#antti nylén

[garadinervi]

Islaja, Angel Tape, (LP/digi), ACU02, Other Power, 2023

Composed and produced by Merja Kokkonen

Piano played by Midori Hirano Violin played by Eriikka Maalismaa, and it was recorded and produced by Timo Kaukolampi Urvogel and Teresa’s Song co-produced with Erik Knive Skodvin Additional vocals on Oh Divine by Helmi-Julia Nyman and Kristina Bakić Harp played by Lily-Marlene Puusepp Mastered by Juho Luukkainen Original artwork by Merja Kokkonen Photography by Antti Nylén Executive producer & design by Matti Nives

[rennesairanenlove]

Antti Nylén Halun ja epäluulon esseet : proosaa: "Ihmisen tekee mieli taipua toivon kannalle. Sitä paitsi se mitä maapalolle on tapahtunut ja koko ajan tapahtuu ylittää kertakaikkisen ihmisen  ymmärryksen. On hirvittävä ristiriita, että yhden ainoan lajin arkiset toimet ja viattomat unelmat, ahkeruus ja kekseliäisyys, toisaalta ajattelemattomuus ja silkka tyhmyys - siis inhimillisyys, ihmisluonto - ovat kuluneiden kahdensadan vuoden aikana saaneet luonnonjärjestelmän  sijoiltaan ja tuottaneet ongelmia, jotka ovat todella kosmisia, ihmisjärjelle käsittämättömiä, mahdottomia."

[saa-na]

Alfredo Jaar, Dear Markus. Transcript of one of the many billboards, here on left pictures at Kiasma.

Hei Markus,

Oletko koskaan ajatellut missä on maailman keskipiste? Minä olen miettinyt sitä paljon. Olen keksinyt kaksi vastausta. Ensinnäkään mitään keskustaa ei ole. Pariisi, Moskova ja New York ovat pelkkiä paikannimiä, eikä maapallon sydämeen voi matkustaa kuin seikkailukirjoissa. Toisaalta maailman keskipiste on aina siellä, missä joku on ja aistii ja käsittää maailman. Jokainen aistiva ihminen tai eläin on oman maailmansa keskipiste. Kuulemma nukuit kun New Yorkilainen taiteilija näki sinut koulumatkalla. Minä luulen, että hänkin silloin ajatteli näitä mahdottoman yksinkertaisia ajatuksia. Kaipa hän luuli olevansa kaukana maailman keskipisteestä. Antti Nylén, Kirjailija.

Dear Markus,

Have you ever thought about where the center of the world is? I have thought about it a lot. And I've come up with two answers. First, there is no center. Paris, Moscow and New York are just names and you can only travel to the center of the earth in adventure books. Second, the center of the world is wherever someone is and sences the world. Every sencing person or animal is their own center of their own world. I heard you were sleeping when the New York artist saw you on your way to school. I think he was thinking about these incredibly simple things then, too. Perhaps he thought he was far away from the center of the world. Antti Nylén, Author.

[lettttere]

Antti Nylén lukee Baudelairea. #runokuu2019 (paikassa Lavaklubi FNT) https://www.instagram.com/p/B1MeLujBdh8/?igshid=mcsbbs98t72v

[toukokuupariisittarena]

Plat du jour, eli toukokuu ranskalaista kirjallisuutta 28/31

Hiutuvassa valossa

säntää, tanssii, sätkii

vailla mieltä

röyhkeä, mauton Elämä.

Charles Baudelaire: Pahan kukat, Kuolema, CXXIV Päivän päättyessä (alku)

Charles Baudelaire: Pahan kukat (suom. Antti Nylén)

On myönnettävä, että Baudelaire ei löytynyt kirjahyllystä. Tämän kuukauden aikana tuli kuitenkin tarpeelliseksi tutustuttaa itsensä Baudelaireen, joka on toiminut ranskalaisessa kirjallisuudessa merkittävänä vaikuttajana. Tämä on innoittanut niin aikalaisiaan kuin nykyään eläviä taiteilijoita aina Gustave Flaubert’sta Patti Smithiin, Huffington postin mukaan: Smith has also long adored what she calls the “unfailing vision” of the French poet/critic Charles Baudelaire. She sometimes dresses like him and is known to cry out his name during concerts.

Antti Nylénin suomentama (tai tulkitsema kuten kirjassa todetaan) Pahan kukat on Baudelairen pääteos, joka ilmestyi siis alun perin jo vuonna 1861, vain kuusi vuotta ennen Baudelairen kuolemaa 46-vuotiaana.

On helppo ymmärtää miksi juuri kirjailijat ja runoilijat innottuvat tästä. Kieli on todella ilmeikästä, sanavalinnat erittäin värikkäitä ja kuvaavia ja ilmaisu rajua, suoraa ja anteeksi pyytelemätöntä. Osiossa Masennus ja ihanne (outo yhdistelmä), runo LXXXV Kello:

Pimeä ja kaamea, julma jumala – Kello!

Se uhkaa meitä sormellaan ja sanoo: Muista!

Pian työntyy värisevä tuska

kangistuvaan sydämeesi, kuin nuoli maaliin.

Nautinto haihtuu, katoaa kauas

taivaanrantaan kuin keiju

pimentoon kulissin taa.

joka hetki kahmaisee

osansa auvosta, jota

sinulle on järkesi mitalla ammennettu.

 Kolmetuhatta kuusisataa kertaa tunnissa Sekunti

kuiskaa: Muista! – Nopeasti

hyönteisen äänellään Nyt

puhuu: Nimeni on Kauan Sitten, ja koko ajan olen

kupannut sinua

iljettävällä imukärsälläni!

 Remember! Muista, tuhlari! Esto memor!

(Minun metallinen kieleni puhuu kaikkia kieliä)

Kuolevainen houkka! Minuuttien malmista

voit seuloa kultaa.

Älä haaskaa sitä! Muista!

Aika on ahne peluri.

Se ei koskaan huijaa.

Se voittaa aina.

On säädetty niin.

Päivä hiipuu, yö jo valtaa alaa. Muista!

Alati janoisena

kuilu ammottaa.

Vesikellosi valuu tyhjiin,

ja ennen pitkää jumalallinen Sattuma

ja neitsytvaimosi – ylhäinen Hyve,

jopa Katumus (ah, viimeinen oljenkorsi!) – ne kaikki

sanovat samaa:

Kuole, vätys!

Aikasi on ohi!

Entä olenko koskaan ajatellut olevani ”verisuihkukaivo”? En, mutta Baudelaire kuvaa sillä tunnetilaa omaperäisesti ja elävästi:

Pahan kukkia

CXIII Verisuihkukaivo

 Joskus minusta tuntuu kuin vereni virtaisi

hyökyen, rytmikkäin sykäyksin

kuin suihkukaivon vesi. Minä kuulen

sen jatkuvan solinan, mutta kun

tunnustelen itseäni, ei haavaa löydy.

Kirja on toteutettu niin, että alkuperäinen ranskan kielinen teksti on vieressä, joten jos haluaa virkistää kielitaitoaan vähän vaikeammalla oppikirjalla on tästä toki siihenkin.

Suurin osa runoista on sellaisia, että niitä pitää lukea muutamaan kertaan. Teksti on sen verran ”tiheää” tai se tuntuu raskaalta ja ja sitä on jotenkin vaikea hengittää. Ainakin tällaisen amatööri-beaudelaireistin. Muutenkaan tätä fyysisestikin paksua kirjaa ei oikein voi lukaista kerralla vaan se vaatii taukoja ja uudelleen lukemista. Ehkä tätä voisi verrata tujuun punaviiniin, jonka pitää antaa hengittää vähän aikaa ennen kuin se kannattaa juoda. Runous on itselle ollut aina vähän hankala laji. Huomaan miettiväni, että mitä kirjoittaja yrittää sanoa. Runous tuntuu leikiltä, peliltä, arvoitukselta, piilossa on jotain mikä pitäisi tajuta, jotain mitä kirjoittaja ”oikeasti” yrittää sanoa, arvoitus, joka pitäisi osata ratkaista. Lukemisen jälkeen jää epävarma olo, että ymmärsikö nyt sen mitä piti vai ei. Helpotti vähän kun muutamia vuosia sitten Kirjan ja Ruusun päivänä sain haastatella Hannu Mäkelää, joka totesi, ettei runoissa ole mitään piilossa. Ei oikeaa tulkintaa. Runo pitää ottaa sellaisena kuin se on ja se antaa kaikille ihmisille vähän eri asioita riippuen lukijan omasta tilanteesta, kokemushistoriasta jne. Silti huomaan edelleen vähän suorittavani runoutta vaikka pitäisi ilmeisesti rentoutua ja kokea ajattelun sijaan.

Baudelairen Pahan kukat kannattaa lukea jo pelkästään sanavaraston innoittajana vaikka ei muuten tekisi mieli. Sen verran upeata kieli on. Ja Nylén on selvästi nähnyt vaivaa ja onnistunut käännöksessä todella hyvin.

Pariisin kuvia, Aamuhämärä (loppu)

Värisevä aamurusko punavihreässä leningissään

kiskotellen saapui aution Seinen,

ankean Pariisin ylle. Kaupunki

hieroi silmiään ja kohta taas

tarttui työkaluihinsa – vanha uuttera työmies.

Kun kulkee Seinen vartta pitkin Quai des Grands Augustins -katua (ei Seinen puolella) voi törmätä Baudelairen runoon. Ja samalla Hôtel du Quai Voltaireen, jossa Baudelaire on kirjoittanut ja viimeistellyt Pahan kukat -kirjan, huoneessa nro 47. Löytyi sieltä suomalaisiakin tuttuja.

[laevlaev-blog1]

Ystävällisempi Nylén

9.2.2017

Luin Antti Nylénin uudet Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Siihen liittyen pari ajatusta, parin mutkan kautta:

Antti Nylén on muuttanut kirjallisuuden julkisuutta enemmän kuin kukaan kirjoittaja, ainakaan minun tietääkseni ja ainakin minun ikäisteni mielestäni. Vihan ja katkeruuden esseet toivat affirmatiivisen puhetavan jollain tavalla osaksi monen vähemmän keskustelupalstoilla ja vähemmän kirjallisuuden parissa viihtyvien ihmisten arkea. Olin itsekin vaikuttunut tai ainakin neuvoton. Nylénin tai hänen kirjallisen minähahmonsa asema on aina voimakkaasti rajattu väitteillä, jotka lokeroivat ihmisiä erilaisiin ryhmiin. Tuollaista kirjailijaa, joka jakaa tuomiolta kuulostavia teesejä, seuraa perverssillä mielenkiinnolla, varsinkin jos hänestä voi ottaa mallia (ja sitähän nuoret haluaa).

Kun vuonna 2007 ilmestynyttä ensimmäistä esseekokoelmaa lukee nyt, lukija löytää kirjasta varsinaisten väitteiden joukosta mitä hulluimpia juttuja – hulluimpia eli vähän höpsöjä ja jo vanhentuneita. Kirja on loistava ja hyvä ym. (eikä sillä väliä); tarkoitan lähinnä, että kymmenessä se on muuttunut erilaiseksi. Sen estetiikka näkyy hyvin siksi, että se ei tunnu enää ajankohtaiselta. Jotkut kirjassa käsitellyistä aiheista ovat kummallisia, ne tuntuvat valtavilta rakennelmilta: muun muassa Baudelairea ja viattomien kärsimystä käsittelevä teksti tuntuu olevan vanhaa maailmaa, joka on liian yksinkertainen tai monimutkainen, siinä on liian monta liian suurta holvikaarta, tai ehkä tekstien ehdottomuuteen väsyy ajan kanssa. Historiallinen ylivirittyneisyys käy raskaaksi: katolinen teologia, 1800-luku ja Baudelaire ovat suuria aiheita, mutta samassa esseessä mainitut Suvi-Anne Siimes ja Thomas Wallgren tuntuvat raskaammilta, vanhentuneilta, ei vielä reippaasti vanhoilta vaan hieman entisiltä jutuilta. Aika tärvelee tietyt välittömät historialliset ulottuvuudet ainakin herkimmistä teksteistä.

Tosielämän henkilöiden käsittelyn osalta syksyllä 2016 ilmestyneet Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet poikkeavat aiemmista. Nylén ei entiseen tapaan yksilöi ihmisiä nimeämällä heitä, elleivät he ole sellaisia, joista kirjoittaja (tai esseiden kirjoittajaminä) jollain tavalla pitää, TAI elleivät he ole Nylénin itselleen vakiinnuttamia vihollisia. Edeltävien teosten yllättävyys on poissa. Intiimit sävyt nousevat teoksessa pintaan tavalla joka on uusi ja paljon vakiintuneita aiheita kiinnostavampi. Teos on turvallinen ja kotoisa ja, sanonpa senkin, ajaton. Kirjoittaja puhuu muun ohella isoisästään, siskostaan, nuoruudestaan, vähän Firenzen-lomamatkastaan. Se on keskiluokkaista todellisuutta (ei mitään vikaa siinä!). Uudessa teoksessa mainitaan eräs yksityiskohta, jota on minun vaikea unohtaa: kirjoittaja on löytänyt kadulta hirveä esittävän pehmolelun, jonka kirjoittaja on kotipiirinsä kanssa nimennyt Hirvi Hirveläksi. Alkusointuihin ja sympaattisiin juttuihin on vaikea valmistautua. Teoksesta puuttuu se kostavan toivo, joilla kirjoittaja jaksoi vielä nimetä vihollisia kymmenen vuotta sitten. Uusi teos on lempeämpi. Kirjailijaminän läsnäolo on toisenlaista.

Muutamat Kauhun ja ulkopuolisuuden esseistä ovat vanhoja. Gösta Ågrenia ja hyvyyttä käsittelevä teksti on ilmestynyt Nuoressa Voimassa joskus kauan sitten. Samaten Elina Merenmiehen taiteeseen liittyvä essee on painettu Taidehallin näyttelyä varten ehkä vuonna 2011. Vanhojen tekstien paikantamiselle ei ole mitään erityistä syytä; kiinnostavaa on se melankolia, jolla taiteilija tarttuu vanhoihin teksteihin, ikään kuin hän asettaisi ne valoon ja katsoisi, josko ne sittenkin ovat eläisivät kauemmin kuin hiljaisuus niiden ympärillä antaa ymmärtää. Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjaa käsittelevä teksti on kiinnostava lisäys kirjailijan aihevalikoimaan, sillä sen myötä Nylén kävelee maailmaan, josta hän ei (julkisesti) tiedä juuri mitään. Jos elämme informaation aikakautta, tietämättömyys on joko tyhmää tai toiveikasta ja ennen kaikkea dramaattista.

Se affirmatiivinen puhetapa, jota Nylén taitavasti on käyttänyt, puuttuu uudesta kokoelmasta. Kyse voi olla tottumuksesta: nykyään teilaajat teilaa, eikä se yllätä ketään. Niinpä siitä voi yhtä hyvin luopua. Nylénin kirjallinen minähahmo yksi hänen teostensa kiinnostavimmista tasoista, ja tätä kuvaa uusi teos laajentaa.

Lopuksi: näissä epäonnistumisen esseissä (tämä EI ole laadullinen arvio!!!!) viha on huomattu voimattomaksi. Ennemminkin kokoelma tuntuu luopumisen ja huolenpidon kirjalta

Lauri Holma

[rennesairanenlove]

Antti Nylén Vihan ja katkeruuden esseet: "Kääntäminen on hyvin vaikeaa, kuten kaikki tietävät, mutta ei tietenkään mahdotonta, kuten jotkut väittävät. Edes katedraalin rakentaminen ei ole mahdotonta, vaikka niin luulisi."