#epäonnistuja

[aamukooma]

Vähemmyyden ja riittämättömyyden tunne vahvistuu vuosi vuodelta. Tunnen jääneeni niin pahasti jälkeen sisaruksistani. Välillä sama tunne tulee myös oman ikäluokan kohdalla. Mutta eniten sisarusten. Mä tunnen olevani se epäonnistuja, se joka sai kaikista huonoimmat kortit. En haluaisi tuntea näin.

[loststepss-blog]

Olenko onnistuja vai epäonnistuja. Ajatuksia haaveilusta ja tavotteista. Tarvitsemmeko haaveita ja tavotteita että jaksamme nykyaikaisessa yhteiskunnassa ja sen oravanpyörässä. Miksi niin moni haluaa hypätä oravan pyörästä pois? https://loststepss.blogi.net/blog/167/onnistuja-ja-epaonnistuja/ Linkki biossa ☝️ #blokkaajat #blogi #blogger #masennus #mielenterveys #lähihoitaja #sairaanhoitajaopiskelijat #onnistuja #epäonnistuja #miesuskallapuhua #suomi #finland #jyväskylä #oravanpyörä #haaveet #unelmat https://www.instagram.com/p/B-WpL9TF4rR/?igshid=gb2n8r6dq82m

[incorrect-tuntematon-quotes]

Riitaoja: Minä oon onneton epäonnistuja.

Lehto: Niin olet.

Riitaoja: Minä tein ihan kaiken veärin.

Lammio: Niin tosiaan teit.

Riitaoja: Minust ei ol yhtään mihinkään.

Rahikainen: Pakko myöntää.

Riitaoja: ...

Riitaoja: Minä voisin kuulkaa todella ny kaivata rohkaisevia sanoja.

Vanhala: [laskee kätensä Riitaojan olalle]

Vanhala: Niin tosiaan voisit.

[olispakaljaa]

masennus on vienyt multa oikeastaan kaiken.

en oo jaksanu pitkiin aikoihin piirtää, katon vaan mun maalejakin jotka kuivaa käyttämättömyyttään. katon mun juoksukenkiä ja suutun vaan kun ajattelen miten hyvältä se joskus tuntui juosta musat korvilla ja unohtaa kaikki muu. nykyään paska-ajatukset tunkee sen musiikin läpi enkä voi keskittyä vaan liikuntaan. katon kursseja kansalaisopistolta ja laitan jo niitä koriin kunnes muistan että oon inhottava epäonnistuja jonka ei kannata ees yrittää poistua kotoa. katon reseptejä netistä ja ajattelen miten hyvältä tuokin maistuisi kunnes muistan etten jaksa edes laittaa makaronimössöä saatikka tiskaa siitä tulevia tiskejä. luen kirja-arvostelun ja laitan kirjan nimen ylös jotta voin lainata sen kirjastosta, kuitenkaan sinne koskaan menemättä. selaan koulutuksia ajatellen mikä minusta tulee isona, kuitenkin tietäen että pelkkä ajatus pääsykokeista saa minut ahdistumaan, enkä koskaan edes lopulta hanki niitä pääsykoemateriaaleja.

[pxjtv]

vihaan vihaan vihaan

vihaan itteeni, en vaan hyväksy itteeni tälläsenä ku oon. oon so ugly ja disgusting. oon tosi ärsyttävä ja ilkee.

mus ei oo mitään hyvää.

mun naama on niin kuvottava.

i dont have an ass to grab while fucking.

and thats the most annoying and hateful thing ik of myself.

ärsyttää kans tää vammailu suomen ja englannin mixaukses all the time, like right now.

tuntuu et en oo ihminen. oon vaa joku olio jostain muualta.

koen itteni tosi ala-arvoseks verrattuna muihin.

ja voi vittu voin kertoo ku katon jotain mun ihannoimman ihmisen uusinta ig postausta, se itseinhon määrä sillä hetkellä. se, että tiiän et en tuu ikin näyttää läheskää yhtä hyvältä, tai hyvältä ylipäätään.

oon turhake, epäonnistuja. valittaja. itsekäs. ajattelematon. ruma.

thats what i am.

[santerijou]

Ritvan elämä ja vaiheet 3

Seurustelusta ja keski-iän kriisistä Tietyssä iässä sitä alkaa miettiä elämän tarkoitusta, varsinkin oman elämän. Viiden viime vuoden ajan kaikki ystäväni ovat menneet naimisiin, ostaneet talon ja koiran, ja jotkut hullut hankkiteet oikeita, eläviä lapsiakin. Viime viikolla sain kuulla, että Liina ja Matti saavat ensi kesänä lapsen. Minun piti istua alas ja kysyä, että anteeksi mitä, jolloin Liina toisti asiansa.

”Mieti, oma pieni mussukka! Minä olen ihan varma, että se saa minun lahjani ja Matin hyvän ulkonäön!”

Minä meinasin kysyä, että mistäköhän lahjoista Liina oikein puhui, mutta olin liian järkyttynyt avatakseni suuni. Eivät he vain kerta kaikkiaan voi hankkia vielä lapsia! Mehän olemme vasta aikuisuuden kynnyksellä. Miten he voivat muka kasvattaa tasapainoisen ihmisen, kun ovat itsekin vielä opettelemassa elämistä! ”Mutta ollaanhan me jo kolmekymmentä”, tollo-Tuuli sanoi viikonloppuna, kun pohdin asiaa ääneen Arskan talon terassilla, jossa siemailimme kaljaa ja nautimme loppukesän haaleista auringonsäteistä. Tuulin sanoissa piili totuuden siemen. Me olemme kolmekymmentä. Myös minä. Minä, Ritva Kiviranta, olen kolmekymmentä vuotta, enkä ole saavuttanut mitään, mitä yleensä saavutetaan siihen ikään mennessä. Ulospäin näytin tyyntä naamaa siinä terassilla istuessa ja kaljaa juodessa, mutta sisäisesti tuntui kuin olisin yhtäkkiä alkanut pudota. Kyllä tähän ikään mennessä yleensä on edes oikea työpaikka. Tai jokin harrastus. Minun harrastukseni on opettaa kissalleni erilaisia temppuja. Se osaa jo maukua käskystä, ja antaa tassua. Seuraavaksi aion opettaa sen käyttämään vessanpönttöä. Useimmilla minun ikäisilläni on puoliso. No, Katilla ei tietenkään ole, eikä Arskallakaan juuri nyt, mutta tarkoitankin sellaisia oikeita aikuisia enkä meidän kaltaisia ikiteinejä. Minulla voisi olla oikein kiva poikaystävä, jos en olisi synnynnäinen epäonnistuja ja megaluuseri. Meidän piti Ronin kanssa mennä naimisiinkin. Varmasti meillä olisi nyt oma talokin. Ja yhteinen koira. Joka olisi vähän enemmän Ronin kuin minun, sillä minä en ole koskaan pitänyt päivittäisestä lenkkeilystä. Varmasti meillä olisi vaikka mitä, jos sitä virhettä ei olisi sattunut. Tai jos olisin parempi näyttelemään, valehtelemaan ja salailemaan asioita. Hyi olkoon. Siinä tapauksessa minulla olisi jo valmiina paikka helvetissä. Kyseinen virhe soittaa minulle, kun pääsen töistä tiistaina. Mietin vähän aikaa, vastaanko. ”Minä en ehdi nyt puhua”, valehtelen, ”Kami käski minun käydä hakemassa viimeiset roinani pois niiden luota.” ”Lähde kanssani tänään punkkulasillisille! Minä tarjoan! Voidaan me juoda ne meilläkin ja katsoa Salkkarit ja Temptation Island. Minulla on kaksi purkkia Ben&Jerry’siä pakastimessa.” Voi helvetin kevät. Miten minä nyt sanon ei? ”Luke. Mennään vaan, mutta ei teille, koska olen jätskilakossa. Nähdäänkö Jopessa seitsemältä? Voin pyytää, laittaisiko Veksi telkkarin kolmoselle, että nähtäisiin Salkkarit. Ja tarjoatko sinä oikeasti?” Hän nauraa. ”Totta kai, kun kerran jo lupasin. Mutta vain yhden. En minä nyt aivan holtittomaksi voi heittäytyä!” Lisää naurua. Luukas on muuttunut aivan hulluksi sen jälkeen, kun he pari kuukautta sitten erosivat. Hän käytti minua Tallinnassa ja Rukalla (en tajua, miksi, kun en minä helvetti maastopyöräile tai ratsasta tai mitä siellä nyt voikaan tehdä), ja osti itselleen auton. En tiedä, mitä hän sillä tekee, kun hänellä ei ole edes ajokorttia. ”Se näyttää hienolta Minun Taloni etupihalla”, hän väittää. Hän sai talon erossa. Se on hyvä asia. Talo on aika lähellä keskustaa ja siellä on poreamme. Lisäksi minun kissani on sinne tervetullut. Emme me siis usein siellä käy, mutta hyvä se on silti tietää. Olen käynyt muutamilla treffeillä tässä kesän aikana. Niistä ei kannata puhua sen tarkemmin. Lisäksi viime talvena oli sellainen pieni kokeilu erään ihmisen kanssa, mutta siitäkään ei tullut mitään. Varmasti sen takia, koska kyseessä oli paras ystäväni Arska. Pienen hetken me luulimme, että meidät voisi olla tarkoitettu yhteen, mutta kyllä se totuus aika pian valkeni. Kyseessä taisi olla vain molempien vastikään alkanut sinkkuus, ja puolentoista promillen humala. Pääsimme asiasta yli ja palasimme parhaiksi ystäviksi. Emme kertoneet kellekään. Ronin kanssa minä olin oikeasti valmis elämään hamaan loppuun saakka. Hän sentään halusi yrittää kanssani vielä toisen kerran huolimatta lukuisista vioistani. Roni on kaikkea, mitä voi ihminen toivoa: komea, urheilullinen, älykäs, kohtelias, kiltti, ja teki ihan helvetin hyvää ruokaa. Hän antoi jopa anteeksi kamalat virheeni. Hän on täydellinen vastakohtani, mikä tekee kaikesta niin outoa, sillä minä luulin, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Jos se pitää paikkaansa, niin miksi me emme sitten voineet olla yhdessä ikuisesti? Olen kesän aikana melkein hyväksynyt sen, että olen sinkku, ja sinkkuna minä varmaan pysynkin. Kukapa haluaisi seurustella uusavuttoman miltei-kolmekymppisen kanssa, joka ei ollut edes koulutustaan vastaavassa työssä, ja joka oli vasta muutama viikko sitten muuttanut pois siskonsa luota, jossa asui väliaikaisesti? ”Minä en ymmärrä koko seurustelun ideaa”, Kati sanoo aina kun asia tulee puheeksi. ”Siinä sitä vain olla möllötetään saman tyypin kanssa. Mitä hienoa siinä on? Mitä sitten, kun alkuhuuma on mennyt ohi? Sittenkö sinä vain alat elää tavallista arkea? Siivotaan ja tehdään yhdessä ruokaa. Käydään yhdessä Citymarketissa ostamassa omat satsit Presidenttiä tarjouksesta ja ollaan kassalla kuin ei tunnettaisikaan. Minä en ainakaan jaksaisi sellaista.” Luke ehtii soittaa vielä toisen kerran, ennen kuin ehdin Kamin luo. ”Voitko laittaa päällesi sen ihanan mekon? Sen yhden, tiedäthän?” ”En todellakaan. Se mekko otetaan esille vain viikonloppuisin, ja nyt on tietääkseni tiistai, ja me olemme menossa lähikuppilaan, emme hienoon ravintolaan.” Luke vaikutti pettyneeltä. ”Sitten minun varmaan pitää kutsua sinut viikonloppuna syömään luokseni.” Huokaisen. Minun on lopetettava Luken tapailu. Miten minä voisin ikinä löytää kunnon seurustelusuhteen, jos kannoillani roikkuu koko ajan viisikymppinen mies, jolla on lapsellinen huumorintaju ja helvetin kallis auto, joka ei ole edes rekisterissä? ”Minulla on treffit lauantaina”, sanon, vaikka omatunto kolkuttaa. Luke hiljenee. ”Ai. Ai jaa. Ei se mitään. Nähdään parin tunnin päästä. Hei hei.” Hän lopettaa puhelun. Hieron ohimoitani, kun painan toisella kädellä Kamin ovisummeria. Tulipa kamala olo. Miksi minä valehtelin Lukelle? Miksi? Miksen voinut sanoa, että minun pitää tehdä työhakemuksia? Se ei olisi edes ollut vale. Minä olen tehnyt työhakemuksia melkein joka päivä viimeisen puoli vuotta. Ehkä kohta tärppää. Hississä katson peiliin, ja sieltä katsoo joku ihan hirveän väsynyt täti-ihminen. Ei helvetti, se olen minä. Peilikuva näyttää tosi surkealta. Kalpealta, ahdistuneelta ja surkealta. ”Ritu. Laitoin nämä jo valmiiksi laatikkoon”, Kami sanoo avattuaan oven. ”Minä en löytänyt enempää.” Hän pysähtyy katsomaan minua. ”Miten sinä ajattelit kantaa tämän laatikon?” ”En tiedä.” Mielessäni pyörii Luken auto. ”Mikä sinulla on?” Kami tivaa kädet puuskassa. Veikkaan, että hän ei oikeasti ole kiinnostunut joutavista murheistani, vaan siitä, että en jaksaisi kantaa tavaroitani ulos hänen hienosta asunnostaan. Sanon, että ei mikään, ja nostan banaanilaatikon ilmaan. Laatikko ei ole kovin painava. Enköhän minä tämän bussiin saisi. Ulkona laatikko muuttuu vähitellen yhä painavammaksi. Soitan Arskalle. ”Onko sinulla auto? Voitko auttaa minua?” Arska lupaa tulla hakemaan minut. Hän sanoo, että hänen äitinsä halusi ostaa uuden auton, ja hän sai vanhan kokonaan itselleen. Hän kurvaa pian luokseni läheiselle huoltoasemalle. Nostan laatikon kyytiin ja istun itse etupenkille. Hän taputtaa reittäni tuttavallisesti. ”Mikä sinulla on? Näytät surkealta.” ”Me ollaan kohta keski-ikäisiä, eikä minulla ole vieläkään poikaystävää”, sanon. ”Lisäksi valehtelin juuri Lukelle, että minulla on treffit, vaikkei minulla oikeasti ole.” Arska kohottaa kulmiaan. ”Mikäs nyt on? Vältteletkö sinä häntä?” ”En, mutta ehkä minun on aika asettaa hänet ikuisesti friendzonelle.” ”Tuota noin. Ritu, sinä tiedät, etten minä ihan hirveästi tykkää hänestä, mutta ihmettelen silti, että miksi sinä et voisi olla hänen kanssaan? Te olette molemmat sinkkuja nyt. Teidän välistä kipinää ei voi olla huomaamatta, ellei ole aivan toivoton taukki. Minä luulen vähän, että teidän kuuluu olla yhdessä.” Arska kuulostaa siltä, että olisi ajatellut asiaa enemmänkin. ”No ei, ei todellakaan. Ei.” Illalla, kun tapaan Luken Jopen pubissa, mielessäni pyörii Arskan sanat. Meidän välinen kipinä? En minä huomaa mitään kipinää. Yritän katsoa meitä ulkopuolisen silmin. Näen kaksi aikuista, jotka istuvat vierekkäin sohvalla ja tuijottavat Salkkareita juoden samalla punaviiniä. He ovat ottaneet pullon. Se on jo puolillaan. Toinen laittaa käden toisen harteille. He nauravat telkkarille. Jonkin ajan päästä he nousevat ja lähtevät ulos käsi kädessä. Päästän heti Luken kädestä irti. Vain seurustelevat parit pitävät toisiaan kädestä. Arska on väärässä. Minun täytyy oikeasti löytää joku poikaystävä. Istun sohvalla sillä välin, kun Luke hakee jäätelöä ja viskiä. Silitän Luken labradorinnoutajaa. He ovat sopineet sille yhteishuoltajuuden. Koira on joka toinen viikonloppu Janskun luona Hämeenlinnassa. ”Ei minulla oikeasti mitään treffejä ole”, sanon katse maassa, kun Luke palaa jätskin ja viinan kanssa. ”Sanoin niin siksi, että minusta meidän kannattaisi alkaa nyt kehittää meidän ystävyyttämme.” Luke heittää jalkansa sohvapöydälle. ”Mehän olemme jo ystäviä!” Selitän hänelle, miksi meidän ei kannattaisi enää tapailla, ja että meidän kuuluisi olla vain ystäviä. ”Sinäkö luulet, että minä olen sinun suhteidesi esteenä?” hän kysyy kulmakarvat koholla. Kiemurtelen. ”Niin.” Hän naurahtaa. ”Mietipä uudestaan.” Minä mietin koko jäätelön syömisen ajan. Kun se loppuu, alan juoda viskiä. Senkään jälkeen en vielä ole tajunnut, mitä hän tarkoittaa. Me alamme pussailla. Luke kysyy, haluanko jäädä yöksi. Minä vastaan, että haluan. Minä jäin lopulta moneksi yöksi, mutta emme me koskaan sopineet seurustelusta.

[sohjooart]

Olin pitkään ahdistunut työttömyydestä, mutta työttömyyden seurauksena olen alkanut pelkäämään hakeutumista työelämään. En koskaan tunne täyttäväni haluamani työn vaatimuksia. Ajatus työssä epäonnistumisessa ahdistaa. Epäonnistuessa petän muiden odotukset taidoistani. Kiireinen työympäristö ahdistaa. En osaa olla tarpeeksi tehokas ja kiire lisää epäonnistumisen riskiä.

Liian helppo työ ahdistaa yhtä paljon kuin koulutustasoani vastaava työ. Olen silloin yhteiskunnan silmissä epäonnistuja ja resurssien tuhlaaja. Jos saan sairaslomaa ahdistuksen takia, olen epäonnistuja ja resurssien tuhlaaja. Jos olen työtön työnhakija, olen epäonnistuja ja resurssien tuhlaaja.

Tässä tilanteessa en tunne voivani voittaa.

Kuvitus: Sohjoo Teksti: KEJ

Lyhyt sarjakuva, jonka tein RIKKI-projektin blogiin. 

[licencetofail-blog]

Licence to Failista löydät seuraa ensimmäisistä pelokkaista yrittäjän askelista loppuunpalamiseen ja kaikkea siltä väliltä. Licence to fail on se kaveri joka pyytää sua tekemään jotain päätöntä ja antaa tarvittavat työkalut sen toteuttamiseen.

Mikäli olet miettimässä yrittäjäksi lähtemistä, varhaisen vaiheen start-up vailla työkaluja tai kaipaat motivaatiota ja mielihyvää minun tekemistä virheistä, tervetuloa.

Tomi Kaukinen, Licence to Fail – valtakunnan virallinen epäonnistuja

[heart-gallery]

Voisin tappaa itteni, mutku oon krooninen epäonnistuja, niin siin on se riski et epäonnistun ja mul ei oo varaa maksaa ambulanssiajelua tai sairaalakuluja

[ninnnuli]

Something in the Way

Maailmassa ja levylistoilla on tällä hetkellä aika paljon asioita aivan päin persettä, mutta onneksi välillä tulee sellainen olo, että kyllä tää tästä, nuorissa on tulevaisuus ja kyllä se keekki joskus lopettaa.

Tänään päiväni pelasti ihana Kids React to Nirvana -video, jossa valloittavat skidit reagoivat ilahduttavan sydäntälämmittävästi Nirvanaan. Kids React -videot saavat usein aikaan ristiriitaisia fiiliksiä; aikoinaan esimerkiksi Kids React to Metallica -video meinasi aiheuttaa itkupotkuraivarit, kun KUKAAN videon ipanoista ei tunnistanut Metallicaa! Siinä olisi vanhemmilla vähän peiliin katsomista. Osa oli sentään kuullut bändin nimen ja yksi oman elämänsä epäonnistuja kommentoi jopa että ”I’ve seen Kylie Jenner wear one of their shirts.”, minkä jälkeen olin valmis julistamaan, että nuoriso on menetetty, toivo heitetty, kaikki meni ja sitä rataa.

Mutta vielä mitä! Metallica ei jenkkiskideihin tehnyt kovin suurta vaikutusta, mutta yllättäen Nirvanapa teki. Yksi parhaita tyyppejä videolla on valloittava kiharatukkainen tyttö Sydney, joka ei lämpiä kaikille kuulemmilleen biiseille, mutta osasta innostuu kovastikin ja pohdiskelee varsin hyvää kysymystä:

”I’m surprised I haven’t heard any of this stuff! Mom, dad, what are you doing?”

Aivan erinomainen kysymys. Minähän en lasten kasvatuksesta mitään ymmärrä, mutta millainen vanhempi kykenee kasvattamaan lapsensa yhdeksänteen ikävuoteen asti, ilman että lapsi kohtaa koskaan elämässään Nirvanan? Kaikilla on omat kasvatusmetodinsa, mutta kamaan nyt hei, kyllä tietyt perusasiat täytyy olla hallussa. Vaikka jälkikasvunsa musiikkikasvatuksen hoitaisi kronologisesti, viimeistään kouluun mennessä pitäis olla ainakin Nevermind kuunneltu. (Ajaako muuten kukaan kunnallisvaaliehdokas näitä asioita? En oo vielä päättänyt ehdokasta, nyt olis paikka saada meikän ääni.)

Samainen typy innostuu myöhemmin All Apologiesista ”Wow. This is a masterpiece!”, minkä jälkeen toivoin että typystä tulee vähintään presidentti.  

Sydämeni kuitenkin vei kaikille biiseille iloisesti ilakoiva 8-vuotias nuorimies Carlin, joka kuunteli hetken Come as You Area, kertoi kuulleensa sen joskus aiemminkin ja totesi, että täähän onkin muuten yksi hänen lempibiisejään. Kunnes kuuli Sliverin, ja päätti että eipäs kun tää onkin paras biisi. Lopulta jannu päätyi julistamaan syvää rakkauttaan kaikille kuulemilleen biiseille, toivoi lisää ja totesi yksiselitteisesti ”I love all these songs. I wanna hear these all the time!” MAHTAVA IPANA VOIT MUUTTAA MEILLE.

Maailmassa on sittenkin toivoa.

[insuranceautolawnews]

Etukäteen oli selvää, että Krista Pärmäkoski http://ift.tt/2hV4JnE ja Matti Heikkinen http://ift.tt/2ghCZocovat suomalaisässät Tour de Ski -kiertueella, joka molempien uran parhaan alkukauden perusteella näytti suomalaisittain mielenkiintoisimmalta aikoihin.

Kun kaksi osuutta seitsemästä on takana ja Tour jatkuu välipäivän jälkeen tiistaina Saksan Oberstdorfissa, kumpikin on hyvin budjetoidussa vauhdissa.

Verrataanpa tilannetta vuoden takaiseen, vaikka silloin sprintin jälkeen hiihdetyt yhteislähtökilpailut olivat matkaltaan kolminkertaiset sunnuntain kisoihin verrattuna.

Tuolloin Pärmäkoski oli kahden etapin jälkeen kymmenentenä, ja eroa kärkeen oli jo yli kolme minuuttia. Nyt sijoitus on neljäs ja kärki 42 sekunnin päässä.

Vastaavasti Heikkinen oli sijalla 26 yli neljän ja puolen minuutin päässä kärjestä jouduttuaan surkean sprintin takia starttaamaan 30 km:lle letkan hännillä.

Nytkin ero kärkeen venähti sprintin takia, mutta kolmanteen sijaan on vain 43 sekuntia.

Heikkinen oli yksi niistä, jotka hyötyivät Kansainvälisen hiihtoliiton toppatakkimiesten yllättävästä ja viisaasta päätöksestä kohtuullistaa lähtöjärjestyksen määräytymiskriteerejä.

Kärkikaksikon takana iloinen suomalaisyllättäjä oli Anne Kyllönenhttp://ift.tt/2gMgyJ8, joka alle odotusten sujuneen alkukauden jälkeen teki itselleen parhaiten sopivalla matkalla kauden parhaan suorituksensa.

Toinen alkukauden epäonnistuja, Kerttu Niskanenhttp://ift.tt/2h43gul, oli pettynyt. Mutta kun huomioidaan vaikea lähtöpaikka ja epäsopiva lyhyt matka, nähtävissä oli merkkejä paremmasta.

[loststepss-blog]

Pohdintaa menestymisesta ja mitä se on. Olenko menestynyt vai tasainen suorittaja vai epäonnistuja. Hieman myös pohdintaa siitä mitenkä menneisyys voi vaikuttaa tähän?. Koetko olevasi menestynyt elämässäsi? #blogger #blogi #blokkaajat #mielenterveys #masennus #lähihoitajat #sairaanhoitajaopiskelijat #menestys #menestyjä #menestyminen #suomi #finland #jyväskylä https://www.instagram.com/p/B_eyzFrlT3a/?igshid=laz15h8nipig

[pxjtv]

huoh

eli siis päätin luoda tämmösen ‘’vent’’ blogin muiden ohessa koska no miksikäs ei yritän saada itteni parempaa jamaa ja aattelin nyt kokeilla tätä. joo eli siis oon vielä alaikäinen sen tarkemmin en iästä sit kerrokkaan. mutta siis joo tosiaan olin osastolla tos toukokuun alussa ja mun elämän oli tarkotus päättyä 15.5 maanantaina mut eipä sit kuitenkaa tässä sitä ollaan kirjottamassa jotain paska blogia. mua ahdistaa se et oon niin ala-arvonen verrattuna mun ystäviin, tuntuu etten kelpaa kellekkään, en riitä, en oo tarpeeks, musta ei oo mihinkään. ja varmaan just se et mua ei oo tarkotettu tähän maailmaan ainekaan tälle vuosisadalle. mun elämä on menny siihen pisteeseen et polttelen kukkaa lähes jokapäivä. tää ‘’todellisuus’’ vaan tuntuu nykysin niin tylsältä ja turhalta et haen iloa enää kukasta. kylhän se tuottaa muutamaks tunniks hyvän fiiliksen. mun ois tarkotus alottaa opiskelu 10.8 ja tuntuu vaan etten jaksa/kestä. tuntuu niin mitättömältä. tuntuu kans et mun lääkitys ei auta mitenkää mihinkään ja sitä annostakin nostetaan jatkuvasti. muutin kans eilen omaan kämppään tai siis kahden mun kaverin kanssa tää on tällänen 200 neliöinen omakotitalo ja mua pelottaa etten saa maksettua vuokria ja elän vitullisissa veloissa yms. mun pitäs kans koulun ohella käydä duunissa ain iltasin ja viikonloppusin kans välillä. tuntuu vaa et siit ei tuu yhtään mitään. tai et mistään ei tuu yhtään mitään. tuntuu kans etten oo saavuttanu mitään mun elämässä ainekaan mitään hyödyllistä. ylensä kaikki mitä teen, menee ihan vituiks ja epäonnistun aina. oon epäonnistuja. ainaki ihmissuhteissa. haluisin vaa et joku rakastais mua oikeesti ja olis mun tukena ja siis lähinnä se et tiiän et joku varmasti välittää musta. en nimittäin haluu että mun suhde perustuu hoivaamiseen ja suojeluun, se ei saa pohjautua siihen ajatusmaailmaan koska pian on toisellakin masennukset kuvioissa. ja siis se kans tuo paineita ku ajattelee et oon näin pahassa kunnossa jo tässä iässä ni mitä tapahtuu sit ku oon täysikänen. idk. mä meen kans tosi paljon asioiden edelle ja en osaa elää päivä kerrassaan. mua kans vähätellään koko ajan kaikessa. mulle sanotaan jatkuvasti mun ulkonäöstä kaikkea negatiivista. ja mul on niin paljon itseinhoa ja vihaa itteeni kohtaan. haluisin vaan pois tästä paskasta. mul on enää kaks ‘’kaveria’’ ja siis mietin vaa et miten ne kaikki on oikeesti kadonnu mun ympäriltä yhtäkkiä. mihin kaikki häviää?? miks ne häviää? 

ps. hmu jos oot sadboy. pps. me love sadbois. ;))))