#tyhmä pää

[karvoja]

Mun pieni pää on ihan tyhmä (duh). Mulla oli eilen päällä toiselta ihmiseltä (kesäsijainen (nulikka) parin vuoden takaa) tuoksuva t-paita (syystä että jotta) ja aina kun haistoin vieraan hajun (jatkuvasti), pieni varoitusvalo alkoi välkkyä ja -pilli viheltää. Jossain kohtaa päivää mun pää alko siitä toisen ihmisen tuoksusta sit kehittelemään ajatuksia (lol) ja hassuja tunteita (cringe, kuten nuoriso sanois)... Ja nyt mun villapaita haisee kans siltä ja mun pää on tyhmä.

Pukekaa mulle teijän paita, jos haluutte että kehittelen jotain perättömiä ajatuksia teitä kohtaan.

[neroushalvaus]

Virallinen postaus siitä, miksi juuri sun pitäisi äänestää Pekka Haavistoa ja miksi se ei ole vain "pienempi paha" toisella kierroksella. Pekka on hyvä ehdokas. Se on tuntuvasti Stubbia pätevämpi ja kaikista ehdokkaista kokenein rauhantyössä ja ulkopolitiikassa. Alla vähän vastauksia yleisiin huolenaiheisiin, joihin oon törmännyt paljon:

"Pekka ei ole punanen." Mä oon valmis milloin tahansa puhuun sun kanssa porvarillisista Vihreistä, mutta tänään sanon sulle, että on se ainakin enemmän vasemmalla kuin Stubb. Nämä kaksi ei ole "periaatteessa sama ehdokas". Alexander Stubb on ylpeä kokoomuslainen, joka ei kehtaa edes vastata suoraan kysymykseen siitä, mitä ajattelee puolueensa touhuista hallituksessa. Suomessa on alkamassa valtavat poliittiset lakot kokoomusjohtoisen nykyhallituksen ihmisiä köyhdyttävää politiikkaa vastaan, nyt ei ole oikea aika antaa kokoomuslaisen voittaa "arvojohtajan" titteliä tappelematta vastaan.

"Mut ei Pekka kuitenkaan voita." Pekan ja Stubbin kannatuksen ero oli ensimmäisellä kierroksella vain vähän yli prosentin. Halla-ahon äänestäjistä osa saattaa joko jättää äänestämättä tai äänestää mestariaan mielenosoituksellisesti toisellakin kierroksella. Stubb on ihmisten mielestä ärsyttävä. Pekka on tuttu jo 2012 presidentinvaaleista ja monien mielestä looginen jatko Niinistölle. Pekan kokemus on yleisesti tunnettu tosiasia ja se nähdään vakaana ja järkevänä, kun taas monet näkee Stubbin virnuilevana pojankloppina pyöräilyshortseissa. Pekalla on mahdollisuus, mutta sillä ei varmasti ole mahdollisuutta, jos sitä ei äänestetä.

"Pelottaa et Putin tulee ja pommittaa, kun Pekka on homo." Homona ymmärrän sen, että on ylivirittynyt maailman homofobiaa kohtaan, mutta tämä ei ole realistinen pelko. Venäjä perusteli Ukrainaan hyökkäämistä natseilla, vaikka Ukrainan presidentti on juutalainen. Jos Putinilla olisi halu tulla ja pommittaa, se tekisi sen, vaikka meillä olisi presidenttinä Mikael Gabriel. Latvian presidentti on homo. Pekka Haavisto on käynyt monissa maissa, joissa homous on kielletty lailla, ja kyllä kaikkialla osataan Googlea käyttää, mutta ongelmia ei ole koskaan tullut. Millaisen viestin sä lähetät kaikille meille sateenkaariväestön ihmisille, jos sä et äänestä pätevintä ehdokasta, koska se on homo?

"Pekka on aina halunnut ajaa Suomen puolustuksen alas." Pekka on halunnut pienentää puolustusmenoja sellaisina aikoina, kun muutkin maat ovat tehneet niin. Rauhan aikana hän ei ole halunnut käyttää niin paljon valtion varoja puolustukseen ja se on ollut loogista. Hän ei myöskään halunnut Suomea Natoon aikana, jolloin sotilasliittoon liittymisen vastustaminen oli hyvin yleinen mielipide. Nyt, kun tilanne maailmassa on erilainen, hän on eri mieltä. Niin politiikka toimii, tilanteet muuttuvat. Poliitikko, jonka mielestä puolustukseen pitää satsata aina yhtä paljon riippumatta valtion taloudesta tai maailman tilanteesta, on joko tyhmä tai populisti.

"Se ei ole käynyt armeijaa, miten se voi olla puolustusvoimien ylipäällikkö?" Ylipäällikkö ei sodan tullen nouse hevosen selkään ja johda joukkoja muina Marskeina, siinä on ihan asiantuntijat tukena. Alexander Stubb on vain korpraali, ei semmosilla sotilasarvoilla mitään joukkoja johdella. Pekka Haaviston kokemus rauhanturvaustöissä on valmistanut sen ylipäällikön tehtävään paljon paremmin kuin varusmiespalvelus.

"Pekka uskoi demokraattiseen Venäjään, selvää lyhytnäköisyyttä." Ulkopolitiikassa toimiessa on järkevintä puhua julkisuudessa kaikkein positiivisimmista skenaarioista, ei siellä kannata keuhkota uhkakuvista pää punaisena. Pekka Haavisto uskoi tiedemiehiä ja taisteli ilmastonmuutoksen tunnustamisen ja ympäristön puolesta jo 1970-luvulla, itse pitäisin sitä paljon merkittävämpänä pitkänäköisyytenä.

"Kukaan ei ole yhtä selkeästi tuominnut Israelia kuin Li." Li oli vaalitenteissä ulkopolitiikkaa koskevissa kysymyksissä aivan eri asemassa, koska hän ei yrittänyt toiselle kierrokselle eikä mitään hänen sanomaansa tarvinnut ajatella Suomen tulevan presidentin mielipiteenä. Hän oli mukana pitämässä Vasemmistoliiton arvoja esillä ja onnistui siinä loistavasti ollen monessa tentissä kaikista selkein ja vakuuttavin puhuja. Pekka on kuitenkin myös pitänyt Gazan siviilien tilannetta esillä ja sanonut, että Suomi teki lokakuussa virheen, kun äänesti tyhjää YK:ssa tulitaukoa koskien. Pekka Haavisto on kokenut rauhantyössä ja hän olisi paras presidentti myös Palestiinan tilanteen valossa.

"Mutku al-Hol." Pekka Haavisto varmisti 26 lapsen tuomisen vankileiriltä turvaan Suomeen. Nämä lapset olivat Suomen kansalaisia ja heillä oli oikeus Suomen passiin. Niitä, joilla oli vanhempia, ei päästetty lähtemään leiriltä ilman äitejään, ja siksi myös äidit tuotiin Suomeen. Kurdihallinto ei uskonut äitien syyllistyneen rikoksiin, mutta Suomessa tilannetta selvitettiin vielä Suomen viranomaisten toimesta. Pekka Haavisto sai moitteen siitä, että yritti tapauksen yhteydessä siirtää konsulipäällikön toisiin tehtäviin, mutta hänen toiminnassaan ei todettu rikosta eikä häntä edes sellaisestä syytetty. Kysymys kuuluu, mitä Pekan olisi pitänyt tehdä? En ole kuullut kenenkään antavan tähän realistista vastausta, jossa tunnustettaisiin näiden lasten ihmisyys ja myös heidän oikeutensa Suomen kansalaisina tulla Suomeen. Suomi sai kiitosta toimistaan lasten oikeuksien hyväksi ja muut maat pitivät Suomea tässä asiassa esimerkillisenä. Nyt nämä lapset käyvät Suomessa koulua sen sijaan, että eläisivät epäinhimillisissä olosuhteissa leirillä. En usko, että kukaan ihminen voi rehellisesti sydämestään ajatella sen olevan huono asia.

Äänestä Pekkaa. Ihan sama, miksi teet sen. Tee se, koska Stubbin virne on rasittava tai koska sun mielestä Pekka on kuuma ja hopeakettujen aatelia. Tee se, koska anteeksipyytelemättömän kokoomuslaisen presidentin on tämän hetken Suomessa mahdotonta olla todellisesti "yhdistävä tekijä". Tee se, koska Pekka on aina ajanut ympäristön ja rauhan asiaa. Tai tee se, koska haluat nähdä miesparin isännöimässä linnassa, ei sekään väärin ole! Mutta äänestä Pekka Haavistoa. Älä anna "molemmat on kulahtaneita vässyköitä" -huutelijoiden huijata sua antamaan sen kulahtaneemman vässykän ja pahimman porvarin voittaa ilman taistelua.

[salmiakkisaatana]

okei vent post taas koska haluun huutaa tyhjyytee koska mun typerät aivot ei osaa olla hiljaa siit et mul on jotai dysforiaa tai jotai

Muo hajottaa ihan vitusti et siihe menee vuosii enne ku pääsen masektomiaa mut mun pää ei vaa lakkaa huutamasta mulle niist rinnoist sillee saatana ei se oo mun vika turpa kii

Ja vittu mun ääni on liian korkee ja mun keho ei oo tarpeeks maskuliinine eikä vahva ja mul ei oo partaa ja vihaan sitä et en tuu saamaa mitää testojakaa viel vuosii ja helvetti ja vittu ja perkele ja voisko joku vaa taikoo mut miehekkäämmäks saatana

Mut muo ahistaa se, etten oo aikasemmi tuntenu tällee näi vahvasti. Kyl mä muistan aiemmi aatelleeni vastaavii juttui mut vaa sillee ohimenne ja pelottaa et haluun vaa olla erityine tai jotai ja huijaan itteni luulee et haluun korjaushoitoi. Inhottaa ku oon yhteen hetkeen sillee hyi ei nyt heti anna hoitoi ja toiseen sillee höpöhöpö sä feikkaat tän muistaks sähä oot ollu iha fine sun syntymässä määritellyn sukupuolen kaa viime vuotee asti :) oot vaa tyhmä paska joka haluu olla spesiaali

En mä tiiä miten se toimii mut voiha se olla et ny ku oon kunnol tajunnu nää ajatukset nii ne ei enää suostu olee hiljaa mut helvetti mä vihaan tätä

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.14

Imelää Koskiluoto-siirappia injektoituna suoraan suoneen. You have been warned.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Angstia ja seksuaalista sisältöä.

Juoni:  Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Neljännessätoista osassa risteilymatkan johtohahmojen välinen kipinä alkaa vihdoin saada lupansa syttyä.

Tuntematon risteily osa 14: Rajan ylitys

Kariluoto koitti hiipiä mahdollisimman hiljaa huoneeseensa viimeisenä. Mies oli hivenen neuroottisuuteen taipuva ja hänen oli ollut pakko tarkistaa, ettei ensinnäkään mitään hävyttömyyksiä tai sotkua ollut jäänyt mihinkään tai esimerkiksi hella tai kahvinkeitin olleet jääneet päälle. Osa pojista oli niin hajamielisyyteen taipuvaisia, että hänen oli oman mielenrauhansa takia kurkattava paikat läpi. Kierroksensa tehtyään hän oli oikein tyytyväinen, että pojat eivät olleet tuhonneet tai sotkeneet mitään, vaan kaikki oli yllättävänkin hyvässä kunnossa. Huomenna saisi siis palautettua kartanon avaimen omistajalle hyvin mielin.

Koskela oli yllättäen vielä hereillä kelmeän yövalon valaistessa hänen kasvojaan. Vanhempi mies näytti olevan syvissä mietteissään ja tuijotteli kattoon vaiteliaana. Kariluodon kömmittyä omalle paikalleen kumpikaan ei heti sanonut mitään.

Heitä molempia syvästi vaivaavan keskustelunaiheen esilletuonti tuntui olevan vain ajan kysymys, sillä saunan herkät keskustelut olivat saaneet kielenkannattimet löysemmiksi. Kariluodosta tuntui, ettei hän joka tapauksessa saisi heti nukuttua.

”Ville….” seurasi pieni kiusallinen hiljaisuus kun nuorempi mies yritti muodostaa sopivia sanoja päässään.

”O…olen tosi pahoillani siitä, mitä silloin laivayönä tapahtui.”

Koskela ei reagoinut heti mitenkään ja Kariluoto tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Hänen oli pakko jatkaa:

”En tiedä yhtään, mikä minuun meni…jotenkin ne Rahikaisen viinat yhdistettynä johonkin outoon tunteiluun… kai minä sitten olen viime aikaisten tapahtumienkin takia ollut vähän herkillä. Olen tosi pahoillani, kun aiheutin sinulle sellaista hämmennystä. Lupaan, ettei tule toistumaan. Se oli joku ihan tyhmä juttu. Ja olin kyllä tosi kännissäkin silloin.”

Nyt Koskelakin tuntui heränneen takaisin tähän maailmaan ja kääntyi kyljelleen tuijottaen intensiivisesti suoraan päin. ”Sinun ei tarvitse olla pahoillasi mistään. Päinvastoin.”

Kariluoto tunsi, kuinka hengitys alkoi salakavalasti tihentyä. Vanhemman miehen katse oli niin intensiivinen, että vaikka olisi kuinka halunnut irrottautua siitä hän ei pystynyt, vaan tapitti tuttuja tummia silmiä, jotka huonossa valaistuksessa näyttivät mustilta. Tämä yritti vielä selitellä hämmentyneenä:

”Tarkoitan vaan, että toivottavasti se ei muuttanut asioita meidän välillämme. Toivoisin, että oltaisiin vielä ystäviä kaikesta huolimatta.”

Koskela siirtyi lähemmäs ja tuli nyt suoraan Kariluodon yläpuolelle katseen irtoamatta hetkeksikään toisen silmistä. Oliko tuo nyt parista saunakaljasta tullut noin humalaan vai mitä ihmettä oikein oli meneillään?

”Mitä sinä haluat?” vanhempi mies kysyi odottamattoman suoraan.

”Mitä väliä sillä on. Unohdetaan koko juttu. Ollaan niin kuin ennenkin.”

”Olisitko sitten tyytyväinen?” Koskela kysyi tiukasti. Kariluoto ei pystynyt vastaamaan ja kauhukseen vanhempi mies otti tämän käden omaansa ja tunnusteli ranteesta hellästi pulssia.

Toinen hymyili oudon viekkaasti, jopa voitonriemuisesti. ”Vai niin. Nyt taisit jäädä kiinni.” Fysiologinen valheenpaljastin ei koskaan valehdellut, vaikka sanat olisivat olleet mitä tahansa. ”Mahtaako herra uskoa enää itsekään siihen, mitä äsken sanoi?” Koskela kuiskasi.

Kariluoto ei kyennyt reagoimaan mitenkään, vaan haukkoi epätoivoisesti henkeään kuin kala kuivalla maalla pulssin kiihtyessä ennätyslukemiin. Ei hän voinut enää sanoa mitään puolustuksekseen, sillä toinen näytti lukevan häntä kuin avointa kirjaa.

”Hyvä on sitten, kysyn vielä viimeisen kerran. Haluatko sinä tosiaan, että pyyhitään nämä meidän väliset tapahtumat pois? Oletko sitä mieltä, että lopetetaan tämä pelleily, kun se meitä molempia näyttää kiusaavan niin paljon?” Lempeästi Koskela silitteli nuoremman miehen kättä ja lisäsi: ”Kun sinun kehosi ja sanasi ovat täysin ristiriidassa. Olen vaan hämmentynyt. Mutta kertoisitko minulle, missä mennään?”

Voi vittu perkele saatana. Ei tämän nyt näin kuulunut mennä. ”En minä halua, että sinä häivyt, eikä tämä meidän välinen ole missään nimessä mitään pelleilyä”, Kariluoto sai vaivoin sanottua itkunsekaisella äänellä.

Koskela toisti saman kysymyksen kuin aikaisemmin: ”Mitä sinä sitten oikein haluat?”

Vanhempaa miestä oli äärimmäisen vaikea lukea ja Kariluoto tunsikin itsensä idiootiksi. Alkoi kaduttaa koko juttu. Jos hänen monimutkaisen rakkautensa kohde ei olisi ollut jo hänen päällään, hän olisi kääntänyt kylkensä ja mennyt suosiolla nukkumaan. Unohdetaan koko juttu.

Kariluoto yritti vastata jotain, mutta sanat takertuivat kurkkuun: ”Mä…minä…en mä tarkoittanut…en tiedä…”

Mutta kyllähän mä nyt jumalauta tiedän. Mä haluan sut. Sitä hän ei kuitenkaan pystynyt sanomaan ääneen, vaan meni täysin lukkoon ja alkoi nyyhkiä holtittomasti.

Koskela pyyhki kyyneleitä nuoremman miehen poskipäiltä ja silitteli samalla tämän hiuksia. Kariluodon epävarmuus ja estojen putoaminen oli jotain niin julmetun liikuttavaa. Tämä mies hänen allaan oli koruttoman epävarmassa tunteellisuudessaan täydellinen, vaikkei itseään sellaisena pitänytkään.

Yhtäkkiä kuin päässään pyörineiden ajatusten jatkumona Koskela sanoi unelmoivalla äänellä: ”En ole koskaan nähnyt mitään noin kaunista kuin sinä.” Tämä hivuttautui aivan korvan juureen ja kuiskasi vielä: ”Hemmetti soikoon, sinä olet niin täydellinen. Rakastan sinua.”

Hetkeksi tuntui, että aika pysähtyi noiden sanojen myötä. Kariluodon päässä ei kulkenut enää mitään järkevää ajatusta ja aivan kuin kliseisessä Hollywood-elokuvassa konsanaan, hän painoi huulensa toisen huulia vasten. Molemmilta pääsi ensimmäisen ei-humalaisen suudelmansa myötä epätoivoinen huokaus. Tuntui kuin olisi ollut jo hyvän tovin veden alla ja sai nyt vihdoin vetää keuhkonsa täyteen ilmaa. Niin paljon he olivat toisiaan kaivanneet ja tarvinneet ja niin ihanalta se tuntui olla toisen kosketuksessa vihdoin.

Rakastuneen kehon tykittämien endorfiinien tarjoamasta euforisesta tilasta huolimatta Kariluoto tiesi tasan tarkkaan sisimmässään, että tämä oli moraalisesti ja eettisesti väärin. Primitiivisiä fysiologisia reaktioita oli kuitenkin lähes tulkoon mahdoton kontrolloida. Koskelakin tuntui olevan täysin henkisesti pois täältä jossain toisessa maailmassa. Nyt ei voinut mitenkään enää syyttää humalaa, sillä eivät he olleet paria saunakaljaa enempää juoneet. Näiden miesten välillä oli säkillinen syvälle sisimpään kätkettyjä tunteita ja se säkki avautui nyt hallitsemattomasti.

Alun varovaisesta tunnustelusta heidän suutelunsa alkoi mennä vaarallisemmille vesille ja he tuntuivat melkein kuin jo syövän toisiaan. Kariluoto maistoi raudan suussaan ja huomasi, että suutelu oli yltynyt jo siihen pisteeseen, että alahuuleen oli tullut halkeama. Kumpikaan ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan jatkoivat ahnehtimistaan kirjaimellisesti veren maku suussaan.

Mikä pahinta nuorempi mies tunsi, kuinka pyjamahousujen haarasauma alkoi kiristää. Se perkeleellinen elin, joka tuntui ajattelevan täysin itsepäisesti, halusi päästä valloilleen. Asiaa ei auttanut yhtään se, että toisen miehen kalu oli hinkannut reittä vasten jo hyvän tovin heidän kiehnätessään toistensa päällä.

Tuntui kuin olkapäillä seisoisivat vastakkain enkeli ja piru kuiskutellen ristiriitaisia neuvojaan:

Ihan sama, päästä irti. Ero kuitenkin tulee, kun menet kotiin.

Sä et voi tehdä tätä Sirkalle. Sä pilaat nyt kaiken, jos annat primitiivisten tunteiden viedä. Älä tee sitä, sä et ole tällainen mies.

Ihan vitun sama, kaikki on mennyt päin persettä jo kuitenkin.

Sä et voi nyt vaan ajatella itseäsi!

Pää oli aivan pyörällä.

Tilanne oli perkeleellisen tukala. Siinä vaiheessa, kun Koskela nappasi ensin nännin etuhampaidensa väliin ja hivuttautui sitten pikkuhiljaa napaa kohti Kariluoto tiesi, että tästä eteenpäin suunta olisi niin fyysisesti kuin psyykkisestikin vain alaspäin, jos hän ei itse laittaisi tälle stoppia. Hermoimpulssit syöttivät yhtä ainoaa viestiä ympäri kehoa: Mä haluan seksiä ja vähän äkkiä tuon jumalaisen miehen kanssa. Nyt tarjoutui se tilaisuus vihdoin. Anna mennä. Päästä irti. Ja niin hän luojan tähden halusikin. Hän himoitsi seksiä hävyttömän paljon. Kunnollista seksuaalista kanssakäymistä ei ollut paljoa näkynyt sitten hänen uupumisensa ja Sirkan kanssa suunta oli ollut tasaista alamäkeä muutenkin. Ennen tätä sotkua heillä oli vielä kuitenkin ollut toivoa ja pieni kipinä koittaa paikata murenevaa parisuhdettaan. Nyt Kariluodosta kuitenkin tuntui, että joku tai jokin kiusasi häntä tahallaan.

Päätös oli pakko tehdä, sillä jotain peruuttamatonta oli tapahtumassa aivan tuota pikaa.

Viimeisillä tahdonvoiman rippeillään hän sai kakistettua ulos:

”Ville…rauhotu.” Ääni kertoi kuitenkin kaikkea muuta, sillä se muistutti lähinnä enemmän epätoivoista voihkaisua kuin käskyä lopettaa. Koskela ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi puuhastelua omassa transsissaan.

Nuorempi mies kokosi itsensä vielä viimeisen kerran ja sanoi tomerasti:

”VILLE, RAUHOTU!” Silloin Koskela pysähtyi ja tuijotti häntä täysin hämmästyneenä.

Vanhemmasta miehestä tuntui, kuin olisi juuri herännyt hypnoosista. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Voi helvetin helvetti, hänhän oli nuolemassa varattua ja houkuttelemassa tätä seksiin kanssaan. Tällaista ei ollut ikinä ennen tapahtunut. Toisen äänensävystä päätellen tämä oli melkoisen poissa tolaltaan ja syystäkin. Tuntui kuin olisi ottanut toisen ilman lupaa omien mielihalujen ohjaamana. Koskela ei ikimaailmassa halunnut olla sellainen ja häntä hävetti syvästi.

Hän halveksui itseään.

Salamana Koskela pomppasi Kariluodon päältä kuin pelästytetty rusakko. Sanaakaan sanomatta hän otti tyynynsä ja paiskasi oven kiinni perässään.

Voi vittujen vittu.

Kariluoto haukkoi vieläkin henkeään jäätyään yksin. Mitä äsken oikein oli tapahtunut? Tuntui, että päässä surisi ja silmissä näkyi pelkkää lumisadetta. Niin hämmentynyt hän oli. Kylmä hiki alkoi nousta pintaan, kun yritti vaivoin analysoida tapahtumia: oliko Koskela luullut, ettei hän ollut halunnut tätä? Miksi hän oli noin hätäisesti lähtenyt sanaakaan sanomatta? Koko jupakka oli täynnä väärinkäsityksiä. Miten tähänkin oltiin nyt päädytty?

Olohuoneeseen päätynyt järkyttynyt Koskela makasi sohvalla pää tyynyyn painettuna ja koitti vaimentaa nyyhkytystään. Miten hän saattoi olla niin typerä? Hänen ja Kariluodon ystävyys taisi olla lopullisesti pilalla. Hienosti toimittu helvetin urpo, tämä soimasi itseään hiljaa mielessään.

Yhtäkkiä kuului askeleita ja Koskela toivoi sydämestään, ettei viereisessä huoneessa punkkaava Lehto ollut herännyt. Voisipa kadota sohvan verhoilujen uumeniin ikiajoiksi.

”Ville?” tuttu ääni huhuili. Hetken Koskela jopa mietti, jos ei vastaisi mitään, vaan jäisi murjottamaan tyynyynsä. Se tosin ei ollut mahdollista, sillä hänet bongattiin sohvalta tuota pikaa.

Kariluoto istahti vierelle ja laittoi kätensä Koskelan olkapäälle. ”Hei, ei mitään hätää.”

Vanhempi mies nyyhkytti tyynyään vasten katsomatta päinkään. ”Olen niin pahoillani, tämä meni niin reisille kuin olla ja voi, anteeksi. Taidan olla vaan ihan sekaisin tästä kaikesta. En vaan…jotenkaan pystynyt hillitsemään itseäni enää sitten yhtään. Olen niin hemmetin järkyttynyt ja vihainen itselleni. Kohtelin sinua jonain omien himojeni kohteena kuuntelematta mitä sinä olisit halunnut. Olen niin vitun idiootti!”

Kariluoto oli hetken hiljaa ja koitti muodostaa jotain järkeviä lauseita, jotta tämä ihmeellinen tilanne saataisiin purettua. Ei varmaankaan auttanut muu kuin olla rehellinen, sillä hän ei jaksanut enää teeskennellä.

”Sinä et ole tehnyt väärin. Minä olen ehkä ollut vähän outo tässä parin päivän aikana, myönnetään.” Pienen prosessointitauon jälkeen hän vielä lisäsi hiljaisemmalla äänellä:

”Vaikka kuinka kieltäisin ja yrittäisin sitä peitellä niin…pidin ihan hävyttömän paljon siitä, mitä äsken tapahtui. Et sinä siinä ollut mukana yksin, kyllä taidettiin ihan molemmat innostua yhtä paljon. Missä tahansa toisessa tilanteessa en olisi epäröinyt hetkeäkään mennä loppuun saakka sinun kanssasi. Helvetti soikoon, sinun kanssasi menisin ihan mihin vaan, siltä se nyt vaan tuntuu.”

Koskela kääntyi tyynyltään ja katsoi pimeässä ihmeissään nuorempaa miestä, joka jatkoi juttuaan:

”En voi itselleni enkä sinulle enää valehdellakaan. En jaksa esittää ja teeskennellä, sitä on ollut minun elämässäni jo ihan tarpeeksi. Jos häipyisit elämästäni, se särkisi jo valmiiksi palasina olevan sydämeni. Lupaa, ettet mene koskaan pois.”

”Totta kai lupaan”, Koskela sanoi epäröimättä. ”En ole vaan saanut selvää sinun käytöksestäsi viime päivinä. Siksi halusin vaan tietää, mitä sinä oikein haluat. Kuten sanoin jo aikaisemmin, puheesi ja kehosi viestittävät eri asioita. Minä olen yksinkertainen ihminen, joten en ole ymmärtänyt, mitä sinä oikein haet takaa. Pelkään vaan, että sekoitanko minä sinun elämääsi lisää. Olisiko sinun helpompi vaan olla ilman minua.”

Kariluoto huokaisi syvään ja hymähti turhautuneena. ”Kuuntelitko yhtään, mitä äsken sanoin.”

”No kuuntelin, totta kai, mutta vaan ajattelin…”

”Muistatko, mitä sanoin sinulle silloin hyttiyönä sen jälkeen, kun oltiin suudeltu?”

”Muistan.”

Kariluoto tuijotti tyhjyyteen sanoessaan: ”Se on totta. Kaikki se mitä puhuin. Humalan taakse en voi piiloutua, vaikka kovasti olen koittanut itselleni uskotella, että olin vain kännissä ja ei sen enempää.”

Koskela oli nyt aivan äimän käkenä. Eli toinen mies halusi olla hänen kanssaan vai häh? Oliko hän jo päättänyt erota puolisostaan? Miten tästä eteenpäin toimittaisiin?

Aivan kuin tämä olisi lukenut ajatuksia, sillä Kariluoto vastasi tuota pikaa:

”Ville-rakas, pyydän hartaasti, että antaisit minulle nyt aikaa miettiä tätä kaikkea. Odotetaan, että saan asiat kotona selvitettyä. En halua olla sellainen mies, joka lähtee ovet paukkuen toisen mukaan. Edetään hitaasti, sillä pääni on nyt täysin pyörällä ja tarvitsen hetken rauhaa. Mutta kaikesta säädöstä huolimatta…sinulla on erityinen paikka sydämessäni. Älä mene koskaan pois.”

Koskelan vatsanpohjaa kipristeli. Sanoiko toinen äsken häntä rakkaaksi? Hämmentyneenä tämä vastasi ääni väristen: ”Totta kai annan sinulle aikaa ja minäkin vaan toivoisin, että saataisiin asiat selvitettyä. En vaan tiedä, mikä minuun meni äsken…”

”Ei sillä väliä, ei sille enää mitään mahda. Pyydän itsekin anteeksi.”

Koskela tuijotti toista miestä haltioituneena. Hän oli tyytyväinen, että heidän kiusalliseen tilanteeseensa oli tullut edes jotain selvyyttä. Aikaa, sitä he juuri nyt tarvitsivat. Helvetti, hänhän olisi valmis odottamaan vaikka maailman tappiin asti. Niin tärkeästä ihmisestä tässä oli kyse.

”Voi Jeesus, mihin liemeen ollaan toisemme sitten laitettu”, Koskela sanoi naurahtaen hermostuneesti tilanteen rauettua.

Kariluoto ei sanonut mitään, vaan painoi huulensa hellästi toisen miehen huulille. Vastoin hetki sitten tapahtunutta suorastaan himokasta kanssakäymistä tämä suudelma oli täysin toista maata. Se oli sovinnon ja sitoutumisen merkki ja symboli siitä, että he hyväksyivät tämän tilanteen sellaisena kuin se oli. Kaikkea ei voinut kontrolloida, mutta asian kanssa oli mahdollista elää.

Kun jonkinmoinen järki oli viimein palannut rakastumisesta huumantuneisiin aivoihin, miehet tajusivat, että voisi olla parasta hiippailla omaan sänkyyn, jottei kukaan muista pojista sattuisi näkemään heitä tässä yleisellä paikalla hempeilemässä.

Kariluoto nukahti kaikesta hässäkästä uupuneena saman tien tällä kertaa Koskelan kainaloon eikä toiselle puolelle valtavaa sänkyä. Vanhempi mies ei nukahtanut väsymyksestään huolimatta heti, vaan mietti vielä itsekseen illan tapahtumia. Ei hän ollut koskaan kokenut tai tuntenut mitään tällaista ketään kohtaan. Romanttista rakkautta hehkutettiin joka puolella kyllästymiseen saakka ja nyt hän ymmärsi viimein miksi. Se sai olon tuntumaan siltä, että oli jotain, mitä odottaa tulevaisuudelta. Elämässä oli jotain sisältöä. Joku välitti juuri hänestä, pienestä Pentinkulman maalaisjuntista, joka oli jo alkanut hyväksyä, että hän varmaan viettäisi loppuelämänsä vanhempiensa ja eläinfarminsa seurassa. Niin ei ollut kuitenkaan ilmeisesti käynytkään, vaan tässä sitä oltiin. Tunne oli niin hykerryttävän hämmentävä, että melkein pyörrytti. Sitä ei käsittänyt todeksi mitenkään. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, mutta silti tämä kaikki oli tuntunut niin luonnolliselta. Aivan kuin he olisivat vain odottaneet sitä sopivaa hetkeä, jona liekki syttyisi. Ei Koskela tiennyt, oliko hetki sopiva, mutta näin sen varmaankin kuului sitten mennä.

Näkymätön raja oli viimein yhdessä ylitetty.

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 24/24)

Tämän luukun sanamäärä: noin 3300

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40341086

Luukun summary: Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.

Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.

“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”

Notes: Tääkin nyt vähän venyi, mutta viimeinen luukku on vihdoin tässä. Kiitos kärsivällisyydestä! Ja ihanaa joulunaikaa ja uutta vuotta! <3

***

Luukku 24 - Maanantai ja tiistai

Jouluaattona Lehto nukkuu pitkään. Hän nauttii tyhjän asunnon hiljaisuudesta ja nousee vasta yhden jälkeen sängystä. Hän käy laittamassa kahvin tippumaan ja ottaa nopean parin minuutin suihkun. Hänen oma shampoonsa on päässyt loppumaan, joten hän käyttää jotain Rahikaisen tököttiä, joka jättää hiuksiin makean tuoksun ja tekee niistä ihmeen pehmeät.

Suihkun jälkeen Lehto kulkee takaisin keittiöön ja juo kaksi kuppia kahvia. Niiden kanssa hän syö ison palan Lahtisen maustekakkua. Hän ei ole siitä ihan yhtä innoissaan kuin Rahikainen, se maistuu melkein turhankin makealta, mutta pakko hänen on myöntää, että kyllä Lahtinen osaa asiansa.

Kakkua syödessään hän avaa viimein puhelimensa. Joulutoivotuksia on tipahdellut Whatsappiin enemmänkin kuin tarpeeksi; iloinen viesti Kaarnalta ja toinen Lehdon pomolta, muutama jopa parilta salikaverilta ja vanhalta lukionaikaiselta tutulta. Lehto kirjoittaa yhdelle lyhyesti ‘Samoin’, ja lisää perään joulukuusiemojin. Sitten hän kopioi viestin kaikille muillekin. Mitäpä sitä turhia samaa juttua jokaiselle erikseen näpyttelemään.

Rahikaiselta ja Määtältä on kummaltakin tullut useampi viesti heidän yhteiseen ryhmäänsä. Määttä on lähettänyt selfien, jossa se hymyilee tyynesti Lahtisen ja tämän äidin välissä. Niillä on kaikilla tonttulakit päässä. Rahikainen on vastannut viestillä jossa käskee Määttää välittämään suukkoja kummallekin, ja siihen vastaukseksi on tullut tärähtänyt kuva, jossa Määttä on vetänyt yllättyneennäköisen Lahtisen suudelmaan, ja Lahtisen äidistä näkyy enää puolet kasvoista. Sen puolikkaan ilme on huvittavan kyllästynyt.

Rahikainen on vastannut rivillä sydämiä, ja lähettänyt heti perään kuvan valtavasta joulukuusesta, jossa on ainakin neljät eriväriset valot, eikä juuri muita koristeita. Lehto on ihan iloinen, että tässä kämpässä kukaan ei ole niin tyhmä, että jättäisi Rahikaisen yksinään kuusta koristelemaan.

Lehto lähettää ryhmään lyhytsanaisen hyvänjouluntoivotuksen, ja empii sitten hetken ennen kuin avaa Riitaojan viestit.

Eilen he unohtuivat suutelemaan niin pitkäksi aikaa, että Riitaoja olisi myöhästynyt bussistaan, ellei sillä olisi ollut puhelimessa herätystä. Heille tuli siitä huolimatta kiire, ja Lehto päätyi heittämään Riitaojan linja-autoasemalle autollaan, koska seuraavalla bussilla ei välttämättä olisi enää ehtinyt.

Asemalla seurasi hiukan kiusallinen ja typerän kivulias hetki, kun Lehto nousi autosta nostamaan Riitaojan tavaroita takakontista, ja he jäivät hetkeksi vain seisomaan lähekkäin, epävarmasti toisiaan vilkuillen. Riitaojan oli tarkoitus olla kotona ainakin viikko ellei pidempään, ja yhtäkkiä se tuntui aivan liian pitkältä ajalta.

Riitaojan asunnossa peiton alla kaikki oli tuntunut turvalliselta ja hyvältä ja vakaalta. Riitaojan kädet Lehdon vartalolla ja sen hellät suudelmat olivat tuntuneet luonnollisilta ja täydellisiltä. Se tunne tuntui kuitenkin jääneen Riitaojan kotiin, ja asemalla, kylmässä ulkoilmassa ihmisten keskellä, kaikki tuntui erilaiselta.

Riitaoja näytti pakkasesta punaisine poskineen aivan yhtä kauniilta ja sen hermostunut hymy herätti Lehdossa aivan samat tunteet kuin aiemminkin, mutta nyt hän koki sen kaiken suhteutettuna todellisuuteen, eikä enää vaaleanpunaisten lasien läpi. Totuus oli, että Riitaoja oli lähdössä pitkäksi aikaa pois, ja ero tuntui nyt jo uhkaavalta. Lehto ei oikein osannut pukea pelkoaan sanoiksi, mutta jotenkin hänestä tuntui, että Riitaoja tulisi järkiinsä heti kun pääsisi hiukan kauemmas Lehdon luota. Että Riitaoja tajuaisi maailmassa olevan miljoonia muita ihmisiä, joiden kanssa hänen olisi helpompi ja parempi olla.

Riitaoja laski laukkunsa maahan ja astui askeleen verran lähemmäs Lehtoa, ei aivan kiinni mutta niin lähelle, että Lehto saattoi kuvitella tuntevansa sen lämmön.

“Ootathan sinä minuu”, Riitaoja pyysi hiljaa, aivan kuin itse pelkäisi samoja asioita kuin Lehtokin. Sitä oli vaikeaa uskoa, mutta kaipa Riitaoja puhui totta sanoessaan, että halusi Lehdon, pitkäksi aikaa ja kaikkine vikoineen ja ongelmineenkin.

“Kyllä mä ootan”, Lehto lupasi, ja sai palkakseen ujon mutta onnellisen hymyn, ja huulilleen nopeasti suikatun pehmeän suukon.

“Minä laitan viestiä”, Riitaoja lupasi. Sitten se kääntyi pois. Lehto seisoi paikoillaan autoonsa nojaten ja katseli, kuinka Riitaoja näytti lippunsa linja-auton kuljettajalle ja kävi viemässä laukkunsa matkatavaratilaan. Autoon noustessaan Riitaoja etsi hänet vielä katseellaan ja vilkutti, ja Lehto heilautti sille kättään vastaukseksi.

Lehto epäili, ehtisikö Riitaoja oikeasti mitään viestejä laittamaan, se olisi kuitenkin kiireinen perheensä ja kaikkien jouluperinteiden kanssa. Ei hän olettanut mahtuvansa kaiken sen sekaan.

Siinä Riitaoja on jo ehtinyt todistaa Lehdon olevan väärässä. Jo bussista se laittoi muutaman viestin, kuvan lumisesta maisemasta ja kommentteja siitä, kuinka ainakaan kaksikerroksisia busseja ei selvästi ole suunniteltu sen pituisille ihmisille. Kuulemma pää osuu kattoon, eivätkä jalat mahdu mihinkään mukavasti, vaan polvet likistyvät epämukavasti edessä olevaan selkänojaan.

Myöhemmin illalla Riitaoja laittoi selfien, jossa hymyili siskonsa kanssa kameralle. Niillä oli samanlaiset hölmöt hymyt ja nätit silmät, vaikka sisko näytti muuten hyvin erilaiselta tummiksi meikattuine kulmakarvoineen ja punertaviksi värjättyine hiuksineen. Ne näyttivät iloisilta, ja kuvan taustalla näkyi iso joulukuusi, jonka ne olivat ilmeisesti juuri koristelleet.

Siihen Lehto vastasi itsekin selfiellä, jossa hän makoili sohvalla viltin alla katselemassa telkkaria. Hetken kuluttua tuli viesti, jonka mukaan Aliisan mielestä Riitaojalla on hyvä maku, ja Lehto hautasi hetkeksi kiusaantuneena kasvonsa sohvatyynyyn.

Lehto selaa keskustelua eiliseen iltaan, viimeiseen kuvaan, jonka Riitaoja lähetti ennen nukkumaanmenoa. Siinä se makaa sängyssä, sininen peitto vedettynä puoleen rintaan asti. Sen kasvot valaisee vain lukulampun lämpimänkellertävä valo, joka saa sen silmät hohtamaan. Se katsoo kameraan hymyillen niin lämpimästi, että Lehtoa hämmentää katsoa kuvaa. Kuka sille on antanut luvan laittaa tuollaisia. Tai ylipäätään näyttää tuolla tavalla noin söpöltä. Lehtoa nolostuttaa melkein enemmän, kuin jos olisi saanut vaikka alastonkuvan, koska tämä saa hänet tuntemaan liikaa hellyyttä ja tiedostamaan, millainen järkyttävä pehmo hänestä on tullut.

Kuvatekstinä on iloinen ‘Hyvää yötä!’ sekä nukkuva emoji sekä punainen sydän. Sekin hämmensi Lehtoa illalla ja sai sormet tärisemään typerästi, mutta hän sai sentään toivotettua hyvää yötä. Se uusi ja odottamaton pehmeys otti hetkeksi vallan, ja Lehto tuli lähettäneeksi viestin perään vielä vaaleanpunaisen sydämen. Kai ilahdutti Riitaojaa, sillä se vastasi rivillä punaisia ja pinkkejä sydämiä.

Lehto ei ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta hän jäi katselemaan niitä ihan liian pitkäksi aikaa. Oli jo tarpeeksi noloa, ettei hän ollut koskaan ennen edes saanut mitään sydmiä keneltäkään muilta kuin kämppiksiltään. Nyt kun niitä tuli tuolla tavalla paljon, se pisti hänet aivan hämmennyksiin, vaikka ne olivan helvetti soikoon vain emojeita.

Lehto selaa alemmas Riitaojalta tänään tulleisiin viesteihin. Se on toivottanut hyvää huomenta ja hyvää joulua yhdeksän jälkeen, ja sitten pahoitellut jos viestiääni vaikka herättäisi Lehdon. Myöhemmin se on laittanut ison peilin kautta otetun kuvan itsestään tummissa puvunhousuissa ja siistissä valkoisessa kauluspaidassa, jonka hihat on kääritty kyynärpäihin, ja selittänyt, että on lähdössä isovanhempiensa luokse joululounaalle.

Lehto ei ikinä kehtaisi myöntää sitäkään, mutta hän jää hetkeksi katselemaan tätäkin kuvaa. Riitaoja näyttää uskomattoman hyvältä juhlavissa vaatteissa, pitkältä ja hoikalta ja kauniilta. Se on tehnyt hiuksilleenkin jotain, ja sen pienestä vinosta hymystä näkee, että se on itsekin tyytyväinen lopputulokseen. Lehto antaisi aika paljon, jos saisi sen nyt tähän tuon näköisenä. Hänen sormensa syyhyävät kiskoa vaatteet pois sen päältä ja kaataa sen sänkyyn ja sotkea sen hiukset.

Sitä Lehto ei halua ajatella, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Hän toivoo, ettei Riitaoja olettaisi hänen haluavan olla kontrollissa, tai… päällä, tai mitään sellaista, sillä Lehto tietää jo nyt, että hän olisi siinä surkea. Hänellä ei ole mistään mitään kokemusta, ja vaikka pornoa on tietenkin tullut katseltua ja kaikenlaista omaa kivaa pidettyä paljonkin, ei se oikein anna eväitä oikeaan seksiin. Ennen Riitaojaa Lehto ei oikeastaan edes uskonut, että koskaan haluaisi ketään niin lähelle itseään, tai että edes pystyisi sellaiseen. Ties kuinka monta vuotta ainut tapa, jolla Lehto on ketään toista koskettanut, on ollut tappelu, oli se sitten treeniä salilla tai käsirysy nakkikioskin jonossa ihan tositarkoituksella. Väkivalta on Lehdossa niin syvällä, että hän pelkää ettei osaisi koskettaa Riitaojaa kunnolla, satuttamatta.

Riitaoja on kuitenkin niin erilainen kuin kukaan muu, sellainen jota Lehto haluaa osata koskettaa. Riitaoja on hellä ja herkkä ja turvallinen, ja hänen kosketuksensa on alusta asti tuntunut helpommalta hyväksyä kuin muiden. Jos Riitaoja joskus vain haluaa, Lehdosta tuntuu, että hän saattaisi olla valmis tekemään ihan mitä tahansa.

Lehto karistaa tällaiset ahatukset päästään ja on juuri lähettämässä Riitaojalle huomenia, kun siltä tuleekin uusi viesti: kuva pitkästä pöydästä, joka on täpötäynnä jouluruokia, kaikkea kinkusta ja karjalanpaistista joulutorttuihin ja rosolliin. Lehto lähettää vastaukseksi kuvan puolityhjästä kahvikupistaan. Riitaoja vastaa nopeasti.

Huomenta Lehto <3<3 Syöthän myös jotain :(

Lehto voitelee itselleen leivän ja lähettää siitäkin kuvan, ja saa vastaukseksi tyytyväisesti hymyilevän hymiön ja lisää sydämiä. Tuollaisen huolehtimisen pitäisi ärsyttää, mutta häntä vain hymyilyttää. He juttelevat hetken turhia, kunnes Riitaojan täytyy lopettaa, jotta ehtii syömään.

*

Lehto ajaa myöhemmin iltapäivällä Kaarnojen talolle. Matka ei ole pitkä, mutta hän ehtii hermoilla sen aikana enemmän kuin tarpeeksi. Hyvin heillä yleensä menee, mutta hänellä ei juuri ole ennen ollut mitään ihmissuhdeasioita salattavana. Kaarnan ukko etenkin on niin tarkkanäköinen, että huomaa varmasti jonkin olevan hänessä erilaista kuin ennen.

Lehto lampsii ovelle ja soittaa ovikelloa. Hänellä on edelleen oma avainkin, mutta ei hän viitsi rynniä suoraan sisään niin kuin edelleen asuisi talossa. Ovi aukeaa niin nopeasti, että voisi kuvitella Airan odottaneen Lehtoa eteisessä. Sisältä tulvahtaa lämmintä ilmaa ja ruuan tuoksua, ja Aira hymyilee leveästi toivottaessaan Lehdon tervetulleeksi.

Se koskettaa lyhyesti hänen käsivarttaan, muttei yritä halata, koska on tottunut siihen, että hän menee sellaisesta lukkoon. Lehtoa oikeastaan vähän harmittaa, sillä hänestä tuntuu, että nykyään hän saattaisi kestääkin nopean halauksen. Hän ei kuitenkaan kehtaa sanoa sellaista, sillä hän ei halua ylimääräistä huomiota tälle uudelle piirteelle itsessään.

Ukko on jossain peremmällä talossa, mutta sekin huikkaa tervehdyksen kuullessaan heidän tulevan sisään. Lehto ripustaa ulkovaatteensa eteiseen, ja seuraa Airaa avaraan keittiöön, jossa Kaarna onkin viimeistelessä kattausta.

“Terve!” Kaarna ilahtuu nähdessään Lehdon. Se taputtaa hänen hartiaansa ronskisti, ja käskee pöytään.

He istuvat kaikki alas, ja kasaavat lautasilleen ruokaa. He syövät pitkän kaavan mukaan ja kaikien kuulumiset käydään läpi.

Kaarna kertoo draamasta koulussa, jossa on rehtorina; opettajien työpaikkaromansseista ja hermoromahduksista. Se puhuu kuntapolitiikasta ja veljensä edesottamuksista Ruotsissa ja kaikenöaisesta muusta, mikä ei oikeastaan kiinnosta Lehtoa. Sitä on kuitenkin ihan hauskaa kuunnella, kuten myös Airan juttuja harrastuksistaan ja tulevasta etelänmatkasta.

Aira kyselee Määtän ja Rahikaisen kuulumisia, ja Lehto kertoo. Hän tulee sanoneeksi jotain töistäkin, sekä viime kerrasta kun joutui korjaamaan autoaan ja vaihtamaan jarrupalat. Hän tiedostaa puhuvansa enemmän kuin normaalisti, mutta jotenkin tuntuu tarpeelliselta suoltaa turhuuksia, jottei vahingossa tule maininneeksi Riitaojaa.

Se vain pyörii hänen mielessään, niin kuin aina nykyään. Ei siitä kuitenkaan ainakaan vielä tarvitse puhua. Hyvässä lykyssä koko suhde kariutuu mahdottomuuteensa ennen kuin Kaarnat edes saavat siitä tietää. Tai jos niin ihmeellisesti käy, että ei, se on sitten sen ajan murhe.

Joulupöydässä Lehto ei ala asioitaan levittelemään, etenkään kun hän on itsekin niiden kanssa niin pihalla. Jos hän vilkuilee jatkuvasti puhelintaan ja näpyttelee muutaman vastauksen Riitaojalle pöydän alla, niin sille nyt ei vain voi mitään, eikä kenenkään pitäisi siitä epäillä mitään.

*

Ruuan jälkeen Lehto ja Kaarna istuvat sohvalle katselemaan televisiota. Ei sieltä mitään järkevää tule, mutta he katselevat silti. Aira on mennyt käymään suvun haudoilla, mutta he eivät lähteneet mukaan, koska siitä on vuosien saatossa muodostunut Airan oma perinne, tilaisuus rauhoittua joulukiireiden keskellä ja muistaa kuolleita sukulaisia ja ystäviä.

Lehto arvaa, että jos Kaarna haluaa puhua hänen kanssaan jostain vakavasta, jostain henkilökohtaisesta, se tekee sen nyt kun he ovat kaksin. Kaarna on tarjonnut hänelle lasin viskiä, sillä verukkeella, että täytyyhän sitä nyt maistaa, kun on joku uusi merkki, jota Kaarna ei ole ennen testannut. Lehto ei ollut aikonut juoda mitään, mutta kyllä hän nyt yhden voi ottaa, tai jos menee enemmän niin hän voi sitten jäädä tänne yöksi.

Se on hyvää viskiä, eikä Lehto edes halua tietää, paljonko ukko on siitä maksanut. Hänestä tuntuu vähän siltä, että Kaarna yrittää hyvitellä jotakin tai lepytellä häntä jo etukäteen.

“Sanohan, Toivo”, Kaarna aloittaa teeskennellyn kepeästi, “tiedäthän sinä, että voit kertoa minulle mitä vain?”

Lehto murahtaa suurinpiirtein myöntävästi ja kohottaa kulmiaan. Ei hän mitenkään innokkaasti ole syöksymässä kertomaan. Jos Kaarna välttämättä haluaa tietää, se saa yrittää vähän kovemmin ja opetella edes muodostamaan kunnollisia kysymyksiä.

“Niin että”, Kaarna rykäisee, “Onko sinulla jotakin… ihmistä? Eihän se oikeastaan minulle kuulu, mutta hirveästi kyllä kiinnostaa. Vanha mies kun olen. Houkuttaa vähän elää nuoremman polven kautta.”

Lehto tuhahtaa, mutta tavallaan hän arvostaa että ukko vääntää tästä vitsiä eikä ota asiaa niin tosissaan. Sen ilme on hyväntahtoisen leikkisä. Kaipa sille voisi sittenkin kertoa. Järkyttää sitä kerrankin vähän.

“Minä nyt vähän niin kuin kai. Tapailen yhtä tyyppiä”, Lehto mutisee ja kaataa itselleen tilkan lisää viskiä.

Kaarna puhkeaa niin leveään hymyyn, että sen voisi kuvitella saaneen juuri tietää voittaneensa lotossa.

“Millainen n- millainen ihminen se sitten on?”

Lehto ei ole koskaan suostunut sanomaan suoraan, mistä sukupuolista pitää vai pitääkö mistään, mutta hän arvostaa Kaarnan yritystä ilmaista suvaitsevaisuutta, ilmaista että mikä vain olisi ihan okei, muukin kuin nainen.

“Sen nimi on Risto”, Lehto sanoo hiljaa, ja kulauttaa lasinsa tyhjäksi. Pitää katseensa eteenpäin suunnattuna, koska sitä on jo valmiiksi vaikea sanoa ääneen.

Kaarna hymähtää ja töytäisee Lehdon olkapäätä nyrkillään hellän miehekkäästi.

“Kiitos, että kerroit”, se sanoo vakavasti. “mutta et vaikuta aivan iloiselta.”

Lehto taistelee, ettei liikuttuisi siitä, miten se huolehtii.

“Olen mä. Iloinen. Se on paras ihminen jonka mä tiedän.” Pieni hymy hiipii väkisin hänen kasvoilleen, kun hän ajattelee Riitaojaa.

“Mut se siinä just onkin. Se on hyvä, ja mä oon mä.”

Kaarna huokaisee ja laskee kätensä isällisesti Lehdon olkapäälle.

“Minä mietin monta vuotta, että oliko se sinussa luonnostaan, ettet kaivannut ketään etkä rakastunut ihmisiin”, se muistelee, “vai johtuiko se kaikesta, mitä sinulle on tapahtunut. Mietin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin, olisinko voinut opettaa sinulle enemmän näistä asioista.”

Lehto äännähtää mitäänsanomattomasti. “Tuskin siitä olis ollut mitään hyötyä. En mä… halunnut ketään, millään lailla. Mun ei vieläkään pitäisi.”

“Voi Toivo”, Kaarna huokaa. “Tuossa on se, mistä minun olisi pitänyt puhua enemmän. Ymmärrän, ettei se tunnu siltä, ei ehkä koskaan, mutta sinä ansaitset jonkun, joka on sinulle hyvä ja osaa auttaa sinua olemaan onnellinen.”

Lehto hymyilee ilottomasti. “Silti. Sille olis parempiakin. Oon sanonutkin sille.”

“Mitä hän sanoi siihen?”

“Ettei halua muita.” Tuntuu oudolta sanoa se ääneen, myöntää että joku on niin vinksahtanut, että ajattelee hänestä noin.

“Mitä jos yrittäisit uskoa häntä?” Kaarna kysyy. “Minä tunnen sinut aika hyvin, ja jos minä sinusta jotain tiedän niin sen, että valehtelijoista sinä et pidä.”

Lehto hymähtää. Niinhän se on; Riitaoja on rehellinen ja avoin, se on yksi niistä puolista, joista Lehto siinä pitää. Kyllä Lehto Riitaojaa uskoo, uskoo että tämä haluaa hänet. On sitten taas kokonaan eri asia, onko se Riitaojalta vain typerää, vai ihan helvetin idioottimaista.

“Saat kohta hyvin isällisen halin, seläntaputusten kera”, Kaarna varoittaa. “Ehkä jopa pusun otsalle. Valmistaudu.”

Lehto tuhahtaa, mutta nojaa hetkeksi kosketukseen, kun Kaarna vetää hänet halaukseen. Hän laskee leukansa sen olalle ja huokaisee syvään.

Tuntuu kuin hän olisi taas kuusitoista, yhtä sekaisin ja hämmentynyt ja varma siitä, että nämäkin ihmiset jossain vaiheessa jättäisivät hänet, ehkä juuri silloin, kun hän viimein olisi oppinut luottamaan heihin.

Kaarnat ovat jääneet, mutta Lehto ei osaa luottaa, että Riitaoja tekee samoin, ei vaikka hän kuinka haluaisikin yrittää.

“Tiedän, etten saa sinua uskomaan sitä tässä ja nyt”, Kaarna sanoo, “mutta sinä ansaitset kaiken hyvän mitä sinulle tapahtuu, ja enemmänkin.”

Lehto tuhahtaa ja vetäytyy taaksepäin, ja Kaarna antaa hänen, vaikka hän tunteekin sen suukottavan hänen päälakeaan suurieleisesti.

“Älä viitsi.”

“Viitsin viitsin. Sanoisin, että kokeile tämän kerran luottaa.”

Lehto hymähtää. Hän palaa entiseen asentoonsa sohvan nurkkaan, ja ojentaa taas tyhjäntyneen lasinsa Kaarnalle. Tämä virnistää ja kaataa siihen lisää, parin sormenleveyden verran. Lehto ottaa lasin ja kulauttaa viskiä, nauttii karheasta poltteesta kurkussaan.

Ei tämäkään keskustelu häntä vakuuttanut, ei siihen pystyisi varmaan sadalla tai tuhannellakaan keskustelulla, mutta jokin hänen rinnassaan rauhoittuu hiukan, asettuu paikoilleen. Lehto ei luota itseensä, mutta ehkä hänen pitäisi luottaa Määttään, Rahikaiseen ja Kaarnaan. Ehkä hänen pitäisi luottaa Riitaojaan.

*

Lehto jää yöksi, koska parin viskipaukun jälkeen hän ei voi enää lähteä ajamaan kotiinkaan. Aira palaa hautuumaareissultaan ja sijaa hänelle vuoteen olohuoneen levitettävälle sohvalle. Lehto käpertyy siihen, ja sallii Airan pörröttää hänen hiuksiaan hellästi toivottaessaan hyvää yötä.

Kaarnat menevät jo yhdentoista jälkeen yläkertaan nukkumaan, ja Lehto jää yksin kuuntelemaan olohuoneen seinäkellon tikitystä. Katulampun valoa kajastaa sisään ohuiden verhojen läpi, ja pihan lumipeitteisen omenapuun oksien varjoja lankeaa seinälle.

Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa, jotta niiden sekaan mahtuisi unta, mutta Lehto sulkee kuitenkin silmänsä ja yrittää nukahtaa.

Hetken kuluttua puhelimen värinä keskeyttää hänet. Hän haparoi pimeässä, kunnes löytää puhelimen sohvapöydän kulmalta. Näytöllä vilkkuu Riitaojan nimi, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti, ehtimättä edes miettimään, että ehkä se ei pienessä huppelissa ja myöhään illalla ole mikään paras idea.

“Hei”, Riitaoja sanoo, ja sen ääni kuulostaa apealta. “Anteeksi, että minä näin myöhään.”

“Moi. Mitäs?” Lehto kysyy, hiljaa mutta normaalia äänensävyä tavoitellen.

“Tää tulee nyt vähän yllättäen, mutta ootko sinä huomenna kiireinen?”

“En, miten niin?”

“Minä tuun täältä aamulla pois. Ajattelin, että voisitko hakea minut asemalta, jos siitä ei voan oo kauheasti vaivaa.”

Lehto huolestuu tahtomattaan. “Kävikö jotain?” hän kysyy.

Riitaojan piti olla Muuramessa viikko, eikä vain kahta yötä. Sen ääni kuulostaa hiljaiselta ja jotenkin lyödyltä, ja Lehto ei muuta haluaisikaan kuin sulkea sen syliinsä turvaan, ja ehkä vähän leipoa kuonoon sitä onnetonta, joka sen on saanut kuulostamaan tuollaiselta.

“Minä olin vähän hölmö ja kun tännään ruokapäydässä puhuttiin Aliisan poikaystävästä niin sanoin, että minullakin on. Tiijän kyllä, että on ihan tyhmää yrittää täällä puhuu minun homoudesta, mutta jotenkin se voan tuli.”

Lehto äännähtää rohkaisevasti saadakseen Riitaojan jatkamaan, ja yrittää olla huomioimatta hölmöä ilon läikähdystä rinnassaan, kun häntä kutsutaan poikaystäväksi. Linjan toisesta päästä kuuluu väsynyt huokaus.

“Niinkun ennenkin, isä ei oikein edes uskonu, nauro voan minul, ja äiti suuttui että… minä oon itsekäs ja pilaan muilta joulun. Että on se nyt kun kuusi vuotta nuorempi sisko on… parempi ihminen ku minä, ja osaa käyttäytyä.”

“Mitä vittua”, Lehto sihahtaa. Hän haluaa hypätä autoon ja hakea Riitaojan tuolta pois, heti paikalla.

“Ei tässä mitään sen ihmeellisempää. Minä haluun voan tästä ilmapiiristä niin äkkiä pois kun voan pääsen.”

“Okei. Mä haen sut. Monelta sun juna on täällä?”

“Kiitos”, Riitaoja huokaisee, ja Lehto kuulee sen äänestä, että se hymyilee jo vähän.

“Varttia vail kakstoista sen pitäis olla”, Riitaoja jatkaa, ja naurahtaa surullisesti. “Haluisin voan nähä sinut mahollisimman pian ja voan olla sinun kanssa. Enkä näiden kanssa täällä.”

Lehto toivoo niin kovasti, että olisi Riitaojan luona ja voisi suojella sitä. Silittää sen hiuksia ja lohduttaa sitä jos vain jotenkin osaisi. Sen ääni on niin pieni, väsynyt ja torjuttu.

“Oletko sä kuitenkin ihan kunnossa ja turvassa?” Lehto varmistaa. Riitaoja lupaa olevansa.

Lehtoa nolottaa, kuinka paljon hän kaipaa Riitaoja jo nyt, ja kuinka iloinen hän on siitä, että pääsee näkemään sen jo huomenna.

*

Aamulla Lehto ajaa kotiin siivoamaan vähän, ja sen jälkeen hän menee rautatieasemalle odottamaan Riitaojaa. Hän ostaa aseman R-kioskista kahvin, ja lämmittelee sormiaan kupin ympärillä odottaessaan laiturilla. Kahvi ei ole kovin hyvää, mutta ainakin se lämmittää. Lehto juo sen loppuun, ja pudotaa kupin roskikseen juuri, kun junan saapumisesta kuulutetaan.

Juna tulee muutaman minuutin myöhässä, ja Riitaoja tulee ensimmäisten matkustajien joukossa ulos.

Se katselee ympärilleen hetken, kunnes huomaa Lehdon. Se näyttää väsyneeltä ja raahaa isoa laukkuaan perässään, mutta rientää Lehdon luo nopeasti. Läheltä katsottuna sen silmät ovat punaiset kuin se olisi itkenyt. Ryhti on lysy ja kulmakarvat surullisesti kurtussa.

Noin surkeanakin Riitaoja on kaunis, ja sen näkeminen piristää Lehtoa ja kohentaa hänen omaa mielialaansa paljon enemmän, kuin on hänelle normaalia.

Lehto ei osaa tällaisia juttuja, mutta hän levittää käsiään sen verran, että Riitaoja ymmärtää, että on okei halata jos se haluaa.

Riitaoja huokaisee ja suurin piirtein syöksyy Lehdon syliin. Se takertuu häneen tiukasti ja kumartuu, jotta voi haudata kasvonsa hänen olkaansa. Ensimmäistä kertaa Lehto on se, jonka pitäisi osata lohduttaa, ja ajatus tuntuu vieraalta. Hän kokeilee silittää Riitaojan selkää, nostaa toisen käden hellästi sen niskalle ja pitää kiinni tavalla, jonka toivoo tuntuvan turvalliselta.

“Anteeks nyt”, Riitaoja mutisee Lehdon hartiaan. “Tämän ei pitäny mennä näin. Toivottavast sinul ei ollu mittään? En haluis olla sinul vaivaks.”

“Älä”, Lehto käskee. “Mulla on kämppä tyhjänä, voit olla mun luona vaikka koko loppuviikon jos haluat.”

Riitaoja nyyhkäisee, ja Lehto tuntee sen nyökkäävän.

Lehto pitelee sitä pitkään, silittelee vain, ja antaa Riitaojan nojata häneen siinä ihmisjoukon keskellä. Aiemmin hän ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tällaista, mutta juuri nyt ohikulkijoiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. Pikkuhiljaa Riitaojan hengitys rauhoittuu, ja se naurahtaa hiljaa, vetäytyy vähän taaksepäin katsoakseen Lehtoon.

“Kiitos”, se kuiskaa. Ei tarkenna, mutta Lehto ymmärtää kyllä. Kiitos, että Lehto on tässä, kiitos, että hänelle Riitaoja kelpaa sellaisena kuin se on.

“Älä turhaan”, Lehto murahtaa. Haluaisi pystyä parantamaan Riitaojan oloa, haluaisi olla sille paljon parempi kuin osaa. Toivoisi, että hänellä olisi jonkinlaista kokemusta tällaisesta, jotain muitakin keinoja ratkaista ongelmia kuin nyrkit ja pakoon juokseminen.

Lehto katsoo Riitaojan kauniisiin, surullisiin silmiin. Toivoo, että se osaisi kertoa hänelle, miten hän voisi auttaa sitä.

“Mitä sä tarviit?” hän kysyy.

“En minä mitään erikoista”, Riitaoja hymyilee. “Sinut voan. Ja aikaa. Ihan voan olla ja rauhoittua hetken, jos se sopii.”

Lehto huokaisee, ja nousee varpailleen painaakseen pienen suudelman Riitaojan huulille. Hän ottaa sen kasvot käsiensä väliin ja silittää sen poskia. Riitaojan hymy on ihmeellinen asia; vähän lapsellinen ja hölmön näköinen, mutta samalla niin kovin kaunis ja rakas.

“Kyllä se sopii”, Lehto lupaa, ja se on totuus. Kyllä hän voi sen Riitaojalle antaa, itsensä ja kotinsa ja kaiken sen ajan, mitä hänellä on.

-

Notes: Kiitos lukemisesta! Tää on ollut aikamoinen vuoristorata, ihanaa että ootte olleet mukana.❤️

Olo on vähän haikea, mutta en oo saanu tästä tarinasta vielä tarpeekseni, vaan aion kirjoittaa tälle vielä muutaman lyhyen jatko-osan, vähän korkeammalla ikärajalla.

[agirl-whosold-theworld]

En jaksa kirjottaa englanniks koska mun pää ei toimi atm

Mut haluun vähä vuodattaa. Sain äsken tosi pahan paniikki-raivo kohtauksen, mitä en oo saanu moniin vuosiin. Viimeks 14 vuotiaana, kun ensimmäinen pitkä suhde meni vituiks. Tää oli se kertaa 10. Kaikki lähti siitä kun mun piti lähte ystävälle kahville, kello oli vähän yli kuus, päätin käydä suihkussa, koska olin mielestäni likanen, vaikka olin just käyny eilen illalla.

Siitä sitten pikkuhousut jalkaan... ei ku hetkinen, suurinosa on pesussa, käytät jotain vähän vanhempia - ne ei mee päälle. Saa ahdistus siitä kuinka oot lihonnu ku et muuta tee nykyään kun käy hoitamassa pakolliset asiat, ruokakauppaan ja kotiin makaamaan. Viimeviikkoina edes ovesta poistuminen, et veisit roskat, on tuottanu ongelmia. Aamulla pitäs lähteä kuntouttavaan työtoimintaan, mitä pistät päälle kun mitkään normi vaatteet ei enää näytä hyvältä.

Vittu sä olet lihonnu. Sä olet kuvottava. Sä olet nii vitun hirveen näkönen, ihan sama kuinka paljon meikkaat ja laitat hienoa vaatetta. No miks sit ees meikata, saatika koittaa näyttää hyvältä, ei sua kuitenkaan kukaan huomaa. Tai siis huomaa, mut ne kattoo et voi vittu sil on eripari sukat jalassa. (Tässä pitää tietää et käytät aina eripari sukkia) tai ne kattoo et vittu sil on likaset hiukset, käyköhän se koskaan suihkussa, vaik oot tänkin päivän aikana käyny sen 2-3 kertaa.

Sanoin ystävälleni et en kulje nykyään kun isoissa t-paidoissa ja verkkareissa, se en oo mä. Ja se sano et ei nii, Jenna on mustaa pillifarkkua ja kukkamekkoja.

Mitä vittua tapahtuu?

Ei ees tee mieli enää dokaa tai saada päätä sekasin kun on nii paha olla. Ruoka ei maistu millekkään, aina janottaa ja vaikka jois litroittain vettä nii se jano ei lähde.

Mikään missä oon normaalisti edes keskiverto hyvä, ei onnistu. Vittu en mä mitään osaa, lopeta - hyi helvetti. Musiikki ei auta. Kaikki ihmiset tuijottaa vaikkei ne ees tuijota. Joku unohtaa kiireissään kiittää kun pidän ovee auki ja olisin valmis juoksemaan sen perään ja huutaa sille et vitun epäkiitollinen paska.

Kolmas päivä ilman facebookia, instagramia tai snapchattia. Emmä niitä mihinkään tarvii. Kuka jaksaa kuunnella kun vuodatan jotain turhaa paskaa. Toinen ajatus on se, ”ne varmaa nauraa mulle/ ajattelee et ei vittu taas tolta tulee jotain turhaa ininää, menis hoitoon.”

Mä oon nii vitun kyllästyny kun kotona ei oo hyvä olla, äitillä ei oo hyvä olla, kavereilla ei oo hyvä olla. Mun pää särkee päivästä toiseen kun ahdistaa ja mikään ei tunnu miltään. Haluisin lähtee johonki keskelle metsää, mut ei, jennahan pysyy helsingissä koska muuten ei tuu rahaa. Ja jos ei tuu rahaa nii millä vitulla mä sitten elän?

Mun psykologi sano mulle muutama viikko sitten kun sanoin sille, et nyt ois hyvä hetki miettii psykoterapiaa kun ei ollu ihan niin paha vaihe menossa - ”en usko et ne näkee sulle terapiaa tarpeelliseks” kohon tokasin et ” ai. Eli sitte ku oon tappamassa itteeni tai jotain toista, nii sillon mut vasta otetaan vakavasti vai..?” Et miten ois vaikka ennaltaehkäisy.

Oon miettiny viiltämistä taas. Viime kerrasta onki aikaa. Menin tänään veitsilaatikolle ja katoin niitä siinä, ei vittu ne pitäis terottaa. En jaksa. Ihan sama. Ja jätin viiltämättä. Niin pahaolla, ettei ees jaksa satuttaa itteesä. Pikemminkin haluisin et joku tulis ja hakkais mut. Hakkais mun naamaa asfalttia vasten. Jos se tuntuis. Ite en halua ihoani viiltää.

Sori jos tulee synkkää tekstiä. Nää on mun ajatukset viimisiltä viikoilta.

En jaksa enää. En jaksa olla huolissani enää kenestäkään ku en jaksa olla itestänikään. En jaksa enää. Mietin tänään tosissani itsemurhakirjeen kirjottamista. Ai miten toteuttaisin sen? No ihan vaan ottamalla tota mulle tarkotettua lääkettä niin paljon, vetäisin sen kanssa viinapullon ja kuuntelisin billy talenttia. Polttaisin pari röökiä sisällä, ihan vaan vittuilun vuoks vuokranantajalle.

Emmätiiä kuolisinko siihen edes. Olisin ainaki ihan vitun kännissä. Eikä se olis kivaa.

Emmätiiä. Ihan tyhmä juttu. Mä oon ihan tyhmä juttu.

Sanoin äitille ja ystävälle että ainoo syy miks oon hengissä enää on, että mä en haluu tuottaa äitille pahaa mieltä, mut emmä tiiä onks tää olo senkää arvosta.

Naapuritkaan ei kuullu kun huusin apua. Huusin kovaa. Mitä jos aamulla oliski ollu ambulanssi pihassa. Ne varmaan miettii et ois pitäny mennä kattoo mikä meininki. Mut ne ei tullu.

Kuinkahan pitkään tätä jaksan. Huomenna on taas psykologi aika. Ei se kuitenkaan mitään auta.

[kyrpavuori]

mie oon tietämätön ihminen, enkä löytäny mitää hyödyllistä netistä, ni voisko joku aivan ihana ihminen selittää mulle mitä yliopiston pääaine, sivuaine ja kurssit meinaa käytännössä?

[lyhytmat1kka]

Mistä hitosta löydän itelleni sellasii kavereit joiden kaa haluun oikeesti olla? Kaikilla muilla tuntuu olevan se esteettine lgbt porukka™ ja mä oon jumissa nykyisten tuntemieni ihmisten kaa joissa ei sinäänsä oo mitään vikaa (okei on ne välillä paskasii) mut tunnen et olisin paljon ilosempi jos hengaisin enemmän samanlaisten ihmisten kaa ku mä ite. Mut kaikki joihin haluisin tutustuu tuntee jo toisensa eikä kaipaa uusii kavereit. Sori tää tyhmä negatiivisuus mut ahistaa.

hei anonyymi! ei tarvii ollenkaa anteeksipyydellä tunteita mu inboksissa! se o auki kaikille 💛

on se hankalaa olla suomalainen lgbt nuori iha oikeesti. ku ny käyn eliitti koulua jossa kaikki tuntuu oleva ainaki bipareit, nii en koe kiusaamista, mut o se hankalaa jotenki samaistuu kehenkää ku kaikki tuntuu oleva vähä oman päänsä sisällä joskus ja taas toiset o avoimesti kusipäit.

mut o se hankalempaa ku ei oo ketää, ei ees niit puoli-kusipäit-mut-silti-lgbt-tyyppei. ja mä ymmärrän sua, ku mä olin 12v aloin miettii et entäs jos tykkäisinki tytöistä, ja mulla oli niin yksinäinen olo. mä hakeuduin nettiin seuraamaan lgbt positiivisuutta ja olemaan tosi paljo yksinään koska kaikki mu kaverit mu vanhast koulust oli vähä rajalla mite ne suhtautu lgbt yhteisöön.

on myöski hankala saada kavereit ku klikit o jo yhes ja kaikki o vähä paskaa. mä arvelen et oot yläasteel mut en oo varma.

ja nyt tos tuli aik negatiivisuus ryöppy mut siis pää pointtina o: et kyl sä löydät jonkun. ja se ehk kestää koska ei kaikki oo ulos kaapista tai kaikki ei oo hyväksyvii. ja toinen pointti: et ei tarvii ain löytää. ei mul sinänsä oo mitää esteettistä support ryhmää mut on mul pari kaverii jotka o samas tilantees ku mä. joskus pitää oottaa vähä kauemmi et löytää ne jotka o omanlaisensa. jos on ykskään kaveri joka o sulle tosi läheinen ja uskot olevas turvas sen kaa, voit yrittää tulla sille kaapista ulos? vaikka mulla tuli kaveri porukas ulostulemine, ei tarkota et sulle ei helpottais ees yhelle kertominen. mut ymmärrän et se o hankalaa. lgbt nuorena olemine o hankalaa 💛💛

mä oikeesti suosittelen et koitat hakeutuu vähä nettiin tai jos asut uusimaan alueella nii mennä hesetan nuorisoiltoihin koska niistä voi löytää samanlaisii ihmisii. mut ymmärrän et o hankalaa olla nuori, lgbt, ja yksinään.

mut jos se auttaa voit tulla mulle ain juttelee! oon mun mielest aik jees tyyppi ;0ja hei toivottavasti tää autto ees vähä? mun piti vähä miettii mitä sanoo ettei kuulosta tyhmältä, ylimieliseltä tai feikilt mut vakuutan et tarkotan kaikkee täs. onnee esteettisen lgbt ryhmän ettimises nyymi ❤❤

[kelkkamonologi]

Mitäköhä mun päässä liikku ku mä kirjotin tän..? Okei, Mikael Gabriel - Pauhaava sydän oli osasyy tohon loppu”ratkasuun”. 

Päähenkilöt: Lahtinen ja Määttä. Perjaatteessa paritus. Fix-it.

Varoitukset: Kai verestä vois varottaa?

Vastuuvapaus: Hahmot kuuluu Väinö Linnalle.

Summary: Lahtinen ei kuole sinne lumihankeen vaan haavottuu ja Määttä auttaa sitä.

Sidenote: Vaikka mä ittekki puhun Tampereen murretta (ainaki melkee), sitä on vaikee kirjottaa.

Lahtinen veti Määtän kanssa konekivääriä ahkiossa. Lahtinen kirosi upottavaa lunta ja Määttä pysytteli hiljaa.

”Vedä ny saatana säkin! Ei tässä koko päivää oo aikaa! Perkele! Sulla oo ees hiki!” Lahtinen raivosi naama punaisena Määtälle. ”Kuka täs hikkee yrittelöö… Hullun hommaa sellane.” Määttä vastasi vaisusti, mutta kiristi tahtia. Takana oleva mies joutui tekemään ihan yhtä paljon töitä kuin edessä oleva.

”Hiljempaa si. Kookoo asemiin ja… Tulta munille perkele!” Lahtinen kuiskasi ja otti jalustan ahkiosta. Pian Määttä ojensi varsinaisen ja Lahtinen kiinnitti sen jalustaan. Miesten yhteistyö pelasi ilman puhetta, josta eritoten Määttä piti.

Muita ei näkynyt. Sihvonen olisi vähän taaempana patruunalaatikoiden kanssa. Kohta sitäkin tarvittaisiin, kun Lahtinen aloittaisi tulittamaan. Määttä olisi syöttäjänä ja Sihvonen antaisi aina uuden laatikon. Lahtinen hymähti ajatukselle Sihvonen syöttäjänä.

Lahtinen huomasi liikettä edessään. “Sihvone! Tuus ny, kohta tarttee pateja.” Lahtinen viittoili taaksepäin ja Sihvonen ryömi Lahtisen viereen. Määttä viritteli jo patruunalaatikkoa syöttäjään.

Joku vänrikki tuli antamaan tulituskäskyn, jonka Lahtinen jätti huomioimatta. “Kai tässä ny itte saa päättää, koska noita pateja alkaa tuhlaan.” Lahtinen virnisti Määtälle, joka kohautti hartioitaan. “Niin kai. Kohta nuo kuitenki liikkuu ja sitte lähtee.”

Määttä oli luvannut ottaa jalustan, jos tulisi hatkat. Lahtinen hoitaisi varsinaisen. Sihvonen luultavasti juoksisi pää kolmantena jalkana.

“No ni, kattokaa pojat. Nyn ne liikkuu. Määttä, valmiina?” Lahtinen sanoi ja Määttä nyökkäsi. Takaapäin Määttä kuuli laukauksia ja huutoa, mutta keskittyi omaan työhönsä. Lahtisen liipaisinsormi oli jopa liian herkkänä tänään. Määttä katsoi kun lumihankeen upposi ryssää joka toinen sekunti.

“AUTTAKAAAAAAAA!!!! LÄÄKNTÄMIES!” joku huusi takaa. “Menkää ny perkele auttaan sitä. Ottakaa toi ahkio ja sillä miäs pois täältä. Mä pidättelen sen aikaa.” Lahtinen tiuskaisi Sihvoselle ja Määtällä. Sihvonen otti ahkion ja Määttä työnsi uuden patruunalaatikon syöttäjään ennen kuin lähti.

“Ei perkele. Kohta loppuu ja si om miäs kuallu.” Lahtinen sanoi kun huomasi hupenevan patruunamäärän. Lahtinen kaappasi kookoon syliinsä ja lähti perääntymään. Lahtinen huomasi, että Määttä oli vielä auttamassa lähellä jotain haavoittunutta. Se lisäsi Lahtisen vauhtia. Pakko saada Määttä turvaan.

Määttä rauhoitteli haavoittunutta ja yritti tyrehdyttää lumella käsivarteen tulleen haavan verenvuotoa, kunnes kuuli laukauksen sieltä, missä tiesi Lahtisen olevan. Määttä katsoi heti Lahtisen suuntaan. Lahtista oli osunut jalkaan. Määttä nosti käteen haavoittuneen pystyyn ja lähes juoksi auttamaan Lahtista.

Ainoa asia, jonka Määttä kuuli, tai pystyi rekisteröimään, oli Lahtisen vihan ja kivun sekainen huuto. Määtän näkökenttä oli kavennut Lahtiseen ja tämän vieressä olevaan kookooseen. Määttä hengitti raskaasti ja saavutti Lahtisen.

“Lahtinen. Sinnuu on sattunut pahasti jalkaan. Pääsekkö sinä ylös?” Määttä kysyi hätäisesti. “NO MILTÄ NÄYTTÄÄ SAATANA? AI SAATANA!” Lahtinen huusi kivusta. Määttä katsoi tarkemmin Lahtisen jalkaa. Luoti oli tullut akillesjänteen kautta sisään ja ulostuloreikää Määttä ei nähnyt. Lahtisen saapas oli repeytynyt.

Määttä huomasi ahkion aika lähellä heitä. Verenvuoto piti kuitenkin tyrehdyttää. Määttä toimi nopeasti ja otti Lahtisen kaulahuivin pois ja sitoi sen polven alapuolelle. Oman kaulahuivinsa hän sitoi akillesjänteen päälle. Saapas oli repeytynyt kantapäästä. Haavasta ei tihkunut paljoa verta, joten Määttä päätteli luodin olevan edelleen jalan sisällä. “Älä saa… ta… na. Emmä selviä. Ota kookoo ja lähe. Jätä mut.” Lahtinen hengitti raskaasti. “Elä puhu. Pian saa’aan sinut poes täältä. Tuos lähel on ahkio. Hietanen soa tulla hakemaan tuon kookoon.” Määttä sanoi ja juoksi hakemaan ahkion.

Määttä nosti Lahtisen ahkioon ja lähti juoksemaan. Hanki upotti pikkumiestä joka askeleella, mutta se ei saanut häiritä. “Ei soatana, jos ny tulloo loppu. Lahtinen, meiän on pakko selvitä.” Määttä puheli pitääkseen Lahtisen hereillä. “Älä perkele ala herkisteleen. Perkele, mikset sä vaaj jättäny mua kualeen? Oot sä tyhmä. JUMALAUTA MÄ KUALEN MUUTENKI!” Lahtinen kirosi Määttää. “Ole voan hiljaa. Sinä selviit ja niin minäki. Myö selvitään ja kookoo haetaan myöhemmin.” Määttä vastasi. “PERKELE!” Lahtinen huusi tuskasta. Määttä piti sitä hyvänä merkkinä. Monta kertaa oli huomattu korpisoturin olevan elossa kun tämä kirosi.

Määtän päässä jyskytti yksi ajatus. Lahtinen oli saatava turvaan. “Lahtinen, ei ennää kauaa.” Määttä toisteli. Lahtinen puri huuliaan ettei itkisi.

Pian Määttä kuuli Rokan rähjäävän Sihvoselle. Se oli hyvä merkki ja Määtän tahti kiristyi. Lahtinen eli, ainakin vielä, mutta kipu oli ottanut vallan ja mies oli luultavasti pyörtynyt. Määtän oli vielä pakko pysähtyä ja testata kaverinsa pulssi. Se tuntui, mutta hitaana.

Määttä sprinttasi ja pian Hietanen otti Määtän vastaan. “Määttä? Me luultii et sää ja Lahtine olit kuallu.” Hietanen sanoi ennen kuin huomasi ahkiossa makaavan Lahtisen. “Ei jumalaut. Rokka! Lahtist on sattunu pahast.” Hietanen otti ahkion narun Määtän kädestä ja Määttä romahti lumihankeen. Rokka juoksi auttamaan Hietasta Lahtisen kanssa. Määttä ei rekisteröinyt mitään. Lahtisen evakuoiminen oli vienyt kaikki mehut.

Koskela oli saanut tiedon Lahtisesta ja tuli katsomaan tilanteen lääkintämiehen kanssa. Kosekla näki hangessa istuvan Määtän ensimmäisenä. Lääkintämies juoksi ahkiossa makaavan Lahtisen luokse.

“Hei, teit ihan oikein. Ei kukaan syytä sua.” Koskela sanoi rauhallisesti Määtälle. “Meinaan, kookoon voi hakea myöhemminkin. Lahtinen oli prioriteetti.” hän jatkoi ja Määttä nyökkäsi vaisusti. “Voan jos se ei selviä… Kaikki oli sitte turhaa vai mitä?” Määttä kysyi vaisusti. “Ei, ei ollu.” Koskela hymyili.

><

Illalla saatiin tieto, että Lahtinen luultavasti selviäisi. Jsp:n lääkäri oli saanut luodin pois. Jotenkin luoti oli akillesjänteen lävistäessään kääntynyt ja pysähtynyt kantaluuhun. Määttä sai kuulla kehuja urotyöstään. Rokka ja Hietanen olivat käyneet hakemassa kookoon aikasemmin ja kookoota lupailtiin Määtälle vaikkei tämä ollut edes ryhmänjohtaja. Koskela oli luvannut laittaa paperit eteenpäin, että Määtästä tehtäisiin alikersantti ja sitä kautta ryhmänjohtaja.

Aamulla Määttä pyysi lupaa käydä jsp:llä hyvästelemässä Lahtisen. “Eihän se mulle kuulu mitä kukin tekeen omalla ajallaan. Lähtöö tänään tuskin tulee niin käy ihmeessä.” Koskela poltti tupakkaa ja Määttä lähti.

“Ehhh… Onks Lahtinen viel täällä? Pojat halus jot minä hyvästelisin sen meiän kaikkien puolesta.” Määttä kysyi lotalta, joka poltteli jsp:n teltan edessä tupakkaa. “Joo, tuola sisällä sen pitäisi olla.” lotta tumppasi tupakkansa. Määtän sydän hakkasi. Oliko Lahtinen vielä elossa?

Määttä näki heti Lahtisen astuttuaan teltan sisälle. Mies makaili paareilla teltan takaosassa tupakka suussa. Ei teltan sisällä ollut tämän lisäksi montaakaan. Määtän kasvoilla käväisi hymy ja hän rentoutui. Lahtinen oli elossa.

“Lahtinen! Minä jo pelkäsin jot sinä kuolisit. Pojat halus sanoo viel heipat ennen kun sinä jou’ut lähteen.” Määttä sanoi kyykättyään Lahtisen viereen. “Sano niille paskiaisille et mä lähin kotio Tampereelle. Si katotaan kuka nauraa. Silleen se ov vaa et mä nauran.” Lahtinen virnisti.

Määttä oli tuonut mukanaan Koskelalta saamansa tupakkarasian ja antoi sen Lahtiselle. “Muistoks. Kai sinä jotain täältä kuitenki oot saanu muutaki kun paskan jalan.” Määttä hymyili. “Joo, kaim mä oon. Muutat si sej jälkeen Tampereelle kus sä pääset täältä?” Lahtinen naurahti. “Sehän oli jo sovittu juttu.” Määtän sydän pomppasi kurkkuuni ja hän pussasi Lahtista huulille.

[jalopeuratar]

Ei jaksa

Kävin eile siel ruokaterapeutil. Joo sain jotai tietoo, mut vittu ku mun tyhmä pää ei usko! Ku painan itteni mielest nii paljo ja haluisin vaa pidottaa ja pidottaa painoo, mut nyt ku pitäs koko aja syödä enemmän nii pelkään, et se nousee takas johoki 55kg.. Ku haluisin kerrankii olla alle 50kg tai ees sen 50kg! Oon viel nii lähel ku oon ny 51.1kg ja joo paino o viel noussu koska olin tos pari päivää sit viel 50.9kg!!!! Vittuu ja sit tuntuu, et en liiku tarpeeka.. Vittu saisin ny jo sen salikortin tai jotai, et uskaltaisin alkaa syödä enemmän. Ku en vaa pysty uskoo, et jos syön päiväs 2000kcal nii ne kaikki muka kuluis samana päivänä. Ei todellakaa kulu! Vittu koki aja olo et haluun luovuttaa, mut vittu mähä en luovuta! Mä oon nii mont kertaa luovuttanu näitte vuosien aikan, mut nyt en enää ikin! Mä pääsen viel 50kg tai 49kg ainakii siihe 50kg! Mun pitää vaa juosta ja rehkii ja kattoo mitä suuhu laittaa. Sit alan vast syömää enemmän ja varsinki jos pääsen sinne vitun salille! Kiva ku jos oisin ite aikune nii oisin jo hoitanu nää jutut pois alta, mut nää yhet vaa makaa sohvil eikä tee mitää.. Ja sit vitun kouluki on tän jutun ees koko aja. Vittu ku sais vaa olla rauhas ja tehä näit juttui!

[neroushalvaus]

Ajattelin tälleen keskiviikkoillan ratoksi, että postaisin vielä pienenä bonuksena yhden ton pidemmän fix-itin poistetun kohdan. Tää oli alunperin aloitus ton sarjan kolmannelle osalle, mutta poistin sitten, kun ei tuonut virallisesti tarinaan muuta, kuin masturbatorista hurt/comforttia (ei sillä, ettei koko fic olisi sitä muutenkin, mutta…). Jos joku lukee tämän stand-alonena, tässä tärkeimmät: Lehto ei ehtinyt ampumaan itseään, Riitaojalta lähti kranaatista käsi, nyt ne on yhdessä sotasairaalassa eikä kenelläkään ole kivaa.

Vastuunvapaus: Riitaoja ja Lehto kuuluvat Linnalle, lääkintälotta & sairaanhoitaja minulle. Jos Riitaoja ja Lehto kuuluisivat minulle, he olisivat selvinneet sodasta naarmuitta ja asuisivat kaikessa rauhassa pienessä metsämökissä Keski-Suomessa

Summary: Riitaojan käsi tulehtuu ja nostaa hänelle nopeasti ärhäkän kuumeen. Eikä Lehto todellakaan ole huolissaan. Joka muuta väittää, saa turpaansa.

Oli ilta. Lehto istua nökötti sängyllään uponneena omiin ajatuksiinsa. Riitaoja luki kirjaa vieressä höpöttellen välillä omiaan. Lehto alkoi tahtomattaan oppia tästä yhtä sun toista, kuten myös tämän lukemasta kirjasta, jota tämä ahkerasti hänelle kommentoi. Kaikkeen tässä maailmassa ihminen tottui. Lehto ei olisi myöntänyt sitä kysyttäessä, mutta Riitaojan höpötys oli muuttunut kuin taustahälyksi, jonka kuunteleminen ei ollut niin paha juttu. Ja olihan se kieltämättä melko koomista katsoa, kun Riitaoja laski aina välillä kirjan syliinsä kääntääkseen kömpelösti sivua ja nosti sen sitten taas lukeakseen. Lehto ei ollut hetkeen kuunnellut, mitä Riitaoja sanoi, koska tämäkään ei odottanut hänen vastaavan.

Äkkiä Riitaojan voipunut huokaus havahdutti hänet. Lehto vilkaisi Riitaojaa syrjäsilmällä ja näki, että tämä oli laskenut kirjan kädestään ja hieroi ohimoaan.

”Minä en pysy tässä yhtään mukana”, Riitaoja mutisi. Kun tämä avasi jälleen sylissään lepäävän kirjan, Lehto näki, että tämän käsi tärisi.

”Mene nukkumaan”, Lehto murahti välinpitämättömästi. Riitaoja rypisti kulmiaan ja laski kirjan taas kädestään. Lehto huomasi, että Riitaojan katse haritti vähän ja tämä hengitti raskaasti.

”En minä uskalla, herra alikersantti”, Riitaoja mutisi ja roikotti päätään pyöritellen sitä vähän. ”Ampuu ne meijät sillon kun nukun.”

Lehto tuijotti Riitaojaa. Mitä ihmettä tämä selitti? Lehto pani myös merkille sen, että Riitaoja herroitteli häntä ensimmäistä kertaa sitten sairaalaan saapumisen.

”Riitaoja?” Lehto korotti ääntään.

”Herra alikersantti?” Riitaoja mumisi ja käänsi kasvonsa kohti Lehtoa. Tämän silmät olivat sameat ja kuumeiset. Lehdon ensimmäinen ajatus oli, että Riitaoja oli onnistunut saamaan flunssan. Kuulosti kuitenkin melko uskomattomalta, että tavallinen lenssu nostaisi kuumeen niin nopeasti sille asteelle, jolla puhuttiin pehmoisia. Sitten hän vasta ymmärsi.

”Voi perkele”, Lehto manasi. ”Se käsi on varmaan tulehtunut.”

Riitaoja oli ihan pihalla.

”Ei minulla ol ennää kättä, herra alikersantti”, hän vastasi hämmentyneenä. Sitten hän mietti sanomaansa hetken ja tunnusteli tyhjää paidanhihaansa. Riitaoja näytti yhtäkkiä hätääntyneeltä ja höpötti paniikintäyteisellä äänellä: ”Minul ei ol ennää kättä. Mihin minun käsi on kadonnut?”

”Kaikkia saatanoita minäkin…” Lehto mutisi itsekseen ja ärähti iltakierrosta tekevälle sairaanhoitajalle: ”Riitaojalla on kuumetta. Kuoleeko se?”

”Kualenko minä?” Riitaoja toisti hätäisenä sairaanhoitajan harppoessa paikalle kokeilemaan hänen otsaansa. Hoitaja näytti huolestuneelta ja ryhtyi avaamaan Riitaojan paidan nappeja.

”Ei, älä, mitä sinä teet”, Riitaoja uikutti. Lehto pyöräytti silmiään.

”No mitäs luulet, ottaa poikuutesi? Sen täytyy katsoa sun kättäsi, helvetin tonttu”, Lehto murahti. Riitaoja katsoi Lehtoa kyynelet silmissä kuin hakien turvaa tutuista kasvoista. Lehto vältti tämän katsetta.

”Kylymä”, Riitaoja valitti, kun hoitaja sai otettua paidan pois hänen päältään ja paljastettua sidotun kädennysän. Riitaoja yritti vetää peittoa päälleen, mutta hoitaja kiskaisi sen hänen kädestään. Riitaoja näytti siltä, kuin purskahtaisi itkuun millä hetkellä tahansa.

”Sotamies Riitaoja, yrittäkää rauhoittua”, sairaanhoitaja sanoi tylysti ja ryhtyi purkamaan Riitaojan sidettä. ”Teillä on ilmeisen korkea kuume, mutta se ei oikeuta tuollaiseen hillittömyyteen.”

Riitaoja niiskaisi. Leikkaushaava tämän siteiden alla oli iso ja groteskin näköinen. Sairaanhoitaja pudisti päätään ja mutisi jotain siitä, kuinka siteitä pitäisi vaihtaa paljon useammin, mutta kun oli niin perkeleen kova kiire. Lehto ei kysynyt, mikä tilanne oli, sillä eihän häntä kiinnostanut.

”Tulehtunut se on. Sen on ollut pakko olla kipeä, miksi ette ole sanoneet siitä?” hoitaja kysyi Riitaojalta tuimasti.

”Kyllähän se on sitä itkenyt jo hyvän aikaa”, Lehto murahti ja pyöritteli silmiään.

”Ja mieleenkään ei tullut, että siinä voisi olla jotain, mistä pitäisi mainita hoitohenkilökunnalle?”

”Sillä on käsi irti ja minun pitäisi pitää outona, että siihen sattuu?” Lehto ivasi. ”Riitaoja nyt on tuollainen pillittäjä. Mistä minä olisin voinut tietää, että sillä on oikeasti joku hätänä.”

Hoitaja katsoi Lehtoa tuimasti ja sanoi vihaisella äänellä: ”Jos haava on tulehtunut, siitä pitää sanoa meille. Toivoa sopii, että tämä nyt selvisi ajoissa. Verenmyrkytys onkin jo hieman pahempi juttu.”

Hoitaja kehotti Riitaojaa nousemaan ylös ja tämä totteli epävarmasti. Lehto ei kysynyt, mitä tapahtui, mutta hoitaja vastasi kuitenkin: ”Kuume pitää ainakin saada alas. Toivotaan, että kylmä kylpy auttaa.”

”Kylmä kylpy? Miksi? En minä oo tehny mitään pahaa”, Riitaoja valitti, kun hoitaja yritti taluttaa häntä kohti peseytymistiloja. ”Herra alikersantti, sano ny hänel, en minä…”

”Pää kiinni”, Lehto sähähti. Riitaojan suu napsahti kiinni ja hän katsoi Lehtoa silmiin pelokkaasti. ”Et sinäkään niin saatanan tyhmä ole, että annat ittesi kuolla kuumeeseen. Pidä turpasi ummessa ja mene sinne kylpyyn.”

Riitaoja totteli mukisematta. Lehto katsoi perään ja mietti, miksi hänen sydämensä hakkasi ja miksi häntä niin kylmäsi.

*

Riitaoja heräsi siihen, että hänellä oli kamalan kuuma. Hän ojensi kätensä heittääkseen peiton päältään, mutta hän ei tuntenut peittoa. Kun hän tarkemmin ajatteli, hän ei tuntenut koko kättä. Riitaoja potki huohottaen peittoa pois päältään, kunnes se oli mykkyrällä hänen jaloissaan. Vieläkin oli kuuma, mutta hän onnistui avaamaan paitansa nappeja vain vasemmalla kädellä, joka sekin tärisi liikaa.

”Lopeta se mänttääminen.”

Riitaoja jähmettyi ja katsoi vierelleen. Lehto katsoi häntä istuen sängyllään. Riitaoja huohotti ja katsoi alikersanttia pelokkaasti.

”Anteeksi”, hän mutisi nielaisten. ”On kuuma.”

”Vähän aikaa sitten valitit, että on kylmä”, Lehto tuhahti. ”Koita päättää.”

Riitaoja ei ymmärtänyt. Hänen ajatuksensa olivat jotenkin sumeat, eikä hän saanut oikein kiinni siitä, missä oli. Lehto oli hänen vieressään sängyllä, niin kuin hän oli ollut alokasaikoina. Mutta ei Riitaoja enää alokas ollut, eihän? Hänen otsansa rypistyi, kun hän yritti keskittyä.

Hänen kättään kutitti. Riitaoja yritti tavoitella käsivarttaan, mutta ei löytänyt sitä. Outoa. Lopulta hän tunnustellen löysi kohdan, jota pystyi raapimaan. Se oltiin sidottu jollain, mutta sitä kovemmalla vimmalla Riitaoja raapi.

”Lopeta”, Lehto ärähti. Riitaojan lopetti välittömästi. ”Lakkaa se kraapiminen, ne just vaihtoi sulle uudet siteet.”

”Mutta kun kutittaa”, Riitaoja protestoi.

”Voi hyvää päivää”, Lehto huokaisi. ”Mene nukkumaan.”

Riitaoja oli vielä kysymässä jotain, mutta hän simahti ennen, kuin sai edes suutaan auki.

*

”Minun on kylymä…”

”No mitä potkit peittosi pois? En minä sinua ainakaan peittele.”

Riitaoja avasi silmänsä ja näki Lehdon, joka katsoi häntä edelleen. Riitaojasta tuntui, että Lehto oli katsonut häntä aiemminkin. Hän hytisi kauttaaltaan ja yritti käpertyä itseensä. Lehto tuijotti häntä silmissään jokin tunne, jonka tarkoitusta Riitaoja ei sumuisessa päässään ihan kyennyt ymmärtämään.

”Se on sun jalkopäässäsi.”

”Mikä?” Riitaoja kysyi hämmentyneenä.

”Peitto, saatanan tonttu.”

Riitaoja huomasi Lehdon olevan oikeassa. Hän repi peiton vaivoin päälleen ja yritti kietoutua siihen mahdollisimman tiukasti. Hänen hampaansa kalisivat silti.

”Kualenko minä?” Riitaoja kysyi, koska se kuulosti hänen mielestään täysin perustellulta huolenaiheelta. Lehto pyöritteli silmiään.

”Kuumeeseen? Tuskin sinuakaan nyt niin helpolla saa hengiltä. Ne tulee pian sinua katsomaan, varmaan kuumeesi noussut, kun hytiset taas.”

”Onko minulla kuumetta?” Riitaoja kysyi tokkuraisella äänellä. Lehto ei vastannut, halusi kai Riitaojan tekevän hieman ajatustyötä, kun vastaus kysymykseen kerran juuri oltiin sanottu. Nyt Riitaoja muisti kylmän kylvyn, johon sairaanhoitaja oli hänet pakottanut. Häntä hieman hävetti se, kuinka voimakkaasti hän oli vängännyt vastaan. Kylmällähän kuumetta kuului hoitaa. Kun Riitaojan sisko Anja oli ollut ihan pieni, tällä oli ollut kuumetta, ja äiti oli käskenyt upottaa tämän hetkeksi lumihankeen. Se oli tuntunut Riitaojasta kamalalta ajatukselta, mutta hän oli tehnyt sen ja kuume oli kuin olikin laskenut.

Hänen oikeaa kättään vihloi ja kutitti.

Riitaoja liikutti toista kättään raapiakseen sitä, mutta Lehto pysäytti hänet sanomalla ärhäkästi: ”Älä edes harkitse.”

Riitaoja antoi kätensä pudota vatsansa päälle. Hän katsoi Lehtoa tämän äkäisinä tuijottaviin silmiin ja ennen kuin hän ehti ajatella, hän kysyi: ”Miksi sinä Lehto vihaat minua?”

Lehdon silmät kapenivat ja hän avasi suunsa kuin vastatakseen, mutta päättikin sitten olla hiljaa. Riitaoja yritti katsoa Lehtoa tutkivasti, mutta se oli vaikeaa. Äkkiä hänen silmäluomensa tuntuivat kovin raskailta, eikä hän saanut oikein katsettaan kohdennettua.

Riitaoja nukahti uudelleen.

**

Lääkintälotta Matilda Järvelä oli aamuvuoroon saapuessaan kuullut eräältä sairaanhoitajalta, että sotamies Riitaojan leikkaushaava oli tulehtunut. Verenmyrkytystä pelättiin, vaikkei siitä oltu varmoja. Hän tajusi, että kyse saattoi hyvin olla hänen omasta virheestään. Hän oli pariin kertaan saattanut unohtaa pojan siteiden vaihtamisen, koska sairaalassa oli niin kamalasti huomiota vaativia haavoittuneita. Aamun koitteessa lotta Järvelä suunnisti katsomaan, miten Riitaoja voi.

Lähestyessään kuumeisen sotamiehen sänkyä hän huomasi jotain merkillistä. Alikersantti Lehto istui sängyllään, vaikka oli melko aikaista tälle herätä. Kun Järvelä lähestyi parivaljakkoa, hän pani merkille Lehdon hieman päässä seisovat silmät ja yleisen väsyneen olemuksen. Miehen katse oli lukkiutunut Riitaojaan, vaikka heti, kun hän tajusi tulleensa huomatuksi, hän käänsi sen muualle.

”Alikersantti Lehto, ette kai te ole valvoneet koko yötä?” lotta Järvelä kysyi laittaen kädet puuskaan. ”Ymmärrän toki, että olette huolissanne aseveljestänne, mutta…”

”En ole”, Lehto murahti. ”Se nyt vaan heräsi koko ajan inisemään, niin en saanut unta.”

”Te olette sotasairaalassa täynnä haavoittuneita, valittavia miehiä, kyllä te varmasti olette jo tot-…”

”Kumpi tässä nyt on se potilas”, Lehto kysyi pistävästi ja tuijotti seinää vieressään. Lotta Järvelä huokaisi ja siirsi huomionsa nukkuvaan Riitaojaan.

Poika oli kalpeampi, kuin olisi ollut suotavaa. Kokeillessaan tämän otsaa ja poskia lotta kuitenkin huomasi ilokseen, että kuume oli jo melko alhaalla. Lotta Järvelä hymyili Lehdolle aurinkoisesti ja sanoi: ”Hyviä uutisia, kuume on laskenut. Laskee varmaan itsekseen normaaliksi, ei tarvita enää toista kylmää kylpyä. Kunhan hän herää, pitää vain vaihtaa side. Pahimman pitäisi olla ohi.”

”Jaha”, Lehto puuskahti.

”Tarvitsisitteko apua jossain? Ehtisitte ensimmäisenä pesutiloihin, kun olette noin aikaisin ylhäällä. Voisimme kokeilla liikkumiseen vaihteeksi pyörätuolia, mitäs siihen sanotte?”

”Ei tarvitse”, kuului tyly vastaus.

”Ymmärrän, että tällainen pelästyttää”, lääkintälotta sanoi lempeästi. ”Korkea kuume on ikävä kiusa ja voi näyttää aika pelottavalta katsoa sitä vierestä. On luonnollista huolestua.”

Lehto mumisi vihaisesti jotain, joka kuulosti etäisesti kehotukselta painua helvettiin. Lotta Järvelä vain naurahti, korjasi hieman Riitaojan peitettä ja kiirehti auttamaan potilaiden aamiaisen valmistelussa.

*

Kun Riitaoja heräsi, hänen olonsa oli kertakaikkisen surkea. Hänen päässään pyöri hataria muistikuvia viime yöstä. Hänestä tuntui, ettei hän ollut nukkunut ollenkaan. Riitaoja katsahti vaistomaisesti sivulle Lehdon suuntaan ja näki tämän nuokkuvan sängyllään.

”Lehto?” Riitaoja haukotteli nousten varoen istumaan. Alikersantti terästäytyi ja katsoi häntä tutkivasti. Riitaoja hymyili hämmentynyttä hymyään tuon katseen alla.

”Näyttää siltä, ettet kuollut”, Lehto sanoi kylmästi ja venytteli hieman irvistäen sitten ja vieden kätensä vatsalleen. Riitaoja oli saanut riittävän monta kertaa vihaisen vastauksen kysyessään, oliko tällä kaikki hyvin, joten hän edes tällä kertaa yrittänyt.

Riitaoja katseli silmiään siristellen ympärilleen ja kysyi: ”Oonks minä kipeä?”

”Kätes tulehtui.”

”Aha.” Riitaoja punastui miettiessään viime yötä ja sanoi: ”Minä taisin yöllä puhua ihan pöhköjä.”

Lehto tuhahti. ”Lievästi sanottuna.”

Riitaoja luuli hetken, että keskustelu oli käyty loppuun, mutta äkkiä Lehto sanoi äkäisesti: ”Et sitten viitsinyt sanoa, että sitä kättä niin paljon särki. Tai mainita siitä kuumeesta. Kyllä sitä ihmisen pitäisi semmoinen huomata ennen, kuin se noin pahaksi nousee.”

”Anteeksi”, Riitaoja mutisi hiljaa. ”En minä tienny, että se tarkoittaa semmosta. Ja kylhän minä sanoin sinul, että minun käsi o kippee.”

”Mitä sinä siitä minulle porasit? Olisit sanonut jollekin noista. Mikä apusisar minä olen?” Lehto tiuskaisi. Hän laittoi kätensä puuskaan ja tuijotti seinää. Riitaoja katsoi Lehtoa hämmentyneenä. Miksi tämä oli niin pahalla tuulella? Riitaojahan tässä oli ollut kuumeessa, ei Lehto. Ehkä Lehto oli nukkunut huonosti? Tämä näytti kovin väsyneeltä.

“Anteeks Lehto, jos minä valvotin sinuu”, Riitaoja kokeili varovasti.

“Sinä mitään valvottanut”, Lehto jupisi. “Huonosti nukuin, kun selkään niin koski, perkele. Ei minua sinun kuumehoureet olisi voineet vähempää kiinnostaa.”

Riitaoja antoi olla.

** **

[phenaze]

kun koitat nukahtaa, pää tekee tätä;

"mitä jos rantaviivan kivet ei tykkäiskään enää kitkasta?" "miltä tuntuis asua peilipallon sisällä?" "miksi kanamunan lyöminen otsaan luo illuusion että otsaluu murskaantuu?" "miksi lyijykynä on lyijykynä vaikka se ei ole lyijyä?" "mitä jos vesi sataiski maasta taivaaseen?" "montako päivää on 5 vuoden tyhjissä seinäkalentereissa?" "aki Kaurismäki on paska ohjaaja" "välilehti on tyhmä sana" "post-trauma olis hyvä genre" "kaalilaatikkoon laitetaan siirappia"

[hanhan156]

Hyvät naiset, herrat ja muunsukupuoliset

Inspiroidun liikaa @vitsiniekkojenkuningas (kiitos vaan, oon kohta kaks päivää nauranut tälle) Tuntsa meets päiväkoti AU:sta ja tässä hieman kipeänä ollessani, mitä muutakaan tekemistä voisi keksiä kuin kirjoitella ficciä? Jokseenkin ehkä surullista, että kaikkien aikojen ensimmäinen julkaistu ficcini on Tuntematon sotilas päiväkoti-ficci, mutta mitäpä välilä sillä on loppujen lopuksi. Anteeksi kaikille jo etukäteen ja toivottavasti joku edes nauttii tästä! Kommentteja ja idiksiä saa laittaa.

****************************************************************************************************

Herätyskellon kipakka pirinä oli jälleen keskeyttänyt yhden herkän unen liian äkkiä. Henrik vilkaisi kelloa: se oli 5:30. Hän huokaisi orastavan päänsäryn vihloessa ilkeästi takaraivossa. Ei auttanut muuta kuin nousta reippaasti ylös aamukahvia keittämään, sillä tänään työvuoro päiväkodilla alkaisi tasan kello 7. Oli perjantai ja paikalla oli sentään ”vähemmän” lapsia, ainakin paperilla. Sen vuoksi oli päiväkotiapulainen Antti Mäkilä heivattu pois kuten muutenkin joka perjantai. He olisivat toisen lastentarhanopettajan Koskelan Vilhon kanssa jälleen kahden lukuun ottamatta työkokeilija Railia, joka oli tällä viikolla aloittanut. Eipä hänestä tosin paljoa ollut käytännön hyötyä, sillä häntä ei virallisesti olisi saanut edes laskea henkilöstöön. Lisäksi tyttöparka oli todennäköisesti pelästynyt Henrikin tiukkaa kädenpuristusta jo heti ensi hetkestä lähtien. Ei varmaan auttanut sekään, että Henrik oli yleensä se, joka huusi lapsille pää punaisena. Minkä hän sille mahtoi, sillä päivät olivat kovin stressaavia ja kiireisiä. Raili sen sijaan tuntui pitävän Vilhosta, joka harmillisesti näytti olevan kaikkien suosikki, niin lasten kuin aikuistenkin. Syvään huokaisten Henrik laittoi aamukahvin tippumaan ja valmistautui töihin. Mitäköhän tästäkin päivästä taas tulee, hän tuumi itsekseen.

 ”N-Y-T SITTEN IHAN OIKEASTI. Eikö kukaan Jorman lisäksi muka tiedä, mikä päivä tänään on englanniksi? Tämä ollaan käyty MONTA KERTAA läpi!!”

Henrik yritti takoa oppia päähän tälle hullulle laumalle aamupiirissä, tuloksetta. Hän oli tehnyt aamupäivälle tarkat suunnitelmat englannin kielikylvystä, joka tuntui menevän tosin päin reisiä, kuten hänen suunnitelmilleen yleensä tuppasi käymään. Hankaluuksia lisäsi se, että henkilökunnan vähyyden vuoksi kaksi ryhmää nimeltä ”Koiranpennut” ja ”Ahvenat” oli yhdistetty isoksi porukaksi, jolle Henrik yritti epätoivoisesti järjestää laadukasta pedagogista toimintaa. Lapsia oli yhteensä 15 ja meteli oli korvia huumaavaa. Kariluodon Jorma ja hänen ihastuksensa Sirkka olivat ainoat, jotka jaksoivat kuunnella muiden hyppiessä kirjaimellisesti seinille. Työkokeilija Raili oli toki näennäisesti auttamassa ryhmän mukana, mutta hän tuntui jäätyneen seuratessaan kaaosta.

”No en mää nyt sellast voi muistaa Henkka”, täräytti Urho, joka oli omaksunut Henrikiä niin kovasti raivostuttavan turun murteen alkeet vanhemmiltaan.

”Urho tietää varsin hyvin, että nimeni on Henrik Lammio, eikä mikään Henkka. Täällä puhutellaan aikuisia nätisti.”

”No selvä se sit o, Henkka Lammio.”

Koko ryhmä räjähti nauramaan. Normaalisti Koskelan Ahvenat-ryhmään kuuluva 5-vuotias Urho olikin melkoinen naurattaja, ja sai vedettyä usein porukan typeryyksiin mukaansa. Henrik ei voinut sietää tätä säksättävää, näsäviisasta poikaa, mutta Vilho oli onnistunut kesyttämään tämänkin villiviikarin omalle puolelleen. Uskomatonta. Orastava migreenikohtaus alkoikin olla jo todellisuutta. Kello tuntui käyvän yhä hitaammin, mutta Vilhoa ei vieläkään näkynyt. Tämä oli aivan toivoton porukka. Pieni Risto-poika istui yksin nurkassa peloissaan laulaen jotain omakeksimäänsä laulua, vaikka Henrik oli useampia kertoja käskenyt tämän tulemaan piiriin muiden kanssa ja olemaan hiljaa.  Hänellä oli outo viha-rakkaussuhde jurottavaan Toivoon, joka katseli sekä nurkassa kököttävää Ristoa että opettaja Henrikiä todella tuimin silmin, odottaen sopivaa hetkeä latoa töykeyksiään. Luojan kiitos sentään Rokan Antero oli lähtenyt viettämään pidennettyä viikonloppua vanhempiensa ja ystävänsä (tai pakkomielteiseltä ihastukselta se pikemminkin Henrikin silmiin näytti) Suden Tassun kanssa Karjalan vuokramökille.

”Noh Jorma, kerropas näille muille sankareille nyt sitten se päivä, niin päästään joskus eteenpäinkin.”

”Arvoisa herra opettaja, tänään on perjantai, in English it’s Friday.”

”Aivan oikein, kiitos. Ja nyt menkää leikkimään.” Hänen oli pakko päästä tauolle mitä pikimmiten.

Vilho oli joutunut Mäkilän lomautuksen takia keittiö- ja siivoushommiin ja oli luvannut tulevansa auttamaan Henrikiä mahdollisimman pian. Hän oli myös soittanut päiväkodin johtaja Karjulalle, josko olisi ollut mahdollista saada sijaista edes osaksi päivää.

”No Koskela tässä terve. Aika hankala tilanne meillä Henkan kanssa täällä. Ei olisi mitään apuvoimia mahdollista saada vaikka edes muutamaksi tunniksi? Eikös siellä sijaislistalla niitä opiskelijoita ollut, joita voisi palkata?”

”Vilho tietää varlsin hyvin, että tämän paikan pomo olen minä ja laskelmien mukaan teidän pitäisi kyllä siellä pärljätä tämä päivä. Emme me ole mikään rlekrytointitoimisto. Nyt tarlvitaan vain rlautaisia otteita. TOIMIKAA!”

”Selvä se sitten on. Hyvää päivänjatkoa vaan sinnekin.” Luuri lyötiin kiinni aggressiivisesti toisessa päässä.

Hemmetti. Ylimieliselle johtajalle oli aivan turha takoa järkeä päähän. Vilho koitti selvitä parhaansa mukaan, mutta hän tiesi kollegansa olevan niin lopussa sekopäisen ryhmän kanssa, että harmitti tämän puolesta. Hän teki vauhdilla pakolliset keittiöhommat valmiiksi ja päätti jättää siivouksen välistä. Raili hoitakoon sen päikkäreillä.

Vilho pääsi vihdoin livahtamaan keittiöstä auttamaan Henrikiä rämäpäiden kanssa. Luokkahuoneeseen hiippaillessaan, siellä oli taas tuttu näky. Henrik puolikuolleen näköisenä työpöytänsä ääressä, lasten riehuessa ja riidellessä ympärillä.

”Mikäs häppeninki se täällä on? Pojat, pois toistenne kimpusta.” Hän osoitti sanansa Jannelle ja Toivolle, jotka koittivat jälleen häiriköidä Ristoa luoja ties millä tavalla.

”Vilho, sä tulit takas!” Häntä kohti juoksi pieni nappisilmäinen poika halaamaan rakasta opettajaansa. Samassa seurasi lauma muitakin Ahvenoita.

”Niimpä niin, kiva nähdä sinuakin Urho, mutta olen vähän pettynyt, ettette ole taaskaan totelleen Henrikiä.”

”No kun ei me tykätä siitä niin paljon kuin susta.”

”Ei tuommoisia juttuja saa sanoa aikuisista. Tästä ollaan kyllä puhuttu ennenkin ja tiedät, miten käyttäydytään. Olet kuitenkin iso ja fiksu poika jo.”

”Joo, anteeks. Mut mää oon niin ilonen kun näin sut taas!” Urho halasi Vilhoa vielä kovemmin.

Vilho ehdotti Henrikille, että hän itse ottaisi rämäpäisimmät pojat ja lähtisi heidän kanssaan pihalle ja Henrik saisi ottaa rauhalliset lapset pöytähommiin. Se sopi mainiosti ja antoi Henrikille tilaa hengähtää hetkeksi epäonnistuneen aamutuokion jälkeen.

Vilho onnistui pukemaan oman rymyporukkansa ja lähti Railin kanssa leikkipuistoon hetkeksi. Ihana rauha tuli sisälle. Henrik kierteli katsomassa lasten puuhia. Aarne leikkeli pahvista jotain teknistä vekotinta ja naureskeli itsekseen. Hän oli rauhoittunut huomattavasti, kun hänen kikatteleva kaverinsa Johannes oli lähetetty pihalle. Jorma piirteli ja leikkeli taitavasti sydämiä Sirkan seuraillessa ihastuneena vieressä. Risto piirteli sotkuisia mustia tikku-ukkoja vahaliiduilla, eikä uskaltanut edes vilkaista Henrikiin tämän tullessa vierelle katselemaan. Pitäisiköhän tästä pojasta olla huolissaan, kun tuollaisia piirtelee? Pitäisi ottaa myöhemmin vanhempien kanssa puheeksi. Pikku hiljaa väsynyt päiväkodin opettaja siirtyi takaisin pehmeän työtuolinsa äärelle. Jospa nyt ehtisi rauhoittumaan edes hetkeksi. Hän vaipui omiin ajatuksiinsa, kyseenalaistaen koko ammatinvalintansa.  Kaksi vaihtoehtoa hänellä oli ollut: joko armeijaan tai sitten päiväkotiin. Jostain kumman syystä hän oli valinnut jälkimmäisen. Häntä oli naurettu ja kyseenalaistettu valintaansa tehdessään: tuollaisiin naisten hommiin sitten meinasit! Hän itse oli naiivisti ajatellut omalla hyvällä esimerkillään kasvattavansa lapsia ja ansaitsevansa kiitoksia. Totuus oli kuitenkin osoittautunut hieman erilaiseksi. Hitto, ehkä sittenkin pitäisi ottaa lopputili, alkaa opiskelemaan koirahierojaksi ja perustaa oma yritys. Hän myhäili ajatukselle, mutta säpsähti, kun joku tuli tökkimään hänen selkäänsä.

”Ope, tää on sulle” Pieni tummahiuksinen poika ojensi hänelle siististi taitellun paperin pomppiessaan takaisin omalle paikalleen.

Henrik avasi paperin ihmeissään. Siinä oli sydän ja tikku-ukkoja. Niiden vieressä luki hieman kömpelösti, mutta siististi: ”paras ope t:jorma ja sirkka”. Hän taitteli paperin taskuunsa liikuttuneena. Ehkä tästä päivästä vielä selvittäisiin.

Puolen tunnin kuluttua saapuivat Vilho ja Raili porukkansa kanssa sisälle ja alkoi armoton älämölö. Vaatteita ja hanskoja lensi ja kaikkien ollessa nälkäisiä, ei riisumisesta tahtonut tulla mitään. Janne meinasi innoissaan riisua itsensä alushousuisilleen tyttöjen kikattaessa vieressä, mutta Henrik sai onneksi estettyä tämän ennen kuin vahinko tapahtui. Tämä passittikin yli-innokkaan 5-vuotiaan tyttöjen naurattajan äkkiä käsipesulle.

Ruokailuun selvittiin lopulta ehjin nahoin ilman viuhahduksia tai tappeluja. Ruokana oli makaronilaatikkoa, salaattia ja ketsuppia. Johannes olisi mielellään syönyt pelkkää ketsuppia ja Aarne tietysti seurasi esimerkkiä perässä. Vilho kuitenkin sai heidät houkuteltua maistamaan edes hieman laatikkoa ja salaattia.

”Mä en syö. Ihan huonoa. Yäk.” Yrjö oli taas aloittanut perinteisin valitusvirtensä ruuan laatua kohtaan.

”Ruuassa ei ole mitään vikaa. Syö nyt.”

Henrikin hermot alkoivat kiristyä. Tämä valitusvirsi alkoi olla epätoivoista. Mitä Lahtisten yhteiskuntakriittisessä perheessä oikein syötiin, jos makaronilaatikkokaan ei kelvannut?

”EN SYÖ. RUOKA ON IHAN KÖKKÖÄ JA OUDON VÄRISTÄ. TYHMÄ HENKKA!!!” Yrjö alkoi huutaa ja muutkin lapset alkoivat tulla levottomiksi.

”Nyt kuule poika, tästä tulee seurauksia jos et tottele!!…”

Onneksi Vilho ehti sananharkkaan väliin, haisteltuaan tilanteen eskaloituvan pian käsistä.

”Yrjö, pari haarukallista ja sitten menet vessaan ja riisut vaatteesi päikkäreitä varten. Ei sinne nälkäisenä ole mukava mennä. Ja Henrikiltä pyydät anteeksi ennen kuin pääset pois. Onko tämä selvä?” Hän tapitti poikaa intensiivisesti, jolloin itsepäisen Yrjönkin oli pakko myöntyä.

”No anteeks sitten vaan.” Juro poika ei halunnut katsoa loukkaamaansa opettajaa edes silmiin.

Yrjö nurisi vielä jotakin, mutta kiltisti lappoi ruokaa suuhunsa tyytymättömyydestään huolimatta. Henrik jaksoi taas hämmästellä Vilhon luontevaa otetta hankaliin tilanteisiin. Siihen hän ei itse pystynyt, vaan yritti kovalla kurinpidolla kompensoida tilannetta, usein tuloksetta. Vilho tuntui olevan luonnonlahjakkuus lasten kanssa.

Ruokailu saatiin vihdoin ja viimein päätökseen ja väsyneet lapset alkoivat riisuutumaan ja käymään vessassa. Henrik katseli lasittunein silmin lasten puuhia ja haukotteli itsekin. Väsytti taas. Samassa Vilho tuli hänen takaansa ja laski käden tämän olalle.

”Mene sinä suunnittelutunnille, niin minä hoidan nämä päikkärit. Saat vähän rauhoittua. Ei tämä kaaos sinun vikasi ole. Ja pahoittelut, etten ehtinyt olemaan aamulla apunasi. Nää perjantait on vähän haastavia, kun ei Karjulakaan kauheasti tule vastaan missään.”

”Olet oikeassa ja eipä sille mitään voi. Kaikki ovat kuitenkin vielä ehjin nahoin.”

”Koita olla sinäkin. Ei tämän työn tarvitse kaikki henki ja elämä olla. Nähdään päikkäreiden jälkeen ja laita jotain viestiä, jos tulee hässäkkää. Railille annoin tehtäväksi siivota.”

”Hyvä, kiitos.”

Henrik hymyili kiitollisena Vilholle. Ilman tuota miestä ei tätä työtä kyllä jaksaisi. Hän siirtyi toimistoonsa, jossa vallitsi ihana hiljaisuus. Jospa ensi viikoksi ottaisikin hermolomaa ja alkaisi miettiä tosissaan sitä koirahierontakurssia…

[masokistinenkissanpentu]

Oon varmaan ihan hirvee

Katottiin leffa äidin kanssa. Joka kertoi sellasesta kouluampujasta. Ja äiti oli siin sillai et “en mä vois kyllä yhtään sääliä tuommosta.” Mut mä voisin. Oon varmaan ihan hirvee jos voin sääliä kouluampujaa..mutta miettikää jos tätä kyseistä henkilöä kiusattiin koulussa. Tiedän että jotkut on jo syntyessään “pahoja”. Mutta syy voi olla muuki. Niinkuin mä yhdessä mun runossa kirjotin. “Ei auttanut enää hyvyys ihmisten, kun päätti enkeli olla väkivaltainen.” Jos on kokenut jo pitkään vaikkapa kiusaamista, tai kotona on ollut huonot olot…niin ei ihme jos ei enää jaksa olla hyväsydäminen. Oikeesti. Oon varmasti ihan tyhmä ku voin sääliä kouluampujia. En sääli aikuisia kouluampujia koska duh. Mutta nuoria voin sääliä. Koska ihan oikeesti. Jos käyt pohjalla. Et välttämättä pääse sieltä ylös ilman haavoja. Ja nää haavat voi tulehtua. Ja sillon tuol pääs voi napsahtaa. Ja siitä on pilkka ja nauru kaukana. Kaikilla ihmisillä pitäis olla mahdollisuus koulunkäyntiin ilman kipua, oikeanlaiseen hoitoon ja apuun ja turvalliseen kotiin. Ja iha btw oon ite käyny siel pohjal minne kukaa ei haluu..ja sillo mieles pyörii vaik mitä hirveyksiä..niille ajatuksille ei vaa kertakaikkiaan voi mitää. Ja ookeesti välil mietin et mistä voi ostaa aseen. Oikeasti. Mutta onneksi pääsin jotenki ylös sielt. On mul viel matkaa kiivetä, mutta kyllä mä ainaki sielt pimeydestä pääsin. :) Mutta et oikeesti. Sillon ku on siel pohjal nii ei oo niinku mitää tunteita muita ihmisiä kohtaan. Sä vaan yrität elää, ja mitä eläimet tekee ku ne yrittää selvitä. Tappaa uhkaajiaan. Joten sillon sä oot vaan eläin. En muute sanonu äidille mitää siit et voisin sääliä sitä tyyppiä. Koska se olis alkanu huutaa.

[pohjaton-mieli]

"mun selän takana palaa neljä kynttilää ja siel on myös kolmen pudonneen taulun paikat, mul on kaks kysymystä ja yhtä monta vastausta, yks vähän säröillä oleva sydän mut ei yhen yhtä katumuksen ajatusta. jännä miten elämä voi viskaa niin äärilaitaan niin lyhyes ajas. yhtä äärilaitaan kun miten äärellä istun ikkunalla kun kirjotan tätä. eikä mua kaduta sekuntiakaan yksikään hetki minkä vietin sun kaa, mut ei myöskään se että kaikki on ohi. osaan olla tyhmä ja tyhmänrohkee, hölmö ja hölmön rakastunu. hölmöön rakastunu. nyt istun hölmönä ja onnellisena mun ikkunalla ja heiluttelen jalkoja ilman yhen yksinäistä ajatusta siitä et tahtoisin mieluummin mennä pää edellä alas, kiitos osaks sun, ku opetit et oon arvokkaampi ku yksikää valhe minkä mulle syötit."