#yksityistäminen | Explore Tumblr Posts and Blogs

prklbrln · 6 years

Text

AVE SOTE, SAIRASTAVAISET TERVEHTIVÄT SINUA!

Nyt sitten on herätty siihen, ettei se yksityinen sektori olekaan mikään hyväntekijä ja tarvitsee kannustimia ollakseen eettinen yhteiskunnallinen toimija. Puheenaiheeksi on noussut kansalaisten pisteyttäminen sen mukaan, millaiseen riskiryhmään hän kuuluu, eli nk “kapitaatio”. Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio totesi YLE:n aamuohjelmassa, että kyseessä on “selkeä profilointijärjestelmä“, josta ei “ota tolkkua kukaan”. Pisteytyksen on arveltu johtavan Kiinassa jo vallitsevaan dystopiaan, jossa kansalaisen arvoa mitataan pisteyttämällä, kun taas ministeritasolla pisteytyksessä ei ole nähty mitään ongelmaa, koska ”ei siinä yksilöä pisteytetä, vaan ryhmä”. Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen säesti:

”Huoli soten kapitaatiomaksun estimoinnin tietoperustan ongelmista vaikuttaa ylimitoitetulta. Kysymyksessä on tilastollinen estimointi, joka määritelmän mukaan nimenomaan häivyttää yksittäisten havaintojen informaation ja tiivistää sen taustamuuttujien kertoimiin.”

Jep.

Herää kysymys, että mistä ne ryhmät sitten oikein muodostuvat, jos eivät yksilöistä? Valtiovarainministeriön alivaltiosihteeri Päivi Nerg koetti Twitterssä rauhoitella keskustelua:

”Yksilödataa sisältävästä aineistosta tilastollisin menetelmin estimoidaan tutkimuseettisen periaattein anonymisoidusti kertoimet, jotka kuvaavat tekijöitä jotka vaikuttavat terveyspalveluiden käyttöön.”

Otetaan vielä onnen toivotukset sisältävä valtakunnan johtavan tilastomaahisen Osmo Soininvaaran tiivistys kapitaatiosta:

”THL käyttää parasta mahdollista laillisesti saatavilla olevaa tietoa potilaiden yksilöllisen hinnan määräämiseksi. Päädytään regressioanalyysiin, jossa kustannus k lasketaan tarvetekijöistä X (vektori) regressioyhtälöllä y = f(X) + Ꜫ Toivotan onnea THL:n tutkijoille. Ovat tosi hyviä, jos saisivat 70 % varianssista selitetyksi. Loput varianssista jää jäännöstermiin Ꜫ, mikä tarkoittaa, että jäljelle jäävä keskihajonta on puolet alkuperäisestä.”

No huh, hyvä että selkis. Jos nyt kuitenkin yritän itse. Keskusta pyörittävä yritys ei siis saisi suoraan tietää, kuinka paljon kustakin ihmisestä maksetaan. Mutta niin kutsutut tarvetekijät, jotka vaikuttavat hinnan muodostumiseen, tulevat julkisiksi.

Joten kuka tahansa voi niiden perusteella tehdä omat laskelmansa. Niin potilas itse kuin keskusta pyörittävä yritys. Eli epäsuorasti kuka tahansa saa tietää, kuinka paljon kustakin ryhmästä ja siten sen jäsenestä maksetaan. Tilastoja ynnäämällä aluekohtaiset kapitaatioluvut saa suhteellisen tarkastikin. Yhä tuntuu ylivoimaiselta ymmärtää, että ryhmät muodostuvat yksilöistä, ja jos leimaan jonkin ryhmän, leimaan jokaisen yksilön siinä ryhmässä. Ymmärrän, että lääketieteellisessä tutkimuksessa tarvitaan erilaisia ryhmityksiä, itsekin kuulun vapaaehtoisena kahteen eri seuranta- ja tutkimusryhmään, mutta ne ovat täysin anonyymejä, niillä ei ole varsinaista kohtaamispintaa kuten potilaalla ja terveysasemalla. Toki niitäkin rekistereitä koskevat samat turvallisuusriskit ja taloudellisen hyödyn tavoittelut, mutta niitä ei ole luotu siksi, että joku toimisi eettisemmin.

Myöskin tällaisten rekisterien liiketoiminnallisen hyödyntämisen houkutus tulee ottaa huomioon. Saarikon ministeriö on myös esittänyt lakia ”sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä”, jossa manitaan, että ”Sosiaali- ja terveystiedoista ja niiden käytöstä syntyy uutta liiketoimintaa, tuotteita ja palveluja.” Eli kuinka pitkä on askel siihen, että näitä rekisteritietoja myydään tai suorastaan varastetaan, kannattaako kaikkia munia laittaa samaan koriin?

Jos tässä nyt tulee mieleen, ettei vilunkipeliä voi välttää, niin muistuttaisin, että koko kapitaatiota on kehitelty vilunkipelin välttämiseen, on jo myönnetty, että toimintaa ollaan siirtämässä sellaisiin käsiin, jotka eivät ole kovinkaan eettisen tason pelureita. Puhumattakaan siitä, että näinä massadatan haavoittuvuuden aikoina en ole ihan varma, että onko jättimäisten rekisterien luominen ihan järkevää, ellei käytetyn teknologia turvallisuus ja tosiaalta lainsäädäntö ole mukana samassa tahdissa. Jatketaanko työttömien ja vähäväkisten pisteytyksellä, jotteivät yksityiset sosiaalipalvelut jätä heitä oman onnensa nojaan, koska se pilaisi voittomarginaalit? Entä koulusektori? Oppilaathan pisteytetään jo joka kevät! Nerokasta ja helppoa. Nyt vain pitää laskea kouluarvosanolle jokin hintakerroin. Jokainen yksityistettävä ala taitaa tarvita omat kapitaatiorekisterinsä.

Jos ja kun se sote tulee, käärmettähän on ajettu pyssyyn jo yli kymmenen vuotta, niin sen pitäisi olla sellainen, ettei terveyspalvelun tarjoajalla edes ole mahdollisuutta "poimia rusinoita pullasta", eli valikoimaan potilaansa. Ne on velvoitettava hoitamaan potilaat sitä mukaan kuin he vapaasti valitsemastaan ovesta sisään tulevat. Eikös tämä ollutkaan ”valinnanvapausmalli” siten, että potilas valitsee hoitopaikkansa, ei päinvastoin? Jos se ei kelpaa, niin sitten voi vaihtaa alaa.

Ei voi olla niin että yhteiskunnan tulee taipua yksityisen palvelusektorin tarpeisiin, varsinkaan sen ilmiselviin haittoihin, vaan sen tulee sopeutua yhteiskunnan tarpeisiin. Jos tavoitteena on todellakin parempi potilaan palvelu, niin miksei terveystaloille makseta potilaitten antaman pisteytyksen mukaisesti? Eikös yksityisellä sektorilla se asiakas ole aina oikeassa? Taitaa vain mennä jo hieman sekaisin tässä, että ketkä ovat asiakkaita, ketkä palveltavia ja ketkä maksajia.

Jos olisin terveysjätin johtajana, niin haalisin aluekohtaiset tiedot noista pisteytyksistä, en siis tarvitsisi edes yksilöitten dataa, vaan kaupunki- ja kuntakohtaiset tilastot, ja siten hinnoittelisin jokaisen alueen erikseen tulevaa hintakilpailua silmälläpitäen. Tai sitten matalamman moraalin terveystalon johtajana haalisin kaikki korkean pisteytyksen potilaat, joista olisin laskenut saavani eniten rahaa, ja sitten jättäisin heidän hoitonsa retuperälle. Tämänhän on huomannut jo lääketieteen emeritusprofessori Martti Kekomäkikin Duodecimin artikkelissaan: ”Jos Suomen historiasta halutaan etsiä vastinetta kapitaatiokorvaukselle, on vaivaishoidon soveltama huutolaisjärjestelmä osuva esimerkki: mitä vähemmän syötit huutolaispoikaa, sen enemmän jäi taskuusi rahaa hänen huolenpidostaan.” Ja nämä kaltoinkohdellut potilaathan voivat sitten äänestää jaloillaan naapurikuntaan tai kauemmas, jos hoito ei miellytä. Jos menettäisin asemani, voivottelisin sitä Bahamalla siihen asti, kunnes saisin uuden terveystalon pystyyn.

Pitäiskö työttömälle maksaa vähän enemmän, jottei tämä esimerkiksi valehtelisi? Jotta heillä olisi enemmän insentiiviä olla tekemättä eettisesti arveluuttavia tekoja? Ei, heitä rangaistaan sellaisesta. Yhtähyvin potilaita kalleuden mukaan valikoivia terveystaloja voisi rangaista. Paitsi ettei voi, ne toimivat alalla, jolla on oltava kyky jatkaa toimintansa ja selkeä kriisivalmius. Terveystaloja ei voi noin vain ajaa konkurssiin, varsinkin, jos kyse on vain muutamasta jättiyrityksestä, joiden kaatuminen vaarantaisi koko kansallisen terveydenhuollon.

Tällaisesta ”yksityistämisestä”, eli verovaroin kustannetusta, mutta yksityisesti hallinnoidusta ja voitot kotiuttavasta toiminnasta ovat varoittavan esimerkkinä rapakon takana suosituksi tuleet nk ”charter”-koulut. Vaikka moni niistä on toiminut moitteettomasti ja hyvin tuloksin, on sekaan mahtunut lukuisia, jotka ovat vain haalineet saatavilla olevat verodollarit, menneet siitä missä aita on matalin ja sitten ajaneet itsensä konkurssiin jättäen oppilaat kesken kauden ilman minkäänlaista opinahjoa. Tässä taitaa olla se suurin insentiivi yksityisille toimijoille tunkea Suomen julkisen sektorin ”alihankkijaksi”, rahaa tulee varmasti ja jos mokaa, niin konkurssiin ei oikein voi joutua, tai ainakin se on kovin vaikeata, sillä jo Suomen perustuslaki takaa terveydenhoidon kaikille kansalaisille.

Lopuksi tulisi ottaa huomioon, että Suomessa, tosin vapaaehtoisesti, lääkärit vannovat nk "lääkärinvalan", jossa sitoutuvat lääketieteen etiikkaan. Jo se vala velvoittaa toimimaan eettisesti ja oikeudenmukaisesti, ja tämä tarkoittaa siis sitä, "että kaikille ihmisille tulee taata yhtäläinen mahdollisuus saada tarvittavaa hoitoa ja koska olemassa olevat resurssit ovat välttämättä rajalliset, ne tulisi jakaa niitä tarvitsevien ihmisten kesken noudattaen oikeudenmukaisuuden periaatetta". Me siis nyt alamme pisteyttämään potilaita ja maksamme terveysfirmoille siitä, jotta ne noudattaisivat lääkärien etiikkaa.

Kaiken kaikkiaan ongelma on paljon syvempi ja jyrkästi poliittinen - mitkä yhteiskunnalliset palvelut kannattaa yksityistää ja mitkä ei. Olen aina ollut sitä mieltä, että miltei kaikki voi, kunhan tärkeimmille sektoreille jätetään ainakin yksi voittoatavoittelematon valtio-omisteinen toimija, joka pelastetaan kriisin sattuessa veronmaksajien varoilla, ja muut toimijat ovat aidosti yksityisiä, eli eivät tarvitse rahaa yhteiskunnalta. Joku voi sanoa, että se vääristäisi kilpailua, sellainen turvaverkko, mutta sellainen turvaverkko on jo olemassa yksityisen sektorin "liian isoja kaatumaan" yrityksille ja julkisella puolella strategisesti tärkeillä aloilla, kuten energiantuotannossa ja poliisin ja palolaitoksen kohdalla, joten on vain järkevää, että se turvaverkko asetellaan sellaisten yritysten alle, jotka tuottavat yleistä hyötyä ja joista kansalaiset ovat suoraan vastuussa ja jota he omistajina valvovat. Se ei ole täydellinen malli, tulevaisuutta on vaikeata ennustaa, myös valtion yhtiön johdossa voi olla kaikenmaailman huijareita. Mutta yhden valtio-omisteisen yrityksen valvominen luulisi olevan helpompaa kuin kokonaisen sektorin. Yksityisellä sektorilla voivat sitten pelata pelejään markkinoitten näkymättömän käden hellässä hoivassa ilman sosialismin turvaverkkojen vääristävää pelkoa.

Terveydenhoidon yksi kansallinen päämäärä on myös yleisen terveyden parantaminen, joka johtaisi siis pienempään terveydenhoidon tarpeeseen. En oikein näe kasvua sellaisilla aloilla, joilla tämä onnistuu, eli ei ole voittoa ja kasvua tavoittelevan terveysalan yrityksen edun mukaista parantaa kansalaisten yleistä terveydentasoa. Sama ongelma on kaikilla aloilla, jota tähtäävät jonkin ongelman hävittämiseen. Esimerkiksi alkoholin ja rahapelien ongelmakäyttäjät muodostavat alan yritysten tuloista suhteettoman suuren osan ja sellaisina ovat elintärkeitä ”tulonlähteinä”. Mikään ei estä pitkäaikaissairaita ja vanhuksia muodostumasta tällaisiksi sammoiksi yksityisille terveysjäteille, ei edes tämä kovin kehuttu kapitaatio.

Joku toinen taas voi sanoa, että sellaistahan tässä juuri rakennellaan, että on yksityisiä ja julkisia toimijoita samalla sektorilla. Jos ne ”yksityiset” terveysfirmat eivät saisi verovaroista suurinta tai edes merkittävää osaa tuloistaan, voisin niitä ehkä yksityisiksi kutsua. Eli ongelma on siinä, että terveydenhoito tullaan "yksityisissäkin" keskuksissa kustantamaan verovaroin, eli verovaroin kustannetaan terveysyrityksen toimintaa, jonka ensisijainen päämäärä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen, ei parantaa sairaita. Myös julkisen terveydenhuollon lähes tahallinen alasajo on luonut tilanteen, jossa yksityisen sektorin lääkäripalveluja suositaan. Tätäkin prosessia voi hieman miettiä, että miksi niin on tehty, kenen etua sillä on palveltu.

"Mutta onhan niitä täysin yksityisiä sairaaloita ja lääkäreitä, vieläpä maailman huippuja, jotka toimivat ilman yhteiskunnan tukea!" Nimenomaan ja se on aivan oikein, että on. Mutta toistan: sotessa ei ole sellaisista terveyspalveluista kyse, noiden aidosti yksityisten sairaaloiden ja lääkäreiden ei tarvitse pisteyttää potilaitaan, ainoastaan laskuttaa ja mojovasti sittenkin.

Sotessa on kyse verovarojen siirrosta yksityisten yritysten taseeseen, yksityisen sektorin subventiosta. Terveyspalveluita ei varsinaisesti yksityistetä, ne maksetaan yhä verovaroin, mutta niiden hallinnointi ja voitot yksityistetään. Enkä ymmärrä, mitä siitä on hyötyä, jos siten vaarannetaan toiminnan eettisyys voitontekemisen kustannuksella, varsinkin alalla, jossa se eettisyys on ensiarvoisen tärkeätä? Tai siis ymmärrän, että siitä on hyötyä noiden yritysten osakkeenomistajille.

On monia aloja, joilla valtion kontrollia ja byrokratiaa voisi vähentää, mutta tässä sotessa kyse on siitä, että julkinen kontrolli ja byrokratia siirretään yksityisiin käsiin ja niitä ei siis poisteta tai edes vähennetä, vaan jopa lisätään - potilas muuttuu omistaja-asiakkaasta pisteytettäväksi tuotteeksi, joka vieläpä maksaa koko viulun. Kun vielä koko sote-sopan keittely tuntuisi olevan leikkikoululaisten käsissä, niin mitä siitä voi oikein edes tulla? Ja tällaisen uskotaan sitten tehostavan ja parantavan palveluja demokratian ja avoimen yhteiskunnan arvojen mukaisesti, vaikka sitten perustuslain mukaiset palvelut vaarantaen, lääkärinvalat sivuuttaen ja yhteiskunnan yleiset eettiset periaatteet hinnoitellen.

Soten liha ja veri! Halleluja, sokeat oppii näkemään ja rammat kävelemään!

youtube

#sote #yksityistäminen #terveydenhuolto #kapitaatio

1 note · View note

oh6hgn · 7 years

Photo

#sote #juhasipilä #sipilä #soteumpikuja #julkinen #yksityistäminen #taitamaton #pääministeri #sairaala

#sipilä #julkinen #juhasipilä #soteumpikuja #taitamaton #pääministeri #sote #yksityistäminen #sairaala

0 notes

vesku56 · 2 years

Text

Natsihyvä!

Sinulta tuntuu menneen tämän hallituksen teoista suurin osa ohi.

En ihmettele, niin huonosti niistä on julkisuudessa kirjoitettu.

Toki normijärjellä varustettu löytää tiedot esim valtioneuvosto.fi sivuilta.

Tässä sinulle listaa mitä tämä hallitus on tehnyt 3.5 vuoden aikana.

Aika hyvin minusta mutta ei tietystikään riitä niille joille ei mikään riitä.

Mitä oikeisto ei ole saanut hallituskautenaan aikaseksi, sen sai Marinin hallitus. Ja mitä oikeisto teki kyykyttääkseen köyhempiä, sen Marinin hallitus korjasi.

– Taloudellisesti Suomi on selvinnyt Euroopan parhaimmistossa ulos pandemiasta

– Pandemia on hoidettu hyvin, yhteiskunta ei pysähtynyt.

– Aktiivimalli purettiin.

– KIKY-sopimukset purettiin

– Kuntien taloutta vahvistettiin koronapaketilla 1.500 miljoonaa.

– Hallitus on muuttanut talouspolitiikan linjan. Ei tehdä varakkaita suosivia veronalennuksia eikä leikata sosiaaliturvasta ja koulutuksesta.

– Perheille luotiin tukipaketti lasten hoitamiseksi koronakriisin aikana.

– Perustettiin ilmastorahasto.

– Kansaneläkettä korotettiin.

– Takuueläkettä korotettiin.

– Työttömyysturvaa korotettiin.

– Vanhempainpäivärahaa korotettiin.

– Sairaspäivärahaa ja kuntoutustukea molempia korotettiin.

– Elatustukea korotettiin ja lapsilisän yksinhuoltajatukea.

– Perhevapaita lisättiin ja parannettiin vanhempien valinnanvapautta.

– Maksuton opetus ulotettiin toiselle asteelle saakka.

– Yrittäjien työttömyysturvaa parannettiin.

– Tiestönhoitomäärärahoja määrärahoja lisättiin aiempien jäädytysten poiston jälkeen

– SOTE-uudistus tehtiin vihdoin valmiiksi.

– Sosiaaliturvan uudistamistyö aloitettiin.

– Vanhustenhoitoon säädettiin aiempaa paljon korkeampi hoitajamitoitus.

– Laadittiin uusi mielenterveysstrategia.

– Asunnottomuustyötä on vahvistettu ja Suomi on EU-maista nyt ainoa, jonka asunnottomuus ei ole kasvanut.

– Valtion omistajaohjausjärjestelmä päivitettiin. Nyt siinä otetaan paremmin huomioon ympäristö, ihmisoikeudet ja omistajan sosiaalinen vastuu.

– Harmaan talouden ja talousrikollisuuden torjunnan periaatepäätös valmistui.

– Valmisteltiin arvonnousuvero ehkäisemään vakuutuskuorikikkailua.

– Taksiuudistuksen pahimmat ongelmat korjattiin.

– Työttömien palkkatuen määrärahoja lisättiin.

– Lisättiin resursseja kotoutukseen.

– Väliaikainen korkokatto ja suoramarkkinointikielto pikavipeille.

– Ammattikouluille 100 miljoonaa rahaa eli 2000 opettajaa lisää.

– Varhaiskasvatusoikeus taattiin kaikille lapsille.

– Opintoraha sidottiin indeksiin.

– Huoltajakorotusta nostettiin.

– Kotihoidon henkilökunnan pysäköintiä helpotettiin.

– Metsähallituksen omistajapolitiikkaan lisättiin hiilinielutavoite.

– Kansallispuistojen ja luonnonsuojelun lisärahoitukseen sata miljoonaa.

– Suomeen ensimmäinen eläinsuojeluasiamies.

– Poliisin määrärahoja lisättiin.

– Syyttäjälaitoksen, tuomioistuimien ja oikeusavun resursseja lisättiin.

– Luotiin tukijärjestelmä, jotta olisi taloudellisesti helpompaa luopua öljylämmityksestä, parantaa eristystä tai siirtyä käyttämään aurinkopaneeleja.

– Teollisuuden sähköveron alennus

– Vältetty pelätyt konkurssiaallot ja talous on toipunut hyvin

– Työllisyysaste on saatu nousemaan.

– Vesihuollon yksityistäminen kielletään.

– Sähkömarkkinalaki uudistus, joka takia sähkönsiirtomaksut pienenevät.

– Nimettiin vanhuusasiavaltuutettu

– Perhelakiuudistus saatiin päätökseen

0 notes

casualcollectionsalad · 4 years

Photo

#taysinarkista #uusipostausblogissa #newpostontheblog #linkkiprofiilissa #linkinmyprofile #ajankohtaisiaaiheita #currentthoughts #aktuellt #posti #postalservice #post #paketit #packages #paket #postikortit #postcards #postkort #jakelu #riittämättömästilokeroita #irtisanominen #ruuhkaapulaiset #postinkäyttö #yksityistäminen https://www.instagram.com/p/CHf_Y3VHRTk/?igshid=116pslgdwepuu

0 notes

extralehdet · 4 years

Text

Onko virkamies vastuussa myös automaation tekemistä päätöksistä?

Julkishallinnon ulkoistaminen ja automaatio herättävät kysymyksiä virkavastuun kohdentumisesta ja laajuudesta. Myös ulkoistaminen ja yksityistäminen aiheuttavat kysymyksiä virkavastuun suhteen. Lisäksi korruption vastaisessa työssä on tuotu esille huoli virkavastuusta tilanteessa, jossa julkinen rahankäyttö siirtyy yhä enemmän tahoille, joihin virkavastuu ei ulotu.

– Julkishallinnossa on…

View On WordPress

0 notes

kapitaali · 5 years

Text

Kohti Partnerivaltiota

Tämä on toinen puolisko Michel Bauwensin kirjoituksesta, joka on julkaistu otsikolla Blueprint for a Partner State Commons Transition Primerissa.

Kohti Partnerivaltiota

Voisimmeko me, sitten, kuvitella uudenlaisen valtion? Nyt kuvioon astuu mukaan Partnerivaltion käsite! Partnerivaltio, jonka ensimmäisenä teoretisoi italialainen poliitiikan tutkija Cosma Orsi, on valtiomuoto joka mahdollistaa ja voimauttaa sen kansalaistensa tekemän yhteiskunnallisen arvonluonnin. Se suojelee yhteistyön infrastruktuuria, joka koko yhteiskunta itsessään on.

Partnerivaltio voi olla olemassa millä tahansa territoriaalisella tasolla joukkona instituutioita, jotka suojelevat yhteistä hyvää ja mahdollistavat kansalaisten arvonluonnin. Se tekee alueellisella skaalalla sen mitä voittoa tavoittelemattomat instituutiot tekevät projektiskaalalla. Vaikka voittoa tavoittelemattomat yhdistykset työskentelevät kommonereiden hyväksi kontribuuttoreina ja tiettyihin projekteihin osallistujina, Partnerivaltio työskentelee sen kansalaisille.

Tätä tarvitaan, sillä aivan kuten markkinoiden Näkymätön Käsi on myytti, samoin olisi yhteisvaurauden näkymätön käsi. Kommonerit tuppaavat välittämään yhteisvauraudestaan, ei yhteiskunnasta kokonaisuutena. Tämä tietty kiinnostus kokonaisuutta kohtaan vaatii omanlaisensa instituutiot!

Hyvä uutinen on, että sellainen Partnerivaltio on jo olemassa, me olemme nähneet sen toiminnassa, ainakin paikallisella tasolla sikiömuodossa. Muutama vuosi sitten vierailin Ranskan Bretagnessa, Brestin kaupungissa. Brest ei ole kaunis kaupunki, vaikka se on upotettu alueelle kauniin luonnon keskelle. Sitä pommitettiin toisen maailmansodan aikana, ja paljon rumia asuintaloja rakennettiin, mikä johti sosiaaliseen vieraantumiseen. Michel Briand, pormestarin assistentti, ja hänen tiiminsä saivat loistavan idean: miksei käyttää virtuaalista hyödyksi fyysisen läsnäolon ehostamiseen kaupungissa?

Tiimi loi paikallisen version Facebookista, Youtubesta ja Flickristä, auttoi paikallisyhdistyksiä kehittämään läsnäoloaan verkossa, investoi vahvasti koulutukseen, ja sillä oli jopa fyysinen kirjasto josta kansalaiset voivat lainata tuotantomateriaalia. Eräs heidän projekteistaan oli vanhan ”salakuljetusreitin” uudelleen henkiinherättäminen, jotta paikalle saataisiin houkuteltua vaellusporukoita. Joten he päättivät ”virtuaalisesti rikastaa” vaellusreittejä.

Ja tässä kohtaa heidän sosiaalinen innovaationsa astuu kuvioihin: kaupunginvaltuusto ei tehnyt tätä maksamalla itse kuntalaisille, eivätkä he pyytäneet yksityistä sektoria toteuttamaan tätä (yksityistäminen tai julkis-yksityiset kumppanuudet). Se mitä he tekivät, oli paikallisten kansalaisten muodostamien tiimien voimaannuttaminen luomaan lisäarvoa.

Tämä tapahtui eri muodoissa, kuten kuvagallerioiden luominen tunnetuista maamerkeistä, suullisen historian kerääminen ja paljon muuta. Jopa ”lintujen kuvaaminen” oli listalla! Tämä oli Partnerivaltio, eli siis julkishallinnon virkamiehet, jotka luovat oikeat olosuhteet ja tukirakenteet niin, että kansalaiset voivat vertaistuottaa arvoa niin että koko yhteiskunta hyötyy siitä.

Se stimuloi kukoistavaa paikallistaloutta sekä paikallisyrityksiä luomaan markkinoille lisäarvoa ja houkuttelemaan lisää turisteja. Michel Briand ja hänen tiiminsä työskentelivät väsymättä ”kansalaisten hyödyksi”, parantaen heidän kykyään luoda kansalaisarvoa. Selvästikin tieto ja kulttuuri luovat yhdessä eloisan yhteisvaurauden. Jos me laajennamme tätä kansalliselle tai jopa ylikansalliselle tasolle, me saamme valtiomuodon joka harjoittaa ”yhteismenestystä”, eli vaalii yhteisvaurautta ja arvoa luovia kommonereja.

Tottakai on myös muita esimerkkejä, joita mainita. Itävaltalainen Linzin alue on julkistautunut Yhteisvaurausalueeksi; Napolin kaupunki on luonut ”Pormestarin yhteisvauraus-assistentin” paikan, ja San Francisco on luonut jakamistaloutta edistävän työryhmän.

Eräs vaara vaanii tässä, ja se näkyi esimerkiksi Big Society -ohjelmassa Britanniassa, joka käyttää pintapuolisesti samanlaista autonomian ja toiminnan kieltä, mutta piilottaa täysin toisenlaisen toiminnan, eli sen joka perustuu strategiaan jolla heikennetään hyvinvointivaltiota ja sen tukiverkkoa. Partnerivaltio ei voi perustua julkisen yhteistyön infrastruktuurin tuhoamiseen.

Tämä ei välttämättä ollut Phillip Blondin ja hänen siviiliyhteiskuntasuuntautuneen “Red Tories“-ryhmänsä alkuperäinen aikomus, mutta se on varmastikin se mitä David Cameronin hallitus pani täytäntöön Big Societyssa. Yhteisen arvon vertaistuotanto vaatii siviilivaurautta ja vahvoja siviiliyhteiskunnan instituutioita! Toisin sanoen, partnerivaltion käsite ylittää ja ottaa mukaan hyvinvointivaltion parhaat puolet, eli yhteiskunnallisen solidaarisuuden mekanismit, korkean koulutustason ja eloisan, julkisesti tueton kulttuurielämän.

Britannien Toryjen tekosia oli käyttää Big Society -retoriikkaa yrityksessä yhä vain heikentää yhteiskunnallisen solidaarisuuden jäänteitä, ja heittää ihmiset takaisin omilleen ilman minkäänlaista tukea. Ei ollut voimaannuttamista tai mahdollistamista, vaan lähinnä kaiken tuon vastakohtia.

Vaikka vertaistuotanto epäilemättä syntyy resilienssin tarpeesta huonoina aikoina, todella kukoistava yhteisvaurauspohjainen yhteiskunta vaatii Partnerivaltiota, eli demokraattisia yhteistä hyvää tavoittelevia instituutioita, jotka suojelevat yhteistä hyvää alueellisella skaalalla.

Kapitalistisen talouden arvokriisi

Vertaistuotanto on olemassa suhteessa yrittäjäkoalitioon, joka luo markkina-arvoa yhteisvaurauden päälle. Kuitenkin, tuottavan kansan, eli Axel Brunsin sanoin, “tuottajien” luoman käyttöarvon eksponentiaalinen kasvu ei ole ongelmatonta ja se luo ristiriitoja nykyiseen poliittiseen talouteen.

Todellakin, se luo suuren ongelman kapitalistiselle järjestelmälle, mutta myös työläisille niin kuin me olemme heidät perinteisesti käsittäneet, koska markkinat määritellään tapoina allokoida resursseja. Lisäksi, kapitalismi ei ole ainoastaan niukkuuden allokointijärjestelmä, vaan todellisuudessa niukkuutta luova järjestelmä. Se voi akkumuloida pääomaa ainoastaan jatkuvasti uusintamalla ja laajentamalla niukkuuden olosuhteita. Kun kysynnän ja tarjonnan välillä ei ole jännitettä, ei voi olla markkinoita eikä pääoman akkumulaatiota.

Se mitä vertaistuottajat tekevät, tällä hetkellä lähinnä immateriaalisessa tiedon, softan ja designin tuotannossa, on helposti uudelleen tuotettavan informaation ja hyödynnettävän tiedon tuottaminen, jota ei voida suoraan kääntää markkina-arvoksi, koska se ei ole ollenkaan niukkaa, vaan päinvastoin, yltäkylläistä. Ja tätä aktiviteettia suorittavat tietotyöläiset, joita tuotetaan tällä hetkellä niin massiivisesti, että heidän ylitarjontansa tekee heistä myös prekaareja työläisiä.

Täten tuotantokapasiteetti liikehtii yhä kasvavassa määrin, suoran arvontuotannon muodossa, olemassaolevan monetisaatiojärjestelmän ulkopuolella, joka toimii ainoastaan liikevoittomarginaalin avulla. Entisaikaan, aina kun sellaista liikehdintää tapahtuu — orjien poistuessa romahtavasta Rooman imperiumista, tai maaorjien lähtiessä liikkeelle keskiajalla — se on aina tasan tarkkaan aika jolloin olosuhteet on luotu jättiläismäisille, perustavanlaatuisille yhteiskunnallisten ja taloudellisten olosuhteiden muutoksille.

Todellakin, ilman keskeistä luottamusta pääomaan, hyödykkeisiin ja työvoimaan, on vaikeaa kuvitella kapitalistisen järjestelmän jatkuvuutta.

Käyttöarvon luonnin ongelma, jonka internetin yhteistyö on mahdollistanut, on se että se täysin ohittaa tämän normaalitoiminnan. Talousjärjestelmämme normaalitoiminta vaatisi, että tuottavuuden kasvua jotenkin palkittaisiin, ja että nämä palkkiot mahdollistaisivat kuluttajien saada lisätuloja ja ostaa tuotteita.

Mutta tätä ei tapahdu enää. Facebookin ja Googlen käyttäjät luovat kaupallista arvoa alustoilleen, mutta ainoastaan erittäin epäsuorasti, eikä heitä ollenkaan palkita omasta arvonluonnistaan. Koska se mitä he luovat ei ole hyödykkeellistetty niukkojen hyödykkeiden markkinoille, näille arvonluojille makseta takaisin tuloina. Tämä tarkoittaa, että sosiaalisen median alustat paljastavat systeemimme tärkeän epäkohdan.

Nykyinen niinkutsuttu tietotalous on täten kusetusta ja toiveunta, koska yltäkylläiset hyödykkeet eivät toimi hyvin markkinataloudessa. Lisääntyneen prekaariuden tähden, joka maailman työläisiä odottaa, onko tästä suosta tietä pois? Voimmeko me ehjätä rikkoutuneen takaisinkytkentä-luupin?

Uuden yhteiskuntamallin sisäänajo

Omituista kyllä, vastaus saattaa löytyä viimeaikaisesta poliittisesta liikkeestä nimeltä Occupy, sillä sen lisäksi että se vertaistuotti omaa poliittista yhteisvaurauttaan, he esimerkillistivät uutta liiketoimintaa ja arvokäytänteitä. Nämä käytänteet olivat itse asiassa uskomattoman samankaltaisia institutionaalisen ekologian kanssa, jota jo harjoitetaan vapaan ja avoimen softan ja raudan tuottajayhteisöissä. Tämä ei ole sattumaa.

Katsokaamme menneeseen Occupy Wall Streetin aikaansaannoksiin Zuccoti Parkissa. Sen keskellä oli tuottava kansa, joka pääsi konsensukseen Yleiskokouksessa ja joka tarjosi kaikenlaisia sapluunoita (protestileirit, työpajat jne.) jotka, todellisella open source -tavalla, oli mahdollista kopioida ja harjoittaa samankaltaisissa yhteisöissä ympäri maailman, mutta myös muokata vastaamaan paikallisia tarpeita (tätä kutsutaan forkkaamiseksi softakehityksessä). Jos et auttanut projektissa, sinulla ei ole sanavaltaa, joten mukanaolo on tarpeellista.

Tällä yhteisöllä oli kaikenlaisia tarpeita, kuten ruoka, suoja ja terveydenhuolto. Tyytyivätkö he markkinatalouteen näissä? Ei, mutta myös kyllä, vaikka pätevällä tavalla. Selitetään hieman.

OWS pystytti kaikenlaisia ryhmiä löytämään ratkaisuja fyysisille tarpeille. Toisin sanoen, taloutta pidettiin allokaatiojärjestelmänä, kuten on selitetty Marvin Brownin hienossa kirjassa Civilizing the Economy, ja sen kansalaiset ovat ne, järjestäytyneinä työryhmiin, jotka päättävät miten allokaatiosysteemille annetaan asianmukaiset eettiset arvot.

Esimerkiksi, Vermontin luomuviljelijät tarjoavat ilmaista ruokaa leiriläisille, jonka vapaaehtoiset ovat valmistaneet, mutta tällä oli negatiivinen sivuvaikutus. Paikalliset katukauppiaat, yleensä köyhiä maahanmuuttajia, eivät pärjänneet kauhean hyvin. Kun kaikki saivat ilmaista ruokaa, he eivät enää voineet myydä omiaan yhtä hyvin. Tähän draamaan vastaus oli, että Occupy-tyypit alkoivat pitää huolta myyjistä. He pystyttivät Occupy Wall Street Vendor Projectin jolla kerätä rahaa ruoan hankkimiseksi näiltä katukauppiailta.

Bingo, kertaheitolla OWS oli luonut hyvin toimivan eettisen talouden, jolla oli sekä markkinadynamiikka että sopusointu Occupy-liikkeen arv0järjestelmän kanssa. Se, mikä oli tärkeää tässä, oli että juuri kansalaiset päättivät siitä mikä oli kaikkein asianmukaisin allokaatiojärjestelmä, ei rahan ja omaisuuden omistajat taloudessa, joka on irtaantunut eettisistä arvoista.

Mitä me voimme oppia Occupy-mallista jos me yleistämme sen koko yhteiskunnan tasolle?

Nykyään me oletamme, että arvoa luodaan yksityisesti, ja että sitä luovat voittoa tavoittelevat yritykset, ja tunnustakaamme, että siviiliyhteiskunta on vain ylijäämäkategoria. Se on se mitä me teemme kun me tulemme kotiin, uupuneena palkkatyöstä. Tämä tunnustetaan siviiliyhteiskunnan organisaatioiden kielessä, kun me kutsumme niitä ”voittoa tavoittelemattomiksi” tai ”kansalaisjärjestöiksi”.

Systeemi kokonaisuudessaan on valtion hallinnoima, jossa sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on yhä suuremmassa määrin muuttunut neoliberaaliksi hyvinvointivaltioksi, jossa voitot yksityisestään ja tappiot sosialisoidaan. Toisin sanoen, valtio itsessään on muuttunut korporaatioiden jatkeeksi, ja yhä vähemmässä määrin sen kansalaistensa palvelijaksi. Me voimme nähdä tämän mallin edistymisen siinä miten Troika toteutti leikkaa-ja-tuhoa -politiikkaa Euroopan ytimessä, eli Kreikassa, eikä se enää ole pelkästään heikkojen kehittyvien valtioiden heiniä.

Occupy ja open source -mallit näyttävät meille uudenlaisen mahdollisen todellisuuden, mallin jossa demokraattinen siviiliyhteiskunta, tuottava yhteisvauraus ja eloisat markkinat voivat olla olemassa rinta rinnan kaikkien hyödyksi:

Arvonluonnin ytimessä on erilainen yhteisvauraus, jossa innovaatiot jaetaan koko ihmiskunnan kesken kaikkien nautittavaksi ja niiden päälle rakennettavaksi

Tämän yhteisvaurauden mahdollistaa ja sitä suojelee erilaiset voittoa tavoittelemattomat kansalaisjärjestöt, joiden kansallinen verrokki on Partnerivaltio, joka voimaannuttaa ja mahdollistaa yhteiskunnallisen tuotannon

Yhteisvaurauden ympärille syntyy eloisa yhteisvauraussuuntautunut talous, jota ajaa erilaiset eettiset yritykset, joiden lailliset rakenteet sitovat ne yhteisvauraus-yhteisöjen arvoihin ja tavoitteisiin, ei poissaoleviin ja yksityisiin osakkeenomistajiin, jotka pyrkivät maksimoimaan liikevoiton hinnalla millä hyvänsä

Missä nämä kolme piiriä leikkaavat, siellä on kansalaisia päättämässä allokaatiojärjestelmänsä optimimuodosta.

Tämä malli voi olla olemassa kapitalismin alimallina, ja osittain jo nyt se tekeekin niin nykyjärjestelmässä, open source -ohjelmistoliiketoimintaekologiassa. Se voisi myös muuttua, tarpeellisten muutosten kautta, uuden sivilisaation ydinlogiikaksi. Occupy-liike näytti meille sekä häivähdyksen tulevasta politiikasta, sekä, itse asiassa, tulevasta taloudesta.

Eri kysymys on tottakai miten me pääsemme sinne? Osa vastausta on, että tämä vaatii meiltä ei ainoastaan vahvoja sosiaalisen median liikkeitä, jotka edistävät yhteiskuntareformeja ja transformaatiota, vaan myös itse vertaistuotantomallin lisätransformaatiota ja kypsymistä.

Nykyään se on tuotannon protomalli joka on täysin riippuvainen pääoman järjestelmästä. Mukana olevien työntekijöiden sosiaalista uusintamista ei olisi, jos ei olisi olemassa valtion tarjoamaa julkista infrastruktuuria, mutta vielä erityisemmin, kapitalistisen yrittäjyyden tuottaman tulon kautta.

Onko mitään mahdollisuutta luoda oikeasti autonomista vertaistuotannon mallia, joka voisi luoda sen oman uusintamissyklinsä? Tätä varten me ehdotamme ”hakkerointia”.

Ensimmäinen on uuden tyyppinen lisenssi, Vertaistuotantolisenssi, jonka on ehdottanut Dmytri Kleiner. Tämä jakamislisenssi antaa luvan kaikille yhteisvaurauteen kontribuoineille myös käyttää yhteisvaurautta. Toinen on riippumattoman yrittäjätahon luominen, joka ei ole voittoa tavoittelematon, vaan eettinen yritys, jonka jäsenet ovat kommonereita ja jonka missiona on yhteisvaurauden ja sen kontribuuttorien tukeminen.

Neal Stephensonia mukaillen hänen fiktionaalisessa teoksessaan The Diamond Age, ja yhteistyöverkosto Las Indiasin pioneerityötä muistaen, me ehdotamme että niitä kutsuttaisiin fyyleiksi. Fyylit ovat tehtäväorientoituneita, tarkoitushakuisia, yhteisöä tukevia olentoja, jotka operoivat markkinoilla, globaalilla skaalalla, mutta työskentelevät yhteisvaurauden hyväksi.

Tällä tavoin kommonerien yhteiskunnallinen uusintaminen ei enää riippuisi pääoman kierron akkumulaatiosta, vaan sen omasta arvonluonnin ja -realisaation kierrosta. Tämä yhdistettynä yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja poliittiseen edustukseen, me uskomme että nämä kolme kompinenttia olisivat uuden yhteiskunnallisen ja poliittisen hegemonian perusta, joka olisi yhteiskunnan perusvoima, puskien kohti yhteiskunnallista muutosta siinä mielessä, että syvennetään ja laajennetaan vertaistuotannon malleja mikrotaloudesta makrotalouteen.

Pois skaalatalouksista, kohti skooppitalouksiin perustuvaa sivilisaatiota

Globalisaation pakottamasta kansainvälisen työvoiman jaosta johtuen kilpailun tavoite on kyetä tuottamaan enemmän tiettyä yksikköä, jotta saataisiin ajettua yksikköhintaa alaspäin, ja päästä niskan päälle kilpailussa. Monikansallisilla yrityksillä ja globaaleilla brändeillä on erittäin monimutkaiset arvoketjut, joissa tuotteen eri osat massatuotetaan eri puolilla maailmaa.

Tästä huolimatta systeemillä on ilmiselviä heikkouksia. Yksi heikkouksista on, että se johtaa monokulttuureihin, sekä maataloudessa että teollisuudessa, kuten riippuvuuteen Kiinan rannikkoalueiden talouksien viennistä. Ja jälkimmäinen esimerkki alleviivaa tähän liittyvää toista ongelmaa.

Kilpailu ajaa hintoja jatkuvasti alas, joten 1980-luvulla dominantti läntinen pelikenttä muutti strategiaansa. He jättivät kalliit länsityöntekijät prekaariuden keskelle, siirsivät matalan tuoton teollisuustuotannon matalapalkkamaihin, ja laajensivat immateriaalioikeusregiimiä kiskomaan maksuja ja voittoja patenttien, kopiosuojan ja tuotemerkkien avulla.

Kuten Thijs Markus kirjoittaa Nikesta Rick Falkvingen blogissa: jos haluat myydä $5 kengät $150 lännessä, on pakko olla käytössä jäätävä immateriaalioikeuskoneisto. Tämän takia SOPA, PIPA, ACTA ja muut haluavat kriminalisoida oikeuden jakaa omastaan.

Mutta on olemassa, totta kai, perustavanlaatuisempikin ongelma: koko skaalaetujen globalisoinnin järjestelmä perustavanlaatuisesti lepää globaalisti halvan kuljetuksen päällä, ja näin myös jatkuvasti yltäkylläisenä saatavissa olevien fossiilisten polttoaineiden päällä. Peak Oilin jälkeen, kun halpa öljy loppui, ja samaan aikaan BRIC-maiden kysyntä kasvoi eksponentiaalisesti, on paljon todennäköisempää että koko regiimi romahtaa — ei tietenkään yhdessä päivässä, vaan asteittain, vaikkakin epälineaariset alaspäin loikat ovat myös odotettavissa.

Toistuvasti katkastu tasapaino ei todellakaan ole pelkästään biologisten järjestelmien ominaisuus, vaan myös yhteiskunnallisten järjestelmien! Tämä tarkoittaa, että skaalaperustainen kilpailu, vaikka se olisikin nykyään tehokasta, lopulta on peli joka kadottaa merkityksensä ja lopulta vain ne voivat sitä pelata, joita ei kiinnosta planeettamme tuho. Mitä peliä muut voivat pelata? Fossiilisten polttoaineiden hintojen nosto tarkoittaa, että innovaatiot ja kilpailu tarvitsevat toisen kanavan. Itse asiassa, kyse on pelin keksimisestä kokonaan uudelleen.

Mutta aivan ensiksi, lyhyt katsaus historiaan, sillä tämä siirtymädraama on näytelty joskus aiemminkin….

Neljännen vuosisadan roomalaiset kamppailivat edelleen keisari Augustuksen kruunusta, saksalaiset ”barbaarit” olivat jo porteilla, ja kristityt yhteisöt olivat ennakoineet jo valmiiksi tulevan uudelleenlokalisaation ajan, joka ei perustu skaalatalouksiin vaan skooppitalouksiin.

Mitä ovat skooppitaloudet? Tässä lyhyt määritelmä: ”Skooppitalous on olemassa kahden tuotteen tuotannon välillä, kun kaksi tuotetta, joilla on yhteinen kustannus, tuotetaan yhdessä niin, että yhteinen kustannus pienenee.” Toisin sanoen, jotain joka tuo alas yhteisiä tuotannontekijän kustannuksia, ei tuottamalla lisää yksiköitä vaan jakamalla infrastruktuurikustannuksia keskenään.

Mutta palatkaamme historiakatsaukseen.

Rooman imperiumi ei enää kyennyt kantamaan sen koko skaalan ja monimutkaisuuden aiheuttamia kustannuksia, ja kultavarannot sekä orjat muuttuivat asteittain yhä ongelmallisemmiksi. Välkymmät maanomistajat alkoivat vapauttaa orjiaan, mutta pitivät heidät sopimuksin kiinni maassa ’coloneina’ (maaorjina). Toisaalta, yhä kireämmin verotetut ja konkurssin partaalla kärvistelevät vapaaomistajat etsivät suojaa samoilta maanomistajilta.

Näin yhtäältä kyse oli puhtaasta lokalisaatiosta, sillä järjestelmä ei enää kestänyt imperiumin globaalia skaalaa. Mutta uusi post-roomalainen järjestelmä keksi myös uuden innovaatiojärjestelmän, joka perustui skooppien etuihin, ei skaaloihin. Todellakin, kaupungit tyhjenivät — ja sen mukana tietovarastot kuten urbaanit kirjastot, eliittikotikoulut ja akatemiat — kristityt keksivät luostarit, uudenlaiset agraariset tietokeskukset.

Mutta tärkeä asia on, että vaikka fyysinen järjestelmä lokalisoitui, kristitty kirkko itse asiassa toimi globaalina avoimen designin yhteisönä. Munkit ja käsikirjoitukset matkasivat ja levittivät monia työläismunkkien innovaatioita. Vaikka Eurooppa alussa taantui imperiumin jäänteiden romahtaessa vuoden 975 ensimmäisen eurooppalaisen yhteiskuntavallankumouksen jälkeen, tämä uusi järjestelmä loi siemenet ensimmäiselle keskiaikaiselle teolliselle vallankumoukselle.

900- ja 1200-lukujen välissä Eurooppa jälleen kerran alkoi kukoistaa, perustuen tiedon yhteinäiskulttuuriin. Eurooppa otti uudelleen käyttöön negatiivisen koron rahan (joka piti eliitin akkumulaation rajoitettuna), tuplasi populaationsa, rakensi uudelleen kauniit kaupunkinsa — joista monia johdettiin demokraattisesti kiltaneuvostojen avulla — ja keksi vertaisyliopistot Bolognassa (1000-luvulla). Ensimmäinen renessanssi perustui kaikki skooppitalouksiin, yhtenäistettyyn tietovarantoon josta Euroopan intellektuellit ja artisaanit ammensivat. Killoilla on voinut olla omat salaisuutensa, mutta ne otettiin mukaan sinne minne rakennettiin katedraaleja.

Sama kokemus toistui kansallisella skaalalla vuonna 1989, kaikkein kamalimmissa olosuhteissa, kun eristäytynyt Kuuba ei enää kyennyt luottamaan Neuvostoliiton skaalatalousjärjestelmään. Kuuban kriisi vuonna 1989 ennakoi nykyistä maailmantilannetta, sillä he kokivat oman Peak Oilinsa hetkiä ennen kuin Neuvostoliitto yhtäkkiä lakkasi toimittamasta öljyä alle markkinahinnan. Vaikka alunperin kuubalaiset palasivat takaisin käyttämään aaseja ja kansa alkoi laihtua, johtajat ottivat käyttöön useita eri mielenkiintoisia aloitteita.

Ensinnäkin, he vapauttivat paikallisen yrittäjyyden takaamalla paikallisille maanviljelysosakunnille enemmän autonomiaa; toiseksi he mobilisoivat ruohonjuuritason kansanviisautta, mukaanlukien urbaanien asukkaiden tietoa. Mutta kolmanneksi (ja ehkä kriittisimpänä) he loivat useita maatalousinstituutioita, joiden tehtävä oli emuloida ja levittää paikallisinnovaatioita. Mitkä olivatkaan ne muut Kuuban totalitaarisen systeemin viat, tämä avoimen designin kokeilu toimi yli kaikkien odotusten.

Kuten Bill McKibben on dokumentoinut, Kuuba nyt tuottaa yltäkylläisesti ravinteikasta ja luomua ruokaa vain murto-osalla fossiilisia polttoaineita, joita käytetään teollisessa maanviljelyssä. Ja he tekevät tämän samalla tavlla kuin aiempi esimerkki kristillisen kirkon toiminnasta keskiajalla: jakamalla tietoa siitä miten luoda skooppitalouksia. Maanviljelyinnovaatiot levisivät nopeasti ja jokainen otti ne käyttöön.

Todellakin, skaalataloudet toimivat hyvin energia”nousun” aikaan, jolloin enemmän ja enemmän energiaa on saatavilla, mutta ne toimivat huonosti energia”laskun” aikaan jolloin energian kokonaisvarannot ja resurssit ovat katoamassa. Se mitä tuolloin tarvitaan on skooppitalous, kun ei enää voi ”skaalata ylöspäin”, niin kuin nykypäivän kasvavan ”kysyntää luovan” infrastruktuurin tapauksessa.

Skooppitaloudet ovat tasan tarkkaan sitä mistä vertaistuotannossa (sen eri avoimen tiedon, vapaan kulttuurin, vapaiden ohjelmistojen, avoimien ja yhteisten designien, avoimen laitteiston ja hajautetun valmistuksen iteraatioissa) on kyse.

Kerrataanpa vielä mikä on vialla nykyisessä globaalissa järjestelmässä, joka perustuu täysin skaalatalouksiin, ja itse asiassa monissa tapauksissa tekee skooppitalouksista laittomia.

Nykyjärjestelmämme perustuu uskomukseen rajattomasta kasvusta ja ikuisesta resurssien saatavuudesta, huolimatta siitä että me elämme rajallisella planeetalla; kutsuttakoon tätä ominaisuutta vaikka lapasesta karanneeksi ”pseudo-yltäkylläisyydeksi”.

Nykyinen järjestelmä uskoo, että innovaatioiden tulisi olla yksityisiä ja saatavilla ainoastaan luvan kanssa tai suurta rahasummaa vastaan (immateriaalioikeudet), mikä tekee teknologian ja kulttuurin jakamisesta rikoksen; kutsuttakoon tätä ominaisuutta vaikka ”keinotekoiseksi niukkuudeksi”.

Vertaistuotannon metodologiat perustuvat täysin vastakkaiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen DNA:han. Vertaistuotannon yhteisöt uskovat, että tieto on yhteisvaurautta ja saatavilla kaikille, ja täten, yksikään innovaatio ei jää keneltäkään piiloon ihmispopulaatiossa kokonaisuutena.

Itse asiassa, elämän pelastavan tai maailman pelastavan innovaation panttaaminen nähdään epäeettisenä, ja tämä edustaa todellista arvojen käännettä. Ja vertaistuotanto suunnittelee hajautetusti ja inklusiivisesti, eli pienessä mittakaavassa, jopa henkilökohtaista tuotantoa. Suunniteltu vanheneminen, joka on ominaisuus eikä bugi nykyjärjestelmässä, on täysin tuntematon vertaistuotannon logiikalle. Toisin sanoen, kestävyys on avointen design-yhteisöjen ominaisuus, ei bugi.

Jälleen kerran, tällaisille arvojen kumoutumisille on historiallisia esimerkkejä. Kristittyjen yhteisöt Rooman imperiumissa eivät kilpailleet imperiumia vastaan, ne rakensivat omia instituutioitaan, perustuen täysin erilaiseen ja tuntemattomaan logiikkaan. Kun Rooman eliitti vihasi työntekoa, koska se oli vain alhaisille orjille, kristityt munkit ylistivät työntekoa ja yrittivät suunnitella Eedenin maallisiin Jumalan kaupunkeihin.

Samalla tavoin Ranskan Sans-Culottesit vuonna 1789 eivät kilpailleet maaorjien oikeuksista, he hävittivät ne kaikki yhdessä päivässä. Olisi täten väärin nähdä vertaistuotanto yksinkertaisena kilpailutekniikkana. Itse asiassa, nämä evoluutiot tapahtuvat täysin toisella tasolla. He elävät keskenään ja yhdessä samassa maailmassa, mutta eivät todella kuulu samaan maailmanlogiikkaan.

Joten, mitä ovat uuden P2P-ajan skooppitaloudet? Ne tulevat kahdenlaisina:

Tiedon ja immateriaalisten resurssien keskinäistäminen

Materiaalisten tuottavien resurssien keskinäistäminen

Kolmas periaate on helppo ymmärtää. Jos yksilöiltä puuttuu tietoa (eikä kukaan voi tietää kaikkea), yhteisönä (paikallinen tai virtuaalinen) on paljon todennäköisempää attä joku muu tietää. Siispä tiedon keskinäistäminen ja ”joukkojen kiihdyttämät innovaatiot”, jotka nyt ovat jo varsin tunnettuja yhteistyötalouden ominaisuuksia. Mutta skooppien edut syntyvät kun tietoa jaetaan, ja näin se on aina jonkun muun käytössä. Tämän yhteiskunnallisen innovaation myötä tuotannon yhteiskustannukset, jossa tieto on tuotannon tekijä, dramaattisesti pienenevät.

Otetaan pragmaattinen esimerkki: Nutrient Dense Project.

Tämä globaali maanviljelijätyöläisten ja kansalaistieteilijöiden yhteisö on kiinnostunut kokeilemaan parempia lannoitteita, jotta saataisiin parempilaatuista ruokaa. Täten voidaan suorittaa tutkimusta yhdessä ja testata erilaisia lannoitteita erilaisiin maaperiin ja eri ilmastoalueilla, ja näin se hyödyttää sekä kaikkia osallistuvia yhteisössä, mutta myös potentiaalisesti koko ihmiskuntaa. Strategiat, jotka perustuvat aineettoman omaisuuden yksityistämiseen, eivät voi saada skooppietua, ei ainakaan siinä mittakaavassa.

Tai otetaan esimerkiksi Dervaes-perheen urbaani viljely Los Angelesissa, joka onnistui tuottamaan 3000 kiloa ruokaa vuosittain pienellä maatilkulla. Koska he jakavat kaikki tuotantoinnovaationsa, sadat tuhannet ovat jo oppineet parantamaan omia maatilkkujaan, mutta kuvitelkaa innovaation nopeutta joka syntyisi jos Partnerivaltion instituutiot tukisivat heitä, jotka levittäisivät yhteiskunnallisia innovaatioita yhä laajemmalle!

Toinen periaate, fyysisten tuotantoresurssien keskinäistäminen, esimerkillistyy kollaboratiivisessa kulutuksessa. Yleisidea on sama. Yksin minulta saattaa puuttua jokin työkalu, taito taikka palvelu, mutta yhteisön näkökulmasta on todennäköistä että jollain muulla on se, ja että joku toinen voisi jakaa omastaan, vuokrata tai vaihtaa sen. Ei tarvitse omistaa samoja työkaluja jos meillä kaikilla on pääsy käsiksi niihin tarpeen vaatiessa. Siksi P2P-markkinapaikkojen nopea lisääntyminen.

Otetaan valaiseva esimerkki: autoilu. Autonlainausprojektit voidaan keskinäistää yksityisen yrityksen välityksellä, joka omistaa autot (kuten Zipcar), P2P-markkinapaikkojen avulla jotka yhdistävät käyttäjät toisiinsa (RelayRides ja Getaround), tai voittoa tavoittelemattomien tai julkisten tahojen kautta (Autolib Pariisissa).

Mutta ne kaikki voivat saavuttaa skooppitalouden. ZipCarin tutkimuksen mukaan jokaista vuokrattua autoa kohden on 15 vähemmän omistettua autoa tien päällä. Ja kyydinjakoa harrastavat jäsenet ajavat 31% vähemmän autoa heidän liityttyään mukaan. Joten vuonna 2009 pelkästään kyydinjako pienensi hiilidioksidipäästöjä lähes puolen miljoonaa tonnia.

Kuvittele samanlainen kehitys jokaiseen tuotannon sektoriin.

Joten se miltä uusi systeemi näyttää kun skooppitaloudet muuttuvat normiksi ja korvaavat skaalataloudet talouskasvun ja yhteiskuntajärjestyksen pääveturina? Me olemme jo maininneet globaalit avoimet design-yhteisöt, ja me ehdottaisimme että niihin tulisi mukaan globaali mikrotehtaiden verkosto, jotka kaikki tuottavat paikallisesti, kuten open source -autofirmat kuten Local Motors ja Wikispeed, joita jo nyt viedään eteenpäin hakkeritiloissa, fablabeissa ja yhteisissä työtiloissa.

Tämä tarkoittaa myös, että me tarvitsemme globaaleja materiaaliorganisaatioita, ei tuottamaan globaalilla skaalalla, vaan organisoimaan materiaalintuotannon minimoimaan eri verkostojen aiheuttamat ”yhteiset kulut”, ei ainoastaan tiedon jakamista varten. Toisin sanoen, kuka on katolisen kirkon ja haahuilevien munkkien roolissa nyt? Ei unohdeta, että avoimen designin yhteisöt ja niiden lisäksi tehokas materiaalien organisointi, joka auttoi koko mantereen laajuisen kulttuurin luomisessa. Onko meillä olemassa tästä potentiaalinen P2P-versio, joka voisi toimia globaalisti?

Vastaus on, tottakai, “fyylien” yleistys, niin kuin ylempänä jo ehdotettiin.

Ainoa tekemättä jäänyt asia on vastata kriittiseen kysymykseen: Miltä näyttää globaali hallinto P2P-sivilisaatiossa? Miten me voimme transformoida globaalin materiaalisen imperiumin, joka tällä hetkellä hallitsee maailman asioita vain muutaman eduksi, ja korvata tehottomat globaalit instituutiot, jotka tällä hetkellä ovat riittämättömiä ratkomaan maailman haasteita?

Tämä essee on alunperin julkaistu Shareable Magazinessa vuonna 2012. Se on sen jälkeen päivitetty Commons Transitioniin ja P2P Primeriin.

Pääkuva: Graeme Law. Muut kuvat: Kate Ausburn, Timo Wagner, Miguel Orós, McDobbie Hu, Spencer Imbrock, Mimi Garcia ja nick hidalgo.

from WordPress https://ift.tt/30t7zTn via IFTTT

#kapitalismi #kapitalismikritiikki #talous #talouspolitiikka #Finnish #solidaarisuustalous #jakamista

0 notes

arikuosmanen · 7 years

Text

Yksityistäminen etenee määrätietoisesti (Lempäälän-Vesilahden Sanomat )

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Terveyspalvelujen yksityistäminen etenee useilla rintamilla. Jopa vähäpätöisiltä näyttävät yksittäiset linjaukset voivatkin yhdessä osoittautua mittavaksi yksityistämisprojektiksi. Ensinnäkin kuntien talous on ajettu kuralle valtionosuuksia leikkaamalla sekä lisäämällä kuntien velvollisuuksia. Tämä on pakottanut kuntia ulkoistamaan palvelujaan.

Neljän Meri-Lapin kunnan päätös ulkoistaa terveydenhoitonsa terveysjätti Mehiläiselle on miljardin euron ulkoistus. Myös tietoinen soten alibudjetointi ohjaa potilaita yksityiselle sektorille. Tiukalla alibudjetoinnilla perustellaan leikkaukset kuntien lakisääteisiin palveluihin. Erityisesti ennaltaehkäisevä perusterveydenhuolto kärsii ja se kostautuu moninkertaisena erikoissairaanhoidon kustannuksina.

Lyhytnäköinen säästö tulee yleensä kalliiksi. Alibudjetoimalla varhaiskasvatusta joudutaan lapsien määrää ryhmissä kasvattamaan. Varhaiskasvatuksesta on tulossa mittavaa liiketoimintaa, joissain kunnissa jopa 40 % on jo siirtynyt yksityisiin päiväkoteihin. Laitospaikkojen vähentäminen terveyskeskuksista ohjaa ikääntyviä monikansallisten hoivayritysten asiakkaaksi. Varsinkin, kun tarvittavaan kuntoutukseen ei kunnilla riitä resursseja.

Kurjistuva kuntatalous karsii julkisia palveluja ja jonot kasvavat. Samanaikaisesti meneillään olevat palvelusetelikokeilut ohjaavat asiakkaita jonoista yksityiselle sektorille. On luonnollista, että maksukykyisetkin asiakkaat haluavat siirtyä julkisin varoin kustannetun maksuttoman palvelun pariin ja tämä onkin jo lisännyt palvelujen kysyntää.

Moniongelmaiset asiakkaat, joilla on vaikeita sairauksia tai tarvitsevat lisäksi sosiaalipalveluja, rajataan pois palvelusetelin piiristä. Tämä johtaa siihen, että setelin käyttöön ohjautuvat helpot tapaukset samalla kun julkiselle sektorille jäävät edelleen vaikeahoitoiset ja kalliit tapaukset.

Valinnanvapausmalli Islannissa on laajempi kuin muualla ja terveyspalvelujen yksityistäminen on edennyt pitkälle. Se on johtanut siihen, että erikoislääkärit ovat perustaneet omat firmat, sairaaloiden asiantuntijat ovat siirtyneet yksityiselle puolelle ja julkisen terveydenhuollon varassa olevat krooniset potilaat ovat kärsineet. Kaikissa niissä maissa, joissa valinnanvapaus tavalla tai toisella on jo toteutettu, ovat terveyskustannukset suhteessa BKT:hen korkeammat kuin Suomessa.

Hännän huippuna on hallituksen ns. muutosrajoitin. Jos kunnan sote-kustannukset kasvavat seuraavan kahden vuoden aikana, se tulee pysyvästi vähentämään kunnan valtionosuuksia tulevaisuudessa. Tämän vaikutus on sama kuin alibudjetoinnin, sillä oikeutetaan – suorastaan pakotetaan julkisten palvelujen leikkaaminen.

Väki ikääntyy ja hoivan tarve tulee vääjäämättä kasvamaan. Kunnissa joudutaan ratkaisemaan kahden huonon välillä: jos kunnan sote-kustannukset kasvavat, se menettää pysyvästi valtionosuuksia. Jos taas välttämättömiä palveluja karsitaan, siirtyy lasku tulevaisuuteen. Ja potilaat monikansallisille yrityksille.

Riitta Kuismanen Pirkkala

from WordPress http://ift.tt/2klu5KH via IFTTT

#IFTTT #WordPress

0 notes

blue-village · 6 months

Text

17-vuotias Hans ei pääse kotilomalle lastensuojelulaitoksesta yli kahdeksi viikoksi. Sen takia Hans ei myöskään voi mennä kesätöihin kotipaikkakunnalleen. Hansin äidin mielestä ainoa syy on se, että laitos menettäisi silloin rahaa.

Sosiaaliviranomaiset ja laitos sanovat syyksi tasapainoisen arjen säilyttämisen. Sosiaaliviranomainen päättää ja on vastuussa kotilomien pituudesta ja vastaa siksi tämän jutun kritiikkiin.

Hansin kohtalo on nepsy- eli neuroepätyypillisille lapsille varsin tavallinen. Hänellä on adhd, joka on pääsyy kouluhankaluuksiin. Nepsy-lasten ja heidän perheidensä on vaikeaa saada oikeanlaista tukea.

Tuen puutteen vuoksi ongelmat usein jatkuvat ja pahenevat. Se johtaa siihen, että lapsia saatetaan huostaanottaa, vaikka se on usein aivan liian raskas tukimuoto. Sen lisäksi se tulee yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin ennaltaehkäisevä apu.

Hansin lastenkodissa yksi vuorokausi maksaa 344 euroa. Laitos saa saman maksun myös niistä viikonlopun päivistä, jotka Hans viettää kotona.

– Vuosikustannus Aavankivestä on tuolla hinnalla 125 560 euroa per lapsi. Summalla saataisiin palkattua lapselle tai nuorelle kokoaikainen oma koulunkäyntiavustaja kouluun ja kaksi perhetyöntekijää kotiin lapsen ja vanhemman arkea tukemaan, erityisasantuntija Aila Puurtinen-Korhonen, hyvinvointialueiden sote-työstä tukevasta Hyvil Oy:stä laskee.

Myös Hansin loma-ajasta laitos saa täyden korvauksen - kunhan loma ei veny yli 14 päivän.

Kahden viikon jälkeen yrityksen saama korvaus alkaa laskea. Hans on saanut lomailla Aavankivestä maksimissaan kaksi viikkoa kerrallaan.

Lyhyiden kesälomapätkien vuoksi Hans ei voinut Minnan mukaan edes ottaa vastaan Helsingistä eli kotipaikkakunnalta kesätyöpaikkaa.

– Sosiaalityöntekijä perusteli kahden viikon kotilomaa sillä, että 14 päivän jälkeen on hyvä palata laitokseen, jonka arki on strukturoidumpaa. Minusta tuntuu, että lapsellani tehdään bisnestä eikä ajatella hänen etuaan, Minna sanoo.

Asiantuntijat pitävät yksityisten lastensuojelulaitosten kohoavia hintoja huolestuttavana ilmiönä. Yli 1000 euron vuorokausihinta ei ole harvinaisuus.

Lastensuojelulaitokset ovat nykyisin valtaosin yksityisiä yrityksiä. Esimerkiksi Helsingin vuoden 2022 lastensuojelun laitospalvelun ostot yksityiseltä sektorilta olivat 40,5 miljoonaa euroa ja julkiselta puolelta vain 5,5 miljoonaa euroa.

#finnish #suomitumblr #nepsy #yle #yksityistäminen

0 notes

kapitaali · 6 years

Text

Yhteisvauraus: Valtion, Kapitalismin ja Markkinoiden tuolla puolen

Se saattaa yllättää useimpia, että monet ongelmistamme ja debateistamme politiikan tieteessä, poliittisessa filosofiassa ja taloudessa tiivistyy omaisuuden ongelmiin. Yksi puhtaimmista kapitalismin muodoista (klassinen liberalismi) otaksuttavasti perustuu yksityisomaisuuteen, jossa yksilöt vaihtavat vapaasti hyödykkeitä markkinajärjestelmässä. Valtionsosialismin järjestelmä — Neuvostoliitossa sekä maoismissa — perustuu maan ja pääoman valtionomistukseen, missä keskitetty elin määrittelee sen mikä on parasta yhteiskunnalle. Nykypäivän sekatalouksissa on valloillaan monimutkainen valtion maiden ja yksityisomaisuuden sekamelska. Monet vasemmiston kannattajat väittävät, että valtionomistusta ja sääntelyä tulisi lisätä jotta estetään korporaatioiden sikailu. Monet oikeistosta väittävät, että ongelmat korporaatioiden sikailun kanssa johtuvat omistuksoikeuksien puuttumisesta; valtio astuu rajojensa yli rikomalla yksilön suvereeniutta.

Vasemmistoliberaali perspektiivi on synteesi valtion ja yksityisomistuksen välillä… tai ainakin yritys eliminoida monet sekä valtioon että yksityisomaisuuteen liittyvät ongelmat. Vasemmistoliberaalit ajavat itsehallittua yhteisvaurautta valtionomisteisuuden tilalla ja korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omistuksella. Yhteisvauraus ja henkilökohtaiset omistukset ei tulisi välttämättä nähdä antiteesinä valtiolle ja yksityisomistukselle, vaan näiden kahden käsitteen uudelleenmäärittelynä. Molemmissa tapauksissa me huomaamme, että yhteisvauraudella ja henkilökohtaisilla omistuksilla on monia yhteisiä positiivisia aspekteja yksityisomistuksen ja valtionomistuksen kanssa, samalla kun ne eliminoivat monia negatiivisia puolia.

Yhteisvauraus

Tutkimuksemme alkaa yksinkertaisella kysymyksellä: kuka omistaa maailman, jonka olemme ”perineet”? [i] Kuka omistaa ilman? Kuka omistaa metsät? Kuka omistaa joet, taivaat, mineraalit joista me kaikki olemme riippuvaisia? Aina John Locken ajoista lähtien suurin osa ihmisistä on hyväksynyt sen, että ihmisolennot ovat ”perineet” maan. Yhteisvaurautta on siten asiat, jotka meille ovat yhteisiä ja joihin meillä on pääsy kuten vesi, meret, mineraalit, ilma mutta tämä voi myös olla laajennettu koskemaan teitä, kirjastoja, puistoja, yhteisöpuutarhoja, aukioita, siviilikeskuksia, rahaa, tietoa, viheralueita, internetiä, koulutusta ja asioita joita siirretään seuraaville sukupolville kuten kulttuuria ja teknologiaa. Jotta voisi olla yhteisvaurautta, täytyy olla kommonereja, ja jotta voisi olla kommonereja, tarvitaan yhteisvaurautta: yhdestä seuraa toinen.

Kuitenkin meidän tarvitsee tehdä ero heti kättelyssä. Suurin osa ekonomisteista kuvaa ”hyödykkeitä” joko ”yksityisinä hyödykkeinä” tai ”julkishyödykkeinä”. Valitettavasti he joskus jättävät huomiotta yhteisvaurauden. Tässä tapauksessa haluan tehdä tärkeän eron erityisesti julkishyödykkeiden ja yhteisten hyödykkeiden välillä. Mutta ensin: yksityiset hyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä jotka me ostamme, jotka on tarkoitettu henkilökohtaiseen käyttöön, kuten leipäsiivu, t-paita tai auto.

Julkishyödykkeet: Julkishyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä joita valtio hallinnoi. Puistot, tiet, kirjastot ja maanpuolustus ovat kaikki esimerkkejä julkishyödykkeistä. Julkishyödykkeiden on tarkoitus tyydyttää paikallisesti tarpeemme, mutta monissa tapauksissa julkishyödykkeitä hallinnoi ulkoiset voimat. Tässä tapauksessa ne saattavat tulla huonosti hoidetuiksi, epäonnistua tyydyttämään paikallisia tarpeita, ja tulla poliitikkojen korruptoimiksi. Ulkopuoliset päätöksentekijät määrittelevät lait ja säädökset ei ainoastaan rajoittamaan ja lyömään matalaksi paikallisia ihmisiä käyttämästä heidän omia resurssejaan, mutta myös pitkittämään ulkoista valtaa rajoittamalla paikallisia tekemästä merkityksellisiä muutoksia kontrolleihin. Yksityiset yritykset käyttävät vaikutusvaltaansa politiikassa hyötyäkseen, joko suoraan vaikuttamalla julkishyödykkeiden suunnitteluun ja käyttöön, tai injektoimalla budjettileikkauksia jotka johtavat julkishyödykkeiden hallinnoinnin epäonnistumiseen, mistä seurauksena on epäsuorat hyödyt kuten yksityistäminen. Lähes kaikki julkishyödykkeet ovat julkisen kontrollin ulkopuolella ja organisoitu perustuen ylhäältä-alas -suunnitteluun. Vaikka jotain julkisen puolen osallistumista saatetaankin harkita, yhteisvaurauden vaikutuspiirissä olevat jäsenet eivät tee yhteistyötä johtamisen tiimoilta. ”On käynyt selväksi että valtio ei ole neutraali toimija joka todella edustaa koko kansan intressejä, vaan pikemminkin se heijastelee yhteiskunnan valtasuhteita.” [ii]

Yhteisvauraus: Vasemmistoliberaalin perspektiivin ideaalitilanteessa yhteisvauraus on jäsentensä suunnittelema ja itsehallinnoilma. Jäsenet asettavat säännöt ilman rajoituksia vastaamaan paikallisten tarpeiden pohjalta asetettuihin tavoitteisiin. Paikkaliset tavat, ekologiset tarpeet, ideat ja jäsenprofiilit määrittävät yhteivaurautta, koska niitä ylläpitää ne joille ne ovat yhteisiä. Kaikki sunnittelu toimii alhaalta ylös jotta vältetään byrokratia ja huono johtaminen. Yksityisillä yrityksillä ei ole kontrollia yhteisvauraudesta. Täten jäsenet ovat vapaita luomaan hyödykkeitä markkinoiden ulkopuolella, kuten viheralueita, vaellusreittejä, kestävää teknologiaa ja muita olennaisia elämänlaatua parantavia asioita. Yhteisvauraus perustuu horisontaalisiin suhteisiin koska jokaisella jäsenellä on niissä yhteistä valtaa. Toisin sanoen, jokaisella jäsenellä on osuus yhteisvauraudesta. Yhteistyö ja osuustoiminta ovat avainasemassa koska jokaisella jäsenellä on insentiivi nähdä kehitys ja paras mahdollinen lopputulos. Viimeisenä, yhteisvauraus luodaan ja suunnitellaan tavoitteena maksimoida positiiviset ihmiselementit jokaisen yksilön kohdalla ja hyödyttää yhteiskuntaa ja yhteisöä kokonaisuutena. Yhteisvauraus ei tavoittele voitta ja täten ei ole insentiiviä haaskata paikallisia resursseja. Pikemminkin luonnollinen insentiivi on säilyttää ne tuleville sukupolville.

Yhteisvauraudelle pohjaavat ihmiset yhteiskunnassa suuntautuvat kohti sitä mikä on tarvittavaa hyvään elämään, ei kohti käyttäen lisää ja lisää kulutushyödykkeitä. He yksilöllisesti tuntevat vastuuta siitä mikä on kaikille yhteistä. Konsumerismi taas kaivaa maata yhteisvaurauden ja lopulta koko yhteiskunnan jalkojen alta… Taloudelliset, ekologiset ja yhteiskunnalliset kriisit sulautuvat yhteen muodostaen yksittäisen kriisin, sivilisaation kriisin.” [iii]

Aina siitä lähtien kun Garrett Hardinin tutkimus “Tragedy of the Commons” Science-lehdessä julkaistiin, yhteisvaurauden käsite on ollut ekonomistien ja poliittisten filosofien pilkkaama. Julkaisulla oli monta ideologista tukijaa. Neoliberaalit käyttivät julkaisua suorasukaisena vasta-argumenttina jokaista kohtaan joka ei hyväksynyt yksityistämistä kun taas jotkut vasemmistossa käyttivät julkaisua kääntämään yhteisvaurauden julkishyödykkeeksi. Hardinin artikkelissa hän pyytää meitä kuvittelemaan kylän sekä avoimen laidunmaan (yhteismaa) jonne paimenet tuovat karjansa laiduntamaan. Jokaisen paimenen oma etu on pitää niin paljon karjaa yhteismaalla kuin mahdollista. Hardin toteaa:

“Rationaalisena olentona jokainen paimen pyrkii maksimoimaan oman hyötynsä. Eksplisiittisesti tai implisiittisesti, joko enemmän tai vähemmän tietoisesti, hän kysyy, ‘Mikä on hyöty minulle jos lisään yhden eläimen lisää laumaani?’ Tällä hyödyllä on sekä negatiivinen että positiivinen komponentti… Summaten yhteen osittaishyödyt, rationaalinen paimen toteaa, että ainoa järkevä valinta on pyrkiä lisäämään yksi eläin lisää laumaan. Ja vielä yksi… Mutta kaikki muutkin paimenet tulevat tähän tulokseen yhteismaasta. Tuossa on tragedian ydin. Jokainen ihminen on lukkiutunut järjestelmään joka taivuttelee häntä kasvattamaan karjalaumaansa rajatta — maailmassa joka on rajallinen. Tuho on se jota kohti kaikki ihmiset ryntäävät, jokainen ajaen omaa etuaan yhteiskunnassa joka uskoo yhteisvaurauden vapauteen. Vapaa yhteisvauraus ajaa meidät perikatoon.”

Viimeinen lause tulisi pelottaa jokaista joka miettii yhteisvaurauden ideaa, ja itseasiassa niin se on juuri tehnytkin. Kuitenkin on olemassa yksi ongelma: Hardin oli väärässä noin about jokaisessa pointissa hänen historian matemaattisessa mallinnuksessaan. Ensitarkastelulla Hardin tuntuu tekevän tärkeän loogisen päätelmän. Eräs suurista ongelmista Hardinin ajatuskokeessa on, että hän soveltaa sitä ”kaikille vapaaseen yhteisvaurauteen” jollaista harvoin on historiassa ollut olemassa. Kuten monien ajatuskokeiden kanssa, siteerataan todellisuutta joka on mahdollisesti se syy miksi historioitsijat ovat kutsuneet Hardinia ”historiallisesti tietämättömäksi” ja miksi Hardin lopulta myönsi että ”minulle on käynyt selväksi että alkuperäisen artikkelin otsikko olisi pitänyt olla Hallinnoimattoman Yhteismaan Ongelma (The Tragedy of the Unmanaged Commons).” [iv] Historiallisesti kylät ja yhteisöt eivät koskaan ole pitäneet hallinnoimatonta yhteismaata, vaan heillä on ollut useita sääntöjä hallussapidolle ja käytölle. Kuten Nobel-voittaja Elinor Ostrom on näyttänyt, on olemassa monia empiirisiä tapauksia (ei ajatuskokeita!) joissa yhteisvaurautta on menestyksellisesti käytetty tuhansia vuosia ilman resurssien loppumista kesken… Hardinin väitteen täysi vastakohta. Hardin ja hänen ideologiset tukijansa jatkoivat hänen artikkelinsa konseptien ekstrapoloimista kaikkeen mahdolliseen, meriin, puistoihin, veteen, jopa ilmaan. Hardinin artikkeli popularisoitiin sen takia että se nautti suurta suosiota vallassaolijoiden keskuudessa. Kuten Ostrom esittää:

“Jotkut akateemiset artikkelit ”yhteismaan ongelmasta” suosittavat ”valtion” kontrollia luonnonvaroista estääkseen niiden tuhon; toiset taas suosittavat noiden resurssien yksityistämistä ongelman ratkaisuna. Se mitä kuitenkin voidaan havaita maailmasta on, että ei valtio eikä markkinat kumpikaan ole yhtenäisesti menestyksekäs antamaan yksilöille kykyä pitää yllä luonnonvarajärjestelmien pitkäaikaista, tuottavaa käyttöä. Lisäksi, yksilöiden muodostamat yhteisöt ovat luottaneet instituutioihin jotka eivät muistuta markkinoita eikä valtiota joidenkin resurssijärjestelmien hallinnassa…” [v]

Vasemmistoliberaali perspektiivi on eräs tällainen järjestelmä joka ei nojaa markkinoihin tai valtioon vaan käyttää menestyksekkäitä tekniikoita välttämään yhteisvaurauden rappeutumisen ja ylikulutuksen samalla kun tuotetaan kestävyyttä ja yltäkylläisyyttä.

Yhteismaan aitaaminen

Useita kirjoja on kirjoitettu Aitausliikkeen historiasta, joka tapahtui 1700- ja 1800-luvuilla kun Englannin hallitus rikkaiden aristokraattien kanssa otti yhteiset maat, jotka kuuluivat kyläläisille eläinten ja ruoan kasvattamiseen, ja muunsi nuo maat yksityisomaisuudeksi. Aitoja ja seiniä rakennettiin ja talonpoikia siirrettiin, yleensä väkivalloin, samalla kun aristokraatit nauttivat aitaamisen hyödyistä. Lyhyesti, Aitausliike oli alkua teolliselle maanviljelykselle ja kyläelämän lopulle. Siirretyt talonpojat päätivät teollisen vallankumouksen tehtaisiin työtätekeviksi köyhiksi. Peter Linebaugh sanoo, “Englannin ’Aitausliike’ on kuulunut tuohon konkreettisten universaalien sarjaan — kuten orjakauppa, noitavainot, Irlannin nälkävuodet tai Amerikan intiaanien kansanmurha — joka on määrittänyt modernismin rikosta.” [vi] Ennen tätä aikaa kyläläiset olivat yleensä omavaraisia, paikalliset tarpeet tyydytettiin sisäisesti ja yhteisösiteet olivat vahvat. Tätä aikaa ei tulisi romantisoida, vaan tajuta että monet tärkeät arvot tuhottiin modernisaatioprosessissa samalla kun rikkaat hyötyivät ja köyhät syrjäytettiin rahattomuuteen. Ylläoleva Aitausliikkeen tapaus oli pääosin Englannissa. Mutta tulisi tajuta, että aitaamisia tapahtui samoin lopputuloksin ympäri maapalloa: rikkaat rikastuivat ja köyhät kärsivät.

Feodalismi oli järjestelmä jossa maaorjat hoitivat maita, mutta omistajat — kuninkaalliset — saivat kaiken hyödyn. Sana ”aitaus” on termi joka on teknisesti tarkka (pensasaita, aita, muuri), ja kuvaa vapaudenmenetyksen konsepteja (vankeus).” [vii] Työntekijät olivat pelkkiä vuokralaisia. Yksityisomistus oli viimeisin aitaamisen muoto ja yksityisomaisuuden määritelmä jatkoi laajentumistaan. Kun suurin osa ihmisistä ajattelee yksityisomaisuutta, he ajattelevat kotiaan, autoaan, vaatteitaan. Mutta henkilökohtaisen omaisuuden määritelmään kuuluu myös sen tyypin omaisuus jota suojataan resurssimonopolilla ja jossa toiset suljetaan ulos vuokran perimiseksi ja hierarkkisten suhteiden muodostamiseksi. Selvemmin ilmaistuna, suurin osa on samaa mieltä, että koti ja sisältö tulisi olla yksinoikeudella omistettu. Mutta mitä jos vuori tai kokonainen metsä voi olla yksityisomaisuutta? Siinä on jo aika paljon eroa television ja vuoren välillä. Kuitenkin niitä voidaan pitää samana asiana yksityisomaisuuden piirissä.

Aitaamisen pääpointti on kieltää pääsy monopolin avulla elämän lähteisiin käyttämällä fyysistä ja kuolettavaa voimaa. Mieti! Monopoli on yksinomainen hallinta tai omistus hyödykkeistä laillisella etuoikeudella. Kun aitaus on tapahtunut, maksu voidaan velottaa pääsystä tarvittaviin elämän lähteisiin. Kun tämä monopoli on luotu, Proudhon havaitsi että yksityisomaisuus käytti ”Korotusoikeutta” (Right of Increase). Proudhon määritteli Korotusoikeuden siten, että ”eräänlainen kuninkaallinen etuoikeus, aineellisiin ja kulutushyödykkeisiin — johtuu omistajan [maanomistaja] nimellisestä ja metafyysisestä käyttöoikeudesta. Hänen sinettinsä on asian päällä; se riittää estämään ketään muuta ottamasta sitä haltuunsa ilman HÄNEN lupaansa.”[viii]

Toisin sanoen, vuori saattaa olla yhteistä perintöä kaikilta, mutta yksi henkilö voi saada monopolin koko vuoreen samalla tavoin kuin valtio voi saada monopolin satoihin maileihin käyttämätöntä maata. Aivan kuten feodalismissa, Kruunu korvataan kapitalistilla ja maaorja korvataan palkkatyöläisellä. Kun monopoli on perustettu, Proudhon huomasi Korotusoikeuden tulevan eri muodoissa, ”jos maan kautta, MAATILA-VUOKRA; jos talojen tai huonekalujen kautta, VUOKRA; jos elämän investointien kautta, TULOT; jos rahan kautta, KORKO; jos vaihdannan kautta, ETU, VOITTO, LIIKEVOITTO….”[ix] Ainoa tapa jolla maaorja tekisi töitä kuninkaalle ja palkkatyöläinen kapitalistille on väkivallan monopolilla omaan yhteiseen perintöömme.

Uusi aitausliike ja uudet aristokraatit

Vaikka monet uskovat aitausliikkeen olevan ohi, se on vasta alkanut. Viimeisen 30 vuoden aikana, neoliberaalien menettelytapojen tullessa käyttöön, me alamme nähdä yhteismaamme yksityistämisen äärimmäisen nopealla tahdilla. Tietoteollisuus, meret, avaruus, musiikki, vuoret, ilma, metsät, vesireitit, software, genetiikka, kulttuuri ja jopa ruoan siemenet on otettu haltuun. Yksityistetty yhteisvauraus tarkoittaa, että me annamme kaikkein jaetuimmat resurssimme yksityisille yrityksille (uudelle aristokratialle) monopoleiksi ja hyödyttämään heitä samalla kun kommonerit ja kuluttajat yhtä kaikki voivat odottaa maksavansa pääsymaksuja. Me näemme yhteisvaurauden tuhon ennennäkemättömällä tahdilla ja skaalalla. Tämän tuhon tapahtuessa globaalisti, me olemme samalla tavalla tuhoamassa mahdollisuuden uuteen yltäkylläisyyden yhteiskuntaan luomalla kasvaavan niukkuuden yhteiskunnan.

Monet vasemmistossa haluaisivat ajatella, että hallitus voi lieventää tätä prosessia. Todellisuudessa hallitukset ovat ongelman lähde, symbioosissa yksityisen pääoman kanssa. Ovathan hallitukset luomassa uusia monopoleja yksityiseen yhteisvaurauden käyttöön, ja hallitukset tukevat yksityisiä monopoleja voimankäytöllä. Kun hallitukset onnistuvat ”suojelemaan” yhteisvaurautta, ne hoitavat sitä huonosti. Monissa tapauksissa ne eivät ymmärrä miten yhteisvaurautta käytetään paikallisyhteisöissä, luovat byrokraattisia sääntöjä ja sääntelyä, ja lopulta osallistuvat yhteisvaurauden tuhoamiseen. Tarvitaan uusi vaihtoehto.

Runsautta niukkuuteen

Sekä yksityisomaisuus että valtion omaisuus luovat niukkuutta. Valtavirran (neoklassiset) ekonomistit väittävät, että vain vapaiden markkinoiden kapitalismi voi tarjota suojaa niukkuuden ongelmilta markkinoiden allokaatiolla. Valitettavasti monet ekonomistit näkevät maailman äärimmäisen kapeakatseisesti, mikä luo väärän dikotomian valtionsosialismin ja vapaiden markkinoiden kapitalismin välille, eikä se ota huomioon mitään muuta vaihtoehtoa. Vaikka markkinakapitalismi saattaakin toimia hetkellisesti niukkuuden vähentäjänä, pitkässä juoksussa se on päätuottaja.

Tämä tuo esiin talouden kilpailuongelman. Tiettyjä hyödykkeitä voidaan kutsua kilpaileviksi mikäli yhden henkilön käyttö sulkee pois toisen henkilön kyvyn käyttää sitä. Jos juon olutta, sinä et voi juoda. Jos ostan auton, sinä et voi ajaa samaa autoa. Kaikki hyödykkeet eivät ole kilpailevia. Esimerkiksi minun televisio-ohjelman katselu ei tarkoita ettetkö voisi katsoa samaa ohjelmaa.

Ostrom osoitti erään ison ongelman kilpailun määritelmässämme. Todellisuudessa on olemassa asteita (hän nimittää tätä vähennettävyydeksi) joilla “Toisten yksilöiden mahdollisuudet käyttää eivät välttämättä häviä oman käytön takia, mutta jotain ”vähennetään” niistä.”[x] Esimerkiksi on iso ero vedenjuonnilla lähteestä, jota et voi juoda enää uusiksi, ja ottaa kaikki vesi itselle. Olen ”vähentänyt” ottamalla hieman vettä, mutta se ei tarkoita että olen vienyt kaiken veden koska sinä pystyt juomaan jälkeeni… vaikka et voikaan juoda samaa vettä jonka itse juuri join.

Miksi tämä kaikki on tärkeää? Valtavirran (uuskeynesiläiset) taloustieteilijät ovat tulleet päätelmään, että kilpailevat resurssit tulisi antaa markkinoiden hoitoon. Ei-kilpailevat resurssit tulisi antaa valtion hoitoon. Tämä väärä dikotomia on luonut todellisen yhteismaan ongelman koska koko yhteisvauraus on määritelty kilpailulliseksi. Esimerkiksi, vesi on yleensä tulkittu olevan ei-kilpailullinen. Mutta jos ostan järven, se silloin muuttuu yksityisomaisuudeksi. Voin pullottaa vettä ja tehdä siitä kilpailullisen hyödykkeen.

Kilpailullisuuteen liittyy poissulkevat ja ei-poissulkevat hyödykkeet. Ylläolevassa järvenomistusesimerkissä, olen sulkenut muut pois. Yksityisomaisuudella mikä tahansa ja kaikki voidaan tulkita olevan poissulkevaa. Ottaaksemme nykypäivän esimerkin, kiitos uuden teknologian, musiikki ja softa voidaan nykyään kopioida loputtomasti ilman lisäkuluja. Toisin sanoen, ei ole niukkuutta. Mutta jos teet musiikista yksityisomaisuutta, se muuttuu kilpailulliseksi, poissulkevaksi, ja samalla luodaan keinotekoista niukkuutta. Tämä tarkoittaa, että ”yksityisomaisuuden” omistajat voivat nyt veloittaa maksua. Ilman yksityisomaisuutta musiikki on ei-kilpailullista, ei-poissulkevaa ja ei-niukkaa. Neoliberaalien toimintatapojen fokus on ottaa mikä tahansa ja kaikki ja muuttaa se yksityisomaisuudeksi niin, että pieni kourallinen ihmisiä voi hyötyä monopoleista. Valtiota käytetään pakottamaan näitä monopoleja.

Otetaan toinen yksinkertainen tapaus: tällä hetkellä suurin osa ihmisistä ei omista tuotantovälineitä, eli työkaluja, tehtaita tai työpaikkoja joita tarvitsemme välttämättömyyksien tuottamiseen. Jokainen työläinen voi saada pääsyn — tai olla osaomistaja — tehtaaseen tai työpaikkaan. Kuitenkin, yksityisomaisuuden monopoli tarkoittaa, että vain harvalla valitulla on pääsy. Runsauden sijaan yksityisomaisuus tarkoittaa niukkuutta; se tarkoittaa että suurin osa ihmisistä joutuu antamaan itsensä vuokralle toiselle selvitäkseen. On myös tiedon esimerkki. Tietoa voidaan pitää yksityisomaisuutena (aineettoman pääoman muotona), mikä tarkoittaa että vain niillä joilla on pääsy voivat saada tietoonsa luonnon salaisuudet. Joskus ihmiselämän ja kärsimyksen kustannuksella, sillä se koskee terveydenhuolto- ja lääketeollisuuksia. Kilpailullisten resurssien asteiden sijaan poissulkevuus tarkoittaa monopolia ja monopoli tarkoittaa niukkuutta ja resurssien ja vaurauden rajaamista Uudelle Aristokratialle. Markkinakapitalismi ratkaisuna niukkuuteen osoittautuukin olevan lisäniukkuuden lähde!

Yhteisvaurauden säännöt

Kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action, Ostrom on dokumentoinut miten eri yhteisöt ympäri maailman ovat kestävästi hallinnoineet omaa yhteisvaurauttaan (monien tuhansien vuosien ajan) ilman resurssien väärinkäyttöä tai loppuunkulumista. Tähän yhteisvaurauteen kuuluu sellaiset asiat kuin kalavedet, vesireitit, laidunmaat, metsät ja niin edelleen. Hän havaitsi, että useat menestyksekkäät säännöt edistävät itsehallinnointia, kestävyyttä, kohtuutta, ja keskinäistä kunnioitusta kommonerien kesken.

Hän on luonnostellut kahdeksan yhteisvaurauden periaatetta:

Määritä selkeät rajat jakamiselle.

Tämä on ehkä kaikkein tärkein sääntö menestyksekkäälle yhteisvaurauden hallinnoinnille ja ylläpidollle, koska ilman rajoja voi syntyä riitoja. On tarve selkeille rajoille jotka määrittävät naapuruston, paikallisen, alueellisen ja globaalin avoimen pääsyn resurssien käyttöä. Yhteisöpuutarhat, puistot, tiet ja vaadittavat mutta ei paikallisesti saatavat resurssit ovat esimerkkejä avoimen pääsyn resursseista. Määritettyihin rajatyyppeihin kuuluu sellaisia asioita kuin kuka käyttää mitä, miten resursseja suunnitellaan ja miten jakaminen toisten yhteisöjen kanssa tapahtuu.

Käyttöä määräävät säännöt sovitetaan paikallisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin.

Selkeät säännöt käytölle tulee olla ja ne tulee parittaa paikallisten tarpeiden ja olosuhteiden kanssa. Jos jäsenet elävät autiomaassa, heidän tulee toimia sovitun vedenkäytön rajoissa, mikä tasapainottaa tarpeen juoda viljelyn kanssa.

Kollektiivinen osallistuminen sääntöjen tekoon.

Yksilöt, joihin säännöt vaikuttavat, saavat valita ja mahdollisuuden osallistua muokkaamaan ja ylläpitämään sääntöjä. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: itsehallinnollista suoraa demokratiaa ja lokalismia.

Jokainen yhteisön taso tulee pysyä suvereenina.

Yhteisöjen tulee olla autonomisia salliakseen jäsenilleen tehdä omat päätöksensä ja suunnitella yhteisvauraus tavalla joka hyödyttää heitä. Kuitenkin yhteisön ulkopuolelle ylettäminen voi olla myös hyödyllistä. Jos ylimääräiset ryhmät yrittävät hallita yhteisöä, yhteisvauraus hajoaa kun jäsenet menettävät kontrollin omista resursseistaan.

Jäsenten tulee kehittää ja osallistua tilivelvollisuuden järjestelmään.

Jäsenten, joita yhteisvauraus koskee, tulee olla tilivelvollisia toisilleen varmistaakseen että käytös on linjassa toisten kanssa. Tämä implikoi yhteisvaurauden käyttäjien omimisen ja varustelutason läpikäyntiä tai monitorointia.

Porrastetut sanktiot sääntöjen rikkojille

Sääntöjä rikkovien ihmisten tulee saada sanktioita jotka vaihtelevat riippuen rikkeestä ja niiden toistuvuudesta. Rangaistukset vaihtelevat minimaalisista äärimmäisiin rangaistuksen muotoihin. Ostrom huomauttaa, että ”näissä robusteissa instituutioissa monitorointi ja sanktiointi ei tapahdu ulkoisten viranomaisten kautta vaan osallistujien itsensä. Alkusanktiot näissä systeemeissä ovat myös yllättävän alhaiset.”[xi] Siksi “monitoroinnin kustannukset ovat matalat monilla pitkään kestäneillä yhteisillä resurssivarannoilla johtuen käytössä olevista säännöistä. [xii] Sanktiot harvoin otetaan käyttöön sillä kommonerit harvoin rikkovat sääntöjä. Insentiivit, jotka saavat ihmiset noudattamaan sääntöjä, ovat luottamus, persoona ja suhteet.

Riidanratkaisu tulee olla saatavilla ja halpa.

Riita-asiat nykyään, erityisesti ympäristöasiat, voivat kestää vuosia, ja suuret korporaatiot voivat viivästyttää pitkään käsittelyä samalla kun muilla osapuolilla on vähän mahdollisuuksia todellisen oikeuden toteutumiseksi. Käsittelyn tulee tapahtua kustannustehokkaalla rakenteella, joka tarjoaa kaikille yhteisvaurautta käyttäville mahdollisuuden päästä parrasvaloihin ja ratkaista riita-asioita.

Sisäkkäiset ja toisiinsa yhteydessä olevat vastuun kerrokset mahdollistavat skaalautuvan ja monipuolisen yhteisvaurauden hallinnoinnin.

Suuret toisiinsa kytkeytyneiden sosiaaliryhmien joukot toimivat suuren mittakaavan yhteisöinä, jotka hallinnoivat yhteisvaurautta skaalautuvin, kerroksittaisin suhtein. Ostromin sanoin, “Kaikki monipuolisemmat, kestävät yhteiset resurssivarannot toteuttavat tämän viimeisen design-periaatteen… Ne luovat sääntöjä yhdellä tasolla, ovat ilman sääntöjä toisilla tasoilla, ja ne tuottavat epätäydellisen järjestelmän, joka ei välttämättä kestä pitkässä juoksussa.”[xiii] Sisäkkäinen tarkoittaa, että ne jotka ovat vaikutuksen alaisia, voivat osallistua päätöksentekoon joka heihin vaikuttaa. Esimerkiksi suuri joki, joka kulkee useiden yhteisöjen läpi, tarvitsee edustusta kaikista yhteisöistä. Tämä on erittäin suuri aihe josta voitaisiin kirjoittaa useita kirjoja. Mutta lyhyesti, yhteisöjä ei tulisi nähdä heimoina vaan ”tuottajien ja kuluttajien integraationa, monet siviiliyhteiskunnan organisaatiot voisivat kehittyä paikallisiksi/alueellisiksi valtuustoiksi ja yhteisvauraustrusteja, tai mahdollisesti muodostaa heidän kanssaan kumppanuuksia. Kasvanut osallisuus ja poliittiset vaihtoehdot tarjottuna kansalaisille näiden uusien tilivelvollisuusjärjestelmien kautta muuttaisi taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen päätöksenteon kaikilla yhteismaan tasoilla (paikallinen, alueellinen, valtio ja globaali).”[xiv]

Kun Ostrom tarkasteli yhteismaata jota hallinnoitiin huonosti, joka kului loppuun tai epäonnistuneita yhteisöjä, hän havaitsi monien yllämainittujen sääntöjen puutteen. Ostrom ja hänen sääntönsä yhteismaan onnistuneelle hallinnoinnilla on täysin linjassa vasemmistolibertaarin perspektiivin kanssa.

Vasemmistolibertaari vaihtoehto

Vasemmistolibertaarit korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omaisuudella ja valtion maillla yhteismaassa. Henkilökohtainen omaisuus on asiat joita omistat kuten koti, auto, televisio, vaatteet ja ostetut käyttötavarat. Omaisuutta pidetään ”yksityisomaisuutena” käyttäjälle koska hänellä on monopoli siihen omaisuuteen. Yleensä on automaattinen oletus siitä, että vasemmistolibertaarit hylkäävät yksityisomistuksen mukana myös henkilökohtaisen omaisuuden (kodit, auto, vaatteet, kirjat, tietokone jne.) ja että he ajavat jotain stalinismin kaltaista tai kiinalaista kollektiivista maanviljelyä. Ehkäpä on parempi sanoa, että vasemmistolibertaarit eivät ole ”yksityisomaisuutta” vastaan, vaan he parantelevat aihetta.

Jos ei puhuta henkilökohtaisesta omaisuudesta, kaikki on osa yhteismaata, mukaanlukien ilma, meret, vesiväylät, metsät, tehtaat, työpaikat, puistot, kirjastot, tiet, tieto, musiikki, koulutus, kulttuuri, kaupungintalot jne. Yhteismaata ei omista kukaan jäsen ja itse asiassa, sitä ei tulisi pitää kenenkään omaisuutena. Yhteismaata yksinkertaisesti hallinnoidaan ja kun yhteiskunta lopulta kuolee, se jätetään seuraavalle sukupolvelle hallittavaksi. Toisin sanoen, luonto (ja sen resurssit) ovat arvokkaita itsessään sen lisäksi mitä hyötyä ne voivat tarjota ihmisille. Tämä on vastakkainen ajatusmalli monien yksityisomistuksen ajajien ajatuksia kohtaan, kuten William Blackstonen, joka määrittelee yksityisomaisuuden: ”se ainoa ja despoottinen valta, jota yksi ihminen vaatii ja harjoittaa maailman ulkoisten asioiden suhteen, täysin syrjäyttäen minkä tahansa muun universumin yksilön oikeuden.”

Se mitä yllä oleva merkitsee on, että vasemmistolibertarismi on desentralisoitua ja antikapitalistista (anti-yksityisomistus) ja anti-valtiollista. Kuitenkin, yllä olevaa ei tulisi sekoittaa yhteiskuntaan ilman rajoja. On olemassa useita käyttö- ja tuotto-oikeuksia, niitä koskevia sääntöjä, sanktioita ja itseorganisoitumista, mikä kehittyy orgaanisesti viitekehyksessä joka perustuu paikalliseen vastuuseen. Yksikertaisemmin sanottuna yhteisö itse hallinnoi yhteisiä resursseja koska heillä on insentiivi tehdä niin yhteistyössä muiden kanssa.

Käydään hieman läpi ylläolevaa selkiyttääksemme joitain ongelmia. ”Käyttöoikeudet” tarkoittaa sitä, että yksilöillä on oikeus käyttää resursseja niistä hyötyäkseen. Esimerkiksi, työntekijöiden pyörittämä firma on osa yhteismaata, jota ei omista ketään, mutta työntekijä tuossa kyseisessä puulaakissa on käyttöoikeuksien haltija. Henkilö toiselta alueelta ei yksinkertaisesti voi paukkia sisään tehtaaseen ja alkaa käyttää työkaluja, koska hänellä ei ole käyttöoikeuksia. Vasemmistolibertarismi on käyttöoikeuksien ja omaisuuden järjestelmä. Yhteisöt hallinnoivat vain sitä mitä ne voivat. Jos ne eivät hallinnoi koko metsää, ne voivat tehdä niin yhdessä muiden kanssa. Saattaa olla myös alueita jotka pysyvät lunastamattomina. Nuo maat pysyvät koskemattomina kunnes joku muu voi tulla käyttämään maata. Jotkut ovat tehneet päätelmän, että vasemmistolibertarismi on ”heimoyhteisöjen” järjestelmä, mikä väärinymmärtää yhteismaan. Moni yhteismaa on yhteiskäytössä, minkä takia vasemmistolibertaarit ajavat paikallisyhteismaata, alueellista yhteismaata ja kansallista yhteismaata.

Toiseksi, ilman valtiota tai yksityisomaisuutta ei ole monopolia resursseihin. Desentralisaatio vapauttaa organisaation tapahtumaan horisontaalisten suhteiden perusteella. Kun käyttäjällä on yksinomainen oikeus resursseihin, se voi riistää muita. Tämä riisto tarkoittaa keskitettyihin hierarkioihin perustuvaa organisaatiota; valtion tapauksessa se tarkoittaa byrokraattista hallitusta ja yksityisomaisuuden tapauksessa se tarkoittaa kapitalisteja, toimitusjohtajia ja yhtiön hallitusta. Yksityisomaisuuden puuttuessa organisaatioilla ei ole keskitettyä johtoa, suhteet ovat tasa-arvoisia ja jäsenillä on valta yhdessä. Relevantti päätöksenteko paikallistasolla tarkoittaa myös desentralisaatiota pois kaikkivoipaisesta hallituksesta jolta puuttuu joko tieto paikallisista olosuhteista tai joka saattaa hallinnoida niitä huonosti poliittiset tarkoitusperät mielessä.

Eräs vasemmistolibertarismin päätavoitteista on integroida tuottajat ja kuluttajat itsehallinnoinnin viitekehykseen, mikä tarkoittaa yhteiskuntaa joka perustuu lokalismiin, kestävyyteen ja lannistumattomuuteen. Lokalismi, kestävyys ja lannistumattomuus ei tulisi nähdä erillisinä olentoina vaan yhteenkudottuna konseptina. Niin kuin menneiden aikojen kylä, lokalismi tarkoittaa että suurin osa tarpeistamme voidaan tyydyttää yhteisön piirissä, mm. ruoka, pääsy viheralueisiin, puhdas vesi, viihde, kulttuuri, kaupungintalot, ostospaikat ja työpaikat. Lokalismi tarkoittaa käveltävyyttä, kykyä kävellä (tai pyöräillä) mihin tahansa näistä paikoista ilman autoa ja rehottavan betonilähiön läpiajoa. Lokalismi tarkoittaa myös, että me emme lähetä asioita ympäri maailmaa paikallisyhteisöstä. Vielä tärkeämpänä lokalismi tarkoittaa, että me tarkastelemme lähemmin toimiamme, sosioekonomisia tai poliittisia, sen sijaan että jätämme ne huomiotta tai nojaamme ulkopuoliseen apuun. [xv]

Kestävyys on kyky kestää läpi aikojen olemalla tietoinen ja sopeutumalla ekologisiin lähiympäristöihimme. Itse asiassa, kestävät yhteisöt ovat niitä jotka toimivat paljon ekosysteemin tavoin kierrättämällä ja käyttämällä uudelleen omat jätteensä. Aivan kuten luonnossa, on yhteyksien verkko joka ylläpitää itseään. Energia, vesi, maatalous ja joukkoliikenne tulisivat myös olla kestäviä, mikä tarkoittaa että niitä ylläpidetän yltäkylläisyys mielessä, ja säilytetään tuleville sukupolville.

Lannistumattomuus on yhteisön kyky sopeutua tai nousta uudelleen nopeasti ympäristön muuttumisen seurauksena. Tämä vaatii paljon sosiaalista pääomaa ja hyvää kommunikaatiokykyä sekä kykyä suunnitella tulevan varalta samalla kun säilytetään lokaali autonomia. Yhteistyö on avainroolissa kun varmistetaan yhteisön ajavan hyvinvointia ja elämän laatua tulevien sukupolvien puolesta.

Lannistumattomia yhteisöjä kuvatessaan permakulturisti Rob Hopkins sanoo, että yhteisöön:

“…saattaa kuulua yhteisöomisteiset energiayhtiöt, jotka asentavat uusiutuvia energiajärjestelmiä; erittäin energiatehokkaiden kotien rakentaminen, jotka käyttävät pääosin paikallisia materiaaleja (savi, olki, hamppu); monenlaiset urbaanit ruoantuotantomallit; sekä yhteyden luominen uudelleen viljelijöiden ja paikallismarkkinoiden välille. Näkemällä lannistumattomuuden keskeisenä osana strategioita ja lähestymistapoja, jotka mahdollistavat yhteisön kukoistuksen nykypäivän talouskriisien jälkeenkin, suuri luovuus, uudelleenkouluttautuminen ja yrittäjyys saavat jalansijaa.” [xvi]

On myös suuri halu luoda luotto- tai rahayhteisvaurautta. “On mahdollista organisoida täysin uudenlainen rakenne rahalle, pankkitoiminnalle ja rahoitukselle, sellainen joka on vapaa koroista, hajautettu ja kontrolloitu, ei pankkien tai keskushallintojen käsissä…” [xvii] Luottoyhteisvauraus voisi tarjota itseriittoisen yhteisön “niille yksilöille ja yrityksille jotka ovat siinä ansioituneet, ja vetää sen pois niiltä jotka eivät ole, ja tarjota meille mahdollisuuden soveltaa kykyjä ja energiaamme niihin yrityksiin jotka parantavat yhteisön lannistumattomuutta, kestävyyttä, itseluottamusta ja yhteistä hyvää.” [xviii]

Tässä viitekehyksessä edistys kohti runsautta on mahdollista. Me voimme tarkastella kolmen sorttista runsautta. Informaation runsaus pitää sisällään tiedon kuten open source -koulutus, tutkimus ja kehitystyö koskien lääketiedettä ja teknologiaa, ohjelmistoja, akateemista tutkimusta, jne. Vasemmistolibertaarissa yhteiskunnassa ei ole tarvetta säilyttää luonnon salaisuuksia vaan insentiivi jakaa ne kaikille. Kun informaatio on suljettu, monet eivät voi hyötyä ja tämä kuristaa kasvua ja edistystä. Biologinen runsaus “luo niin paljon potentiaalia runsaudelle informaation monistamisena ja lupaa meille jatkuvan ekologisten hyötyjen virran sekä raaka-aineita teolliseen tuotantoon.” [xix] Tämä tarkoittaa ympäristönsuojelun lisäksi myös sen ylläpitoa uusien maanviljelytekniikoiden ja muiden avulla. Mutta kaikkein tärkeimpänä se vaatii maailman näkemistä linssin läpi, joka on orgaanisempi, holistisempi ja ajattelee tulevien sukupolvien etua.

Viimeisenä ja tärkeimpänä on organisoitu runsaus. Paras tapa ajatella organisoitua runsautta on analogiana Biosphere 2:lle Arizonan Tucsonissa. Biosfääri on suljettu luonnon ekosysteemi, joka ylläpitää elämää pitkiä aikoja. Kahden ja puolen jalkapallokentän kokosien biosfäärin sisällä on sademetsä, vesialue koralliriuttoineen, mangrove-vesialueita, savanni, usva-aavikko, maanviljelyjärjestelmä ja ihmisasutusta. Organisoitu runsaus on samankaltainen siinä mielessä, että on olemassa täysin kestävä järjestelmä koska se on suunniteltu sellaiseksi. Runsaustaloustieteilijä Roberto Verzola esittää:

“Jokaisen tuotteen elinkaari tulee käydä läpi ja viedä kohti todellista nollajätetuotantoa. Meidän tulee kasvattaa läpivientiä ja virtaa sen sijaan että akkumuloitaisiin ja näin kulutetaan varastot. Tätä on organisoitu runsaus, tarkoitukseltaan, kun, oikean tuotannon komponenttien, funktioiden ja prosessien kombinaation kautta jokainen sivutuote käytetään toisessa tuotantoprosessissa ja koko asiaa ajaa uusiutuvat energiamuodot.” [xx]

Suunnitellun yhteisön viitekehyksessä on todellinen sauma kehittää runsauden yhteisö. Kuitenkin monet valtavirran ekonomistit pilkkaavat ideaa ja pitävät sitä absoluuttisen mahdottomana. Ihmisillä on rajattomasti haluja mikä saattaa olla totta. Todellinen paljastus on se, että runsaus on mahdotonta… markkinakapitalismin viitekehyksessä. Kapitalismi on järjestelmä jonka täytyy jatkuvasti kasvaa tai kärsiä romahduksen jälkiseuraamukset. Toiseksi, markkinatoimijat eivät voi ostaa pääsyä tietoisesti suunniteltuihin ympäristöihin. Kuitenkin suunnitellun yhteismaan viitekehyksessä runsaus on todellinen mahdollisuus.

Eräs yhteismaan kritiikki tulee neoliberaaleilta ja muilta vapaiden markkinoiden kapitalismin edustajilta. Heidän näkökulmastaan yhteismaa on kollektivisoitu dystopia, jossa vallitsee väkivallan demokratia. He väittävät, että yksilön suvereeniutta rikotaan, koska yksilö ei voi omistaa vuorta tai järveä… tai mitään yhteisvaurautta. He uskovat, että meidän tulisi jättää yksittäisen kuluttajan päätettäväksi voiko yritys kuten Walmart selvitä. Loppujen lopuksi, kuluttajat tietävät parhaiten. Nämä kritiikit voidaan helposti sivuuttaa. Ensinnäkin, idea siitä että demokratia on väkivallankäyttöä (vapaasti järjestäytyneissä yhteisöissä) on oikea myyntipuhe vähemistön tai eliitin hallinnolle. Vapaiden markkinoiden kapitalistit hylkäävät idean siitä, että työntekijöillä tulisi olla kontrolli, ja uskovat yksityisomistajien oikeuteen päättää kaikkien puolesta. Sama pätee yhteismaahan. He eivät halua kansan, joihin yhteismaa vaikuttaa, saada päättää. He haluaisivat mieluumin antaa yhteismaan yksityisille yrityksille (pienelle yhteiskunnalliselle eliitille) jotta heillä voisi olla monopoli liikevoiton tuottamisen resursseihin.

Eräs yleinen kuvaus vapaiden markkinoiden kapitalismista on “nousuvesi nostaa kaikki veneet.” Tämä on uskomus siitä, että markkinat ovat holistinen järjestelmä, joka nostaa kaikki yksilöt yhteiskunnassa. Jos markkinat on holistinen järjestelmä, silloin markkinoiden instituutio muokkaa kaikkea sen sisällä. Toisin sanoen, markkinat muovaavat kaikkea! Markkinat ovat mahdollisesti kaikkkein läpikotaisin instituutio jonka ihmisolennot ovat koskaan keksineet. Se ulottuu maailmanlaajuisesti ja määrittää kaiken siitä miten tuotteet valmistetaan siihen miten yhteisöt järjestäytyvät. Markkinat sanelevat myös ovatko yhteisöt kestäviä, lannistumattomia tai paikallisia, kun samalla ne määräävät kaikkien jäsenten suhteet ja miten he ovat toistensa kanssa kanssakäymisissä. Tämä on totta niin globaalisti kuin lokaalistikin. Se mitä me näemme globaaleilla markkinoilla on, että laivaamme tuotteita joka puolelta maailmaa, joka johtaa todelliseen yhteismaan tragediaan: resurssien kulumiseen, saasteisiin, olemattoniin yhteisöihin sekä kulttuurilliseen homogeenisuuteen.

Termi ”kuluttaja tietää parhaiten” on absoluuttista hölynpölyä. Kuluttajat eivät tiedä mikä heille on parasta koska heiltä puuttuu tarpeellinen tieto. Kuluttajilta puuttuu tieto olosuhteista joiden alaisuudessa heidän tuotteensa tuotetaan, kuten ovatko vaatteet tehty orjatyövoimalla, onko eläintä kohdeltu huonosti kun se on kasvatettu lihaksi, tai onko valmistamisessa käytetty lapsityövoimaa. Kuluttajat harvoin ymmärtävät miten tuotteet pääsivät markkinoille, kuten jakelujärjestelmien pitkäaikaisvaikutukset, tuotannon vaikutukset paikallisympäristöihin tai monimutkaiset suhteet toimittajien ja alihankkijoiden välilllä. Kuluttajat tietämättään osallistuvat lompakoillaan despoottisten valtioiden, kaameiden työolojen ja uhkaaven ympäristökäytäntöjen tukemiseen, joita he muutoin olisivat välttäneet kuin ruttoa. Markkinatoimijat voivat myös toimia tavoilla, jotka vaikuttavat rationaalisilta, mutta suuressa mittakaavassa ovat täysin irrationaalisia. Esimerkiksi yhden henkilön autolla ajo on totaalisen rationaalista, mutta kun kaikki tekevät sitä, se johtaa saasteisiin, tungoksiin, fyysisen ja sosiaalisen terveyden ongelmiin ja ympäristön tuhoutumiseen. ”Kuluttaja tietää parhaiten” on täysi myytti ja johtaa ainoastaan irrationaaliseen kollektivismiin.

Kollektiivisten resurssien järjesteäminen on suurin tekijä yhteisen todellisuutemme muokkaamisessa, olipa kyse sitten vapaiden markkinoiden organisoimisesta tai yhteismaan määrittämisestä. Ero näiden kahden välillä on painostava. Vapaat markkinat perustuvat irrationaalisiin toimijoihin, joista kenelläkään ei ole hajuakaan siitä miten he muokkaavat yhteiskuntaa. Markkinakapitalismi johtaa rakenteelliseen eriytymiseen, jossa yhteisöistä tulee särkyneitä ja yksilöistä vieraantuneita. Tässä ympäristössä yhteismaa muutetaan arvottomiksi hyöty-yksiköiksi mutta arvoa “ei yksinkertaisesti voida lytätä yksittäiseksi yhteismitalliseksi vaihtoarvoksi — eli hinnaksi — ja se tapahtuu prosessien kautta, jotka ovat liian hienovaraisia, laadullisia ja pitkäaikaisia markkinoiden aurinkokuninkaiden mitattaviksi.” [xxi] Toisaalta yhteismaa on tarkoituksellinen, tietoinen ja lopullisesti suunniteltu ja hallinnoitu joustavasti maksimoimaan sen jäsenten kansainvälisten tavoitteiden saavuttaminen. Tahallisen yhteismaan lopputulos on mikä tahansa minkä me sen haluamme olevan.

Viitteet

[i] Yksi vastalause termille ”maan perii” on oletus, että jonkin periminen vaatisi aiemman omistajan. Proudhon käytti termiä ”omaisuus on varkautta” jota on joskus kritisoitu samalla perusteella. Kuitenkin termillä on syvempi oivalluksensa ja se tulisi ymmärtää sillä perusteella, että omaisuus voidaan ”panna sivuun” tai sitä voidaan väärinkäyttää. Lisää aiheesta voi lukea Shawn Wilburin tekstistä: http://libertarian-labyrinth.blogspot.com/2011/12/varieties-of-theft-and-property.html

[ii] Kratzwalk, B. (2012). Rethinking the social welfare state in light of the commons. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 55). Amherst: Levellers Press.

[iii] Bennholdt-Thomsen, V. (2012). Subsistence: Perspective for a society based on commons. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 84). Amherst: Levellers Press.

[iv] McKay, I. (2012). An anarchist faq: Faq volume 2. (1st ed., p. 966). Oakland: AK Press.

[v] Ostrom, E. (1990). Governing the commons, the evolution of institutions for collective action. (p. 1). Cambridge: Cambridge Univ Pr.

[vi] Linebaugh, P. (2012). Enclosure from the bottom up. In P. Linebaugh & P. Linebaugh (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond: A World Beyond Market & Commons (1st ed., p. 114). Amherst: Levellers Press.

[vii] Ibid., pp. 30.

[viii] Proudhon, P. (2008). What is property?: An inquiry into the principle of right and of government (forgotten books). (p. 149). Central: Forgotten Books.

[ix] Ibid., pp. 149.

[x] Helfrich, S. (2012). Common goods don. In S. Helfrich & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 61). Amherst: Levellers Press.

[xi] Ostrom, E. (1990). Governing the commons, the evolution of institutions for collective action. (p. 94). Cambridge: Cambridge Univ Pr.

[xii] Ibid., pp. 95.

[xiii]Ibid., pp. 101 – 102.

[xiv] Quilligan, J. B. (2012). Why distinguish common goods from public goods? In J. B. Quilligan & J. B. Quilligan (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 78). Amherst: Levellers Press.

[xv] On joitain resursseja jotka voidaan löytää tai tuottaa vain tietyillä alueilla, kuten kupari, tietyt satokasvit ja muut mahdollisesti tärkeät resurssit. Tässä tapauksessa on tiettyjä syitä siirtää resurssit kaukaisista maista, mutta tavoite on olla niin paikallinen kuin mahdollista.

[xvi] Hopkins, R. (2012). Resilience thinking. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 22). Amherst: Levellers Press.

[xvii] Greco, Jr., T. H. (2112). Reclaiming the credit commons: Towards a butterfly society. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. 232). Amherst: Levellers Press.

[xviii]Ibid., pp. 232.

[xix] Verzola, R. (June, 2010). Building an economic theory of scarcity and abundance . Retrieved from http://copysouth.org/portal/sites/default/files/VERZOLARoberto_Economic theory of scarcity and abundance EN.pdf

[xx] Davey, B., Helfrich, S., Hoeschele, W., & Verzola, R. (2010, November). The abundance of the commons?. , Berlin.

[xxi] Bollier, D., & Helfrich, S. (2012). Introduction: The commons as a transformative vision. In D. Bollier & S. Helfrich (Eds.), The Wealth of the Commons: A World Beyond Market & State (1st ed., p. xvii). Amherst: Levellers Press.

Lähde:

from WordPress https://ift.tt/2KExYWa via IFTTT

#kapitalismi #kapitalismikritiikki #talous #talouspolitiikka #Finnish #solidaarisuustalous #jakamista

0 notes

kapitaali · 7 years

Text

Yhteisvauraus uutena narratiivina ruokasuvereeniudelle

“Miten me hyväksyimme sen, että ruoka, eräs kolmesta elämän perusedellytyksestä ilman ja veden lisäksi, voidaan tuottaa, jaella, anastaa ja jopa tuhota puhtaiden ekonomisten syiden perusteella?”

Lataa Commons and ‘Commoning’: A ‘New’ Old Narrative to Enrich the Food Sovereignty and Right to Food Claims

Johdannosta

Tomaso Ferrando ja Jose Luis Vivero-Pol: Kymmenen viime vuoden aikana, Watchin lukijat ovat tulleet tutuiksi kapitalistisen talousmallin seuraamusten kanssa: luonnonvarojen loppumisesta ilmastonmuutokseen, vaurauden keskittymisestä korporaatioiden ruokajärjestelmän kaappaukseen. Huolimatta vuosikymmenen kestäneestä liikehdinnästä ja kamppailusta, jatkamme kapitalismin anastuksen ja luonnon transformaation vaikutusten todistamista: maan aitaukset, pienen mittakaavan maanviljelyn nopea katoaminen, tavanmukaisten kalastusoikeuksien yksityistäminen, siementen väärinkäyttö, metsien hakkaus nopean voiton satokasvien kasvattamisen tieltä teollisille ruokaketjuille, biodiversiteetin asteittainen katoaminen, ihmisen aikaansaamat saasteet, ruoan ravintopitoisuuden köyhtyminen, ultraprosessoitujen ruokien ravintoköyhyys ja laajalle levinneet nälänhädät, muutama mainitaksemme.

Päättäjät, yhteiskuntaliikkeet, ruohonjuuritason ryhmät ja tutkijat ovat kaikki puhuneet lakialoitteista, poliittisista vaihtoehdoista ja esimerkeistä kuinka ruohonjuuritason organisaatiot ja uudet hallintomuodot voivat fasilitoida, pukea uudelleen ja ehkäistä joitain globaalin kapitalismin toimintahäiriöitä ja vahingollisia vaikutuksia.

Kuitenkin, usein ne jäävät pelkkiin oireisiin, tai niiden yritykset ottaa käyttöön uusi visio siitä, miltä uusi ruoantuotantojärjestelmä näyttäisi, sivuutetaan. Tässä mielessä me kutsumme päättäjiä uudelleentulkitsemaan suhteet ihmisten, eläinten, luonnon ja ruoan välillä, ja esittämään arvoihin pohjautuvan paradigmanmuutoksen joka menee epäonnistuneen talousjärjestelmän juurille. Sen sjaan että nähtäisiin luonnonvarat ja ruoka hyödykkeinä, tämä artikkeli näyttää että paradigmanmuutos kohti luonnon, työvoiman ja ruoan arvostamista, hallinnointia ja ylläpitoa yhteisvaurautena voi rikastuttaa ruokasuvereeniuden väitteitä sekä ihmisten oikeutta riittävään ruokaan ja ravitsemukseen.

Tämä paradigmanmuutos ei ole ehdotus purkkaratkaisuksi, eikä se ole lyhytaikainen ratkaisu lähestyviin kriiseihin, vaan pikemminkin se on pitkäaikainen, ekologinen ja ruohonjuuritason vaihtoehto dominantille talousmallille. Käsitteemme yhteisvauraudesta menee sen taloustieteen ymmärryksen tuolle puolen, joka näkee yhteisvaurauden kilpailijana ja tuskin sivuutettavina luonnonvaroina joita yhteisö jakaa keskenään.

Me puhumme sellaisen yhteisvaurautta koskevan ymmärryksen puolesta joka heijastelee kombinaatiota materiaalisista ja aineettomista yhteisistä resursseista (esim. kalakannat ja ruoanlaittoreseptit). Yhteisvauraus myös käsittää yhteiset sosiaalikäytänteet, jotka ovat yhteiskuntien institutionalisoimia resurssien hallinnoimiseksi (johon viitataan yhteistekemisenä), ja kollektiivisen johtamisen jolla on yhteinen tarkoituksenmukaisuus (esim. kun taataan pääsy ruokaan kaikille yhteisön jäsenille). Näin yhteisvauraus ei ole ainoastaan resursseja, vaan myös käytänteitä jossa jokainen kollektiivin jäsen ajattelee, oppii ja toimii kommonerina. Yhteistekemisen kauttta resursseista tulee osa yhteisvaurautta, eikä toisinpäin.

Yhteisvaurauteen pohjautunut tulokulma ihmisiin ja planeettaan tiedottaa siirtymästä luonnosta ihmistä palvelevana resurssina luonnoksi verkkona jota yhteisrakennetaan ja jossa yhteisasutaan — elämän mahdollistaja joka myös asettaa rajat ihmistoiminnalle. Tämä paradigmanmuutos perustuu historiallisiin ja tavanmukaisiin käytäntöihin (esim. alkuperäiskansojen ruoantuotantoon maaseudulla) sekä innovatiivisiin nykypäivän urbaaneihin toimiin (esim. nuoret asukit kuluttavat luomuruokaa joka on tuotettu urbaaneissa puutarhoissa tai jakavat ruokaa Internet-appien avulla). Siksi se on sekä vanha että uusi paradigma joka selkeästi vastaa dominanttiin neoliberaaliin narratiiviin jota leimaa voittoa maksimoiva markkinahegemonia ja individualismi. Me aloitamme ”yhteismaan tragedian” kritiikillä ja sen jälkeen puhumme yhteisvaurauden ja ”yhteistekemisen” roolista luonnon epähyödykkeellistämisessä. Viimeisessä osiossa me otamme käyttöön idean ruoasta ”uutena” vanhana yhteisvaurautena, vastoin ideaa ruoasta puhtaana hyödykkeenä, ja puhumme siitä miten tämä narratiivi ja praxis voisivat rikastaa muita transformationaalisia siviiliyhteiskunnan vaatimuksia.

Lataa raportti kokonaisuudessaaän täältä.

Lähde:

from WordPress http://ift.tt/2BBhCcw via IFTTT

#kapitalismi #kapitalismikritiikki #talous #talouspolitiikka #Finnish #solidaarisuustalous #jakamista

0 notes

kapitaali · 7 years

Text

Kansalaisvalta ja Partnerivaltio

“Transition to Co-operative Commonwealth: Pathways to a new political economy”

Tämän vuoden heinäkuun 10 – 21 Synergia Institute kerääntyy Italian Toscanaan etsimään käytännön polkuja sosiaaliselle muutokselle.

Ensimmäinen kaltaistaan oleva kurssi on Synergian kehittämä, ja se tarjoaa uniikin mahdollisuuden tuoda yhteen tutoreita jakamaan kokemuksiaan erilaisten lähestymistapojen toteuttamisesta, joita ovat inspiroineet yhteiskunnallisen muutoksen liikkeet kuten P2P, yhteisvauraus, solidaarisuustalous ja munisipalismi.

2 viikon intensiiviohjelman paikat ovat nyt avoinna. Yksityiskohdat saat lataamalla kurssiesitteen. Voit myös seurata Synergia Institutea Twitterissa ja Facebookissa.

Partnerina tulevassa Synergian kesätapahtumassa P2P Foundation postaa uudelleen haastattelut, artikkelit ja videot kurssin tutoreilta avainteemoista.

Tämänkertainen artikkeli “Kansalaisvalta ja Partnerivaltio” on John Restakiksen kirjoittama, hän on Community Evolution Foundationin johtaja; Simon Fraser Universityn professori; kirjan Humanizing the Economy: Co-operatives in the Age of Capital kirjoittaja.

Kansalaisvalta ja Partnerivaltio

kirjoittanut John Restakis – Keynote-puhe, Good Economy Conference, Zagreb 2015

Haluan tänään puhua kriisistä joka on kurittanut Eurooppaa ja länsimaisia demokratioita viimeisen 30 vuoden ajan.

Kuvaan kriisiä hallitustemme kyvyttömyytenä suojella kansalaisiensa intressejä. Se on legitimiteetin kriisi joka uhkaa liberaalin demokratian perustuksia. Sen kaikkein viimeaikaisimmassa manifestaatiossa on leikkausten doktriini, ja nopea demokraattisen kansalaistoiminnan tuho.

Nämä realiteetit — leikkausten pakottaminen, kansallisen itsemääräämisen loppu ja demokraattisen tilivelvollisuuden tuhoaminen ovat väistämättömiä seurauksia neoliberalismista joka alkoi Thatcherin aikana yli 35 vuotta sitten. Neoliberalismi on paluu vapaiden markkinoiden ideologiaan joka dominoi talousajattelua 1800-luvun lopulla. Sen mukana ovat palanneet tuon ajan asenteet talouteen ja yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet. Erityisesti luokkaviha köyhiä vastaan.

Neoliberalismin ytimessä on vaatimus siitä, että hallitus poistaa itsensä markkinoilta. Hallitusten vetäytyminen sääntelevästä roolista taloudessa oli keynesiläisen kokeen loppu ja paluu sotia edeltävän ajan vapaiden markkinoiden aikaan. Ja, jos otamme pitkän aikavälin, voimme nähdä nyt että hyvinvointivaltio, ja sen mahdollistaneet julkiset investoinnit — olivat poikkeus ja hetkellinen sivupolku matkalla korporaatiokapitalismiin jota nykypäivänä todistamme.

Yhteiskuntien hallitseminen velalla — leikkausten pakottaminen, julkisen vaurauden yksityistäminen, demokraattisten instituutioiden tuho ja näitä aiheita vastustavan toisinajattelun kriminalisointi ovat kaikki olennaisia uuden järjestelmän aspekteja jotka ovat levittäytyneet yli Euroopan, ja yhä enemmän ympäri maailman. Se ei ole tapahtunut esteettömästi.

Mutta kuinka tehokasta vastustus on ollut?

Tänään tulen Kreikasta jossa olen elänyt viime kesästä lähtien. Minut kutsuttiin sinne kehittämään kansallista strategiaa sosiaaliselle ja solidaarisuustaloudelle vaihtoehdoksi neoliberaalille paradigmalle jota olen kuvannut.

Velkakratia (Debtocracy) on nimi kreikkalaiselle dokumentille Kreikan velkakriisin alkuperästä. Mutta ei ainoastaan Kreikassa Argentiina, Ecuador ja kaikki Euroopan unionin reunavaltiot kuten Portugali, Irlanti ja Espanja ovat tässä suossa. Velkakratia on voimakas sana. Se kuvaa tilannetta jossa valtio menettää suvereniteettinsa luotottajille.

Kreikka on klassinen esimerkki velkakratiasta. Velkakriisi Kreikassa ja Kreikan yritys haastaa tämän kriisin juuret ja perusteet ovat varsin näkyvää draamaa jota näytellään Euroopan näyttämöillä — mutta sen vaikutukset ovat globaalit.

Esimerkiksi, mitä merkitsevätkään tämän kamppailun lopputulokset poliittisen taloustieteen vaihtoehtoisten visioiden luomiselle? Mitä rooleja näyttelee sosiaalinen/solidaarisuustalous? Mikä on valtion rooli? Voivatko valtio ja kansalaisyhteiskunta löytää yhteisen tarkoituksen, vai pitääkö niiden olla aina sodassa? Ehkäiseekö Euroopan realiteetti tänä päivänä sellaisen mahdollisuuden?

Kun olen ollut Kreikasa tämän ajan, olen myös kysynyt itseltäni mitä tämä kriisi tarkoittaa Euroopan yhteiskunnalliselle muutokselle? Tai pikemminkin, onko maltillinen yhteiskunnallinen edes mahdollista nykypäivänä? Miltä tällainen muutos näyttäisi? Mitä sellanen vaatii?

Sosiaalinen talous ja liikekannalle pantu siviiliyhteiskunta ovat tälle prosessille keskeisiä. Mutta niin on myös uusi valtion käsite. Nämä molemmat tarvitaan ja ne ovat saman prosessin olennaisia aspekteja. Ne ovat myös kriittisiä jos vasemmistoliike haluaa että sillä on minkäänlaista merkitystä ja relevanssia nykypäivänä. Yritän kuvata sen mitä tarkoitan ja käyttää Kreikkaa esimerkkinä.

Syrizan valtaannousun mukana kaikki ihmettelivät mitä tulevaisuus tuo tullessaan Kreikalle. Olipa kyseessä sitten onnettomuus tai helpotus, on vaikea jättää huomiotta potentiaalia, jonka Syriza-hallitus saisi aikaan pelin sääntöjen muutoksen jälkilöylyissä.

Kansainvälinen media rutiininomaisesti kuvaa Syrizaa äärivasemmistolaisena radikaalipuolueena. Tämä ei ole totta. Syrizan ehdotukset taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle reformille ovat maltillisia ja rationaalisia kaikkien aiempien standardien mittapuulla. Mutta on syitä miksi asia esitetään näin. Yksi on harkittu vääristely propagandatarkoituksiin. Tämä pyrkii saattamaan puolueen huonoon valoon.

Toinen syy sille, että jopa maltillinen vasemmalla keskustaa oleva puolue kuten Syriza tulee esittää radikaalina, on kaikkien poliittisten diskurssien siirtyminen radikaalisti oikeammalle. Poliittinen spektri on kaventunut. Mitä tahansa, joka haastaa vapaat markkinat ja neoliberaalin ideologian millään merkityksellisellä tavalla, tulee pitää radikaalina.

Kuten toiset puolueet sekä oikealta että vasemmalta Euroopassa, Syriza keskittää huomionsa sosiaalisen & solidaarisuustalouden rooliin joka sillä voi olla nykykriisissä. Tämä on luonnollista kun perinteiset käytänteet ja resurssit, kuten verotus ja julkiset investoinnit, eivät enää ole saatavilla.

Jopa UK:n konservatiivihallitus on edistänyt sosiaalista taloutta sektorina jolla on rooli työpaikkojen luonnissa, julkisten palvelujen parantamisessa ja hallituksen roolin reformoinnissa.

Kaikki tämä kuulostaa kivalta, kunnes käy selväksi kuinka vähän oikeistohallitus ymmärtää, tai välittää, siitä mitä sosiaalinen talous on ja kuinka se toimii. Cameronin hallitukselle osuuskunnat ja sosiaalinen talous muuttui peitetarinaksi ja tavaksi promota julkisen sektorin yksityistämistä työpaikkaturvan heikentämiseksi ja hallituksen roolin pienentämiseksi.

Tuhannet julkisen sektorin työntekijät ovat pakotettuja liittymään pseudo-osuuskuntiin pelastaakseen työpaikkansa. Sama tapahtui Kreikassa viime hallituksen aikaan yhteiskunnallisten osuuskuntien kanssa.

Tämä on irvikuva osuuskuntien luonnosta ja tarkoituksesta, jonka jäsenyys oikeasti tulee aina olla vapaaehtoista, jonka hallinnointi demokraattista ja jonka tarkoitus tulee palvella jäseniä sekä yhdyskuntia heidän yhteiseksi hyäksi — ei hallituksen ideologisen tavoitteen saavuttamiseksi. Se on oppiläkksy jonka harva hallitus ymmärtää.

Oikeistolle sosiaalinen talous näyttäytyy usein pakopaikkana kapitalistitalouden uhreille ja yhteiskunnan hylkäämille. Se on yksi syy miksi oikeisto aina valitsee hyäktekeväisyyden asianmukaisena vastauksena köyhyyteen. Ei koskaan solidaarisuutta tai oikeudenmukaisuutta. Hyväntekeväisyys pitkittää riippuvuutta ja eriarvoisuutta. Solidaarisuus edistää voimaannuttamista ja tasa-arvoa.

Hiljattain sosiaalisen talouden retoriikkaa on käytetty laajentamaan pääoman lonkeroita siviilitiloihin. Näistä syistä osuuskunnat ja sosiaalisen talouden organisaatiot UK:ssa ja muualla ovat arvostelleet sosiaalisen talouden periaatteiden vääristämistä poliittisten intressien käsikassaraksi. Mutta mitä nämä periaatteet ovat?

Sosiaalinen talous koostuu kansalaisjärjestöistä ja -verkostoista, jota ajaa yhteisen hyvän palvelemisen vastavuoroisuuden sekä keskinäisyyden periaatteet — yleensä pääoman sosiaalisen kontrollin kautta. Se koostuu osuuskunnista, voittoa tavoittelemattomista järjestöistä, säätiöistä, vapaaehtoisryhmistä ja monen monesta yhdistyksestä jotka toimivat molemmilla puolin markkinoita, sisällä kuten monet osuuskunnat, tai ei-markkinamekanismien kautta tarjottujen hyödykkeiden ja palvelujen avulla. Nämä sisältävät kulttuurisen tuotannon, terveydenhuollon tai sosiaalipalvelut, ruoan, suojan sekä monien muiden ihmisten tarpeiden varustamisen.

Olemukseltaan sosiaalinen & solidaarisuustalous on tila ja käytäntö jossa talous palvelee sosiaalisia tarkoitusperiä, eikä toisinpäin.

Ei ole vaikeaa nähdä miksi Kreikka tänään kokee ennennäkemätöntä kasvua koossa ja monimuotoisuudessa sen sosiaalitaloudessa. Täällä, kuten myös muualla, osuuskunnat ja sosiaalipalveluja tuottavat yritykset ovat nouseet sosiaalisen itsepuolustuksen muotona taistelemaan taloustaantumaa ja leikkauksia vastaan.

Osuuskunnat ja solidaarisuusjärjestöt ovat samassa roolissa kuin osuuskunnat ja keskinäisen avunannon järjestöt teollisen vallankumouksen alkuaikoina 1800-luvulla, kun kapitalismi aitasi, riisti ja käytti ihmisiä ja yhteisöjä hyväksi tuohon aikaan. Sosiaalisen talouden nousu osittain johtuu itsepuolustuksesta uusia aitauksia vastaan. Näihin kuuluu julkisten hyödykkeiden ja palvelujen yksityistäminen sekä luonnonvarojen varastaminen — maa, vesi ja mineraalit.

Globalisaation mukana aitaamisen, riistämisen ja hyväksikäytön logiikka, joka oli 1800-luvulla kapitalismin perusta, on muuttunut nykyisen korporaatiokapitalismin perustaksi. Ja yhteisöt ympäri maailman ovat reagoimassa samalla tavoin — luomalla osuuskuntia ja muita solidaarisuustalouden muotoja tätä prosessia vastustaakseen.

Ja muualla Kreikassa sosiaalinen talous kasvaa — mutta verrattuna muihin Euroopan valtioihin, se laahaa perässä. Tämä heikkous johtuu monista seikoista. Yksi syy on institutionaalisen tuen puute, kuten yhteiskunnallinen investointitoiminta, ammatillinen kehittäminen ja koulutus, sekä organisaatioiden puute joilla kehitetään ja annetaan ääni sektorille. Puutteellinen lainsäädäntö on toinen syy.

Kolmas, monimutkaisempi syy liittyy tapaan jolla siviiliyhteiskunta ja valtio ovat kehittyneet Kreikassa. Päinvastoin kuin muualla Euroopassa, Kreikka on pysynyt ottomaanien vallassa suhteellisen koskemattomana yli valistuksen ja teollisen vallankumouksen ajan.

Nykypäivänä Kreikka kamppailee edelleen poliittisen kulttuurin perustamisessa joka olisi päässyt yli autokraattisesta klientelismistä (palvelusten tekeminen poliittisen edun ajamiseksi), joka on ominaista ottomaanien jälkeiselle ajalle. Autokratia saa aikaan hierarkioita, individualismia ja riippuvuussuhteita, ei mutualismia ja yhteiskunnallista solidaariutta. Terveen siviiliyhteiskunnan, demokraattisten kansalaisinstituutioiden ja demokraattisen kulttuurin nousu joutuvat tämän seikan uhkaamiksi.

Klientelismi on ollut kuolettavaa Kreikassa ja se on ollut katastrofaalista yhteiskunnallisen talouden terveelle kehittymiselle, kuten on näytetty osuuskuntien tapauksessa. Niinkuin oikeisto käyttää yhteiskunnallista taloutta käsikassarana pääoman ja markkinoiden edistämiselle, niin tekee vasemmisto jatkuvasti pitäessään yhteiskunnallista taloutta käsikassarana valtion päämäärien ajamiseksi.

Kun tähän päälle ympätään klientelismin kulttuuri, homma on tuhoon tuomittu suuressa mittakaavassa. Tämä on se mitä tapahtui 1980-luvulla kun valtion tuki osuuskunnille ja niiden subventointi tuotti korruptiota joka epäonnistui saavuttamaan legitiimit taloudelliset pyrkimykset, ja lisäksi se tuhosi osuuskuntien kuvan ja maineen kansan silmissä.

Nykyään osuuskuntien edistäminen mahdollisena strategiana taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle joutuu taistelemaan tätä valheellista ja negatiivista julkisuuskuvaa vastaan osuuskuntia pidettäessä luonnostaan korruptoituneina.

Kreikka ei ole tässä yksin. Tämä on ollut homman nimi kaikkialla ”vasemmisto”hallituksien yrittäessä käyttää osuuskuntamallia hallituksen pyrkimysten ajamiseksi ilman, että välitetään osuskuntien luonteesta ja tarkoituksesta autonomisena yhteiskunnallisena yhdistyksenä, jonka pääasiallinen rooli on palvella sen jäseniä ja yhteisöjä.

Niinkuin Kreikassa, osuuskuntamallien maine on jouduttu rakentamaan uudelleen entisissä neuvostomaissa, monissa Afrikan maissa ja läpi latinalaisen Amerikan missä hallitukset näkevät osuuskunnat, ja yhteiskunnallisen talouden laajemminkin, hallituksen vallan instrumenttina ja jatkeena.

Ironista kyllä, juuri vasemmisto ja ”sosialistiset” hallitukset niiden manipulatiivisen osuuskuntamallin ”tukemisen” tapauksessa ovat saaneet aikaan eniten pilatakseen osuuskuntamallin julkisuuskuvan ja maineen miljoonien ihmisten silmissä.

Syy sille on, että vasemmisto on usein nähnyt valtion pelkkänä yhteiskunnallisten ja taloudellisten reformien legitiiminä koneistona. Se on peilikuva oikeistosta, joka näkee taloudellien ja yhteiskunnallisen kehityksen legitimiteetin ainoastaan markkinoilla. Molemmat näkökulmat tekevät saman virheen jättäessään huomiotta tai manipuloidessaan siviiliyhteiskunnan instituutioita, jotka ovat olennaisessa asemassa radikaalien muutosten realisoinnissa, joita tarvitaan mikäli mikään vaihtoehto nykyparadigmalle aikoo menestyä.

Ja tämä tulee olemaan todellinen tulikoe Syrizan luonteelle vallassa. Kuinka se suhtautuu laajempaan siviiliyhteiskuntaan ja sosiaalisen talouden organisaatioihin ja instituutioihin sen yrittäessa rakentaa Kreikan taloudellista ja poliittista hipiää? Kääntyykö se takaisin vanhan vasemmiston statismiin, vai pyrkiikö se laajentumaan ja miettimään uusiksi uudenlaisen vasemmiston muutosohjelman, joka saa liikkeelle kansalaisyhteiskunnan ja sosiaalisen talouden instituutiot merkityksellisinä valtion rakentamisen partnereina?

Ymmärtääkö se ja käyttääkö se hyödyksi sosiaalisia ja taloudellisia osuustoiminnan pilareja mutualismista ja yhteisestä hyvästä, rakentaakseen uudelleen talouden ja yhteiskunnan? Tunnustaako Kreikan hallitus siviiliyhteiskunnan massiivisen potentiaalin uuden vision toteuttamisessa? Jos se sen tekee, siitä tulee ensimmäinen Euroopassa joka niin tekee.

Osa kaksi

Kreikassa, kuten kaikkialla muuallakin, yksi asioista joka erottaa poliittiset puolueet on niiden suhtautuminen sosiaaliseen talouteen. Se, että hallitus ottaa sosiaalisen talouden vakavissaan, on hyvä merkki. Sosiaalinen talous edustaa kaikkein kirkkainta Kreikan kohtaa, satoja uusia ryhmittymiä muodostettaessa tarjoamaan tuotteita ja palveluja tavoilla, jotka ovat täysin uudenlaisia.

Nämä organisaatiot hylkäävät usein järjestöllisen hierarkian, edistävät inkluusiota ja demokraattista päätöksentekoa, ja keskittyvät palveluihin liikevoiton sijaan. Ne näkevät itsensä malleina uudelle taloudelliselle ja poliittiselle järjestykselle. Ja ne ovat sitä.

Mutta monet näistä ryhmistä eivät halua olla missään tekemisissä poliittisten puolueiden tai valtion kanssa. Tämä ei ole hyvä uutinen maltillisille puolueille, sekä Kreikassa että Euroopassa niiden kamppaillessa vision pukemisessa sanoiksi uuden poliittisen talouden metodille. Ne kaipaavat uutta lähestymistapaa mikäli ne haluavat rakentaa maltillisen vision uudesta ajasta joka liikkuu statismin tuolle puolen. Vanhat puolueen ja valtion kontrollin tavat on heitetty romukoppaan.

Monien yhteiskunta-aktiivien edustuksellisen demokratian hylkääminen ja vetäytyminen muodollisesta politiikasta on ymmärrettävää. Mutta se on myös traaginen virhe ja harha. Ainoat jotka hyötyvät tästä asenteesta ovat status quo, ja mikäli tilanne äityy tarpeeksi pahaksi, äärioikeistopuolueet.

Voit olla varma, että mikäli maltilliset eivät ota osaa politiikkaan, fasistit kyllä niin tekevät. Golden Dawn Kreikassa, Le Front Nationale Ranskassa, UKIP Britanniassa — ne kaikki odottavat muutosta valtasuhteissa. Ja jos ne voittavat valtaa, se tapahtuu vaaliuurnien kautta, ei tankeilla ja pampuilla.

Tehtävämme on rakentaa poliittinen visio, ja poliittinen narratiivi, joka on houkutteleva vastaus neoliberalismille ja kilpailun ideologialle, vapaille markkinoille ja pääoman etusijalle. Me tarvitsemme yhteistyön, solidaarisuuden ja keskinäisen hyvän poliittisen talouden. Ja meidän tarvitsee näyttää että se on ainoastaan yhteistyön ja jaetun hyödyn taloustiede joka voi pelastaa Euroopan sen jatkuvalta vajoamiselta Aasian kilpailijoiden edessä ja globaalissa kujanjuoksussa. Sen täytyy olla visio joka ei pane nappeja vastakkain, Eurooppa vastaan muu maailma. Sen täytyy olla osuustoiminnan, kestävyyden, lokaalin hallinnon, globaalin yhteistyön ja vastuullisuuden taloustiede. Jos häikäilemätön kilpailu ja korporaatioiden ahneus tuhoavat planeettamme, vain osuustoiminta ja keskinäinen vastuunotto yhteisestä kohtalostamme voi pelastaa sen.

Ollakseen vasemmiston oikeasti tehokas osa, sosiaalinen talous edustaa elintärkeää resurssia ja liittolaista. Talousdemokratian periaatteet yhteisen hyvän palvelemisessa ovat täällä otettu käyttöön. Kaikkein innovatiivisin, yrittäjähenkisin ja yhteiskunnallisesti tuottavin nuori johtajuus on aktiivinen täällä. Täällä kehitetään järjestömuotoja ja -käytänteitä, joilla on potentiaalia reformoida suljetut, byrokraattiset ja toimimattomat hallituksen palvelut.

Tämä on se missä yhteisöt oppivat työskentelemään yhdessä pelastaakseen sen mikä on näinä vuosina menetetty — yhteisöterveyskeskukset, ruokamarkkinat, keskinäinen maanviljelijöiden ja kuluttajien yhteistyö ja avunanto, asukkaiden kollektiivinen toiminta naapuruston sähkön ja veden poikki menemissen ehkäisemiseksi. Ja tämä viittaa valoon jota ei olla nähty kriisin keskellä — että nämä kovat ajat ovat saaneet aikaan yhteisötoiminnan ja aidon ihmisten välisen yhteyden heräämisen. Sosiaalinen talous on missä nämä yhteydet kukoistavat.

Mitä sitten tulee maltillisen hallituksen tehdä sosiaalisen talouden suhteen?

Ensinnäkin, sen tulee siirtyä perinteisen statismin tuolle puolen kehittääkseen hallituksen roolia niin että se ymmärtää kuinka demokratisoida ja jakaa valtaa sen omille kansalaisille. Tämä tarkoittaa hallituksen pääroolin ymmärtämistä uudessa mallissa, joka on siviiliyhteiskunnan voimaannuttaminen ja tukeminen sosiaalisen arvon tuottamiseksi — tavaroiden ja palvelujen luominen jotka asettavat yhteiskunnalliset tarpeet yksityisen liikevoiton edelle.

Eloisa ja liikekannalla oleva sibiiliyhteiskunta on olennainen tämän aikaansaamiseksi. Meidän pitää oppia niinkutsuttujen maltillisten hallitusten kokemuksista, jotka pääsivät valtaan radikalisoimalla siviiliyhteiskunta ja saamalla sen liikkeelle. Tämä on tunnettu kuvio poliittisissa tapahtumissa Ecuadorissa, Brasiliassa, Venezuelassa — itse asiassa kaikkialla siviiliyhteiskunta olettaa edustuksellisen demokratian, yksin, muuttavan valtarakenteita.

Jotta tämä vältettäisiin, se tarkoittaa instituutioiden luomista, sekä juridisten että yhteiskunnallisten, jotka ruokkivat sosiaalisen talouden ja siviiliyhteiskunnan kehittämistä ja kasvattamista — riippumatta vallassaolevasta puolueesta.

Tämä tarkoittaa osuustoiminnan ja sosiaalisen talouden lainsäädännön reformoimista, rahoistusinstrumenttien luomista sosiaalisen talouden järjestöjen eettiseksi rahoittamiseksi, koulutusinstituuttien perustamista osuustoiminnan teorian ja käytännön opiskelulle, vastavuoroisuutta ja yhteisen hyvän palvelemista uudessa poliittisessa taloudessa sekä uudenlaisen yhteiskuntasopimuksen edistämistä.

Kolmanneksi se tarkoittaa näiden periaattteiden soveltamista voittoa kolmannen sektorin ulkopuolella, ja laajemman talouden kehittämistä, erityisesti pienille ja keskisuurille yrityksille jotka muodostavat kansallisvaltioiden talouden peruskiven. Periaatteet, jotka elävöittävät sosiaalista taloutta, ovat viitekehys koko talouden toipumiselle ja reformaatiolle.Neljänneksi se tarkoittaa julkisten palvelujen reformaatiota hallintaoikeuksien, läpinäkyvyyden, tilivelvollisuuden ja päätöksentekovallan jakamiseksi kansalaisille, jotka ovat näiden palvelujen käyttäjiä. Byrokratian eristynyt autokraattivalta on rikottava.Se mistä puhumme tässä on uusi konsepti: Partnerivaltio. Perusolemukseltaan Partnerivaltio on mahdollistava valtio. Se fasilitoi ja tarjoaa maksimitilan ja -mahdollisuuden siviiliyhteiskunnalle luoda tavaroita ja palveluja yhteisten tarpeiden tyydyttämiseksi.Se on valtio jonka pääsuuntautuminen on yhteisen hyvän edistäminen, ei yksityisen hyödyn. Ja vastoin ideaa siitä, että kansalainen on julkisten palvelujen passiivinen vastaanottaja, Partnerivaltio vaatii uudenlaista tuottavan kansalaisuuden käsitettä. Kansalaisuus verbinä, ei substantiivina.

Se mitä vaaditaan on generatiivinen demokratia — demokratia joka uudelleenluodaan jatkuvasti jokapäiväisten mekanismien ja päätösten kautta jotka menevät syvälle tavaroiden ja palvelujen suunnitteluun, tuotantoon, monitorointiin ja arviointiin, joita kansalainen tarvitsee elämänsä rakentamiseen ja todellisen siviilielämän elämiseen. Tätä varten sosiaalisen talouden järjestäytymismallit — osuustoiminnallinen, vastavuoroinen ja demokraattinen suhteiden ja päätösten järjestäminen — ovat prototyyppeja uudelle poliittiselle taloudelle.

Kreikalla ei ole, kuten ei muillakaan velkaantuneilla valtioilla, muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla uusia lähestymistapoja ratkaistakeseen sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset ongelmansa. Makrotasolla hallituksen täytyy tehdä kaikkensa vastatakseen kysymyksiin velan uudelleenjärjestelystä, kauppasuhteista ja vientipolitiikasta, pääoman verottamisesta ja humanitaariseen kriisiin vastaamisesta.

Sosiaalinen talous voi auttaa.

Mutta se ei voi olla elpymisen moottori itsessään. Se tarivtsee hallituksen tukea joka ymmärtää sen vahvuudet — ja rajoitteet. Vaara tässä on, että väärät sosiaalisen talouden odotukset saavat valmistelevat pettymystä ja epäonnistumista.

Aikaisemmin epärealistiset odotukset, jotka syntyivät tietämättömyydestä siitä miten sosiaalisen talouden organisaatiot toimivat ja mitä tarkoituksia varten, ovat tarjonneet ammuksia niille jotka haluavat kritisoida osuuskuntien ”tehottomuutta” ja ”utopistisuutta” kun ne epäonnistuvat tekemään sitä mitä niiden ei ollut koskaan tarkoituskaan tehdä. (Kätevästi ne jättävät huomiotta seikan, että osuuskuntien suhteellinen eloonjääntiaste on tuplasti niin iso kuin yksityisillä yrityksillä.)

Se, mitä sosiaalinen talous tarjoaa, on ideoita, metodeja ja malleja joilla vaihtoehtoinen paradigma voidaan saada rakennetuksi. Sosiaalinen talous on uuden poliittisen talouden kokeilualusta, ja sen organisaatiot ovat sosiaaliset tuntosarvet mahdollisesta humaanimmasta tulevaisuudesta. Tänä päivänä tämä ennuste toisesta paradigmasta on ehkä kaikkein tärkein kontribuutio, jonka sosiaalinen talous voi tehdä Kreikassa ja muualla.

Sosiaalisen ja solidaarisen talouden instituutioiden rakentaminen on olennaisen tärkeää. Tämä on totta huolimatta siitä onnistuvatko uudet hallitukset neuvottelemaan velkoja uusiksi, ja erityisesti silloin jos ne eivät onnistu.

On vakavia epäilyjä niistä muutoksista, joita Kreikan tulee saada aikaan kohti humaanimpaa ja sosiaalisesti vastuullisempaa taloustiedettä, voidaanko niitä kehittää nykymuotoisessa Euroopassa. Ideologiset ja institutionaaliset neoliberalismin dogmat tukahduttavat kaikki reformimahdollisuudet.

Siitä huolimatta Kreikka voi oppia niistä useista muiden maiden kokemuksista joissa sosiaalinen talous on näytellyt tärkeää osaa talouden ja yhteiskunnan kehityksessä — erityisesti kriisin aikana. Kreikka on tulokas tällä alalla, mutta sillä on etunsa. Kreikka voi oppia muiden kokemuksista.

Emilia Romagnan alueella Italiassa osuustoiminnan ja keskinäisen avunannon periaatteet ovat syy sille miksi pienet ja keskisuuret yritkset ovat alkaneet kukoistaa globaaleilla markkinoilla. Se on yksi kymmenen kärjessä olevista talousalueista Euroopassa. Italian 40 tuhatta yhteiskunnallista osuuskuntaa ovat onnistuneet keksimään uudelleen ja laajentamaan hoivaa maassa samalla kun ne työskentelevät läheisessä yhteistyössä kuntien kanssa. Ne työllistävät yli 280 tuhatta ihmistä.

Argentiinassa, vuoden 2001 talouskriisin jälkeen joka oli lähes identtinen sen kanssa mikä Kreikassa on nyt käynnissä, työläiset ottivat haltuun yli 300 hylättyä tehdasta aloittaakseen tuotannon uudestaan. Lähes kaikki ovat edelleen toiminnassa. Koulut, päivähoitolat, klinikat, kirjastot ja yhteisökeskukset otettiin myös haltuun ja niitä pyörittävät ne ihmiset jotka niitä myös käyttävät. Jopa Kuubassa, valtionsosialismin arkketyypissä, hallitus tukee autonomisten osuuskuntien kasvua tuomaan uutta elämää sen maataloussektorille ja stimuloimaan uusien yritysten ja uusien palvelujen kasvua.

Hallituksen reformointi on keskeinen teema tällä liikkeellä. Brasiliassa, Kolumbiassa, Espanjassa, Italiassa ja yhä pitenevässä listassa maita ja kaupunkeja ympäri maailman osallistava budjetointi, jaettu päätöksenteko ja siviilien valvomat budjetit sekä julkiset ohjelmat ovat avainroolissa siinä miten sosiaalinen talous reformoi hallituksien toimintatapaa — joka tekee niistä läpinäkyvämpiä, tilivelvollisempia, demokraattisempia ja responsiivisempia kansalaisten todellisiin tarpeisiin.

Ja tämä on ydinpointti. Sosiaalinen talous on poliittisen talouden malli jossa talousdemokratia asettaa pääoman yhteiskunnan palvelukseen.

Paljon on kirjoitettu velkakriisin synnystä Kreikassa. Jotkut osoittavat halvan rahan saatavuutta ja epäeettisiä lainauskäytäntöjä, jotka seurasivat Kreikan euroalueeseen liittymistä. Jotkut osoittavat valvonnan puutetta ja leväperäisiä sääntöjä. Jotkut osoittavat korruptiota ja julkisten rahojen suurta haaskausta. Kaikki nämä vaikuttivat siihen että Kreikka tuotiin jyrkänteelle. Ja tasan tarkkaan sama kuvio on ollut havaittavissa muissa velkakratioissa — Argentiinassa, Ecuadorissa, Euroopan reunamaissa. Mutta harvat osoittavat perustavanlaatuista demokratian ja julkisen tilivelvollisuuden puutetta, mikä on tehnyt tämän kaiken mahdolliseksi.

Se mitä eniten tarvitaan nykypäivänä on demokratian kulttuurin rakentaminen ja siviili-instituutioiden vahvistaminen, jotka luovat ja laajentavat demokratiaa — politiikassa, yhteiskunnallisessa elämässä, ja ennenkaikkea taloudessa. Tämä on rooli joka valistuneella valtiolla tulisi olla, yhteistyössä kansalaisvallan kanssa. Tämä on herkkä ja vaikea rooli saada osumaan oikein. Mutta se on tasan tarkkaan se miksi sitä niin kiireellisesti tarvitaan. Se on tie eteenpäin joka ei pitkitä menneisyyden huolimattomuutta ja rikkomuksia.

Tämän takia Kreikan herrojen käytänteet, sen orjamainen poliittinen luokka ja sitä tukeneet Euroopan vallat, ovat niin traagisia ja lyhytnäköisiä. Ne tuhoavat juuri ne instituutiot joita kaikkein eniten reformaatiossa ja Kreikan uudistamisessa tarvittaisiin — sen julkiset ja kansalaisinstituutiot. Tämä ei ole sattumaa — ne ovat leikkausten harmillisia miestappioita. Niiden tuho on tasan tarkkaan leikkausten tarkoitus.

Pointti on se, että niitä ei kiinnosta. Julkisten instituutioiden ja kansalaisvallan tuhoaminen sopii eliitille hyvin. Yhteiskunnallisten arvojen tai kansan hyvinvoinnin prioriteetti yli pääoman ei sovi heidän suunnitelmiinsa. Se mikä heidän suunnitelmissaan merkitsee toimii hyvin vain joillekin — ei sinulle tai minulle tai suurimmalle osalle kansasta joka nyt maksaa muiden synneistä.

Nykyhetken länsimaisen kapitalismin tuho, ja sen vapaiden markkinoiden ideologian lyhytnäköisyys on saavuttanut pisteen, jossa sitä ei enää ole mahdollista pelastaa. Kun se on menettänyt kyvyn vapaasti hyväksikäyttää resursseja ja työvoimaa kolmannen maiden siirtokunnista, kun se on kohdannut aasialaisten valtionkapitalismin kasvavan kilpailun, länsimainen kapitalismi njoutuu nyt syömään omat perustuksensa ja palaamaan sen ajan ideoihin ja käytänteisin jonka me luulimme jo olevan kaikkien meidän takana. Kolmas maailma luodaan uudelleen Euroopan sydämeen. Me todistamme kannibalistisen kapitalismin muotoa.

Lyhyen aikavälin liikevoiton janossaan, halvan ja puolustuskyvyttömän työvoiman tarpeessaan, riippuvuudessaan pääsystä käsiksi ehtymättömiin luonnonvaroihin, kansan intressit — ja hallitusten rooli näiden intressien puolustajana — tulee tuhota. Loppujen lopuksi tämä on liberaalin demokratian lopputulosta — prosessi joka, samalla kun se saa aikaan politiikan demokratisaation, se oli haluton sanktioimaan talouden demokratisaatiota.

Lopulta demokratian puute taloudessa tulee aina tuhoamaan demokratian politiikassa. Tämä on liberaalin demokratian — ja modernin ajan — kova oppiläksy.

Nykypäivänä demokraattisten instituutioiden heikentäminen lähestyy loppuaan. Toisinajattelun kriminalisointi ja kokonaisvaltaisen valvonnan käyttöönotto kansallisen turvallisuuden ja anti-terrorismin nimissä ovat olennaisia työkaluja tässä prosessissa. Liikevoittojen hupeneminen markkinataloudessa, julkisen talouden aitaaminen, haltuunotto ja kolonisaatio ovat loogisia seuraavia askeleita. Hallitukset, pääoman palkollisina, ovat muuttuneet rengeiksi tässä prosessissa.

Mikäli tätä kehitystä ei pysäytetä, luonnolliset, sosiaaliset ja poliittiset kapitalismin perustukset tulevat itse kulutetuiksi. Ja toisin kuin mitä jotkut haluaisivat uskoa, se mitä sen tuhosta seuraa, inhimillisen vaihtoehdon puuttuessa, voi olla paljon pahempaa. Kiitos siitä, että on jo olemassa malleja ja ideoita osuustoiminnalliselle poliittiselle taloudelle jossa pääoma palvelee yhteistä hyvää eikä toisinpäin.

Liikkeiden on tullut aika lähentyä ja yhdistyä yhteisen polittisen talouden agendan alle kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Sellaisen liikkeen dynamiikka on jo alkanut Syrizan nousun myötä, Podemoksen menestyksen myötä, Portugalin, Italian, Irlannin ja jopa Saksan kasvavien vastarintaliikkeiden myötä. Leikkaukset ruokkivat uudenlaista radikalismia. Leikkaukset, ja antisosiaalinen ideologia joka niitä ajaa, tarkoittavat sekä deokraattisten instituutioiden ja kansalaiselämän tuhoa — demokratian sellaisena kuin me sen tunnemme — että paljon mahdollisesti myös kapitalismin itsensä tuhoa.

Mitä radikalismimme tarvii on sekä visio uudelle poliittiselle taloudelle, että poliittisen liikkeen joka sen toteuttaa. Poliittisen talouden, joka kykenee palvelemaan kansaa ja yhteisöjä liikevoiton sijaan, lisäksi kansalaisvallan nousu on tarpeellista itse kapitalismin pelastamiseksi. Tämä on omituinen aikamme ironia.

Haluaisin lopettaa puheeni mietiskelemällä demokratian syntyperää.

Kaikki tietävät, että demokratian keksi kreikkalaiset antiikin Ateenassa. Mutta kaikki eivät tiedä demokratian suhdetta velan alkuperään. 600-luvulla e.Kr. velkaorjuudesta oli tullut monien köyhien ateenalaisten tila, jotka joutuivat käyttämään omaa itseään takauksena luotolle jota he tarvitsivat selvitäkseen ja tehdäkseen töitä pienillä maatiloilla. Nämä maksamattomat velat olivat rikkaiden maanomistajien sekä Ateenaa hallinneen oligarkian omistamia. Ajan kuluessa, kykenemättömänä maksamaan velkojaan, monet pienviljelijät muuttuivat velkaorjiksi kun olivat myyneet itsensä ja lapsensa orjuuteen.

Mutta sitten kansa nousi vastarintaan. Sarja velallisten kapinoita Ateenassa uhkasi kaupunkia vallankumouksella. Peläten rikkauksien ja valtansa puolesta oligarkit nimittivät Solonin kehittämän uuden perustuslain kaupungille. Solon oli aristokraatti. Mutta hän yllätti heidät. Ensiksi hän kumosi kaikki velat ja lopetti käytännön jossa ihmiset voivat tehdä itsestään orjia muille. Sitten hän antoi poliittiset oikeudet kaikkein köyhimmille Ateenan kansalaisille. Tämä oli demokratian alku.

Jotkut asiat eivät muutu. Pienen vähemmistön valta orjuuttaa enemmistö luoton hallinnalla, luomalla maksamattomia velkoja ja poliittisen vallan monopolisoinnilla on jatkuva oligarkian ja plutokratian kaava.

Tämä oli totta antiikin Ateenassa 6. vuosisadalla e.Kr. ja se on totta tänään. Ja aivan kuin oli antiikin Kreikassa, se mitä tarvitaan demokratian uudestisyntymiseen tänään on uudenlainen velallisten kapina.

Tämä on se mitä tapahtuu Kreikassa tänään oligarkkeja vastaan, sekä kotona, hallituksien kokoushuoneissa ja ulkomaisissa pääoman keskuksissa istuvia plutokraatteja vastaan.

Velallisten kapina ja demokratian nousu antiikin Kreikassa levisi ja muuttui uudenlaisen poliittisen käsitteen perustaksi, jossa kansa merkitsi enemmän kuin raha. Kansalaisvalta muuttui poliittisen vallan perustaksi.

Ehkäpä sama voi tapahtua nykypäivänä.

Osan 2 kuva: Sara Semelka

Civil Economy and the Partner State was originally published on CommonsTransition.org

from WordPress http://ift.tt/2qpIN4R via IFTTT

#kapitalismi #kapitalismikritiikki #talous #talouspolitiikka #Finnish #solidaarisuustalous #jakamista

0 notes

kapitaali · 8 years

Text

Virtaustieteen mukaan äärimmäinen eriarvoisuus aiheuttaa systeemin romahtamisen

Kirjoittanut Sally Goerner

Oxfam Internationalin tutkimuksen mukaan vuonna 2010 388 kaikkein rikkainta ihmistä omistivat yhtä paljon vaurautta kuin puolet köyhimmistä maailman ihmisistä — 3,6 miljardia ihmistä. Vuoteen 2014 mennessä tämä numero oli kutistunut 85 ihmiseen. Oxfam väittää että, mikäli trendi jatkuu, vuoden 2016 kaikkein rikkain 1% omistaa enemmän kuin kaikki muut ihmist yhteensä. Samaan aikaan, Oxfamin mukaan, äärimmäisen vauraat ovat myös äärimmäisen tehokkaita välttelemään veroja, ja nyt he piilottelevat arviolta $7,6 triljoonaa offshore-veroparatiiseissa.[3]

Miksi meidän tulisi kiinnostua niin suuresta taloudellisesta eriarvoisuudesta? [4] Eikö se ole luonnollista? Virtauksen tiede sanoo: kyllä, jotkut eriarvoisuuden määrät ovat luonnollisia, mutta äärimmäinen eriarvoisuus rikkoo kahta systeemin terveyden ydinperiaatetta: kiertoa ja tasapainoa.

Kierto esittää kaikkien virtausjärjestelmien elinvoimaa, olivatpa ne talouksia, ekosysteemeitä tai eläviä organismeja. Elävissä organismeissa huono verenkierto aiheuttaa nekrooseja jotka voivat tappaa. Biosfäärissä huono hiilen, hapen, typen jne. kierto kuristaa elämää ja voi aiheuttaa jokaisen elävän olennon romahtamisen bakteerista biosfääriin. Samalla tavoin huono rahan, hyödykkeiden, resurssien ja palveluiden kierto johtaa samanlaiseen ekonomiseen nekroosiin — ison osan talouden kudoksen kuolemaan joka lopulta kaivaa maata koko talouden terveyden jalkojen alta kokonaisuutena.

Virtausjärjestelmissä tasapaino ei ole ainoastaan kiva tila jossa olla, se on joukko toisiaan tukevia seikkoja — kuten suuret ja pienet; tehokkuus ja resilienssi; joustavuus ja rajoitteet — joiden optimaalinen tasapaino on kriittistä skaalojen yli ylläpidettävän kierron ylläpitämiseksi. Esimerkiksi, tuttu puurakenne joka on keuhkoissa, puissa, verenkierrossa, jokien suistoilla ja pankkijärjestelmässä (kuva 1) yhdistää geometrisesti samassa suhteessa pari isoa, muutaman muun keskikokoisen ja erittäin monta pienikokoista olentoa. Tämä järjestely, jota matemaatikot kutsuvat fraktaaliksi, on äärimmäisen tavallinen koska sen erityinen tasapaino pienten, keskisuurten ja suurten välillä auttaa optimoimaan kierron eri kokonaisuuden tasojen välillä. Aivan kuten monta suurta eläintä ja liian vähän pieniä eläimiä luo epätasapainoisen ekosysteemin, niin myös rahoitusjärjestelmässä liian monta suurta pankkia ja liian vähän pieniä pankkeja pyrkii kohti huonoa kiertoa, huonoa terveyttä ja korkeaa epätasapainoa.

Dokumenttielokuvassaan Inequality for All, Robert Reich käyttää hyveellisiä syklejä selventämään sitä miten robusti rahankierto palvelee systeemistä terveydentilaa. Hyveellisissä kierroissa jokainen rahan liikkeen askel tekee asioista paremman. Esimerkiksi, kun palkat nousevat, työntekijöillä on enemmän rahaa ostaa asioita, joka kasvattaa kysyntää, laajentaa taloutta, piristää palkkaamista ja parantaa verotuloja. Teoriassa hallitus voisi näin käyttää enemmän rahaa koulutukseen joka kasvattaa työntekijöiden osaamista, tuottavuutta ja mahdollisesti palkkoja. Tämä stimuloi yhä enemmän kiertoa, joka aloittaa uuden hyveellisen syklin. Virtaustermein, kaikki tämä esittää rakentavaa virtausta, sellaista joka kehittää inhimillistä ja verkoston pääomaa ja parantaa kaikkien hyvinvointia.

Tottakai taloudet kokevat myös noidankehiä, joissa heikko kierto saa kaiken menemään alas — palkat tippuvat, kulutus, kysyntä, palkkaus, verotulot, hallituksen investoinnit jne. Nämä kaikki ovat tuhoisia virtauksia, sellaisia jotka rapauttavat systeemin terveyttä.

Sekä hyveellinen sykli että noidankehä ovat tapahtuneet eri talouksissa eri aikoina ja eri taloudellisten teorioiden sekä poliittisten paineiden alla. Mutta, viimeisen 30 vuoden ajan globaali talous yleisesti ja erityisesti Amerikan talous ovat todistaneet omituista kuviota jossa vauraus kukoistaa toimitusjohtajille ja Wall Streetin spekulaattoreille, samalla kun muu talous — erityisesti työläiset, keskiluokka ja pienyritykset — ovat käyneet läpi erityisen noidankehän. Tuottavuus on kasvanut massiivisesti, mutta palkat ovat stagnoituneet. Kulutus on pysynyt varsin korkeana koska, ylläpitääkseen elintasoa, työssäkävijöillä on: 1) lisätunteja, usein ihmisillä on kaksi tai jopa kolme työpaikkaa henkeä täysillä; ja 2) lisääntynyt kotitalouden velkaantuneisuus. Eriarvoisuus on raketoinut koska efektiivinen veroaste rikkaimmalla osalla on pudonnut (huolimatta osittaisesta tilanteen kääntymisestä Obaman alla)m vaikka heidän tulonsa ja voittonsa ovat kasvaneet huomattavasti.

Meidän tulisi huolehtia tämän tyyppisestä eriarvoisuudesta koska historia kertoo että liian suuri vaurauden keskittyminen huipulle, sekä liian paljon stagnaatiota muualla indikoivat talouden olevan lähellä romahdusta. Esimerkiksi Reich näyttää (kuva 1a&b), molemmat romahdukset vuosina 1928 sekä 2007 seurasivat sarjaa huippuja joissa rikkain 1% omistaa 25% maan kaikesta vauraudesta.

Kuvio. 3a tulonjaon osuus USA:n rikkaimmalla 1% (Reich, 2013) & 3b Reich notes that the two peaks look like a suspension bridge, with highs followed by precipitous drops. (Original Source: Piketty & Saez, 2003)

Mikä kattaa suurimman osan tästä omituisesta huipulla kasvavan vaurauden sekoituksesta kaikkialla? Jos pannaan nyt sivuun vertaukset vuoteen 1929 hetkeksi, yleisimmät selitykset nykypäivän tilanteeseen kuuluvat: teknologian nousu joka tekee monista työpaikoista turhia; globalisaatio joka asettaa käsittämättömät paineet yrityksille laskea palkkoja ja ulkoistaa työpaikkoja kilpailemaan matalapalkkaisia työntekijöitä vastaan ympäri maailman.

Mutta, vaikka teknologia ja globalisaatio ovat selkeästi luomassa transformatiivisia paineita, kumpikaan näistä tekijöistä ei täysin selitä nykyistä tilannettamme. Kyllä, teknologia tekee monista työpaikoista turhia, mutta se luo myös uusia työpaikkoja. Kuitenkin siellä missä Saksan, Etelä-Korean ja Norjan hallitukset investoivat kouluttamaan työvoimaansa täyttämään nuo uudet työpaikat, Amerikan hallitus on leikannut koulutuksesta jo vuosikymmeniä. Samanlainen ajatus pätee globalisaatioon. Kyllä, korkean volyymin teollisuus — eli kilpailu kasvokkain massatuotetuiden, samanlaisten tuotteiden hinnoista — johtaa romahdukseen; se on tiedetty jo pitkän aikaa. Mutta kirjassaan The Work of Nations, Robert Reich huomauttaa myös että yritykset jotka kukoistavat globalisaation ja teknologian kautta ovat niitä jotka tavoittelevat jotain mitä hän kutsuu korkean arvon kapitalismiksi, korkealaatuiset tuote- ja palvelukustomoinnit joita ei voida kopioida halvalla massatuotetuiksi tuotteiksi maailman halvoissa paikoissa.

Joten vaikka globalisaation ja teknologian vaikutukset ovat perustavanlaatuisia, todellinen eriarvoisuuden selitys sijaitsee pääosin taloudellisessa uskomuksessa siitä, että, tahallaan tai ei, se palvelee vaurauden keskittymistä huipulle keräämällä sitä kaikkialta muualta. Tämä uskomus tunnetaan nimillä neoliberalismi, Reaganomics, Chicagon koulukunta, ja trickle-down economics. Se on helposti tunnistettavissa sen keskeisistä ideoista: deregulaatio; yksityistäminen; verojen leikkaaminen rikkaille; ympäristön suojelun leikkaaminen; liittojen eliminointi; ja kansalta leikkaaminen. Idea oli että markkinavoimien vapauttaminen saisi aikaan nousukauden joka kohottaisi kaikkia, mutta ainoat jotka oikeasti nousivat oli rikkain .01%. Samaan aikaan epävakaus on kasvanut.

Tämän uskomusjärjestelmän vaikutus Amerikan taloudelle ja sen kapasiteetille on nähtävissä Amerikan koulutusjärjestelmässä. Trickle-down -teoriat keskittyvät kaikki verojen leikkaamiseen vaurauille, mikä tarkoittaa vähemmän rahaa julkiseen koulutukseen, enemmän nuoria joita kuormittaa opiskelun velkataakka, ja vähemmän amerikkalaisia työntekijöitä jotka voivat täyttää uudet hightech-työpaikat.

Ollaksemme reiluja tämä prosessi ei liity pelkästään ahneuteen. Suurin osa ihmisistä jotka tähän taloudelliseen hässäkkään osallistuvat eivät tajua sen vaaroja koska he uskovat sitä mitä talouden viisaat ja pyhät ovat heille kertoneet, ja monet saavat leipänsä seuraamalla sen periaatteita. Joten mikä oikeasti saa aikaan sen eriarvoisuuden joka ajaa talouksia romahdukseen? Perusvastaus tulee virtauksen tieteestä: ekonominen nekroosi. Mutta antakaa minun kertoa tarina loppuun.

Institutionaaliset taloustieteilijät puhuvat kahden tyyppisestä talousstrategiasta: välistä vetävästä ja ratkaisuja hakevasta. (Toivottavasti nämä nimet ovat itsestäänselviä.) Useimmat taloudet sisältävät molempia. Mutta välistä vetävät voimat muuttuvat liian voimakkaiksi, ne alkavat käyttää valtaansa talouden sääntöjen peukalointiin omaksi hyväksi. Tämä luo sen mitä tieteilijät luovat positiiviseksi takaisinkytkennäksi, sellaisen jossa ”mitä enemmän sinulla on, sitä enemmän saat”. Monenlaisissa systeemeissä näkee tällaista, tämä takaisinkytkentä luo voimakkaan vetovoiman joka imee reseurrseja ylös, ja imee kuiviin lopun systeemin saaden aikaan nekroosin. Esimerkiksi kemikaalien valuma Meksikonlahteen kiihdyttää levän kasvua. Tämä luo kiihtyvän ”mitä enemmän sinulla on, sitä enemmän saat”-prosessin, jossa massiivinen levän kasvu imee kaiken hapen ympäröivästä alueesta, tappaen kaiken lähistöllä olevan merielämän (kalat, katkaravut jne) ja luo suuria kuolleita alueita.

Neoliberaali taloustiede on saanut aikaan samanlaisen tilanteen sallimalla rikkaiden käyttää rahojaan vetämään välistä yhä lisää rahaa koko taloudesta. Ylirikkaat rikastuvat:

Maksamalla sääntöjen muutoksista — suuret korporaatiobailoutit ja tuet; lobbaus; jne.

Vaarallisen käyttäytymisen rajoitteiden poistaminen — purkamalla erilaisia ympäristöä suojelevia säännöksiä; jättämällä syyttämättä petoksien tekijöitä; Glass-Steagallin purku, jne.

Kansan haavoittuvaisuuden lisääminen — kasvattamalla monopolivoimaa kaventamalla kartellien vastaisia säännöksiä; rajoittamalla kansan kykyä haastaa suurkorporaatioita oikeuteen; rajoittamalla terveydenhuollon kykyä neuvotella lääkkeiden hinnoista; rajoittamalla opintolainojen konkursseja, jne.

Kasvattamalla omaa osuutta — kasvavat toimitusjohtajien palkat sekä Wall Streetin kasinopeli; leikkaamalla omia kuluja — ulkoistamalla kustannuksia, leikkaamalla työntekijöiden palkkoja ja madaltamalla heidän omia verojaan.

Kaikki nämä prosessit auttavat jo valmiiksi rikkaita keskittämään lisää, ja kierrättämään vähemmän. Virtaustermein, täten, vakava eriarvoisuus tarkoittaa systeemiä jolla on: 1) liian paljon keskittymistä ja liian vähän kiertoa; ja 2) epätasapaino rahassa ja vallassa joka todennäköisesti luo yhä lisää välistävetoa, keskittymistä, vastuuttomuutta ja väärinkäyttöä. Tämä prosessi kiihtyy kunnes allaoleva ihmisverosto uupuu ja/tai käynnissä oleva nekroosi saavuttaa romahduspisteen. Kun tämä pisteon saavutettu, yhteiskunnalla on kolme valintaa: oppia, taantua tai romahtaa.

Mitä sitten teemme? Selvästikin meidän tulee parantaa ”ratkaisuhakuista” käyttäytymistämme aloilla liiketoiminnasta ja rahoituksesta politiikkaan ja mediaan. Paljon tästä tapahtuu jo. Sosiaalisesti vastuullisesta liiketoiminnasta vaihtoehtoisiin omistamisen tapoihin, demokraattisiin reformiryhmiin, vaihtoehtomediaan ja uuden talouden liikkeeseen — reformeja nousee kuin sieniä sateella.

Mutta, ratkaisut jotka tarvitsemme ovat usein niiden voimien estämiä joita yritämme voittaa, ja suuren arkipäiväisen piiri-pieni-pyörii -hyörinän haittaamia. Tämän päivän reformeilta myös puuttuu valtaa koska ne tapahtuvat pala palalta miljoonassa eri paikassa ilman paljoakaan ryhmien välistä yhtenäisyyttä.

Mutta miten pääsemme yli näistä esteistä? Virtaustieteellä ei ole tarjota niinkään tiettyä strategiaa vaan enemmänkin voimauttava muutosperspektiivi. Olennaisesti se tarjoaa tehokkaamman tavan ajatella jokapäiväisiä prosessejamme.

Ylläoleva dynamiikkka on hyvin tiedossa; ne ovat perusfysiikkaa kuten painovoiman laki. Niiden soveltaminen nykytalouden debatteihin voi olla äärimmäisen avuliasta koska jälkimmäinen on siirtynyt ideologisiin väittelyihin ilman tieteellistä perustaa.

Me uskomme regeneratiivisen taloustieteen voivan yhdistää viitekehykset jotka yllyttävät moninaisten reformiryhmien kuvan selkiyttämistä siitä mikä tekee yhteiskunnasta terveen. Mutta tämä viitekehys palvelee meitä ainoastaan jos sitä tukee tarkka teoria ja tehokkaat mittarit sekä käytännöt. Tämä eheys on osa sitä mitä Capital Institute ja RARE yrittävät kehittää.

John Fullertonin tutkimus, Regenerative Capitalism, listaa kahdeksan kriittistä periaatetta systeemiselle terveydelle. The Capital Instituten tutkimusryhmä RARE[1] käyttää tieteen edistysaskelia — erityisesti virtausfysiikkaa — luomaan loogisia ja mitattavia selityksiä sille miten nämä periaatteet toimivat tai rikkovat elinvoiman ihmisverkostoissa joista taloudet koostuvat.

Alunperin julkaistu @ Capital Institute.

helmikuun 9. 2017

—

[1] RARE = Research Alliance for Regenerative Economics

[2] The “physics of flow” refers to the study of flow-networks, meaning any system whose existence arises from and depends on the circulation of critical resources and/or information throughout the entirety of their being. Living organisms depend on the circulation of nutrients and oxygen. Ecosystems depend on the circulation of carbon, oxygen, water, etc. Economic systems depend on the circulation of money, information and resources. The physics of flow uses universal principles and patterns of flow to clarify what makes economies healthy over long periods of time. While “living systems” are flow networks, the advantage of using the broader-case principles is that there is no question about whether the results are merely a metaphoric extrapolation from ecosystems.

[3] http://ift.tt/1xZQVWS; http://ift.tt/1My5nxB

[4] 2013 Documentary film, http://ift.tt/UfwKWv

Lähde:

http://ift.tt/2kXVZOL

from WordPress http://ift.tt/2mDdjKP via IFTTT

#kapitalismi #kapitalismikritiikki #talous #talouspolitiikka #Finnish #solidaarisuustalous #jakamista

0 notes