#elina koskela | Explore Tumblr Posts and Blogs

dame-qui-kuovi · 3 months

Text

FANFIC

Jatkoa aijemmalle "Velvollisuuden tunto"

-Nuoren Koskelan kriisit

-Gay

-Vilho/joku random päästä temmattu kartanon jätkä jolle en antanu nimeä

-?ei varoituksia?

-kirjitus vitheet

------------------------------------

Saiko toista poikaa ajatella sillä tavalla?

Myöhemmin elokuussa Vilho oli yhä useammin kiivennyt ladon ullakolle. Sisällä ei viitsinyt silloin olla, kun Kaarinan asioista puhuttiin. Vilho odotti itse Kaarinan puhuvan niistä hänelle jos halusi. Vilholla ei ollut ikinä tarvetta kiusata pikkusiskoa. Vanhimpana hän enemmänkin näki tehtäväkseen olla turvallinen siskolle.

Vilho oli miettinyt naimisiin meno asiaa. Jos siitä jollekkin sanoisi niin Kaarinalle. Tytöt olivat suvaitsevaisempia. Jos Vilho olisi kaarinalle puhunut.. olisi hän vain puhunut asista siltä kulmalta etteivät tytöt tuntuneet kiinnostan. Ei sanaakaan asian toisesta puolesta jota vilho ei olisi kertonut kellekkään.

..Saiko toista poikaa ajatella sillä tavalla?

Monesti hän yritti ajatella tyttöjä sulkien silmät. Itsetyydytys oli likaista, mutta jos sillä voisi korjata. Ikään kuin totuttaa itsensä oikeisiin asioihin. Mieleen kulki ajatus miehistä. Vilho nojasi päänsä taakse. Nopeasti hän lopetti ja avasi silmänsä. Kurkkua kuristi kun hän tajusi mitä tapahtui. Oli kuvottava olla. Hän ei usein pyydellyt anteeksi. Ei ylipäätään kovin usein rukoillut, mutta nyt se kävi hänen mielessään.

------------------------------

Kartanon poika piirteli sormellaan Vilhon niskaan. He olivat ruokasalissa kahdestaan. Vilho oli kuullut pojasta huhuja kauankin. Hän oli koko talon ainut poika ja kietonut itsensä vain tyttöjen joukkoon turvallisuuden tähden. Hän siis...oli ollut muiden poikien kanssa suhteissa. Pojat olivat päätyneet sinne Vilhon aloitteesta. Vaikkkakaan hän ei ollut tätä suoraan sinne pyytänyt. Tytöt olivat Vilhon halukkuudesta pojalle kertoneet. Niin paikka ja aika sovittiin.

"Jos siis vaan kerran kokeilla haluat. Autan. Mutta ei mitään kokeilujaksoa." Poika katseli Vilhoa tarkastellen.

"Vaan kerran...sekin jo paljon"

"Vastaat siihen vain miten vastaat. tai olet vain, ei väliä. Kunhan sanot jos joku ei sovi tai toivot jotain, okei?"

Hän osasi tehdä Vilhon olon luottavaiseksi. Vilho nyökkäsi. Katse harhaili jo pojan huulten ja silmien välillä.

"Voinko?" Hän varmisti.

Vilho nyökkäsi. Häntä suudeltiin ensin kevyesti. sitten syvemmin. Vilho ei ensin tehnyt mitään. hän tarkkaili itseään kuin sivusta. Sitten häneen iski tarve suudella takaisin. Käsi kietoutui Vilhon olkapään yli ja veti lähemmäs. Sitten Palvelija rikkoi sen hetkeksi. "Vielä?"

"mmm" Vilho nyökkäsi ja mumisi kun ei saanut sanoja. Poika veti häntä takaisin, kun Vilho sainoi. "Odota. voinko aloittaa itse?"

"toki."

Vilho veti hänet puolestaan lähemmäs ja sitten suuteli edellistä syvemmin. Se tuntui hyvältä, vaikka kaikki oli vähän kiusallista.

Poika antoi itsensä Vilholle vielä viideksi minuutiksi. Vilho nousi seisomaan katsellen pöytää. Hiljaisuutta kesti jonkin aikaa. "Oliko siitä apua?" Poika kysyi nousten itsekkin ylös lattialta.

"..Oli"

Matkalla kotiin Vilho oli edelleen omassa kuplassaan. Olo oli onnellisen levoton. Nyt hän ymmärsi jotain. Hän oli ensinnäkin varmempi. Toiseksi se oli nyt tehty. Kun kotitielle kääntyessään kuplan niin vahvoilta vaikuttaneet seinät alkoivat säröillä, yllättyi hän itsestään. Ensimmäistä kertaa hän oli ajatellut aihetta ilman ahdistusta siitä todellisuudesta, ettei sellainen sopinut. Ja nyt kun hän vielä tiesi varmasti mitä halusi. Tiesi hän samoin sen, että nyt häneen kohdistuva viha olisi varma.

...pyistynkö elää loppuelämän niin, ettei vanhemmat tiedä?

Kurkku tuntui, kuin olisi nielaissut jääpuikon. Vilho yskäisi. Jo siitä hän huomasi äänensä tärinän ja heikon vireen. Se teki olon vielä surkeammaksi. Hän hengitteli muutaman kerran syvään ja käveli nopeasti tien loppuun ja sisään eteiseen. Sisällä hän nyökkäsi isälle ja hymyili hennosti silmillään äitelle. Enempää hänestä ei irronnutkaan ennen kuin hänen täytyi paeta näkymättömänä huoneeseensa. Oven sulkeutuessa kyyneleet kohosivat silmiin sekunnissa. hänen oli pakko istua.

Huoneen ovi avattiin. "..Ville?" Äite sanoi ovelta. Nähtyään tilanteen hän laittoi oven rauhallisesti kiinni ja käveli istumaan sängylle Vilhon viereen. Vilho pyyhki silmänsä ja hänen leukansa jännittyi.

"mikä on?"

Vilhon mieli teki heti huutaa. Koko kylälle kuin itselleen, vaikka ei kukaan muu mitään väärää ollut tehnyt. Sekin oli epäselvää oliko hänen oma tekonsa moraaliton.

Äiti jäi istumaan paikalleen, arvioiden omia sanojaan. Hän jatkoi sitten.

"Aina voit minulle kertoa.. ja eihän siitä kauaakaan kun monista asioista täällä itkettiin.. välillä vain toinen ja välillä me molemmat" Äidin sormet siirsivät hiuksia pojan korvan taa. Poika oli edelleen kovin nuori, vaikka se jo vastuuta saikin.

...

"Milloin sinä ja isä menitte naimisiin?"

Elinan kasvoille tuli yllättynyt lempeys.

"4 Vuotta ennen kun saatiin sinut."

"Odotatte minunkin kai menevän naimisiin?" Vilho kysyi hiljaa. Äiti mietti. Hän tunsi, että jotain piti varoa ja vastasi kevyesti.

"Omalla ajallaan sekin.. mitä se meidän odottaminen tekee."

Vilho oli hiljaa. Äidin sormet silittelivät vielä pojan niska hiuksia ja aloitti sitten taas varoen.

"..Liittyykö nämä kysymykset siihen?"

"Tavallaan."

...

"Mitä jos.." ... "Tai siis jos en meniskää naimisii?Pettyisittekö te silloi?"

Elina katseli poikaa. ".. Nii eeikai sitä silloin väkisin kannatakkaan naimisiin mennä. Ja mitä kaikkiin tunteisiin tulee, niin ne kehittyvät sieltä kyllä yleensä ajallaan.. sitten kun jos tapaat sen oikeen tytön.."

Vilho pudisti päätään kyynelten kohotessa silmiin uudestaan. Hän oli jo ehtinyt miettiä miten kaikki voisi olla hyvin, jos ei yksinkertaisesti kukaan tietäisi. Salailuun tottuisi. Kuka ties Vilho itse muuttuisi. Nyt tämä suunnitelma oli jo pilalla. Punniten vaihtoehtoja Vilho ei kuunnellut lainkaan, mitä äiti puhui. Äiti lopetti. Hän asetti kätensä pojan olkapäälle. "Rakas, ei sille ole kiire-"

"suutelin poikaa." Vilho tunnusti äkkiä. Mitä vaan, mikä olisi lopettanut äidin puheen hetkeksi. Äidin käden liike loppui. Ja kun tämä ei sanonut pitkään aikaan mitään poika alkoi hermostuneena ja itkuisena puhua.

"Se oli kerta. Kyl mä tiesin ja tiedän ettei saa tai..."

Poika kääntyi katsomaan äitiään. Elina katseli pojan itkuisia pelokkaita silmiä. Joko poika pelkäsi itseään tai omaa äiteä.

"Sano nyt vaan jotain." Vilho luovutti.

Elina veti pojan halaukseensa.

Hiuksien silittely jatkui.

"Anteeks" Vilho pyysi. Äidin ote ympärillä tiukkeni.

"shhh shh..Et ole tehny mitään väärää."

-------------------------------------------------

Slayed❌

It was fun❌

Elämän ilo❌

Felt cute❌

felt miserable, might delete later✅

#tuntematon sotilas #koskelaongay #koskela #vilho koskela #täällä Pohjantähden alla #Elina Koskela #antakaa kartanon pojalle nimi #kertokaa joku vilholle pridestä ja et se on iha ok

3 notes · View notes

dame-qui-kuovi · 2 months

Text

FANFIC😙😙

Hietala fic🤍🤍

Hietanen menee käymään Koskeloilla.

⚠️homofobia⚠️

-Mamman poika Koskela

-Ei niin isän poika Koskela

-LOVE KAARINA

---------------------------------------------

Eihän se mikään miesystävän esittely ollut, mutta muutakaan ei voinut. Nöyrästi miesten oli leikittävä ystäviä. Jotain sota ystävien ja sielun veljien väliltä. Vilho oli hiljainen ja mietteliäs koko matkan. Hietanen vain iloinen itsensä, vaikka kyllä mies jännittyneeltä vaikutti. Ennen kuin Koskela avasi oven, Hietanen suukotti tämän poskea.

-Sää jännität enemmän ku mää, su vanhemmatha ne o.

-No nimen omaan.

Koskela vastasi. Hietanen hymyili ja Vilho avasi oven. Äiti oli ensimmäisenä vastassa. Tämä syleili poikaansa ja piti vielä käsiään Vilhon hartioilla kun hän siirsi ystävällisen katseensa Hietaseen. Hietanen ojensi tuomansa kukat Elinalle. Elina kätteli Hietasta yllättyneenä.

-Tällasii mää toin. Toivottavast o hyvä värisiä.

-Onhan nämä kauniit! Kiitos. Ihana ajatus.

Kun loput esittelyt oltiin tehty ja Elina oli laittanut kukat vaasiin he istuivat kaikki ruoka pöytään. Akseli kyseli lähinnä käytännön asioista. Aikoiko Hietanen viljeliäksi, armeija, sota, minkälainen perhe ja.. onko omaa tiedossa. Elina kyseli enemmänkin heihin liittyviä kysymyksiä ja Akseli näytti vaivaantuvan siitä. Kysymykset kuulostivat kuin Vilho olisi jonkun tytön mukanaan tuonut.. Juhani ja Kaarina seurasivat keskustelua hiljaisina. Tosin sisko hymyili äidin utelun aiheuttamalle hermostuneisuudelle. Hietanen piti pitkiäkin puheen vuoroja. Siitä Elina ei ollut moksiskaan. Vilho katsoi helpottuneesti miten äite nauroi sydämellisesti Hietasen jutuille.

-Kyl Ville o teihin molempiin tullu, niin kasvoist ku toi nöyrä suamalaine hiljaisuuski.

No nyt kun Hietanen oli liekö koko talossa ikinä puhuttu yhteensä niin paljoa. Akseli katsoi ja kuunteli vuoroin kummastuneena, huvittuneena kuin myös epäillen, tämän uuden optimismia päällisin puolin huokuvan Turkulais miehen nopeaa sepitystä. Hietanen imarteli Elinaa ja Kaarinaa ehkä puoliksi huomaamattaan. Juhani vaikuttui luonnostaan karismaattisen ja hauskan miehen olemuksesta. Sisällään lapsellinen halu tehdä vaikutus jollain tapaa tähän kasvoi, mutta hän sammutti sen kärsivällisesti. Vilho ei alun kuulumisten vaihdon jälkeen avannut suutaan pitkiksi ajoiksi. Välillä hän väkisin joutui kiskomaan katseen Urhosta. Sellaisina hetkinä, kun hän hymyili liian paljon tai silmät olivat jossain muualla kuin kersantin silmissä.

Illalla pedissä Akseli tuijotti kattoa mietteliäänä. Elina tunsi ruokalusta jääneen jännitteen ja varovasti rikkoi hiljaisuuden:

-Se Hietanen on kyllä mukava. Hyväks Vilholle.

-Ai, kuinka nii?

Akseli tuhahti nostaennkulmiaan.

-Hyvä kun löysi sodasta parempaa seuraa.. Siellähän ympäri Suomea erilaista porukkaa... ja sitte ne saksalaiset. Ni hyvä että semmosen ku toi Hietanen vaikutti olevan. Mukava.

-Kyllähä sillä juttua riitti. Mutta Jaa a ku.. Eikö se Hietanenkaan naimisiin aijo? Vilho nyt ei ikinä ole kauheesti tyttöjen peräs oo juossu. Sillä tavalla ujo on ollu aina.

-Pysyvät sitten täällä. Enemmän auttavia käsiähän se vaan on.

Elina huomautti. Akseli nosti kulmiaan.

-"Pysyvät"? Vilho jää auttamaan silloin toki. Kuulostaa ku ne kaks tulis jo samassa kaupassa. Mutta, jos se Hietanen jää tänne norkoilemaan..

Akseli oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten.

-Kauankohan se täällä viihtyy..

Elina huokaisi. Ei jaksaisi tähän aikaan illasta puhua sovittelevasti. Varoa ettei nyt vaan provosoisi Akselia lisää.

-"Se"? Vilho vai Hietanen?

Elina näpäytti takaisin ja käänsi kylkeään. Pitkään aikaan hän ei ollut viitsinyt haastaa mitenkään takaisin, mutta Elina piti tästä Hietasesta ja että Vilho oli tämän löytänyt.. ystäväksi tai miksikä sitten lie. Jokatapauksessa Hietanen oli ansainnut Elinan luottamuksen.

Urho ja Vilho makoilivat sängyllä. Vilhon kasvot olivat haudattuina Hietasen kaulaan painaen pieniä suudelmia herkälle iholle. Urho silitti vilhon hiuksia kun vilho kapusi enemmän tämän päälle jatkaen kaulan suutelemista. Urho päästi hämmentyneen huokaisun. Sormet yhä sotkeutuneena vilhon hiuksiin hän kysyi huvittuneesti kuiskaten.

-No mikäs sul ny o?

-On vaan nii hyvä olla täs.

Urho kurtisti kulmiaan. Ei tässä vaan siitä ollut kyse. Vilho oli muutenkin käyttäytynyt oudosti. Ihan tässä lähelläkin hän oli puoliksi läsnä.

-Et kai sää ny vaan täsä yritä jotenki sitä paikkail, ku et saanut vastattuu siihe mun ehrotuksse? En mää siitä ol sul vihaine.

Vilho nosti päänsä katsoakseen Urhoa.

-Niin se tila? Kyllä mä tiedän, ettet sä siitä mulle oo vihoissas.

-No mik sul si o?

-Pitääkö mulla olla tässä joku syy?

-Ei, ei pirä. Joku sul silt o. Kerro.

Vilho huokaisi. Ei ehkä mikään romanttisin aloituis katkaista alkava kina tällä. Hän etsi lattialla olevista vaatteistaan housuja. Niiden taskusta hän piilotti nyrkkiinsä jotain. Hän loi taas katseensa Urhoon ja näytti tälle kaksi kahta sormusta. Hän aloitti vähän takkuillen.

-Eihän se virallista ikinä voi olla.. Mut, et jos sä silti haluaisit tätä sormessas kantaa?

Urho katsoi Vilhoa suu raollaan. Vilho Koskela kosimassa? Vilho Koskela kosimassa häntä? Hietasen ilme taittui kevyeeseen epäuskoiseen hymyyn. Ei tämä ihan sitä mielikuvaa vastannut ihanteellisesta kosinnasta. Täydellistä se tuntui silti olevan. Saatanan hämäläis poika minkä teki.

-Vilho..? Haluan. Mut enhän mää voi sitä tääl pitää. Tulen tänne sun vanhemmil "poikamiehenä" ja yhtäkkiä kui mies vaan kihlois. Yhres yös.

-Ei täällä. Mutta kyllähän sitä omalla tilalla voi.

Vilho vastasi hermostuneena naurahtaen. Hän piteli edelleen sormusta tiukasti sormenpäillään, vaikka Urho oli jo tavallaan vastannut myöntävästi.

-Siis sää tarkotat et..?

-Mä haluan hommata sen tilan sun kanssas.

-Mää haluan pitää tota sormust sit siel kaikke aikka.

Urho sovitti omaansa vasempaan nimettömään. Se sopi siihen täydellisesti. Pitkän aikaa he suutelivat ja kietoutuvat loputtomasti toisiaan lähemmäs. Aurinko vain puuttui siunaamasta tämän heille.

...

Aamulla Hietanen syleili Koskelaa ja suuteli tämän otsaa samalla silitellen Vilhonsa hiuksia. Koskela mumisi jotain unisena

-Mitä kulta?

Vilho hymyili tyytyväisenä Hietasen kutsuessa häntä sillä nimellä. Hän kuiskasi uudestaan.

-Mä rakastan sua.

Hietanen kuiskasi rakastavansa takaisin ja veti koskelan ylemmäs syliinsä. Koskela oli jo nousemassa ylös, mutta Hietanen kietoi käsiään tämän vyötärölle.

-Ei viel jookko.. täs o ni hyvä

-Olis se sinunki jo aika..

Ville veti urhon ylös istumaan, kun oli itse saanut irroitaudittua. Koskela puki ja hietanen katseli häntä lämpimästi.

Tämä luutnantti näytti hyvältä siviilivaatteissaan. Tavallisissa housuissa ja luonnon valkoisessa paidassa. Kun Ville meni peilin eteen napittamaan paitaansa Urho käveli tämän taa ja kietoi käsiään tämän vyötärölle ja hautasi kasvojaan pestyyn paitaan.

-Mitäs se sinä teet?

Ville kysyi huvittuneena. Urho ei vastannut. Hän nautti vain miesystävänsä tuoksusta ja kehosta. Oli vapauttavaa saada herätä vihdoin kahdestaan samasta huoneesta ja koskea edes pienessä yksityisyydessä. Koskela antoi Hietasen olla siinä ja jatkoi paitansa napittamista. Hän harjasi hiuksensa nopeasti sormillaan. Hietanen katseli myös peiliä leuka nojaten luutnantin olkaan.

-Sää näytät hyvält.

Koskelan silmiin nousi se hänelle ominainen sisäinen hymy. Hietanen työnsi Koskelan hellästi, mutta leikkisästi vasten peilipöytää ja laittoi kädet tämän molemmin puolin. Koskela nosti kulmiaan pöydän ja miehen välissä ja sanoi:

-Ai, sä oot tänään tällai?

Urho oli hyväilemässä Vilhon reittä, kun molemmat kuulivat jokun kävelevän huoneen ovea päin. He irroittautuivat toisistaan samalla sekunnilla. Elina koputti oveen ja Vilho vastasi pöydän luota, kun Urho oli ehtinyt takaisin sängyn luo. Elina avasi oven.

-Vilho, Autat sä isääs tänään niitten laatikoiden kaa? Kun saatii niitä uusia astioita ja sitten se sohva Kaarinalle.

-Kyllähän mä, joko se Aulis ne sitten toi?

-Toi jo tunti sitte. Isäs tahto tehä aamusta, kun ei ole vielä niin kuuma.

Hietanen kohotti kulmiaan vähän.

-Kyl tottakai määki auta jos tarvi. Viel jos mää tääl pidempää oon, ni kylhä mää töit tääl sit teen.

----

Laatikot nostettiin autosta ensin maahan. Aulis olisi sanojensa mukaan itse auttanut, mutta kuulemma polvesta se jäi. Aulis istui Kaarinan kanssa rapusilla katsomassa muiden aherrusta. Ensimmäisenä he kantoivat talliin sohvan. Akseli ei aluksi kunnian vuoksi suostunut luopumaan kanto tehtävästä. Varsinkaan kun työn olisi hoitanut Hietanen. Vuosi vuodelta Akselin sinnikkyys ja kovapäisyys kävi lähemmäs Jussille ominaista ollutta vastaan väittöä. Vilho vaivaantui koko säädöstä ja kireästi pyytäen toisti:

-Ei sun tartte, ku meitä on tässä jo kaks. Taitat selkäs..

-No eihä se nyt yhdestä sohvasta miksikää pahennu.

-Parane ei ainakaan. Anna nyt me kannetaan.

-.. Kannatte sitten. Asettelette niin, ettei ole tiellä. Kai mä oven saan vielä ite avata?

-Avaa, avaa.

He kantoivat sohvan talliin ja peittivät pressulla. Sitten he hakivat astia laatikot. Akseli istui auton lavalla.

-Miksi ne tänne piti jo tuoda. Eihän nuo pääse sinne omaan kotiinsa vielä vasta ku syksyllä.

Hietanen nosti laatikon syliinsä ja vastasi hyväntahtoisesti kaikille osapuolille.

-Nuari pari ne ovat. Intoa se vaa o.

Mistä se Hietanen tiesi yhtään mitään nuoresta rakkaudesta ... Akseli kuitenkin lopetti puheensa. He kantoivat ensimmäiset laatikkonsa talliin ja palasivat hakemaan toisen viimeisen puolen.

-Nämä vaan tästä. Me voidaanki Hietasen kans putsata hevoselta talli ja antaa heinät samalla.

Kaksikko kantoi laatikot talliin. Kun Vilho sai laskettua astiat maahan, Urho veti tämän kulmaan pois oven edestä ja suuteli huulille.

-Täytyy ihan palkit hyväst tyäst.

-Kantamisesta vai isän kuuntelemisesta?

-Molemmist. Vaikka taitaa jälkimmäine ol se vaikeampi.

Vilho hymyili kun Urhon kädet kietoutuivat hellästi ympärille. Tässä tulee kohta läheisriippuvaiseksi.

-Mä ajattelin, että voisin hyvin äitelle kertoa meistä. Se kun jo tietää, että pidän miehistä.

-Kaikest? Suhre.. Kihlat... Meirän tuleva oma tila...

-Mm.. Kaikesta

Vilho suukotti Urhoa vielä kerran hellästi pitkään. Sormet tutkivat samaa leukalinjaa kuin aina ennen. Kerta toisensa jälkeen ne viihtyvät silti matkallaan yhtä hyvin tai vielä paremmin.

Ovi narahti ja kaksikko irroittautui toisistaan. Molemmat käsittävät heti, ettei asiaa voisi selittää muulla kuin totuudella. Akseli seisoi ovella hetken tyrmistyneenä heinä kassi laskettuna maahan. Mies imaisi nopeasti kasvojensa tunteet takaisin sisäänsä. Ei niille oltu annettu lupaa näyttäytyä. Ilmeetön isä hätäännytti Vilhon mielen. Hietanen ajatteli, ettei tulevaan keskusteluun puuttuisi muuta kuin ehkä puolustaakseen. Sen tarpeesta, kun ei kukaan tallissa vielä tiennyt. Akseli kävi kohtausta päässään neuvvottomana. Yskäisten Vilho aloitti.

-Isä..

-jaha.. Eiköhän se nyt ole sitten selvä, mikä sua sinne kasarmille veti.

Akseli sanoi yhä ilmeettömänä. Pettynyt sävy isän äänessä ei tuottanut yllätystä Vilholle. Vilho tunsi samalla alentuvansa takaisin 15 vuotiaan arvoon.

-Sä .. vissiin kans kuulit mitä me puhuttiin?

-Näin ja kuulin oikein hyvi. Liiankin.. Mä olenki jo miettiny, miten ei sulle muijaa kuulu nii mistään. Eihän se saatana ihme enää ole. Ihan kihlatki jo. Ja äites on tiennyt koko ajan.. Mistä lähtien?

Akselin ääni korottui. Vilho oikaisi vähän ryhtiään. Kiusaantumistaan pois karistellen poika vastasi.

-Samana kesänä ku ripiltä pääsin. En mä sitä suunnirellu kertoa silloinkaa... Älä sä nyt äitelle ole vihanen ainakaan. Eihän se mitään ole tehny. Piti omana tietonaan niiku pyysin.

Akseli pudisti pätään hitaasti. Ääni vapahtaen tämä jatkoi:

-Ripiltä. Sieltä asti sä olet.. sä... Ei saatana!

Kaarina ja Aulis kuulivat riitelyn rappusille. Sanoista he eivät saaneet selvää niin, että riidan aihe olisi selvinnyt. Muutaman kolahduksen ja kiroamisen jälkeen isä käveli ulos tallista Vilho perässä. Ensimmäistä kertaa Kaarina näki vaiteliaan veljensä sillä tapaa kiihtyneenä.

-Huuda minulle. siitä vaan. Saisit oikeen kunnolla purkaa vihaa. Mutta älä Äiteä tai Urhoa siihen sotke. Kerran ku minä olen taas se ongelma!

-Mistähän lähtien se on muitten päätös ollu kenenkä kanssa minulla ongelma on! Pitäis se nyt saatana ymmärtää, mikä tässä hiertää.. Poika pelehtii kersanttinsa kanssa. Vaimo tietäny teitin touhuista vuosia!

-Mitä helvetin väliä sillä on? Saanu sut vihdoin ylpeäks miten oon sodat käyny. Tämäkö sen nyt romuttaa? Alkujaanki olisi ollu mukava, jos pelkkä poikanas olo olis tehny susta ylpeän.

Kaarina tuijotti toimettomana. Jos ne rupeavat ottamaan kohta yhteen... Olihan Hietanen ja Aulis jotka auttaa. Juhani missä lie. Elina juoksi ovelle kuivaten käsiään. Akseli oli törmätä häneen. Elina kysyi huolestuneena.

-Mitä te huudatte täällä?

-Eiköhän meidänki pitäis puhua.

Akseli sanoi kylmästi. Elina katsoi kulmat kurtussa Vilhoa, joka sanattomasti kertoi, mistä oli kyse.

-Mennäänpä sisälle puhumaan. Noni. Sisälle. Kerrataan oikeen kunnolla, tämä teidän salaisuus.

Akseli ja Elina menivät sisälle. Vilho katsoi vanhempiaan ja veti sormillaan hiuksensa kerran läpi. Hietanen laittoi kätensä tämän olalle. Kaarina ja Aulis olivat kyllä riidan aiheen huudosta napanneet. Aulis seisoskeli kevyt hymy kasvoillaan. Sehän eskaloitui. Yrittäen vähän vakavoitua hän kysäisi:

-No mistäs siinä oli kyse?

-Se ei taida kuulua sinulle.

Vilho töksäytti ja vilkaisi Kaarinaa. Turha tästä nyt tehdä enempää vaikeaa. Huokaisten hän kokosi hermojaan.

-Niin.. jos voisin Kaarinalle puhua rauhassa.

Aulis vilkaisi Kaarinaa, joka katsoi häntä takaisin totisena. Sitten Aulis katsoi Vilhoon ja Hietaseen ottaen jo hitaita askelia.

-Jutelkaa nyt toki.

Vilho nyökkäsi vaivaantuneena. Urho kysyi pitikö hänenkin mennä.

-Kyllä sinä voit jäädä.

-Eei. Kyl mää annan teil rauhaa puhu iha kadehtas.

Miehet hymyilivät hellästi toisilleen ja Urho lähti myös. Vilho kääntyi katsomaan siskoaan ja pyysi jos istutaisiin alas.

...

Elina istui sängyllä kuin syytettynä oikeudessa. Ilman asianajajaa ja pelkkä syyttäjä vastassa.

-Sain ne kiinni tallista. Siellä ne oli... lääppimässä toisiaa. Menneet oikeen Kihloihin.. Ja oma tila. Siinä samalla mä kuulin, miten Vilho oli jo sulle kertonu touhuistaan.. Rippikesänäkö se nyt sitten oli.

-Oli.

Akseli kurtisti kulmiaan. Siinä se. Antaa pojan sekaantua moiseen. Ainiin. Ja sen Hietasen piti olla hyvää seuraa pojalle.

-"oli." Eikö muuta?

-Ihana kuulla että jompikumpi kosi. Vaikka mukavempi se olis ollu, jos Vilho olis itte päässy kertomaan. Oma tila kuulostaa hyvälle. Ikävähän sitä tulee..

Elina sanoi pitäen kantansa. Hänen esikoisensa asiat olivat herättäneet viimeisen vuorokauden sisällä vuosien takaiset asenteet. Avioliiton alkuaikoina oli Elina omina hetkinään pistänyt Akselille vastaan. Joka kerta silti nöyrtyen vähän vastaan. Se koko sekavuus Aunen takia, syyttely ja itsemurhalla uhkaaminen. Myöhemmin sisällissodan aikaan Akseli purki ärtymystään häneen ties mistä syistä. Nyt puolustaessa poikaansa hän ei tulisi vastaan. Akselin pitäisi tulla koko matka sovinon kanssa. Niin Elinan itsensä luo, kuin erityisesti oman poikansa.

-Sinua ei häiritte, että poikas haluais naida miehen.

-Ei. Ei häiritse se. Mä pidän siitä Hietasesta. Ja mä rakastan mun poikaa. Oletan sinunkin rakastavan.

Akseli oli hiljaa. Pudistellen päätään hän kävi ajatuksia läpi. Järkeä siinä oli kun mietti. Vilho oli aina lapsena sellainen vähän omalaatuinen. Leikki mieluiten Kaarinan kanssa tyttöjen leikkejä. Sellaisia enemmän feminiinisiä niillä sellaisilla oli taipumus olla. Mutta eihän poika muuten. Ahkerasti se teki töitä. Tyttöjä se ei ikinä kattellu. Silloin Akseli laski sen ujouden piikkiin.

Ei akseli ollut ikinä "miehiä rakastavia miehiä" sen enempää ajatellut. Ei juuri ylimääräistä vihaa niitä sellaisia kohtaan. Vieroksuntaa se ennemmin oli. Ja eihän omasta pojasta sellaista odota.. yhtäkkiä Elina jatkoi vedet silmissä.

-Pyydä anteeksi Vilholta. Samoin Hietaselta. Korjaatte pojan kanssa välit. Ei sun tarttis yhtäkään poikaa enää menettää.

...

Kaarina istui rappusilla hiljaa, kun äite ja isä olivat menneet. Vilho taitteli etusormensa ympärille heinän kortta ja aloitti.

-Sä varmaan tajusit mistä me riideltiin. Kun isä sen täällä kuulutti aika kovaan ääneen.

-Sinä ja Hietanen..?

Vilho naurahti kuivasti ja jatkoi heinän korren näpertämistä.

-Niih. Ollaan yhdessä.. tai oikeestaan minä kosin eilen. Eihän me virallisesti voida, mutta se on sellanen "lupaus".

Kaarina hymyili. Vilho vilkaisi häntä nopeasti ja ahdistus lamaantui. Hyvin tässä vielä käy. Ainakin sisko säilyy.

-Sua ei haittaa?

Kaarina pyöräytti silmiään ja veti veljen halaukseen. Vilho vähän hämmentyi siitä. Viimeksi he olivat halanneet, kun Kaarina oli ollut jotain 10. Silloin Vilho nosteli tätä ilmaan ja halasi. Jos Eero ja Voitto olivat kiusanneet.. Kaarina päästi irti ja hymyili aidosti. Ei harjoiteltua "sievää hallittua hymyä". Aito ja kaunis hymy.

-Ei haittaa. Ja jos rehellisiä ollaan, kun sä ton Hietasen tänne toit.. Kyllä teidän katseista osas arvata.

Vilho hymähti ja taputti siskon päätä, niin kuin aina ennen.

-Te naiset piru vie huomaatte.

-Niin me huomataan.

Koskela katseli Urhoa, joka hortoili peltoa ympäri odottaen, että sisarukset saisivat puhuttua. Varmasti se yritti näyttää kasuaalilta. Kuin huvikseen siellä kävelisi. Vilho hymyili huvittuneena näylle. Kaarina huomasi sen ja tönäisi kyynerpäällä veljeä.

-Ihan hyvän valinnan sä teit.

Vilho hymähti.

-Mm. Niin tein. Onhan se kyllä vähän tohelo.

-Käy nyt vapauttamassa parka tuolta hortoilemasta. Hermoromahduksen vielä saa.

Kaarina hymyili ja Vilho nousi ylös.

-Kai mun täytyy.

Sisko tyytyväisenä katsoi miten miehet jäivät kävelemään pellon reunaa. Jutellen asioita läpi. Sitten Kaarina ajatteli Aulista. Ei se suutaan kiinni osannut varmaan pitää. Jos se oli törmännyt Juhaniin, tiesi pikkuvelikin jo. Kaarina katsoi alas käsiinsä ja pyöritteli sormusta nimettömässään. Huonolla omatunnolla hän tunsi Hietasen ja Vilhon elävän silti hiukan vapaammin, kuin hän. "Mitä minä tässä taas itseäni?" Kaarina ajatteli kriittisesti. "Minun rakkauttani ei sentään lailla kukaan yritä kieltää.. Voi Vilho raukka! Mitä kaikkea isä kerkesi jo sille sanoa?"

Ajatus katkesi kun ulko-ovi selän takana avattiin. Isä ja Äite tulivat ulos. Kaarina kurtisti kulmiaan.

-Joko on raivottu riittäviin?

Isä vähän murahti jotain, mutta sitten nojasi rappusten kaiteeseen. Vähän vielä vastentahtoisesti tämä myönsi katsoen pellolle.

-Eihän se Hietanen mikään huono mies ole.

----------------------------------------------

#tuntematon sotilas #täällä pohjantähden alla #urho hietanen #hietanen #hietala #vilho koskela #koskela

9 notes · View notes