#ei pahaa tähän asti

[vieraslaji]

'ovatko amerikkalaiset itsekeskeinen' no katto. emme oo aina mut just nyt kyl mä kuuntelen Tähtilipun maan äänikirjan vaikka tietysti mä opettelin sen kaiken koulussa jo

[seksilelulaatikko]

Rant mtongelmista ja töissä käynnistä

Joo siis, oon halunnu puhuu tästä jo hetken, mut en oikein oo tienny miten tän muotoilisin. Tää kaikki kimpoo yhestä pienestä keskustelusta, jonka kävin muutama vuosi sitten. Olin ystäväni tupareilla ja olin juuri aloittanut lääkityksen. Keskustelin aiheesta henkilön kanssa, joka opiskeli psykologiksi ja hän sanoi suunnilleen näin "Mun mielestä mielenterveysongelmainen ei voi työskennellä sosiaali-ja terveysalalla". En muista tarkkaan keskustelun jatkoa, mutta muistan ne tunteet.

Jatketaan muutamalla faktalla musta. Olen muutamaa keskeneräistä kurssia vajaa sosionomi ja mulla on ollut ongelmia masennuksen, ahdistuksen ja itsetuhosuuden kanssa jo vuosia, mutta hain niihin apua vasta opiskeluaikana. Lisäksi mulle ollaan tekemässä diagnoosia AD/HD:sta. Tällä hetkellä mulla on myös vakituinen paikka koulunkäynninohjaajana (ja kyllä ohjaaja, ei avustaja, siitä joskus toiste) erityisluokalla yläkoulussa. Mein oppilaista lähes kaikki on laitosnuoria, eli syystä tai toisesta, eivät voi asua vanhempiensa kanssa. Kyseinen laitos on erikoistunut käytösongelmaisiin nuoriin (hyvin laaja käsite).

Ja se miksi mä aloin kirjoittaa tätä on siis se, että tosi usein kuulee sanottavan, että "Hoida ensin ittes kuntoon" ja tiettyyn pisteeseen asti joo, omast terveydestä pitää huolehtia ja sen on oltava etusijalla, mutta kukaan ei ole immuuni mielenterveysongelmille ja kaikki onglemat ei oo sellasia, jotka katoaa. Kuka tahansa voi sairastua masennukseen, ketä vaan voi olla ahistunu. SE EI TEE SUSTA HEIKKOA, eikä se tee susta alalle sopimatonta.

Ihmisillä on tapana unohtaa, että osa mtongelmaisista on myös funktionaalisia aikuisia ja me oikeesti taistellaan, jotta me voidaan olla sitä. Ja mä olen itse työskennellyt sosiaalialla nyt n.7 vuotta ja sinä aikana mä olen mm yrittänyt itsemurhaa, kärsinyt alkoholiongelmista ja pahoista paniikkikohtauksista. Mutta se ei koskaan ole estänyt mua työskentelemästä. Joskus on raskaampaa, paljon raskaampaa.

Mutta nyt nykyisessä työpaikassa, jossa mulla on hyvä työtiimi ja mä todella nautin työstäni, mä olen aidosti onnellinen. Mä en ole terve, enkä luultavasti tulee hetkeen olemaan ja se ei tee musta huonoa työntekijää tai huonoa esimerkkiä.

Mein nuorista suurimmalla osalla on mielenterveysongelmia ja koska mulla on paljon kokemusta sekä kokijana, että omaisena, mä aidosti voin ymmärtää niitä nuoria. Ongelmat ei ole aina samoja, kuin mulla, mutta mun on helppo samaistua. Mä en myöskään koskaan väheksy, koska tiedän miltä se tuntuu ja miten se vaikuttaa.

Olen myös töissä melko avoin omasta taustastani, koska uskon nuorille olevan tärkeää nähdä, että mielenterveysongelmat, lukihäiriö tai adhd ei oo maailmanloppu. Ja tämä ei siis tarkoita, että jauhaisin oppilaille ongelmistani, saatan vain mainita joskus ohimennen lääkityksestä tai kertoa miten itse toimin paniikkikohtauksen helpottamiseksi. Vastaan myös oppilaiden kysymyksiin, kun sellaisia tulee.

Myös lähimmälle työkaverilleni diagnosoitiin juuri työuupumus ja lievä masennus , hänellä ei ole aikasempaa taustaa mtongelmien kanssa. Pitäisikö hänen nyt erota ja vaihtaa alaa, koska hän on 'sairas'?

Jokainen meistä on yksilö ja me käsittelemme asiat eritavoilla. Toisille tämä ala on liian raskas, ja se on täysin ok. Välillä mietin onko minustakaan tähän vai välitänkö tosiaan liikaa. Mutta jos jostain saan voimaa niin niistä pienistä hetkistä, kun joku nuori vaikka sanoo "Sulle on niin helppo puhua" tai "Kiitos kun et tuomitse tai "Joo joo, oon kiltisti, moikka äiti". Työ myös pitää struktuuria elämässäni, jota en todellakaan pystyisi työttömänä tai sairaslomalla.

Ja vielä viimeiseksi kommentti, joka on mielestäni kaikista eniten irti todellisuudesta "Mitä jos sä tapat ittes, mieti kuin traumatisoivaa se olis niille nuorille". Kyllä ihan varmasti olisi, niin kuin olisi myös jos kuolisin syöpään tai jäisin auton alle. Elämässä voi tapahtua monia yllättäviä asioita, joihin ei voi varauta ja jotka ovat vaarallisia. En kuitenkaan ole tällä hetkellä aktiivisesti itsemurhahakuinen, en ole ollut koko sinä aikana, kun olen ollut tässä kyseisessä työssä. Olen oppinut tunnistamaan omia tilojani ja osan hakea tukea, jos itsetuhoisuus alkaa liikaa nostaa päätään. Ja eikö ole tärkeämpää nimenomaan taistella, kuin luovuttaa vain, koska jotain saattaa tapahtua.

Luulisi, että juuri sosiaalialalla näitä asioita ymmärretään, mutta kerta toisensa jälkeen tämä luulo osoitetaan vääräksi. Onneksi minulla on kuitenkin esimes ja työkavereita, jotka ovat kanssani samoilla linjoilla kanssani. Se auttaa paljon.

Kaikille teille, jotka painitte näiden samojen ajatusten kanssa, voimia ja uskokaa itseenne, te olette hyviä siinä mitä teette, menkää oman jaksamisenne mukaan, älkää lopettako, koska niin 'kuuluu' tehdä. Ja jos te jonain päivänä huomaatte, ette voikkaan tehdä tätä, siinäkään ei ole mitään pahaa, joskus pitää ottaa etäisyyttä tai jopa lopettaa ja sekin on ihan ok.

Anteeksi tää kauhee tekstihirviö, mun oli vaan pakko saada tää sydämmeltäni. Kiitos jos jaksoitte lukea loppuun.

Ps. Jos ikinä kaipaatte tukea tai juttuseuraa, olen käytettävissä.

[trevardes]

Huomenna katsotaan toisiamme silmiin (2/5+1)

(ENSIMMÄINEN OSA)

Genre: draama, angst, 5+1

Sanamäärä: noin 1700

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

Varoitukset: angsti, mainintoja väkivallasta, Lehto

Hahmot/paritukset: Lehto/Riitaoja

Summary: Riitaoja sanoo hänen nimensä usein peläten, kun he ovat etulinjassa ja heitä kohti ammutaan. Lehto kiroaa, ja Riitaoja antaa kädet täristen patruunoita, kun ei itse pysty ampumaan.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa avuttomana. Haluaisi hänen vakuuttavan, että kohta tämä loppuu ja päästään pois, että kyllä Lehto Riitaojaa suojelee. Ettei tämä ole kuin pahaa unta, josta kohta herätään. Lehto ei tietenkään sano mitään sellaista, sillä tuollainen valheellinen vakuuttelu kuuluu hyväosaisten lasten elämään, ei rintamalle. / Viisi kertaa kun Lehto ja Riitaoja kääntyvät pois toistensa luota, ja yksi kerta kun he eivät enää voi päästää toisistaan irti. Osa 2/5+1.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/15013859/chapters/34802747

***

2.

Kukaan ei ole koskaan kutsunut Lehtoa etunimellä, eikä hän sellaista ole halunnutkaan.

Toivo Armas. Nimien ironia pistää vihaksi, mutta on samalla tavallaan hauskaa, vetää kasvoille kuivan hymyntapaisen. Vanhempia Lehdolla ei ole, eikä hän ymmärrä miksi hänelle on tällaiset nimet annettu. Ei häntä kukaan toivonut, eikä hän ole ollut kenenkään armas. Papereissa ne nimet silti ovat, siksi hän ne tietää, mutta eivät ne omilta tunnu.

Kadulla harva kysyy toisen etunimeä. Lastenkotiin jouduttuaan Lehto sulautui vapaaehtoisesti harmaiden lasten massaan, mutta ei siellä kenelläkään olisi saanut näkyvää tai kuuluvaa identiteettiä ollakaan. Sieltä päästyään hän päätyi kiertämään satunnaisia sijaisperheitä, joista missään häntä ei pidetty yhtään kauempaa kuin oli pakko. Niille ihmisille hän oli “Sinä”, “Poika”, vihaisesti äsähdetty “Hei!”

Kiittämätön Kakara ja Saatanan Loinen.

Neljätoistakesäisenä hän pääsi töihin ja jätti koko systeemin. Silloin hänestä tuli Lehto. Se hän on sen jälkeen ollut, nukkuessaan milloin missäkin ja elättäessään itsenä milloin milläkin. Mikään muu ei ole ollut pysyvää, vain se nimi, ja sitäkin hän käyttää vain, koska parempaakaan ei ole. Turha jäänne se on, muisto lähteneiltä ja kuolleilta, mutta pakkohan ihmisen on itseään joksikin kutsua.

Ensimmäisen kerran Lehto melkein pitää nimestään, kun Kaarna kutsuu häntä siksi. Sen äänessä on hillittyä lämpöä ja ylpeyttä, huvittuneisuuttakin, ja Lehto ajattelee, että ehkä se sittenkin melkein sopii.

Kaarna kuolee heidän tulikasteessaan, eikä kutsu Lehtoa enää miksikään. Lehto sähähtää ilkeästi takaisin aina, kun joku muu kutsuu häntä nimeltä.

Lopulta kahta ei kaikki hänen torjuvuutensakaan onnistu työntämään pois. Määttä lausuu hänen nimensä yhtä tasaisen tyynesti kuin kaiken muunkin, mutta sen silmissä on ystävällisen huvittunut pilke. Rahikainen sanoo sen usein nauraen, ilkikurisesti, ja ärtymyksestään huolimatta Lehto ajattelee, että ehkä hän voi sen sitten pitää. Ehkä hän voi sillä nimellä olla osa tätä vahingossa yhteen ajautuneiden ihmisten sekalaista joukkoa.

Etunimeään hän ei niillekään kerro, eivätkä ne kysy, vaikka hän niiden nimet puolestaan tietääkin.

Sota karheuttaa heidän kaikkien äänet, tekee hyökkäyshuudoista syvän kantavia ja haavoittuneiden vaikerruksesta korviaraastavaa. Lehdon nimeä huutaa täällä moni; avuksi, varoittaen, vihaisena, käskien. Hän melkein tottuu nimeen, kun kuulee sitä niin paljon.

Siihen, miten Riitaoja sen sanoo, ei Lehto totu ikinä. Välillä se solkottaa ‘Herra Alikersanttia’ kun oikein pelästyy, mutta yleensä sekin muiden mukana kutsuu häntä Lehdoksi. Tapa jolla se sen sanoo, saa hänen verensä kiehumaan.

Lehto ei ole koskaan halunnut sen syvemmin pohtia, miksei tule Riitaojan kanssa toimeen. Hän haluaisi olla sitäkin kohtaan välinpitämätön, niin kuin muita joukkueen jäseniä kohtaan, mutta se ei millään tunnu onnistuvan. Salon naiivi idealismi ja Sihvosen tarpeettoman hermostunut koohotus kyllä ärsyttävät häntä nekin, muttei niillä kuitenkaan ole hänelle sen suurempaa väliä. Mikään ei raivostuta häntä samalla tavoin kuin Riitaoja.

Lehdon tunteet Riitaojaa kohtaan ovat valtava sotkuinen vyyhti, jota hänellä ei ole aikomustakaan koskaan alkaa syvemmin selvitellä. Päällimmäisenä siinä ovat halveksunta ja viha, heti niiden perässä jonkinlainen nimetön kammo sen heikkoutta kohtaan. Monille muillekaan ei ole nimiä, eikä Lehto halua kaivella niitä.

Riitaoja sanoo Lehdon nimen joskus varovasti, typerä sovitteleva hymy naamallaan. Yrittää saada hänet rauhoittumaan tai pyytää häntä keräämään kanssaan puita nuotioon. Kyllä Lehto sen tekee, kun jonkun joka tapauksessa täytyy, mutta mitään rauhoittavaa vaikutusta Riitaojan sanoilla ei ole, eikä Lehto sen kanssa ala kaveeraamaan. Sen seura pistää hänet ärtymyksestä sekaisin, ja täällä pinnoja katkeilee ja luoteja lentelee vähemmästäkin.

Riitaoja sanoo hänen nimensä usein peläten, kun he ovat etulinjassa ja heitä kohti ammutaan. Lehto kiroaa, ja Riitaoja antaa kädet täristen patruunoita, kun ei itse pysty ampumaan. Se höpöttää taukoamatta, hokee että ‘ei tässä mitään, kyllä me selvitään.’ Jokainen laukaus saa sen sulkemaan silmänsä ja jokainen räjähdys käpristymään pienelle kerälle maahan.

“Lehto”, Riitaoja kuiskaa avuttomana. Haluaisi hänen vakuuttavan, että kohta tämä loppuu ja päästään pois, että kyllä Lehto Riitaojaa suojelee. Ettei tämä ole kuin pahaa unta, josta kohta herätään. Lehto ei tietenkään sano mitään sellaista, sillä tuollainen valheellinen vakuuttelu kuuluu hyväosaisten lasten elämään, ei rintamalle. Täällä joko selviää tai kuolee, eikä Riitaojan kaltaisten turhakkeiden yleensäkään pitäisi pystyä tasapainoilemaan noiden kahden vaihtoehdon välissä näin pitkään. Lehto katsoo sitä murhaavasti ja saa lisää patruunoita. Riitaojan käsi on pelosta hikisen nihkeä, ja Lehto vihaa sitä.

Joskus Riitaoja sanoo Lehdon nimen anoen. Kun se saatanan idiootti hidastaa koko joukkoa ei taaskaan jaksa. Kun Lehdolla on jo sen patruunat ja reppukin, mutta se istuu maassa eikä jaksa kantaa omaa ruumistaankaan. Lehto repii sen ylös kauluksesta ja hiuksista, läimäyttää saadakseen sen tajuamaan, että nyt on tosi kyseessä.

“Elä, Lehto, elä, minä en vaan jaksa, anteeksi”, Riitaoja nyyhkii, ja Lehto vihaa sitä. Sen heikkoutta. Sitä, miten se kehtaa näyttää sen, romahtaa tällä tavalla muiden kannettavaksi.

“Nyt saatana kävelet tai itket ja kävelet”, hän sähisee ja raahaa Riitaojan taas liikkeelle. Uhkaus ei osu kunnolla koska Riitaoja itkee jo valmiiksi, tietenkin. Ainahan se itkee. Sen punareunaisten silmien katse välähtää häneen ja taas pois, eikä Lehto osaa tulkita sitä.

Lehto haluaisi mahdollisimman kauas Riitaojasta, mieluiten olla näkemättä sitä enää koskaan. Joskus sormet syyhyävät tarttua kivääriin, ampua sitä vaikka käteen sillä tavalla pahasti, ettei siitä enää parantuisi sotakuntoon. Pääsisi sillä tavalla kotiin turvaan, perheensä hoivattavaksi, ja Lehto pääsisi kuulemasta sen ainaista vikinää.

Ei sellaista kuitenkaan voi tehdä, ilman seurauksia ainakaan. Täällä Lehto ei pääse Riitaojaa pakoon, vaan sen läheisyyttä on vain kestettävä.

Häntä häiritsee sekin, miten se katsoo häntä nykyään. Aina kun hän sattuu vilkaisemaan siihen päin, se napittaa jo isoilla surullisilla silmillään. Niitä katseita oon vaikeaa tulkita; jotenkin Riitaoja näyttää aina siltä, että haluaisi tulla lähemmäs, mutta se kääntyy kuitenkin aina pois heti kun huomaa, että Lehto on nähnyt sen katsovan.

Mitä siitäkin pitäisi ajatella? Jos Riitaojalla olisi pieninkään hiven järkeä päässään, se välttelisi Lehtoa kuin ruttoa, mutta ei. Mikä siinä on ettei se tajua, ettei Lehto halua olla sen kanssa missään tekemisissä?

Joskus hän tulee tahtomattaan pohtineeksi mistä se johtuu. Se on kai se pehmeys mitä hän vieroksuu. Kaikki se haavoittuvuus ja avuttomuus. Riitaoja on Lehdon antiteesi: Pehmeä siinä missä Lehto on kova. Rehellinen ja avoin siinä missä Lehto pitää valheellisistakin suojakuorista kiinni kynsin ja hampain. Lehto kammoaa ajatusta minkäänlaisesta yhteydestä tai samankaltaisuudesta heidän välillään. Hän ei halua olla kuten Riitaoja, koska näkeehän sen, etteivät sellaiset selviä.

-

Tänään he istuvat yön ensimmäistä vahtivuoroa kaksin. Se on harvinaista, sillä yleensä Koskela yrittää kai suojella Riitaojaa määräämällä tälle pariksi milloin kenetkin, muttei yleensä Lehtoa. Tässä he nyt kuitenkin ovat, ehkä koska Koskela on katsonut heidän voivan käyttäytyä edes yhden vuoron ajan. Riitaoja todistetusti pysyy parhaiten hereillä Lehdon kanssa, koska pelkää hänen vihaansa.

Riitaoja istuu nyt kaadetun puunrungon toisessa päässä, mahdollisimman kaukana Lehdosta ja lähellä nuotiota. Välimatkaa heillä on kuitenkin vain hieman yli metrin verran. Riitaoja lämmittelee välillä käsiään liekkien lämmössä, ja Lehtokin on ojentanut jalkansa lähelle tulta.

Manttelit heillä on kummallakin päällään, mutta se ei selvästi ole tarpeeksi Riitaojalle. Se tärisee kylmästä ja heiluu muutenkin hermostuneena. Pälyilee ympärilleen pimeään metsään, kietoo käsivarret suojelevasti itsensä ympärille. Sillä on kypäräkin päässään, keskellä yötä. Ihan kuin mokoma pata ketään pitäisi turvassa. Ihan kuin Riitaoja ei tietäisi, että vyön kohdalle se ryssäkin tähtää.

“Lopeta tuo heiluminen”, Lehto käskee aikansa toisen levotonta liikehdintää siedettyään. Kohtahan tässä lentää itsekin tukin päältä kun tuo koikkeli sitä hermostuksissaan heiluttaa.

Riitaoja hätkähtää, jähmettyy paikoilleen. Vilkaisee Lehtoon ja nopeasti taas pois. “Anteeksi, Lehto. On voan kylymä.”

Pelosta se tärisee vähintään yhtä paljon kuin vilusta, mutta sitä ei edes tarvitse sanoa ääneen. Lehto tietää kokemuksesta ja näkee sen Riitaojan kasvoistakin, ja sen itseensäkäpertyneestä asennosta.

“No olisit ottanut peitteesi”, Lehto ärähtää. Hän toi omansa, mutta hänellä ei ole kovin  kylmä, joten hän on tähän asti istunut sen päällä. Puunrungoista tarttuu muuten ärsyttävästi pihkaa housuihin, tahmeina kokkareina joita ei saa millään pois. Nyt hän kuitenkin nousee hetkeksi, ottaa peittonsa ja mätkäisee sen Riitaojan syliin.

Riitaoja hätkähtää taas ja katsoo häneen hämmästyneenä. Sen silmät ovat suuret ja suu aukeaa kysymykseen, mutta Lehto ei anna sille aikaa järjestää ajatuksiaan sen vertaa että saisi ihmeteltyä Lehdon toimintaa ääneen.

“Pistät sen nyt päällesi ja lopetat sen saatanan tärinän”, hän ärisee. Ei hän sitä mitään hyvää hyvyyttään antanut, ja katuukin heti. Männyn runko hänen allaan on epämukavan rosoinen, mutta ei hän halua sileämpäänkään kohtaan siirtyä, sillä Riitaoja on jo siinä. Riitaoja ottaa peitteen ja kietoo sen hartioilleen, ja Lehto katuu myös sitä, että katsoi siihen päin. Riitaoja kääriytyy peitteeseen hitaasti kuin se olisi jostain kallisarvoisesta, hienosta kankaasta tehty. Se katsoo Lehtoon uusin silmin, hämmennyksen sen kasvoilla on korvannut kevyt puna ja hölmön onnellinen ilme. Sen silmät ovat kiusaannuttavan kiitolliset ja lämpimät. Jokin tuossa ilmeessä saa Lehdon vatsan kouristamaan, ja hän kääntyy tuhahtaen pois. Katsoo liekkien tanssia palavilla puilla.

“Lehto”, Riitaoja sanoo hetken kuluttua pehmeästi, ja Lehto kääntyy puolivahingossa taas katsomaan. Riitaoja ei enää hymyile. Sen kasvot ovat vakavat ja katse avoin.

“Mitä?”

“Kiitos.” Tuossa yhdessä ainoassa sanassa on äkkiä paljon enemmän kuin vain kiitollisuutta. Se on merkityksestä raskas, samaan aikaan kuin tunnustus ja pyyntö. Riitaoja puree huultaan, katsoo Lehtoon kuin jotakin etsien. Toivoen.

Saatana. Helvetti -

Miksi se häntä noin katsoo? Lehtoa kylmää. Riitaoja ei riko katsekontaktia, kietoo vain Lehdon peitettä paremmin ympärilleen. Sen kasvojen puna syvenee, ja se näyttää hiukan kiusaantuneelta, mutta katsoo kuitenkin. Kuin se tietäisi tämän kaiken olevan huono idea, mutta olisi päättänyt tehdä sen kuitenkin.

Se näyttää siltä, että se haluaa -

Lehto ei edes halua päästä ajatuksen loppuun asti. Se uhkaa työntää esille sen valtavan tunnevyyhdin hänen sisällään, sen jonka nimi on Riitaoja. Sen sisältö on rumaa, eikä Lehto halua nähdä sitä. Hän haluaa vain, että Riitaoja lopettaisi hänen katsomisensa noin.

“Saatanan ääliö, mitä oikein mietit? Anna olla”, Hän sanoo hiljaa, kylmästi. Hän tarkoittaa enemmän kuin mitä sanat itsessään tarkoittavat, tarkoittaa kaikkea sitä, mikä Riitaojan silmissä loistaa.

Riitaoja kavahtaa kuin Lehto olisi lyönyt, vaikkei hän edes korottanut ääntään. Hänen sanojensa kolea painokkuus menee perille, ja se pelottava jokin Riitaojan katseessa särkyy.

“Hyvä on”, Riitaoja sanoo hiljaa, puree huultaan. Kääntyy takaisin nuotiota kohti pettyneenä ja torjuttuna. Hyvä.

Hyvä. Ei kukaan saa katsoa Lehtoa niinkuin se äsken katsoi, kaikkein vähiten Riitaoja. Niin kuin haluaisi häneltä jotain. Niin kuin haluaisi hänet, pieni petturiääni täydentää takaraivossa.

Lehto tuntee kylmän vihan pyörteilevän sisällään, täyttävän hänet ääriään myöten. Hän puristaa kätensä nyrkkiin sylissään ja hengittää syvään. Mitä Riitaoja kuvitteli tapahtuvan? Mitä tuo saatanan nuija kuvitteli häneltä voivansa saada? Ihan niinkuin tässä vittu olisi mitään annettavaakaan.

Sivusilmällä Lehto näkee Riitaojan vetävän jalkansa koukkuun rintaansa vasten, käpertyvän palloksi peitteen alle. Se hautaa kasvonsa polviinsa, ja vaikka nuotion loimun ja varjojen leikin seasta on vaikeaa erottaa niin pientä liikettä, Lehto uskoo näkevänsä sen hartioiden tärisevän.

Riitaoja itkee päästämättä ääntäkään, eikä Lehtokaan sano enää mitään. He istuvat hiljaa vierekkäin vartiovuoronsa loppuun asti.

-

Seuraava osa

[pianonoita]

usein sanotaan, että autismikirjolla olevat ihmiset pärjäisi yhteiskunnassa paremmin, jos me opeteltais käyttäytymään kuin neurotyypilliset. Sitä pidetään helppona ja kätevänä, mutta samalla se vähättelee meitä, koska jos me ei opita neurotyypillisiksi, me ollaan vaikeita. Jos me opitaan, me ollaan niin lievästi autisteja, ettei me tarvita apua. Mutta koska jokaisen terapian ja kuntoutuksen goal on saada meidät käyttäytymään neurotyypillisemmin, niinkuin se olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiin, listaan tähän nyt joitain epämieluisampia asioita, joita olen neurotyypillisiltä oppinut. Erityisesti neurotyypilliset voivat sitten miettiä, kannattaako aina yrittää opettaa meitä teidän kaltaisiksinne, vai olisiko parempi tulla joskus ihan kunnolla vastaan.

- mä opin, että 12 -vuotiaasta asti on ok kiusata toisia lapsellisuuksista, ja niistä pitäisi päästä eroon. Pahinta, mitä voi teininä kuulla, on olevansa lapsellinen. Mä häpesin mun mielenkiinnonkohteita ja sitä, ettei mua kiinnostanut pukeutuminen tai meikkaaminen, joten päädyin lopulta ylikompensoimaan, ja yrittämään ihan liikaa.

- meltdownia parempi vaihtoehto on kaikki, mistä ei lähde ääntä. Shutdown, sisäistetty meltdown, dissosiaatio. Dissosioin nuorempana ja edelleen hyvin paljon, ja pidin sitä normaalina, kunnes luin, että se on oikeasti oire jostain vakavasta. Mutta olin aina ajatellut, että on parempi olla ihan omissa maailmoissaan, kuin herättää huomiota.

- mä opin, että ihmiset tosi usein tarkoittaa ihan muuta kuin ne sanoo. Se teki musta hyvin vainoharhaisen, ja mun on todella vaikea luottaa ihmisten sanomisiin, paitsi parhaiden kavereiden. Jos joku sanoo “onpas sulla kivat vaatteet” ajattelen edelleen, että se tarkoittaa päinvastaista, koska opin sen yläasteella.

- ilmeet voi olla hyvin moniselitteisiä ja hämmentäviä, ja jos niitä tulkitsee väärin, on pulassa. Meidän pitäisi omaksua valtava määrä nyansseja. Ei riitä, että tietää, että vieraille pitää olla mukava ja hymyillä. Aina hymy ei ole sopiva. Mutta milloin? Se sun pitää selvittää ihan itse.

- jos sä katsot ihmistä silmiin liikaa, se on flirttailua. Jos sä et katso, se on epäkohteliasta. Mikä tähän avuksi? Sekuntikello?

- Mä opin, että mun reaktiot tilanteisiin on usein vääriä. Jos mä hakkasin nuorempana päätäni seinään koska mua ahdisti lähteä jonnekkin, se oli väärin. Pointti ei ollut siinä, että mä satuttaisin itseäni, vaan siinä, että mun vanhempia hävetti. Se, että mä heilutin käsiä oli väärin, koska se oli outoa. Mä opettelin siitä eroon ja istuin käsieni päällä aina kun voin koska pelkäsin, että mun kädet tekee jotain väärää

- mä opin, etten voi hallita mun kehoa, niinkuin muut. Pelkäsin olevani kämpelö, ja jotenkin huono, kun ajattelin, että muut reagoi asioihin niinkuin minä (heiluttaen käsiä) mutta että he pystyvät vain peittämään sen paremmin kuin minä. Luulin, että muut kokee ärsykkeet yhtä pahasti kuin minä, mutta vaan peittävät sen paremmin. Mua hävetti, etten ollut omasta kehostani kontrollissa, ja aloin kokea itseni täysin ulkopuoliseksi omasta kehostani. Koin paljon dysforiaa siihen liittyen, koska luulin, ettei mun keho toimi. Satutin itseäni, koska olin oppinut ajattelemaan, että mun hermosto, mun aivot, mun keho on rikki.

- mä opin, ettei sosiaalisten tilanteiden jälkeen saisi olla väsynyt. Mä opin, että kavereita nähdessä pitäisi aina olla pirteä, iloinen ja äänessä. Ja mulla oli siitä järkyttävän syyllinen olo. 

- mä opin, että mulla on aina defaultina huono olla sosiaalisissa tilanteissa, siinä missä muilla oli kivaa, ja he lähtivät pitämään hauskaa. Ja mä olin hirveän kateellinen mun kavereille, ja mun poikaystävälle siitä, että heillä oli kivaa, kun itse olisin halunnut kotiin, tai itsellä oli huono fiilis. Tajusin vasta nyt 22 vuotiaana, että se ei johdu siitä, että olisin jotenkin huono ihminen, joka ei pysty nauttimaan asioista. Vaan siitä, että mun tarpeita ei ikinä otettu huomioon, aistiympäristö ei ollut hyvä, multa vaadittiin sosiaalisesti liikaa yms. Mutta vieläkään en osaa ottaa itseäni huomioon, koska en tiedä, mikä on mun aisteille sitten hyväksi. 

- Tärkeimpänä: mä opin, että outoudessa on jotain pahaa. “outoja” kiusattiin koulussa. Perhettä selkeästi hävetti, että mä olin outo, jos mun nippelitiedolla ei voinut vaikkapa hämmentää naapurin ärsyttävää tätiä. Mä opin, että mussa on jotain todella vialla, ja jotain todella väärää. Ja mä dissosioin, ja masennuin, koska en halunnut enää näyttää mun outoutta. 

Kenenkään 9 -vuotiaan ei pitäisi tässä maailmassa joutua ajattelemaan, että heidän olisi parempi kuolla, koska he ovat liian erilaisia. Sen sijaan, että opetatte meille, miten te toimitte kaikkine pikku nyansseinenne mitä on mahdotonta opetella ulkoa, kuunnelkaa. Antakaa meidän kysyä. Ja sanokaa meille, että me saadaan kysyä ihan mitä vaan. Ja yrittäkää asettua meidän asemaan. Pysykää asiassa. Me ei tarvita esseetä teidän sosiaalisesta toiminnasta, vaan selkeän selityksen. Älkää tuijottako, ja älkää kommentoiko. Me tiedetään kyllä, ettei esimerkiksi meidän stimmejä tai äännähdyksiä hyväksytä. Älkää jumalauta sanoko sitä ääneen, älkää pahentako enää asioita. Yksinkertaisesti, ottakaa meidät huomioon. Kiitos. 

(Neurotyypilliset saa reblogata.)  

[pelihomppaa]

Eldarya: Jakso 8

... Mä tässä vaan mietin mitä ihmettä tapahtui tanssiaisten lopussa (ns. jaksojen "ulkopuolella"), kun tästä:

päädyttiin tähän:

Siis?? 

Nevra käyttäytyi tosi kylmästi hahmoa kohtaan koko jakson, emmä heidän välille mitään "nyt olemme onnellisesti yhdessä pelin loppuun asti” -tyyppistä etenemistä sentään odottanut, mut tuollaisen ihmeellisen mököttämisen sijaan oltaisi voitu palata samantyyppiseen kanssakäymiseen mitä heidän välillään oli aiemmin. Toivon että Nevralla on käytökselleen hyvä syy, selityksiä odotellessa... Mulle hahmon “välttelen Nevraa muutaman päivän” -juttu oli ihan fine, koska tuli aika hyvin selväksi ettei Nevralla ole kiinnostusta viettää aikaa yhdessä, enkä oikeastaan hänen seuraa edes kaivannut. Hyvä vaan kun häipyi omaan missioonsa. .-D

^Juttutuokio Karennin kanssa oli tosi hyvä, sillä siinä käsiteltiin juuri niitä fiiliksiä mitä itelle nousi pintaan heti siinä vaiheessa kun huomasin pitäväni Nevrasta. Edellisessä jaksossa Ezarelin ottaminen puheeksi laski tunnelmaa, mut tämän keskustelun jäljiltä jäi sellainen sopivan vapautunut olo - tai sit se johtui siitä että meni vähän fiilikset Nevraa kohtaan hänen välinpitämättömän asenteensa vuoksi. XD

Ehkäisyliuos-juttu olisi kuitenkin voitu jättää kokonaan pois, koska hahmo tulee TODELLA myöhässä alkaessaan vasta nyt miettiä asiaa... Olisi myös ollut kiva jos sen juominen olisi ollut vapaavalintaista, ku en usko että sille tulee käyttöä.

Tämä jakso näytti Huang Chun uudenlaisessa valossa, ja oli hyvä tutustua häneen hieman paremmin, kun lopussa hän ja hahmo suuntasivat taistelutantereelle joukkojensa etunenässä aseistettujen ihmisten hyökätessä. Tämä oli ehdottomasti kiinnostavin osuus jaksosta, ja oli odottamatonta että ihmiset tiedostivat valmiiksi taikaolentojen olemassaolon, mikä teki heistä kiinnostavan vihollisjoukkion. Ehkä he eivät olekaan päätyneet Eldaryaan sattumalta, vaan voivat jopa kenties liittyä siihen miksi Eldaryan ja muun maailman välinen raja on muuttunut häilyvämmäksi... 

Ei sillä että toivoisin muille pahaa, mutta eikö joku muu voisi vaihteeksi loukkaantua ku aina hahmo laitetaan “hengenvaaraan” (lainausmerkeissä siks, että tietäähän sen ettei oma pelihahmo voi kuolla (ainakaan kesken pelin, heh)). Lance sai jälleen ansioluetteloonsa uuden sankariteon saapuessaan pelastamaan taistelutantereelle tuupertuneen hahmon, eikö muutkin deitit voisi välillä päästä valokeilaan? Tää olisi voitu toteuttaa vaikka niin että Lance olisi tullut hahmon tilalle hyökkääjäksi, Leiftan olisi noutanut hahmon, ja sit matkalla päämajalle olisi sattunut jokin yllätyshyökkäys, jonka vaikka Mathieu olisi voinut hoidella, jolloin kaikki olivat saaneet loistaa eikä kaikkea kunniaa olisi annettu pelkästään Lancelle. Tällä tavalla katkeroituneet pelaajat yritetään kai saada suhtautumaan suopeammin Lanceen, mut mua ainakin vain ärsyttää tämmöinen erityiskohtelu, kaikkien deittien pitäisi olla yhtä paljon esillä. Olin toki hyvilläni auttajan saapuessa paikalle, ja harkitsin jopa hetken aikaa ottavani “lancerepliikin”, mut en halua vahingossa päätyä hänen reitilleen.

Tähän väliin tulee random “tämän olisi voinut toteuttaa näinkin” -pohdinta: Mietin että olisi ollut kiinnostavaa jos ampumahaavan hoitamiseksi olisi pitänyt kyyditä loukkaantunut ihmisten maailmaan, koska Eldaryassa ei ole mahdollista hoitaa tuliaseiden aiheuttamia vammoja, ja sit he olisivat väkisin tunkeneet jonnekin sairaalaan hakiessaan apua. Vaikka tiedänkin ettei näin käy, koska he onnistuivat aiemmin hoitamaan kumppanieläimen jota oli ammuttu. Mut jotenkin tähän ns. vastakkain asettelun (ihmiset vs Eldaryan väki) rinnalle kaipaisi jotain avarakatseisuutta, että vihollisten käytännöistä voisi myös oppia jotakin.

[eksopolitiikka]

Yleisimmät mykoplasmat ovat nykyään k��ytössä bakteerisodankäynnissä

Yleisimmät mykoplasmat ovat nykyään käytössä bakteerisodankäynnissä

kirjoittanut Donald W. Scott, MA, MSc © 2001, julkaistu 30.12.2001

Mykoplasma: yhdistävä patogeenitekijä neurotaudeissa

Useita mykoplasmalajeja on ”suunniteltu” laboratoriossa ja pyritty tekemään vaarallisemmiksi. Nyt niitä syytetään AIDSista, syövästä, CFS:stä, MS-taudista, hullun lehmän taudista ja muista neurosysteemisistä taudeista.

Artikkeli julkaistu Nexus Magazinen 8. vuosikerran numerossa 5 (elokuu-syyskuu 2001), www.nexusmagazine.com

I Patogeeninen mykoplasma

Yleinen asekäytössä oleva taudinaiheuttaja

Mykoplasmaa on noin 200 eri lajia. Useimmat niistä ovat vaarattomia; ainoastaan neljä tai viisi ovat patogeenisia. Mycoplasma fermentans (incognitus-laji) todennäköisesti on peräisin Brucella-bakteerin tumasta. Tämä taudinaiheuttaja ei ole bakteeri eikä virus; se on mutatoitunut muoto Brucella-bakteerista, joka on yhdistynyt visna-virukseen.

Patogeeninen mykoplasma on aiemmin ollut vaaraton, mutta bioasetutkijat ovat tehneet vuodesta 1942 tähän päivään asti tutkimusta, joka on johtanut kuolettavampien ja tarttuvampien mykoplasman muotojen luomiseen. Tutkijat ovat keränneet tätä mykoplasmaa Brucella-bakteerista ja itse asiassa redusoineet taudin kiteiseen muotoon. He ”aseistivat” sen ja testasivat sitä pahaa-aavistamattomaan kansaan Pohjois-Amerikassa.

Tri. Maurice Hilleman, Merck Sharp & Dohme -lääkeyrityksen päävirologi, sanoi että tämä taudinaiheuttaja on nyt kehossaan jokaisella pohjoisamerikkalaisella ja mahdollisesti myös ympäri maailman.

Huolimatta raportoinnin epäselvyyksistä, selvästikin kaikenlaisten neurodegeneratiivisten sairauksien esiintyvyys on lisääntynyt toisesta maailmansodasta eteenpäin, ja erityisesti 1970-luvulta eteenpäin, kun aiemmin tuntemattomia tauteja kuten krooninen väsymysoireyhtymä ja AIDS on alkanut esiintyä ihmisillä.

Tri. Shyh-Ching Lo:n mukaan, joka on vanhempi tutkija The Armed Forces Institute of Pathologyssa ja joka on eräs Amerikan mykoplasmatutkimuksen huippuasiantuntijoista, tämä taudinaiheuttaja aiheuttaa monenlaisia sairauksia kuten AIDS, syöpä, krooninen väsymysoireyhtymä, Crohnin tauti, tyypin 1 diabetes, MS-tauti, Parkinsonin tauti, Wegenerin tauti, ja kollageenivaskulaarisia autoimmuunisairauksia kuten nivelreuma ja Alzheimerin tauti. Tri. Charles Engel, joka työskentelee US National Institutes of Healthilla, Bethesdassa, Marylandissa, esitti seuraavaa NIH:n kokouksessa helmikuun 7. päivä 2000: ”Olen nyt sitä mieltä, että kroonisen väsymysoireyhtymän ja fibromyalgian aiheuttaja on mykoplasma…”

Minulla on näyttää kaikki viralliset dokumentit, joista käy ilmi että mykoplasma on kroonisen väsymysoireyhtymän / fibromyalgian aiheuttaja, kuten myös AIDSin, MS-taudin ja monien muiden sairauksien. Näistä sairauksista 80% on Yhdysvaltain tai Kanadan valtion dokumentteja ja 20% vertaisarvioituja artikkeleita julkaisuista kuten Journal of the American Medical Association, New England Journal of Medicine ja Canadian Medical Association Journal. Tutkimukset ja dokumentit tukevat toisiaan.

Miten mykoplasma toimii

Mykoplasma toimii menemällä sisään yksittäisiin soluihin, riippuen geneettisestä alttiudesta.

Neurologisia sairauksia saattaa kehittyä mikäli patogeeni tuhoaa aivoista tiettyjä soluja, tai saattaa kehittyä Crohnin tauti mikäli patogeeni tunkeutuu ja tuhoaa suolen soluja.

Kun mykoplasma pääsee soluun sisään, se voi olla siellä tekemättä mitään joskus 10, 20 tai 30 vuotta, mutta jos esiintyy traumaa kuten onnettomuus, tai ottaa vaikka rokotteen, mykoplasma saattaa aktivoitua.

Koska kyseessä on ainoastaan bakteerin DNA, sillä ei ole omia solun osia joilla prosessoida omia ravinteitaan, joten se kasvaa imemällä muodostuneita steroleja isäntäsolusta ja kirjaimellisesti tappaa solun; solu murtuu ja jäljelle jäänyt tavara päätyy verenkiertoon.

II Mykoplasman syntyminen

Laboratoriossa luotu taudinaiheuttaja

Monet lääkärit eivät tiedä mykoplasman aiheuttamista taudeista, koska Yhdysvaltain armeija on kehittänyt sen biologisen sodankäynnin kokeissaan, eikä näitä ole julkistettu. Tämä patogeeni on Yhdysvaltain armeijan ja tri. Shyh-Ching Lo:n patentoima. Minulla on kopio patentista. [1]

Kaikki sotaa käyvät maat kokeilivat biologisilla aseilla. Vuonna 1942 Yhdysvaltain, Kanadan ja Britannian valtiot solmivat salaisen sopimuksen, jolla luoda kahden tyyppisiä biologisia aseita (sellaisia jotka tappaisivat aj sellaisia jotka vammauttaisivat) Saksaa ja Japania vastaan käydyssä sodassa, jotka myös kehittivät biologisia aseita. Eri taudinaiheuttajapatogeenien tutkimuksessa he keskittyivät pääosin Brucella-bakteeriin, ja alkoivat aseistaa sitä.

Heti syntymästään lähtien biologisen sodankäynnin ohjelmaa leimasi jatkuvat syvälliset arvioinnit ja kaikkein nimekkäimpien tiedemiesten, lääketieteen konsulttien, teollisuuden asiantuntijoiden ja valtion virkamiesten mukanaolo. Se oli luokiteltu huippusalaiseksi.

Yhdysvaltain kansanterveyslaitos myös läheltä seurasi biologisen sodankäynnin ohjelman edistymistä ja kehittymistä ja Centers for Disease Control (CDC) sekä National Institutes of Health (NIH) USA:ssa työskentelivät yhdessä armeijan kanssa näiden sairauksien asekäyttöön valjastamiseksi. Nämä ovat sairauksia, jotka ovat olleet olemassa satoja vuosia, mutta nyt niistä on tehty aseita — mikä tarkoittaa että ne ovat tarttuvampia ja tehokkaampia. Ja ne leviävät.

The Special Virus Cancer Program, jonka CIA ja NIH perustivat kehittämään kuolettavia patogeeneja joille ihmisillä ei ollut luontaista vastustuskykyä (AIDS), naamioitiin syövän vastaiseksi sodaksi, mutta se olikin itse asiassa osa MKNAOMIa. [2] Monet senaatin ja edustajainhuoneen edustajat eivät olleet tietoisia siitä mitä oli käynnissä. Esimerkiksi, Yhdysvaltain valtion reformoinnin komitea oli käynyt läpi arkistoja Washingtonissa ja muualla ja etsinyt dokumenttia nimeltä ”The Special Virus Cancer Program: Progress Report No. 8”, eikä kyennyt sitä löytämään. Jotenkin he olivat saaneet kuulla, että minulla oli se, he soittivat minulle ja pyysivät lähettämään sen heille. Kuvittele: eläkkeellä oleva luokanopettaja saa soiton senaattorilta ja häneltä pyydetään salaista dokumenttia! Yhdysvaltain senaatti, reformikomitean avulla, yritti lopettaa tällaista valtion tutkimusta.

Kiteinen Brucella

Senaatin tutkimuksen otsikkosivu, joka on julkaistu helmikuun 24. päivä 1977, näyttää, että George Merck, lääkefirmasta Merck Sharp & Dohme (joka nyt valmistaa lääkkeitä tauteihin joita se on itse tehtaillut aiemmin), raportoi vuonna 1946 Yhdysvaltain sotaministerille, että tutkijat olivat onnistuneet ”ensikertaa” ”eristämään taudinaiheuttajan kiteiseen muotoon”. [3]

He olivat tuottaneet kiteistä bakteeritoksiinia, joka oli eroteltu Brucella-bakteerista. Bakteeritoksiini kyettiin erottelemaan kiteisessä muodossa ja säilömään, kuljettamaan ja ottamaan käyttöön ilman että se menee huonoksi. Sitä voitaisiin lisätä muihin vektoreihin kuten hyönteisiin, aerosoleihin tai ruokiin (luonnossa se leviää bakteerina). Mutta se tekijä jonka parissa Brucellan kanssa työskenneltiin oli mykoplasma.

Brucella on taudinaiheuttaja joka ei tapa ihmisiä; se vammauttaa heidät. Mutta Pentagonin tri. Donald MacArthurin mukaan, joka tuli todistamaan kongressin komitean eteen vuonna 1969, neljä tutkijaa olivat saaneet selville, että mikäli heillä oli tietyn vahvuista mykoplasmaa — vahvuus 1010 — se kehittyisi AIDSiksi, ja henkilö kuolisi siitä suhteellisen lyhyessä ajassa, koska se menisi läpi ihmisen immuniteettipuolustusjärjestelmästä. Jos vahvuus olisi 108, henkilölle kehittyisi krooninen väsymysoireyhtymä tai fibromyalgia. Jos vahvuus olisi 107, henkilöstä tulisi kroonisesti masentunut; hän ei kuolisi eikä hän vammautuisi, mutta hän ei olisi kauhean kiinnostunut elämästä; hän kuihtuisi pois.

Useimmat meistä eivät ole kuulleet bruselloosista, koska se suuremmilta osin katoaa pastoröinnin mukana. Aiemmin se levisi maidon avulla. Yksi suolasirottimellinen puhdasta taudinaiheuttajaa kiteisessä muodossa sairastuttaisi koko Kanadan populaation. Se on absoluuttisen kuolettavaa, se ei niinkään tapa vaan tekee toimintakyvyttömäksi.

Koska kiteinen taudinaiheuttaja leviää vereen, tavalliset veri- ja kudoskokeet eivät paljasta sen läsnäoloa. Mykoplasma kiteytyy ainoastaan 8.1 pH:ssa, ja veren pH on 7.4. Joten lääkäri luulee, että kaikki oireet ovat ”päänsisäisiä”.

Kiteinen Brucella ja multippeliskleroosi

Vuonna 1998 Rochesterissa, New Yorkissa, tapasin entisen sotilaan, PFC Donald Bentleyn, joka antoi minulle dokumentin ja sanoi minulle: ”Olin Yhdysvaltain armeijassa, ja sain koulutuksen bakteerisodankäynnistä. Me käsittelimme pommeja, jotka olivat täynnä bruselloosia, eikä ainoastaan bruselloosia; se oli Brucella-toksiinia kidemuodossa. Me ruiskutimme sitä kiinalaisten ja pohjoiskorealaisten päälle.”

Hän näytti minulle todistuksensa hänen koulutuksestaan kemiallisessa, biologisessa ja radiologisessa sodankäynnissä. Sitten hän näytti minulle 16 sivua dokumentteja, jotka armeija oli lyönyt hänen kouraansa kun hänet vapautettiin palveluksesta. Ne liittivät bruselloosin MS-tautiin, ja yhdessä kappaleessa sanottiin: ”Veteraanit, joilla on MS-tauti, eräänlainen hiipivä halvaannus, joka vammauttaa 10% tai enemmän kahden vuoden sisällä aktiivipalveluksesta kotiutumisesta, voidaan olettaa saavan vammaistukea. Tukea maksetaan siihen oikeutetuille veteraaneille, joiden vammaisuus on aiheutunut palveluksesta.” Toisin sanoen: ”Jos sairastut MS-tautiin, se johtuu siitä että käsittelit Brucellaa, ja me annamme sinulle eläkkeen. Älä pidä tästä meteliä.” Näissä dokumenteissa Yhdysvaltain valtio paljastaa todisteet aiheuttamastaan multippeliskleroosista, mutta he eivät kerro siitä kansalle — tai edes lääkärillesi.

Vuonna 1949 tohtorit Kyger ja Haden esittivät ”mahdollisuuden sille, että multippeliskleroosi voi olla keskushermoston oireilua kroonisesta bruselloosista”. He tekivät kokeita arviolta 113 MS-potilaalla, ja saivat selville että melkein 95% sai positiivisen koetuloksen Brucellasta. [5] Meillä on lääketieteen julkaisun dokumentti, joka toteaa, että yksi 500:sta ihmisestä, jolla on bruselloosi, kehittäisi myös sairauden nimeltä neurobruselloosi, toisin sanoen aivoissa oleva bruselloosi, jossa Brucella asettuu selkäydinnestettä sisältäviin lateraaliventrikkeleihin — jossa MS-tauti periaatteessa sijaitsee. [6]

Camp Detrickin laboratoriotyöntekijöiden kontaminaatio

Vuonna 1948 New England Journal of Medicine raportoi otsikolla ”Akuutti bruselloosi laboratoriotyöntekijöillä”, josta käy ilmi miten vaarallinen taudinaiheuttaja on. [7] Camp Detrickin laboratoriotyöntekijät Frederickissa, Marylandissa, kehittivät biologisia aseita. Vaikka nämä työntekijät oli rokotettu, ja pitivät suojatyövaatteita, kumiasuja ja maskeja ja käsittelivät aineita suojalasin reikien läpi, monet heistä saivat tämän kauhean sairauden, koska se on niin absoluuttisen tarttuvaa.

Artikkelin oli kirjoittanut merijalkaväen luutnantti Calderone Howell, laivaston reservin luuutnantti Emily Kelly ja kapteeni Henry Bookman. He olivat kaikki armeijan henkilöstöä, jotka olivat tekemässä Brucellasta tehokkaampaa biologista asetta.

III Mykoplasman salaista testausta ihmisiin

Levittämismetodien testausta

Dokumentoitu näyttö osoittaa, että heidän kehittämänsä biologiset aseet testattiin kansalla eri yhteisöissä uhrien siitä mitään tietämättä tai siihen suostumatta.

Valtio tiesi, että kiteinen Brucella aiheuttaisi sairautta ihmisissä. Nyt heidän piti määrittää miten se leviäisi ja mikä olisi paras tapa levittää sitä. He testasivat levitysmetodeja Brucella suis ja Brucella melitensis -lajeille Dugwaynkoealueella, Utahissa, kesä- ja syyskuussa 1952. Todennäköisesti 100% meistä on nyt infektoitunut Brucella suis ja Brucella melitensis -lajikkeista. [8]

Toinen valtion dokumentti suositteli avoimia haavoittuvuustestejä ja salaista tutkimus- sekä kehitysohjelmaa armeijalle suoritettavaksi, jolle tukea antoi CIA.

Tuohon aikaan Kanadan valtio sai pyynnön Yhdysvalloilta tehdä yhteistyötä Brucellan asekäytön kokeissa, ja Kanada suostui yhteistyöhön. Yhdysvallat halusi määrittää levittäisivätkö hyttyset tautia ja leviäisikö se myös ilmassa. Valtion raportti sanoi, että ”avoimet tarttuvan biologisen taudinaiheuttajan kokeet on tulkittava olennaisen tarpeellisiksi ymmärrykselle biologisen sodankäynnin potentiaalista, johtuen monista tuntemattomista tekijöistä, jotka vaikuttavat mikro-organismien hajoamiseen ilmakehässä”. [9]

Hyttysvektorilla testausta Punta Gordassa, Floridassa

New England Journal of Medicinen raportti paljastaa, että ensimmäiset kroonisen väsymysoireyhtymän epidemiat olivat Punta Gordassa, Floridassa vuonna 1957. [10] Oli omituinen yhteensattuma, että viikkoa ennen kuin nämä ihmiset sairastuivat oireyhtymään, alueella parveili paljon hyttysiä.

National Institutes of Health väitti, että hyttyset olivat tulleet 30 mailin päästä metsäpaloa pakoon. Totuus oli, että tri. Guilford B. Reed oli infektoinut hyttyset Queen’s Universityssa Kanadassa. Ne oli jalostettu Bellevillessä, Ontariossa ja viety Punta Gordaan ja vapautettu siellä.

Viikon sisään ensimmäiset viisi kroonisen väsymysoireyhtymän tapausta raportoitiin Punta Gordan paikallisella klinikalla. Tapauksia alkoi tulla lisää, kunnes viimein 450 ihmistä sai sairauden.

Hyttysvektorilla testausta Ontariossa

Kanadan valtio oli perustanut Ontarion Bellevilleen Dominion Parasite Laboratoryn, jossa se kasvatti 10 miljoonaa hyttystä kuukaudessa. Näitä lähetettiin Queen’s Universityyn ja muihin laitoksiin infektoitavaksi kiteisellä taudinaiheuttajalla. Hyttyset sitten päästettiin irti tietyissä yhteisöissä keskellä yötä, niin että tutkijat voisivat määrittää miten moni sairastuisi krooniseen väsymysoireyhtymään tai fibromyalgiaan, joka oli ensimmäinen näkyvä sairaus.

Eräs kohteena olleista yhteisöistä oli St Lawrence Seawayn laakso, aina Kingstonista Cornwalliin, vuonna 1984. He päästivät satoja miljoonia infektoituja hyttysiä vapaaksi. Yli 700 ihmistä seuraavina 4-5 viikon aikana kehitti myalgisen enkefalomyeliitin eli kroonisen väsymysoireyhtymän.

IV Salaisia kokeita muilla taudinaiheuttajilla

Hullun lehmän tauti/Kuru/CJD Fore-heimolla

Ennen ja jälkeen toisen maailmansodan, kuuluisalla Camp 731:lla Mantsuriassa, japanilaiset sotilaat kontaminoivat sotavankeja eräillä taudinaiheuttajilla.

He myös perustivat tutkimusleirin Uuteen Guineaan vuonna 1942. He tekivät kokeita Fore-intiaaniheimolla ja rokottivat heitä visna-viruksesta sairastuneiden lampaiden aivojen palasilla, mikä aiheuttaa ”hullun lehmän tautia” eli Creutzfeldt-Jakobin tautia.

Arviolta 5-6 vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun japanilaiset oli ajettu pois, Fore-heimon köyhille tuli niinkutsuttu kuru, joka tarkoittaa ”kuihtumista”, ja he alkoivat täristä, menettää ruokahalunsa ja kuolla. Ruumiinavauksissa paljastui, että heidän aivonsa oli muuttunut kirjaimellisesti soosiksi. He olivat saaneet ”hullun lehmän taudin” japanilaisten kokeista.

Kun toinen maailmansota loppui, tri. Ishii Shiro — lääkäri joka toimi kenraalina Japanin armeijassa johtamassa biologisen sodankäynnin yksikköä — joutui vangiksi. Hänelle annettiin valinta loikata amerikkalaisten puolelle tai tulla teloitetuksi sotarikollisena. Ei-niin-yllättävästi Ishii Shiro valitsi työskennellä Yhdysvaltain armeijalle ja näyttää miten japanilaiset olivat antaneet hullun lehmän taudin Fore-heimon jäsenille.

Vuonna 1957, kun sairaus alkoi esiintyä Foren heimolaisilla, tri. Carleton Gajdusek USA:n NIH:sta suuntasi Uuteen Guineaan määrittämään sitä miten visnan tartuttamat lampaiden aivojenn palaset vaikuttivat heihin. Hän oli siellä pari vuotta, tutki Fore-heimon jäseniä ja kirjoitti laajan raportin. Hän sai Nobelin palkinnon kuru-taudin ”löytämisestä” Fore-heimon jäsenillä.

Karsinogeenikokeet Winnipegissa, Manitobassa

Vuonna 1953 Yhdysvaltain hallitus pyysi Kanadan hallitukselta voisiko se testata kemikaaleja Winnipegin kaupungin yllä. Se oli suuri puolen miljoonan asukkaan kaupunki mailien päässä muista paikoista. Amerikan armeija ruiskutti karsinogeenista kemikaalia 1000-prosentin laimennoksena, jonka he sanoivat olevan niin laimeata, että kukaan ei sairastuisi siitä; kuitenkin, mikäli ihmisiä tulisi klinikoille nenä vuotaen, kipeän kurkun tai korvien soimisen takia, tutkijat kykenisivät määrittämään kuinka suuri osa ihmisistä oli sairastunut syöpään mikäli kemikaalia olisi käytetty täysivahvuisena.

Me saimme selville näyttöä siitä, että amerikkalaiset oli kuin olivatkin testanneet tätä karsinogeenia — sinkkikadmuimsulfidia — Winnipegissa vuonna 1953. Me kirjelmöimme Kanadan valtiolle ja selitimme, että meillä oli vedenpitävää näyttöä ruiskutuksen tapahtumisesta ja pyysimme, että me saisimme tietää miten korkealla valtionhallinnossa ruiskutuspyyntöä oli käsitelty. Me emme saaneet vastausta.

Pian tämän jälkeen Pentagon piti lehdistötilaisuuden toukokuun 14. päivä 1997, jossa he myönsivät tekonsa. Robert Russo, Toronto Star11:n kirjeenvaihtaja Washington DC:ssa, raportoi Pentagonin myöntämisestä, että vuonna 1953 se oli saanut luvan Kanadan valtiolta lentää Winnipegin yllä ja ruiskuttaa tätä kemikaalia — joka oli osunut lapsiin koulussa, kotiäiteihin ripustaessaan pyykkiä ja töihin meneviin ihmisiin. Armeijan lentokoneet ja rekat vapauttivat kemikaalia 36 kertaa heinäkuun ja elokuun välillä 1953. Pentagonilla oli tilastot, joista kävi ilmi, että mikäli kemikaalia olisi vapautettu täysivahvuisena, arviolta kolmasosa Winnipegistä olisi saanut syövän seuraavien viiden vuoden aikana.

Eräs professori, lääketieteen tri. Hugh Fudenberg, MD, joka on kaksi kertaa ollut ehdolla Nobelin palkinnon saajaksi, kirjoitti lehtiartikkelin, jossa hän ilmoitti, että Pentagon oli tunnustanut tämän koska kaksi tutkijaa Sudburyssa, Ontariossa — Don Scott ja hänen poikansa Bill Scott — olivat tämän paljastaneet kansalle.

Yhdysvaltain armeija itse asiassa teki sarjan simuloituja biologisen sodankäynnin kokeita Winnipegin yllä. Pentagon valehteli kokeista pormestarille, sanoen että he testasivat kemiallista sumuverhoa kaupungin yllä, joka suojelisi Winnipegia ydinaseiskun koittaessa.

Yhdysvaltain kongressin toimeksiantama raportti, jota tri. Rogene Henderson veti, listaa 32 amerikkalaiskaupunkia, joita käytettiin myös koepaikkoina.

V Brucellamykoplasma ja sairaudet

AIDS

AIDS-patogeeni on luotu Brucella-bakteerista, joka on mutatoitu visnaviruksella; sitten toksiini on eroteltu DNA-partikkelina nimeltä mykoplasma. He käyttivät samaa mykoplasmaa kehittämään vammauttavia sairauksia kuten MS, Crohnin tauti, borrelioosi jne.

Aiemmin mainitussa kongressin dokumentissa kesäkuun 9. päivänä 1969 pidetystä tapaamisesta, [12] Pentagon toimitti raportin kongressille biologisista aseista. Pentagon sanoi: ”Me jatkamme vammauttavien aseiden kehittelyä.” Tri. MacArthur, joka oli tutkimusjohtaja, sanoi: ”Me kehitämme uutta tappavaa asetta, synteettistä biologista taudinaiheuttajaa jota ei ole olemassa luonnossa, ja johon ei ole olemassa luonnollista immuniteettia.”

Mietippä. Jos sinulta puuttuu immuniteetti, sinulla on immuunipuutos. Niin yksinkertaista. AIDS.

Laboratorioissa ympäri USA:aa ja joissain päin Kandaa, mm. Albertan yliopistossa, Yhdysvaltain hallitus veti AIDSin kehitystyötä populaationhallinnan tarkoituksiin. Kun tieteentekijät olivat siinä onnistuneet, valtio lähetti CDC:n lääkäriryhmiä — tri. Donald A. Hendersonin alaisuudessa, joka tutki vuoden 1957 kroonista väsymysoireyhtymän epidemiaa Punta Gordassa — vuosina 1969-1971 Afrikkaan ja joihinkin maihin kuten Intiaan, Nepaliin ja Pakistaniin, joissa he pitivät populaation kasvua uhkana muuttua liian suureksi. [13] He antoivat joillekin heistä ilmaisia rokotteita isorokkoa vastaan, mutta 5v rokotteen saamisen jälkeen 60% heistä sairastui AIDSiin. He yrittivät syyttää apinoita, mikä on hölynpölyä.

Arkansasin yliopiston professori esitti väitteen, että tutkiessaan kuolleiden simpanssien kudoksia, hän oli löytänyt merkkejä HIV:sta. Simpanssi jota hän oli testannut oli syntynyt USA:nssa 23 vuotta aiemmin. Se oli elänyt koko elämänsä Yhdysvaltain armeijan laboratoriossa, jossa se oli ollut koe-eläimenä näiden sairauksien kehittämisessä. Kun se kuoli, sen ruumis lähetettiin säilöön paikkaan, jossa se syväjäädytettiin ja säilöttiin mikäli sitä haluttaisiin analysoida myöhemmin. Sitten he päättivät, että heillä ei ollut tarpeeksi tilaa säilyttää sitä, joten he sanoivat, ”Haluaako joku tämän kuolleenn simpanssin?” ja tutkija Arkansasista sanoi: ”Kyllä. Lähetä se Arkansasin yliopistoon. Me otamme ilolla vastaan kaiken.” Joten he lähettivät ruumiin ja hän löysi siitä HIViä. Tämä virus oli tullut simpanssiin laboratoriosta, jossa sitä oltiin testattu. [14]

Krooninen väsymysoireyhtymä / myalginen enkefalomyeliitti

Krooninen väsymysoireyhtymä on toiselta nimeltään myalginen enkefalomyeliitti. Krooninen väsymysoireyhtymä sai nimensä NIH:lta sen takia, koska se halusi vähätellä sairautta.

Teini-ikäisen kroonista väsymysoireyhtymää sairastavan tytön MRI-kuva näytti monia arpia ja leesioita vasemman etuaivokuoren alueella, jossa osia aivoista oli kirjaimellisesti kadonnut ja arpikudos oli ne korvannut. Tämä aiheutti kognitiivista heikkenemistä, muistin heikkenemistä jne. Ja mikä aiheutti arpeutumisen? Mykoplasma. Joten on konkreettista fyysistä näyttöä näistä traagisista sairauksista, jopa silloinkin kun lääkärit jatkavat inttämistään etteivät he tiedä mistä se on aiheutunut tai mitä sille tehdä.

Monet ihmiset kroonisen väsymysoireyhtymän, myalgisen enkefalomyeliitin ja fibromyalgian kanssa, jotka hakevat Kanadassa eläkettä, saavat kieltävän vastauksen koska he eivät voi osoittaa sitä että he ovat sairaita. Vuonna 1999 tein useita valituksia Kanadan eläkekassalle ja työntekijöiden korvauslautakunnalle (WCB, nykyään työpaikan turvallisuus- ja vakuutuslautakunta) niiden ihmisten puolesta, jotka olivat saaneet kieltävän vastauksen. Tarjosin dokumentoitua näyttöä näistä sairauksista, ja kaikki nämä ihmiset saivat eläkkeen tarjoamani näytön perusteella.

Maaliskuussa 1999 esimerkiksi valitin WCB:lle erään fibromyalgiasta kärsivän naisen puolesta, jolta oltiin evätty eläke vuonna 1993. Lautakunnan varapuheenjohtaja tuli Sudburyyn kuulemaan valitusta, ja näytin hänelle useita dokumentteja joista kävi ilmi, että nainen sairasti fibromyalgiaa. Se oli sairaus, joka aiheutti fyysistä vahinkoa, ja taudinaiheuttajana oli mykoplasma. Varapuheenjohtaja kuunteli kolmen tunnin ajan, ja sitten hän sanoi minulle: ”hra Scott, miten voi olla etten ole koskaan kuullut tästä aihemmin?”. Sanoin: ” Me toimme huippuasiantuntijan tällä alalla Sudburyyn puhumaan tästä aiheesta, eikä kukaan lääkäri tullut kuuntelemaan.”

VI Mykoplasman varalta testaaminen

Polymeraasiketjureaktiotesti

Informaatiota tästä taudinaiheuttajasta ei ole yleisesti saatavilla, koska, ensinnäkin mykoplasma on niin pieni taudinaiheuttaja. Sata vuotta sitten tietyt lääketieteen teoreetikot pohtivat, että täytyy olla olemassa bakteereita ja viruksia pienempi taudinaiheuttaja. Tämä patogeeninen organismi, mykoplasma, on niin pieni että normaali veri- ja kudostesti ei paljasta sen olemassaoloa taudin lähteeksi.

Lääkäri voi diagnosoida Alzheimerin taudin ja sanoa: ”Hitsi, me emme tiedä mistä Alzheimer tulee. Me tiedämme ainoastaan että aivot alkavat haurastua, solut murtua, myeliinikudokset hermojen ympärillä hajota jne.” Tai jos on krooninen väsymysoireyhtymä, lääkäri ei kykene löytämään syytä sairaudelle tavallisilla veri- ja kudostesteillä.

Mykoplasmaa ei voitu havaita ennen kuin vasta 30+ vuotta sitten, kun polymeraasiketjureaktiotesti (PCR) kehitettiin, jossa verinäytettä tutkitaan ja vaurioituneet partikkelit poistetaan ja altistetaan polymeraasiketjureaktiolle. Tämä aiheuttaa sen, että DNA-partikkelit alkavat hajota. Partikkelit asetetaan sitten ravintoon, mikä saa aikaan sen, että DNA kasvaa takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Mikäli ainetta tuotetaan tarpeeksi, muoto voidaan tunnistaa, niin että voidaan määrittää onko mykoplasman taustalla Brucella tai jokin muu taudinaiheuttaja.

Verikoe

Jos sinä tai kukaan perheestäsi sairastaa myalgista enkefalomyeliittiä, fibromyalgiaa, MS-tautia tai Alzheimeria, voit lähettää verinäytteen tri. Les Simpsonille Uuteen Seelantiin testattavaksi.

Näitä sairauksia sairastavien veren punasolut eivät ole normaaleita donitsinmuotoisia verisoluja, jotka kykenevät kompressoitumaan ja puristumaan kapillaarien läpi, vaan ne turpoavat kuin kirsikkatäytteiset donitsit, joita ei voi puristaa. Verisolut paisuvat ja pullistelevat, koska se on ainoa tapa jolla mykoplasma voi olla olemassa, imemällä ennalta muodostettuja steroleja isäntäsolusta. Eräs ennalta muodostettujen sterolien parhaista lähteistä on kolesteroli, ja kolesteroli on se mikä antaa verisoluille joustavuutta. Jos mykoplasma vie pois kolesterolin, veren punasolu turpoaa eikä mahdu enää läpi, ja henkilö alkaa tuntea kaikenlaisia kipuja (long covid -tyyliin?? suom. huom.) ja kaiken sen aivoille, sydämelle, vatsalle, jaloille ja koko keholle aiheuttaman vahingon, johtuen siitä että enää veri tai happi ei kulje.

Ja siksi fibromyalgiaa ja kroonista väsymysoireyhtymää sairastavilla on niin tuskallista. Kun veri ei enää kierrä aihvoihin, niihin aivojen osiin ilmestyy pistosleesioita, ja nuo aivojen osat alkavat kuolla. Mykoplasma pääsee sydänlihaksen tiettyihin osiin, erityisesti vasempaan ventrikkeliin, ja nuo solut alkavat kuolla. Eräillä ihmisillä on soluja aivojen lateraaliventrikkeleissä, joilla on geneettinen taipumus päästää mykoplasma läpi, ja tämä aiheuttaa lateraaliventrikkelien rapistumisen ja kuoleman. Tämä johtaa multippeliskleroosiin, joka edistyy kunnes henkilö on täysin vammautunut, monesti he kuolevat ennenaikaisesti. Mykoplasma pääsee myös suoleen, josta osa kuolee, ja näin aiheutuu koliitti. Kaikki nämä sairaudet aiheutuvat mykoplasman degeneroivista ominaisuuksista.

Vuoden 2000 alussa herrasmies Sudburysta soitti minulle ja kertoi, että hänellä oli fibromyalgia. Hän haki eläkettä ja se evättiin, koska hänen lääkärinsä sanoi että kaikki tämä oli hänen päässään eikä ulkoista näyttöä ollut sairaudesta. Annoin hänelle kunnon lomakkeen ja näytepullon, ja hän lähetti vertaan tohtori Simpsonille testattavaksi. Simpsonilta saamansa tulokset näyttivät, että ainoastaan 4% hänen verensä punasoluista olivat toiminnassa normaalisti ja kuljettivat happea normaalia määriä, kun taas 83% oli pullistunut ja kovettunut, eikä punasolut päässeet kapillaareista läpi ilman suurta painetta ja vaivaa. Tämä oli fyysistä näyttöä tapahtuneesta vauriosta.

ECG-koe

Voit pyytää lääkäriltä myös 24 tunnin Holterin ECG:n. Elektrokardiogrammi on sydämen toiminnan mittari, ja näyttää sen mitä vasemmassa ja oikeassa ventrikkelissä tapahtuu. Testi näyttää, että 100% kroonisen väsymysoireyhtymän ja fibromyalgian potilaista kokee sydämen rytmihäiriöitä. Eri hetkinä 24 tunnin ajanjaksolla, sen sijaan että sydän sanoisi iloisesti ”pa-PAM pa-PAM”, aina välillä sydän sanookin ”papapapapapapapapapapapa”. T-aalto (aaltoja kutsutaan kirjaimin P, Q, R, S ja T) on normaalisti huipussaan, sitten aalto tasoittuu ja P-aalto alkaa jälleen. Kroonisessa väsymysoireyhtymässä vasen ventrikkeli ei purista verta tarpeeksi aorttaan ja siitä eteenpäin kehoon.

Asiakkaani Sudburyssa teetätti kokeen, ja kuinka ollakaan, tulokset sanoivat: ”T- ja S-T muodot viittaavat siihen, että vasenta ventrikkeliä rasittaa jokin, vaikka jännite jne. on normaali.” Tohtorilla ei ollut ideaa siitä miksi T-aalto ei ollut normaali. Analysoin eläkettä hakeneen potilaan raportin ja lähetin sen takaisin heille. He kirjoittivat sanoen: ”Näyttää siltä että me olemme tehneet virheen. Me pidämme kuulemisen ja voit selittää meille tämän yksityiskohtaisemmin.”

Joten kyse ei ole pelkästä mielikuvituksesta. Sydän kärsii oikeaa vahinkoa. Vasemman ventrikkelin lihakset näyttävät arpikudosta. Siksi niin monilla todetaan sydänvika kun he saavat fibromyalgian, mutta se on vain yksi mykoplasman aiheuttamista ongelmista muiden joukossa.

Veren tilavuuskoe

Voit myös pyytää lääkäriltäsi veren tilavuuskoetta. Jokainen ihminen vaatii tietyn määrän verta per kilo elopainoa, ja on havaittu, että fibromyalgiasta, kroonisesta väsymysoireyhtymäst, MS-taudista ja muista sairauksista kärsivillä ei ole kehossaan normaalia määriä verta. Lääkärit eivät ole tästä tietoisia.

Tämä koe mittaa sen määrän verta mitä kehossa on ottamalla sitä 5 ml, sitten laittamalla siihen seuran-ainetta ja laittamalla sen kehoon takaisin. Tuntia myöhemmin otetaan jälleen 5 ml kehosta ja mitataan seuranta-aineen määrä. Mitä paksumpaa veri on, ja mitä vähemmän veren tilavuus on, sitä enemmän seuranta-ainetta löytyy.

Eräs asiakkaistani sanoi: ”Tämä potilas sai lähetteen punasolujen massatutkimukseen. Punasolujen tilavuus oli 16.9 ml per kilogramma elopainoa. Normaali määrä on 25-35 ml per kg. Tällä kaverilla oli 36% vähemmän verta kehossaan kuin mitä keho tarvitsee toimintaan.” Ja lääkäri ei edes tiennyt, että tällaista koetta oli olemassa.

Jos menettäisit 36% verestäsi onnettomuudessa, mitä veikkaat sanoisiko lääkärisi sinulle että ookoo nyt perse ylös ja aletaan tanssimaan? Hän lähettäisi sinut lähimpään sairaalaan verensiirtoon. Nämä traagiset ihmiset kauheilla sairauksilla ovat tuolla liikenteessä arviolta 7%-50% vähemmällä määrällä verta kuin mitä heidän kehonsa vaatii.

If you lost 36% of your blood in an accident, do you think your doctor would tell you that you are alright and should just take up line dancing and get over it? They would rush you to the nearest hospital and start transfusing you with blood. These tragic people with these awful diseases are functioning with anywhere from 7% to 50% less blood than their body needs to function.

VII Miten korjata vahingot

Keho korjaa vahinkoja itsessään. Aivojen arvet kroonista väsymysoireyhtymää ja fibromyalgiaa sairastavilla korjaantuvat itsessään. Solut korjaavat itseään kaiken aikaa. Mutta mykoplasma on siirtynyt jo seuraavaan soluun.

Sairauden alkuvaiheessa doksisykliini voi auttaa sairauden voittamisessa. Se on yksi tetrasykliineistä, mutta se ei ole bakteereja tappava; se on bakteriostaattinen — se pysäyttää mykoplasman kasvun. Ja jos mykoplasma on kasvanut tarpeeksi paljon, silloin immuunijärjestelmä ottaa tilanteen haltuun.

Mykoplasma-asiantuntija professori Garth Nicholson puhuu doksisykliinihoidosta. [15] Tri. Nicholson Institute of Molecular Medicinesta on ollut mukana $8 miljoonan mykoplasmatutkimusohjelmassa, jota Yhdysvaltain armeija on rahoittanut, ja jota NIH:n tohtori Charles Engel on vetänyt. Ohjelma tutki 450:tta Persianlahden sodan veteraania, koska on näyttöä siitä että Persianlahdensodan syndrooma on taaskin yksi mykoplasman aiheuttama sairaus.

Lähdeviitteet

1. ”Pathogenic Mycoplasma”, US Patent No. 5,242,820, hyväksytty syyskuun 7, 1993. Tri Lo on listattu ”keksijäksi” ja American Registry of Pathology, Washington, DC, on listattu patentin haltijaksi.

2. ”Special Virus Cancer Program: Progress Report No. 8”, prepared by the National Cancer Institute, Viral Oncology, Etiology Area, July 1971, submitted to NIH Annual Report in May 1971 and updated July 1971.

3. US Senate, Ninety-fifth Congress, Hearings before the Subcommittee on Health and Scientific Research of the Committee on Human Resources, Biological Testing Involving Human Subjects by the Department of Defense, 1977; released as US Army Activities in the US Biological Warfare Programs, Volumes One and Two, 24 February 1977.

4. Dr Donald MacArthur, Pentagon, Department of Defense Appropriations for 1970, Hearings before Subcommittee of the Committee on Appropriations, House of Representatives, Ninety-First Congress, First Session, Monday June 9, 1969, pp 105-144, esp. pp. 114, 129.

5. Kyger, E. R. and Russell L. Haden, ”Brucellosis and Multiple Sclerosis”, The American Journal of Medical Sciences 1949:689-693.

6. Colmonero et al., ”Complications Associated with Brucella melitensis Infection: A Study of 530 Cases”, Medicine 1996; 75(4).

7. Howell, Miller, Kelly and Bookman, ”Acute Brucellosis Among Laboratory Workers”, New England Journal of Medicine 1948; 236:741.

8. ”Special Virus Cancer Program: Progress Report No. 8”, ibid., table 4, p. 135.

9. US Senate, Hearings before the Subcommittee on Health and Scientific Research of the Committee on Human Resources, March 8 and May 23, 1977, ibid.

10. New England Journal of Medicine, August 22, 1957, p. 362.

11. Toronto Star, May 15, 1997.

12. Dr Donald MacArthur, Pentagon, Department of Defense Appropriations for 1970, Hearings, Monday June 9, 1969, ibid., p. 129.

13. Henderson, Donald A., ”Smallpox: Epitaph for a Killer”, National Geographic, December 1978, p. 804.

14. Blum, Deborah, The Monkey Wars, Oxford University Press, New York, 1994.

15. Nicholson, G. L., ”Doxycycline treatment and Desert Storm”, JAMA 1995; 273:618-619.

Suositeltavaa luettavaa

¥ Horowitz, Leonard, Emerging Viruses: Aids and Ebola, Tetrahedron Publishing, USA, 1996.

¥ Johnson, Hillary, Osler’s Web, Crown Publishers, New York, 1996.

¥ Scott, Donald W. and William L. C. Scott, The Brucellosis Triangle, The Chelmsford Publishers (Box 133, Stat. B., Sudbury, Ontario P3E 4N5), Canada, 1998

¥ Scott, Donald W. and William L. C. Scott, The Extremely Unfortunate Skull Valley Incident, The Chelmsford Publishers, Canada, 1996

¥ The Journal of Degenerative Diseases (Donald W. Scott, Editor), The Common Cause Medical Research Foundation (Box 133, Stat B., Sudbury, Ontario, P3E 4N5), Canada

  Artikkelin julkaissut rense.com

http://eksopolitiikka.fi/tiede/yleisimmat-mykoplasmat-ovat-nykyaan-kaytossa-bakteerisodankaynnissa/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[mahtikuu]

Suvivalssi

Kävelin tuttuja katuja. Pohdin mitenkä hienoa olisi saada kartta missä näkyisi kaikki lähialueen kadut ja polut ja jonkinlaisena päällyksenä siihen kaikki ne mistä olen ja miten usein kävelly.

Kartasto josta pystyisi helposti näkemään mitkä lähimmän neliökilometrin kaduista pitäisi vielä koluta ja katsoa uteliain silmin. Ja vanhimmat jalanjäljet voisivat siinä kohtaa kadota ja ne tutut taipaleet kohdata taas uutena ihmisenä.

Matkalla tuli taas paljon ajatuksia, välillä enemmän älyllisiä, välillä enemmän tunteellisia.

Katsoin erään talon seinämää missä oli vain pieniä ikkunoita ja yhdestä näistä oli jokin rätti ulkona roikkumassa. Tämä rätti taikoi heti mieleeni erilaisia tarinaelementtejä. Tällä kertaa ei siitä, millaista itse olisi tuolla asua, vaan mieleeni tulvi arjen katseelta piilossa olevaa draamaa ja kipua. Mitä jos tuossa asunnossa olisikin ihmiskaupan välietappi. Ei siis tässä ja nyt vaan jossain rinnakkaisessa todellisuudessa.

Voisinko luoda tuon todellisuuden mielessäni ja kirjoittaa sen tarinan. Miten tähän pisteeseen oli päädytty. Ketä nämä uhrit ovat, ketä ovat kuljettajat. Miten tämän tarinan voisi kertoa mahdollisimman suurella määrällä harmaan sävyjä: uhrit, jotka ovat tehneet paljon pahaa elämässään mutta eivät silti ansaitse tätä - ja ihmiskaupan mahdollistavat rikolliset, joilla taas on paljon hyvää elämässään, mutta tämä sotkee hahmokuvausta.

Miten tämän kaiken voisi saada eloon kirjoitelmassa ilman että näiden hahmojen taustojen paljastuminen ei olisi korni. Ei olisi lopun iso paljastus että hyvää elämää elävä onkin pahis ja kurjuutta ja kipua kylvänyt onkin nyt sattumalta kauppatavara.

Introspektionko kautta? Ensin dramaattisten viimehetkien ja -päivien muistelot ja niistä sitten hahmojen tausta avautuisi yhä synkemmin ja epäselvemmin roolein.

E. Saarinen viittasi omiin luentoihinsa referaattimaisina. Kirjoituksina joiden ei ole tarkoitus tieteellisen tai opettavaisen kirjoituksen tapaan opettaa yhtä tiettyä katsontatapaa tai pointtia. Kirjoituksina joissa kuvataan ajattelua, ajatuksenkulkua, ajatuksia ja ikään kuin kutsutaan kuulija, tai lukija, mukaan ajattelemaan samalla. Ja se mihin johtopäätöksiin, kytköksiin tai kokemuksiin tämä luento tai kirjoitus johtaa on täysin kuulijakohtaista.

Tällaisessa pitänee varmaan kirjoittajankin heittäytyä mukaan ja kokea ja aistia hahmojensa tuskan ja epävarmuuden; miten elämä on näitä moniulotteisia ihmisiä kohdellut. Ei voi tehdä juonikuviota valmiiksi koska sen aistii järkevä lukija ja se kuvastaa kirjoittajan aietta ja moraalista mielipidettä. Voi tehdä vain kohtaamisen, alkupisteen ja asetelman ja tämän jälkeen hahmojen pitää itse antaa kertoa tarinansa. Kirjoittajan pitää antautua sille, että hahmot paljastavat lukijalle kirjoittajan kipuja, häpeää, kokemuksia tai haluja. Näiden tyyppejä ei tarvitse erotella tai tarkentaa, mutta niitä ei voi silloin myöskään puolustella tai kumota.

Ohitettuani talon tajusin että minun olisi ollut hyvä ottaa siitä talosta kuva, tuosta kohteesta joka tämän kaiken pani alulle. Mutta minä en halua kääntyä takaisin. Se on kävelyllä hyvin epämukavaa ja vältän sitä täysin. Vaikka olisin mennyt vasta muutaman askeleen ohi tilanteesta, josta tajuan hyvän valokuvan kohteen, en silti ota askeltakaan sen suuntaan takaisin.

Se tilanne on mennyt ja sitä ei voi uudelleen napata. Neitseellinen ensisilmäys, prima facie, on mennyt ja nyt se ratkaiseva hetki, Henri Cartier-Bressonin termiä lainatakseni, on ohi.

Seuraavaksi luennolla mainittiin laulaja Joni Mitchell ja jokin tarina hänestä. Mutta tästä tuli monenmoinen rykelmä muistikuvia joista jokin ajatuspuro johti isään. Näin tulevaisuuden tilanteen, kun olemme kolmisin äitini luona ja radiosta tulee jokin isälleni tärkeä tai hänestä muistuttava biisi ja haikeus laskeutuu.

Huomaan etten edelleenkään ole kovin antanut itselleni tilaa arjessa häntä surra, kun suremisen suorittaminen talvilomalla ei tapahtunutkaan aikataulussa.

Jatkan eteenpäin ja hetken päästä puhuja kertoo olleensa mukana “Elämäni biisi” -sarjassa, jossa piti valita yksi biisi ja jokin kuvaus, tarina, kokemus missä tämä biisi oli merkityksellisessä osassa.

Ajatukset lähtivät etsimään oman elämäni biisiä. Tuli ilmiselvät suosikkibiisit ja oma häävalssi. Häävalssi. Suvivalssi. Tämä ei ollut oma vaan omien vanhempieni häävalssi.

Tähän yhteen kappaleeseen kiertyy niin paljon tunnetta, että niiden kaikkien purkaminen siinä hetkessä tarkoitti, että piti pistää luento paussille ja ottaa siitä ajatukset itselle nauhalle talteen. 

Vanhempani menivät naimisiin noin puoli vuotta ennen syntymääni. Ja koko elämäni ensimmäisen puolikkaan - kahdeksantoistavuotiaaksi asti - tämä kappale symboloi vanhempieni pysyvää rakkautta toisiaan kohtaan ja liiton vakautta. Vaikka oli rankkojakin aikoja ja kireätä monista syistä johtuen, vuosittainen Suvivalssi soitettiin elokuun alussa ja paikasta huolimatta vanhempani tanssivat.

Sinä vuonna kun täytin kahdeksantoista kaikki muuttui. Isäni oli vakavassa onnettomuudesa töissä pudoten selälleen. Siitä alkoi parinkymmenen vuoden kivut ja vain osittainen kävelykyvyn palautuminen. Tanssijaksi hänestä ei enää koskaan ollut.

Silti joka vuosi oli Suvivalssin aika. Joka vuosi tuo päivä ja biisi muistittivat tästä kivusta ja siitä puutteesta hänessä ihmisenä, minkä tuo pudotus oli häneltä vienyt. Monena vuotena isäni teki parhaansa ollakseen edes yhden päivän, yhden hetken ajan se aviomies, jonka äitini oli vuosia sitten nainut. Ja joka kerta tuo tanssi toi rampauttavan kivun ja häpeän siitä ettei hän kyennyt tanssittamaan äitiäni enempää.

Suvivalssissa kiteytyy niin moni asia: kipu, kaipaus eheyteen, kestävä rakkaus, aviomiehen velvollisuus ja miehen vastuu mennä vaikka harmaan kiven läpi. Siinä kiteytyy arjen ja elämän epäreiluus. Ja koskaan enää äitini ei voi sanoa isälleni kuinka paljon arvosti tämän yritystä parinkymmenen vuoden ajan olla kykyään parempi edes sen yhden tanssin ajan.

Haluan jossain kohtaa jakaa tämän äitini kanssa. Mutta en tiedä milloin ja miten siihen kykenen.

Tämä oli mahtikuun seitsemäs päivä. Onneksi olin itselleni armollinen kävelyhaastetta vastaanottaessa ja sopiessani itseni kanssa että mikä vain määrä kävelyä on tarpeeksi. Jos olisin ollut vaativampi, olisi kävelyt olleet suorittamista eikä reflektointia. Olen saanut jo paljon pohdittua ja pureskeltua.

Olen kiitollinen.

[neroushalvaus]

nyt kuule. lehto/lammio ja rahikainen/riitaoja. :-))))

Nyt kuule!! Sitä Pahaa. Kiitos! Riitis/Rahikseen ehdin vastata täällä, mutta Vihaisia Poikia tulee nyt.

Who hogs the duvet - Lammio vohkii sen ja Lehto raastaa sen hyvin väkivaltaisesti takaisin. Who texts/rings to check how their day is going - Ei näistä kyllä kumpikaan. Lammio saattaa pistää silloin tällöin jotain. “Olisi nuo lumet voinut pihalta poiskin lapioida”. “Tuo maitoa, kun tulet”. “Siellä on liukasta, aja varovasti”.Who’s the most creative when it comes to gifts - No siis näistä se on Lammio, Lehto ei ole hyvä tällaisissa hommissa, eikä se ainakaan ihan alkuun jaksaisi Lammion tähden vaivautua. Jossain vaiheessa suhdetta se saattaisi antaa vaikka vähän parempia viinapulloja, jotka se on Määtän ja Rahikaisen kanssa tuonut Virosta (viroviinabisnes on vaan modern au -Lehdon juttu mun päässäni). Lammio antaa joko jotain, mistä joku toinen innostuisi, mutta Lehto ei voisi vähempää välittää (esim. koriste-esineet, vaatekappaleet ja muut) tai vaihtoehtoisesti jotain, mikä ei ole kovin romanttista, mutta Lehdolla tulee ehdottomasti tarpeeseen. Who gets up first in the morning - Riippuu vähän niiden työaikatauluista ja muista. Lammiolla on hyvin säännöllinen ja kurinalainen heräämisrytmi, kun taas Lehto nukkuu mahdollisimman pitkään, kun se vain on mahdollista. Who suggests new things in bed - (haron hiuksiani ja mietin korrektia tapaa ilmaista ensimmäinen päähän tullut ruma ajatus) Jos jompikumpi näistä jotain uutta ehdottaisi, se olisi Lammio. Lehto on todella, todella huono tällaisessa.Who cries at movies - Aina vaan tekee mieli sanoa Lehto. Mutta. Näistä se olisi kyllä Lammio. Mutta ei se kyllä kauhean helposti murru, ja jos murtuu, se ei myönnä.Who gives unprompted messages - Näistä? Ei kyllä kumpikaan. Lammio voisi joskus ehkä yrittää, mutta Lehto vain murisisi, joten se vetäisi kätensä pois.How they are when they’re sick - Nää on kyllä molemmat varmasti sellaisia, jotka ei myönnä olevansa kipeitä, vaikka olisivat pyörtymisen kynnyksellä ja kurkku riekaleilla liiasta yskimisestä. Lehto on tässä suhteessa parempi. Lammio sentään ymmärtää jossain vaiheessa, ettei siitä ole mitään hyötyä, että hän vain sairastuttaa itsensä pahemmin, kun ei myönnä olevansa kipeä. Lehto vain painaa loppuun asti ja vaikka sitten pyörtyy, jos niin on käydäkseen.Who gets jealous easiest - Lehto on edelleen se mustasukkainen, hylkäyskammoinen ressukka. Lammiossa vielä kun on tuota naistenmiehen vikaa ollut, niin Lehto on aika vakuuttunut, että jossain vaiheessa se kyllästyy leikkimään hänen kanssaan ja hankkii jonkin oikean suhteen. Lammio osaa myös olla mustasukkainen ja omistushaluinen, vaikka luonnollisesti Lehdon kanssa mitään syytä ei ole. Hyvä, jos se päästää lähelle yhtään ketään.Who collects something unusual - Lehto kerää huonoja lapsuusmuistoja, pettymyksiä ja hylkäyskokemuksia, Lammio kerää pyöreitä kiviäWho takes the longest to get ready - Lammio. Sen täytyy aina laittautua ja näyttää moitteettomalta. Lehto ei niin välitä. Jos parranajohaavoista ei tule liikaa verta ja housut on jalassa, se jätkä on valmis lähtöön.Who is the tidiest and organized - Lammio, helposti.Who gets most excited about the holidays - Ei kyllä kumpikaan. Tai no, Lammio arvostaa perinteitä ja tietynlaista juhallisuutta, joten se ihan pitää esimerkiksi joulunpyhistä. Lehto ei tykkää, Lehtoa ahdistaa ja ärsyttää, Lehto haluaa vain kadota jonnekin pariksi viikoksi.Who is the big spoon/little spoon - Hurrurrurrurgh. Jotenkin tää on niin vaikeeta kuvitella. No mutta. Jos nää joskus lusikoisi, niin Lehto voisi ehkä olla pikkulusikka. Mutta siis ilman mitään aloitteellisuutta, ihan vain silleen, että se makaa kaikessa rauhassa kyljellään, kun mokoma kuovi tulee painautumaan vasten sen selkää.Who gets most competitive when playing games and/or sports - Lehto. Aina Lehto.Who starts the most arguments - Aikalailla tasainen tilanne varmaan. Lammio aloittaa ehkä enemmän riitoja sillä, että arvostelee ja käyttäytyy Lehdon mielestä typerästi. Lehto taas on helpommin riidan aloittaja siksi, koska siltä loppuu pinna heti, eikä se edes taida osata keskustella asioista niin kuin sivistynyt aikuinen.What are their nicknames for each other - Lasketaanko kaikki kuovit, kekkulit, Kekkuli-Heikit, Keikka-Heikit ja muut tähän? Koska sitten ne. Plus sukunimittely.Who suggests that they buy a pet - Lammio. Tai no, se ottaa koiran. Lehdon on vain pärjättävä asian kanssa.What couple traditions they have - Kerran vuodessa Lammio pistää Lehdon seisomaan kovennettua eiku. Hmm. En mä kyllä usko, että näillä olisi oikein perinteitä. Lammio voisi yrittää ehdottaa jotain vuosipäivän juhlallisuuksia, mutta Lehdon kommentti olisi lähinnä “älä nyt jumalauta jaksa”.What tv shows they watch together - Hyvin vaikeaa uskoa, että näillä olisi samanlainen tv-sarjamaku. Jos Lammio katsoo jotain, Lehto saattaa unohtua TV:n ääreen, ei muuta.Another couple they hang out with - Voi luoja, nää kaksi jossain tuplatreffeillä, ihanaa. Hmm. Jos Koskela ja Kariluoto olis yhdessä tässä AU:ssa, ne vois olla semmonen hyvä parikaveri näille. Muuten nää pitkälti tykkäisi liikkua ihan vaan omissa porukoissaan, ei kai sitä toisen kyljessä tarvitse koko ajan kiehnätä.How they spend time together as a couple - mmmiten ihmeessä nää… No, kai ne löytäisi jotain yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Ajan kanssa. Joiden kanssa ne sitten voisi puuhata. Who made the first move - Lammio, ihan saletisti Lammio. Ku Lehto oli niin komee ja nätti ja se halus pistää sen näytille häkkiinWho brings flowers home - Lammio. Mutta tuskin mitenkään erityisemmin Lehdolle (saattaisi saada vastaan taas vihaista murinaa, jos toisi kukkia Lehdolle), ihan vain maljakkoon pöydälle.Who is the best cook - Näistä Lammio. Jos heidän syömisensä olisi Lehdosta kiinni, he eläisivät makaronilaatikolla ja raejuustolla.Who snores - Lehto kuorsaisi ainakin vähän ollessaan kipeänä, eikä Lammio voisi sietää sitä. Hetken Lehtoa läpsittyään se joutuis aina siirtymään sohvalle nukkumaan. 

[ahkynjalkeen]

Aamu, joka alkoi linnunlaululla

Heräsin maanantaiaamuna linnunlauluun. Kännykän kello näytti kuutta. Hengitin hitaasti sisään. Hetken aikaa oli rauha.

Nousin ylös ja kurkistin karsinaan. En ikinä unohda sitä näkyä. Hieno ponini makasi liikkumatta korvista häntään turpeen peitossa. Oli kuin joku olisi raastanut hienolla terällä suklaata hänen päälleen.

Tajusin heti, ettei ähky ollut ohi. Turvekuorrutus kieli rajusta piehtaroinnista. Nappasin riimun kouraan ja tempaisin karsinan oven auki.

Poni ei tahtonut nousta ylös. Jotenkin, en muista enää miten, sain maaniteltua mussukkani ylös. Suuntasimme maneesiin.

Poni ei pyrkinyt makuulle. Talutin. Talutin taas. Poni pysähtyi kerran, kääntyi katsomaan kylkiään. Oliko kello edes varttia yli vielä?

Mitä tehdä? Talutin. Näin olin oppinut nuoruudessani. Ähkyhevosta pitää taluttaa. Mietin kuumeisesti vaihtoehtoja. Tarvitsin klinikkakuskin. Kenet tähän aikaan aamusta?

Sitten muistin C:n lupauksen tulla tsekkaamaan ponini aamusta. Tekstasin hänelle. Hän soitti takaisin minuuttien sisään ja neuvoi soittamaan Viikkiin. Hän kuskaisi meidät klinikalle, jos muuta kyytiä ei järjestyisi.

ELL S laittoi viestiä, kyseli kuulumisia. Kun kerroin ponin oireista, hänkin suositteli viemään klinikalle.

Talutin lamaantuneena. Odotin. Odotin tallinhoitajaa saapuvaksi – hän tulisi seitsemältä. Hän tietäisi, mitä tehdä. Ja odotin C:tä, jotta pääsisimme matkaan.

Minä en tiennyt mitä tehdä. Ponini pysähtyi jälleen. Kolmas kerta 45 minuutin sisään. Asento oli kumma, kuin mussukkaa olisi halunnut pissata. Myöhemmin tajusin kyseessä olleen ns. sahapukkiasennon. Ähkyoire.

Tallinhoitaja M saapui seiskan jälkeen. Hän oli kuullut N:ltä edellisen illan tilanteesta. Hän painoi korvansa ponini kylkeä vasten. En ollut itse kuullut ääniä aiemmin aamusta. Hänkään ei kuullut niitä.

M piti ponista kiinni, kun hain suojat kuljetusta varten. C saapui paikalle ja vilkaistuaan ponini ikeniä, totesi mussukan kuivuneen pahasti. Jostain syystä (jokin hyvä syy se oli, mutta en enää muista mikä),  veimme ponin karsinaan hetkeksi. Matkalla Mussukka yritti jyrätä lähimpään heinäpaaliin – ehkä tilanne ei ollutkaan niin vakava?

Karsinassa poni pyrki makuulle heti. Veimme Mussukan ulos välittömästi.

C oli vastassa rauhoittava piikki kädessä. Lastaus valmentajani traileriin sujui alle minuutin.

Aamuruuhka oli tiivis. Matkalla C jutteli niitä näitä, samalla kuitenkin kuin ohimennen kartoittaen ponini koko sairashistorian. ELL S oli kirjannut ylös annetut lääkeaineet ja mittaustulokset paperille. Onneksi referoin ne C:lle, sillä kun saavuimme vihdoin yhdeksän pintaan klinikalle, en löytänyt lippulappusta enää mistään.

Riensin vastaanottoon ilmoittautumaan. C parkkeerasi auton, ja ennen kuin olin ehtinyt edes referoida ponini vakuutustietoja, C jo taluttikin Mussukan toimenpidehuoneeseen.

Minut valtasi välittömästä tunne, että ponini oli nyt hyvissä käsissä. Paikalle riensi vaikka kuinka monta eläinlääkäriä ja opiskelijaa. C tiesi tai tunsi heistä monet. Koetin parhaani mukaan kertoa kaiken oleellisen, mutta pääni ei toiminut. Onneksi C oli paikalla!

Ponini seisoi hyvin rauhallisesti pakkopiltuussa, vaikka klipperi surisi vatsan alla ja kaulalla ja kyljillä. Ja vaikka kaulaan tuli tippaa. Ja käsi ui taas peräsuoleen. Ja sitten tuli letkukin sieraimen kautta vatsaan asti.

Ultra paljasti, ettei oikeaa munuaista näkynyt. Paksusuoli oli kiertynyt. Suolessa oli paljon ummetusmassaa.

Ponin vatsaan pistettiin piikki nestenäytettä varten. Se tehtiin monta kertaa. Teki pahaa katsoa.

Löydösten pohjalta eläinlääkärit olivat toiveikkaita. Mussukkani saattaisi toeta vielä konservatiivisella hoidolla. Olihan minulla vakuutus? Hyvä. Jos tarvitsisi leikata, olisiko tulisiko se kyseeseen?

Tietenkin, vastasin. En ollut vielä valmis luopumaan ponistani!

C lähti toiseen työpaikkaansa, hän oli jo myöhässä. Ponini talutettiin osastolle. Harmaat karsinat tuoksahtivat desinfiointiaineelle ja laastariliimalle. Katon rajassa roikkui useampi tippa, joiden letkut kiinnittyivät poniini. Teki mieli itkeä. Ehkä itkinkin. En muista enää.

Viikkoa aiemmin, hieno ponini oli kantanut minut virhepisteittä  kahden esteradan yli. Nauroin silloin onnesta. Nyt karsinassa nuokkui kivulias poni, jonka hopean harmaa turkki oli klippauksen jäljiltä tilkkutäkkiä.

En muista, montako tuntia meni. Joku--eläintenhoitaja ehkä?—toi minulle tuolin. Lopulta mieheni tuli hakemaan minua. Automme seisoi yhä tallinpihassa, enkä uskonut selviäväni julkisilla kotiin yksin. Pää ei toiminut.

Ponini oli nyt parhaassa mahdollisessa hoidossa. Mussukka selviäisi. Selviäisihän! En voinut itse tehdä enää mitään lisää. Lähdin mieheni kanssa kotiin. Suihkuun. Nukkumaan. Jotain pitäisi syödäkin jossain vaiheessa.

Kotona olin juuri tullut suihkusta, kun puhelimni pirisi. Ponini tila oli romahtanut. Leikataanko?

Vilkaisin miestäni. Hän näytti peukkua. Kyllä, sanoin. Leikataan. Älkää odottako minua, vaan viekään saliin heti, kun voitte.

Kiirehdimme mieheni kanssa taksiin. Tiesin, etten ehtisi klinikalle ajoissa. Oli hyvin mahdollista, etten näkisi ihanaa poniani elossa enää ikinä.

Soitin taksista kaksi puhelua. Olin lykännyt ensimmäistä puhelua jo liian pitkään. Kykenin vain vaikeroimaan, kun kerroin ponini edelliselle omistajalle vääjäämättömästä leikkauksesta. Vakuuttelin hoitaneeni ponia niin hyvin kuin osasin… Hän ymmärsi, ei syyttänyt. Miksi pelkäsin toisin?

Vakuutusyhtiöltä tiedustelin korvaisiko laaja vakuutukseni leikkauksen. Linjan päähän ei saatu hevosalan asiantuntijaa. Sama se, mieheni sanoi. Kyllä me jotain saadaan järjestymään.

Taksi jätti meidät vahingossa pieneläinpuolelle. Pingoin loppumatkan niin nopeasti kuin suinkin kykenen. Ilma pihisi keuhkoissa. Suussa maistui veri.

Kun pelmahdin osastolle, Mussukka olikin vielä karsinassa. Poni oli makuullaan, turpa polvien väliin painettuna. Hän oli hyvin kipeä. Sen näki silmistä, laajenneista sieraimista.

Istuin ponin vierelle ja annoin hänen laskea päänsä syliini. Silitin poskia, otsaa. En tiennyt paljonko aikaa yhdessä meillä oli jäljellä. En antanut itseni itkeä. Halusin ponini uskovan, että kaikki voisi päättyä vielä hyvin.

Ja voi miten kauniilta hän näyttikään silloin. Voi hänen ihania mustareunaisia korviaan ja niiden sisäpinnalla kasvava tuuhea, ruskeaa karvaa! Voi hänen samettista jauhoturpaansa, takkuista peikkoharjaansa! Voi minun poniani!

Me odotimme. Ja odotimme. Mieheni piti lähteä noutamaan autoamme tallin pihasta – tarvitsisimme sitä kävi miten kävi. Hän lähti, ja minä jäin yksin.

En tiennyt kenelle soittaa, en pystynyt ajattelemaan. Kykenin kirjoittamaan lyhyen viestin yhdelle ystävälleni, mutta hän ei päässyt irtoamaan töistä.

Poni nousi ylös. Häneen sattui hirvittävästi. Tiesin sen jotenkin, mutta en mitä voisin vielä tehdä.

Juuri sillä hetkellä, kun epätoivoni oli suurin, C saapui paikalle kuin pelastava enkeli. Hän oli palannut toisen työvuoronsa jälkeen henkiseksi tueksi! Miten voinkaan kiittää häntä ikinä tarpeeksi?

Pian poni halusi maate uudestaan. C ehdotti, että voisimme taluttaa ponia, kun selvisi että leikkaussalissa oli vielä valmistelut käynnissä.

Talutin mussukkaani. Hetken päästä ponini ulosti pienimmän mahdollisen kakkapalleron. Voi miten sitä olikaan odotettu, ja silti, se ei ollut enää tarpeeksi.

Tuli kutsu suunntata saliin. Sillä lyhyellä matkalla vaikeinta oli kasassa pysyminen. Kuiskasin mussukalleni, että me tehdään niin paljoin kuin voidaan, että riitti että hänkin tekee niin paljon kuin pystyy. Enempää ei tarvitsisi tehdä.

Oli niin vaikeaa olla itkemättä.

Ponini käveli saliin säyseästi, pää alas laskettuna. Kengät oli otettu pois jo aiemmin. Hän jäi kiltisti henkilökunnan huomaan. Ovi liukui kiinni, enkä nähnyt häntä enää.

Kykenin puoleen tusinaan askelta ennen kuin minulta loppuivat voimat. Romahdin kyykkyyn ja paruin ääneti. Minun ponini. Minun kaunis ponini.

Menimme C:n kanssa pihalle. Laskostuin tupakkapaikan penkille. Oli mitä kaunein alkukesän ilta. Katsoin kaukaisuuteen, yli kattojen, peltojen ja metsän kohti taivasta, joka oli niin tyyni.

C lähti seuraamaan leikkausta lasin taka. Itse en siihen pystynyt. Olin taas yksin.

Väsymys iski. Kävin maate penkille. Miten rauhaisalta metsän raja näyttikään! Miten maailmani olikin päättänyt romahtaa juuri tälläisenä päivänä?

C saapui kyynelehtien, mutta kahta peukkua näyttäen. Ponini suoli oli kiertynyt, mutta saatu oiottua. Pysyvää vammaa ei ollut ehtinyt tulla, eikä mitään ollut tarvittu poistaa. Ummetusmassaa oli ollut paljon, mutta se oli kaikki saatu pois. Leikkaus oli mennyt niin hyvin kuin suinkin vain voi mennä.

"Nyt mä ajan sut kotiin", C sanoi.

Ja niin hän teki.

[arikuosmanen]

Rehtorin harmonikka uhmaa arjen harmautta (Sydän-Hämeen Lehti)

Lue alkuperäinen artikkeli tältä sivulta: this site

Sanna Saariselle soittaminen on suorastaan elinehto. Oppilailleen hän haluaa kehittää ennen kaikkea vahvan, ja monipuolisen suhteen musiikkiin, olivat he sitten harrastajia tai ammattilaisiksi pyrkiviä.

Kun Sanna Saarinen eräänä päivänä huomasi, että hänen huilunsa ei soinut niin kuin piti, iski ahdistus. Sen sijaan, että hän olisi ryhtynyt etsimään korjaajaa, hän sulki huilun koteloon ja jätti sen pöydälle. Teki pahaa, kuin osa itsestä olisi vahingoittunut.

– Se kuvaa hyvin sitä, miten henkilökohtainen suhde omaan soittimeen tulee. Minulla on useita huiluja, mutta tämän yhden kanssa kuulun eniten yhteen. En kerta kaikkiaan pystynyt heti käsittelemään asiaa, Saarinen selittää.

Harmonikka soi hänen käsissään taiturimaisen vapaasti uhmaten pikkukaupungin arkiaamun harmautta.

– Musiikki kuuluu joka paikkaan,  hän nauraa.

Musiikin maisteri Sanna Saarinen nousi viime vuonna Valkeakosken musiikkiopiston ja sen myötä lähes neljän sadan opiskelijan rehtoriksi. Sielultaan hän on muusikko, joka tarvitsee soittamista melkein kuin hengittämistä. Sitä asiaa rehtorin hallinnollinen työ ja monet velvoitteet eivät muuta.

– Tulin tähän tavallista tietä. Ensin olin soitonopettajana, sitten apulaisrehtorina ja nyt rehtorina, hän tiivistää urapolkunsa.

Saarinen työskentelee jatkuvasti myös  harmonikan- ja huilunsoiton opettajana.

– Pysyn aina pedagogina. Haluan olla itse mukana opettamisen arjessa, eikä rehtorin missään nimessä pidäkään vetäytyä vain hallinnon ääreen, hän sanoo.

Joulupukki tiesi mitä teki

Sanna Saarinen löysi ensimmäisen harmonikkansa kuusivuotiaana komerosta muutama päivä ennen joulua. Joulupukki oli kaiketi sattunut pudottamaan sen sinne vähän etuajassa, mutta lahjavalinnassaan hän osui oikeaan. Harmonikka sopi pienen tytön käsiin paremmin kuin mikään muu soitin, ja se seurasi mukana kaikissa opintojen vaiheissa.

Kymmenvuotiaana Saarinen alkoi harjoitella harmonikan rinnalla huilunsoittoa, ja myöhemmin Sibelius-Akatemiassa hän opiskeli molempia rinnakkain.

– Se ei ole ihan tavallinen ratkaisu, mutta itselleni on ollut hyvä soittaa sekä orkesteri- että yksilösoitinta. Se laajentaa näkökulmaani, hän selittää.

Saarinen kertoo joskus miettivänsä, millaista olisi, jos olisi valinnut toisin – että soittamisesta ei olisi tullut ammattia vaan rakas harrastus. Silloin voisi jättää työasiat pois mielestä antautuessaan musiikille.

– Mutta toisaalta on upeaa tehdä sellaista, mikä on voimakas osa omaa identiteettiä. Välillä teen kyllä aamu-, päivä- ja iltavuoron samana päivänä, sillä eihän rehtorilla ole työaikoja. Mutta vastapainona on suuri vapaus ja mahdollisuus nauttia kaikenlaisista hienoista konserteista ja muista musiikkitilaisuuksista, hän pohtii.

Opetus muuttuu, soitto säilyy

Sanna Saariselle selvisi jo kuusivuotiaana, että hänen käsiinsä kuuluu harmonikka.

Parhaillaan on menossa opetussuunnitelmauudistus, joka vaikuttaa myös taiteen perusopetukseen. Taas kerran pitää ajatella uudelleen, miten ja miksi.

Sanna Saarinen toteaa, että perusasia ei muutu: soittamiseen ei löydy oikopolkua.  Polun varrelle voidaan kyllä kehittää uudenlaisia oppimisvälineitä,  kuten musiikkiteknologia, josta on paljon uutta ammennettavaa opetukseen.  Järkevissä rajoissa tietenkin.

– Soitin on aina keskiössä, tietokoneet eivät voi korvata niitä, Saarinen vakuuttaa.

Valkeakosken musiikkiopiston opetusta nauttii tällä hetkellä kolmisenkymmentä pälkäneläistä lasta ja nuorta. Enemmänkin voisi olla, Saarinen toteaa.

– Pälkäneläisoppilaat ovat kuitenkin suorittaneet hyvin opintojaan – päättötodistuksen saajissa heitä on ollut kiitettävän monta suhteessa kokonaismäärään, hän kiittää.

Taiteen perusopetukseen kuuluvaa pianon- ja viulunsoiton sekä musiikin perusteiden opetusta annetaan Pälkäneellä. Opisto  tarjoaisi mielellään myös paikallisia muskareita, mutta tänä syksynä tulokkaita ei ilmoittautunut tarpeeksi. Saarisen mukaan muskari on pienen lapsen musiikilliselle kehitykselle tärkeämpi kuin usein tajutaankaan – varsinkin kun laulaminen ja soittaminen kodeissa alkaa nykyään olla aika harvinaista.

– Siihen aikaan, kun musiikkiopistossa vielä oli pääsykokeet, niissä piti myös laulaa. Joillakin lapsilla oli vaikeuksia, koska he eivät osanneet yhtään laulua, Saarinen kertoo.

Musiikin perusopetuksen laajan oppimäärään suorittaminen vaatii jopa 12 vuoden sitoutumisen, mutta lyhempikin aika merkitsee paljon lapsen kehityksen kannalta.

– Periaatteisiimme kuuluu, että jokainen pääsee pienestä asti näkyville ja kuuluville. Musiikkiopisto on hyvä pohja ammattiopintoihin, mutta vähintään yhtä tärkeää on tarjota hyvä harrastus ja luoda vahva, monipuolinen suhde musiikkiin, Saarinen sanoo.

  from WordPress http://ift.tt/2gJJiDM via IFTTT

[studio-vinca-minor-blog]

Muutamia kuukausia sitten minua alettiin yllättäen kutsua äidiksi. En ollut synnyttänyt tai edes toivonut vauvaa. Harmaanvalkoinen, seikkailunhaluinen kaksivuotias, jolla oli alligaattorin kita ja silkinpehmeät pystykorvat, oli kuitenkin muuttanut luokseni asumaan kumppanini mukana. Olin saanut uuden roolin.

Kun amerikkalainen anoppini kutsui minua ensi kertaa teksasilaissyntyisen australiankarjakoiran Billyn “mummyksi”, mietin ensin huolissani, että minusta tuskin olisi pahaa äitipuolta paremmaksi koiran vanhemmaksi. Äidittely kuitenkin jatkui kaduilla ja puistossa. Se tuntuu kummalliselta, sillä en ottanut koiraa elämääni, jotta voisin projisoida siihen toteutumattomia äidinvaistoja. Aloitimme monilajisen uusperhe-elämän haparoiden. Kahden aikuisen muodostaman parisuhteen ja yhden nuoren koiran kolmikko on jokaiselle meistä uusi perhemalli. Olin aiemmin tottunut jakamaan sänkyni vain kumppanini kanssa. Yhtäkkiä väliimme alkoi öisin ilmestyä kaksikymmentä kiloa lihaa ja karvaa. Aamuisin heräsin koko kasvot kasteleviin koiransuudelmiin. Asuntooni muutti koiran mukana monia kysymyksiä rakkaudesta. Mitä merkitsee, että kasvisruokaa suosivan ihmisen jääkaappi täyttyy yhtäkkiä purkitetusta, viipaloidusta lehmän sydämestä? Onko rakkauteni Billyyn arvokkaampaa kuin aiemmat eläinystävällisyyteen perustuvat kulutusvalinnat? Mietin, mitä mieltä Billy on siitä, että hänet välillä potkitaan pois sängystä, kun haluamme omaa aikaa. Tai siitä, että hänet kuljetetaan lentokoneen ruumassa tuhansien kilometrien päähän kotoa, koska kumppanini sydän särkyisi, jos hän olisi joutuisi eroon koirastaan.

Billylla on sielukkaat kulmakarvat ja luonnostaan ylöspäin kääntyvät suupielet. Innostuessaan hän näyttää siltä kuin hymyilisi. Inhimillisiksi tulkittavat kasvonpiirteet saavat monet pitämään Billya viisaana. Tunnen salaa hienoista ylpeyttä ihmisten kehuessa häntä, ikään kuin hänen erinomaisuutensa johtuisi jollakin tapaa minusta. Tunnen haaleita, epäilyksensekaisia läikähdyksiä, kun en tiedä mitä hän yrittää sanoa katsoessaan minua silmiin. Pelkään, kun pyöreät silmät pyytävät saada juosta autojen alle pulujen perässä. Suuri osa Billyn edesottamuksista jää arvoitukseksi. En pysty jakamaan hänen rakkauttaan sohvan alla makoiluun, tai ymmärtämään, miksi uusi jukkapalmuni ansaitsee useiden minuuttien haukut. Toisaalta olen oppinut, että voi samaan aikaan olla uhkarohkea yllytyshullu ja pelätä pölynimuria, ja että rullaluistimet ja polkupyörät ovat saatanasta seuraavia, heti kissojen jälkeen tappolistan toisella sijalla. Jos voisin, antaisin Billylle kaiken. Eliminoisin mielelläni jokaisen rullaluistimen ja polkupyörän hänen vuokseen. Siitä huolimatta Billyn elämä koostuu pitkälti sarjasta kieltoja, joita joudun asettamaan, koska hän on koira ja minä olen ihminen. Kuulumme samaan perheeseen, mutta välillämme vallitseva hierarkia tekee suhteestamme epätasaväkisen. Rakastan koiraani, mutta saan tuskin koskaan tietää, mitä hän ajattelee minusta. Sekä koirille että omistajille annetut roolit ovat usein vahvasti normittuneita. Normittavuus tapahtuu yhä edelleen usein heteronormatiivisesta ydinperhekeskeisestä näkökulmasta, jossa koira ottaa lapsen tai puolison paikan, ja omistajat tulevat luokitelluiksi isiksi, äideiksi tai koirat siskoiksi, veljiksi tai “miehen korvikkeiksi”. Minulle Billy ei kuitenkaan edusta lasta tai sisarusta, vaan outoa ystävää, jonka kanssa voimme yhdessä kokea paljon, mutta jonka kokemusmaailma perustuu hyvin erilaisiin lähtökohtiin kuin omani. Billyn outous on opettanut olemaan ystävä tavalla, joka ei perustu yhteisymmärryksen etsimiseen, vaan toisen radikaalin erilaisuuden hyväksymiseen.

Monilajisen rakkauden ymmärtämiseen voi löytää hyödyllisiä välineitä queer-teoriasta. Muun muassa eläintutkija ja psykologi Carmen Dell’Aversano on jäsentänyt lajienvälistä eroa queer-näkökulmasta, ja lainaan tässä tekstissä muutamia hänen ajatuksistaan. Kuten Dell’Aversano tähdentää, queerin tehtävä kulttuurissa on toimia sillanrakentajan sen välillä, mikä meille on tuttua, ja sellaisten olemisen tapojen kanssa, joille meillä ei vielä ole sanoja tai ymmärrystä. Vaikka queer syntyi seksuaalivähemmistöjen vapautusliikkeen voimasanana, on sen merkitys sittemmin laajentunut koskemaan erilaisten marginaalisten tai alistettujen ryhmien oikeuksia. Nykymerkityksessään queerin voidaan ajatella edustavan kaikenlaisen luonnollistamisen radikaalia kritiikkiä. Erilajisten suhteidemme uudelleenajatteleminen queer-näkökulmasta voi auttaa meitä solmimaan paitsi rikkaampia monilajisia suhteita, myös purkamaan sitä heteronormatiivista järjestelmää, jossa perhemallin täytyy perustua normitettuihin sukupuoli- tai sukulaisuussuhteisiin. Jos yhä useammat ihmisistä jakavat syvimmät ja intiimeimmät rakkauden kokemuksensa eläinten kanssa, kuinka se määrittää käsityksiämme rakkaudesta, biologiasta, luonnosta ja kaikesta siitä, jota tähän asti olemme kutsuneet inhimilliseksi kulttuuriksi? Erilajisissa kiintymyssuhteissa on valtava määrä vallankumouksellista potentiaalia, joka mahdollistaa koko sen, jonka ymmärrämme kulttuuriksi, ja siihen sisältyvien normatiivisten rakkauskäsitysten uudelleenajattelemisen. (Dell’Aversano, 2010) Tämä potentiaali piilee niissä arkipäiväisissä teoissa, joita yhteiselossamme performatiivisesti toistamme. Koska kulttuuri kehittyy performatiivisesti, eli toistamalla erilaisia puhe- ja käyttäytymismalleja, on käyttäytymismalleihin syytä kiinnittää tietoisesti huomiota. Haluammeko infantilisoida parhaat ystävämme viittaamalle heihin avuttomina “lapsina”, vai voisimmeko yrittää oppia erilajisilta ystäviltämme ominaisuuksia ja ehkä sellaisia kypsyydenkin muotoja, joita itseltämme puuttuu?

Feministiajattelija Donna Haraway esittää ehkä tunnetuimmassa lajienvälisiä suhteita käsittelevässä teoksessaan The Companion Species Manifestossa mallin, joka perustuu ihmisten oletukseen koiran kyvystä tuntea ja osoittaa ehdotonta rakkautta. Ihmistenvälisen modernin rakkauden kiemuroihin pettyneen on helppo etsiä kumppanuutta olennosta, jonka rakkaus näyttäytyy ehtymättömänä. Vastavuoroisesti, kiitoksena koiran ehdottomasta rakkaudesta, ihmiset rakastavat koiriaan kuin lapsiaan. Haraway huomauttaa, ettei mekanismi, jossa koirat nähdään lapsiksi ja ihmiset pettyneiksi vanhemmiksi, tee oikeutta niin koirille kuin ihmisillekään, saati sille lajienväliselle historiallis-sosiaaliselle erityissuhteelle, joka on kehittynyt nykyisenlaiseksi koiran ja ihmisen väliseksi kiintymyssuhteeksi. Koiran ja ihmisen nykyinen hoivasuhde mukailee käytännön syistä vanhempi-lapsi-asetelmaa, mutta sitä ei tulisi yrittää typistää toistamaan patriarkaalisen yhteiskunnan perhemalleja. Lajienvälisen rakkauden avaruudet ovat toisaalla. Billy on kuljettanut minua puskiin ja kukkuloille, möyrimään siimeksiin, jotka olisivat muuten jääneet tutkimatta. Kun alun perin tutustuin Billyyn, kerroin hänelle asioita itsestäni. Vitsailin, että jollei hän oppisi uuden äitipuolen talon tavoille, lähetettäisiin hänet syksyn tullen sisäoppilaitokseen. Billy ehkä oppi jotakin minusta, ainakin pikkuisen suomea, mutta emme päässeet sanojen avulla kovinkaan pitkälle. Vähitellen löysimme yhteisen sävelemme askelten tiheydestä, sormien napsutuksesta ja pään asennoista. Sanojen sijaan kommunikoimme tuomalla toisillemme esineitä, yhdessä lattioita pitkin kierien ja vaihtaen joskus tarpeettomankin märkiä suudelmia. Ilmaisemme sekä järkeä että tunnetta fyysisin, joskus ehkä privimitiivisinä näyttäytyvin hellyydenosoituksin, jotka muodostavat sen kielen ja totutut tavat joilla kommunikoimme. Jokainen koiranomistaja tietää, että rapsutuksista, lipaisuista ja innostuneesta tepsutuksesta täyttyvä rakkaussuhde ei vaadi kolmella sanalla tunnustamista ollakseen täynnä kiintymystä. Rakkauden sanallistaminen koiralle on nimittäin melko turhaa. Kun puhun Billylle, puhun oikeastaan itselleni. Hän kallistaa päätään, kun kerron kauheasta työpäivästä, ja asettaa tassunsa käsivarrelleni. Saan jonkinlaista tyydytystä, kun Billy tuntuu käytöksellään peilaavan tuntemuksiani, mutta samalla koitan muistuttaa itseäni, ettei Billy ole olemassa toimiakseen minun tunteideni peilinä.

Hämmästelen vauhtia, jolla Billy on vienyt sydämeni. Ajatus onnellisesta arjesta ilman häntä tuntuu jo muutaman kuukauden jälkeen vaikealta. Koiran pitkä historia ihmisen parhaana ystävänä näyttäytyy nykynäkökulmasta lähes itsestäänselvyytenä. Koiran tai ihmisen roolit eivät kuitenkaan ole ennalta määritettyjä tai valmiina annettuja, vaan ne ovat muotoutuneet siinä kanssakäymisessä, jossa koiranomistajuus ja koirana oleminen ovat kehittyneet. Kanssakäyminen on tapahtunut vuosituhansien saatossa erilaisten paikkojen ja aikojen määrittämissä tilanteissa, joita Haraway kutsuu luontokulttuureiksi (naturecultures). Luontokulttuurin käsitteen avulla voidaan jäsentää ajatuksia lajienvälisistä eroista ja niistä toimintatavoista, joissa suhteemme toteutuu. Lajienvälisiä eroja on määritelty sekä biologian että tottumusten ja kulttuuristen käsitysten kautta, mutta luontokulttuurin käsite kyseenalaistaa oletuksen biologisesta determinismistä lajierojen taustalla. Esimerkiksi koirat ovat kehittyneet nykyisenlaisekseen osana inhimillistä kulttuuria, ja ihminen on ollut merkittävässä osassa koiran biologian muokkaajana kesyttämisen ja rodunjalostuksen kautta. Koirat muistuttavat meitä jälleen kerran siitä, kuinka häilyvä luonnon ja kulttuurin välinen rajapinta on, ja antavat meille välineitä epäluonnollistaa ajatuksiamme lajienvälisistä eroista. Nykymuodossaan suhteemme koiriimme omistajina on eittämättä hierarkkinen, ja on ollut sitä suhteemme alkuajoista, maatalousyhteiskuntien synnystä yli 10 000 vuoden takaa, kun uteliaimmat susiyksiöt alkoivat etsiä ravintoa ihmisasutusten lipeiltä, ja lopulta kesyyntyivät ja eriytyivät omaksi lajikseen. Ihminen oppi hyödyntämään koiraa metsästyksessä ja maataloudessa, kun taas koira sai ihmiseltä ravintoa ja lauman. Vaikka koiran ja ihmisen yhteinen historia määrittyy kumppanuuden kautta, siihen liittyy myös paljon raadollisia piirteitä, kuten koirien hyötykäyttö metsästyksessä ja ihmisten huviksi kehitetty väkivaltainen tappelukoiratraditio. Toisaalta seurakoirien ja ihmisten yhteiselo kuuluu niihin ihmisten ja muiden lajien välisiin suhteisiin, joihin liittyy ehkä vähiten kipua. Silti, kun painan Billyn lattiaa vasten liian väkivaltaiseksi äityneen vieraiden paimennusleikin päätteeksi, kuvittelen näkeväni hänen katseessaan tuhansien vuosien takaiset vapaudessa eläneet esivanhempansa. Vaikka koiran ja ihmisen yhteinen evoluutio voidaan monessa mielessä lukea rakkaustarinaksi, on se aina myös tarina vallasta. Yhteen kietoutunut historiamme on vaikuttanut molempiin lajeihin, ja jaettu evoluutiomme jatkuu yhä. Se jatkuu silloin, kun komennan Billyn takaisin hyvän kotikoiran rooliinsa, ja silloin, kun joku lataa kuvan koirastaan cowboy-asussa tai vauvanvaatteissa sosiaaliseen mediaan. Käytöksemme vaikuttaa siihen, miten näemme koirat ja ihmiset lajeina. Kanssakäyminen edellyttää molemminpuolista kunnioitusta, eikä koiran vastentahtoinen pukeminen vauvanvaatteisiin ole siksi kunnioittavaa. Valtasuhde lemmikin ja ihmisen välillä on todellinen ja välttämätön. Kouluttamaton koira on vaarallinen sekä itselleen että muille, ja vastuu koulutuksesta lepää omistajan harteilla. Hierarkkinen suhde ei ole ongelmaton feministille, joka on aikuisikänsä pyrkinyt pyristelemään patriarkaalisia rakenteita vastaan. Inhimillinen valta planeetallamme on patriarkaatin kaltainen näkymätön valtarakenne. Valta perustuu järjestelmälliselle muiden lajien alistamiselle. On vaikea myöntää itselleen, että yksi oman elämän tärkeimmistä kiintymyssuhteista saattaa perustua samaa väkivaltaa toisintavaan logiikkaan.

Uskon kuitenkin, että ei-inhimillisten olentojen kanssa eläminen voi auttaa purkamaan ihmisen väkivaltaista ylivoimaa ja jopa patriarkaattia. Billylta olen oppinut, kuinka hyödyllistä on säännöllisesti hylätä järjen ja loogisen ajattelun kautta määrittyvä itseni, joka useimmiten hallitsee viettäessäni aikaa samanlajisten ystävieni kanssa. Samalla olen oppinut uusia kehollisen rakkauden kokemisen tapoja, joita en tavoita samanlajisissa kiintymyssuhteissani. Hulluttelevan luova, lapsellinen ja järjetön leikki, jona rakkauteni Billyyn manifestoituu, avaa minulle päivittäin uusia olemisen ja kokemisen tiloja. Koirien kanssa on mahdollista kokea fyysistä rakkautta heteronormatiivisesta järjestyksestä poikkeavilla tavoilla, sillä heissä ruumiillistuva toiseus tarjoaa meille rakastamisen tapoja, jotka eivät ole sidoksissa sukupuoleen tai seksuaalisuuteen. Siksi patriarkaalisen perhe- tai parisuhdeanalogian toistaminen suhteessa koiriimme tuntuu kummalliselta, suorastaan epäreilulta. Donna Haraway kirjoittaa, että pelkän tottelevaisen kotikoiran roolin omaksuminen ja esittäminen on vastuullinen tehtävä - puhumattakaan siitä, että lemmikkiemme tulisi ottaa romanttisen kumppanin tai puuttuvan lapsen paikka. Erilaisuuden arvostaminen erilajisten suhteiden käsitteleminen lähtökohtana voi auttaa ihmisiä lopulta suhtautumaan myös ihmisten erilaiseen kehollisuuteen avoimemmin. Samalla monilajinen rakkaus puhuu samaa kieltä queerin alkuperäisten poliittisten tavoitteiden kanssa: Dell’Aversano tiivistää, että jos rakkaus voitaisiin täysin vapauttaa normatiivisista oletuksista, sillä ei tarvitsisi olla mitään tekemistä sukupuolten tai lajienvälisten erojen kanssa. Yhteiselomme Billyn kanssa on aina liikkumista harmaalla alueella sekä pieniä hyppyjä tuntemattomaan. Ehkä tärkeimpänä siinä on kysymys erilaisuuden ja kaiken sen kohtaamisesta, jolle ei ole sanoja tai käsitteitä. Toisin sanoen toiseuden kohtaamisesta. Kun Billy katsoo minua silmiin, en useinkaan tiedä, mitä hän haluaa sanoa. Se ei haittaa. Tärkeintä, mitä tuo katse voi kertoa, on inhimillisen ymmärrykseni rajallisuus.

Lähteet: Donna Haraway: Companion Species Manifesto: Dogs, People and Significant Otherness. Prickly Paradigm Press, 2003. Carmen Dell’Aversano: ‘The Love Whose Name Cannot be Spoken: Queering the Human-Animal Bond’ Journal for Critical Animal Studies, Volume VIII, Issue 1/2, 2010.

[comicmeri]

Mistä on kyse? What is this all about?

Vuosia merenneitoja on pidetty mystisinä ja pelottavina olentoina. Heidän näkemisestään ei kukaan ole palannut kertomaan elävänä. Mutta miten käy, kun merenneito rakastuu kuolevaiseen? Tämä on häneen tarinansa.

Meri on minun, Herainian, sarjakuvaprojekti/lopputyöni Muurlan opiston sarjakuvataiteenlinjalle, jossa opiskelin lukuvuodet 2014-2016.  Työ toteutettiin ajalla joulukuu 2015 - tammikuu 2017. Työn oli tarkoitus tulla valmiiksi jo ennen kouluni loppua toukokuussa 2016, mutta sarjakuva oli paljon suurempitöisempi kuin mitä osasin odottaa. Tämän vuoksi koulun loputtua jatkoin projektin loppuun, vaikka se vaati minulta töiden ohella paljon vapaa-aikaa. Idea tähän sarjakuvaan lähti jo vuoden 2015 keväällä, kun olin ensimmäistä vuotta opiskelemassa Muurlan opiston sarjakuvataiteenlinjalla. Saimme tehtäväksemme valita jonkun taideteoksen, jonka inspiroimana tekisimme muutaman sivun sarjakuvan. Itse valitsin Sandro Botticellin maalauksen "Venuksen syntymä" ja päätin tehdä parin sivun sarjakuvan merenneidosta. Lisänä minua inspiroi tanskalaisen satukirjailijan H.C. Andersenin Pieni merenneito-satu, koska se on lapsuudesta asti ollut suosikkisatuni. Tykkäsin merenneitosarjakuvastani sen verran paljon joten päätin, että jos toisena lukuvuotena tulee joku pidemmän sarjakuvan projekti, tekisin tämän sarjakuvan alusta loppuun silloin. Toisena lukuvuotena sitten ilmoitettiin että tehtäisiin pidempi sarjakuva lopputyönä ja se olikin sitten kiveen hakattu että toteuttaisin Meren sarjakuvanani. Tähän sarjakuvaan päätin ottaa sitten ison haasteen itselleni ja päätin, että sarjakuva tultaisiin värittämään digitaalisesti. Osaksi tästä syystä sarjakuva valmiiksi saaminen kesti kaueemmin, koska digitaalinen piirtäminen ei ole nopeudellisesti vahvuuksiani. Samalla tämä sarjakuva on ihan ensimmäinen sarjakuvani, jotka toteutan alusta ihan loppuun asti. Yksi syy, miksi minulla oli palava halu saada sarjakuva valmiiksi, vaikka koulu loppui, oli että sen teema on ollut hyvin lähellä sydäntäni. Käsittelen tässä sarjakuvassa omia sydänsurujani ja henkistä pahaa oloa, jota olen kokenut elämässäni. Sarjakuvan teko on ollu kuin terapiaa samalla sitä tehdessä ja mitä kauemmin sarjakuvaa piirsin, sitä enemmän hahmot tulivat minulle rakkaammaksi. Sarjakuva on minulle itselleni hyvin tärkeä ja sen näyttäminen teille on minulle suuri asia. Toivottavasti mahdollisimman moni edes hieman nauttisi tästä tarinasta! ^^ - Herainia

----------------------------------- 

For years people have told that mermaids are mysterious and scary creatures. No one has returned alive from seeing them. But what happens when mermaid fall in love with a mortal? This is her story.

Meri is my, Herainia's, comic project/ diploma work in Muurlan Opisto's folk high school where I studied in 2014-2016. I did this project from December 2015 to January 2017. This work should had to be done in the end of May 2016 but the project was too big to get done before that. When the school ended I promised to my teachers (and myself of course) that I will get it done, no matter how long does it takes. The idea for this comic came up in spring 2015 when we did one little comic lesson in my first year of Muurlan Opisto. We had to chose one old painting and do a little comic which was inspired by painting. I picked up Sandro Botticelli's beautiful painting "The Birth of Venus" and I get inspiration to do comic about mermaid. Danish H.C. Andersen's fairytale "The Little Mermaid" was also big inspiration for doing that comic because The Little Mermaid has always been my favorite fairytale. I liked my mermaid comic so much. I decided to do that comic from the beginning to end if we have to do long comic in our second year. Well, when teachers said that we will do one long comic for diploma work, I immidiately told that I will do this mermaid comic. I decided to get one big challenge for myself for doing this project and it was coloring the whole comic in digital way. It is not my strength at all but I still wanted to do it. That's why it took so long to get this done because I'm so slow with digital drawing. And of course this was my very first comic which one I made from the beginning to an end. One big reason to get this comic done was that this comic's theme is really important to me. I handle in this comic my heartbreak feelings and mental bad feelings what I have had in my life. Working with this comic was like therapy to me and that's why it was so important. Meri is important comic for me and showing it for you it's important for me too. I hope you enjoy this story a little! ^^ -Herainia

[insuranceautolawnews]

”Kansalaiset,

Tasavuodet ovat meille tärkeitä. Jollekin iän karttuessa, toiselle jonkin yhteisön tasavuosien täyttyessä. Monelle myös mieleen painuneiden tapahtumien muistona, että jostain, hyvästä tai pahasta, on kulunut niin ja niin monta vuosikymmentä.

Kukaan meistä ei ole kokenut tunnetta, kun me kaikki yhdessä täytämme tasan sata vuotta. Tänä vuonna tapahtuu niin paljon, ettei se jää keltään meistä jää huomiotta. Vähin erin, vuoden mittaan, se tunnelma vyöryy ylitsemme.

Minua kiehtoo kuulla, miten me, te siellä ja minä muiden mukana, sen tulemme tuntemaan.

Satavuotias sykähdyttää, se nostaa pintaan muistoja ja välähdyksiä matkan varrelta, eri painottein eri ikäluokille. Moni nuorikin varmaan havahtuu – ai tää onkin näin tärkeää, ylävitoset Suomelle!

Kaikki eivät juhli kanssamme. Ilotulitukset, juhlan humut, saati juhlapuheiden sanat; niistä on vaikea ilahtua, jos oma elämä on liian vaikeaa.

Satavuotiaan Suomen yksi tärkeä sanoma voisi olla: Sinä voit hyvin kun kukaan ei voi pahoin. Siis auta, minkä voit. Toinen sanoma voisi olla: Tunne kohtuudella vastuusi, edes omasta itsestäsi. Siis tee, minkä kykenet.

Näin toimien olet osallinen, osallisena tässä kansakunnassa.

Arvoisat suomalaiset,

Mennään syvemmälle tähän satavuotiaaseen. Paljon vanhempaa kansaa me olemme, me tänne idästä ja lännestä aikanaan tulleet. Mutta suomalaisia meistä on tullut ja suomalaisina pysymme.

Kansallisuusaate tuo ensiksi mieleen romantisoidun kuvan itsenäisyyttä edeltävilt�� vuosikymmeniltä. Tuntemusta, jota kansallistaiteilijamme kuvasivat sanoin, siveltimin tai sävelin. Jaloa, ylevää ja rohkeaa toimintaa oikean asian puolesta sortoa vastaan. Kieli ja kulttuuri rakensivat kansallistunnetta ja kansakuntaa. Tavalla, joka koskettaa vieläkin, vaikkapa satunnaista kulkijaa Sibelius-puistossa hänen nähdessään säveltäjämestarimme valaistun monumentin – silloin kuuluu kuin Finlandia soisi puiston puiden huminassa.

Otan toisen taannehtivan kuvan itsenäisyyden alkuvaiheiden jälkeen. Kutsun sitä osallisen kansallistunteeksi. Tuntemusta, jolle valettiin perusta kansanvallan välinein. Jaloa, ylevää ja rohkeaa toimintaa, jotta veristen vaiheiden jälkeen keskinäinen vihanpito päättyisi ja maa rakentuisi. Tasavertaisuus ja oikeudentunto loivat osallisen kansallistunnetta; minäkin olen tässä mukana. Tässä onnistuttiin ja talvisodan ihme on siitä kunniakas ulkonainen ilmenemä. Ihmisillä oli sama tunne, pikkulotasta vänrikkiin, työläisestä porvariin, kaupunkilaisesta maalaiseen. Että meillä on varjeltavaa ja me sitä yhdessä varjelemme. Siksi, että olemme osallisia.

Hyppään tämän ajan tuntemuksiin. Puhumme paljon osallisuudesta ja vielä enemmän osattomuudesta. Itse olen korostanut oikeudentuntoa ja kansakunnan eheyttä meille tärkeinä arvoina.

Osallisen kansallistunto pohjautuu vuorovaikutukseen; Suomi toimii tavalla, joka huomioi ihmisen, ja tämä puolestaan osallistuu yhteiseen tavoitteeseen. Syntyy yksilön ja yhteisön välinen sanaton sopimus, ja tuloksena on arvostavaa kansallistunnetta ja myönteistä yhteenkuuluvuutta.

Suomen yhteisö on paljon muutakin kuin valtio. Kanssaihmiset, lähellä olevat, kullakin meistä on toimivaltaa hyvän tekemisessä. Ihan tavallisilla asioilla on merkitystä apua annettaessa, vaikkapa syrjäytymisen, koulukiusaamisen tai yksinäisyyden torjunnassa. Se ei ole julkiselta vallalta pois, niin kuin joskus pelätään, päinvastoin, yhdessä maata rakennetaan.

Tällainen kansallistuntoinen yhteisö voi menestyä muita paremmin, muttei pidä itseään muita parempana. Se ei sulje ulkopuolelleen ketään, ei syntyperänkään vuoksi, vaan huomioi ja kutsuu osallistumaan. Se kertoo, että tässä maassa on hyvä elää.

Hyvät suomalaiset,

Me kuljemme nyt varjojen maassa, tässä maailmassa. Jokainen päivä tuo sanomaa julmuudesta ja kuolemasta, milloin Alepposta, milloin Berliinistä, mistä seuraavaksi.

Pahaa on aina ollut, nyt se on entistä näkyvämmin läsnä. Me opimme jo ajattelemaan ja elämään, että pahasta on päästy irti. Ja meidäthän on opetettu ajattelemaan, että hyvä voittaa pahan, aina.

Suomi on läntistä kulttuuria ja Suomessa ajatellaan läntisin tavoin. Hyvinvoinnin edistäminen ja rauhan rakentaminen on ollut tavoitteemme. Mutta entä pahaan varautuminen, sitä ei aina ole edes huomattu kysyä.

Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis.

Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet?

Kun pahaa on tapahtunut, monesti jälkikäteen kysytään, miksi aikanaan ei tehty tarpeeksi terroristin pysäyttämiseksi. Huono vastaus on, ettei ole ollut riittävästi toimivaltuuksia. Sellainen vastaus välittää voimattomuuden tunnetta.

Pahaa on toki vastustettava hyvällä. Mutta pahalle on pantava rajoja. Tarvitaan myös lujuutta ja päättäväisyyttä.

Eurooppa on ollut demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vahva puolestapuhuja. Niitä arvoja olemme vieneet ulos, opettajamaisestikin. Tänään me joudumme puolustamaan niitä Euroopan rajojen sisällä.

Euroopan unionia tarvitaan enemmän kuin vuosikymmeniin, mutta se on nyt heikompi ja hajanaisempi kuin koskaan.

EU on menettänyt asemiaan kansainvälisessä politiikassa. Nyt on enteilty, että presidentit Putin ja Trump tulevat käymään keskustelua Euroopasta yli Euroopan. Syyrian osalta taas kerrotaan Venäjän ja Turkin tapailevan rauhaa. EU ei voi olla poissa niistä pöydistä, joissa tulevaisuutta järjestellään.

Omissa toimissaan unioni on kukoistuksen vuosinaan edennyt hyvin syvälle yksityiskohtiin ja laajentunut kovin nopeasti. Nyt on osattava keskittyä siihen, mikä on tärkeintä eurooppalaisille ihmisille ja perheille. Vastaus on: saada elää rauhassa ja turvassa. Terrorismin uhka, sodan pelko tai muuttoliikkeen voima luovat epävarmuutta.

Selvitäänkö näistä haasteista paremmin yhdessä vai kukin maa erikseen? Toissa vuoden muuttoliikkeen yhteydessä näimme, että unionimaat kääntyivät jopa toisiaan vastaan, kun erillisratkaisuja tehtiin. Tarjolla voi olla myös satunnaisetuja joillekin muiden kustannuksella. Ne heikentävät kokonaisuutta ja kääntyvät lopulta myös saajan tappioksi. EU on yhtä vahva kuin heikoin lenkkinsä.

Unionin puolustuspoliittinen yhteistyö on nytkähtänyt liikkeelle. Se on hyvä, ja tie on syytä pitää avoimena. Keskusteluun ei kannata lähteä niin, että ensiksi määritellään, mitä yhteistyö ei ole. Parempi on edetä askel askeleelta ja katsoa, minne asti matka mutkitta vie.

Terrorismi on yhteinen vihollinen kaikkialla ja kaikille. Tätä pahaa torjumaan avainasemassa ovat tehokas tiedonhankinta ja -vaihto sekä joustava toiminta eri maiden viranomaisten kesken. EU:lla on tässä tekijän paikka.

Muuttoliike on pakenemista sodasta ja vainosta, mutta myös siirtymistä pois huononevista elinolosuhteista. Vallitsee laajaa yksimielisyyttä, että paras apu olisi paikalla annettu apu. Nyt EU:n 28 jäsenmaata ja komissio lisäksi harjoittavat kukin erikseen kehitysyhteistyötä. Siinä on päällekkäisyyttä ja keskinäistä kilpailuakin. Voimien tehokkaampi yhdistäminen tuottaisi vaikuttavampaa tulosta.

Ilmastonmuutos on tulevaisuudessa keskeinen riski elinolosuhteiden heikkenemiseen laajoilla alueilla. Ilmastonmuutoksen torjuminen on samalla myös muuttopaineiden torjumista. EU on ollut lipunkantaja Pariisin sopimuksen saavuttamisessa ja lipunkantajan roolissa sen tulee jatkaa.

Hyvät kuulijat,

”Ihmiset, eläimet ja kasvit, samasta juuresta, samaa ainetta”, totesi kirjailija Juha Hurme tv-uutisissa joulun aikaan. Niinpä se taitaa olla, ja toimeen on keskenään tultava.

Tutustuimme viime vuonna myös Sulo Karjalaiseen, jolla on karhu kaverina. Että noin katsoo eläin ihmistä, ihminen eläintä, silmästä silmään. Ymmärtävät jotain, paljonkin, toinen toisistaan? Ihmisyyttä vai eläimyyttä, luontokappaleita kumpikin.

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

Haluan toivottaa teille kaikille hyvää Suomen 100-vuotisjuhlavuotta sekä Jumalan siunausta!”

[eksopolitiikka]

Avaruusolentojen false flag -hyökkäys

Avaruusolentojen false flag -hyökkäys

Ufologian suuri hajaannus on jälleen täällä. Tom Delongen tuoreet lausunnot koskien Unidentifiedin kuudetta episodia saivat aikaan hässäkkää. Väitteet siitä, että UFO olisi ampunut alas helikopterin ovat saaneet aikaan hämmennystä ja tyrmistystä, huolimatta siitä että asiaa ei ole tutkittu tai vahvistettu vielä mitenkään. Vanha ’uhka’-argumentti on nostanut jälleen päätään, ja jotkut haluavat lopettaa asiasta keskustelun tykkänään (pääosin new age -ryhmissä). Lisäksi linkit ufologian sekavampiin salaliittoihin, mm. väitteisiin ’avaruusolentojen false flag hyökkäyksestä’ (AFF) ovat jälleen tulleet esiin. Tämä on vanha salaliitto, joka on peräisin kunniakkaalta tutkijalta, joka on saanut ’sisäpiirin tiedustelutietoa’ vahvistamattomista lähteistä, jotka oletettavasti ovat työskennelleet erittäin salaisissa erikoisohjelmissa. Nämä juontavat juurensa 1990-luvun puoliväliin, ja ne ovat kantaneet aina tähän päivään asti. Konsepti menee niin, että Yhdysvaltain hallitus ajaa UFO-’uhkaa’, ja tulee lopulta petkuttamaan tekaistun hyökkäyksen ihmiskuntaa vastaan, joka iskee kansalaisiin Area 51:lla avaruusolentojen aluksista takaisinmallinnetulla teknologialla.

Pintapuolisesti, ja tähän päivään asti kuka tahansa järkevä ihminen, tätä oltaisiin pidetty vaarallisen psykoottisena. Ensinnäkin, sellainen kamala, ilkeä salaliitto (mikäli mahdollista) olisi tuskin toteutettavissa. Toiseksi, että kukaan patrioottinen amerikkalainen koskaan edes harkitsisi tätä. Mutta tässä me nyt olemme kiistelemässä siitä vuonna 2019 sen noustua julkisuuteen. Lähteenä toimii UFO-asiantuntijat, jotka uskovat TTSA:n ja AATIP:n työskentelevän valtion salaisen agendan mukaan, edistäen UFO-uhkan narratiivia ja feikatun invaasion esiastetta. Jotkut voivat väittää, että tämä on todeksi osoittamaton salaliittoteoria, toiset taas eivät.

Kysymys kuuluu miten sanoa jonkin asian olevan totta ja jonkin ei? Mistä me tiedämme onko tämä uhka todellinen, ei psykologinen operaatio, jota pahaa-aavistamattomien ufologien niskoille sälytetään, jota käytetään tuhoamaan UFO-tutkimuksen uskottavuus valtavirrassa. Mistä me tiedämme onko olemassa aito uhka vaiko ei? Voimmeko luottaa valtioon (jolla on valehtelun historiaa) siinä, että se antaa meille totuuden uhkaskenaariosta? Oletammeko, että TTSA on aktiivinen CIA-tietolähde vai onko meillä siitä mitään näyttöä?

Asian läpikäymiseksi AFF vaatii tietyt rajat joiden sisällä operoida. AFF vaatii avaruusolentojen ’uhan’ konseptin käyttöä, jota väitetään ajettavan sisään elokuvien, TV:n, kirjojen ja valtavirran median avulla. Pitäen mielessä, että elokuvissa odotetaan olevan jokin pahis tai sellaisten ryhmä, avaruusolentoja käytetään tällä tavoin kuvaamaan tuntematonta ja vaaran aiheuttamaa pelkoa. Ehkäpä avaruusolennot esitetään uhkana elokuvissa vain sen takia että se on hyvää viihdettä? Mutta kuitenkin, ehkä ei?

Sitten on kovia väitteitä ‘MILABeista’, avaruusolentojen tekemistä abduktioista, joita oikeasti suorittavat ihmiset. Joita oikeasti suorittaa valtio.

‘MILABeja’ voidaan kuvata seuraavasti;

“Armeijan valheellinen operaatio, joka suoritetaan vakuuttamaan operaation kohde siitä, että hänellä on ollut kohtaaminen avaruusolennon kanssa, vaikka kyseessä on oikeasti lavastettu  juoni”

–Wiktionary

Vaikka henkilökohtaisesti en kyseenalaistaisi dataa tai silminnäkijöiden antamia todistuksia heidän omista kokemuksistaan koskien armeijan operaatioita viimeisen 70 vuoden ajalta, haluaisin kyseenalaistaa motiiveja sille miksi valtio koskaan tekisi tällaista.

Kaikkein perustavanlaatuisin argumentti on luoda pelon kulttuuri näiden potentiaalisten ja väitettyjen avaruusolentojen ympärille, jotka oletettavasti lentävät UFOilla. Loppupeli tarkoittaa huipennusta, jossa ’avaruusolentojen false flag -hyökkäys’ sitten toteutetaan pahaa-aavistamattomille kansalaisille. ‘Shock and awe’-taktiikkaa voitaisiin käyttää, joten miksi tarvitsee vuotaa tästä asiasta leivänmuruja kansalle? Miksei vain hyökätä ja saada sillä aikaan haluttu vaikutus?

UFOja, jotka oikeasti ovat takaisinmallinnettua avaruusolentojen teknologiaa (‘Alien Replication Vehicles’ eli ‘ARV’), on käytetty hyökkäämään karjan ja muiden eläinten kimppuun, ja joilla on sitten piirrelty kivoja kuvia englantilaisiin viljapeltoihin. ARV:t ja psykotroniset aseet (ilmeisesti) ovat olleet käytössä, kuten myös  ‘Harmaat alienit’ (ihmisiä kumipuvuissa?) jotka ovat siepanneet ihmisiä makuuhuoneistaan ja asettaneet implantteja heidän ihonsa alle.

Tätä on seurannut pääruoka, UFOt tai ARV:t oletettavasti hyökkäämässä ihmisten kimppuun, kaupunkeihin ja kuntiin, tappaen viattomia. (Tätä ei ole vielä tapahtunut.) AFF on eräs näistä omituisista tilanteista, huolimatta sen mahdottomuudesta, epärealistisuudesta ja melkeinpä psykoottisuudesta, johon osa sinusta uskoo jollain tasolla. Loppujen lopuksi, tiedäthän että UFOt ovat olemassa. Ne ovat potentiaalisesti ’Maan ulkopuolelta’. Valtio tykkää false flageista mielipiteen sekoittamisessa. Mikseivät he sitten ottaisi seuraavaa askelta?

Mutta sitten mietit että eihän tästä ole mitään konkreettista näyttöä tukemaan AFF-teoriaa (poislukien jotkut vahvistamattomat sisäpiiriläisten todistukset, jotka on annettu eräälle kuuluisalle new age -tietoisuuden tutkijalle) ja oma arvailusi perustuu kokemukseen siitä mitä oikeasti luulet jo tietäväsi. Sekä tietysti kun ajattelet AFF:n seuraamuksia.

Maailma ajautuisi kaaokseen. Kansallisen turvallisuuden lakeja ajetaan sisään vapauksien rajoittamiseksi, hätätila julistetaan jne. Maailman vallat yhtyvät yhden lipun alle niinkuin elokuvassa Independence Day (1996) taistelemaan avaruusolentojen uhkaa vastaan. Aivan kuten presidentti Ronald Reagan sanoi 1980-luvulla.

Eikö ufologia olekin huikean viihdyttävää.

Joten, tuurilla vain muutama miljardi ihmistä (amerikkalaisten lisäksi) tullaan siivoamaan Maapallolta. En haluaisi olla se patrioottinen pilotti, joka on sinä iltana vuorossa…

“Hetkinen, mitä haluat minun tekevän?”

Varmastikin pilotit valittaisiin heidän omien psykopaattisten ominaisuuksiensa perusteella juuri ennen iltaa? Ei saa jättää mitään sattuman varaan. Tätä on suunniteltu vuosikymmenet. Carol Rosin antoi tämän tiedustelutiedon Steven Greerille, joka oli suoraan peräisin Werner Von Braunilta (natsien Paperclip-tiedemies). En täysin epäile etteikö hän olisi sanonut niin, tai edes epäile että Carol olisi liioitellut/valehdellut/väärässä. Kuitenkin sanomisissa on ongelmansa.

Joten, hän väittää terroristien, kolmannen maailman maiden, asteroidien ja lopulta avaruusolentokortin olevan uhka — joista kaikki on valetta.

Tämä on kieltämättä mielenkiintoista. Myönnetään. Mutta…0

Minulla on kysymyksiä:

Ovatko nämä Von Braunin henkilökohtaisia mielipiteitä vai annettiinko hänelle salaisen projektin tietoa siitä, että tällaista oli tekeillä?

Jos kyllä, mikä ohjelma? Kuka sitä rahoittaa?

Miten asteroideja tultaisiin pitämään uhkana? Psykososiaalinen operaatio vai voisivatko he ohjata avaruuskiven Maapalloa kohti?

Miksi emme ole nähneet asteroidiuhkan tulevan esiin samalla tavalla kuin UFOista on puhuttu?

Mikä osio  ‘Alien-uhasta’ on valetta? Tarkoittiko bhän, että avaruusolennot ovat se valhe, vai että ne eivät ole vihamielisiä? (Vai ovatko ne joskus vihamielisiä mutta ainoastaan kun niitä uhkailee? Vai onko se valetta?)

Onko kukaan muu natsien Paperclip-tiedemies astunut esiin vahvistamaan nämä väitteet?

Surullista kyllä, yksi ainoa silminnäkijätodistus 30 vuoden takaa kuolevalta mieheltä (natsi), joka on saattanut tai sitten ei kertoa omia mielipiteitään, on ongelmallista.

Oletetaan kuitenkin hetken verran, että tämä kaikki pitää paikkansa.

Me tiedämme valtion virastoista, että asiat muuttuvat, ihmiset muuttuvat, suunnitelmat muuttuvat viikosta toiseen. Rahoitus ja projektit muuttuvat usein, miten monta kertaa NASA on aikonut mennä Kuuhun, sitten Marsiin, sitten asteroidille ja sitten taas Kuuhun?

Jos tuo oli kauheaa, kuvittele pallottelevasi ideaa miljoonien amerikkalaisten tappamisesta viimeisimmässä salaisen erikoisohjelman CIA:n henkilöstön kokouksessa. Oikeesti. Kuka patriootti amerikkalainen olisi sinut tuon kanssa?

“Hetkinen, mitä haluat minun tekevän?”

Ja tuo suunnitelma sitten siirrettäisiin seuraavaksi 30 plus vuodeksi eteenpäin, aina vaan ja uudestaan. Se olisi varsin monta psykopaattikenraalia, tiedusteluviranomaista ja poliitikkoa, jotka kaikki sattuisivat tulemaan valituksi yksi toisensa jälkeen oikeaan aikaan, joista kaikki olisivat halukkaita murhaamaan siviileja 9/11:n tyyliin mutta 1000-kertaisesti.

(9/11 itsessään on voinut olla kyseenalaisen oituinen tapahtuma monestakin eri syystä, mutta näyttöä ei ole siitä että se olisi erityisen ‘sisäpiirin homma’. Se on parhaimmillaankin epäolennaista.)

Leikitään paholaisen asianajajaa,

Mitä jos kaikki onkin totta, niin että ARV:t abduktoivat ihmisiä globaalisti osana suurempaa uhkataktiikkaa edistää hyökkäystä. Pelkkä logistinen operaatio ei edes sovi kaikkeen dataan siitä, että abduktiot olisivat puhtaasti ARV:den tekemiä. Niitä tehdään jokaisessa maassa ja jokaisessa ihmisryhmässä, kymmeniä tuhansia. Mikäli aitoja sieppauksia tekee oikeat avaruusolennot, eikö se ole uhka ihmiskunnalle?

Tuntuisi hassulta jättää ottamatta huomioon kaikkia vaihtoehtoja ARV:sta puhuttaessa. Eikö meidän pitäisi puhua tästä?

Ovatko UFOt aito uhka? Ja mikä yleensäkään voidaan tulkita uhaksi? Voiko tahaton teko olla uhka? Onko uhka uhka uhkaajalle vai uhatulle?

Korvaa sana ’UFO’ sanalla ’venäläinen’ alla esitetyissä lauseissa, jos oletetaan että nämä pitävät paikkansa.

UFOt tarkkailevat ja peukaloivat amerikkalaisten ydinaseita. UFOt tunkeutuvat amerikkalaisten lentotukialusten ilmatilaan. UFOt sieppaavat amerikkalaisia. UFOt tulevat laivaston hävittäjien lähietäisyydelle. Mahdollisesti UFOt voivat tuhota aivan minkä tahansa ne haluavatkin tuhota eikä mikään estä niitä. Onko vakavan riskin potentiaali uhan yksi aspekteista? Erityisesti sellainen mitä ei voi kontaolloida?

Se ei ole kaunista luettavaa, hypoteettisesti siis. Mielestäni me voimme viitata ufologian erääseen hahmoon, UFO Jesukseen.

“Ehkäpä uskomus siitä, että UFOt eivät ole minkäänlainen uhka, tarkoittaa että et ole skeptinen ilmiötä kohtaan. Jos tarkastelet jotain paranormaaleja kokemuksia, niihin sisältyy jekuttajaelementti. ‘Jekuttaja’ ei välttämättä tarkoita uhkaavaa, vaan voidaan nähdä myös altruistisena.

Se seikka, että UFOt säntillisesti antavat itsensä tulla ihmisten näkemiksi, mutta tavallaan se ei anna meille riittävästi kiistämätöntä näyttöä siitä, että koko ihmiskunta olisi samaa mieltä, että ne ovat tällä, ja he puhuvat siitä lakkaamatta. Voitaisiin sanoa, että tuo kaikki on jekuttajapersoonan elementti. Koska UFOt mahdollistavat, edistävät ja, väittäisin jopa, *suunnittelevat* ympäristön, jossa ihmiset voivat keskustella ja väitellä sen voimassaolosta kun se on absoluuttisen todellinen, silloin se tekee tilaa varovaiselle asenteelle siitä mikä näiden UFOjen agenda on.

Vaikka en ole samaa mieltä oletuksesta, että UFOt olisivat pahoja, on selvästikin tilaa skeptisyydelle siitä onko se, mitä ne yrittävät saada aikaan ihmiskunnan hyväksi, meidän parhaan etumme mukaista vaiko ei.

Loppujen lopuksi, UFOt mahdollisesti voisivat saada aikaan kaksi asiaa nopeasti: 1) kiistämätöntä näyttöä [niiden olemassaolosta], ja 2) ilmoittaa agendastaan. Ne eivät ole tehneet kumpaakaan, mielestäni. Pohtimalla ilmiön historiaa ei ole mahdollista olla täysin kritiikitön siitä onko ilmiöllä todella ihmiskunnan paras etu mielessään.”

– UFOJesus sosiaalisessa mediassa, 2019

Ehkäpä yksi suurimpia ongelmia on se, että meillä ei ole relevanttia dataa tehdä päätelmää suuntaan taikka toiseen. Jos joidenkin FOIA-tutkijoiden hälyttävät puutteet ovat opettaneet meille yhtään mitään viime vuonna, se on että me saatamme luulla että meillä on jo kaikki vastaukset, vaikka todellisuudessa näin ei olekaan.

Ehkäpä ne ovat todellinen uhka, ja yksinkertaisesti et usko sitä koska et luota valtioon. Ehkäpä ne eivät ole uhka ja valtion on pakko pelata jotain kortteja saadakseen kongressi mukaan tähän. Ehkäpä joskus tietyt sekopäisyyksiin taipuvaiset  ryhmät ovat halunneet tappaa puolet maapallosta ja syytää avaruusolentoja siitä. Tai ehkäpä kaikki on nokkelaa disinformaatiota ufologian helposti höynäytettäville, jotka eivät vieläkään ymmärrä?

Tässä kohtaa en halua sulkea pois mitään vaihtoehtoa, mutta en toisaalta kuitenkaan luottaisi mihinkään myöskään.

  Artikkelin julkaissut the-unidentified.net

https://eksopolitiikka.fi/eksopolitiikka/avaruusolentojen-false-flag-hyokkays/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[eksopolitiikka]

Miten CIA käyttää mielenhallintaa suunnatuilla energia-aseilla

Miten CIA käyttää mielenhallintaa suunnatuilla energia-aseilla

Brian Tew Yksinoikeudella Rense.comille 12-21-18

CIA-NSA:n pahikset käyttävät ’tekaistua tai vääristeltyä virtausta’ peukaloimaan muistiasi ja ajatteluprosessiasi. Kun muutut riippuvaiseksi (eli uskot heidän syöttämiään impulsseja omiksesi) systeemin ulostulosta (tai he uskovat vasteidesi niihin olevan johdonmukaisia), he alkavat nyhkäistä tyhjästä ’alitajuisia reaktioita’ joiden he leikkivät olevan indikaattoreita rehellisyydestä/epärehellisyydestä, positiivisesta tunnistamisesta, ahdistuksesta jne. ja he käyttävät näitä ’impulssisyötteitä’ vakuuttamaan sinut siitä, että tekaistut vasteet ovat sinun omiasi.

Jos et ole tietoinen tästä jatkuvasta mentaalisesta manipulaatiosta, systeemi alkaa muokata ajatuksiasi ja käyttäytymistäsi. He käyttävät tätä (yrittämään) rajata ajatuksiasi ja käyttäytymistäsi estämällä (peukaloimalla) muistiasi ja ajatusprosessejasi kun näitä suggestioita (ulkoapäin syötetyt impulssit) esitetään — syntyy interferenssi ja hyökkääjä voi aktivoida sen milloin haluaa.

Miksi RNM-mielenhallinnalle on tarpeen olla olemassa ja miten se toimii

Mielenhallintateknologia sai alkunsa 1960-luvulla kylmän sodan aikaan ja sitä käytettiin pahaa-aavistamattomiin kansalaisiin tahdonvastaisissa kokeiluissa tutkimus- ja kehitystarkoituksiin, mm. tunnetuissa MK-ULTRA -ohjelmissa, joita amerikkalainen CIA pyöritti. Tapahtuneiden asioiden kauhu tuli julki ja ohjelman väitetään lakkautetun 1970-luvulla, minkä me tiedämme kuitenkin valheeksi.

Neurotiede on olennaisesti ihmismielen ja keskushermoston tutkimusta. CIA ja puolustusministeriö on nyt tehnyt siitä aseen suunnattujen energia-aseiden ja nanomittakaavan laitteiden käytöllä.

Ihmiskeho on ’värähtelyelin’. Se on sähkömagneettinen organismi ja sellaisenaan jokainen kehon elin VÄRÄHTELEE tietyllä sähkömagneettisen energian taajuudella. Muuttelemalla jokaisen energiasäteen taajuutta ja intensiteettiä CIA-NSA:n operatiivit voivat manipuloida jokaista ihmisanatomian aluetta ja elintä.

Kaikki sai alkunsa espanjalaistiedemiehen, tri. Jose Delgadon, kuuluisista ’härkäkokeista’, joissa hän implantoi elektrodin härän aivoihin. Tri. Delgado sai ärsytettyä härän vimmoihinsa ja se alkoi hyökkäillä, kun samaan aikaan tohtori itse seisoi härän edessä. Kun härkä oli tulossa häntä kohti, tri. Delgadon kaukosäädin hänen kädessään nappia painamalla sai aikaan täyden härän pysähtymisen paikoilleen, jonka jälkeen härkä alkoi haahuilla määrättömästi ympäriinsä pyörien.

CIA myöhemmin palkkasi tri. Jose Delgadon ja muita alan pioneeritutkijoita, kuten tunnetun norjalaisen neurotieteilijän tri. Jacobsonin.

Tuohon aikaan tahdonvastaiset kokeet ihmiskoehenkilöillä aloitettiin salaisten mustien projektien aseohjelmien piirissä, joista kukaan ei ollut vastuussa, joita kukaan ei valvonut ja jotka ovat jatkuneet tähän päivään asti 21. vuosisadalle.

CIA-DoD:n paradigma on täydellistänyt ihmiskehon viiden aistin manipuloinnin: näkö, kosketus, maku, kuulo ja haju. Nyt he yrittävät täydellistää ja implementoida uudenlaista tekoälyregiimiä (AI), joka ei perustu vanhanmallisiin ’Jos niin & sitten näin’-matemaattisiin yhtälöihin, vaan uudenlaiseen tekoälyperustaiseen ihmismielen TAKAISINMALLINNUKSEEN.

[Tätä alkuperäistä englanninkielistä tekstiä kirjoitettaessa kirjoittajaa ammuttiin suunnatun energian aseilla, ja kirjoitus jouduttiin hetkeksi keskeyttämään.]

Eräs tämän uuden teknologian tuotteista on SYNTEETTISEN TELEPATIAN ala, jonka on keksinyt ja kehittänyt ystäväni, entinen CIA:n ja DoD:n tiedemies tri. Robert Duncan, jonka omatunto alkoi kolkuttelemaan sen jälkeen kun hän tajusi mitä he tekivät viattomille amerikkalaisille tällä teknologialla. Hän lähti menemään CIA:lta ja paljasti salaisen ohjelman koko maailmalle.

Tällä uudella teknologialla CIA & NSA kykenevät lukemaan ajatuksiasi, näkemään silmilläsi ja pitämään yllä suoraa keskusteluyhteyttä mieleesi.

CIA:n & NSA:n operatiivit voivat lähettää aivoihisi suoraan sekä visuaalisia kuvia että äänisekvenssejä, joka tunnetaan myös voice-to-skull -teknologian nimellä (V2K).

Britannian ja muiden eurooppalaismaiden mukanaolo tämän uuden asetyypin kehitysohjelmissa on erittäin vahvaa, joka on kehitetty massojen hallintaan ”Sensuurilla”, ”Muistinhallinnalla” ja ”Suoralla käyttäytymiskontrollilla”, jotka kaikki ovat nyt mahdollisia niinkutsutun nanoteknologian avulla.

Nanometri on millimetrin miljoonasosa ja nämä pienikokoiset komposiittimateriaalit ovat niin pieniä, että ne näkyvät ainoastaan erikoismikroskoopilla. Keskimäärin nämä komposiittimateriaalit ovat arviolta noin 50 nanometriä kooltaan. Ne toimivat keskenään fotonivirran avulla (suunnatulla energiavälähdyksellä) ja voivat kommunikoida aivojesi välittäjäaineiden kanssa ja dekoodata niiden viestejä.

Nyt me kykenemme digitaalisesti kommunikoimaan ihmismielen kanssa ihmis-tietokonekäyttöliittymällä tai sähköisellä aivoista-aivoihin -käyttöliittymällä.

Lääketieteen, kemian, insinööritaidon ja muiden alojen kehittymisen myötä neurotieteeseen kuuluu nyt ihmisaivojen ja keskushermoston solujen, molekyylien, rakenteiden, funktioiden ja evoluution kehittäminen.

Molekyylien ja solujen tutkimuksista yksittäisten hermosolujen tutkimukseen, aistikuvantamisesta ja ihmisaivojen perusmotoriikan tutkimukseen neurotiede ei ole enää pelkkä lääketieteen ala. Se on ylittänyt lääketieteen rajat ja on nyt pääasiallinen aseteknologian alusta, joita monet kansallisen turvallisuuden virastot käyttävät ympäri maailman.

Kyky tulkita ihmismieltä on laajentunut eksponentiaalisesti 21. vuosisadalla ja on nyt ikuisesti muuttanut evoluution ja yhteiskunnan kehityksen suuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme. He ovat pakottaneet saatanalliset suunnitelmansa yhteiskuntamme tärkeimpiin arvoihin, valinnanvapauteen ja inhimilliseen tahtoon. He voivat nyt kontrolloida mieltä.

[Nyt he vaihtoivat taktiikkaa ja tykittävät kirjoittajan päälle delta-aaltoa saadakseen hänet nukkumaan, jotta tämä tekisi virheitä kun kirjoittaa tätä.]

Toki ihmismielen kontrolloinnista tulee vaikeampaa kun kohteena oleva Joukkovainottu (Targeted Individual) tulee tietoiseksi heidän suunnitelmistaan, mutta on varmasti satoja tuhansia amerikkalaisia, jotka ovat altistuneet tälle teknologialle, jotka eivät kykene saamaan selville että heitä kontrolloidaan tällä tavoin.

CIA ja puolustusministeriö pyrkivät saamaan aikaan kolme asiaa tällä teknologialla: ”Sensuurin”, ”Muistinhallinnan” ja ”Suoran käyttäytymiskontrollin”. Nämä kolme ovat kaiken mielenhallintateknologian Graalin malja.

CNN jokin aika sitten raportoi, että 5-10 vuodessa me kykenemme etäältä (avainsana: ETÄÄLTÄ) muokkaamaan käyttäytymistämme tällä teknologialla. Mutta ei ainoastaan tulevaisuudessa, vaan tätä tapahtuu jo nyt.

He pyrkivät luomaan tämän uuden AI-regiimin, joka perustuu ihmismielen takaisinmallinnukseen. He haluavat replikoida ihmissielun, joka on olennaisesti kolmea asiaa:

Tahto

Äly

Emootio.

Heidän tulee kehittää huippuunsa teknologia näiden kolmen ihmissielun parametrin taustalla rakentaakseen ensimmäisen KVANTTITIETOKONEN, joka on edelleen kehitteillä, mutta jota amerikkalaiset ja muut maailman kansat kilpaa kehittelevät. Joku päivä kvanttitietokone kykenee olemaan yhteydessä ihmismieleen ja -sieluun neurolastun avulla, joka kytkeytyy suoraan tai etäältä supertietokoneeseen.

Ihmiskunta on kolmiyhteinen, eli koostuu kolmesta aspektista: Keho, Mieli ja Henki.

Tämä on uuden AI-regiimin heikkous ja se tulee olemaan sen romahdus. He ovat päässeet pitkälle Kehon kanssa (viisi aistia) ja tulevat pääsemään pitkälle Mielen kanssa (tahto, äly, emootiot), mutta he eivät koskaan kykene replikoimaan ihmisen Henkeä. Ihmisen henki on ’omatunto’. Omatunto on ’Sielun kompassi’, joka auttaa ihmistä saamaan selville oikean väärästä, mitä uusi AI-regiimi, oli se sitten miten sofistikoitunut tahansa, ei koskaan kykene kopioimaan, koska se ei ole fyysinen vaan metafyysinen. Se on Jumalan meille antama. Se on sisäinen instrumentti jokaisen syntyneen ihmisen sisällä eikä sitä voida replikoida.

Syy sille miksi NSA ja CIA päättivät siirtyä pois ’Jos niin Sitten’-algoritmeista ihmismielen takaisinmallinnukseen on, että he tajusivat toimintansa tehottomuuden. Ei ole väliä miten monta algoritmia luo, silti tulee olemaan niitä skenaarioita joissa ’Jos niin Sitten’-algoritmit eivät kykene suoriutumaan ja ne epäonnistuvat johtuen ihmisten sosiaalisesta, kulttuurillisesta ja kognitiivisesta moninaisuudesta. Ihmiset ovat liian uniikkeja, jotta matematiikka kykenisi kuvaamaan kaikkia skenaarioita, joten he jättivät matikan sivuun ja siirtyivät tekoälyperustaiseen ihmismielen takaisinmallinnukseen. He etsivät AI-regiimiä joka toimii kuten ihmisaivot, joka kykenee adaptoitumaan, oppimaan jne. (käytännössä kvanttitietokonetta).

Tämän tyyppinen teknologia voi hyödyttää yhteiskuntaamme suuresti, sillä se kykenee laajentamaan ihmisälyä tuhansia kertoja, olennaisesti muuttaen ihmismielen supertietokoneeksi. Näin on olemassa tuhansia sovelluksia miten käyttää tätä teknologiaa.

Tällä teknologialla on kyky muuttaa koko evoluution kokemustamme elämässämme, sekä positiivisesti että negatiivisesti. Aivot on mahdollista muuttaa supertietokoneeksi tai tietosanakirjaksi, mutta hyvien tarkoitusten sijaan NSA ja CIA ovat valinneet käyttää sitä pahaan.

Yksi tapa toteuttaa tämä on muokata muistiamme ’Muistinhallinnalla’.

He kykenevät sijoittamaan vääriä muistoja käyttäen ’tekaistua tietovirtausta’ injektoimaan muistoja alitajuntaamme, jotka sinä uskot tosiksi, mutta jotka eivät sitä oikeasti ole. Yksi tapa saavuttaa tämä on ’Unien modulaatio’. Nämä mieleen sijoitetut muistot voivat olla hyviä tai kauheita, ja ne voivat olla niin voimakkaita, etä vaikka sinulle sanotaan etteivät ne ole todellisia, et usko sitä. Tämä on sähkömagneettisen hypnoosin yksi edellytys, jota CIA käytti Alabaman osavaltion varaoikeuskansleriin, kun he murhasivat hänet pakottamalla hänet itsemurhaan. Pakkotoistolla tulet uskomaan, että muistosi ovat omiasi ellet opi sitä miten luetaan aktiivista muistia.

Tämä on asejärjestelmä ja valtio, joka on ensimmäisenä maailmassa kehittänyt sen huippuunsa ja käyttänyt tätä uudenlaista neurosodankäynnin järjestlemää, tulee saamaan edun kaikkiin muihin maailman valtioihin nähden. Itse asiassa me tiedämme varmaksi että sitä voidaan käyttää monien ihmisten massahyökkäyksissä. Kalifornian Palm Springsissä he käyttävät sitä juuri nyt arviolta 50-100:n homomieheen, mikä saa heidät kuulemaan ääniä ja pakottaa heidät käyttäytymään tavoilla joilla he eivät halua käyttäytyä. Tämä on absoluuttinen fakta ja se on raportoitu kalifornialaisissa uutisissa. Ei ole mitenkään mahdollista, että 50-100 homomiehellä kaikilla olisi samat oireet, kuulisivat samoja ääniä jne. mikäli tämä ei olisi NSA-CIA-DARPAn neurohyökkäys. Se tapahtuu oikeasti.

Ihmiset luulevat, että kaikki nämä kansannousut ympäri maailman, arabikeväästä Venezuelaan ja Ukrainaan ja moniin muihin maihin ovat vain uudenlainen kulttuurillisten ja sosiaalisten mullistusten muoto. Itse asiassa, on paljon viitteitä siitä että CIA voi olla kaiken tämän taustalla, mutta se on toinen tarina emmekä mene siihen nyt tässä.

Pian sodankäynti Venäjän ja USA:n välillä käsittää myös neurosodankäynnin taktiikat. Se tulee johtamaan emotionaalisen ja intellektuaalisen havainnoinnin verkkoihin (’ajatuspoliisi’) ja tulee asteittain ottamaan paikkansa yhteiskunnassamme kansallisen turvallisuuden, terrorismin ja muiden tekosyiden verukkeella. Pian internet kykenee havaitsemaan emootiosi ja sen kauta myös CIA.

He tulevat asteittain ottamaan tämän teknologian käyttöön sanoen, että sitä käytetään ainoastaan kontrolloimaan terroristeja ja rikollisia. He tekevät tämän disinformaatiokampanjoilla, jotka perustuvat valheisiin ja puolitotuuksiin. He tulevat muuttamaan Amerikan jättiläismäiseksi neuroyhteiskunnaksi, johon kuuluu elävä yhteiskunnallinen omatunto, jonka kanssa ihmiset voivat keskustella jakamalla ajatuksiaan toisilleen suurissa ryhmissä suurten maantieteellisten matkojen päähän. Eräänlainen ’massamieli’ (hive mind) tulee syntymään tästä kun ihmiset tekevät yhteistyötä samanlaisten tai samankaltaisten ongelmien parissa. Sen sijaan että soittaisi puhelimella, kykenet tekemään sen mielelläsi.

On olemassa monia valtion virastoja ja yksityisiä instituutioita (Harvard, Yale, MIT jne.) jotka ovat mukana tässä uudessa neurovallankumouksessa, ja sitä käytetään amerikkalaisia vastaan kotimaansa kamaralla sekä siviilejä vastaan ulkomailla salaisessa valtioiden välisessä operaatiossa, joka on suunniteltu piilottamaan vastuussa olijoiden nimet mikäli siitä jää kiinni. Se tarkoittaa, että kaikki on äärimmäisen siiloutunutta, niin että vaikka tietäisit teknologian lähteen, silti juoksisit pitkin kaninkoloja koska tässä paradigmassa toimivat ihmiset toimivat valtioiden kulisseissa ja he ovat kiinnittyineinä valta-asemiinsa eikä heitä voida sieltä saada hevillä pois. Presidentit ja senaattorit ovat pelkkiä käsinukkeja näille ihmisille. Jopa korkea-arvoiset kenraalit jäävät heidän vallan käytäviensä ulkopuolelle ilman lupaa. Todellinen valta Amerikassa ei ole valituilla edustajilla tai edes mahtavilla sotilasjohtajilla. Ei, se sijaitsee tiedustelupalvelujen ylätasoilla (CIA, NSA jne.). Vaikka on monia virastoja, jotka ovat mukana, pääosin kaiken taustalla on kaksi pääjehua: CIA & puolustusministeriö.

Kolme päätarkoitusta mielenhallinnalle ovat Sensuuri, Muistinhallinta ja Suora käyttäytymiskontrolli. Muistinhallinta saadaan aikaan injektoimalla vääriä muistoja samalla kun estetään oikeita muistoja tekaistulla virtauksella käyttämällä pulssitettua sähkömagneettisen energian välähdysten sarjaa, jotka ovat synkassa fotoni-implanttien tai etäohjattujen nanohiukkasten kanssa, jotka ovat yhteydessä RNM-supertietokoneeseen ja ihmismielen alitajuntaan. RNM-supertietokone kytkee Joukkovainotun keskuskoneeseen ja henkilöä sitten monitoroidaan mielenhallintatarkoituksissa, mitä he nimittävät kiduttamiskuntoutukseksi. Toisin sanoen kyse on ’behaviorismista’ (eli Pavlovin koirat sun muut). Tällä tavoin ajatuksen avulla käynnistetyt hyökkäykset tapahtuvat. Supertietokone kykenee satoihin tuhansiin laskutoimituksiin sekunnissa, ja se kytkeytyy päälle heti kun joukkovainottu ajattelee tiettyä asiaa. RNM-tietokone injektoi alitajuntaimpulsseja valonnopeudella. Tämän takia CIA-NSA:n operatiiveille on tärkeää seurata joukkovainottuja läheltä erilaisin etämenetelmin, jotta he voivat tarkkailla vainotun reaktioita reaaliajassa ja kalibroidakseen RNM-järjestelmäänsä.

Supertietokone on tekemisissä (integraation kautta) ihmismielen kanssa ja alkaa välittää kuvia ja muita sekvenssejä ihmismeleen niin, että joukkovainottu ei tunnista sitä että hän pyrkii ainoastaan sulkemaan piirikytkennän RNM-järjestelmän ja ihmismielen välillä.

Ihmismieli on kartoitettu. Tämä Brain Initiative Project on Obaman aloittesta käynnistetty. Se on ainoastaan kulissi sille mitä on jo saatu aikaan vuosia aiemmin, jotta autettaisiin uuden neuroyhteiskunnan toteutuksessa. Muuten olisi liikaa kysymyksiä, kuten mistä tämä teknologia on peräisin. Kaksi pääjehua ovat CIA ja DoD, mutta molempien puolesta toimija tässä paradigmassa on DARPAn futuristinen käsi. DARPA on kaiken tämän taustalla. Joten BAM-projekti, eli ’Brain Activity Map’, on pelkkä Obaman kulissi integroitaessa nämä uudet neuroaseet valtavirran yhteiskuntaamme tarpeellisina ja välttämättöminä high tech -yhteiskunnallemme, vaikka todellisuudesa ne eivät ole mitään muuta kuin työkalu jolla kontrolloida meitä ja tiettyjä populaation osia muissa maissa. Takaisinmallintamalla ihmismieltä he kehittävät AI-regiimiä, joka kykenee tekemään kaikki tärkeät päätökset ihmiskunnan puolesta (suom. huom. kommunistisen) keskussuunnittelun avulla. He käyttävät tätä teknologiaa pitämään ne maat poissa, jotka ovat Amerikan vihollisia myös kontrolloidakseen niitä. He kykenevät kontrolloimaan Amerikan populaatiota sekä maailmaa syöttämällä ajatuksia heidän aivoihinsa. Tämä on maailman eliitin työkalu, jota he ovat pitkään etsineet ja joka on viimein heidän saatavillaan.

Tätä teknologiaa vastaan taistelussa voi käyttää useita keinoja:

1. Monen asian yhtäaikainen tekeminen (Multi-Tasking)

Multitaskauksen opettelu on hyväksi, sillä se saa sinut miettimään montaa asiaa yhtäaikaa.

Kun jatkuvasti mietit montaa asiaa yhtäaikaa, silloin vihollisella ei ole koherenttia kuviota mistä saada kiinni ja jota integroida heidän RNM-dataansa. Toisin sanoen, RNM-järjestelmän ja aivojesi välillä tapahtuva ’integroinnin loppuunsaattaminen’ estyy, ja ilman vastettasi siihen tiettyyn ’impulssi-injektioon’ RNM-varmistusprosessi hajoaa.

CIA-NSA -pahikset käyttävät ’tekaistua virtausta’ tulemaan muistamisprosessisi väliin. Kun muutut riippuvaiseksi (eli uskot heidän impulssit omiksi ajatuksiksesi) systeemin ulostulosta (tai kun he uskovat vasteidesi siihen olevan johdonmukaisia), he alkavat kehitellä tekaistuja ’alitajuisia vasteita’, joiden he leikkivät olevan indikaattoreita rehellisyydestä/epärehellisyydestä, positiivisesta tunnistamisesta, ahdistukseta jne. ja he alkavat käyttää näitä ’impulssi-injektioita’ vakuuttamaan sinut siitä, että tekaistut vasteet ovat sinun omiasi.

Jos et ole tietoinen tästä jatkuvasta mentaalisesta manipuloinnista, systeemi alkaa muokata sinun ajatuksiasi ja käyttäytymistäsi. He käyttävät tätä (yrittämään) rajata ajatuksiasi ja käyttäytymistäsi blokkaamalla (väliintulemalla) muistiasi ja ajatusprosessiasi silloin kun näitä suggestioita (injektoituja impulsseja) syötetään — interferenssi saadaan aikaan ja hyökkääjät voivat aktivoida sen halutessaan.

Voit voittaa RNM-hyökkäykset jatkuvasti multitaskaamalla (ajattelemalla monia asioita yhtä aikaa) ja jättämällä huomiotta satunnaiset kohtaamiset tuntemattomien ihmisten kanssa, sillä he suunnittelevat tällaisia kohtaamisia saadakseen aikaan emotionaalisen kalibrointivasteen sinussa, jonka heidän RNM-järjestelmänsä voi sitten mitata. Silloin sekä näet systeemin manipulointiyritysten lävitse että kykenet ottamaan haltuusi heidän kykynsä arvioida sinun vasteitasi kontrolloimalla ’verifikaatioprosessia’ — työskentelemällä etäältä aikaansaatujen neuraalisten ’muistiesteiden’ lävitse — ja vastaamalla systeemin kykyyn vaikuttaa valintoihisi. Se tuntuu siltä kuin ajattelisi kahta ’punaista lankaa’.

Opettele vain multitaskaamaan

2. Spontaanius

Älä koskaan noudata ennalta asetettuja käyttäytymismalleja. Aina muuta käyttäytymistäi joka päivä hetkn mielijohteesta. Tee näin kun olet liikkeellä nopeaan tahtiin, sillä heille on vaikeampaa etäältä neuraalijärjestelmällä monitoroida ajatuksiasi kun olen nopeassa liikkeessä (suom. huom. tarkoittaa samalla myös korkeassa värähtelyllisessä tilassa).

Jos päätät mennä ruokakauppaan, menekin sen sijaan rautakauppaan. Muuta joka päivä tätä, mutta älä tee samaa asiaa montaa kertaa, sillä siitä tulee silloin käyttäytymismalli.

Muista vain, että he yrittävät muokata päivittäin motiivejasi ja emotionaalisia havaintojasi.

Neuraalinen etämonitorointijärjestelmä on suunniteltu emotionaalisesti häiritsemään sinua, jotta he voivat mitata tilastollisesti emotionaalisen vasteesi, mitä systeemi sitten käyttää sen määrittämiseen miten tulkita ja linkata kuvauksia muistiviittauksista kaapattuun dataasi. Tämän takia he jatkuvasti yrittävät saada pidettyä sinut puhumassa, tai jatkuvasti pysäyttävät sinut ja kysyvät suuntaa tai ohjeita jne.

Joten jätä aina huomiotta pitkittyneet satunnaiset kohtaamiset ihmisten kanssa joita et tunne. Et ole töykeä jos kieltäydyt antamasta heidän yrittää manipuloida sinua.

Kun heillä on konsistentteja tilastoja, systeemi käyttää aiempia ’valintaviitteitä’ ja injektoi niitä alitajuntaasi normaalin päivätoiminnan aikana, mistä puhutaan myös ’impulssi-injektioina’, vakuuttaakseen sinut siitä että vasteesi on sinun omasi ja vakuttaakseen sinuun jotta sulkisit piirin tai kuvaisit viittauksen sanomalla jotain ääneen tai tekemällä tietyn teon. Tätä kutsutaan ’Varmennukseksi’. Voit taistella ja/tai kontrolloida tätä jos opit puolustamaan itseäsi näitä muistihyökkäyksiä vastaan oppimalla lukemaan aktiivista muistiasi.

Heti kun he näkevät miten sinä reagoit emotionaalisesti tai intellektuaalisesti, he alkavat nyhjäistä tyhjästä ’tilanteita’ tai ’keskusteluskenaarioita’ (katuteatteri), joka perustuu tapahtumiin tai aiheisiin minkä avulla he tietävät saavan huomiosi.

Esimerkiksi, jos olet jalkapallofani, he puhuvat siitä mikä on suosikkijoukkueesi tai pitävät päällään suosikkijoukkueesi paitaa tai hattua. He tekevät tätä paljon minun kanssani, sillä he tietävät minun olevan University of Georgian fani.

Joten he pitävät jatkuvasti päällä UGA-paitoja, hattuja jne. ja leikkivät olevansa faneja tai sieltä kotoisin yrittääkseen saada aikaan tai stimuloida minua puhumaan heille tai pitääkseen minut puhumassa heille.

Tämän takia pahikset yrittävät pitää sinua äänessä mahdollisimman pitkään. He haluavat sinulta ’emotionaalisen reaktion’ jotta he voisivat kartoittaa ajatusprosessisi ja sen avulla syöttää sinulle impulsseja ja kontrolloida mieltäsi. Tämän takia agentit pyrkivät läheisyyteesi (eli lähestyvät sinua ja/tai tekevät tuttavuutta ulkonäöltään huikaisevan henkilön avulla) niinkutsuttujen ’hunajapurkkienä’ avulla (honey traps).

Näin pysäytät kaiken tuon: sivuuta kaikki satunnaiset kohtaamiset tuntemattomien ihmisten kanssa joita et tunne ja ole spontaani (suom. huom. tässä pitää toisaalta osata tehdä ero agentin ja oikeasti vaikka apua tarvitsevan ihmisen välilä, jos kaikki kääntävät katseensa muualle ei kukaan saa kadulla apua silloin kun tarvitsee).

Tätä samaa etäältä tehtyä neuraalihyökkäystä voidaan käyttää häiritsemään puhettasi jos hyökkääjät päättävät estä sinua puhumasta tietystä aiheesta tai toistamasta tiettyjä sanoja. Systeemi voidaan konfiguroida häiritsemään muistamistasi kun muodostat aiheeseen liittyvää lausetta tai injektoida siansaksaa (laukaistu substituutio) kun yrität puhua.

Näiden hyökkäysten tavoite on ilmeisesti kolmenlainen: Sensuuri, Muistinhallinta ja Suora käyttäytymiskontrolli.

Nämä ihmiset eivät ole kiinnostuneita lainsuojasta tai mistään tietystä hyväksytystä elämäntyylistä. He käyttävät yksinkertaisesti kaikkea sitä mistä nautit, mitä vihaat tai arvostat hyväksikäyttämään sinua huolimatta käytöksestäsi. Joten jos he antavat sinulle kohteliaisuuden, tiedä että he tekevät ainoastaan niin nähdäksesi miten reagoit jotta he voisivat sitten käyttää tätä reaktiota kidutukseen.

Jos jatkuvasti olet perillä ’aktiivisuuden tilastasi’ sekä tilannetajustasi, huomaat ristiriitaiset impulssit, ja vaikka systemille on mahdollista tulla impulssiesi väliin, jos ymmärrät miten hyökkäykset toimiviat, silloin kykenet tunnistamaan fyysiset muutokset, jotka ovat seurausta näistä voimakkaista impulsseista. Tämän tulisi saada sinut arvioimaan uudelleen nykytilasi.

Ellei sinua ole kidutettu lähelle täydellistä sekavuustilaa, sinun tulisi kyetä taistelemaan systeemin vaikutteita vastaan.

Nämä etäältä tehdyt neuraalihyökkäykset ovat kaikkein tehokkaimpia kun olet tekemässä jotain ennalta määrättyä tehtävien sarjaa, joten pyri välttämään toimintasi ’ajatukseen uppoutumista’. Miten? Muuttamalla tekojasi ja aktiviteettejasi satunnaisesti ja jatkuvasti ajatuksen nopeudella. Älä aina suunnittele tekemisiäsi tai päivittäistä rutiiniasi, jos sinun ei ole pakko. ’Just do it’ !

Neuraalinen etämanipulaatio (RNM, Remote Neural Manipulation) saadaan aikaan heidän järjestelmänsä kyvyllä tulkita ajatuksiasi, ja se riippuu täysin sen kyvystä ennustaa ja vaikuttaa ’viitevalintoihisi’ tai ’impulssisarjaan’ ajatuksissasi. Systeemi kartoittaa kuvioita impulsseilla ja tunnisteilla (herätepotentiaalit) ja käyttää tilastollista dataa ’käytösmalleistasi’ ennustamaan sitä miten ajattelet tai toimit kun alat muodostaa ajatuksia tai valmistelet toimintaa. Systeemin kyky määrittää ja karoittaa näitä viitteitä mitenkään merkitsevästi riippuu sinun mukanaolostasi (tai tiedostamattomuudestasi) sekä hyökkääjän kyvystä tehdä selkoa siitä mitä he näkevät visuaalisesti tai mitä he arvailevat perustuen aiempaan toimintaasi.

3. Tukahdutus (Quenching)

He yrittävät jatkuvasti ajaa sinua ’varmennusrutiinin’ läpi, jossa systeemi luotaa sinulta tiettyjä reaktioita toistuvasti peräkkäin, jotta saataisiin selville kaava. Jos olet tekemisissä näiden kansa ja toimimassa näitä luotauksia vastaan, operaattori muuttaa rutiiniaan yrittääkseen ’varmentaa’ toisella tavalla.

Kun systeemi on ’varmentanut’ valitut vasteet, he käyttävät niitä seuraavassa häirinnän aallossa — prosessi on loputon ja näet seuraukset selvästi mikäli johdonmukaisesti selätät systeemin. Jos et selätä neuraalietäjärjestelmää, silloin näe tai havaitse vaikutuksia. Heidän neuraalietäjärjestelmänsä selättämisen keino on ’tukahduttaminen’.

Etäältä toteutettua neuraalimanipulaatiota voi ’tukahduttaa’ olemalla interaktiossa ja vastustamalla heidän taktiikoitaan.

Mitään näiden avulla kerätyistä tiedoista ei voida käyttää jutussa sinua vastaan.

Kaikkea heidän systeeminsä keräämää tulee pitää falsifioituna ja/tai tekaistuna, koska heidän systeeminsä on sunniteltu jatkuvasti tarjoamaan ’suggestioita’ perustuen dataan, jota sinusta on aiemmin kerätty koskien nykyistä toimintaasi. Referenssikuvausten (määritelmien) tarkkuus on äärimmäisen matala, sillä hyökkääjää ei juuri kiinnosta totuus. Systeemi tempaisee tuulesta lausuntoja ja/tai kuvia samalla kun he käyttävät sinua hyväkseen. Nämä tekaisut ovat yleensä tulosta viitteiden väärintulkinnasta ja emotionaalisia indikaattoreita sekä vääristymiä ’injektiotakaisinkytkennästä’ ynnä hyökkääjien itse käsin lisäämänsä väärät tietueet, jotka ovat seurausta heidän pahantahtoisuudestaan tai kyvyttömyydestään ymmärtää sitä mitä he tarkastelevat.

Hyökkääjille ei ole olemassa luotettava keinoa määrittä mikä on tota edes silloin kun he yrittävät soveltaa havaintojaan yllämainittuihin indikaattoreihin. Yritys osoittaa syyllisyys heidän systeemissään olisi sama kuin kyttä tiputtaisi käsiaseen rikospaikalle ja väittäisi sen kuuluneen jollekin henkilölle joka sattui kävelemään ohi — SATUNNAISTA ja FALSIFIOITUA.

Tälle systeemille tai millekän sen tuottamalle ei ole juridisia sovelluksia. He kaappaavat ainoastaan sen millä he haluavat käyttä sinua hyväkseen ja kun he päättävät ’sensuroida’ ajatuksiasi, he pakottavat sinut väkivaltaiseen tai epäjohdonmukaiseen ajatuskuvioon käyttämällä injektio- ja blokkausmetodeja, jotka yllä mainittiin.

Kun esimerkiksi koet ’yhtäkkistä vakavaa aggressiota ja kiihtymystä’, kyseessä on pahikset, ei sinä, ja se on osa ’mielenhallintaa’. He syöttivät nuo impulssit. Muista, että he haluavat pitää sinut jatkuvasti miettimässä heitä.

Voit rajoittaa tätä vaikutusta ja kumota sen oppimalla lukemaan muistiasi samalla kun blokkaat heidän järjestelmänsä. Se kuitenkin vaatii hieman osaamista ja itsetietoisuutta. Tätä kutsutaan myös ’Uudelleensuuntaukseksi’.

4. Uudelleensuuntaus (Redirection)

’Uudelleensuuntaus’ on yksinkertaista. Kun etäneuraalihyökkäys tapahtuu ja impulsseja ja ajatuksia syötetään mieleesi (vahva halu = korkean taajuuden hyökkäys, motivaationpuute = matalan taajuuden hyökkäys) yksinkertaisesti ajattele jotain muuta. Tämä häiritsee aivojen ja RNM-järjestelmän välistä ’integraatiopiirin sulkeutumista’. Voit tehdä tämän niinkutsutun ’työviitteen’ avulla.

Raamattu sanoo: ”Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa”. (Filippil. 4:8)

Voit selättää heidän RNM-hyökkäyksensä ’työviitteellä’ joka kerta kun he yrittävät injektoida impulsseja ja ajatuksia aivoihisi. Tämä tapahtuu tunnistamalla elämässä jotain mikä tekee sinusta erittäin onnellisen ja sitten keskittymällä siihen uudelleen tai ’uudelleensuuntaamalla’ huomion siihen onnelliseen kokemukseen elämässä joka kerta kun RNM hyökkää kimppuusi.

Jos kykenet tähän joka päivä, heidän hyökkäyksensä ovat ainoastaan kärpäsen surinaa korvissasi, mutta silti se haittaa heidän tekemisiään huomattavasti sillä sinut pakotetaan testaamaan ja validoimaan muistoja jatkuvasti ja fyysiset tunteet, jotka systeemi vuodattaa aivoihisi, ovat sekä ärsyttäviä että harhauttavia.

Huomaa, että näitä hyökkäyksiä voidaan tehdä menestyksekkäästi matalammalla intensiteetillä ja saatat aluksi huomata ne vain jos sinua koetellaan toistuvasti korkeilla intensiteeteillä. Kidutusta!

Muistihyökkäysten (todellisten muistojen blokkaaminen ja väärien muistojen ja impulssien injektoiminen) ymmärtäminen on keskeistä, koska jos et tunnista ’aktiivisen muistin’ muokkausta, järjestelmä saa aikaan sen että menetät lyhyesti ajantajusi, mikä saattaa olla riittävää proseduraalisen (funktionaalisen) hämmennyksen aikaansaamiseksi, jolla sinut koitetaan saada reagoimaan injektoituun impulssiin. Pakotettu puhe on esimerkki tästä.

On erittäin mahdollista, että systeemi saa sinut puhumaan vasten tahtoasi, tai pahimmassa tapauksessa ilman että tiedät edes puhuvasi. Esimerkiksi, jos olet herkistynyt systeemin vaikutteille, et välttämättä tajua että se usein tai toistuvasti vaikuttaa sinun mikrotason päätöksentekoon. Näitä motivaatioimpulsseja voidaan käyttää myös vaikuttamaan sinuun tavalla, joka saa sinut haluamaan ääneenpuhumista, ja painotan sanaa halu koska sinun tulee ymmärtää, että nämä impulssit saavat aikaan ainoastaan halua (korkeammilla hyökkäyksen tasoilla) tai perusmotivaatiota (perustasoilla) tehdä joitain toimia, joita sinun halutaan tekevän.

Tämän puhumisen motivaation yhteydessä systeemi käyttää menneitä viitteitä sinun ohjaamiseksi — esimerkiksi henkilökohtaista muistoasi siitä kun käännyt puhumaan vaimollesi ja sihen liityvää impulssia — ja kun reagoit tähän vaikutteeseen, systeemi blokkaa työmuistisi samalla kun syötetään haluttua ulostuloa, mikä saa aikaan sen että lausut yhden tai useamman systeemin kontrolloiman asian.

He testaavat tätä sinuun usein ’sananvaihdolla’ ja jos kykenet oppimaan tämän kontrolloimisen ajatuksen tasolla, silloin voit kontrolloida sitä puhuessasi, mutta sinun tulee oppia multitaskaamaan ja jatkuvasti lukemaan muistia!

Jos sinulla ei ole ’työviitettä’ mihin palata sen jälkeen kun sinut on pakotettu hyökkäyksellä puhumaan, on mahdollista ettei sinulla ole mitään muistikuvaa sanomisistasi.

Jos sinulla on vaikeaa ymmärtää miten neuraalinen etämonitorointi (RNM) toimii, mieti vain sitä miten valheenpaljastin toimii. Teoriassa RNM toimii samalla tavoin kuin valheenpaljastin: mittaamalla fysiologisia vasteita, joita keho tuottaa. RNM:ssä nuo fysiologiset vasteet ovat aivojen emittoimia sähkömagneettisia impulsseja.

Kun opit voittaman systeemin ennustekyvyn (tukahduttamalla, uudelleensuuntaamalla, multitaskaamalla ja olemalla spontaani), heidän yrityksensä rajoittaa ’referenssivalintojasi’ muuttuvat yhä vain ilmiselvemmiksi ja alat havaita sen mistä minä puhun ’funktionaalisena duaalisuutena’ (se voi olla myös fokuksen duaalisuus) työmuistissasi. Pahisten järjestelmän virhemarginaali kasvaa dramaattisesti ja sen yritykset ennustaa ajatuksiasi tai aikeitasi muuttuvat naurettaviksi ja lähinnä ärsyttäviksi.

Ajatuksen laukaisemat hyökkäykset

Muistiviiteiden ja systeemin ulostulojen (voi olla tietty suunnatun energian hyökkäys, pakotettu ääneen puhuttu asia jne.) välisen suhteen näkeminen on kriittistä sen ymmärtämiselle miten kontrolloida ja lopulta päihittää ’ajatuksen laukaisemat’ hyökkäykset sen lisäksi, että estetään hyökkääjää huijaamasta sinua heidän kognitiivisilla taikatempuillaan.

Sinun tulisi kyetä uudelleensuuntaamaan systeemi ’muodostuksen’ aikaan (kun dataa kerätään mielestäsi) tai estää ’prediktiivinen integraatio’ (injektoitujen ajatusten ja impulssien tuottaman datan tulkinta) kokonaan, mutta kun opit integration pysäyttämisen, tunnista että systeemi odottaa piirin sulkemista ja ’luotaa’ sinulta vastetta. Se aloittaa ’injektoimisen’ uudelleen jos meinaat sivuuttaa sen, ja ellei sinulla ole äärimmäisen hyvät muistitaidot ja olet opetellut ’tukahduttamisen’ tekniikan, uudelleensuuntaus saattaa olla helpoin vaihtoehto.

He käyttävät myös hyväksi sinua kaikin mahdollisin tavoin vakuutellessaan sinule että he ovat kontrollissa heti kun näet selvästi, että he eivät ole mitään muuta kuin idiootteja joiden tulisi opiskella hieman enemän systeemejä joilla hyvä hyväksikäyttävät ihmisiä.

Jos systeemin suggestiot eivät ole sinulle hyväksyttäviä (ja ne eivät ole jos johdonmukaisesti blokkaat ja/tai uudelleensuuntaat niitä) silloin tämä johtaa siihen, että jatkuvasti vastustat ajatusten ja impulssien pakottamista ja ylläpidät aktiivisen keskittymisen ’työtilaa’.

Vaikka teet yhteistyötä ja sallit systeemin tulkita ja määrittää päivittäistä toimintaasi, saatat huomata että suggestioista tulee siedettävämpiä, sillä systeemi on suunniteltu apinoimaan normaalia kognitiivista toimintaasi. Suosittelisin, että et salli tämän tapahtua, sillä silloin helpommin hyväksyt systeemin vaikutusvallan, ja systeemin tarkoitus tällä tavoin sinuun vaikuttamiseesi on antaa hyökkääjille kyky rajoittaa sinua silloin kun he haluavat ja mahdollistaa heidän petkuttaa tai manipuloida sinua alitajuisesti.

Voit kumota nämä rajoitteet vain jos kykenet rinnastamaan systeemin vaikutusvallan omaan vapaan tahdon toimintaasi. Kaikki jotka kuulevat ”V2K”:n ovat tarkkailtavina tällä tavoin ja heihin vaikutetaan tällä tavoin myös. Kuulemasi lauseet tulisi liittyä informaatioon, jotka sinulta on kaapattu ’hiljaisen monitorointiperiodin’ aikana, ja lopulta niitä käytetään verbaalisen häirintäsi perustana.

Heidän tekeleensä ei ole muuta kuin kusetuksen ja manipulaation peliä, ei mitään muuta. Älä hyväksy mitän heidän sanomisiaan äläkä tunnusta mitään mitä systeemi koittaa kuulustella sinulta totuutena. Systeemi ottaa satunnaisia bittejä mistä tahansa mitä se saa aistiesi kautta kaapatuksi ja nyhjäisee tyhjästä tekaistuja tarinoita, joita he käytävät sinun häirintään ja kuulusteluun pelkästään eksyttääkseen ja kiduttaakseen sinua alistumaan (systeemin tahtoon).

Jos opit miten selättää neuraaliset etäältä tehdyt muisti- ja ajatusprosessien hyökkäykset, silloin kykenet tekemään neuraalietälukemisesta käyttökelvotonta tai manipuloimaan sitä omaksi eduksesi.

Eduksesi olisi, jos kykenisit dokumentoimaan ja osoittamaan tällaisen toiminnan olevan totta oikeudessa.

Ihmiset, jotka nousevat vastarintaan ja vastustavat tätä pahuutta saavat valtiolta toisinajattelijan leiman, ja heitä rangaistaan tai tapetaan summanmutikassa. Monet joutuvat valtion uhreiksi ja heidät pakotetaan ja valheellisesti väärindiagnosoidaan mielisairaiksi, jotta heitä ei otetaisi vakavasti, heidät pusketaan yhteiskunnan marginaaliin tai poistetaan yhteiskunnasta kokonaan, ja heidän uskottavuutensa ja maineensa pilataan niin ettei kukaan uskoisi heitä. Sen takia kidutus on suunniteltu niin brutaaliksi, juuri sen takia ettei kukaan uskoisi sellaista tapahtuvan. Heidän koko elämänsä tuhotaan koska he jotenkin muuttuivat orwellilaisen yhteiskuntamme vihollisiksi.

Niin pahalta kuin tämä kuulostakin, se muuttuu vain pahemmaksi. Mielenhalinta tulee pian läpäisemään kokonaan yhteiskuntamme. Tämän he yrittävät saada aikaan dekoodaamalla aivojemme lähettäviä sähkömagneettisia ajatuskuvioita. Kun nuo kuviot identifioidaan, miitä käytetään ja varioidaan joukkovainotun toistuvassa häirinnässä ja kidutuksessa. Aivojen mentaaliset kuvat on mahdollista nähdä, ja tämän sielun ikkunan avulla kuvia, ääniä ja muita sekvenssejä (tuoksut) voidaan enkoodata ihmisaivoihin. He tekevät tätä minulle paljon tilanteissa ja keskusteluskenaarioissa, jotka on suunniteltu sieppaamaan joukkovainotun huomio, missä haetaan verifikaatiota.

Nämä sähkömagneettiset impulssit lähetetään aivoihin impulssien injektioina, laukaisemaan herätepotentiaalia, verifikaatiotarkoituksisa. Tämä tuottaa äniä, kuvia, tuoksuja jne. neuronipiireihin. Olennaisesti he ovat muuttaneet aivot visuaaliseksi ja auditiiviseksi kommunikaatiojärjestelmäksi.

’Synteettinen telepatia’ on DARPAn käyttämä termi kuvaaman sähköistä käyttöliittymää aivoista aivoihin tai aivoista tietokoneeseen. Pelkästään koskettamalla toisen ihmisen käsivartta tai sanomalla käsipäivää, CIA-operatiivi voi kommunikoida synteettisellä telepatialla toisen operatiivin kansa ilman, että he sanovat koskaan sanakaan. Heidän neuraalipiirinsä käsissä tai käsivarressa matkaavat samoja reittejä aivoihin. Tähän vaaditaan erityistä softaa ja siihen yleensä liittyy suora tai etäältä tehty kontakti ihmisanatomian kanssa. Se on erittäin samankaltaista kännykkäteknologian kanssa, ja periaatteessa vastaa kännykkäpuhelun vastaanottamista aivoihin. Tietokoneen multiplexeri reitittää signaalin mikroaaltotorneihin, sitten vastaanottimeen. Vastaanotin paikannetaan tarkkaan ja sitä seuratan muutaman metrin päästä varsinaisesta sijainnista. Kuitenkaan vastaanotin ei ole kännykkä, se on ihmismieli.

Juuri nyt he kykenevät kloonaamaan ihmismielen lataamalla koko persoonan ja psyyken tietokoneen tietokantaan. Tämä teknologia on myös Britannian tiedustelupalvelujen käytössä, ja se tunnetaan MI6-piireissä nimellä Project Soulcatcher. Tämä saadaan aikaan stimuloimalla kalloa suunnatun energian aseiden säteilyllä sekä biosähköisellä teknologialla.

Käytännössä NSA kartoittaa aivosi, sitten sitoo supertieokoneeseen ja lataa informaatiosi tietokantaan ja tarkkailee kaikkea aivojesi sähkömagneettista toimintaa 24/7 koko elämäsi ajan kuolemaasi saakka. Tämä kallon läpäisevä aivostimulaatio (Transcranial Brain Stimulation) on myös armeijan käytössä aivokäyttöliittymissä, sellaisissa joita pilotit käyttävät uusissa F-35 -hävittäjissä.

NSA:n agentit käyttävät tätä teknologiaa salaisesti tekemään ihmisiä toimintakyvyttömiksi suunnatuin energia-asein kuten mikroaalloilla, hitaasti aiheuttaen vahinkoa hiedän mieliinsä tai sisäelimilleen kunnes he kuolevat tai muuttuvat toimintakyvyttömiksi. He ovat tehneet tätä minulle jatkuvasti vuosien ajan. NSA-CIA:n paradigma minua vastaan pakolla ja valheelisesti väärindiagnosoi minut mielisairaaksi, jonka tohtorit nopeasti muuttivat luulotaudiksi. Siitä lähtien he ovat kohdistaneet aivoihini (sekä muihin sisäelimiini) sähkömagneettista matalaa säteilyä. Sitten he yrittävät leimata minut mielisairaksi. Mutta mielisairauden ja mielen vahingoittamisen välillä on suuri ero. He eivät pelkää Jumalaa eivätkä ihmistä. Laki ei merkkaa heille mitään eikä niille, jotka hitaasti kiduttavat minua, koska laki ei auta heitä. Laki toimii vain siellä misä sitä voidaan soveltaa.

Platon on sanonut, ”Kaikki lait ovat merkityksetömiä, koska hyvät ihmiset aina noudattavat niitä ja pahat ihmiset löytävät aina reitin niiden ympäri”.

”Totuus on tarinaa ihmeellisempi”.

Artikkelin julkaissut rense.com

https://eksopolitiikka.fi/tietoisuus/miten-cia-kayttaa-mielenhallintaa-suunnatuilla-energia-aseilla/?utm_source=TR&utm_medium=Tumblr+%230&utm_campaign=SNAP%2Bfrom%2B_%7C+Eksopolitiikka.fi+%7C_

[insuranceautolawnews]

”Kansalaiset,

Tasavuodet ovat meille tärkeitä. Jollekin iän karttuessa, toiselle jonkin yhteisön tasavuosien täyttyessä. Monelle myös mieleen painuneiden tapahtumien muistona, että jostain, hyvästä tai pahasta, on kulunut niin ja niin monta vuosikymmentä.

Kukaan meistä ei ole kokenut tunnetta, kun me kaikki yhdessä täytämme tasan sata vuotta. Tänä vuonna tapahtuu niin paljon, ettei se jää keltään meistä jää huomiotta. Vähin erin, vuoden mittaan, se tunnelma vyöryy ylitsemme.

Minua kiehtoo kuulla, miten me, te siellä ja minä muiden mukana, sen tulemme tuntemaan.

Satavuotias sykähdyttää, se nostaa pintaan muistoja ja välähdyksiä matkan varrelta, eri painottein eri ikäluokille. Moni nuorikin varmaan havahtuu – ai tää onkin näin tärkeää, ylävitoset Suomelle!

Kaikki eivät juhli kanssamme. Ilotulitukset, juhlan humut, saati juhlapuheiden sanat; niistä on vaikea ilahtua, jos oma elämä on liian vaikeaa.

Satavuotiaan Suomen yksi tärkeä sanoma voisi olla: Sinä voit hyvin kun kukaan ei voi pahoin. Siis auta, minkä voit. Toinen sanoma voisi olla: Tunne kohtuudella vastuusi, edes omasta itsestäsi. Siis tee, minkä kykenet.

Näin toimien olet osallinen, osallisena tässä kansakunnassa.

Arvoisat suomalaiset,

Mennään syvemmälle tähän satavuotiaaseen. Paljon vanhempaa kansaa me olemme, me tänne idästä ja lännestä aikanaan tulleet. Mutta suomalaisia meistä on tullut ja suomalaisina pysymme.

Kansallisuusaate tuo ensiksi mieleen romantisoidun kuvan itsenäisyyttä edeltäviltä vuosikymmeniltä. Tuntemusta, jota kansallistaiteilijamme kuvasivat sanoin, siveltimin tai sävelin. Jaloa, ylevää ja rohkeaa toimintaa oikean asian puolesta sortoa vastaan. Kieli ja kulttuuri rakensivat kansallistunnetta ja kansakuntaa. Tavalla, joka koskettaa vieläkin, vaikkapa satunnaista kulkijaa Sibelius-puistossa hänen nähdessään säveltäjämestarimme valaistun monumentin – silloin kuuluu kuin Finlandia soisi puiston puiden huminassa.

Otan toisen taannehtivan kuvan itsenäisyyden alkuvaiheiden jälkeen. Kutsun sitä osallisen kansallistunteeksi. Tuntemusta, jolle valettiin perusta kansanvallan välinein. Jaloa, ylevää ja rohkeaa toimintaa, jotta veristen vaiheiden jälkeen keskinäinen vihanpito päättyisi ja maa rakentuisi. Tasavertaisuus ja oikeudentunto loivat osallisen kansallistunnetta; minäkin olen tässä mukana. Tässä onnistuttiin ja talvisodan ihme on siitä kunniakas ulkonainen ilmenemä. Ihmisillä oli sama tunne, pikkulotasta vänrikkiin, työläisestä porvariin, kaupunkilaisesta maalaiseen. Että meillä on varjeltavaa ja me sitä yhdessä varjelemme. Siksi, että olemme osallisia.

Hyppään tämän ajan tuntemuksiin. Puhumme paljon osallisuudesta ja vielä enemmän osattomuudesta. Itse olen korostanut oikeudentuntoa ja kansakunnan eheyttä meille tärkeinä arvoina.

Osallisen kansallistunto pohjautuu vuorovaikutukseen; Suomi toimii tavalla, joka huomioi ihmisen, ja tämä puolestaan osallistuu yhteiseen tavoitteeseen. Syntyy yksilön ja yhteisön välinen sanaton sopimus, ja tuloksena on arvostavaa kansallistunnetta ja myönteistä yhteenkuuluvuutta.

Suomen yhteisö on paljon muutakin kuin valtio. Kanssaihmiset, lähellä olevat, kullakin meistä on toimivaltaa hyvän tekemisessä. Ihan tavallisilla asioilla on merkitystä apua annettaessa, vaikkapa syrjäytymisen, koulukiusaamisen tai yksinäisyyden torjunnassa. Se ei ole julkiselta vallalta pois, niin kuin joskus pelätään, päinvastoin, yhdessä maata rakennetaan.

Tällainen kansallistuntoinen yhteisö voi menestyä muita paremmin, muttei pidä itseään muita parempana. Se ei sulje ulkopuolelleen ketään, ei syntyperänkään vuoksi, vaan huomioi ja kutsuu osallistumaan. Se kertoo, että tässä maassa on hyvä elää.

Hyvät suomalaiset,

Me kuljemme nyt varjojen maassa, tässä maailmassa. Jokainen päivä tuo sanomaa julmuudesta ja kuolemasta, milloin Alepposta, milloin Berliinistä, mistä seuraavaksi.

Pahaa on aina ollut, nyt se on entistä näkyvämmin läsnä. Me opimme jo ajattelemaan ja elämään, että pahasta on päästy irti. Ja meidäthän on opetettu ajattelemaan, että hyvä voittaa pahan, aina.

Suomi on läntistä kulttuuria ja Suomessa ajatellaan läntisin tavoin. Hyvinvoinnin edistäminen ja rauhan rakentaminen on ollut tavoitteemme. Mutta entä pahaan varautuminen, sitä ei aina ole edes huomattu kysyä.

Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis.

Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet?

Kun pahaa on tapahtunut, monesti jälkikäteen kysytään, miksi aikanaan ei tehty tarpeeksi terroristin pysäyttämiseksi. Huono vastaus on, ettei ole ollut riittävästi toimivaltuuksia. Sellainen vastaus välittää voimattomuuden tunnetta.

Pahaa on toki vastustettava hyvällä. Mutta pahalle on pantava rajoja. Tarvitaan myös lujuutta ja päättäväisyyttä.

Eurooppa on ollut demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vahva puolestapuhuja. Niitä arvoja olemme vieneet ulos, opettajamaisestikin. Tänään me joudumme puolustamaan niitä Euroopan rajojen sisällä.

Euroopan unionia tarvitaan enemmän kuin vuosikymmeniin, mutta se on nyt heikompi ja hajanaisempi kuin koskaan.

EU on menettänyt asemiaan kansainvälisessä politiikassa. Nyt on enteilty, että presidentit Putin ja Trump tulevat käymään keskustelua Euroopasta yli Euroopan. Syyrian osalta taas kerrotaan Venäjän ja Turkin tapailevan rauhaa. EU ei voi olla poissa niistä pöydistä, joissa tulevaisuutta järjestellään.

Omissa toimissaan unioni on kukoistuksen vuosinaan edennyt hyvin syvälle yksityiskohtiin ja laajentunut kovin nopeasti. Nyt on osattava keskittyä siihen, mikä on tärkeintä eurooppalaisille ihmisille ja perheille. Vastaus on: saada elää rauhassa ja turvassa. Terrorismin uhka, sodan pelko tai muuttoliikkeen voima luovat epävarmuutta.

Selvitäänkö näistä haasteista paremmin yhdessä vai kukin maa erikseen? Toissa vuoden muuttoliikkeen yhteydessä näimme, että unionimaat kääntyivät jopa toisiaan vastaan, kun erillisratkaisuja tehtiin. Tarjolla voi olla myös satunnaisetuja joillekin muiden kustannuksella. Ne heikentävät kokonaisuutta ja kääntyvät lopulta myös saajan tappioksi. EU on yhtä vahva kuin heikoin lenkkinsä.

Unionin puolustuspoliittinen yhteistyö on nytkähtänyt liikkeelle. Se on hyvä, ja tie on syytä pitää avoimena. Keskusteluun ei kannata lähteä niin, että ensiksi määritellään, mitä yhteistyö ei ole. Parempi on edetä askel askeleelta ja katsoa, minne asti matka mutkitta vie.

Terrorismi on yhteinen vihollinen kaikkialla ja kaikille. Tätä pahaa torjumaan avainasemassa ovat tehokas tiedonhankinta ja -vaihto sekä joustava toiminta eri maiden viranomaisten kesken. EU:lla on tässä tekijän paikka.

Muuttoliike on pakenemista sodasta ja vainosta, mutta myös siirtymistä pois huononevista elinolosuhteista. Vallitsee laajaa yksimielisyyttä, että paras apu olisi paikalla annettu apu. Nyt EU:n 28 jäsenmaata ja komissio lisäksi harjoittavat kukin erikseen kehitysyhteistyötä. Siinä on päällekkäisyyttä ja keskinäistä kilpailuakin. Voimien tehokkaampi yhdistäminen tuottaisi vaikuttavampaa tulosta.

Ilmastonmuutos on tulevaisuudessa keskeinen riski elinolosuhteiden heikkenemiseen laajoilla alueilla. Ilmastonmuutoksen torjuminen on samalla myös muuttopaineiden torjumista. EU on ollut lipunkantaja Pariisin sopimuksen saavuttamisessa ja lipunkantajan roolissa sen tulee jatkaa.

Hyvät kuulijat,

”Ihmiset, eläimet ja kasvit, samasta juuresta, samaa ainetta”, totesi kirjailija Juha Hurme tv-uutisissa joulun aikaan. Niinpä se taitaa olla, ja toimeen on keskenään tultava.

Tutustuimme viime vuonna myös Sulo Karjalaiseen, jolla on karhu kaverina. Että noin katsoo eläin ihmistä, ihminen eläintä, silmästä silmään. Ymmärtävät jotain, paljonkin, toinen toisistaan? Ihmisyyttä vai eläimyyttä, luontokappaleita kumpikin.

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

Haluan toivottaa teille kaikille hyvää Suomen 100-vuotisjuhlavuotta sekä Jumalan siunausta!”