#tytöttely

[kiimaisetmuumipeikot]

Jokihelmisimpukkalaakson tarinoita:

[homunculus-argument]

I think George R. R. Martin brushed past something similar in concept in ASoIaF, with a few characters referring to themselves in ways like saying "a man has no name" to say "I have no name", and later on in some interview saying that's actually a thing somewhere in the setting, but I think it would be fun to have a worldbuilding thing of a people whose language straight-up doesn't have personal pronouns, or where the line between pronouns and simply nouns is so blurred that technically speaking you could say that the amount of words you could use as pronouns is infinite.

Like in finnish, lacking gendered pronouns, people occasionally refer to someone who isn't present as "the/that girl/boy/man/woman" for clarity. There's a specific word ("tytötellä/tytöttely") for the thing where adult women are referred to as "girls", and if I recall right, the varying Japanese first person pronouns depend on one's gender and status in whatever situation they are in, so you can draw a lot of conclusions about a character by whether they say "I am" as watashi wa or boku wa in the same external context.

But what if you took this kind of a thing and wrote a language where there are no pronouns? A language that does not have words for "I", "you", "he/she/they", or even "it", but where whatever word you choose to use to refer to yourself or other people, and whom you are addressing is only distinguished by a prefix or suffix. So there is no "neutral" way of saying "I want to see you", but sapphic poetry is full of sentences like "a woman(myself) wants to see a woman(you, whom I address now)". And you cannot say a thing without showing how you see yourself and others.

It's an observable part of growing up to notice when a kid stops referring to himself as "a boy" and starts using "a man", someone raising into a new status takes a moment of adjustment to learn how to refer to themselves at work as "the supervisor", or someone revealing their past by slipping into an old form of address by saying "a soldier" when they should have said "a passenger" on a train.

Many people go through their whole lives not really thinking about it, going from referring to themselves as "a child" (there is no common use of "baby" as first person, as babies naturally don't know how to talk yet, so as soon as a child starts talking in sentences, they'll just use their name or the word for "child"), and move on through age, gender, and social role words through their life arc, but some people do get creative with it, such as making a pregnancy announcement by unexpectedly referring to themselves as "a mother", or someone who royally screwed up sending a text

"A disaster(1st person) is coming home, hoping that a wife(2nd person) can forgive."

[karilapio]

Lisää paskoja rekrymainoksia twitteristä! Onneksi jätin insinööriopinnot kesken. Olispa ollut kiva huomata et nimike valmistumisen jälkeen on tytönheitukka.

[naamarutulla]

Nimi ja identiteetti

Tänään heräsin viralliseen tekstiviestiin, jossa minua kutsuttiin toisella nimelläni (josta pidän nimistäni vähiten). Tuli suorastaan loukattu olo. Heräsi ajatus, että joku on selannut niitä papereita siellä, katsonut etunimeäni ja ajatellut, että tuo nyt ei ainakaan ole se nimi, jota tää ihminen haluaa käyttää.   Kyllä se henkilö sitten pahoitteli, että niillä ei aina näy, mikä nimi on käytössä, mutta kyllä itse maalaisjärjellä käyttäisin sitä ensimmäistä, jos olisin tuollaisissa töissä. Tuo ei tietenkään ole mitään verrattuna siihen yhteen opettajaan tässä jokunen vuosi sitten. Tää henkilö kutsui minua jonkun entisen opiskelijansa nimellä (joka kyllä muistutti omaani, joten ymmärrettävä erehdys), ja muutaman kerran vielä ymmärsi, mutta kun se jatkui koko vuoden. Jossain kohtaa alkoi tosissaan ärsyttää ja avauduin siitä sitten koko luokan kuullen opettajallekin. Opettaja meni heti puolustuskannalle ja sanoi, “etten vaan ymmärrä hänen huumoriaan.” No en vittu ymmärtänyt, kenen idiootin mielestä on vitsi loukata jonkun toisen identiteettiä yhä uudestaan, vaikka asiasta on huomautettu? Sama opettaja toisaalta tytötteli myös ankarasti yhtä transpoikaa meidän luokalla, ja keksi muutamille nimille uudet kirjoitusasut, että ehkä pääsin itse vähällä.  On tullut oltua lukuisia kertoja eri ihmisten toimesta myös “poika” ja kerran “young mister” (jonka pistän tosin vähän sen piikkiin, että olin liikenteessä pitkätukkaisten blondien siskojeni kanssa). Jospa me ihmiset vaan opeteltaisiin kutsumaan toisia ihmisiä niiden oikeilla, toivomilla nimillä???

[ropsus]

Do you ever just stay for a few days at your homophobic relative’s house and just consume every piece of queer fiction you can get your hands on under their roof as some sort of a rebellion

[ylensankiapriha]

Vanhala raapale

Yö oli laskeutunut rintamalle, ja korsujen ylle. Ei se tokikaan kovinkaan suurta rauhaa taikka hiljaisuutta suonut. Vanhala kuunteli punkallaan, kuinka jollakin toisella lohkolla oli harvaa laukaustenvaihtoa. Enää se ei ajanut mieltä äärirajoille, mutta toki pieni jännitys hautui kokoajan mielen perukoilla. Kaikki muut nukkuivat, paitsi vartiomies, joka tietenkin oli ulkona tuuriaan hoitamassa. Vanhala nousi istumaan, sillä uni ei tullut. Hän halusi purkaa sydäntään ja tuntojaan jollekkin. Vanhemmilleen hän ei viitsinyt lähettää kovinkaan synkkiä kirjeitä, huolestuisivat vain. Johan he murehtivat myös kahdesta Vanhalan nuoremmasta veljestä. Toki Vanhalakin oli heistä huolissaan, mutta tiesi todella ettei voinut vaikuttaa mihinkään heidän suhteensa. Eihän tämä edes tiennyt missä nämä kulkivat tällä hetkellä. Toinen oli kait päässyt kotona käymään jokin aika sitten. Vanhala sulki koko ajatuksen pois mielestään. Hän ei ollut päässyt kotiin aikoihin, eikä pääsisikään. Kuulemma jokin tehtäväkin olisi tulossa, mikä sulkisi pois pienimmänkin haaveen kotiin pääsystä. Vanhala könysi punkaltaan ylös, ja käveli ovelle avaten sen. Hän siirtyi ulos lämpimään kesäyöhön. Korsun edessä oli penkki, jolle hän istahti. Rintaman yllä oli vain kevyt yön hämy, joka pian väistyisi aamun tieltä. Luutavasti noin tunnin kuluttua aurinko alkaisi nousta. Hetken Vanhala kuulosteli, kuinka toisen lohkon laukaustenvaihto kiihtyi hetkellisesti, mutta vaimeni sitten. Hän nojasi korsun seinään, ja antoi katseensa vaeltaa jonnekin puiden latvoihin. Hän näki muutaman himmeän tähden, ja ohuen kuunsirpin. Taivaan katselu rauhoitti, sillä hän tiesi että kotona katseltiin samaa taivasta. Varsinkin... Se yksi tyttö kylältä. Häntä Vanhala kaipasi. Eiväthän he toki yhdessä olleet. Muutamissa tansseissa käyneet, ja kerran varovasti tanssilavan takana suukottaneet. Ei Vanhala koskaan kehdannut muille myöntää ettei ollut sen enempää koskaan kokenutkaan. Mutta tätä tyttö Vanhala kaipasi. Taisi olla ihastunutkin. Tälle hän sillointällöin kirjoitteli, ja joskus niissä vihjaili jotakin suhteen suuntaista. Tyttö oli sivulaiseissa maininnut ohimennen samanlaisista tunteista, ja lähettänyt kuvansakin yhden kirjeen mukana. Saman kirjeen mukana tuli pakettikin jossa oli tytön leipomaa leipää. Vanhala oli pitänyt siitä kovin. Tytön kuva näkyi hänen mielessään selvästi, tummat kiharat jotka tyttö usein letitti kauniisti, kimaltavat vihreät silmät, ja ihanan punaiset huulet... Lantion kaarikin, joka sillointällöin häivähti mekon kangasta vasten. Vanhala tajusi kyseessä olevan sittenkin nainen, tytöttely ei tuntunut enää sopivalta, kun hän kehtasi laskea ajatuksensa noinkin pitkälle. Hänkin taisi olla jo mies, vaikka toisinaan tunsikin olevansa vain poikanen aivan väärässä paikassa. Vanhala hymähti itselleen, ja ajatuksilleen. Punastuikin hieman. Ei hän tätä kellekkään vieläkään myöntäisi. Vaikka ei sillä, eipä hän muutenkaan elämästään kummoisia muille komppanian miehille kertonut, vain jotakin tiettyä jos satuttiin kysymään. Jossakin sirkutti aamun aikainen lintu, Vanhala seurasi hetken tämän lentoa puusta toiseen, ja laski sitten katseensa vastakkaiseen juoksuhaudan seinään. Hän oli saanut purkaa ajatuksiaan taivaan tähdille, ja se oli tälläkertaa riittänyt. Vanhala hymyili itsekseen, ja palasi korsuun omalle punkalleen. Hän ehtisi vielä hetken torkkua jos hyvin kävisi.

[esileikkipuisto]

A: hei tyttö

minä: alentavaa tommonen tytöttely

B: hei nainen

minä: no mitäs helvettiä

[millaoikeudella]

Kertomus 97

Pienessä asianajotoimistossa koettua: Tytöttelyä, naisten ammattitaidon kommentointia, asianajajan omien virheiden ja laiminlyöntien laittamista asiakkaiden silmissä ”tytön” syyksi, rasvaisia mm. gynekologivitsejä ja niin edelleen. Asioista on käyty aloitteestani sinänsä asiallisia keskusteluja, joihin on kuitenkin lopulta todettu ”lähinnä naurattavan tämänkaltaiset keskustelut”. Asiattoman käytöksen esiin nostamisesta on seurannut nolaamista miesasiakkaiden ja mieskollegoiden edessä: kuinka tyttö onkaan sanonut että tytöttely olisi jollakin tavalla asiatonta, ”silti meillä tytötellään”. Olen myös kuullut asianajajien suoraa kommentointia kahvipöydässä siitä, kuinka nuorta naista ei voi palkata yritykseen, kun on kohta kuitenkin äitiyslomalla. Myös henkilökohtaiselle tasolle on menty, kuten painoni kommentointiin. Kaikki on laitettu huumorin ja sen piikkiin, että minä vain kuvittelen käytöksen.

[effsnares]

mun suurin pet peeve on tytöttely. sanokaa mulle vielä kerran et “hei tyttö” tai “hei siivoojatyttö” töissä ni dropkickkaan teidät portaita alas

[lintujasukissa]

help pls. Oon menossa loppuviikosta viideks päiväks mun isän luo pääsykokeitten takii, ja mä en millään haluis. Mun isä on ihan hyvä ihminen, eikä tahallaan ilkee. Mut se aina jaksaa vääntää vitsii siitä miten mä suunnittelen asiat pikkutarkkaan, tai jos mä ostan jäätelön ym epäterveellistä, tai jos oon eri mieltä jostain. Sit kun sanon asiasta, ni tulee vaa et "haha sä oot ain ollu helposti ärsyyntyvä!". Ja sit se iänikuinen tytöttely ja lävistysten kommentointi. Miten tuun selvii visiitistä?:

Onks meillä sama isä??? Miun isän bravuureihin kuuluu myös “Minä vaan koulutan sinua! Se kasvattaa luonnetta!” Jos se kerta ei järkipuhetta kuuntele, niin jätä se sit täysin huomiotta. Hyräile vaikka joululauluja ja tuijota tyhjyyteen aina kun se laukoo huippuhauskoja juttujaan. Rupee sit puhumaan vaikka säästä, jos se on et “ai turposiko kielilävistys niin ettet voi puhua??” tai muuta paskea. Ehkä se kyllästyis sit.

[markuskuokkanen]

Faktapohjainen kieliuudistus

Ihmisten iästä puhuminen on kauhean konstikasta. Tytöttely tai pojittelu on loukkaavaa, koska nuoreksi sanominen on vähättelevää. Vielä vaarallisempaa on sanoa ääneen, että joku on vanha. Vanhenemiselle kehitellään häveliäitä kiertoilmaisuja. Vanhuksia ei enää ole, on ikäihmisiä ja harmaapanttereita. Olen alkanut epäillä, että Paula Koivuniemikään ei tarkoita “aikuisella naisella” täysi-ikäistä 18-vuotiasta.

Ratkaistaan tämä ongelma nyt heti. Tarvitaan täsmällisiä määreitä, joilla ei ole vähätteleviä sivumerkityksiä. Julkistan täten ikäilmaisuille uudet määritelmät, joista ei voi loukkaantua, koska ne ovat objektiivisia, virallisia ja tieteellisesti totta.

Kielitoimiston sanakirja määrittele ‘keski-iän’ nuoruuden ja vanhuuden väliseksi ajanjaksoksi. Ja keski-ikä sijoittuu tietysti keskelle elämää — muun väittäminen on aika epätoivoista kikkailua. 

Mihin sijoittuu elämän keskimmäinen kolmannes? Suomalaisen eliniänodote riippuu syntymävuodesta, mutta esimerkiksi vuonna 1992 syntyneillä se on keskimäärin reilut 75 vuotta. Heidän keski-ikänsä alkaa siis tänä vuonna, 25. syntymäpäivän jälkeen. Samoista Tilastokeskuksen luvuista selviää, että vuonna 1970 syntyneet aloittavat tänä vuonna tilastollisen elinajanodotteensa viimeisen kolmanneksen.

Termiuudistus astuu voimaan välittömästi. Tästä päivämäärästä alkaen 25-vuotiaat ovat keski-ikäisiä ja 47-vuotiaat vanhoja.

Aikuisuus on hankala käsite, mutta onneksi on virallinen taho, Väestöliitto, joka määrittelee sen jämäkästi verkkosivuillaan. Sen mukaan aivojen kehitys jatkuu noin 25-vuotiaaksi, jolloin järjestäytynyt ajattelu ja käyttäytymisen hallinta saavuttavat aikuisen tason. Tämän nojalla pojittelu ja tytöttely sallitaan 25. syntymäpäivään asti.

Noin. Olkaa hyvä.

Kolumni julkaistiin Itä-Savossa 5.8. 2017.

[kiimaisetmuumipeikot]

Kinkylaakson tarinoita: