista.

Paitsi nyt.

Lammio siristi silmiään.

"Mitä sanotte, jos annan asianne rehtorin käsiteltäväksi? Ja tulkaas kaikki takapenkkien pirut tänne eteen istumaan!"

Vastahakoisina pojat siirtyivät etupenkkiin, mulkoillen Lammiota kulmiensa alta.

Urho istui vaiteliaana Yrjön vieressä ja yritti kuunnella miehen vinkuvaa puhetta, kun tuo yritti selittää jotain aivojen toiminnasta. Eivät hänen aivonsa olleet todellakaan toiminnassa, kun ajatus harhaili Vilhoon.

Hän ei edes huomannut, kuinka Lammio oli lopettanut puhumisen ja kävellyt hänen eteensä.

"Eikö sinulla ole käytöstapoja? Aurinkolasit kuuluu ottaa pois sisätiloissa!"

Urho ei ennättänyt edes kieltää miestä, kun tuo jo kiskaisi tummat lasit pois Urhon kasvoilta.

Huomatessaan pojan silmien irvistävät arvet, Lammio kavahti rajusti taaksepäin.

"M....Mitä sinulle on...tapahtunut?!"

Urho nielaisi. Hän tunsi kymmenet silmäparit selässään sekä sen vaivaantuneen olon, mikä levisi jostain hänen vierestään. Urho avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Aatos ennätti ensin:

"Onnettomuus. Voan sehän ei sinulle kuulu."

Lammio alkoi punoittaa, ja hänestä selvästi näki, ettei hän kauaa kestäisi. Mutta ennen kuin Lammio räjähti, joka koputti oveen. Miehen olotila oli hetkessä poissa ja hän avasi luokan oven.

"Hei.... Anteeksi, mutta onks tää sattumoisin oikee luokka?"

Kysyjä oli vilkaspiirteinen, vaaleahiuksinen urheilijapoika, sen näki jo päällepäin. Pojalla oli kaverikin. Todella tumma ja vihaisen näköinen jätkä mulkoili luokkaan kaverinsa takaa, ja tuosta näki, ettei tuo olisi halunnut olla paikalle.

"Meillä on psykologian tunti kesken täällä.... Mitä luokkaa haette?" Lammio kysyi asiallisesti, mutta oppilaat huomasivat, kuinka tuon silmäkulmassa nyki elohiiri.

"Tätä luokkaa", vaaleampi poika naurahti ja he tulivat sisään.

Sivusilmällä luokassaistujia tarkkaillessaan tuo huomasi Urhon ja kohotti kulmiaan asettuessaan Johanneksen viereen.

"Mitäs tolle jätkälle o tapahtunu? Onks se sokee?"

Vaikka poika puhui hiljaa, supina kantautui koko hiljaisen tilan halki selvänä puheena.

Johannes oli hetken hiljaa, kunnes nyökkäsi.

"On se.... Sattu pikku onnettomuus."

"Oho!"

"No. Keitäs te kaksi olette?" Lammio kysyi istuunnuttuaan tietokoneensa taakse.

"Ah... Mä oon Ukko...Ukkola. Toi mun yrmy kaveri, se on Ilja Hellström."

"Ukko ja Ilja vai. Mitäs te täällä teette?"

"Mua kututaan Ukkolaksi, mut siis, me tultiin opiskelee. Meidän lukio lakkautettiin ja suurin osa opiskelijoista siirrettiin tänne", Ukkola selitti.

Urho kuunteli tulokkaiden ja Lammion keskustelua kulmat kurtussa. Niskaa vieläkin kuumotti, kun hän sai lasinsa Yrjöltä.

Ennen viimeistä tuntia Urho lähti käymään lokerollaan Aatoksen ja Yrjön seurassa. Koko päivä oli tuntunut mahdottoman raskaalta, kun oli pitänyt opettajille sokeuttaan selitellä. Olihan siitä koululle ilmoitettu, mutta kukaan ei tuntunut muistavan taikka tajuavan, että asia todellakin oli niin. Ja päivästä oli tullut entistä raskaampi, kun Urho ei ollut ennättänyt tapaamaan Vilhoa, kun Vilholla oli ollut niin kova kiire. Mitäköhän se edes teki, kun ei pitänyt ollenkaan tunteja? Istuiko se vain opettajienhuoneessa kahvilla?

Urho ei huomannut, kuinka vahingossa käveli jotakuta päin, ennen kuin törmäyksen uhriksi joutunut poika huudahti:

"Hei!"

"Oho anteks!" Urho ähkäisi ja vetäytyi kauemmas, yrittäen kääntää päätään älähdyksen suuntaan.

Toinen oli hetken hiljaa ja Yrjö sekä Aatos näkivät, kuinka tuo tuijotti Urhoa täysin vakavana.

"Ei...se mitään. Ymmärrän kyllä. Mitä sinulle on tapahtunut?" Poika kysyi mahdottoman asiallisella ja kuivakalla äänellä, mutta pojan ilmeestä loisti myötätunto vammautunutta kohtaan. Urho hymyili levottomasti.

"Eh.... Mitä ny vähä sattu pikku juttu Uutena vuoten...."

"Sori, mut Urho ei tyk-", Yrjö oli murahtamassa väliin, sillä huomasi tuntemattoman olevan oikein rikkaan porukan lapsi (jollaisista Yrjö ei pitänyt).

"Ai että. Tarvitsetko apua jossain? Kyllä minä autan mielelläni! Voisit varmasti kertoa minulle jotain lukiostanne.... Olen muuten Jorma, Jorma Kariluoto. Vaihdoin lukiota, kun entinen oppilaitokseni lakkautettiin."

Yrjö ja Aatos tuijottivat toisiaan, ja sitten Jormaksi esittäytynyttä poikaa tyhminä.

Urho nielaisi.

"Emmää hirvest apu tartte, mut kiitti va.... Ja tervetuloa. Kai tää o iha kiv paik...."

"Mikä sinun nimesi on?" Jorma kysyi hymyillen.

"Urhohan se.... Urho Hietane", Urho naurahti vähän vaivaantuneena.

Heille kävi ilmi, että Jorma olisi samalla kurssilla heidän kanssaan, jonka vuoksi tuo liittäytyi heidän seuraansa löytääkseen oikean paikan. Samalla sattui niin, että Jorma löysi Urhosta uuden ystävän itselleen, sille nuo tulivat melko hyvin juttuun. Jorma jopa onnistui naurattamaan Urhoa historiantunnilla niin, ettei opiskelusta tullut yhtään mitään.

Vilho liittyi koulun loputtua poikien seuraan lukion etukatoksessa. Heti ensimmäiseksi hän huomasi   kaksi vierasta jätkää, toisen, vaaleamman, naureskelemassa Johanneksen kanssa sekä tummemman pojan Urhon vierellä. Ja toisekseen hän huomasi Urhon leveän hymyn sekä tuon luona hengailevan pojan käden, joka roikkui kovin toverillisesti Urhon olilla.

Vilho kurtisti kulmiaan ja tervehti muita vaiteliaasti, pitäen katseensa kuitenkin tiukasti Urhossa.

Yleensä Urho oli aavistellut Vilhon katselevan itseään, mutta nyt tuo ei edes huomannut hänen tuloaan.

Vilho nielaisi huomaamattomasti ja vilkaisi Yrjön sekä Aatoksen suuntaan, jotka kaulailivat urakalla.  Siitä rohkaistuneena hän siirtyi Urhon sekä tuntemattoman pojan tykö.

"Hei", hän sanahti ja Urho käänsi päätään hänen suuntaansa.

"Ai Ville! Sää tulitki jo! Täs o muute Jorma!"

"Jorma?" Vilho toisti kysyvästi. Mistäs toinen jonkun Jorman tunsi?

"Ni! Se o uus tääl."

"Hyvää päivää", Jorma hymyili Vilholle, ja Vilhon teki mieli vain nostaa tuon käsi pois Urhon ympäriltä. Pitkään he katsoivat toisiaan silmiin, Vilho ja Jorma, mittailivat toisiaan katseillaan, ja kun Vilho hieman siristi silmiään, laskeutui Jorman käsi alas Urhon hartioilta. Aivan kuin tuo olisi ymmärtänyt yskän.

"Anteeksi. En tiennyt, että teidän välillänne on jotain", Jorma sanoi ärsyttävän asiallisella tyylillään.

"Mm. Mikäs siinä."

Urho naureskeli hermostuneesti huomatessaan ympäriltään kummallisen levottomuudentunteen. Vilho kuulosti töykeältä, vaikka ainahan se käyttäytyi ystävällisesti. Urho tunsi, kuinka Vilho kietoi varovasti sormensa hänen sormiensa lomaan.

**

Vilho ja Jorma tutustuivat Urhon kautta nopeasti. Vilholle oli muutamassa päivässä selvinnyt täysin, ettei Jorma yrittäisi viedä Urhoa häneltä. Syyttä suotta Vilho oli säikähtänyt ja ollut niinkin mustasukkainen, että oli illalla ärähtänyt jotain ilkeää Urholle. Urho ei ollut loukkaantunut, vain hieman kummastunut. Ja ärähdys menikin vain huonon päivän piikkiin.

Mutta jotain heidän välillään kuitenkin tapahtui.

Vilho ja Urho alkoivat etääntyä toisistaan, ja Urhon paikalle tuli Jorma. Ja tietenkin Urho oli tiedottomana asiasta, sillä Vilho ei antanut asian tulla julki. Sillä se olisi sattunut. Aivan liikaa. Urhon läheisyydessäkin Vilho ja Jorma saattoivat halata, mutta kukaan ei sanonut mitään, vaikka sanottavaa olisi varmasti ollut. Kaikki olivat vain olevinaan, Rahikainen kiinnitti Urhon huomion johonkin muuhun, ja Vilho ja Jorma saivat olla rauhassa.

Vilhon kanssa Jorma jopa menetti poikuutensa, kun nuo olivat käyneet eräänä viikonloppuna ryyppäämässä ja eksyneet Jorman kämpille.

Urholle siitä ei oltu kerrottu, eikä asiasta ollenkaan puhuttu, vaikka se jopa yleisesti tiedettiin. Vilhoa juttu hävetti, sillä hän oli alkanut miettimään tekosiaan.

Millä oikeudella hän oli antanut itsensä kiinnostua Jormasta ja hakemaan lohtua tuosta? Olihan hänellä Urho, ja Urhoa hän rakasti. Vaikkei olisi halunnut rakastaa, niin siitä huolimatta rakasti.

Vilho istui työpöytänsä ääressä ja naputteli kynänpäätä levottomasti paperia vasten. Välillä hän vilkaisi läppäriään, jonka näytöllä loisteli työhakemus. Mutta siihen Vilho ei voinut keskittyä. Hän oli liian hermostunut.

Urho oli luultavasti mennyt jo nukkumaan. Vilho kurtisteli kulmiaan ja löi läppärinsä kiinni. Ehkä hänenkin olisi parempi asettua työhuoneeksi varatun tilan sohvalle koisimaan.

Juuri kun hän oli painumassa sohvalle, kuului makuuhuoneen suunnalta omituinen kirskahdus. Aivan kuin kuoleva sika olisi rääkäissyt, tai aivan kuin pieni lapsi yrittäisi olla itkemättä.

Vilho hyppäsi ylös ja harppoi ulos työhuoneesta, suoraan makuuhuoneen ovelle. Se oli kiinni, mutta huoneesta kuului vaimeita niiskauksia.

Mies avasi oven varovasti.

"Urho.... Oletko kunnossa?"

Poika käänsi silmättömät, rujot kasvonsa miehen äänen suuntaan.

"Mul...mikä o...."

Vilho tuijotti toista hiljaisena, kunnes tuli vuoteen reunalle istumaan.

"Urho. Kerro nyt.... Onko jotain sattunut?"

Poika niiskahti.

"Ei o. Me vaa...pois. Kaik o iha hyvi...."

Yrittikö Urho jopa hymyillä iloisesti? Vilho huomasi sydämensä hakkaavan, ja sydämen tahti kiihtyi, kun pojan hymynpoikanen vääntyi tuskaiseksi irvistykseksi ja tuon huulien välistä karkasi ilmoille hienoinen parahdus, joka muistutti ennemminkin kuolevan korahdusta.

"Urho", Vilho vaati ja nosti kätensä pojan poskille. "Mikä on?"

Urho värisi, muttei yrittänyt vetäytyä kauemmas. Laski vain kasvojaan alaspäin.

"Kyl mää tierän.... Ett sää vehtaat sen yhe pojan kaa. Jorman."

Toinen säpsähti ja vetäytyi itse kauemmas sokeasta. Mistä Urho tiesi?

"Täh....?" Hän ähkäisi ja Urho tyrskähti taas.

"Mee pois.... Ei siin mitä.... Ei se mun asia oo....."

"Mistä.... Kuka sulle on sellaista kertonut?"

"Yrkkä. Sehä sen totes....."

Vilho nielaisi ja nousi seisomaan. Ei hän kuitenkaan kyennyt lähtemään, seisoi vain selin toiseen sydän kurkussaan. Miehestä tuntui, että hän oli tehnyt elämääkin suuremman virheen. Mitä hän oli mennytkään tekemään?

Pitäisikö hänen vain mennä, lähteä? Vaikka baariin tai jonnekin muualle, vaikka juomaan itsensä hengiltä.

Urho asettui petiin niin, että sai haudattua kasvonsa tyynyyn ja Vilho kääntyi katsomaan toista. Hänen henkeään ahdisti, kun hän tajusi, millaista tuskaa toiselle aiheutti. Olihan hän tiennyt, mitä tapahtuisi, jos asia kävisi ilmi.

Vilho istahti takaisin pojan viereen laskien kätensä Urhon olalle. Olisi luullut pojan ravistavan sen kauemmas, mutta luultavasti tuo oli niin väsynyt ja turhaantunut, ettei jaksanut.

Urho ei sanonutkaan mitään, värisi vain Vilhon käden alla.

"Urho.... Anna anteeksi", Vilho sanahti hiljaa. Ääntä hädistuskin kuului, niin tiukassa se jokin tunnetukos hänen kurkussaan oli.

"Ann ol...."

"Mä oon pahoillani. Emmä tarkottanu."

Urho inahti tyynyyn.

"Äl viiti. Mee vaa....Kyl mää ymmärrä...."

"Ei tää oo oikee hetki puhua tästä, mut...kyllä sä tiedät että mä rakastan sua", Vilho yritti kumartuessaan lähemmäs Urhon kasvoja. Mutta siitä tempusta, tai niistä sanoista, Urho suuttui. Poika hyppäsi istualleen ja huusi suoraan päin Vilhon kasvoja:

"Vai rakastat?! Mit helvettii se sit ol? Juu, sää oli kännis, mut jumalaut, silt!"

Vilho säpsähti rajusti ja katseli toisen tuskasta vääristyneitä kasvoja hieman kauhistuneita. Niiden ilmeestä tuli kivuliaasti mieleen se, mitä Uutena vuotena tapahtui. Vain se kaikki veri Urhon kasvoilta puuttuikin.

"Hei.... Mä oikeesti kadun sitä. En mä...tarkottanu", Vilho yrähti ääni värähtäen. Ei häneltäkään ollut itku enää kaukana.

Urho huokaisi vain taas kerran ja painoi päätään.

"Ei siin mitää.... Iha oikiast. Tee mitä teet. Mit se mul...kuuluu...."

"Oisko sun parempi nukkua jo? On jo myöhä...", Vilho ehdotti vaimeasti. Hän halusi paeta tilanteesta. Lähtisi vaikka yöksi kuljeskelemaan ulos.  

Urho myöntyi ja painui maaten. Vilho veti peiton tuon päälle ja kumartui suukottaakseen pojan otsaa. Urho ei vastustellut, tuhahti vain kiukkuisesti.

"Mää ni vihaan sua...", poika sanahti vielä hiljaa, ennen kuin Vilho asteli ulos huoneesta.

Hän meni suoraan eteiseen, kiskoi takkinsa niskaansa ja katosi pian ulos.

Kirpeässä pakkassäässä hän vajosi ajatuksiinsa niin, ettei edes kuullut valotonta tietä ylittäessään lähestyvän rekan ääntä.

// Ps. Kiitos @nic-boii siittä ficciini liittyvästä artista, itken vieläkin sen takia ❤ 

[vitsiniekkojenkuningas]

Päiväkoti AU

Karjula on koko paikan pomo. Se huutaa liikaa, joten se ei ole oikeastaan kenenkään suosiossa.

Koskela on poikien ryhmänjohtaja ja kaikki tykkää siitä, sillä se on joustava sääntöjen kanssa ja tulee mukaan leikkeihin. Lammio on toinen ryhmänohjaaja, mutta siitä ei tykätä kauheasti, koska kuri.

Rokka on hieman vanhempi, kuin muut ja hänen pitäisikin olla omassa ryhmässään, mutta on aina Tassun kanssa. Alkaa mököttämään ja riehumaan jos yritetään erottaa.

Kariluoto on ihastunut Sirkkaan ja he leikkivätkin sisällä ja ulkona yhdessä.

Mäkilä on keittäjä, joka raivostuu, jos ruokaa heitetään kompostiin.

Honkajoki viettää usein aikansa lukemassa tai jotain vastaavaa.(on oppinut tosi nuorena) Vanhala on usein mukana. Ulkona he rakentelevat hiekkalinnoja ja Honkajoki suunnittelee kaiken aina tarkasti.

Lahtinen on usein yksin nurkassa ta määtän kanssa leikkimässä. Ulkona he keinuvat rengaskeinussa.

Rahikainen ja Riitaoja ovat usein tyttöjen kanssa. Riitaoja joko piirtää tai leikkii heidän kanssaan nukeilla, kun taas Rahikainen on siellä missä tytötkin. Ulkona he leikkivät mökissä.

Lehto on usein omissa oloissaan, mutta joskus heltyy Riitaojan teekutsuille, kun tämä niin haluaa.

Rötöstelijäpojat ovat moneati varastaneet leipiä ja keksejä Mäkilän nenän alta.

Hietanen, Hauhia ja Asumaniemi ovat monesti leikkimässä autoilla Salon ja Sihvosen kanssa. Ulkona he leikkivät porukalla hippaa tai muutenkin temppuilevat kiipeilytelineissä.

Tähänkin saa lisäillä jos tulee ideoita.

Hyvvee päevänjatkoa kaikille. :D

[tuntematontumpelo]

Millaisia tanssijoita kookoon miehet olisivat (lavatanssit)

Vaikka suurin osa miehistä eivät kerenneet tanssia kovinkaan montaa vuotta julkisilla paikoilla ennen tanssikieltojen alkua. Uskon suurimman osan miehistä silti nauttineen lavatansseihin menosta.

Koko pääkanuuna idea tuli siitä, kun itse olen kaivannut tanssimista, joten päätin sitten laittaa pojat pitämään hauskaa. 

Lisää on tulossa mutta en halunnut tehdä tästä postauksesta aivan toimettoman pitkää.

Hietanen

Tosi kankea, mutta silti innokas tanssija. Ei ole selvästikään tanssittanut montaa ihmistä, silti hänen kanssaan tanssiminen on oikein rattoisaa. Rakastaa tanssahdella erityisesti lavavalssin ja humpan tahtiin. Minkäänlaista rytmiä miehellä ei tietenkään ole. Törmäilyjen takia hän joutuukin pyytämään anteeksi muilta pareilta useamman kerran yhden illan aikana.

Varpaille astumisen mahdollisuus 100 % onko se edes mikään kysymys.

Rahikainen

Helvetin taitava ja on selvästikin tottunut tanssittelemaan muita. Mies kykenee viemään partneriaan oikein keveästi pitkin tanssilavaa, mutta sen sijaan että mies keskittyisi askeliinsa hän lirkuttelee oikein innokkaasti partnerin korvaan flirttiä. Silti ärsyttävästi mies tekee harvoin virheitä. Rahikainen nautti erityisesti Tangosta ja hitaasta Valssista.

Varpaille astumisen mahdollisuus: 10 % mutta vain koska joskus Rahikainen keskittyy selvästi enemmän partnerille lepertelyyn.

 Lammio

Tämä mies osaa tekniikan ja askeleet, mutta silti on kankea kuin rautakanki. Mies ei ulkoisesti näytä nauttivan tanssimisesta. Usein miehen kasvoja koristaa vihaiselta näyttävä keskittynyt ilme. Lammio myös keskittyy enemmän siihen, että askeleet sujuvat oikein ja etteivät he törmäisi kehenkään muuhun pariin. Lammio on myös raju viejä ja tuntuu kuin partneria kiskottaisiin ympäri lattiaa. Mies ei siis ole sulava ei sitten ollenkaan. Hyvä rytmi kuitenkin. Pitää eniten Wienervalssista tai ihan vaan hitaasta enkkuvalsista.

Varpaille astumisen mahdollisuus: 0 % mutta ei tämä tanssiminen silti ole hauskaa.

 Koskela

Iloinen mies, joka selvästi nauttii musiikista ja vaikka askeleet eivät ole täydellisiä, on miehen kanssa tanssahtelu silti mukavaa. Ottaa hyvin huomioon tanssipartnerinsa, eikä vain vedä häntä mukanaan parkettia pitkin toisin kuin joku muu. Menee myös hyvin rytmin mukana.

Varpaille astumisen mahdollisuus 20 %

 Lehto

JOS ja siis paino sanalle JOS! tämä mies joskus pakotetaan tanssiparketille, ei siitä tulisi yhtään mitään. Mies varmasti vain istuisi koko miesten haun paikallaan pitkällä penkillä. Ainoa syy miten miehen saa parketille on, jos joku a: pakottaa hänet sinne tai b: katso kohta a. Auta armias niitä naisia, jotka häntä menevät pyytämään omalla vuorollaan. Aika varmasti istuu koko illan joko kahvilasta haetun kahvi tai baarista löydetty tuoppi seuranaan.

 Riitaoja

Kun partneri tanssii ensimmäistä kertaa Riitaojan kanssa hän on niin helvetin hermostunut ja sen huomaa. Tärisevät kädet, haperoivat askeleet ja kömpelö vienti, mutta kyllä tilanne siitä helpottuu, kun mies on saanut tanssia muutaman kerran saman partnerin kanssa. Kun Riitaoja ei enää stressaa pilaavansa koko iltaa tai tilannetta, tämän miehen kanssa tanssiminen on yksi elämän ihastuttavimmista kokemuksista. Poika osaa asiansa, rytminsä ja ottaa partnerinsa huomioon. Pojan lempi tanssiksi laittaisin kanssa iloisen humpan tai lavavalssin.

Varpaille astumisen mahdollisuus ensimmäisillä tanssikerroilla on 60 %, mutta laskee 10 % hänen rauhoituttuansa.

 Vanhala

Iloinen ja innokas tanssija joka mielellään hyräilee musiikin tahtiin, hyvä rytmitaju ja lempeän rento viejä. On varmasti yksi niistä tanssijoista, joka ei meinaa illan aikana tai lopussa lähteä pois parketilta. Yllättävä kyllä näen miehen nauttivan eniten hitaiden tanssimisesta eli englantilainen valssi on yksi miehen lempi tyylejä. Kyllä poika silti iloisesti tanssahtelee niitä nopeampiakin.

Varpaille astumisen mahdollisuuden uskovan olevan 5 %, sillä mies tosiaankin osaa asiansa.

[ghoulishbehaviour]

Pohdintoja

En ymmärrä miks YLE, MTV3 tms. ei ole tajunnut, että tekemällä vaikka 10-osaisen maksullisen sarjan jossa Kookoon pojat seikkailis milloin missäkin AU:ssa (mun lemppari AU:t on @hanhan156 Tuntematon risteily ja juhannus AU) niin Ahvenasquad maksais ittensä kipeeksi. Tekisivät vielä siihen kylkeen jotain kangaskasseja ym. krääsää (jos tällaistä jo on, kertokaa mistä niitä saa!) niin nehän sais kaikki Ahvenasquadin rahat. (Jos niissä ois Vauramon Lammio niin saisivat ainakin kaikki minun rahani.) Me ollaan niin uuden Tuntsa-sisällön tarpeessa ettei paremmasta väliä.

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt. 16

Vähiin käy poikien risteilymatka, eli viimeisiä viedään! Kiitos @homospeksuaali aivoriiheilystä, kun oma pää alkoi lyödä tyhjää turhan pitkään tämän osan kanssa.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua, mautonta huumoria ja vähän ällöttävää siirappisuutta lopussa. Eipä kai muuta kummempaa.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kuudennessatoista osassa tietokilpailu etenee hurjaa vauhtia ja haikein mielin valmistaudutaan pikkuhiljaa kotiinpaluuseen.

Tuntematon risteily osa 16: Itämeren Tietonikkarit pt. II

”Deoksiribonukleiinihapon lyhenne on DNA.”

”Vastaus on oikein, jälleen kolme pistettä Encyclopedia Fennicalle!”

Ahvenoiden joukkueen pistetili laahasi pahasti jäljessä verrattuna varsin eteviin tuleviin historioitsijoihin. Kulttuurikysymykset olivat Honkajoen harmiksi osuneet juuri heidän kohdalleen, eivätkä he olleet saaneet toisten kysymyksiä varastettua itselleen. Seuraavaksi oli tulossa oma kysymys, joten nyt olisi pakko skarpata.

”Seuraavaksi testataan Ahvenoiden suomalaista musiikkitietoutta! Kuinka monta Emma-palkintoa räppäri Cheek on saanut vuoteen 2019 mennessä?”

Honkajoki meinasi jo nostaa älämölön. ”Mikä on Cheek ja miksi näitä kulttuurikysymyksiä nyt meille satelee? En ymmärrä. Aion valittaa tästä myöhemmin.”

”Tuuripeliähän tämä on. Noh, mikä on todennäköisyys, että tämä saattaisi mennä oikein?”

”En tiedä, kun en edes ymmärrä, mikä tuo Poski-artisti oikein on.”

Altavastaajana oleminen oli sytyttänyt Kariluodossa taistelutahdon, joten vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan vastauksesta, hän päätti heittää jotain. Honkajoesta ei tässä aihepiirissä ollut apua, joten hän olisi nyt omillaan.

”30 sekuntia on mennyt! Ja mikäs on vastaus?”

Kariluoto epäröi hetken ja heitti ilmoille ensimmäisen mieleen tulleen numeron.

”15”

”Se on…aivan oikein! Kolme pistettä Ahvenoille!”

Pojat olivat jälleen päässeet palkinnonsyrjään kiinni Kariluodon satunnaisen arvauksen ansiosta.

”Kovia poikia”, Koskela sanoi hymyillen yleisössä.

Lammio nyökkäsi. Hän ei itse kehdannut myöntää kenellekään, että olisi tiennyt vastauksen heittämällä, sillä hän oli lukenut kaikki artistista kertovan kirjallisuuden sekä seurannut räppärin uraa jo pitkän aikaa.

”Ja uusi kierros alkaa! Cerebellum: mitä pelkää heksakosioiheksekontaheksafobiasta kärsivä ihminen?”

Honkajoki oli ollut Cheek-kysymyksen jälkeen hetken hiljaa ihmeissään. ”En vain käsitä, miten sinä tuon osasit.”

”En minä osannutkaan, arvasin vaan jotain.”

Kisa eteni kovaa tahtia. Vaikka Cheek-kysymykseen oli tuurilla vastattu oikein, seuraava kysymys meni mönkään, joten Ahvenat olivat taas hieman jälkijunassa. Historian opiskelijoiden kerrottua oikein Suomen presidentit kronologisessa järjestyksessä oli jälleen KooKoon poikien vuoro.

”Noniin, siirrytään tilastotieteen ihmeelliseen maailmaan! Kysymys kuuluukin, mikä on kahden riippumattoman muuttujan regressioanalyysin kulmakertoimen b1 kaava?”

Siis mitä helvettiä. Näiden kysymystenhän piti olla yleistietoa, eikä mitään hepreaa. Kariluoto vilkaisi epätoivoissaan Honkajokeen 30 sekunnin tikittäessä taustalla uhkaavasti. Oli hän joutunut tilastotieteen alkeita toki opiskelemaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa, mutta kaikki tieto oli kadonnut kuin savuna tuuleen. Lisäksi useamman muuttujan regressioanalyysi oli jo tilaston peruskauraa syvällisempää tietoa.

”Minulla ei ole aavistustakaan vastauksesta. Miten ihmeessä voi edes olla tämmöisiä kysymyksiä? Tosi epäreilua”, Kariluoto päivitteli.

Honkajoki ei kiinnittänyt tiimikaverinsa avautumiseen huomiota, vaan raapusteli harakanvarpaillaan suttupaperiin kryptisen näköistä kaavaa. Hän sai nyt olla elementissään epäonnistuneiden kulttuurikysymysten jälkeen.

Ajan loputtua Honkajoki nosti paperin näkyville ja lausui tärkeän kuuloisena:

”Herra juontaja, ilmiselvä vastaushan tuohon on sigma x2 toiseen potenssiin kertaa sigma x1y miinus sigma x1x2 kertaa x2y ja tämä jaetaan sigma x1 toiseen potenssiin kertaa sigma x2 toiseen potenssiin miinus sigma x1x2 korotettuna toiseen potenssiin. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että tätä kaavaa käytettäessä kaikkien muuttujien arvot tulee keskistää.”

Vastauksen kuultuaan juontaja oli puulla päähän lyöty. Hän katsoi vuoroin Honkajoen kirjoittamaan kaavaan ja omaan lappuunsa. Ei perkele, sehän tiesi sen. Mies oli lyönyt vetoa Kimalluksen työntekijöiden kanssa, ettei kukaan varmastikaan osaisi vastata hänen epäreilun vaikeaan kysymykseensä. Hän oli kilpailijat nähdessään päättänyt, että halusi esittää tämän kysymyksen erityisesti hölmölle Ahvena-joukkueelle. Näyttävästi nyt oli vastoin kaikkia ennusteita käynytkin niin, että hän oli velkaa lupaamansa pitkän kaavan illallisen koko henkilökunnalle. Ilmeisesti tämä hänen aliarvioimansa nörttimies olikin sattumoisin tilastotieteen nero.

”Se…se on aivan oikein, kolme pistettä Ahvenoille”, juontaja sai sanottua järkytykseltään.

”Miten ihmeessä sinä tuon tiesit?” Kariluoto kuiskasi ihmeissään.

”Ei se ollut vaikeaa, sillä tilastotiede on hyvin kiehtova aihealue. Helpompi tuo oli kuin se Cheek vai mikä se nyt olikaan. Ollessamme Tukholmassa luin Schaum’s Outline of Probability and Statistics -teoksen, joka auttoi valottamaan aihetta entisestään. Suosittelen sinuakin tutustumaan”, tämä sanoi aivan kuin tuossa ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Tietokoneen keskusyksikköä muistuttava mies pystyi muistamaan uskomattoman määrän tilastokaavoja vaikkei tiennyt, kuka oli kirjoittanut Suomen kuuluisimman sotakirjan tai kuka oli Cheek. Käsittämätöntä.

Lopulta kaikkien yllätykseksi Ahvenoiden joukkue pääsi totta tosiaan kilpailemaan palkinnosta, sillä neurologit olivat pahasti jääneet jälkeen. Fiksuja nämä toki olivat, mutta tällä kertaa kysymysten aihealueet eivät vain olleet suosineet heidän erityisosaamistaan. Fennican vastattua jälleen kerran oikein maantieteeseen liittyvään kysymykseen koitti ratkaisevan hetken aika.

”Noniin, jännittävät hetket ovat käsillä, sillä Ahvenat ja Encyclopedia Fennica ovat tasoissa. Tämä viimeinen kysymys sitten ratkaisee, keistä leivotaan Itämeren helmikuun 2019 Tietonikkarit!

Viimeinen kysymys kuuluukin: Mikä on litiumsulfaatti ja mitä sen ominaisuuksista voidaan sanoa?”

Konekiväärikomppanian pojat haukkoivat henkeä yleisössä.

”En mää ois ikän arvannu, et nää kysymykse täsä kisas on näin sukkelii”, Hietanen sanoi selkeästi hämmentyneenä kysymysten tasosta.

”Honkajoki on kyllä ihan uskomaton tietokone, eiköhän sieltä vastaus löydy”, Koskela ounasteli. Hän luotti heidän tiimiinsä täysillä, sillä olivathan he onnistuneet jo aikaisemmin erinomaisesti ja päässeet kirimään ylöspäin.

Riitaoja vapisi hikoillen penkissään. ”Mi...mie en kestä enää tätä jännitystä! Myö ollaan niin lähellä voittoa…apua!” tämä kiljahti painaen samalla päänsä Lehdon kainaloon.

”Ollaas nyt sitten hiljaa ja kuunnellaan vastaus”, Lehto käskytti silitellen samalla rauhoittavasti poikaystäväänsä.

”Noniin, tässähän se sitten tuli, vaikka sinä epäilit litiumsulfaatin olevan turhaa tietoa. Koskaan ei saa aliarvioida todennäköisyyksien voimaa”, Honkajoki sanoi ylpeästi virnistäen Kariluodolle.

”Okei, ehkä myönnän olleeni nyt sitten väärässä. Ehkä vaan pitäisi uskoa enemmän niihin todennäköisyyksiisi. Anna mennä vaan, tämä olkoon nyt sinun tähtihetkesi.”

30 sekunnin jälkeen Honkajoki suoristi selkänsä ja julisti juuri aamupäivällä lukemansa jutun nyt kaikelle kansalle teatraalisen vakavalla äänellä:

”Herra juontaja, litiumsulfaatti on rikkihapon litiumsuola, kemiallinen merkki Li2SO4. Sen ominaisuuksista erikoista on, että lämpötilan kasvaessa liukoisuus pienenee, koska liukeneminen tapahtuu eksotermisesti eli lämpöä vapauttavasti. Tämä on epäorgaanisille aineille poikkeuksellista.”

Juontaja oli jälleen ihmeissään Honkajoen vastauksesta, sillä tämä oli oikeastaan vastannut kysymykseen jopa vaadittua tarkemmin. ”Se on….AIVAN OIKEIN! Onneksi olkoon Ahvenat, te olette vuoden 2019 helmikuun Itämeren Tietonikkarit!”

Alun perin Miss Suomeksi luultu bikinimimmi osoittautuikin takavuosien perintöprinsessaksi, jonka ura ei ollut koskaan lähtenyt odotettuun nousuun. Tämä viittoili lanteitaan keinutellen voitokkaat Ahvenat keskelle lavaa parrasvaloihin ja ojensi molemmille pronssiset pystit sekä kömpelösti kirjoitetut diplomit osallistumisesta. Epämääräistä kasaa muistuttavan pystin pohjassa luki: ”Made in China”. Eipä tämän enempää oltu sitten jaksettu voittajiin panostaa, Kariluoto mietti naureskellen itsekseen. Kauhuksi heistä otettiin vielä kuvia muovisesti hymyilevän perintöprinsessan kanssa Honkajoen puristaessa ylpeänä pystiään. Hän varmastikin laittaisi sen verstaalleen näkyvälle paikalle, jotta kaikille vierailijoille tulisi selväksi hänen menestymisensä risteilyn tietokilpailussa. Diplomi myös kehystettäisiin paraatipaikalle. Muiden tiimien jäsenet kättelivät heitä ja erityisesti hyvin lähelle heidän pisteitään päässeet historian opiskelijat näyttivät silminnähden katkerilta onnittelusanoista huolimatta.

”Kartsa, Kartsa, Honkkis, Honkkis!!” kuului imarteleva huutokuoro vähän matkan päästä. Tuota pikaa olikin koko konekiväärikomppania jälleen koossa lavalla, kiitos Rahikaisen festareilla oppiman kyynärpäätaktiikan.

”Honkajoki, mikä helvetti se siun regressiopaska oli?” Rahikainen kysyi puristaen samalla tilastoneroa olkapäistä. Hän oli sanoinkuvaamattoman ylpeä heidän pojistaan ja myönsi hiljaa itsekseen, ettei olisi ikimaailmassa osannut vastata yhteenkään tietovisan kysymykseen.

”Sattui vain tulemaan kysymys minua kiinnostavasta aihealueesta, siinä kaikki. Voin näyttää sinulle tilastotieteestä lisääkin, jos olet kiinnostunut, minulla on Schaumin teos mukana…”

”Kyllähän se vuan mielenkiintoista olis, mutta ei kiitos nyt”, Rahikainen vastasi mukamas kiinnostuneena, vaikkei hän edes tiennyt - aikoinaan A:n kirjoittaneena matematiikasta - mitä todennäköisyys tarkoittaa.

Koskela otti Kariluotonsa tiukkaan syleilyyn. Hänen olisi tehnyt mieli suudella nuorempaa miestä intohimoisesti, muttei sentään viitsinyt aiheuttaa kiusallista tilannetta kaiken kansan edessä. ”Voi jestas mikä kisa, hienosti pärjäsitte. Miten ihmeessä sinä sen lakijutunkin muistit noin hyvin? Vähän kyllä övereitä kysymyksiä kieltämättä.”

”Joo kiitos…vaan”, nuorempi mies sai vaivoin sanottua, sillä toinen puristi häntä niin tiukasti sylissään, että oli vaikea hengittää. Silti tuntui hyvältä olla ihastuksena imartelun kohteena.

Halausten ja onnentoivotusten jälkeen tietonikkarit olivat täysin pyörällä päästään. Tunnelma oli suorastaan hurmoksellinen.

”Mut tiedättek mitä poja? Meil olis sit seuraavaks paras viäl jäljel, eli palkinto!” Hietanen huudahti. Monien sormet syyhysivät jo karkille ja muille ylimääräisille herkuille, joista he pääsisivät aivan tuota pikaa nautiskelemaan.

Porukassa oli yksimielisesti päätetty, että myymälävarkauden alkeet hallitseva Rahikainen hoitaisi palkintokierroksen tax free -myymälässä. Tämä otti kunniatehtävän vastaan vakavissaan ja lupasi tehdä parhaansa komppaniansa eteen.

”Eli kaksi minuuttia aikaa ja ei alkoholia, nikotiinituotteita, eikä äidinmaidonkorvikkeita. Muuten saat sitten latoa tuolta niin paljon kuin ehdit kärryyn. Onko ymmärretty?”

”Joo, antaapi mennä vuan”, Rahikainen sanoi silmät kiillellen. Hän oli päässään jo muodostanut karttakuvan myymälästä, jotta saisi haalittua mahdollisimman paljon tavaraa.

”Aika… alkaa… nyt!”

Merkkiäänen törähdettyä ostoskärryjä lykkäävä mies kiisi järkyttävää vauhtia myymälän liukkaalla käytävällä. Hän juoksi nopeasti viina- ja hajuvesiosastot läpi ja pääsi vihdoin haluamalleen karkkihyllylle. Kaksin käsin tämä haali tavaraa oikeastaan edes katsomatta, mitä lähti mukaan. Tutkitaan sitten myöhemmin, hän tuumi. Perinteisen karkin lisäksi mukaan tarttui muitakin eväitä sekä t-paita. Vielä juuri ennen ajan loppua hän nappasi vielä pari jättikokoista pehmolelua mukaansa. 

Rahikaisen suoritusta oli tullut seuraamaan runsas yleisö ja erityisesti lapset olivat haltioissaan miehen haalimasta valtavasta määrästä karkkia.

”Ei saatana, tää on kyl selkeesti sun lajis”, Hietanen sanoi vaikuttuneena nähdessään rojua pursuilevan ostoskärryn. 

Itse hamstraaja alkoi innoissaan purkaa haalimiaan tavaroita kysymättä keneltäkään aluksi mitään.

”Olisikos nyt kuitenkin reiluinta, että meidän tietonikkarit saisivat ensimmäisinä ottaa palkintonsa?” Koskela sanoi epäillen, että tavaroiden haalija nappaisi parhaat palat ensin itselleen.

Rahikainen nurisi aluksi, mutta muut olivat vankasti samaa mieltä Koskelan kanssa. Totta kai heidän tietokisassa ahertamansa toverit saisivat ensin valita palkinnot itselleen, sillä heidänhän vuoksi koko voitto oli ylipäätään saavutettu.

Kariluoto oli kovin vaivaantunut, sillä hän ei keksinyt mitään, mitä ottaisi. Hän ei välittänyt sokeria ja piilorasvaa sisältävistä herkuista ja Rahikaisen nappaama t-paita oli varmastikin niin mauton, ettei sitä kehtaisi käyttää edes remonttitalkoissa.

”Äh, en minä tarvitse mitään. Olen ihan tyytyväinen meidän menestykseen näin”, tämä sanoi ujosti.

Koskela ei kuitenkaan ollut vakuuttunut. ”Kyllähän nyt meidän tietonikkarin pitää jotain muutakin saada kuin diplomi ja lämmintä kättä perintöprinsessalta.”

”Ei kun kyllä ne riittävät ihan hyvin. Honkajoki ottakoon minunkin osuuteni, hän kuitenkin suurimman osan kysymyksistä tiesi.”

Hetken aikaa kaikki olivat hiljaa, kunnes Koskela nousi ja nappasi ostoskärrystä isomman pörröisen nallen.

”Tämä olkoon sitten minun lahjani sinulle”, vanhempi mies sanoi ja halasi vielä kerran voittajaansa.

Kariluodon posket lehahtivat punaisiksi jälleen kerran ja hän oli kuulevinaan jopa korkean vihellyksen taustalla. ”K..kiitos Ville, muttei olisi oikeasti tarvinnut...” Muuta hän ei osannut sanoa kauniista eleestä.

Honkajoki otti itselleen tyytyväisenä viinikumeja sekä jonkin epämääräisen mukateknisen leluvekottimen, jonka Rahikainen oli saanut napattua myös mukaansa vahingossa. Kuivalihat jaettiin Lehdon ja Rokan kesken, ja Hietanen halusi ehdottomasti ottaa haisevan juustokimpaleen mukaansa kotiin nautittavaksi. Koskela olisi muuten puuttunut tähän, mutta koska turkulainen ei osallistuisi enää bussimatkaan, hajuvaaraa paluumatkalla ei ollut. Saakoot Hietanen siis juustonsa, hän oli päättänyt. Vanhala nappasi tyytyväisenä niin paljon suklaata ja nallekarkkeja kuin sai ottaa. Suklaarusinarasian tämä korkkasi heti siltä istumalta. Miehen moottori vaikutti käyvän vallan mainiosti pelkän glukoosin voimalla.

Rahikainen vetäisi ylpeänä nappaamansa kokoa liian suuren t-paidan muiden vaatteiden päälle. ”Tää on nyt miun ihan ikioma. Eikö oo Henkka tyylikäs?” tämä julisti.

Lammion oli pakko vilkaista uteliaisuuttaan, mitä ihmettä tuo mies nyt taas oli keksinyt. Nähdessään t-paidan tekstin hän muutti väriään keitettyä hummeria muistuttavaksi miljoonannen kerran tämän reissun aikana.

”Nyt sitten ihan oikeasti…jotain rajaa…”

”No mitä? Vähän huumoria elämään! Enkä mie sitä tekstiä ees nähny siinä kiireessä”, Rahikainen koitti puolustella t-paitaansa, johon hän oli ihastunut saman tien vetäistyään sen päälleen.

Lammio tavasi tyrmistyneenä poikaystävänsä paidassa komeilemaa tekstiä:

”EN OLE GYNEKOLOGI, MUTTA VOIN VILKAISTA…Et sitten mauttomampaa voinut valita.” Teksti oli niin iso, että sen näkisi kilometrinkin päähän. Todennäköisesti paidastaan ylpeä mies käyttäisi sitä seuraavat kaksi viikkoa putkeen mahdollisimman julkisella paikalla.

”Elä ny, et sie voe väettää, ettei se nostais ees vähän hymyä siun kauniille huulille.”

Taas kerran Lammio ei voinut kuin kiroilla itsekseen, miksi hän oli päättänyt laittaa hynttyyt yhteen Suomen ja todennäköisesti maailmankaikkeuden ällöttävimmän, pervoimman ja röyhkeimmän henkilön kanssa. Jotain sairasta hänessäkin taisi olla, koska tuo vetosi häneen niin voimakkaasti.

Hän kääntyi poispäin kiukustuneena. Taas nolotti niin vietävästi. Onneksi saisi pian olla kotona omassa rauhassaan koirien kanssa.

Rahikainen katsoi tilaisuutensa tulleen ja halusi lepyytellä ihastustaan. Tukholmassa Lammion kiukuttelu oli tosissaan pelästyttänyt hänet, eikä hän halunnut aiheuttaa enää pahaa mieltä.

Murjottava mies tunsi halauksen takaapäin ja odottamatta silmien edessä oli yhtäkkiä jotain pientä ja pörröistä. ”Mut en mie siua tietenkään unohtanut”, Rahikainen sanoi hymyillen ojentaen samalla toisen nappaamistaan nalleista poikaystävälleen lahjaksi. Eihän tuolle ällötykselle pystynyt enää olemaan edes vihainen, Lammio manaili itsekseen esittäen vieläkin kiukkupussia.

Lopulta onnistuneen palkintojen jaon jälkeen Kariluoto ja Koskela päättivät mennä juhlistamaan voittoa kahdestaan nauttimalla lasillisen pienessä jazzbaarissa. Kimallukseen he eivät halunneet jalallaankaan enää astua, sillä siellä koetut kiusalliset tapahtumat saisivat nyt siirtyä jo pikkuhiljaa historiaan. He halusivat mieluummin viettää laatuaikaa keskenään ilman kommelluksia. Vastuu porukasta lankesi heidän poissaolonsa ajaksi Hietaselle ja Lammiolle ja he luottivat siihen, että enää ei varmastikaan voisi sattua mitään vakavampaa. Väki alkoi olla jo niin väsähtänyttä, että Rokka ja Rahikainenkin tyytyivät laiskaan kortinpeluuseen kepposten keksimisten sijaan.

Jarmo Kariluoto on osallistunut menestyksekkäästi helmikuun 2019 Itämeren Tietonikkarit-kilpailuun.

”Eivät ne sitten sinun nimeäkään osanneet oikein kirjoittaa”, Koskela sanoi hymähtäen tavatessaan ääneen Kariluodolle myönnettyä rumalla fontilla kirjoitettua diplomia.

”No, ei kai sillä nyt niin kauheasti ole väliä.” Kariluoto ei ollut koskaan pitänyt vanhahtavasta etunimestään, joten hän suhtautui virheellisesti kirjoitettuun diplomiinsa lähinnä huvittuneesti. ”On se kyllä vaan tämäkin pysti hirveä. Mihin tällaisen muka kotona laittaa?” hän totesi naurahtaen samalla pyöritellen todennäköisesti kiinalaisessa hikipajassa lapsityövoimalla valmistettua artefaktia. Tällaisen turhan ja epäeettisen esineen vastaanottamisesta oli tullut jopa hieman huono omatunto.

”Noh, ajatus on tärkein. Upeasti sinä kyllä pärjäsit, mutta eihän siitä ollut hetkeäkään epäilystä. Onneksi sain sinut lopulta suostuteltua. Ajattele nyt, jos Rahikainen olisi siihen kisaan osallistunut. Siitä ei olisi tullut kyllä yhtään mitään. Varmaan ei oltaisi koskaan kehdattu enää näyttää naamaamme tällä laivalla.” Koskelan kommentti oli samalla imarteleva ja huvittava ja yhdessä he nauroivat muistellen Rahikaisen matkan aikana sattuneita toilailuja.

Hämyisen jazzbaarin tunnelma oli täysin vastakohta verrattuna humalaisen risteilykansan miehittämään Kimallukseen. He olivat ujuttautuneet kahdestaan kaikista kauimmaiseen pöytään, jonka pitsisellä valkoisella pöytäliinalla paloi kliseisesti kynttilä. Rauhallinen musiikki soi taustalla, jonka Kariluoto tunnisti Chet Bakerin vanhasta kappaleesta tehdyksi remixiksi.

I fall in love, too easily,

I fall in love, too easily,

I fall in love, too easily…

Trumpettiriffin alkaessa hän vilkaisi salaa Koskelaan, joka katsoi takaisin lempeästi hymyillen tällä kertaa muutenkin kuin pelkillä silmillään. Heidän katseensa jäivät kiinni toisiinsa ja hetken tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Kariluoto tajusi uppoutuessaan noihin tuttuihin tummiin silmiin - joissa oli ihastuttava pieni kynttilänvalon tuoma tuike - että heidän yhteinen aikansa olisi vain muutaman tunnin kuluttua ohi. Hauska risteilymatka, ystävien kanssa vietetyt hetket sekä odottamaton romanssinpoikanen vaihtuisivat pian arjen pakerrukseen. Hän ei todellakaan ollut varma, olisiko vielä valmis siihen. Kotona selvitettävä sotku hirvitti jo valmiiksi. Noh, eipä hän sille voinut juuri nyt mitään. Tämä miellyttävä hetki olkoon tässä ja nyt, nautitaan siitä. Jos hän jotain oli tämän matkan aikana oppinut, niin sen, ettei hän pystynyt kontrolloimaan kaikkea. Se oli omalla tavallaan pelottavaa, mutta myös helpottavaa, melkein jopa lohdullista. Koko ikänsä niin hänen ankara isänsä kuin myöhemmin hän itsekin olivat potkineet eteenpäin, tavoittelemaan taivaita, ja pyrkimään kontrolloimaan elämää neuroottisuuden puoleenkin kääntyvällä asenteella. Näiden poikien - erityisesti elämänsä rennosti ottavan Koskelan - asenteiden myötä, hän oli kuitenkin ehkä vihdoin myöntämässä itselleen, ettei liiallisessa nipottamisessa ollut mitään järkeä. Hän oli sen saanut kokea jo kantapään kautta ja asioiden olisi vihdoin muututtava. Hänen itsensä ja elämänsä oli mentävä nyt eteenpäin. Se, mihin suuntaan, oli vielä täysi mysteeri.

Yhtäkkiä vanhempi mies kumartui eteenpäin ja otti mietteisiinsä uponneen Kariluodon käden omaansa. ”Kiitos sinulle Jorma tästä matkasta ja…kaikesta muustakin. Tämä on ollut varsin ikimuistoista.” Loppumatkasta he olivat alkaneet puhutella toisiaan etunimillä, vaikka yleensä jostain syystä tuntemattomasta heidän porukkansa puhutteli toisiaan sukunimillä aivan kuin olisivat oikeasti olleet armeijassa.

”Ville, kiitoshan tästä kuuluu sinulle…tehän Hietasen kanssa tämän koko homman alun perin keksitte”, nuorempi mies vastasi hieman nolostuneena vuolaista kohteliaisuuksista, joita Koskela oli tuntunut latovan hänelle koko päivän.

”Mutta sinähän se järjestit kaikki käytännön asiat. Turhaan stressasit, sillä hyvinhän kaikki sitten meni pienistä mutkista huolimatta. Sinä se vaan osaat ihan mitä vaan. Luota vaan itseesi, niin kyllä elämä kuljettaa eteenpäin”, vanhempi mies kuiskasi.

”K..kiitos…” Kariluoto ei tiennyt enää, mitä pitäisi sanoa, ja mihin tilanne nyt taas oli menossa.

Hän rykäisi liioitellun kuuluvasti. ”Tota, otetaanko vielä toiset lasilliset?” Ei hän oikeastaan olisi halunnut enää juoda, mutta jotain piti äkkiä keksiä, sillä hommat näyttivät taas taipuvan romantiikan puolelle. He tuntuivat väkisinkin vetävän toisiaan puoleensa magneettien lailla.

”No mikä jottei. Eiköhän ne pojat siellä pärjää ilman meitäkin.”

Kariluoto tuli tuota pikaa takaisin pöytään kaksi punaviinilasillista kädessään ja jäi seisomaan pöydän päähän. Hän teki eleen kilistelläkseen laseja.

”Eikös sitä jotkut ranskalaiset ole sanoneet, ettei viinilasillisia saisi kilistellä? Väittävät kai, että siitä seuraisi epäonnea tai jotain.”

Kariluoto nojautui aivan Koskelan korvanjuureen ja sanoi: ”Paskat me mistään säännöistä ollaan ennenkään välitetty. Tehdään omalla tavallamme.” Vanhempi mies tirskahti odottamattoman röyhkeälle kommentille. Kaikenlaisia uusia jännittäviä puolia oli tullut esille hänen nuoremmasta rakastetustaan vain muutaman päivän aikana. Varsin kutkuttavaa.

Lasit kohotettuina Kariluoto runoili omaan tyyliinsä heidän vaihtaessaan intensiiviset katseet keskenään.

”Malja tälle reissulle, ystävyydelle ja eritoten…”, hetken hän epäröi, viitsisikö sanoa, ”meille kahdelle. Kiitos Ville vielä kerran.”

Kauniiden - jo suorastaan imelien - sanojen jälkeen, lasillisista otettiin sivistynyt siemaus. Molemmat olivat hetken hiljaa, kunnes Koskela rikkoi jään laittamalla kätensä Kariluodon poskelle. Hän tunsi oman pulssinsa lisäksi nuoremman miehen pulssin kiihtyvän hieroessaan peukalollaan jo niin tutuiksi tulleita kasvoja.

”Eipä tässä voi oikein muuta kuin…antaa tämän meidän jutun rönsyillä vapaasti. Kyllä se siitä lutviutuu”, Koskela kuiskasi samalla nostaen varovasti Kariluodon päätä ylöspäin leuan alapuolelta katsoen tätä silmiin, jotka vaihtelevasti eri valoissa saivat vihreän ja sinisen eri sävyjä.

Kariluoto ei tajunnut edes nolostua, kun aivan kuin automaatiolla Koskela painoi huulensa hänen huuliaan vasten. Yhdessä he jakoivat pienen punaviinin makuisen suudelman ensimmäistä kertaa julkisella paikalla ja helvetti sentään, kuinka hyvältä se tuntui.

Klubilla soinut kappalekin oli jo ehtinyt vaihtua.

Your lips were made for kisses so tender,

I’m almost in love tonight

When we are close, my heart says surrender

I’m almost in love tonight…

Sitä he eivät enää tosin noteeranneet, sillä heidän hetkensä oli tässä ja nyt.

[jestertofool]

Hämärän tullen, osa 2: Rahikainen/Sihvonen

Kuvaus: Tarinoita Rahikaisen petipuuhista kookoon eri miesten kanssa. Sihvosen kanssa Rahikaisen ei koskaan pitänyt mennä niin pitkälle, kuin tänä kylmänä talviyönä.

Paritus: Saman pitäjän pojat eli Rahikainen/Sihvonen (Tuntematon sotilas)

Varoitukset: NSFW, seksiä, rivien välissä hiukan ajalle tyypillistä sisäistettyä homofobiaa. Sisältää myös laittoman surullisen Sihvosen.

Sanamäärä: noin 1800

Osa 1: Rahikainen/Lammio

- - - -

Rahikainen ei koskaan ole ollut niin hellä, kuin on sotamies Sihvosen kanssa.

Ilta on pimeä ja hyinen, kun Rahikainen istuu yksin kipinävuorossa ja kohentelee oksanpätkällä kamiinassa hiljalleen palavaa tulta. Pieni lyhty valaisee himmeästi hämärää puolijoukkuetelttaa, sen nurkkiin on läpitunkeva pakkanen tehnyt pieniä huurrekukkia. Välillä viima ujeltaa ulkona hiljaa ja kahisuttaa seinien kangasta, kuin kuiskien pohjoisia salaisuuksiaan ankaran talven keskellä.

On jo myöhä, mutta Rahikainen on pistänyt merkille, ettei Sihvonen vieläkään nuku. Vaaleahiuksinen poika, jonka hän on tuntenut kansakoulun ensimmäiseltä luokalta asti, makaa mantteliinsa tiukasti kääriytyneenä teltan sivussa ja kääntää välillä levottomasti kylkeä. Pojan koko vartalo hytisee, kylmästä vai pelosta, Rahikainen ei ole varma, mutta veikkaa molempia.

Sihvonen on palannut kaksi päivää sitten lomilta pitäjästä, josta myös Rahikainen on kotoisin. He eivät ole vielä ehtineet vaihtaa kuulumisia kotipuolesta, sillä käsky jatkaa matkaa oli tullut juuri Sihvosen saapuessa ja edessä oli ollut hellittämätön taistelu. Työntäessään kamiinan luukun kiinni Rahikainen miettii, mikä hänen lapsuudenystäväänsä pitää yhä hereillä, kun koko muu joukkue jo nukkuu sikeästi, armottomasta päivästä uuvuksissa. Painaako jokin Sihvosen mieltä? Onko kotikylässä sattunut jotain ikävää?

He eivät ole pitkään aikaan kunnolla jutelleet. Rahikainen ei ole halunnut ajatella asiaa sen kummemmin, pistänyt sen vain sodankäynnin piikkiin. Nyt yön hämärässä Sihvosen kääntäessä jälleen hermostuneena kylkeä, hän ei kuitenkaan voi olla myöntämättä itselleen, että on pitänyt liikaa etäisyyttä ystäväänsä. Kylmä viima ravistelee teltan nurkkia ja Rahikainen tuntee vahvan syyllisyyden hiipivän rintaansa. Hän inhoaa tunnustaa sitä, mutta tietää kyllä hyvin, että on vältellyt Sihvosta tarkoituksella, pelkästään itsekkäistä syistä.

Hän ei ole kestänyt katsella vierestä, miten Sihvosen ilme on sodan keskellä päivä päivältä muuttunut ja ilo hänen silmistään kadonnut.

Lapsina heillä oli aina tapana leikkiä yhdessä. Sihvonen nauroi silloin paljon. He uivat kesäisin kylän joessa, ja Sihvosen auringosta punottavilla poskilla oli pisamia ja selkeästi erottuvat hymykuopat. Kansakoulussa Rahikainen pinnasi välillä tunneilta, ja niinä kertoina kun hän sai Sihvosen houkuteltua mukaansa, tämän valppaissa silmissä paloi innostunut, seikkailunhaluinen katse. Viikonloppuisin he pyöräilivät usein kyläkaupalle ja Sihvosen kasvot loistivat ilosta, kun he tapasivat hiekkatien tutussa risteyksessä.

Nyt nuo onnelliset kasvot ovat vain lohduttoman kalpeat ja kuolemanväsyneet. Iho on pakkasesta rikki ja posket lommolla, hymykuoppia ei näy, sillä ei Sihvonen enää hymyile. Koko olemuksesta paistaa vain surkeus ja hellittämätön pelko, joka ei sodan keskellä koskaan jätä kokonaan rauhaan. Silmäkulmat ovat rasituksen ja kurjuuden kiristämät. Ennen niin kirkkaissa ja lämpimissä silmissä on jäljellä vain kurja, pälyilevä, ahdistunut katse.

Rahikaista kaduttaa. Häntä riipii tieto siitä, ettei ole tehnyt kaikkea voitavaansa ystävänsä hyväksi. Se saa Rahikaisen tuntemaan itsensä alhaiseksi ja typeräksi. Hän on halunnut suojella vain itseään ja työntänyt Sihvosen luotaan nyt, kun tämä kenties kaikkein eniten häntä tarvitsisi. Rahikainen kyllä tietää, ettei Sihvonen ole hermoiltaan rautaisinta sorttia, eikä lainkaan halukas sotimaan. Hitto, kuka hullu sitä muka on. Kaikki heitä ympäröivä kaaos käy voimille, nujertaa ja lamauttaa, ja Rahikainen näkee sen vaikutuksen kaikista kipeimmin Sihvosessa.

Hiillos kamiinassa palaa mustana ja synkän punaisena, kun Rahikainen huokaa tuskastuneena. Hän ottaa himmeän lyhdyn käteensä katsoakseen kelloaan. Viittätoista yli kaksi. Hänen vuoronsa on loppunut jo vartti sitten.

Rahikainen nousee ja käy herättämässä seuraavan miehen kipinävuoroon. Varmistettuaan, että Lahtinen todella herää sikeästä unestaan ja nousee vahtimaan tulta, hän nappaa rullalle käärityn peitteensä ja kömpii varovasti nukkuvien miesten yli. Hän pysähtyy Sihvosen luo.

Sihvonen makaa kasvot poispäin hänestä, mutta Rahikainen tietää toverinsa olevan yhä valveilla, sillä tämän olkapäät nykivät välillä hermostuneesti. Hän levittää peitteensä ja käy makuulle Sihvosen viereen. Hetken tämä kai koittaa teeskennellä nukkuvaa, mutta luopuu pian yrityksestä, puuskahtaa itsekseen ja kääntyy Rahikaiseen päin. Heidän katseensa kohtaavat lähes pimeässä teltassa ja Sihvosen silmissä on arka, kysyvä katse.

Rahikainen hymyilee hänelle ja puhuu aivan hiljaa, ettei herättäisi muita.

"Mitenkä siulla oli asiat kotpuolessa, kun kävit?" hän kysyy. "Oliko siun perheellä kaikki hyvin?"

Sihvonen on selkeästi helpottunut ja hyvillään, että Rahikainen on siinä. Jännittyneet hartiat rentoutuvat hieman ja hän nyökkää. Hän kertoo kaiken olevan kotona ennallaan, vaikka ruokaa on sielläkin niukasti.

"Mie kävin siun talolla myös. Siellä on kaikki hyvin ja sanoin äiteellesi, että siullakin on", Sihvonen kertoo. Hänkin puhuu kuiskaten.

Rahikainen nyökkää merkiksi kiitollisuudesta. Hän ei oikeastaan ansaitse Sihvoselta tuollaista palvelusta, mutta on helpottunut kuullessaan, että ainakin päällisin puolin kotona on kaikki hyvin ja talo vielä pystyssä. Sielläkin suunnilla on varmasti pommitettu, pitäjä on vain satakunta kilometriä rajalta. Rahikainen ei ole kirjoittanut perheelleen melkein kuukauteen. Hän lähettää mieluummin kirjeitä joillekin lukuisista tuntemistaan tytöistä ja kertoo paperilla jostain kevyestä, huolettomasta, yhdentekevästä. Kotiin kirjoittaminen on vaikeaa.

Sihvonen on sanomassa vielä jotain, mutta hiljenee. Hän katsoo muualle ja huulet puristuvat hermostuneeksi viivaksi, kun hän epäröi, jatkaisiko keskustelua lainkaan. Rahikainen huomaa Sihvosen levottomuuden ja nostaa käden rohkaisevasti hänen olkapäälleen. Manttelin kangas on kostea koko päivän kestäneestä lumisateesta.

"Mitä sie mietit? Sano vuan", hän kehottaa.

Rahikainen näkee vain hädin tuskin, miten Sihvosen huuli värähtää. Hän on pitkään ääneti, mutta Rahikainen pitää kätensä tämän olkapäällä ja odottaa kärsivällisesti. Hän tuntee Sihvosen ja tietää, että tälle täytyy antaa oma aikansa. Lopulta tämä vetää henkeä ja puhuu jälleen.

Sihvonen kertoo kuiskaten, kuinka vaikeaa lomilta oli palata. Häntä hävettää ja surettaa, ja sanat tulevat ulos niin pienellä äänellä, että Rahikainen kuulee ne vain juuri ja juuri. Huulilta pakenee surkea nyyhkäisy, kun Sihvonen nieleskellen tunnustaa, ettei jaksaisi enää. Hän inhoaa sotaa, inhoaa olla täällä, tahtoisi jo voida jäädä kotiin. Pitämään huolta tilasta, siskostaan ja sairaasta isästään. Silmäkulmissa on kyyneleitä, kun Sihvonen sopertaa katkonaisella äänellä, miten kamalaa kotona oli, kun tiesi, ettei sinne saa jäädä.

Rahikainen vetää ystävänsä lähemmäs tämän murtuessa katkeraan, äänettömään itkuun.

Hän pitelee Sihvosta halauksessa pitkään. Rahikainen kietoo oman peitteensä suojelevasti heidän molempien ympärille ja Sihvonen painautuu vasten hänen rintakehäänsä. Kyyneleet valuvat manttelin harmaalle kankaalle. Rahikainen silittää hiljaa Sihvosen selkää ja toinen käsi etsiytyy sivelemään lohduttavasti tämän vaaleita hiuksia. Kumpikaan ei puhu mitään.

Vähitellen Sihvosen hartiat lakkaavat tärisemästä ja nyyhkytys vaimenee katkonaiseksi nikotteluksi. Hän on kietonut kätensä Rahikaisen ympärille ja pitää tästä tiukasti kiinni, aivan kuin peläten, että hänet voitaisiin milloin vain pakottaa päästämään irti, luopumaan tästä viimeisestä asiasta, joka hänestä vielä tuntuu kodilta.

Aivan kuin sanattomasti ymmärtäen ystävänsä pelon, Rahikainen rikkoo pakkasyön hiljaisuuden ja kuiskaa Sihvosen korvaan.

"Mie oon tässä", hän sanoo hellästi.

Rahikaisen käsi laskeutuu Sihvosen hiuksista tämän kaulalle, manttelin kauluksen alle ja silittää niskaa varovasti. Kosketus saa Sihvosen värähtämään.

"Mie en jätä sinnuu. Teen siun vuoks mitä vuan sie tarviit",  Rahikainen kuiskaa.

Hän tarkoittaa sanoillaan vain sen, mitä sanoo. Hän haluaa auttaa ystäväänsä ja hyvittää sen, ettei ole ollut tälle läsnä. Sihvonen kuitenkin katsoo Rahikaiseen silmät täynnä hämmennystä, aivan kuin olisi kuullut sanoissa kaiun jostain muustakin. Jostain sellaisesta, mitä Rahikainen ei ole koskaan sanonut hänelle, ainoastaan muille. Viehättäville tytöille, toisenlaisella äänensävyllä, pilke silmäkulmassa ja vihjailevasti.

Mitä vuan sie tarviit.

Sihvonen epäröi hetken. Hän tietää itsekin kai tulkitsevansa Rahikaisen lohduttavat sanat väärin. Ei hän tavallisesti mitään tällaista edes halunnut, ei toiselta mieheltä, kaveriltaan. Vaan mikään tässä hiton sodassa ei ollut tavallista, ja Sihvosta väsyttää tuntea vain kurjuutta. Hän haluaa tuntea mitä vain muuta.

Harkitsematta enempää, Sihvonen tarttuu ystävänsä kaulukseen ja painaa hätäisesti suunsa Rahikaisen huulille. Ele on epätoivoinen, eksynyt ja anteeksipyytelevä.

Rahikaisen ei pitänyt koskaan mennä Sihvosen kanssa näin pitkälle. Sihvonen on oman kylän poika, hänen lapsuudenystävänsä, melkein kuin veli. Liian läheinen ja aivan liian hyvä mihinkään tällaiseen. Rahikainen ei halua tahria Sihvosta.

Sihvonen kuitenkin tuntee Rahikaisen maineen, kuten kaikki muutkin komppaniassa, ja nyt tuo saman pitäjän vaaleatukkainen ja kirkassilmäinen poika katsoo häntä pyytäen, melkein anovasti. Kaipaa pelon, kylmän ja surun keskellä läheisyyttä. Rahikainen ei kiellä sitä häneltä. Hän tahtoo Sihvoselle vain hyvää, tahtoo antaa tälle tukea.

Olkoon se vain tämän illan tällaista, Rahikainen vannoo itselleen vetäessään Sihvosen pidempään suudelmaan.

Sihvosen huulet ovat kylmästä rohtuneet ja lohkeilleet, mutta ne tuntuvat Rahikaisen karkeaa suuta vasten ihmeellisen pehmeiltä. Rahikainen suutelee Sihvosta hellästi ja pitää tahdin aluksi verkkaisena. Hän tahtoo varmistaa, ettei pakota ystäväänsä mihinkään ja odottaa, jos tämä sittenkin alkaisi katua ja vetäytyisi pois. Sihvonen ei kuitenkaan tee niin. Hän vastaa Rahikaisen suudelmiin painokkaasti ja hieman kärsimättömästi. Rahikainen syventää suudelmaa ja Sihvonen ynähtää malttamattomasti vasten hänen huuliaan. Sihvonen on kömpelö ja kokematon suutelija, mutta sillä ei ole väliä, Rahikainen määrää huulillaan ja kielellään heille yhteisen tahdin.

Sihvonen haluaa lisää kosketusta ja napittaa hermostunein elein Rahikaisen manttelin auki. Hän ujuttaa kätensä takin alle ja painautuu aivan kiinni ystäväänsä. Rahikainen tuntee reittään vasten, kuinka paljon Sihvonen haluaa tätä. Haluaa jonkun lähelleen ja mitä tahansa muuta ajateltavaa, kuin kaiken ympäröivän ankeuden.

Rahikaisen kädet löytävät tiensä Sihvosen vaatteiden alle ja viileät sormenpäät koskettavat paljasta ihoa. Sihvonen henkäisee mielihyvästä ja painaa levottomasti suunsa taas Rahikaisen suulle, näykkäisten tämän huulia, vaatien lisää. Hän saa vastaukseksi pitkän ja intohimoisen suudelman, jonka jälkeen Rahikainen siirtyy suutelemaan Sihvosen kaulaa. Kuumat huulet tuntuvat taivaalliselta viileää ihoa vasten.

Sihvonen on avannut Rahikaisen kauluspaidan napit ja hivelee käsillään tämän selkää. Rahikainen suutelee hänen niskaansa ja pitää tarkasti huolen siitä, ettei jätä yhtään jälkeä herkkään ihoon. Sihvonen tuntee kuuman hengityksen aivan korvansa juuressa, kun Rahikaisen kieli vaeltaa hänen kaulallaan, ja se saa hänen päänsä pyörimään.

Kumpikaan heistä ei puhu sanaakaan, kun Rahikainen hyväilee hellästi Sihvosen koko vartaloa ja antaa käsiensä kulkea pitkin tämän selkää, kylkiä, kaulaa, kasvoja ja hiuksia. Sihvonen painaa silmänsä kiinni, kun Rahikainen suukottaa ystävänsä otsaa, nenänvartta ja kyynelistä vielä kosteita poskipäitä.

Rahikaisen toinen käsi etsiytyy Sihvosen housunkaulukselle. Sihvonen vetää äkisti henkeä, aukaisee silmänsä ja Rahikaisen käsi pysähtyy. Hän katsoo Sihvoseen kysyvästi, odottaa lupaa, katse täynnä harvinaista epävarmuutta. Sihvonen painaa etumuksensa Rahikaisen kättä vasten ja suutelee tätä merkiksi jatkaa. Rahikainen vastaa suudelmaan ja painottaa itselleen, että tekee tämän vain, koska Sihvonen pyytää. Hän ei ikinä käyttäisi Sihvosta omaksi edukseen, niin kuin voisi joitakin muita sotamiehiä tai lottia käyttää. Rahikainen ei ikinä satuttaisi Sihvosta tai tekisi tälle mitään, mitä tämä ei halua. Hän välittää Sihvosesta suunnattomasti, ja koskettaa ystäväänsä tällä tavalla vain, koska tämä antaa siihen luvan.

Kummankin miehen kiihtynyt hengitys höyrystyy viileässä ilmassa, kun Rahikaisen käsi tarttuu varmalla otteella Sihvoseen. Sihvosen suusta pääsee hiljainen voihkaisu ja hänen kätensä tarraa arasti Rahikaisen sepalukseen. Kosketus on häveliäs ja epävarma, kun Sihvonen painaa kämmenensä vasten housujen kangasta. Rahikainen nojaa kosketukseen ja puristaa Sihvosta kädellään rohkaisevasti, ja tämä uskaltautuu avaamaan Rahikaisen housujen napin. Rahikainen kiittää hiljaa mielessään Sihvosta ja päästää huokauksen, kun tämä tarttuu häneen kiinni.

Rahikainen kiihdyttää rytmiään ja Sihvonen vastaa siihen liikkeillään. Rahikainen tietää täsmälleen, mitä tekee saadakseen toisen tuntemaan olonsa hyväksi, ja Sihvonen painaa suunsa tämän suulle peittääkseen huuliltaan pakenevat äännähdykset. Hän on niin uppoutunut hetkeen, että unohtaa liikuttaa kättään, ja Rahikainen virnistää vasten Sihvosen huulia ottaessaan heidät molemmat otteeseensa. Sihvonen suorastaan vaikertaa.

Rahikainen hyväilee heitä ja kuiskii Sihvosen korvaan kiihtyneitä, katkonaisia sanoja, noin, hyvä, mie oon tässä, tule vuan. Sihvosen on purtava huultaan pysyäkseen hiljaa, kun hän laukeaa ystävänsä käteen. Rahikainen haukkoo henkeään ja käden kiihtynyt rytmi nopeutuu vielä, pysähtyen sitten hänen lauetessaan.

Rahikainen antaa Sihvoselle helliä suudelmia samalla, kun he molemmat tasaavat hengitystään. Sihvosen silmäluomet ovat raskaat ja hän sulkee ne raukeana hivuttautuen nojaamaan vasten ystäväänsä. Rahikainen kietoo kätensä hänen ympärilleen, eikä mene kauaa, kun hän vaipuu levolliseen uneen Rahikaisen syliin. Heitä ympäröivä pakkasyö on armottoman kylmä, mutta peitteen alla on lämmintä ja turvallista.

Rahikainen valvoo vielä hetken ja katselee sylissään sikeästi tuhisevaa Sihvosta. Hän hymyilee hieman haikeasti ja silittää varovasti ystävänsä hiuksia, pitelee tätä hellemmin, kuin on koskaan ketään kumppaniaan pidellyt.

Tuuli puhaltaa ulkona talviyön pimeydessä. Jossain loputtomalta tuntuvan pimeyden keskellä, aivan liian kaukana, tuhansien lumisten metsien ja jäätyneiden järvien takana on myös Rahikaisen ja Sihvosen kotikylä.

Rahikainen kuiskaa nukkuvalle Sihvoselle lupauksen, että he palaavat sinne vielä yhdessä.

[ovatko-kookoon-pojat-elossa]

Ovatko kookoon pojat elossa?

Arvaa. Määttä opettaa Riitaojaa tekemään kaarnalaivoja.

[iwouldfightu]

Naapurin pojat

A/N: Moi, mä en oikein tiiä mitä mä ees teen mun elämällä kun oon tällästä mennyt rustaamaan, mutta ehkä joku saa jotakin iloa irti tästä, joten kai mä nyt uskaltaudun heittää tän tänne. Ja siis kaikista vaikeinta tässä koko hommas oli tän perkeleen nimeäminen ja se näkyy, yh. Mutta joo, nauttikaa..? :d

Hahmot/Paritus: Rokkaa/Tassu, muita kookoon poikia ei näy, mutta Lyyti ja Tyyne siellä vilahtaa.

Sanamäärä: 3300

Rating: Teens And Up

Summary: Hauska pieni kuvitelma siitä Antin ja Tassun yhteinen lapsuus ois voinut mennä.

Disclaimerit: Väpän pojathanhan nää, vaikka ei sitä murteesta välttämättä huomaa (anteeks, mä yritin)

Tassun vanhemmat eivät koskaan olleet fyysisten huomionosoitusten perään. Kyllähän he häneen koskivat, mitä nyt äiti nopeasti korjasi paidan kauluksen asentoa ennen sunnuntaikirkkoa ja isä välillä lätki korville, kun työ ei maittanut. Hyvänä päivänä saattoi jommankumman käsi pörröttää maantien värisiä hiuksia, mutta siihen tottumattomana Tassu ei koskaan oikein tiennyt miten moisiin hellyydenosoituksiin pitäisi reagoida. Hän vain seisoi paikoillaan, ryhti suorana ja kädet hieman epävarmasti nyrkissä. Vasta kun kehut puettiin sanoiksi, tajusi poika hymyillä, väläyttää nopeasti valkoista hammasriviään.

Ehkä juuri siksi Antin ilmestyminen tämän elämään oli tuntunut sellaiselta tunteiden pyörremyrskyltä. Sellainen se poikahan oli itsekkin.

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, tuo pellavahiuksinen, tätä paljon puheliaampi ja eloisampi pentu oli pitänyt tiukasti kiinni tämän äidin kädestä sillä välin, kun heidän vanhempansa olivat vaihtaneet kuulumisia maantien laidassa. Heidän tilansa eivät olleet kaukana toisistaan, mutta ei heitä aivan naapureiksikaan voinut sanoa. Riippui keneltä kysyi. Saman tien varrella he kuitenkin elelivät ja olivat siksi tekemisissä toistensa kanssa. Ylimpiä ystävyksiä he eivät kuitenkaan olleet.

Heidän juttutuokionsa venyi. Kylillä oli ilmeisesti käynyt jotakin; he juorusivat ulkopuolisista ja jostakin tulipalosta. Tämä ei kuitenkaan liiemmin liikuttanut Tapiota, eikä Anttiakaan, pelkkiä penikoita kun olivat. Tapio katseli tätä vastapäätä seisovan lapsen turhautunutta kiemurtelua pää hieman kallellaan. Toisen kehonkielestä erotti helposti juuri sen hetken, kun toinen kyllästyi seisomaan kiltisti paikallaan. Hän irrotti otteensa äitinsä kädestä, saaden tuon luomaan nopean katseen lapseensa, mutta hän kiinnitti huomionsa nopeasti takaisin yhä vilkkaana jatkuvaan keskusteluun. Tästä rohkaistuneena tuo tuntematon lapsi kuroi umpeen sen muutaman askeleen välimatkan, mikä hänellä ja Tapiolla oli, tarttuen häntä kädestä ilman minkäänlaista varoitusta. Tapiolle ei annettu aikaa käsitellä tilannetta, vaan hänet vedettiin mukaan, kädestä pitäen. Hänet kiikutettiin tien laitaan, ojan pohjalla virtaavan puron ääreen. Tuo pellavatukkainen poika virnisti hänelle veikeästi, yhä tiukasti kädestä kiinni pitäen. Häneltä puuttui toinen etuhammas.

“Otetaanks pikku kisa?”

Pojat väkersivät oljenkorsista ja ties miestä pieniä ‘’veneitä’’, joita he laskivat rauhallisena lipuvaan virtaan. Tapion veneet tuppasivat olemaan nopeampia, joka kovin hermostutti tuota toista poikaa. Hän yritti sitkeästi selvittää Suden pojan menestyksen salaisuudet, mutta vastauksia hänelle ei herunut. Hänen jatkuva utelunsa kuitenkin ansaitsi hänelle hiljaisen naurun, johon tämä vastasi ensihämmennyksen jälkeen leveällä hymyllä.

‘’Antti, ny mennään!’’

Hieman vastahakoisesti pojat jättivät leikkinsä kesken ja nousivat ojasta, housunlahkeet leikin jäljiltä hieman kuraisina (ja siitähän tuli jälkikäteen sanomista). Aikuiset sanoivat toisilleen nopeat hyvästit ja rouva Rokka ojensi kätensä lapselleen. Kyseinen poika katsoi sitä hetken harkitsevasti, mutta hänen oma kätensä löysikin tuon sijaan Tapion huomattavasti pienemmän kämmenen. Hän käänsi katseensa uuden ystävänsä sinisiin silmiin, hymyillen tälle somasti ennen kun hän tuikkasi nopean pusun tämän suulle. Kaikki tuota pellavapäätä lukuunottamatta jähmettyivät, mutta tuo hän vain jatkoi hymyilemistä ja siirtyi ripeästi äitinsä vierelle, ottaen tätä kädestä, selvästikin tyytyväisenä itseensä.

‘’Antti!” hänelle sanottiin ensin tuimasti (Antti, hänen nimensä on Antti, Tapio pisti viimein merkille).  “Anteeks, anteeks, hää o vähän höperö’’, Antin isä lopulta nauroi, rikkoen kiusalliseksi venyneen hiljaisuuden.

‘’Äiti ja sieki ain pussaatte ku työ lähette jonnekki!’’

‘’Ahaha, niin tehhää nii.’’

‘’Penskojaha nuo vaa, penskoja vaa’’, rouva Rokka nauroi niin huolettomasti, että Tapionkin vanhempien oli pakko hymyillä, vaikkakin hieman väkinäisesti. Tapio ei yhtynyt nauruun, vaan tuijotti yhä Antin takaraivoa, hölmistynyt ilme kasvoillaan.

___

Sen jälkeen, kun Antti viimein sai vanhempansa suostuteltua vierailemaan Sutten tilalla ensimmäisen kerran, ei häntä sieltä pois pitänyt mikään. Aina auringon laskiessa hän ilmestyi rutiini omaisesti heidän latonsa taakse, jossa Tapio häntä uskollisesti odotti. Eräänä kesäiltana Antti kommentoi, että tämä muistutti häntä vahtikoirasta.

Siitähän se lempinimi Tassu sitten tulikin. Suen Tassu, Antin Tassu. Hän tottui siihen niin kovin, että alkoi käyttämään sitä itsekin. Nykyään Tassun oikean nimen muistavat (tai ylipäätänsä tietävät) vain hyvin harvat henkilöt Tassun perheen ulkopuolelta.

Antilla tuntui aina olevan sanottavaa. Hän höpötti ties mistä: kertoi päivän töistä tai siitä, miten hänen isänsä oli jälleen läksyttänyt häntä ulos hiippailusta. Hän ei kuulemma pitänyt siitä, että hänen poikansa viiletti aina ties missä, varsinkin silloin kun oli pesuaika - olihan niiden pikkusiskojen pesulle saamisessakin aina täysi työ. Ja kyllähän Tassu sen ymmärsi, välillä jopa harkitsi näiden huolien ilmaisemista Antille, mutta aina kun tuo hymysuinen poika ilmestyi rakennuksen kulman takaa valkoisineen hammasriveineen ja takkuisineen hiuksineen, ei hän tätä poiskaan raaskinut hätistää. Se olisi vain pois heidän yhteisestä ajastaan.

Antti ei koskaan voinut viipyä pitkään, mutta se ei heitä haitannut. He käyttivät tehokkaasti sen ajan mikä heille annettiin. Useimmiten he leikkivät ja painivat, juoksivat pitkin pellon laitaa ja heidän tilojaan erottavan metsän poluilla, ja aina kun Antin oli lopulta pakko lähteä viimeisten auringonsäteiden hävittyä puiden latvojen taakse, hän aina muisti painaa höyhenen pehmeän pusun Tassun otsalle, poskelle, huulille, milloin minnekkin. Vaikka tämä ele oli Tassulle yhä vieras, hän oppi pitämään siitä. Se sai hänen poskensa hehkumaan ja suupielet kaartumaan hymyyn, samalla kun hän vilkutti ystävällensä hyvästit. Se oli heidän oma juttunsa, oma pieni salaisuutensa.

“Nährää taas!”

Ja ai että, kun Tassu huolestui kun tuo lupaus jäi täyttämättä. Aina kun Anttia ei näkynyt missään pitkänkään odottelun jälkeen, Tassu huolestui toden teolla. Koska ent jos sil on tapahtunu jotaki kauhiaa? Aivan ensimmäisen kerran, kun Antti rikkoi heidän sanattoman lupauksensa, Tassu päätti ottaa asiat omiin käsiinsä ja suunnisti Rokan tilalle omine neuvoinensa ja sehän se vasta pesulta palaavan Antin yllätti.

“Tassu? Tassu mitä sie täällä?”

“Noku siuu ei kuulunu millää!’’

“Isä se on kavattellu miun perää koko päivän ku mikäki haukka. En tiiä mikä siihe o yht’äkkii menny”, Antti selitti, käsillään hätäisesti elehtien. “Koht’ varmaa hyppää taas jostai nurkan takkaa, lähe livohkaan siit!”

Kuin kutsusta heidän korviinsa kantautui jykevät askeleet, jotka lähestyivät heitä nopeasti päärakennuksen suunnalta.

“Mee ny siit!” Ja Tassu meni. Hän ampaisi juoksuun eikä kääntynyt takaisin päin vaikka mieli oli tehnyt. Ei tälläinen hiippailu ollut lainkaan hänen tapaistaan, ei, se oli Antin juttu se, mutta oli hänen pakko myöntää, että pirun jännittäväähän se oli. Hänen sydämensä hakkasi rinnassa kuin pieni lintu joka yritti lähteä lentoon.

“Huomen, huomen nähää!” Antti huusi hänen isänsä läksytyksen yli ja Tassu nauroi.

___

Kesä vaihtui syksyyn ja poikien oli viimein aika aloittaa kansakoulussa. Tassun äiti oli innoissaan siitä, että hänen lapsensa sai mahdollisuuden vähän sivistyä, kun hänen isänsä taas piti moista hipistelyä turhanpäiväisenä. “Jos o aikaa kirijoja tuijjata yht’ hyvin vois olla pellol kuokkaa heilyttemäs sanon mie.”

Kyllähän tuo Tassua hieman huoletti. Entä jos kaikki hänen lihaksensa surkastuvat kun joutuu istumaan puupenkissä koko päivän? (Tassu esitti tämän kysymyksen myöhemmin Antille joka järkeili, että sitten pitää vain käyttää loppupäivä tehokkaasti. Niinpä tietysti.) Mutta näistä huolistaan huolimatta hän oli innoissaan. Hän saisi viettää koulupäivät yhdessä Antin kanssa, eikä hän olisi enää jumissa kotona aamusta iltaan.

Ensimmäisen koulupäivän aamuna Tassun äiti talutti hänet Rokkien tilalle. Hän vaihtoi muutaman sanan Antin äidin kanssa, toivotti pojalleen onnea ja taputti tätä olalle ennen kuin hän lähti kävelemään takaisin kotia päin.

“Ooks työ ny ihan varma et työ selviitte?”

“Kyl myö iha ite osataa!” Antti vakuutti äidilleen ties kuinka monetta kertaa. Tämä ei vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, mutta kotona odottavien tekemättömien töiden vuori varmaankin vei voiton äidin huolesta.

“No menkää si”, hän huokaisi. “Katohan Tassu sit tän hömelön perää.” Tassu nyökkäsi tälle vakavana. Antti sai vielä viimeisen hiusten pörrötyksen ja suukon otsalle, ja sitten he lähtivät matkaan.

Sortavalan kansakoulu oltiin perustettu noin kymmenisen vuotta sitten kylän laitamille. Sitä varten oli jopa talkoovoimin pystytetty uusi hieno puurakennus - joka oli tosin liian pieni sellaiselle oppilasmäärälle, mutta minkäs sille enää mahtoi. Pojilla oli sinne kolmen kilometrin kävelymatka, joka taittui helposti - vaikkakin ajoittain hieman hitaanloisesti. Heitä ei oltu monesti päästetty yksin kylälle asti, joten pojat ottivat tästä tilaisuudesta kaiken irti. Käsi kädessä he juoksivat maantien laitaa, välillä tieltä metsään harhaillen ja ympäristöään tutkien.

Lukuisista häiriötekijöistä huolimatta he saapuivat paikalle juuri ja juuri ajoissa. Opettaja kilkutti (Antin mielestä typerää) pientä kelloaan juuri sillä hetkellä, kun Antti ja Tassu juoksivat käsikkäin koulun pihaan, hieman hengästyneenä. He saivat paljon katseita, etenkin paikalla olevilta aikuisilta. Tämä huomio sai Tassun kiemurtelemaan vaivautuneena, mutta Antti vain säteili hymyään, kuten aina.

Kai se sanomattakin on selvää, että koulun henkilökunta ei järjemmin pitänyt Antista. Etenkin ensimmäiset viikot olivat vaikeita - sekä Antille että koulun opettajille. Tassu joutui monesti istumaan kauhusta kankeana penkissään, kun Antti tapansa mukaan sinutteli opettajia ilman minkäänlaisia katumuksen merkkejä. Aina kun Antti sai vastaavan niskoittelun vuoksi karttakepistä, Tassu ei pystynyt katsomaan, vaikka opettajat sitä vaativatkin. Onneksi tilanne rauhoittui vähitellen, kun Tassu itkua pidätellen pakotti toisen lupaamaan, että hän yrittäisi (yrittäisi) välttää ongelmia. Eikä Antti Tassulleen voinut vastaan väittää.

Tassu tykkäsi oppia. Ei hän missään nimessä ollut tienoon paras oppilas, mutta kyllä hän lukea ja laskea osasi, eikä hänellä ollut tapana aiheuttaa ongelmia (toisin kuin eräällä.. Tästä johtuen koulun opettajat jopa muutamaan otteeseen ehdottivat Tassun vanhemmille, että heidän ei kannattaisi antaa poikansa leikkiä sen Rokan pojan kanssa. Ettei vain saisi huonoja vaikutteita).

Ainoa mikä herätti pientä paheksuntaa opettajissa  (ja kanssaoppijissa), oli se tapa jolla hän ja Antti kommunikoivat toistensa kanssa. Anttia tämä ei näyttänyt kiinnostavan, mutta ne katseet jotka heihin luotiin, kun he saapuivat käsi kädessä kouluun tai halasivat toisiaan tekivät Tassun olon epämukavaksi, mutta hän sieti niitä. Se lapsenomainen virne jonka Antti väläytti hänelle oli aina sen arvoinen.

Mutta siinä vaiheessa, kun opettajat kyllästyivät pelkästään tuijottamaan, asiasta tuli hieman isompi ongelma. Heidät oli jätetty rauhaan ensimmäisenä vuotena, todennäköisesti koska opettajat eivät jaksaneet tehdä asiasta isoa numeroa, vielä luultavimmin siinä toivossa, että asia ‘’korjaantuisi’’ itsestään ajan kuluessa, mutta viimeistään toisen kouluvuoden alkaessa heille taisi viimein käydä selväksi, että Tassu ja Antti eivät olleet muuttamassa tapojaan omine neuvoineen, jolloin Tassua pyydettiin ensimmäistä kertaa jäämään luokkaan oppitunnin jälkeen. Hän nyökkäsi opettajalleen hämmentyneenä ja pyysi Anttia odottamaan häntä pihalla.

Ja Antero odotti. Tarkemmin ottaen, hän odotti koulun portin viereisen koivun oksilla. Levoton lapsi kun oli, hän oli kiivennyt puun oksille siinä toivossa, että hän onnistuisi yllättämään ystävänsä, kun hän viimein opettajan puheilta pääsisi. Hän keinahteli oksilla ketterästi, kiiveten yhä korkeammalle, kunnes hennot oksat eivät enää olisi kestäneet hänen painoaan. Juuri kun Antti lähti laskeutumaan, hän näki alaviistossaan Tassun, joka käveli ulos koulurakennuksesta. Hän oli liian korkealla väijytykseen, joten hän tyytyi vilkuttamaan tälle:

‘’Tassu!’’ hän huusi ensin pirteästi, kättään heiluttaen. Tämä käden liike kuitenkin hidastui, kun Antti näki millainen ilme hänen ystävänsä kasvoillaan oli. Antti vakavoitui ja laskeutui puusta mahdollisimman nopeasti. Hän tömähti maahan vähän liian korkealta, joka tuntui pistävänä kipuna pojan jaloissa, mutta hän jätti kivun omaan arvoonsa ja kiirehti Tassunsa luokse.

“Tassu? Tassu ooksie okei?” tämä kysyi huolissaan, nostaen toisen kätensä ystävänsä poskelle. Tassu kavahti.

“Tassu?” Antin ääni ei oikein tahtonut pysyä tasaisena. Hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Tassu pysyi vaiti, mutta muutaman, erittäin pitkältä tuntuneen sekuntin jälkeen hän otti kiinni Antin kädestä ja talutti tämän mukanaan koulualueen ulkopuolelle. Hän vilkuili taakseen jatkuvasti, koittaen arvioida heidän etäisyyttään tuosta punaisesta rakennuksesta. Antin teki kovasti mieli huutaa toiselle, vaatia vastauksia (muun muassa kenet hänen täytyy hakata), mutta hän tiesi, että Tassu ei ollut juuri nyt sellaisessa tilassa, että hänestä olisi saanut mitään irti.

Lopulta, ilmeisesti sopivan etäisyyden päässä, he pysähtyivät ja kävivät istumaan erään tien vierelle, pehmeälle heinän ja muiden rikkaruohojen valtaamalle penkereelle.

Antti silitteli tätä vasten käpertyneen Tassun hiuksia. Vaaleatukkainen oli hieman ystäväänsä lyhyempi, mutta tässä hetkessä Tassu vaikutti Antin mielestä niin kovin pieneltä. Hän tärisi hieman, mutta Antti ei voinut olla varma itkikö hän, sillä hän oli piilottanut kasvonsa polviensa taakse.

He istuivat tällä tavoin, toisissaan kiinni, melko pitkään. Antti ei vieläkään ymmärtänyt mikä Tassulla oli, mutta pyrki rauhoittelemaan ystäväänsä parhaansa mukaan, mikä hänen onnekseen vaikutti toimivan. Tassu rentoutui pikkuhiljaa vasten Antin kylkeä ja nosti päätään, asettaen sen polviensa päälle. Hänen poskensa eivät olleet märät, mutta hänen harmaansiniset silmänsä kimaltelivat karkuun pyrkivien kyynelten alla. Antilla oli Tassulle vaikka kuinka paljon kysymyksiä, mutta hänen onnistui pitää suunsa kiinni siihen asti, kunnes Tassu avasi omansa:

“H-he sannoo et tää ei oo hyväks meil.” Antti kurtisti kulmiaan.

“Niin mik?”

“Poikie ei pitäis kuulemma olla ain näi liikeel toisiaa. Hinteiks kuulemma kasvaa semmoset. Helvettiin päätyy.” Tassun pienet kädet puristuivat nyrkkiin. Antin kulmakarvojen väliin muodostui syvä uurre, niin hämmentynyt hän oli. Tassu käänsi katseensa hieman arasti ystäväänsä, joka yhä yritti käsittää näiden sanojen merkitystä. Hän hiljaa harvinaisen pitkään, niin pitkään, että Tassu jopa harkitsi sanovansa itse jotakin, mutta lopulta Antti ilmeisesti päätyi jonkinlaiseen päätökseen. Hän huokaisi ja kohautti olkapäitään.

“En mie tollassii monimutkasii ymmär’,” tämä sanoi naurahtaen. “Eikä miuu kiinnost mitä ne vanhat kääkät meist tuumaa.’’ Tassu katseli häntä tämän kasvoille valuneiden otsahiustensa alta. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen ystävänsä optimistisuuden.

“... Hyö oli kuulemma kerran nähy ku sä pussasit mua pihal. Vastenmieliseks sano semmosta’’, Tassun ääni oli tässä vaiheessa pelkkä kuiskaus. Antti käänsi päätään, tätä informaatiota pohtien. Mitä pidempään hän pyöritteli tätä asiaa päässään, ystävänsä synkeää ilmettä katsoen, sitä enemmän tämä tilanne otti häntä päähän. Vaikka häntä itseään ei voisi vähempää kiinnostaa mitä hänestä ajatellaan (etenkään kun kyseessä olivat pelkät oppikoulun vanhat kärttyisät ukot, joille ei koskaan muutenkaan kelvannut mikään mitä hän sai aikaan - huolimatta siitä, että hän oli oikeasti melko älykäs opiskelija), hän ei sietänyt sitä, että he aiheuttivat Tassulle tällaista päänvaivaa.

“Olis tulleet sanomaan päin miun naamaa. Sit ois lätty lätissyt..” hän murahti.

“Älä ny.. “ Tassu aloitti, mutta Antin silmistään näkyi, että hän oikeasti tarkoitti sanomaansa. Tassu kuitenkin tarttui tätä kädestä totisella ilmeellä ja pyysi toiselta: “Älä hanki itelles lisää vaikeuksii, jooko? Ne muutenki pitää siuu iha turmijon.” Antti mutristi huuliaan, mutta lopulta siirsi katseensa maahan, pois Tassun huolestuneista silmilstä ja nyökkäsi vastahakoisesti. Tämä sai Tassun hymyilemään pienesti. Ei se iloinen hymy ollut, mutta oli se parempi kuin ei mitään, Antti päätti.

(Hänen tosin yhä teki mieli mennä vetämään jotakuta turpaan, ja kunnolla)

___

Siitä päivästä eteenpäin heille annettiin aina läksytystä, jos heidät saatiin kiinni ‘’itse teossa’’ - joka tässä tilanteessa saattoi olla mitä tahansa nopeasta halista lohduttavaan käteen toisen olkapäällä. Tämä ei lannistanut Anttia, joka otti haukut vastaan röyhkeästi hymyillen (“Käyttäytykäähän nyt.” “Niihämö tehhää!”), mutta Tassu ei nauttinut siitä negatiivisesta huomiosta, jota se heidän ympärillään herätti. Pienissä kylissä juorut levisivät nopeasti, joten myös Tassun ja Antin vanhemmat tulivat nopeasti tietoisiksi tilanteesta.

“Älä anna sen Rokan nulikan vetää siuu mukaan sen metkuihi,” ja “Kannattais ehk välttää sit pentuu,” he sanoivat Tassulle kulmat kurtussa, mutta he eivät koskaan osoittaneet häntä syyttävällä sormella (tässä avuksi varmasti oli se, että he eivät olleet tässä vaiheessa vielä täysin tietoisia mistä kaikki ne puhuttelut johtuivat). Tassu oli kiitollinen vanhempiensa luottamuksesta, mutta miten hänen olisikaan tehnyt mieli väittää heille vastaan. Puhua nyt Antista sellaiseen sävyyn.. On varmasti sanomattakin selvää, että Tassu jätti nämä neuvot omaan arvoonsa. Hän ei voinut enään kuvitellakaan millainen hänen elämänsä olisi ilman Anttia.

Vaikka Antti kovasti intti, että heidän ei pitäisi piitata muiden valituksista, se jatkuva nalkutus alkoi ajan kuluessa käydä hänenkin hermoilleen. Hän oli kuitenkin harvinaisen itsepäinen tapaus, joten hän yritti parhaansa mukaan ärsyttää koulun henkilökuntaa aina kun mahdollista. Ties kuinka kauan se olisi jatkunut, jollei Tassu olisi pakottanut Anttia hellittämään.

“Antti, se o iha okei. Riitti jo”, hän oli sanonut, heikosti hymyillen, samalla kun hän oli laskenut Antin käden hänen omalta olaltaan. Antti oli tapansa mukaan mutristanut huuliaan harmistuneena ja pistänyt pystyyn tuijotuskilpailun. Hänestä näki, miten kovasti hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta Tassun rauhalliset kasvot olivat sillä kertaa saaneet hänet pitämään suunsa kiinni.

(Mutta miten hän olisikaan halunnut nostaa kätensä toisen poskelle ja tehdä jotakin pyyhkiäkseen tuon haikean ilmeen ystävänsä kasvoilta.)

Seuraavat viikot olivat täynnä nykiviä sormenpäitä ja kesken liikkeen pysäytettyjä käsiä. Se sai Tassun miettimään sitä, miten arkinen osa heidän keskeistä kommunikaatiotaan kaikki ne pienet kosketukset olivat. Varsinkin hänelle. Antti pystyi kommunikoimaan loistavasti myös puheen, ja ajoittain huutamisen, avulla, mutta Tassulle suun avaaminen tuntui huomattavasti suuremmalta haasteelta.

Kyllä hän puhua uskalsi, mutta Antin seurassa sille ei aikaisemmin ollut ollut liiemmin tarvetta. Hänen oli tarvinnut vain nykäistä hihasta, katsoa hetken silmiin ja Antti oli heti ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa. Nyt hän kuitenkin joutui turvautumaan sanoihin yhä useammin, joka tuntui luovan heidän välilleen pienen kuilun koulupäivien ajaksi. (He kuitenkin kuroivat sen välimatkan umpeen aina kotimatkalla, sormet yhteen kiedottuina.)

“Tällane hiippailu saa miut tuntemaa ittein vähä vanhemmaks,” Tassu kerran mainitsi Antille koulun jälkeen, heilutellen heidän käsiään edestakaisin. Tämä sai Antin hidastamaan askeliaan, ja hän näytti hetken siltä, kuin hän haluaisi sanoa jotakin, mutta ei löytänyt sanoja. Se ilme ei kuitenkaan sopinut hänelle, joten Tassu tökkäsi tätä leikkisästi kyynärpäällä kylkeen. Sitten he juoksivat kilpaa, hengitys maaliskuun lempeässä pakkasessa höyryten ja posket punoittaen.

____

Mutta vasta silloin, kun he olivat oikeasti kasvaneet hieman vanhemmiksi (ja kenties viisaammiksi) he todella ymmärsivät millaiseen asemaan he olivat itsensä aikoinaan saattaneet. Tai läheltä oli ainakin liipannut. Ties vaikka mihin sairaalaan heidät olisi heitetty, jos heidät yhä löytäisi kyliltä toisissaan kiinni. Ei sillä, että Antti vaihtaisi heidän suhteestaan mitään, ja hyvin harvoin Tassu oli tämän kanssa eri mieltä.

Tällä hetkellä he istuivat ladon takana (sen saman vanhan, kuten aina ennenkin) ja tuijottelivat keskikesän vaaleaa yötaivasta. Tassu istui selkä haaleankeltaista puuseinustaa vasten ja Antti oli jossakin välissä kiivennyt istumaan hänen jalkojensa väliin, selkä hänen vatsaansa vasten ja pää rintakehällä leväten.

Tänään (tai varmaan se oli jo eilen, tuskin se kello enää torstain puolella oli) olivat olleet Anteron 17-vuotis syntymäpäivät. Hän oli saanut vapautuksen peltotöistä ja tullut moikkaamaan Tassua kysyäkseen, pidettäisiinkö illalla jotkut kekkerit. Tassu oli kuitenkin luonnollisesti ollut yhä kiinni töissään, joten Antti oli päätynyt pelolle vapaapäivästään huolimatta.

Illemmalla he olivat kerääntyneet Lyydin vanhempien tyhjään navettaan, jota ei oltu käytetty enää vuosiin. Paikalle oli heidän lisäkseen kerääntynyt muutamia ystäviä samasta pitäjästä; Eino, Tyyne ja niin edespäin. Eino oli tuonut perheensä gramofonin ja he olivat tanssineet ja laulaneet levyltä löytyneiden kipaleiden tahtiin. Lyyti oli myöskin onnistunut näpistämään porukoiltaan jotakin vettä vanhvempaa (mitä sitä yksityiskohtia turhaan kyselemään) ja siitähän meno vasta yltyi. Sitä oltiinkin sitten juotu niin kauan, kun pullossa riitti, ja hauskaa oltiin pidetty vielä vähän senkin jälkeen, kunnes jaksaminen ei enää lopulta riittänyt.

Nyt kaikki olivat jo vetäytyneet takaisin omiin koteihinsa - Anttia tietenkin lukuunottamatta. Hän nojaili yhä tyytyväisenä Tassua vasten, yhä ihan pienessä hiprakassa, päätellen siitä, että hänen päässään surisi vielä mukavasti ja hänen kehonsa oli täydellisen rentona. Hän veti keuhkonsa täyteen raitista yöilmaa ja hymyili.

“Tiiäks Tassu. Mie en ny haluis olla missään muual ku täs, siun kaa,” hän sanoi. Tassu sai olla kiitollinen siitä, että Antti ei nähnyt hänen kasvojaan, niin kovasti niitä kuumotti. Että se osaa olla imelä, kun sille päälle sattuu, Tassu ajatteli ja puristi toisen kättä merkiksi siitä, että hän oli kuullut, ja että hän oli samaa mieltä, vaikka ei hän sitä sanoiksi osannut pukea. Tassun ei tarvinnut nähdä Anttia pystyäkseen kertomaan miten paljon hänen hymynsä oli leventynyt.

He istuivat paikoillaan tarpeeksi pitkään siihen, että heidän sormenpäitään ja varpaitaan alkoi kylmäämään. Suomen kesä ei ollut niin armollinen, että koko illan voisi istuskella ulkosalla.

“Antti”, Tassu sanoi, hädintuskin kuuluvalla äänellä. Mennäänks myö täst koht, hän kysyi sanattomasti. Häntä värisytti Antin läheisyyden tuomasta lämmöstä huolimatta. Antti äänteli hetken vastahakoisesti ja valui hitaasti alemmas niin, että hän nojasi päätänsä Tassun alavatsalla ja pystyi katsomaan hänen kasvojaan.

Tassu räpäytti silmiään, hieman yllättyneenä siitä, miten paljon peittelemätöntä tunnetta Antin silmissä välkehti. Hetken mielijohteesta hän ojensi kätensä hiljaa, sipaisten yhden eksyneen hiuskiehkuran pois toisen kasvoilta. Sitten hän pysähtyi hetkeksi, mutta antoi pian kätensä jatkaa vaeltamista, haroa toisen pellavaisia hiuksia ja uudelleenkartoittaa hänen kasvojaan. Antti oli miehistynyt parin viimeisen vuoden aikana, mutta hänen silmissään oli yhä sama pilke, hänen poskillaan samat hymykuopat ja vaaleita, auringon polttamia pisamia.

Tällä kertaa oli Antin vuoro räpäyttää silmiään, hitaasti ja ehkä hieman harkitsevasti. Sitten hän hivuttautui pystympään, samalla kääntyen niin, että he olivat nenät vastatusten. Ja hyvin lähekkäin. Antti nosti molemmat kätensä ja asetti ne Tassun kummallekkin poskelle, tuoden hänet niin lähelle kuin siinä tilanteessa oli fyysisesti mahdollista, huulet toisia huulia vasten.

Tassu henkäisi yllättyneenä, huuliaan tahattomasti raottaen, ja Antti pyrki yhä lähemmäs, maistaen tämän suuta, kuin uutta aluetta tutkien. Hän oli niin kovin lähellä ja Tassun sydän tykytti outoon tahtiin. Oli Antti häntä ennenkin pussanut, teki sitä melko useinkin, mutta ei koskaan tällä tavoin.

Tämä oli sellainen suudelma minkä Antti oli viinaspäissään antanut Lyytille aikaisemmin illalla, sellainen mitä Tassukin oli jossakin mielensä perällä kaivannut heitä katsellessaan (Miksi Antti tunsi hänet niin hyvin ja oli aina valmis antamaan hänelle haluamansa?). Siinä oli kieltä, oli hampaita, jotka kolahtivat aina välillä toisiaan vasten, kun ei niitä hetken huumassa osannut varoa. Tassua huimasi kuin hän olisi pahemmassa hiprakassa kuin koskaan aikaisemmin, mutta hän halusi lisää.

Lopulta heidän oli kuitenkin pakko ottaa hieman etäisyyttä, ihan vain muutamaksi sekunniksi, happea saadakseen. Tai ehkä vain yhdeksi. Sitten Tassu painoi heidän huulensa yhteen vielä hetkeksi, tällä kertaa hieman rauhallisemmin, ihan vain maistaakseen vielä kerran kaikki ne sanattomat lupaukset, jotka oli hetki sitten annettu. Antti hymyili hänen suutaan vasten.

“Huomen nähää”, hän sanoi ja tarjosi Tassulle yhden hyväntuulisen virnistyksen. Sitten hän nousi ja katosi rakennuksen nurkan taakse.

[neroushalvaus]

Tuntematon sotilas -fandomin sanakirja

Koska ihmisten on hyvä pysyä jotenkin kärryillä siitä, mistä fandomissa pulistaan.

Ahvenasquad - Vaihtoehtoinen nimi Tuntematon sotilas -fandomille. Asumajonne - Lempinimi Asumaniemelle, varsinkin Modern AU:ssa, jossa hänen uskotaan olevan pahemmanlaatuinen jonne. Eero-jano - Arvostus näyttelijä Eero Ahoa kohtaan. ”Eino, ota ratti” - Ilmaisu, joka tulee sanonnasta “Jesus take the wheel”. Tässä tapauksessa ohjauspyörä halutaan kuitenkin luovuttaa Jeesuksen sijasta Heiskasen Einolle. On saanut melko varmasti alkunsa Cristal Snow’n “Love Is Blind”- musiikkivideosta, jossa kyseisen näyttelijän esittämän miehen todetaan näyttävän Jeesukselta. Elina Koskela - Ansaitsi parempaa. Evoluutioteoria - Evoluutioteoriasta puhuminen on ilmeisesti fandomin silmissä yksi eroottisimmista asioista, joita ihminen voi toiselle tehdä. Syyttäkäämme Yrjö Lahtista. Glitter-Riitis - Neljältä aamuyöstä syntynyt Modern AU, jonka keskiössä on se, että Riitaoja oppii meikkaamisesta ja drag-kulttuurista ja saa meikin ja glitterin avulla lisää itsevarmuutta. AU:n ytimeen kuuluu keskeisesti se, että koko kookoo on polvillaan Riitaojan edessä niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Hietala - Shippinimi Hietaselle ja Koskelalle. Myös esimerkiksi Hiekela tai Hietakala. Hietasen kuvailutulkkaus - Modern AU:ssa, jossa Hietanen on sokea, hänen puhelimessaan on kuvailutulkkaus, joka uhkaa aina mennä rikki kiitos Asumaniemen hymiöiden, Rahikaisen munakoisojen ja Riitaojan söpöjen emojirivien. Hipsutus - Toisen ihmisen silittäminen/hellä koskettaminen. Yleisesti todettu tosiasia on, että kaikki Tuntemattoman sotilaan hahmot tarvitsevat hipsutusta, mutta niin tarvitsevat myös kaikki fandomin jäsenet. Hombre - JVG:n kappale, jonka Tuntematon sotilas -fandom on julistanut koko kookoon ja myös koko fandomin tunnuskappaleeksi. Yleisesti “hombre” toimii hellänä terminä kenelle tahansa fandomissa. Huutoitku-Lehto - Pienen piirin yhteinen lempijuttu, eli Lehto itkemässä huutaen. Yleensä, koska on kokenut hellyyttä, eikä osaa käsitellä sitä. Ihanneupseerit - Lammio ja Kariluoto, joko shippimielessä tai muuten vain. Jurkka-jano - Arvostus näyttelijä Jussi Jurkkaa kohtaan. K*rjula - Tuntematon sotilas -fandom on ottanut tavaksi sensuroida everstiluutnantti Karjulan nimen, ja tämä saattaa kertoa jotain siitä, kuinka vihatusta hahmosta on kysymys. Kaksi kukkoa tunkiolla - Rahikainen ja Lammio, joko shippimielessä tai muuten vain. Toimii myös muodossa Kukot tunkiolla. Kannaskommuuni - Ajatus siitä, että Rokka ja Tassu elävät vaimoineen rakkaudentäyteisessä kannaskommuunissa kasvattaen lapsensa yhdessä. Kannaskommuuni on nimitys myös tästä juontuvalle OT4:lle. Kenkä - Ihminen, joka ei ymmärrä itsestäänselvyyksiä, kuten jos joku ilmiselvästi pitää hänestä tai jos jotkut ihmiset ovat ilmiselvästi pari. Voi käyttää joko oikean elämän ihmisistä tai Tuntemattoman sotilaan hahmoista. Lehto taitaa olla ainakin julistettu yleisesti kengäksi. Kartsa - Fandomin lempinimi Kariluodolle. On taipunut aivan liian usein muotoon “Karitsa”. “Kerran se vaan kirpasee” - Lainaus, jonka voi tunkea melkein kaikkialle. Ei pidä paikkaansa, on valetta. Tämä on yksi suuri kirpaisu. Kink - Asia, josta ihminen pitää tai joka aiheuttaa hänelle tunteita. Laatta - Shippinimi Lahtiselle ja Määtälle. Voidaan käyttää myös verbinä, esimerkiksi “laatata” tai “laatoittaa”. Lakka - Shippinimi Lammiolle ja Rokalle. “Lehto tunsi vihaa ja inhoa” - Lainaus Tuntemattomasta, joka toimii mainiosti vastauksena monenlaisiin asioihin. Yleensä turreihin tai sellaisiin shippeihin, kuten K*rjula/Viirilä tai Määttä/Lammio. Lemmikki - Nelli Matulan kappale, jonka Ahvenasquad on syystä tai toisesta ottanut omakseen. Pidetään tunnuskappaleena varsinkin shipeille Lehto/Lammio ja Rokka/Lammio. Lemmio - Shippinimi Lehdolle ja Lammiolle. Myös “Vihaiset pojat” tai “Lemmijo”. Lukio-AU - Modern AU, jossa koko kookoo on lukioiässä tai hieman vanhempia, eikä sotaa tai kuolemaa näy mailla halmeilla. Mautojonnet - Shippinimi Asumaniemelle ja Hauhialle. Tulee siitä, että yleistä fanonia on, että Modern AU -Asumaniemellä on mopoauto, ja että hän ja Hauhia ovat porukan jonnet. Shippinä kaikkien kultapojat. Tottelevat myös nimeä otp; puuttuva palanen, joka juontuu Hauhiaa Louhiniemen elokuvassa näyttelevän Robinin kappaleesta. Meemimiehet - Vanhala ja Honkajoki, joko shippimielessä tai muuten vain. Juontuu varmaankin siitä, että Modern AU:ssa he varmasti olisivat kovasti meemien perään. “Mitä jos Rokka ja Tassu ei ois noussutkaan sieltä joesta” - AU, johon kaikilla tuntuu olevan viha-rakkaus -suhde. Molle - Rauni Mollberg. Esim. “Mollen Tuntsa” tarkoittaa Rauni Mollbergin versiota Tuntemattomasta sotilaasta. Moof - Alunperin varmaankin kirjoitusvirheestä lähtenyt väännös sanasta “mood”. Myös “mööf”, “möf”, “muff”, “mif möf”, “bif böf, left ahvena” tai “iso mieliala, vasemmistolainen pihvi” Määttä - Valid Naapurnaiset - Yleisesti käytetty nimi Rokan ja Tassun vaimoille, joiden uskotaan olevan keskenään yhtä läheisiä, kuin miestensäkin. Juontuu siitä, että Rokka ja Tassukin ovat “naapurmiehii”. Näkki-AU - AU, jossa joku tuntemattoman hahmoista on näkki. Yleensä joko Rahikainen tai Riitaoja. ”Otanhan minä...” - Toimii yleisvastauksena kaikkeen. On saanut alkunsa Määtän lakonisesta toteamuksesta “Otanhan minä jalustan”. Punakaartin marssi - Ahvenasquadin kollektiivinen lempikappale. Puuropakki - Yleensä viittaus kohtaukseen Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa, jossa Lehto antaa puuropakkinsa Riitaojalle. Tämä on fandomissa loputon ihmettelyn ja analyysin lähde. Rahikaisen enkelit - Suurliikemiesrahikainen-blogin ehdottama vaihtoehtoinen nimi Ahvenasquadille. Rahioja - Shippinimi Rahikaiselle ja Riitaojalle. Rahka - Fandomin lempinimi Rahikaiselle. Muita yleisiä lempinimiä hahmolle ovat esimerkiksi “Rahikka”, “Reinholt”, “Rahi”, “Rahis” ja “Rähikäinen”. Riitis - Fandomin lempinimi Riitaojalle. Muita yleisiä lempinimiä hahmolle ovat esimerkiksi “Riittis”, “Risu” ja “Risto”. Rötöstelijäpojat - Lehto, Rahikainen ja Määttä. Lähinnä BroT3-materiaalia, mutta toimii myös OT3-nimenä. Tunnetaan myös esimerkiksi Kolmena miehenä Golgatalla. Sukan 5h pikapano - Tuntematon sotilas -roolipelin takia syntynyt termi. Ilmeisesti alkuperä on siinä, että Rokka ja Tassu tekivät “sen” nopsaan, mutta sitä roolipelattiin viisi tuntia. Tätä heitellään ympäriinsä, vaikkei kyseisestä pikapanosta oikeastaan tiedettäisi mitään. Sukka - Shippinimi Suen Tassulle ja Antero Rokalle. Se shippi, joka on yleisesti hyväksytty canoniksi riippumatta siitä, shippaako sitä vai ei. Muodostavat puolet rakkaudentäyteisestä kannaskommuunista. Tunnetaan myös nimellä Naapurmiehet. “Tassu, with a huge boner:” - Reaktio siihen, kun Antero Rokka puhuu. Yleinen käsitys on, että Suen Tassu rakastaa Rokan ääntä hyvin monella tasolla. Traagiset pojat - Lehto ja Riitaoja, joko shippimielessä tai yleisesti. Lyhyesti voi puhua myös vain “traagisista”. Turrikainen - Turri-Rahikainen, eli ajatus siitä, että Rahikainen on turri. On yleisesti hyväksytty tosiasia, että Rahikaisen fursona on leijona. Valid - Määttä Veerusko - Headcanon/AU, jossa Vera on nonbinary ja alkaa käyttää “Veran” ohella nimeä “Usko”. “Vera” nimittäin tarkoittaa “uskoa” venäjäksi. Ville Tietää - Ajatus siitä, että Vilho Koskela tietää. Jaa mitäkö? Kaiken. Väpä - Väinö Linna. Myös esim. Väiski tai Väne. “Väpä take notes you dead hoe” - Vaihtoehtoisesti “Teepä Väpä muistiinpanoja, senkin kuollut kuokka”. Ajatus siitä, että fandom tietää kyllä, miten canonin olisi pitänyt mennä, ja tässä vaiheessa Word of God ei meidän vaakakupissamme enää paljon paina. Ylioppilaskylä-AU - Modern AU, jonka keskiössä on, että kookoon jäsenet asuvat Turun ylioppilaskylässä ja eksyvät sinne harva se päivä. Yrjö Taisto Varma Homo Kosto Lahtinen - Fandomin leikkimielinen ylipitkä nimi Yrjö Lahtiselle. Käytetään yleensä, kun halutaan ilmaista suurta rakkautta tähän kommunistipoikaan. “Älkää... älkää... en minä mitään pahaa” - Hyvä vastaus liian angstisiin headcanoneihin tai ficceihin. Saanut alkunsa Riitaojan canonisista viimeisistä sanoista.

[ukkolanpoika]

Tuntematon Sotilas 2017 + Hombre

En tie mihin tason helvettiin joudun tän takia mut TÄN PITI OLLA HYVÄ LÄPPÄ ja sit teinki tätä 6 tuntia… Kuka sitä puhu et tää biisi ois niinku kookoon tunnari? Olitko se sä @suamenuarsankar ? Kosk oon niin samaa mieltä… Tuntsu vois tän editin perusteella ol nyt sellane suomalaine kesäleffa jossa pojat vähä lähtee larppaan jatkosotaa mettään ja samalla tulee ratkoneeks arjen ongelmia ja korjaan avioliittoja.

[turinametsa]

Vaikka ihminen kuolee, niin muisto elää

Jouluficcini, jota kukaan ei toivonut, päivän myöhässä ja ei-niin jouluisena.

Fandom: Tuntematon sotilas

Hahmot/paritukset: Kariluoto, Ukkola (maininta), Tyynelä (maininta), Rekomaa (maininta). Voitte itse päättää ajatteletteko tän Kariluoto/Ukkolana (Ukkoluoto) vai ette.

AU: Se sodan jälkeen-AU, missä Kariluoto selvisi, mutta muut Vanhan nelosen pojat eivät. Au, mitä ei kaivattu mutta jonka saatte.

Muuta: Väinö Linnan romaaniin perustuva, Linnan hahmot. En saa tästä rahaa. Tässä on mainintaa sodasta, mutta ei mitään kauheeta tekstiä. Tekstin nimi on napattu sen yhden Raatteentien muistomerkin kyljestä (se missä heiluu ne kellot. Kai.)

Hyvää joulunaikaa!

----

Joulupäivänä hautausmaalla oli hiljaista. Raskas lumihuntu oli peittänyt maan ja sai haudat näyttämään koskemattomilta, vaikka viimeksi eilen alueella oli kulkenut paljon väkeä.

Kariluoto putsasi takkinsa helmasta lunta ja paransi otettaan ruskean paperipussin kahvoista ihaillessaan mielessään kolmionmuotoista siunauskappelia, joka oli seissyt paikallaan jo vuosien ajan. Kappelin vaaleat seinät ja tumma katto toivat suloisen, harmoonisen vaikutelman olematta liian raju katsojansa silmille.

Kariluotoa hymyilytti. Hän astui polulle, joka johti kappelin takana aukeavalle alueelle. Alue oli jaettu kahteen osaan, pitkien puuristirivistöjen keskelle avautui leveämpi polku, jonka päässä seisoa jökötti suuri, koristeeton risti.

Ristin juurella oli tuotu sinivalkoisia seppeleitä ja kukkakoristeita, joista osa oli jo nuupahtanut pakkasessa. Pari kynttilää ristin edessä kertoi myös jonkun käyneen muistamassa sankarivainajia.

Muutamat pienemmistä risteistä olivat saaneet myös oman kynttilänsä niiden sukulaisten toimesta, jotka heidän uhrauksensa todella muistivat ja etenkin halusivat muistaa.

Kariluoto seisahtui keskelle aukeaa ja jäi katselemaan suurta ristiä, johon oli kaiverrettu kaksi vuosilukua viivalla yhdistettyinä sekä sanat:

Vaikka ihminen kuolee, niin muisto elää.

Vuosiluvut toivat Kariluodon mieleen muistoja. Katkeransuloisia, kauniita muistoja, joita ainoastaan viimeinen sotakesä oli rajusti haalistanut. Vaikka sota olikin kurjaa ja kauheaa, rumaa, oli hänen henkinen puolensa puhdas - eikä hän koskaan vaivaantunut miettimään, minkä vuoksi soti tai oliko hänen käymänsä sota muka jotenkin oikeutettua.

Jos hän olisi sitä uppoutunut miettimään, olisi se särkenyt kaiken hänessä, hän olisi murtunut ja koko hänen ajatusmaailmansa olisi pitänyt laittaa kokonaan uusiksi. Sodan lopputulos oli saanut hänet jo pahemmin tolaltaan, niin pahasti, että sen häämöttäessä kaukana näkökentän laidalla, oli hän johdattanut miehistään uskollisimmat, ne, jotka olivat verta ja hikeä ja kipua ja vaivaa väistämättä seuranneet häntä poterosta poteroon ja suon kuin suonkin ylitse kärsimysten tiellä luovuttamatta tai valittamatta, kuolemaansa.

Koko neljäs joukkue oli tapettu. Kariluodon kurkkua kuristi, kun hän muisti miestensä elottomat ruumiit sekä Ukkolan veriset huulet, kun mies äänettä pyysi armonlaukaustaan. Sitä ei oltu annettu, Kariluoto oli raahannut Ukkolan kookoon miesten kanssa koukkaukseen ja yrittänyt saada miehen pitämään nuoresta elämästään kiinni - mutta turhaan. Ukkolan voimat olivat ehtyneet, ja kun Sihvonen oli kiväärinsä liian lähelle haavoittunutta unohtanut, oli Ukkola itsensä ampunut.

Kariluoto ei ollut itkenyt nähtyään Ukkolan, viimeisen rohkean miehensä, kuolleen, mutta nyt hänen silmäkulmiaan polttelivat kuumat kyyneleet. Ukkola oli hänen paras miehensä, epäilemättä. Muitakin hyviä oli ollut, kuten Tyynelä ja Rekomaa, mutta Ukkola oli ollut paras ja luotettavin, se, joka seurasi joukkueensa johtajaa luotisateeseen itsensä unohtaneena, ainoana ajatuksena päässään saavutettava tavoite jossain edessäpäin - ja ehkä juuri se uskollisuus: Kariluodon vauhdissa oli pysyttävä, ja kulkemalla Kariluodon rinnalla hän oli suurin apu kellekään.

Ukkolasta oli muodostunut hänen keittoporukkansa, pakkitoverinsa, silloin, kun hän miestensä kanssa oli. Olihan Ukkolalla muitakin miehiä lähellään, mutta Kariluoto oli aivan kuin prioriteetti. Kariluodolle Ukkola tarjosi aina vähäisimmästäänkin ja piti huolta omalla, hieman välinpitämättömällä ja miehekkään jäykällä tavallaan.

Ja niistä hetkistä, jotka he yhdessä viettivät, oli Kariluoto suurimman osan onnellisimmista sotamuistoistaan saanut. Ukkolalle hän oli eräänlaisessa kiitollisuudenvelassa siinä mielessä, ettei oikein koskaan osannut antaa samalla mitalla miehelle takaisin.

Kariluoto tiesi entuudestaan, mikä niistä keskipohjalaisen sankarihautausmaan puuristeistä oli Ukkolan, sillä olihan hän tuon haudalla käynyt ennenkin. Eihän Ukkola itse haudassaan rötköttänyt - mies oli siunattu kentälle jääneenä muun vanhan nelosen tavoin - mutta ainut keino muistaa miestä oli laskea kynttilä sen tyhjän haudan tykö. Ja sen Kariluoto taas teki. Hän puhdisti ristin seudun lumesta (lumimäärä haudan päällä kertoi, ettei kukaan ollut siellä käynyt ja se sai Kariluodon surulliseksi) ja laski kynttilän valkoisen puunkappaleen juurelle. Hän raapaisi tulitikun ja sytytti kynttilän, joka leimahti heti liekkiin aivan kuin Ukkola itse olisi niin tahtonut tapahtuvan.

Kariluoto hymyili kyynelten virratessa hänen poskilleen. Aikansa hän seisoi hiljaa, liikahtamatta, ristin edessä ja itki muistojen esiintuomia suloisia kyyneleitä. Hän muisti sen asemasodan aikaisen talvipäivän, kun oli löytänyt Ukkolan lukemasta ikivanhaa romaania juoksuhaudasta, sillä sisällä korsussa oli ollut liikaa melua, ja hän muisti sen kesän, jolloin palasi rintamalle vastanaineena kapteenina - Ukkola oli tarjonnut hänelle vähäisistään, kasvoillaan apea ilme ja rasittunut juonne, mutta silmissään taistelijan palo. Suurhyökkäyksen aikaisesta väsymyksestä ja liasta huolimatta Ukkola oli ollut komea ja puoleensavetävä, niin kuin aina. Sitä mieltä hän miehestä oli aina ollut.

Kariluoto oli aina katsellut Ukkolaa mielellään - Ukkola oli hyväkäytöksinen ja miehen keho oli niin tavattoman hyvin muodostunut ja kehittynyt, että sen takia Kariluoto oli oikein innolla odottanut pataljoonan uimamestaruuskisoja ynnä muita leikkimielisiä temppuja päästäkseen näkemään Ukkolan ilman armeijan karkeaa, harmaata sarkaa. Ei hän sitä oikein itse käsittänyt, mutta kai hän jotenkin Ukkolasta piti muutoinkin, kuin vain sotakaverina.

Kariluoto tunsi kylmän turruttavan jalkojaan, jonka vuoksi hän katsoi aiheelliseksi siirtyä muistomerkin tykö. Hän jätti hymynsä hyvästiksi Ukkolansa haudalle ja siirtyi vakavana takaisin leveälle polulle ja asteli suoraryhtisenä suurelle ristille. Toisen kynttilän hän jätti sinne, keskelle ristin alttarimaista tasoa ja sytytti sen kaikkien sodissa kaatuneiden ja kärsineiden muistolle. Ennen kuin hän kääntyi lähteäkseen, hänen mielessään pilkahti vielä ajatus siitä, että kuinkas niiden unohdettujen yhteisen asian puolesta kaatuneiden sankareiden hautojen, ja niiden unohdettujen muistojen, kanssa käy, ellei kukaan heidän haudoillaan kulje?

Poistuessaan kipeiden ja onnellisten muistojen kehdostaan ja jätettyään taas Ukkolansa taakseen, hän päätti, että kun talvi seuraavan kerran saapuisi ja koittaisi vuoden 1949 joulu, veisi hän pienen kynttilän jokaiselle sankarivainajalle.

Palattuaan isältään lainaamalleen autolle hän tajusi ajatella myös muiden miestensä yksinäisiä, tyhjiä hautakumpuja eri puolilla Suomea - kuka heitäkään muistaisi, elleivät sukulaiset kävisi tai hän heidän joukkueensa muistoa vaalisi? Hän päätti nostaa ennen sotaa otetun ryhmäkuvan miehistään kirjahyllynsä päälle kehystettynä.

Päästyään ratin taakse istumaan hän hymyili uudestaan.

[fantastictalesandwheretofindthem]

Uskallan tunkea tämän pätkän tänne, koska tää fandom syö jokaisen ficinkirjoittajan kädestä. Ja Vanhalan kädestä me vasta syödäänkin. Inspiraation lähde oli vanha kunnon @ylensankiapriha!

Kirjoittaja: Minä aka @fantastictalesandwheretofindthem aka @sherlockholmesian

Hahmot: Vanhala, kookoon pojat ja vähän muita

Genre: Nopeasti inspiksen pohjalta syntynyttä tarinaa, onko tämmöisellä genreä.

Varoitukset: Hahmon haavoittuminen. Ei mitään erityisen graafista.

Vastuunvapaus: Kaikki Väinö Linnan hahmoiksi tunnistettavat hahmot ovat hänen luomuksiaan.

Summary: Tuntui suoranaiselta onnenpotkulta, kun muuan kiväärimies tarjoutui istumaan neljä Vanhalan vartiotuureista, jos tämä lähtisi yhdelle partioretkelle hänen sijastaan.

Se oli tuntunut silloin hyvältä idealta. Totta puhuen jatkuva vartiovuorossa istuminen oli alkanut kovasti kyllästyttää Vanhalaa. Venäläisten puolelta kaikuva propagandapaasauskin oli alkanut toistaa itseään niin, että Vanhala oli jo ehtinyt keksiä kaikki mahdolliset nasevat vastaushuudot itsensä ja kulloinkin paikalle sattuvan vartiotoverin huvitukseksi. Tuntui suoranaiselta onnenpotkulta, kun muuan kiväärimies tarjoutui istumaan neljä Vanhalan vartiotuureista, jos tämä lähtisi yhdelle partioretkelle hänen sijastaan. ”Vihdoin saa Suomen urhea korpisoturi nostaa päänsä syvästä ampumahaudasta, khihihi.”

Kivääri kädessä korsulta lähtiessään Vanhala oli heilauttanut kättään sisällä istuville, joista osa olisikin varmasti mielellään lähtenyt mukaan partioreissulle vaihtelun vuoksi, jos vain olisi ollut mahdollisuus. Vielä ovesta ulos astuessaan hän lupasi tuoda Honkajoelle tuliaiseksi kävyn, jonka pudottaisi kivellä erään lähistöllä seisovan korkean kuusen latvasta: ”siinä vaipuu tark’ampujakin häpeään, kun Vanhalan poika kiskaisee ja osuu”. Muita hekotutti, Honkajoki puolestaan nyökkäsi vakavalla naamalla ja totesi: ”Kyllä, aivan. Karjalaisen kuusen erinomaisesti kypsynyt siemen, tuo uhkean puun hedelmä, on kasvavan kokoelmani tuleva kruunu.”

Sitten Vanhala lähti partion mukana. Ja palasi säikähtäneenä ja vihollisen luodista kylkeensä haavoittuneena. Sotasairaalan sievistä lotista Vanhala kyllä jaksoi heittää hyväntahtoista huumoria, kun häntä lähdettiin viemään. ”Ei taida minun tulla teitä poikia siellä ikävä!”

Sotasairaalan sängyssä maatessaan Vanhala ehti kuitenkin jo pian alkaa kaivata tovereitaan komppaniassa. Nyt ei ollutkaan aina jotakuta kuuntelemassa hänen sutkauksiaan, viereisen pedin Kokkonenkin lähinnä nukkui tai murjotti. Kolmantena sairaalasängyssä vietettynä päivänä saapui onneksi kirjelähetys kotiväeltä, ja perheenjäsenten kirjeeseen vastaaminen toikin mukavaa ajankulua.

Terve kaikki!

Mukava kuulla, että teillä on asiat siellä hyvin. Mahtaa siitä Hiltun varsasta kasvaa kunnon otus, kun kerran on jo noin kova menemään aidoista läpitte.

Hyvää syntymäpäivää Elsalle nyt vähän myöhässä, toivottakaa isoveikalta lämpimät terveiset! Karamellia laittaisin, jos ei oltaisi niin ankarasti jouduttu ryssää vahtimaan, että ne vähät hankkimani menivät parempiin suihin jo siellä vesisateessa tuuria istuessa.

Minulle meinasi käydä vähän köpelösti, kun lähdettiin poikien kanssa partiokierrokselle. Ryssänpoika huomasi ja päätti kokeilla, josko suomalaiseen tehoaisi annos Staalinin teräspastilleja, vaan eipä ollut riittävän tujua tavaraa minun makuuni. Kylkeä vähän rapsaisi ja sairaalaan jouduin käymään. Vähän tulee tässä loikoessa aika pitkäksi, mutta kohta pääsen takaisin poikien tykö. Gramofoonikin siellä odottelee ja Kalinkka. Toivottavasti eivät ole hajottaneet sitä peliä.

Äidille oikein lämpimät terveiset ja kiitos siitä paketista. Ja mummolle rakkaita terveisiä.

Voikaa hyvin.

Teidän Johannes

Neljäntenä päivänä Vanhalan vointi olikin jo niin paljon parempi, että hän pääsi päivähuoneeseen pelaamaan korttia muiden sairaalan asukkien kanssa. Siellä hän tutustui sotamiehiin Petäjä ja Vanonen, joiden kanssa juttu luisti mukavasti vammoja vertaillessa ja omia joukkueita vuoron perään kehuskellessa. Petäjä oli saanut kunnon naarmun ohimoonsa, kun taas Vanosella oli oikeassa kädessään paksu side. ”Sirpale siihen ossui, ranaatista. Ei ihan silimään kumminkan.” ”Olisi seurannut silmitöntä ampumista, khihihi.”

Öisin sairaalan pedillä maatessaan komppanian pojat hiipivät Vanhalan mieleen kuin varkain, eikä hän voinut karkottaa ajatusta, että jollekin näistä olisi voinut sattua jotain hänen poissa ollessaan. Sotasairaalassa oli turvallisen tuntuista, sillä siellä ei ollut jatkuvasti ilmassa häilyvänä kranaattikeskityksen uhkaa eikä tarvinnut kyyristellä kaivannoissa välttyäkseen vihollisen vartiomiesten ja tark’ampujien katseilta.

Vaan kun vihdoin koitti lähtöpäivä, Vanhala heitti hyvästit sotasairaalalle leveästi hymyillen. Petäjä ja Vanonen joutuivat vielä jäämään ja heiluttivat Vanhalalle takaisin hieman äkeinä, vaikka myönsivätkin, että mies oli tehnyt heidänkin sairaalassa vietetyistä päivistään viihtyisämpiä. Hekin olivat sen sorttisia poikia, etteivät olisi malttaneet maata sairaalassa, vaikka jotkut toisenlaiset olisivatkin ehkä halunneet pysyä poissa korsuista ja ampumahaudoista mahdollisimman pitkään.

Tuttua korsua kohti kävellessään Vanhala näki sen oven aukenevan ja koko joukon juoksevan häntä vastaan iloisten tervehdysten saattelemana. Häntäkin oli siis kaivattu. Hietasen naamalle oli juuttunut leveä virne, Rokka ei malttanut vaieta lörpöttämästä komppanian kuulumisia ja Määttäkin hymyili leveästi. Koskelan silmissä näkyi tuttu hymyn tuike, kun tämä taputti Vanhalaa selkään ja toivotti tervetulleeksi takaisin. ”Meille ehtikin jo kaikille tulla vähän ikävä.”

Sisälle korsuun päästyään Vanhala katseli ympärilleen yrittäen arvioida, oliko mikään muuttunut. Rokan laverin laidalle oli ilmestynyt jonkinlaisia veistelyvälineitä ja jotkin pikkuasiat olivat vaihtaneet paikkaa, muuten kaikki oli suurin piirtein ennallaan. Gramofonikin näytti ehjältä. ”Pannaanpas Kalinkka soimaan ja vähän tanssataan suuren sotasankarin paluun kunniaksi, khihihi.”

Koko joukon mieliala tuntui kohentuneen kuin taikaiskusta, ja loppuilta vietettiinkin tavanomaista rentoutuneemmassa tunnelmassa. Välillä joku joutui vartiovuoroon, ja sekös kulloistakin onnetonta harmitti, kun joutui pois hauskanpidosta. Niin joutui Honkajokikin jo ilonpidon alkuvaiheessa, mutta palasi korsuun vartiovuorostaan myöhemmin illalla. Hän asettui ikiliikkujansa ääreen tarkastelemaan jotakin vipua, jonka oli siihen edellisenä iltana huolellisesti kiinnittänyt.

”Onkos tämä sinun laitteesi yhtään edistynyt?” Vanhala ilmestyi viereen hymy korvissa. ”Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa”, vastasi Honkajoki. ”No niinhän se aina vaan kuuluu edistyvän. Kuules, vaikka ryssä minuun sai osuman, ehdin minä sitä ennen hankkimaan pienen partiolaisen matkamuiston, mutta en sitä siinä paluuhötäkässä muistanut.” Vanhala veti taskustaan ison kuusenkävyn ja asetti sen Honkajoen eteen ikiliikkujan viereen. ”Tässä on, että saa se kokoelmasi uuden kruununsa, khihihi.”

[kelkkamonologi]

Mun olo on kualema mut joo :D Tää on vähä vanhempaa matskuu mut toivottavasti tykkäätte :D

Kirjoittaja: mä

Päähenkilöt: Koskela ja Hietanen

Vastuuvapaus: Hahmot kuuluu Linnalle

Summary: Hietanen hajottaa polvensa

Kookoon miehet marssivat toista päivää putkeen, suuntanaan korsut. Ruokaa ja juomaa ei oikeastaan ollut ja miehiä väsytti. Eniten se näytti vaikuttavan Hietaseen, joka yleensä käveli selkä pystyssä ja ei valittanut. Koskela oli huomannut Hietasen nilkuttavan noin tunti sitten, mutta ei viitsinyt kiinnittää siihen huomiota. Kunnes Hietanen älähti kivusta.

“Jumalaut!” Hietanen huusi ja kaatui maahan. Koskela, Rokka ja Määttä pysähtyivät. He olivat lähimpänä Hietasta parijonossa. “Rahikainen, jatkakaa matkaa! Olet ainakin hetken aikaa johtaja!” Koskela huusi ja muut jatkoivat matkaa. Hän polvistui Hietasen viereen. “Mitä kävi?” hän kysyi ja käänsi Hietasen selälleen. “Polvi petti. Ai jumalaut ku tekee kippiät.” Hietanen nousi istumaan.

“Pysykkö sie pystys?” Rokka kysyi. “Milt näyttä? Mää jatkasisin matkaa, jos mää pysyisisin pystys. Auttak sää mut ylös?” Hietanen sanoi irvistäen kivusta. Rokka ojensi kätensä ja Hietanen nousi pystyyn yhden jalan varaan. Koskela kuitenkin laski hänet takaisin maahan. “Katsotaan, näkyykö polvessa mitään. Jos näkyy, jsp:lle. Jos ei, kannamme Hietasta vuorotellen. Ei ne huoli sinne, jos ei näy mitään.” hän sanoi rauhallisesti.

Hietanen kääri housunpuntin ylös. Haavaa tai mitään muuta ei näkynyt eikä polvi ollut turvonnut. Hietanen hautasi kasvonsa kämmeniinsä, peittäen tuskaiset ilmeensä. Osittain hän oli toivonut, että polvessa näkyisi jotain.

Kipu oli sietämätöntä. Jalka tuntui olevan tulessa. Polvi ei suoristunut, joten kävely ei tullut kuuloonkaan. Konkata hän jaksaisi ehkä sata metriä. Kipu lamaannutti hänet. Lääkkeitä ei pidetty joukkueiden mukana. Ei ollut talvi, joten polvea ei saanut kylmäksi. Kipu oli kestettävä.

Hän tunsi kyyneleen kohoavan silmäkulmaansa ja nopeasti pyyhki sen pois. Suomalainen sotilas ei itke. Hän katsoi Koskelaa silmiin. “Ai helvetti.” Koskela luki Hietasen huulilta.

Koskelalle ei tullut mitään apukeinoja mieleen, millä olisi voinut helpottaa Hietasen oloa. Määttä kaivoi Hietasen kenttäpullon tämän repusta ja yritti saada Hietasen juomaan.

“Ai hitto! Katso sie varmaan nyrjähytit sen. Talvsovas Tassul käi silviisii. Ei hyö huolint jsp:l. Hää hitto konkkas silviisii ympär mehtiä. Mie autoin. No, hittooks täs. Myö kannetaan vai mitä, Koskela?” Rokka kysyi. “Niin pitää nyt tehdä. Toisaalta, Määtällä on varsinainen, joten hän voi varmaan olla kantamatta. Rokka, ota ensimmäinen vuoro. Otan reppusi, Hietanen saa kantaa omaansa selässään.” Koskela järkeili. “No, jos tarve tulloo, olen käytettävissä.” Määttä sanoi hiljaa.

Rokka auttoi Hietasen ylös ja tämä hyppäsi Rokan selkään. Koskela ja Määttä pitivät nelikossa perää. Muut olivat menneet aikoja sitten eikä heitä näkynyt.

Hietanen älähti Rokan selässä. “Mää en halu olla vaivaks. Jättäkä mut vaa tähä ja jatkaka matkaa. Ai. Kariluoto ei hyväksy rampoi. Oikkest. Menkkä te vaa helvetti ast mut Hiatase sora loppu, poja.” hän irvisti kivusta. “Ei. Myö saavaa siut korsuloil, Hietanen, ja mie luppaan sen. Kaverii ei jätetä.” Rokka vakuutti. Koskela nyökkäsi. Rokka ei näyttänyt väsyvän lisäpainosta, joka oli keikkunut tunnin verran hänen selässään.

Puolisen tunnin päästä Rokka pyysi vaihtoa. Koskela otti Hietasen selkäänsä, Rokka oman ja Koskelan repun. Määttä jatkoi varsinaisen kantamista.

Metsää oli silmänkantamattomiin ja miehet epäilivät eksyneensä. Koskela laski Hietasen maahan istumaan ja pyysi reppunsa Rokalta.

“Mitä sie tarviit, luti?” tämä kysyi iloisesti ja istahti Hietasen viereen ojentaen repun Koskelalle. “Kartan ja kompassin.” Koskela vastasi ja otti rullalle käärityn kartan ja kompassin repustaan ja alkoi tutkia karttaa. Määttä pysytteli taka-alalla ja nojaili varsinaiseen.

Hetken aikaa tutkittuaan karttaa Koskela laittoi kartan ja kompassin reppuunsa ja nousi. “Pojat, jatketaan vaan eteenpäin. Olemme oikealla suunnalla. Korsut ovat noin kilometrin päässä tästä paikasta.” Koskela mietti. “Määttä, voin ottaa varsinaisen kantoon.” hän jatkoi ja Hietanen levitteli käsiään. “Ent mää? Kaveri ei jätetä vai mite se ol?” hän kysyi. “Miten vain.” Määttä sanoi. Hän antoi varsinaisen Koskelalle, reppunsa Rokalle ja nosti Hietasen selkäänsä. “Ny männöö, Hietanen!” hän huudahti ja lähti kävelemään.

Loppumatkan Hietanen keikkui Määtän selässä vaikka Koskela sanoi hänen voivan kantaa.

Korsulla tapahtui juuri niinkuin Hietanen oli pelännyt. Kariluoto oli käännyttämässä häntä pois. Onneksi Kariluoto oli palveluksen velkaa Koskelalle ja Koskela sanoi velan olevan maksettu, jos Hietanen pääsee korsulle.

“Tattis, Koskela.” Hietanen sanoi Määtän vietyä hänet korsuun ja Koskela oli hänen vieressään. “Kaveria ei jätetä. Saat levätä tämän yön vartiovuoron. Aamulla käydään jsp:llä. Yritä saada edes vähän unta.” Koskela hymyili. Hän tiesi, että Hietanen tuskin saisi nukutuksi kivulta. Hietanen hymyili takaisin vänrikilleen, mutta pian hymy muuttui tuskaiseksi irvistykseksi. “Ei aut ku mennä maate.”

Maatessaan pedissään Hietanen yritti suoristaa polveaan. Kipu yltyi, aivan kuin joku olisi sahannut polvea sisäpuolelta. Hän laittoi nyrkin suuhunsa, ettei huutaisi. Hän palautti jalkansa asentoon, jossa kipu oli siedettävän rajoissa.

Rokka otti Hietasen vartiovuoron, joka oli yön viimeinen. Määttä oli mukana. “Kuule sie, Määttä.” Rokka aloitti heidän päästyään korsusta ulos vartioon Miljoonalle. “Niin?” Määttä haukotteli. “Sie se oot kunno mies. Hietanen oli jo luovuttamas jala kans mut sie otit hään kantoo vaik sie olit kantanu konekiväär koko päivän.” Rokka jaaritteli. “Mitäpä tuosta. Pikkujuttu.” Määttä vähätteli tekoaan.

“Hietanen on hyväst myöl. Tiesit sie sen?” Rokka kysyi ja sai nyökkäyksen vastaukseksi. “Hää saattaap saava vp:t jala takkii. Silviisii onkii huono.” Rokka jatkoi ja Määttä nyökkäsi.

><

“Herätys, pojat! Uusi päevä tekköö tuloaan!” Määttä kailotti korsun oviaukosta. Hän sai vastauksekseen vihaista ja unista mutinaa. Kirosanalitanioita hän oli tottunut jo kuulemaan heti aamusta eikä välttynyt niiltä nytkään. Hän ihmetteli, kuinka paljon suomen kielessä on kirosanoja. Pian miehet kuitenkin rauhoittuivat.

Koskela oli nukkunut Hietasen vieressä ja kyseli tämän vointia. “Kai mää joteki makasi. En mää unest tiärä, mut maanu mää olen. Ai jumalaut ku tekee kippiät.” Hietanen vastasi Koskelan kyselyyn. Koskela näytti mietteliäältä. “Rokka tulee varmaan pian ruuan kanssa. Sen jälkeen menemme jsp:lle.” hän sanoi hetken aikaa mietittyään. “Käy…” Hietanen sanoi vaisusti ettei kukaan kuulisi. Hän kuului niihin, jotka eivät valittaneet.

Rokka kolisteli pöntön kanssa sisään. “Huoment pojat! Mite Hietanen?” hän kysyi. Hietanen nosti itsensä hitaasti istumaan. “Sää saakki kantta mut jsp:l ku me olem syöty. Koskela tule kyl mukka mut sää kannat.” Hietanen irvisti kivusta. Hänen kipeä jalkansa oli repun päällä kohoasennosssa ja noustessaan istumaan se oli liikkunut, joten hän joutui nostamaan sen uudelleen repun päälle. Koskelan silmistä näkyi jotain myötätunnon tapaista. “Älä hitto! Määttä saap männöö!” Rokka nauroi. Määttä kohautti hartioitaan ja hyväksyi Rokan ehdotuksen.

Koskelaan nojaten Hietanen pääsi ulos korsusta ja ulkopuolella Määttä oli valmiina ottamaan Hietasen reppuselkään. “No?” Määttä kysyi kun Hietanen ei hypännytkään hänen selkäänsä vaan tukeutui yhä Koskelaan. “Minä menen. Ei siellä kahta miestä tarvita. Rokka ottaa joukkueen komentoon siihen asti kunnes palaamme Hietasen kanssa.” Koskela selitti.

Koskela ja Hietanen tekivät hitaasti, mutta varmasti matkaa jsp:lle. Koskela toimi Hietasen kävelykeppinä ja jotenkuten kaksikko pääsi eteenpäin. Hietanen pystyi varaamaan hieman painoa kipeälle jalalleen, mutta ilman tukea hän tuskin olisi pysynyt pystyssä. Koskela ei ollut moksiskaan Hietasen nojaamisesta häneen.

Jsp:lle päästyään he näkivät lääkintämiehen ja pikimmiten Koskela otti Hietasen reppuselkään ja lähes juoksi lääkintämiehen kiinni.

“Mitä luutnanttii Koskela täällä tekee?” lääkintämies ihmetteli huomattuaan parivaljakon. “Hietanen satutti polvensa eilen marssilla eikä voi kävellä sillä. Tulimme eilen myöhään, joten päätettiin tulla vasta tänään käymään täällä.” Koskela sanoi jotenkin vaivautuneesti ja laski Hietasen selästään. Hietanen tukeutui heti Koskelan hartioihin päästyään alas. Kipeä jalka oli koukussa eikä koskenut maahan. “Kyl, oisk mittä mahrollisuut saara vp?” hän kysyi irvistäen. “No, katsotaan. Istupas alas.” lääkintämies sanoi.

Lääkintämies kääri puntin ylös ja ei huomannut polvessa mitään. Koskela oli aavistanut sen, mutta joukkueenjohtajana hänen tehtävänsä oli pitää huolta joukkueestaan. Tällä kertaa siihen kuului Hietasen vieminen jsp:lle.

Lääkintämies väänteli Hietasen polvea ja tämä huusi tuskasta. Koskela yritti rauhoitella häntä, tietäen Hietasen kipukynnyksen. Ei tuo turkulainen ollut ennen huutanut noin kovaa. “AI PERKELE! AI SAATANA! KOSKELA AUTA!” Koskela oli huomaavinaan pari kyyneltä tuon alikersantin silmäkulmassa. “Kyllä se siitä. Ota löysin rantein.” Koskela huomasi toistelevansa.

Hetken aikaa tutkittuaan Hietasen polvea lääkintämies lopetti. Alikersantti hengitti raskaasti ja pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan. “Pari päivää lepoa. Voit mennä joukkueesi mukaan. Vartiovuorot kannattaisi antaa jollekin toiselle. En toki kiellä niitä.” lääkintämies sanoi ja Hietanen katsoi Koskelaan. “Olet joukkueen varajohtaja, joten en haluaisi jättää sinua tänne. Tulet mukaan. Saat uskoo, että pojat pitää huolen. Vartiovuoroista keskustelemme myöhemmin.” Koskela sanoi. Hietanen nyökkäsi, edelleen irvistellen tuskasta.

Lääkintämies vielä antoi morfiinipiikin Hietasen käsivarteen. Koskelan käteen hän laittoi pari morfiinipiikkiä. “Tiedät kai mitä varten?” lääkintämies kysyi ja sai vastaukseksi nyökkäyksen.

Matka alkoi takaisin pitkin juoksuhautoja kolmannen joukkueen korsuun. Tällä kertaa Koskela kantoi Hietasta koko matkan selässään. Hietanen lähes nauroi keikkuessaan Koskelan selässä. Morfiini alkoi vaikuttaa. “Ei, mut täyty sanno et sää olet aika miäs, Koskela. Mää olin iha varma et sää jättäsisit mut tonne. Kiitoksii.” Hietanen hymyili. “Kaveria ei jätetä. Kuulut poikien joukkoon, myös haavoittuneena. Olet todella läheinen.” Koskela sanoi, osittain vastaamisen ilosta ja osittain siksi, että tiesi Hietasen olevan morfiinihuuruissa eikä tämä ymmärtänyt Koskelan sanoja.

Hietanen oli lähes puoliunessa ja ajatteli millaista olisi ollut olla Lammion selässä. Asiaa oli pakko kysyä Koskelalta. “Mää aloi funterama et millast se olisis, jos sää olisit Lammio. Mää meinaa et jos mää olisin ny Lammion enkä sun seläs.” Hietanen naurahti, unen ja valveen rajamailla. “Paha sano. Lammio olisi jättäny sut jsp:lle. Tai se varmaan pakottais kävelemään. Lammion ihmisen käsittelytaidot on puutteellisia. Tästä et kerro kellekään.” Koskela nauroi, tietäen Hietasen unohtavan kaiken. “Mää pirä suun kii.”

Koskela vei Hietasen kolmannen joukkueen korsuun ja lähti matkoihinsa.

“Mite män?” Rokka kysyi istuttuaan Hietasen viereen. “Mis mää ole?” Hietanen kysyi. “Oot poikain korsul. Silviisii. Mihi Koskela män?” Rokka selvitti ja nousi ylös. Kysymykseen oli turha odottaa vastausta. Rokalla oli aavistus, että Hietanen oli saanut morfiinia. Hän oli itsekin tuntenut morfiinin vaikutuksen saatuaan luodin päähänsä Lahtisen kaatumisen iltana. Hietanen höpötteli omiaan eikä Rokka saanut mitään selvää tämän puheesta. Hän päätti laskea Hietasen petiinsä ja näin tehdä Hietasen olon mukavammaksi.

Koskelasta ei kuulunut mitään noin tuntiin ja miehet alkoivat pelätä, että tälle oli käynyt jotain. Paniikki alkoi iskeä juuri ennen, kun vänrikki tuli sisään. ”Pojat, rauha. Kaikki hyvin. Kariluodolla oli asiaa, koskien Miljoonan ja Puolimiljoonan yövartiovuoroja.”

Hietasen pää alkoi pikkuhiljaa selvitä ja hän pyysi tupakkaa. “Enk mää ny yhe saisis?” hän toisteli ja Koskela myöntyi.

Hietasen pää oli jo selvinnyt ja Koskela oli vienyt hänet vartiovuoroon. Hietanen tiesi, että Koskela välitti hänestä, ehkä enemmän kuin muista, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan Koskelan ajatuksista. Tuskin vänrikki halusi Hietasen loukkaavan itseään enemmän. Yö teki tuloaan ja Hietanen epäili Koskelan alkavan selittää jotain tähdistä ja kuusta.

“Miten jalkas voi? Ajattelin…” Koskela nielaisi. “Hyvi. Ei sul ois mittä vettä vahvempa? Et mää saisisin yäl nukutuks.” Hietanen sanoi ja lysähti makaamaan juoksuhautaan, varoen jalkaansa. “Onhan mulla morfiinipiikki, jonka lääkintämies antoi, mutta… En tiedä onko se hyvästä. Ajattelin, että voitaisiin tehrä tänä yönä jotain ihan muuta. Vartiovuoro kun loppuu kohta.” Koskela pyyhki hikeä otsaltaan. Hietanen katsoi epäilevästi yleensä niin ilmeetöntä vänrikkiä. Mikä häntä vaivasi?

“San vaa? Mää funteeraan muute iha liikka.” Hietanen sanoi napittaen takkinsa kiinni. Yöstä oli tulossa kylmä. Koskela istuutui Hietasen viereen ja antoi oman takkinsa tälle. Koskela asetteli sen Hietasen olkapäille.

“Käväisin tänään Kariluodon kanssa viinavarkaissa. Sain konjakkipullon ja ajattelin, että juotaisiin siitä. Mitäs sanot?” Koskela kaivoi konjakkipullon repustaan. “Hitto! Kyl mää suastun! Kaua siit o ku viimeks juati?” Hietasen ilme kirkastui. “Olisko se ollu Marskin syntymäpäivänä? Se ei päättynyt kovin hyvin. Päätellen Rokan puheista. Enhän mä muista mitään kyseisestä päivästä.” Koskela naurahti ja hymy nousi hänen kasvoilleen. “Se mää muistan et seuraavan päivän Mäkilä ol vihane. Ei enä ikinä varasteta hänelt!” Hietanen takoi nyrkillä kuraista maata. Polven kipu oli unohtunut ainakin hetkeksi ja se kohotti hänen mielialaansa.

Koskela antoi Hietaselle pullon ja tämä joi kunnon kulauksen ennen kuin antoi pullon Koskelalle. Hän joi kulauksen ja sanoi: “Pitää säästellä. Enkä haluu joutuu viemään sua taas jsp:lle, jos sekoilet kännissä polves kanssa. Jouruttaisiin sotaoikeuteen varastamisesta.” Hän laittoi pullon kiinni ja piilotti sen reppuunsa.

Yö alkoi pimetä ja miehet näkivät seuraavat vartiovuorolaiset. Hietanen antoi Koskelan takin tälle ja otti tätä kädestä kiinni päästäkseen ylös. Koskelan hartioihin tukeutuen Hietanen otti askeleen kipeällä jalallaan ja oli kaatua. Kipu polvessa yltyi ja Hietanen irvisteli tuskasta. “SAATANAAAA!” hän huusi suoraa huutoa ja Koskela laski Hietasen istumaan. Vartiovuoroon tulevat, Määttä ja Vanhala, juoksivat apuun.

Määttä huomasi, että Hietanen oli pyörtyä kivusta. Hän laski Hietasen makuuasentoon ja puhui rauhoitellakseen tätä. ”Hietanen. Määttä tässä. Piä silmäsi auki. Kaikki hyvin.” ”Ei kai ryssä kuulu ku mää huusi?” Hietanen kysyi pitäen silmänsä kiinni. ”Ei. Elä siitä huoli. Vanhala ja minä pietään huoli tänä yönä, että ryssä ei hyökkää.” Määttä rauhoitteli.

Koskela kaivoi repustaan morfiinipiikin ja tökkäsi sen Hietasen käsivarteen. “Alkaa kohta helpottaa. Kannan korsulle. Huomenna käymme jsp:llä, jos ei lähde paranemaan yön aikana.” hän sanoi ja nosti Hietasen olkapäilleen makaamaan. Kersantti oli kärsinyt jo ihan tarpeeksi.

Jostain syystä Rokka, joka yleensä nukahti ensimmäisenä ja nukkui kuin tukki, kunnes herätettiin, oli hereillä. ”Mie kuulin Hietasen huuvon.” hän sanoi hiljaa. ”Ei muut heränneet?” Koskela kuiskasi. ”Ei.” Rokka sanoi.

Koskela laski Hietasen varovasti petiin. Morfiini oli alkanut vaikuttaa ja Hietanen näytti nukkuvan.

“Ei taida Hietasen polvi parantua tätä menoo.” Koskela huokaisi hiljaa. ”Hää o hyväst myöl. Taitaa poeka saava lommii, jos se o Lammiost kiinni.” Rokka sanoi. ”Niin. Eihän me voida mitään. Täytyy toivoa, että huomenna Hietanen on kunnossa.” Koskela jatkoi. ”Ei myö voiva ennää kauaa pittää hänt ilman vartiovuoroloi.” Rokka huokaisi. ”Nii tärkiä ko hää onkii mut ei siit mitään tule jos myö jouvutaa kivuttaa hänt. Lommil vaa pia ja sit takasin.” hän jatkoi ja Koskela nyökkäsi. ”Huhun mukaan jsp:llä on tilaa. Sinnekin sen vois vierä. Katotaan tilanne huomenna.” Koskela sanoi ja rojahti petiinsä. ”Hyvää yötä.” hän sanoi vetäen manttelin korviin ja Rokka seurasi esimerkkiä.

Aamun valjetessa Hietanen oli oma pirteä itsensä. Hän keskusteli viime yöstä Koskelan kanssa ja Koskela kertoi mitä oli puhunut Rokan kanssa. Hietanen oli samaa mieltä. Polven kipu oli vähän helpottanut, kiitos Koskelan antaman morfiinin, mutta edelleen lähes sietämätön astuessa. Lomille joksikin aikaa ja takaisin rintamalle oli Koskelan ehdottama suunnitelma.

Hietanen mietti hetken vänrikin ehdotusta. ”Sää olet kyl harvinaise oikkes. Ei must ole ku haitta rintamal täl hetkel. Vaik onki asemasota mut enhä mää voi olla vartios. Laiteta paperi Lammiol et mää lähe lomil, poja. Mää tulen kyl takasin.” Hietanen hymyili.

Koskelalla oli repussaan tarvittavat paperit ja hän täytti ne Hietasen pyynnöstä. Koskela laittoi Rahikaisen viemään paperit Lammiolle komentokorsulle.

Pian Rahikainen palasi Lammio mukanaan. Lammion kasvoilta näkyi inho kookoota kohtaan. Hän näytti vihaisemmalta mitä kukaan heistä oli nähnyt. Edes Koskela ei ollut nähnyt häntä noin vihaisena. Se ei tiennyt hyvää. Sekunnissa kookoon miehet, paitsi Hietanen, olivat pystyssä.

”Ny ot ohraleipä.” Hietanen, joka istui Rokan vieressä, kuiskasi tälle. ”Kyl myö selvitää. Usot sie?” Rokka kuiskasi takaisin ja taputti Hietasta olkapäälle. ”Kai se o pakko.”

”Herra kapteeni.” Koskela nousi seisomaan pediltään. ”Olette kuulleet varmaankin kersantti Hietasen tilanteesta.” hän jatkoi. ”Kyllä. Jsp:n lääkäri oli siis sitä mieltä, että Hietanen on tarpeeksi hyvässä kunnossa vartiointiin?” Lammio kysyi. ”Tuota…” Koskela änkytti. ”Kyl vaa. Lääkäri sannoi jot Hietanen on kunnos. Vaik sie varmaan näät jot hää ei ole kunnos. Näät sie?” Rokka pelasti Koskelan. Hietanen asetteli kipeän jalkansa pöydälle.

Lammion ärtymys vain nousi. Rokan sinuttelu oli röyhkeää ja Lammio vielä muisti mitä Rokka oli sanonut Petroskoissa. ”Mie sinnuttelen sinnuu muutenkii ko sie oot nuorempi mies ko mie.”

”Alikersantti Rokka. Puhuttelinko teitä?” Lammio sai suustaan. ”Ethä sie. Mut näät sie jot Koskela ei ole puhemiehii?” Rokka vastasi hymyillen. Hietanen laittoi kätensä hänen olkapäälleen. ”Älä uhoo. Ei täst mittä hyvää seuraa jos sää jatkat. An Koskela hoitaa.” Hietanen kuiskasi.

Lammio katsoi Koskelaa silmiin. ”Hietanen ei saa lomia. Mutta menköön hän jsp:lle pariksi viikkoa. Eiköhän se poistaa röyhkeytenne, kun yksi on poissa.” Lammio sanoi ja lähti paukauttaen korsun oven kiinni.

”Hää se on mies.” Rokka nauroi Lammion mentyä. Hietanen yhtyi Rokan nauruun. Kukaan ei muistanut enää kapteenin käynnin syytä.

Parin tunnin kuluttua Lammio soitti Koskelalle. Kapteeni oli saanut tietää, että Hietanen ei ollut ilmoittautunut jsp:lle. ”Selvä. Menemme pikimmiten. Loppu.” Koskela huokaisi ja sulki puhelimen.

Tällä kertaa Hietasen vei jsp:lle Rokka. Koskelan mielestä se kävi rangaistuksesta Lammion ärsyttämisestä.

Jsp:n korsussa ei ollut kuin yksi lääkintämies ja joku Kariluodon joukkueen sotamies.

”Myö tultiin nyt. Täs teil on Hietanen. Hoitakaa hänt kunnol. Myö tarvitaan hänt pia.” Rokka sanoi astuessaan sisään. Hietanen nojasi hänen olkapäähänsä ja hymyili. ”Kyl. Lammio käsk tul tän parks viikko. Hoitaka mut kuntto ja sit mää lähe.”

Lääkintämies osoitti sängyn, johon Hietanen konkkasi. ”Mie tulen käymää joskus. Ja Koskela.” Rokka sanoi lähtiessään. ”Kyl vaa!” Hietanen heitti lakkinsa korsun oveen sen mentyä kiinni.

Hietasen oltua vain päivän verran pois kolmannen joukkueen korsun tunnelma oli latistunut. Kukaan ei enää heittänyt vitsiä ja edes Rokan yritykset hauskuuttaa eivät toimineet.

><

Neljän päivän jälkeen Koskela oli hajoamispisteessä. Hietanen oli ainoa, joka pystyi pitämään joukkueen hyvällä mielellä. Ja tietenkin vänrikin. Hän oli käynyt eilen katsomassa Hietasta ja käynti oli hetkeksi parantunut hänen mielialaansa, mutta se oli vain hetken huuma. Vielä viikko ilman tuota turkulaista. Koskela oli tehnyt vartiovuoroja lähes tauotta viimeiset kolme päivää. Hän oli ahdistunut kun Hietanen ei ollut joukkueen kanssa. Vänrikki yritti peitellä ahdistustaan olemalla vartiossa ja oikeastaan sen takia kukaan ei edes ajatellut miestä.  

Yöllä Rokka meni vartioon Koskelan kanssa. Luutnantille vuoro oli varmaan kahdeskymmenes ilman taukoa.

”Kuule sie Koskela. Hietanen täytyy saava takasin.” Rokka aloitti. Luutnantti purskahti itkuun. ”Ky-kyllä.” luutnantti itki ja Rokka halasi häntä. ”Mie tiijän. Rahikaisel on suunnitelma.” Rokka rauhoitteli. Koskela vapautti itsensä ja pyyhki kyyneleensä. ”Tästä et kerro.” hän sanoi tiukasti ja Rokka nyökkäsi.

”Mutta suunnitelmaan. Onko toteuttaminen mahrollista?” Koskela terästi itsensä. ”Kyl ja ei. Myö tarvittais Kariluotoa. Hää harhauttaa ja myö haetaan Hietanen.” Rokka puheli. Koskela nyökkäsi. ”Kariluoto lähti juuri Maasotakouluun. Kapteeni siitä kai tulee. Ei kukaan muu kävis?” Koskela lysähti juoksuhaudan pohjalle. ”Joku, jota hyö ei eppäilis. Salo?” Rokka heitti. ”Kyllä kai.” Koskela vastasi. “Pittää toteuttaa yöl. Muute hyö ovat liia valppain. Sie lähet korsul miun kanssa tämän vuoron jälkeen ja lähetää Salon kanssa pelastaan Hietanen.” Rokka painotti.

Rahikainen tuli tunnin päästä vapauttamaan kaksikon. “Myö tehhää se.” Rokka kuiskasi ja Rahikainen nyökkäsi. “Onnea matkaan.”

Rokka, Koskela ja Salo lähestyivät jsp:tä. Rokka varmisti nopeasti, että Salo tietää mitä tehdä. “Kysyn selän venähyksestä.” kuului vastaus ja Koskela nyökkäsi. Salo eteni jsp:n korsun etuovea päin ja Koskela ja Rokka kiersivät takaa.

Salo piti lääkintämiehen kiireisenä siihen asti kunnes Rokka ja Koskela toivat Hietasen takakautta ulos. Jostain syystä jsp:n korsussa oli toinen ovi, jota ei muissa ollut.

Hietanen hyppäsi Koskelan selkään ja Rokka seurasi kaksikkoa. Hän antoi Salolle merkin, että kaikki oli hyvin. Salo jäi hetkeksi paikalleen ennen kuin lähti. Rokka, Koskela ja Hietanen olivat lähteneet juoksujalkaa pois.

Korsulla Koskela hengitti raskaasti laskettuaan Hietasen petiinsä. Vänrikki nojaili polviinsa ja otti pitkiä, syviä hengityksiä. Rokka nauroi hänen vieressään. Vanhala kertoi muutaman viime päivän tapahtumat Hietaselle.

“Se oli menoo. Pojat, eiköhän toivoteta Hietanen tervetulleeks takasin!” Koskela sanoi hengityksensä tasaannuttua. “Tervetuloo takasin!” koko joukkue sanoi yhteen ääneen ja Hietanen hymyili. “Nel päivä pois ja te jo poraat mun perää, poja? Mää ihmettelen tätä kauhiast.” hän sanoi ja koko muu joukkue alkoi nauramaan. Koskelan ahdistuneisuus oli hetkessä poissa ja hänen kasvoillaan käväisi hymy. Hietasta oli tarvittu

[hanhan156]

Kookoon valmistumishuumaa

Rakkaat ihmiset,

Melkoinen writer's block on ollut päällänsä varmaankin johtuen eniten raskaasta pääsykoekeväästä. Mulla on ollut kuitenkin paljon ideoita päässä liittyen rakkaisiin poikiin ja vihdoin lähti näppis sauhuamaan. Tämä stoori on tosiaan samaa AU:ta kuin megalomaaninen risteilyficcini ja tarkoitus olisi tehdä kaiken maailman pikkustooreja ja jatko-osakin on suunnitteilla. Toiveita ja ehdotuksia saa esittää, ainakin mietteissä on ollut Lehdon ja Riitaojan yläkouluajoista kirjoittaminen sekä kotibileet, joissa Koskela ja Kariluoto törmäävät toisiinsa sattumalta saunassa.

Stay tuned! Käsi sydämellä vannon, että risteilykin saatetaan loppuun ja uusin osa on jo työn alla. Jos ei ala kuulumaan, niin mua saa potkia ihan vapaasti. ;-)

Kiitos kaikille lukijoille kommenteista ja tykkäyksistä, teidän takia näitä jaksaa rustata.

Genre: En oikein edes tiedä? Sellaista mukavan hyvän tuulista leikittelyä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä.

Varoitukset: Kiroilua, tuskinpa muuta.

Juoni: Konekiväärikomppaniankin pojat onnistuivat valmistumaan. Ylpeyttä hehkuva Koskela saapuu seuraamaan poikiensa juhlaa ja ruusujakin jaetaan.

Gaudeamus Igitur

Normaalisti urheilulle omistettu sali oli täynnä levottomasti liikehtiviä nuoria ja heidän läheisiään. Kuumeisesti valmistumista odottavilla opiskelijoilla yksi etappi elämässä oli tänään tulossa päätökseen. Nuorten hermostus ja innostus ilmeni puheensorinana ja puheenaiheet liittyivät useilla tulevaisuuden suunnitelmiin ja haaveisiin. Monen oli vaikea uskoa, että nuoruus alkoi vedellä viimeisiään ja edessä häämötti aikuisuuden vaativalta kuulostava elämänvaihe. Osa heistä hanskasi äkillisen kasvavan vastuun ja velvollisuuden, osa taas ei millään suostunut uskomaan, että nuoruus alkoi kääntyä varhaisaikuisuuden puolelle.

Hietanen kävi hermostuksissaan vessassa jo viidettä kertaa aamun aikana. Pestessään käsiään hän tuijotteli itseään mietteliäänä peilistä. Äidin laittamassa harvinaisen siistissä kampauksessa hän ei tunnistanut itseään yhtään, sillä hän näytti jotenkin niin…aikuiselta. Tuo sanakin, aikuinen, tuntui niin kaukaiselta ja vähän pelottavaltakin. Tulevaisuus näytti täysin avoimelta ja oli vaikea ymmärtää, että kohta pitäisi muuttaa omilleen ja keksiä, mitä haluaisi isona tehdä. Rehellisesti sanottuna lukio oli ollut turun murretta puhuvalle nuorukaiselle hätäinen varavaihtoehto, sillä ei hänellä ollut mitään erityisiä kiinnostuksen kohteita. Lukiosta olikin selvitty keskinkertaisesti ja mitään valtavaa intohimoa mitään aihetta kohtaan ei ollut löytynyt jatkuvasta etsinnästä huolimatta. Jatko-opiskelemaan hän ei ollut vanhempiensa harmiksi hakenut, eikä töitäkään oikein ollut löytynyt, joten valmistumisen jälkeen koittaisi elämän ensimmäinen ilmoittautuminen TE-toimiston työttömäksi työnhakijaksi. Vanhemmilta kavereiltaan hän oli kuullut kauhutarinoita väkisin väännetyistä CV-kursseista ja painostavista sosiaalityöntekijöistä, mutta hän ei jaksanut nyt murehtia sen enempää. Tänä viikonloppuna olisi syytä juhlia ja olla iloinen omista saavutuksistaan.

Nuorukainen sukaisi kampauksensa aloilleen ennen ihmisten ilmoille astumista. Loppusilauksena hän suoristi vielä vinossa olleen kravattinsa ja hymyili tyytyväisenä itselleen. Ei hän kieltämättä mitenkään kehnomman näköinen ilmestys ollut, vaikka sinkkuna olikin visusti pysytellyt koko lukion ajan. Vatsassa lensivät mukavasti perhoset ristiin rastiin ajatellessa erästä tiettyä henkilöä, joka varta vasten heidän takiaan oli saapunut pinttyneen hien hajuiseen jumppasaliin, josta oli epätoivoisesti yritetty tehdä niin kovin juhlava tätä tilaisuutta varten.

Pukuhuoneessa koulun priimus Kariluoto hypisteli kirjoittamaansa puhetta hermostuneesti. Aivan tuota pikaa hän oli saamassa sertifikaatin yhdeksän laudaturin kirjoittamisesta ja viikon päässä häämötti oikeustieteellisen valintakoe, johon hän oli kirjoitusten jälkeen alkanut lukea hullun lailla. Monet ihailivat ja kadehtivat tämän akateemisesti lahjakkaan nuoren saavutuksia, mutta tosi asiassa itse suorittajalle eivät omat saavutukset tuntuneet juuri miltään. Ollakseen rehellinen, sisimmissään tämä oli kovin kateellinen niille, jotka ottivat rennosti ja malttoivat nauttiakin elämästään ja nuoruudestaan. Edessään hän seuraili adoniksena mainetta niittänyttä Rahikaista, joka flirttaili erästä heidän ryhmänsä tyttöä, joka näytti kovin vaivautuneelta lipevän herran iskettyä silmänsä häneen. Lukiosta Rahikainen oli selvinnyt nippanappa ja todennäköisesti siksi, että kukaan opettaja ei olisi enää teini-ikäisen lailla käyttäytyvää pojankloppia jaksanut katsella yhtään ylimääräistä. Ylioppilastodistuksen rivinä komeili AABA, mutta päätavoitteen tämä oli saavuttanut ja se riitti. Pystyisipä itsekin tuollaiseen elämänasenteeseen, Kariluoto huokaisi mielessään.

Ylisuoriutunut ylioppilas yritti kovasti peitellä orastavia silmäpussejaan, sillä väsymys rankan kevään jälkeen alkoi jo painaa. Kuitenkin oli aina tottunut saamaan tunnustusta suorituksistaan, joten oli kovin vaikea olla vaan ja hyväksyä itsensä kuolevaisena ihmisenä. Puheen pitäminenkin jännitti ja hän tiesi, että tarkat vanhemmat seuraisivat hänen jokaista liikettään lakitustilaisuuden aikana. Sentään illaksi hän oli saanut luvan mennä juhlistamaan valmistumistaan keskuspuistoon muiden poikien kanssa. Ilahduttavasti myös ammattiin valmistuvat heidän peruskoulun luokkansa, konekiväärikomppanian, jäsenet liittyisivät seuraan. Mitäköhän kokin kaksoistutkinnon suorittaneille Mäkilälle, Määtälle ja Lahtiselle kuului? Entäpä unelma-alalleen, autoasentajaksi valmistunut Lehto? Olisiko tämä vieläkin samanlainen hapannaama kuin silloin yläkoulussa? Se selviäisi illalla. Kariluodon mieltä lämmitti varmasti eniten se, että heidän vanhempi ystävänsä Koskela, joka oli lukion päätyttyä siirtynyt auttamaan vanhempiaan suvun pientilalle Pentinkulmalle, oli saapunut myös paikalle. He olivat nopeasti moikanneet aulassa ja harvinaista kyllä, yleensä vakavan näköinen mies oli jopa hymyillyt nähdessään hänet. Sylissään tällä oli ollut iso kasa värikkäitä ruusuja ja Kariluoto haaveili salaa, että niistä yksi olisi tarkoitettu hänelle.

Enää oli viisi minuuttia aikaa astella saliin ja pojat tönöttivät epämääräisessä jonossaan oven edessä odotellen liikkeellelähtö käskyä. Hermostus purkautui jokaiselle ominaiseen tyyliin.

”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa, koristaa kukkanen…Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus…” Riitaoja tapaili päättäjäislaulujen sanoja sekaisin. Hän oli ystävällisesti suostunut esiintymään juhlassa ja nyt kun hetki alkoi lähestyä, hän ei ollut enää varma, oliko se ollut hyvä idea kaiken muun jännityksen lisäksi.

”Nyt poijjaat mennöön sit viho viimäsen kerran. Ei tul ikävä kyl nuita opettajia sitten pätkääkään.”

Matemaattinen nero Honkajoki pähkäili tuttuun tapaansa tilastollisia todennäköisyyksiä, joita hän mielellään laski tilanteessa kuin tilanteessa. ”Millä todennäköisyydellä yo-kirjoituksiin osallistuja läpäisee kokeen ja valmistuu? Jos lasketaan yhden otoksen t-testillä keskiarvot kaikista koulumme todistusten tuloksista niin t-jakauman taulukosta vapausasteilla n-1 voidaan katsoa p-arvon 0,01 kohdalta…”

Lammiota rasitti tämä kaikki ylimääräinen hälinä, sillä hän oli todella hermona itsekin. Hän olisi toivonut saavansa olla rauhassa hiljaisuudessa. ”Nyt sitten turvat tukkoon molemmilla. Ketään ei kiinnosta Honkajoki sinun tilastosi, ollaan tässä kaikki jo valmistuttu kuitenkin.”

”Myönnä pois, ikävä tulloo kuitenkin, ainakin miua.”

”Sydämestäni toivon, että tämä ilta on viimeinen kerta, kun joudumme olemaan keskenämme tekemisissä, Janne Rahikainen.”

”Elä nyyy Henkka taas oo tuommonen….”

”Jos ny kaik keskityttäis positiivisiin asioihi ja otetaan se todistus, niin päästään kakkukaffelkin joskus.” Makean ystävänä Hietasta houkutteli jääkaapissa komeileva Marja-tädin salaisella turkulaisella reseptillä leipoma suklaakakku.

Rahikainenkin hiljeni keskittyessään haaveilemaan kakuista ja kekseistä eikä aikaakaan, kun heidän vuoronsa tuli astella täpötäyteen juhlasaliin. Juhlayleisö seisoi kunnioittavasti lukuun ottamatta pieniä lapsia, jotka eivät pystyneet käsittämään, miksi heidät oli tällaiseen piinaan pakotettu. Toisella puolella salia pikkuvauva itki lohduttomasti, mutta kohteliaasti yleisö yritti esittää korrektia häiriöistä huolimatta. Hietanen hapuili katseellaan tuttua hahmoa ja löysikin tuota pikaa etsimänsä miehen seisomassa keskirivin päädyssä. Heidän katseidensa kohdatessa Koskela nyökkäsi rohkaisevasti hymyillen. Hietanen naurahti mielessään, sillä vanhempi ystävänsä melkein jo kuulosti sanovan legendaarisen lauseenpartensa: Kyllä se siitä lutviutuu.

Elämäänsä ja uraansa kyllästyneen rehtorin kuivaakin kuivempi puhe aloitti tilaisuuden ja Rahikainen kuiskutteli Lammiolle vieressään jatkuvasti törkeyksiä inhoamastaan rehtorista. Tämän kansliassa oli tullut turhan usein vietettyä aikaa kolmen viimeisen vuoden aikana. Lammio murahteli jotain epämääräistä vastaukseksi ja koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta ääliömäisiä kommentteja. Voisiko tuo nyt vihdoin olla jo hiljaa? Mielessään tämä kiitti luojaansa, että sentään hänen ja peruskoulun aikaisen arkkivihollisensa Rokan tiet olivat erkaantuneet tämän mennessä Sutensa kanssa ammattikouluun puuartesaaniksi opiskelemaan. Molemmat olivat illalla tulossa yhteiseen ilakointiin juhlistamaan valmistumistaan ja Lammio ei ollut vielä keksinyt, miten koittaisi vältellä inhokkinsa kanssa kommunikointia. Ehkä hän vetäisi sivistyneet kännit välttääkseen kiusalliset tilanteet.

Pienen ikuisuuden kestäneen rehtorin avauksen jälkeen oli vuorossa 50 vuotta sitten valmistuneen riemuylioppilaan puhe. Tämä sepusti kyynel silmäkulmassaan, kuinka heidän ryhmähenkensä oli kantanut näinkin pitkällä ajanjaksolla. Rahikaista ei tämä vakuuttanut, vaan vahingossa puheenpitäjän tauon kohdalla tämä murjaisi liian kovaa ääneen vain Lammion kuultavaksi tarkoitetun kommentin:

”Onhan se helevetin hyvä, että muumiotkin saapi joskus kokkoontuu keskenänsä.”

Lammio oli hävetä silmät päästään ja toivoi pystyvänsä katoamaan maan pinnalta. Yleisöstä kuului kauhistuneita äännähdyksiä tuollaisen törkeyden latomisesta näinkin tärkeässä tilaisuudessa, mutta Hietanen ja Vanhala räkättivät vedet silmissä typerälle kommentille. Ei ollut tosin mitenkään yllättävää, että vitsiniekka murjaisi vielä juhlavassa valmistumistilaisuudessaankin jotain tällaista. Kariluotoakin nauratti ja hän mietti, mitäköhän vanhemmat mahtoivat yleisössä ajatella hänen koulukavereistaan, jotka olivat niin kaukana korrektista kuin olla ja voi.

Hetkellisesti hämmentynyt riemuylioppilas oli onneksi huumorintajuinen ja heitti takaisin katsoen Rahikaista suoraan silmiin lavalta:

”No, onneksi meillä muumioillakin on nykyään kokoontumisoikeus toisin kuin zombeilla.”

Samassa koko yleisö räjähti nauruun ja melkein kiusalliseksi muotoutunut tilanne saatiin purettua. Rahikainen ei tästä vastakommentista loukkaantunut, vaan oli vain tyytyväinen, että joku heitti hänellekin joskus jotain takaisin.

Riitaoja katseli hermostuneesti kelloa kuunnellessaan riemuylioppilaan puhetta. Tämän jälkeen olisi todistustenjako ja välittömästi siitä hän oli lupautunut laulamaan Gaudeamus Igiturin kaiken kansan edessä musiikinopettajan säestäessä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä aivan lopuksi hän oli luvannut vielä lurauttaa Suvivirrenkin. Haastava es-sävellaji oli epäilyttänyt ujoa laulajaa, mutta musiikin opettaja oli lempioppilaansa saanut tähän piinaan suostuteltua lopulta. Eipä auttanut mikään ja tuskinpa kukaan nauraisi, jos hän jäätyisi. Riitaoja nielaisi miettiessään, kuka varmastikin olisi nauranut, jos olisi paikalla, nimittäin Lehto. Käytännön miehenä tämä varmasti piti ylioppilasjuhlia ja ylipäätään lukiokoulutusta ajanhaaskauksena. Jollakin oudolla tavalla, vaikka he olivat Lehdon kanssa koko ajan olleet nokat vastatusten peruskoulussa, Riitaojalla oli ikävä tätä tamperelaista yrmyttäjää. Toivon mukaan tämä tulisi illalla juhlistamaan yhteisiä valmistujaisia niin voisi koittaa jutella normaalisti ilman koulurooleja.

Kaikkien odottaman todistustenjaon alkaessa innokkaat sukulaiset kaivoivat digikameroitaan esille saadakseen ikuistettua nuorensa ikimuistoisen päivän. Stipendejäkin jaettiin ja kenellekään ei ainakaan tullut yllätyksenä, että Kariluodolle niitä myönnettiin useampia: muiden muassa paikallinen Lions Club kuin yhteiskuntaopin opettajakin olivat häntä muistaneet. Jollain tavalla kunnianosoitukset nolottivat ujoa nuorukaista, sillä ei hän olisi halunnut saada huomiota osakseen näin paljon. Riitaoja sai ilokseen musiikin stipendin ja Honkajoelle myönnettiin Matemaattisten Aineiden Opettajien Liiton stipendi, josta hän oli kovin mielissään. Ei niinkään maineen takia, vaan siksi, että stipendiraha mahdollisti kauan haaveillun ikiliikkujaprojektin aloittamisen. Hietaselle jaettiin ikään kuin lohdutuspalkinnoksi oppilaskunnan hallituksen kivan kaverin stipendi. Tämä säihkyi onnea, kun häntäkin oli muistettu, vaikka opintomenestys ei ollut mitenkään huikea.

Lakit vedettiin kunniakkaasti yhtä aikaa päähän ja sukulaiset pyyhkivät kyyneleitä silmäkulmistaan kameroiden räpsyessä. Taustalla Riitaoja lauloi kauniilla äänellään Gaudeamus Igituria oma valkolakki ensimmäistä kertaa päässään. Koskela katseli haikeasti jo kauan tuntemiaan poikia ja sydämessään tunsi ylpeyttä. Kyllä noistakin riiviöistä sitten vaan ylioppilaita vihdoin ja viimein tuli. Tämä oli erityisen ylpeä Hietasesta, joka oli monta kertaa epätoivoissaan kysynyt neuvoa, kuinka lukiosta oikein selviäisi. Viime kesänä tämä oli meinannut heittää jo hanskat tiskiin panikoidessaan yo-kirjoituksista. Keskustelu oli vieläkin elävänä mielessä.

”Ei täst tul hevonhelvettiikää. Mää en ymmär ollenkka, et kui mää olin niin tyhmä ja menin lukioon. Viäl vois vaihtaa vaik autopualel, sit ainaki sais töit ku valmistuu”, nuorempi mies sanoi samalla potkien kiviä turhautuneena kengänkärjellään heidän kävellessään tuttua rantatietä loppukesän illassa.

”Älä nyt hyvä mies heitä hanskoja tiskiin tässä vaiheessa”, Koskela sanoi ja asettui samalla Hietasen eteen pysäyttäen tämän osoittaen itseään. ”Ja kuten hyvin tiedät, ei tämäkään maalaisjuntti uskonut koskaan sieltä valmistuvansa, mutta niin vaan pääsi käymään. Ja niin pääsee käymään sinullekin. Minä luotan sinuun, luota sinäkin itseesi.”

Hietanen nosti katseensa maasta ystäväänsä. Voi itku, että hän rakasti tuota miestä niin paljon, että sydäntä särki välillä. Se oli suuri salaisuus, josta hän ei hiiskuisi koskaan kenellekään. Heidän ystävyytensä oli muodostunut lujaksi vuosien varrella alkaen siitä päivästä, kun he yhtenäiskoulun pihalla olivat koittaneet saada Lehdon ja Rahikaisen kanssa jonkun täysi-ikäisen suostuteltua ostamaan heille viinaa ja tupakkaa ”päihteettömään” diskoon. Koskela oli ollut ainoa, joka oli silloin pysähtynyt ja tarjoutunut poikia auttamaan. Toinen oli jo silloin ja oli vieläkin niin kypsän oloinen, että Hietasta hävetti lapsellisuutensa. Vaikka tämä joskus uskaltaisi kertoa tunteistaan, hän ei ikimaailmassa uskoisi Koskelan vastaavan niihin muuta kuin ystävänä.

”En mää tiäd”, Hietanen mumisi itsekseen. ”Mut kiitos et sää oles mun tuken ollu ain. Ei tähän mennes ois mittään tullu muuten.”

Hetken he katselivat toisiaan ja Koskela käänsi päätään sivulle näyttäen tyypilliseen tapaansa söpöltä koiralta. Tuolle katseelle ei kukaan varmastikaan pystynyt sanomaan vastaan, Hietanen mietti.

”Hyvä. Ja lupaat sitten yhden asian mulle, jooko?”

”Ihan mitä vaan”, nuorempi mies vastasi ujosti vältellen ihastuksensa kaikkitietävää katsetta.

”Pyydät apua aina kun siltä tuntuu. Minä olen tukenasi, vaikka Pentinkulmalla on kiireitä, enkä täällä ehdi niin usein käydäkään teitä katsomassa. Ja muiltakin pojilta voit kysyä apua. Kariluotokin varmasti haluaisi joskus pänttäysseuraa. Sen miehen tunnollisuus kaatuu vielä päälle, jos se ei osaa lopettaa ajoissa.”

Hietanen oli ymmällään. ”Mut Kariluatohan on ku joku helvetin kone, se tuntuu oppivan ihan kaiken, toisin kun mää. Must tuntuu, et kaik vaan nauraa mul koko ajan, kun mää jottain yritän tehä.”

”Kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kariluodollakin on omat ongelmansa.” Koskela siirtyi vielä lähemmäs nuorempaa ystäväänsä ja kuiskasi tämän korvaan: ”Sinä pärjäät kyllä ja minä en ainakaan naura sinulle, jos yrität. Onko tämä sovittu?”

”Joo kai…ja tota…kiitos”, Hietanen sai sanottua liikutukseltaan. Spontaanisti tämä veti ystävänsä pieneen halaukseen, johon tämä onneksi vastasi, vaikka hieman hämillään olikin.

”Noni, kai mää sit lähen täst kottihi. Mut yks juttu viel Koskela…tai siis Ville.”

Toinen mies katseli uteliaana ystäväänsä. ”Niin?”

”Lupaa sää mul, et me oltais ikusest ystävii ja kettään tai mikkään ei tul ikän meijän väliin.”

Koskela vastasi tutulla lempeällä äänellään, joka sai Hietasen kerta toisensa jälkeen sulamaan:

”Totta kai.”

Koskela havahtui muisteluistaan siihen, että muiden vetäytyessä omille paikoilleen Kariluoto asteli puhujanpönttöä kohti, jossa rehtori ja vanha ylioppilas olivat hetki sitten puheitaan pitäneet. Totta tosiaan, joku uusistakin ylioppilaista tietysti pitäisi puheen. Mies myhäili itsekseen yleisön joukossa, sillä hän ei olisi parempaa vaihtoehtoa voinut Kariluodon tilalle kyseiseen tehtävään valita.

”Arvoisat Linnan lukion rehtori, opettajat, riemuylioppilaat, hyvä juhlayleisö ja tietenkin me uudet ylioppilaat.

Tätä päivää olemme kaikki varmasti kauhunsekaisin mielin odottaneet ja tässä me nyt olemme, tuoreet valkolakit päässämme. Tämä hetki ei suinkaan ole omistettu minulle, vaan se kuuluu meille kaikille. Tänään on syytä juhlaan ja syytä olla ylpeä omista saavutuksistaan raskaalla opiskelutaipaleella…”

Koskela ei kovin tarkkaan kuunnellut puheen sisältöä, vaan katseli valtavan yleisön edessä itsevarmasti puhuvaa ystäväänsä lumoutuneena. Tämän tuntien hänellä oli varmastikin valtavat suorituspaineet niin kuin yleensä kaiken suhteen. Kuitenkin nyt tämä pystyi puhumaan ääni värisemättä, mikä oli hyvin ihailtavaa. Kariluoto oli kasvanut valtavasti niiden viiden vuoden aikana, minä he olivat tunteneet. Siitä ujosta teinipojasta, johon Koskela oli humalassa törmännyt niissä onnettomissa kotibileissä aikoinaan, oli kuoriutunut varhaisaikuisuuttaan aloitteleva mies, jolla näytti olevan menestystä tihkuva tulevaisuus edessään. Ja vaikka miten olisi halunnut sen kieltää, nuorempi mies näytti varsin komealta pakkaukselta. Koskela oli varma, että tämä varmastikin pääsisi haluamaansa opiskelupaikkaan, tapaisi jonkun kivan naisen, menisi naimisiin, perustaisi perheen ja eläisi mallikelpoista, kadehdittavaa elämää. Saisi aina kaiken mitä haluaisi, sillä tällä oli kunnianhimoa ja päättäväisyyttä. Koskela ei oikein ymmärtänyt, miksi nämä ajatukset saivat hänet hieman jopa haikeaksi. Totta kai hän toivoi ystävälleen pelkkää hyvää ja menestystä elämässään. Kuitenkin hän jotenkin ehkä pelkäsi, että he erkaantuisivat Kariluodon toimeliaan elämän alkaessa ja itse höperöityisi ikuisesti poikamiehenä sukutilallaan. Koskela ravisteli päätään ihmeissään. Mistä tämmöiset ajatukset nyt tulivat mieleen? Onneksi heillä nyt sentään olisi tänä iltana aikaa jutella ja olla vaan yhdessä pitkästä aikaa.

”Toivon sydämestäni, että te hyvät ylioppilaat, olette ylpeitä itsestänne. Tänään juhlitaan ja rentoudutaan kukin omalla tavallamme. Jokainen on tehnyt parhaansa ja se riittää. Nautitaan kesästä ja tulevaisuudesta. Kukaan ei tiedä, mitä se tuo tullessaan. Olo on samalla epävarma ja pelokas, mutta myös huojentunut. Toiveikkaina kohti tulevia haasteita, sillä me tehtiin se!”

Raikuvien aplodien saattelemana Kariluoto istuutui tärisevänä paikoilleen. Muut pojat hymyilivät tälle kannustavasti. Nyt se alkoi oikeasti olla totta, että he erkaantuisivat tästä omille teilleen. Se sai jopa yleensä hihittelevän Vanhalan vaisuksi.

Kaksituntinen juhla alkoi olla lopuillaan. Vauvaparka itki vieläkin, vaikka äiti oli yrittänyt rauhoitella tätä koko juhlan ajan. Lammio mietti itsekseen, kuinka älyvapaa idea oli ottaa pieni vauva tai muutenkaan lapsia mukaan tällaisiin kuiviin tilaisuuksiin. Vähän vanhemmat lapset olivat juoksennelleet ympäri salia ja se oli tehnyt arvokkaaksi tarkoitetusta tilaisuudesta jotenkin tahattoman koomisen. Lammio oli varma, että Rahikainen oli pienenä ollut samanlainen riehuja. Hän tyrskähti ajatukselle ääneen muiden ihmetellessä vieressä. Yleensä upseerimaisen korrekti ja vakava mies tuntui elävän jossain omassa maailmassaan melko usein, joten kukaan ei jaksanut vaivautua kysymään, mikä nyt oli muka niin hauskaa.

Riitaoja asteli vielä viimeisenä lavalle tällä kertaa vähemmän jännittyneenä. Musiikista saatu stipendi oli antanut hänelle motivaatiota ja ylpeyttä vetää tämä viimeinen koulun esitys täysillä. Koko sali yhtyi lauluun jo päiväkodista tuttujen sävelmien kajahtaessa ilmoille:

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon.

Koskelan oli vaikea pidätellä enää itkuaan. Hän puristi ruusukasaa sylissään ja katseli ylpeyttä huokuen hänen poikiinsa. ”Tää meijän konekiväärikomppania vai mikä se ny sit virallisesti onkaan, niin se on jottain niin ainutlaatusta, ett mää toivon, ett me ollaan kaik ikuisest ystävii erilaisuudest hualimat”, oli Hietanen kerran sanonut. Niin Koskelakin tosiaan toivoi heidän välilleen ikuista ystävyyttä, vei elämä sitten mihin tahansa.

Taas linnut laulujansa visertää kauniisti. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni, sä liitä myös äänes kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on.

”Se ol siin, ei tartte tännekään enää ikän tulla”, Rahikainen kuiskasi Lammiolle.

”Onneksi olkoon kaikille”, Kariluoto kuiskutteli silmät kosteina.

Ulkona alkukesän aurinko lämmitti mukavasti muuten tuulisella hiekkakentällä. Hietanen toivoi, että saisi mahdollisimman pian otettua päätä kiristävän lakin ja kaulaa puristavan kravattinsa pois. Sukulaiset tosin halusivat ottaa hänestä uskomattoman määrän kuvia näin laittautuneena. No, mikäs siinä. Olihan se mukava paistatella suosiossa edes kerran elämässään.

Kun Marja-tädin halauksista ja kiusallisista ”mitäs se Urho meinaa nyt lukion jälkeen”-kyselyistä pääsi vihdoin irrottautumaan, Hietanen suunnisti etsimään Koskelaa. Oli vaikeaa löytää tätä valtavasta väkijoukosta, mutta vihdoin häntä onnisti nähdessään tutun hahmon Kariluodon kanssa juttelemassa. Hän juoksi kuin innostunut pikkupoika kohti ystäväänsä ja halasi tätä niin lujaa, että vanhemman miehen sylissä olleet ruusut rypistyivät hieman.

”Kiva nähdä sinuakin. Ja onneksi olkoon sitten vaan, oli hieno juhlatilaisuus.” Halauksesta irtaannuttuaan Koskela hapuili sylistään Hietaselle tarkoitettua ruusua. ”Tämä on sinulle.”

Hietasen silmät laajenivat liikutuksesta nähdessään keltaisen ruusun. Mukana oli myös pieni kortti, jossa luki tutulla sympaattisen haparoivalla käsialalla: ”Urholle paljon onnea 5.6.2010 <3 Terveisin Ville” Erityisesti sydän sai Hietasen pakahtumaan onnesta.

”Kiitoksii kauhian pali…ihanaa kun sääkin tulit tän.”

Kariluotokin hymyili nähdessään Hietasen lapsekkaan innostuneen reaktion. Hän oli itse saanut Koskelalta punaisen ruusun, jossa oli myös sydämellä varustettu kortti. Koskela ei kertonut kellekään, että sydänkortit oli tarkoitettu ainoastaan hänen kahdelle parhaalle ystävälleen. Muille hän oli varannut pelkät ruusut.

”Koskas sitä kakkua ja kahvia saisi, alkaa tässä vähän kahvihammasta kolottaa”, Koskela kysyi hymyillen.

”Siis häh?”

”Niin, että sinun äiteen kanssa sovittiin, että minä tulen sinne teille käymään ja Kariluodolla käyn myöhemmin sitten. Muiden luo en sitten valitettavasti ehdi, mutta illalla onneksi ollaan koko porukalla taas pitkästä aikaa.”

Hietanen oli hämillään, mutta positiivisesti yllättynyt. ”No me lähetään täst varmaan sit niin pian kun mahdollist, et tul peräs sit vaan.”

”Näin toimitaan. Nähdään pian.”

Hietasen poskia kuumotti, kun hän asteli takaisin vanhempiensa luokse. Siis Koskela oli tulossa heille. Se oli jo liian hyvää ollakseen totta. Nyt hänen piti olla tarkkana, ettei kukaan sukulainen nolaisi häntä ja kertoisi kaikkia kiusallisia juttuja lapsuudesta. Mutta tuskinpa silläkään sitten oli väliä. Pääasia, että he saivat nauttia näistä hetkistä yhdessä.

Oikein paljon onnea kaikille valmistuville ja mainiota kesää itse kullekin. <3