#venyttely

[sotakoiransaappaissa]

𝐋𝐮𝐤𝐮 𝟐

 “Ja pistävä pakkanen pitää otteessaan.”

Koko päivän oli Sokka ollut vailla lämmittäviä valjaita, joten lämpö tämän kehossa alkoi vähitellen kadota. Sokka puri hampaitaan huomaamattomasti yhteen hangessa eteenpäin tarpoessaan. Edessä häämöttävä juoksuhauta toi motivaatiota jatkaa loppuun asti. Ei ollut enää pitkä matka kunnes pääsisi lämmittelemään.

 Hetken taivalluksen jälkeen, saapui kaksikko juoksuhaudoille, sekä siitä korsujen läheisyyteen. Sotakoirille oltiin vilteillä sekä heinillä vuorattu leveä koppi korsun seinämään, joka toimi myös mainiona tuulensuojana. 

Sokka loi toiseen pikaisen katseen, kunnes paimenkoira asettui makaamaan koppiin, aivan sen seinää vasten painautuen. Korvat hiukan luimussa, tämä puri hampaitaan yhteen lievittääkseen kylmyyden aiheuttamaa lievää hypotermiaa, joka tuntui kuitenkin pikkuhiljaa paranemaan. Juoksuhautoihin oli todella tehty mukavan oloinen paikka sotakoirille. Se oli tuulelta ja pöllyävältä lumelta suojissa, sekä hyvin eristetty heinällä. Hetken koppia tuijoteltuaan, Marsalkka seurasi kun Sokka asettui heinille ja vilteille makaamaan. Uupumus alkoi painamaan kunnolla tässä vaiheessa päälle, joten uros seurasi perässä, ja asettui makaamaan.

Marsalkka oli jättänyt koirien välille sopivan välimatkan, ettei kummallakaan heistä ollut epämiellyttävä nukkua. Vastahan he olivat tavanneet. Seefferi kääriytyi mahdollisimman pieneksi, yrittäen saada kehonsa jakamaan lämpöä joka osaan. Kun keho alkoi hiljalleen lämmetä oli ajatusten aika alkaa laukata. Mieleen tuli ajatuksia huomisesta ja siitä miten hän sopeutuisi joukkoon. Huomaisiko kukaan ylimääräistä sotakoiraa, ja jos huomaisi mitä he tekisivät?

Sokka venytteli vähäeleisesti kylmän kohmettamia etutassujaan, jonka jälkeen naaras asettui makamaan pienehkölle kerälle pitääkseen itsensä lämpimänä. Jo hyvin väsynyt Sokka sulki silmänsä nopeasti sekä kuunteli hetken korsun sisäpuolelta kantautuvaa ihmisten puhetta, joka tavallaan rauhoitti Sokkaa. Ei mennyt kauaakaan kun paimenkoira vaipui sikeään uneen, heinän korsien lämmittäessä mukavasti.

Marsalkan hiljentäessä ajatuksensa, ja keskittyessä ihmisten puheen sorinaan hän alkoi nukahtaa. Hetken lämmittelyn jälkeen alkoi olla jo sen verran lämmin, että kehtasi antaa itsensä levätä. Tuon jälkeen ei mennyt aikaakaan kun ruskeasilmäinen uros alkoi vaipua uneen, pakkasen kiriessä talviyönä. Heinät ja viltit lämmittivät tätä mukavasti, ja ihmisten puhe toi samaa tunnelmaa kuin puna-armeijan leirissä oli ollut. Toki kieli oli aivan eri, mutta se ei Marsalkkaa haitannut.

Tilanteeseen nähden Sokka nukkui levollisesti. Sodassahan sitä oltiin ja harvoin sai unenpäästä kiinni, kun jatkuvassa pelossa elettiin. Tämä oli niitä harvinaisia hetkiä, jolloin saattoi antaa mielen sekä kehon hengähtää jatkuvassa valmiudessa elon keskellä. Seefferi heräili muutaman kerran yön aikana. Siitä huolimatta se kykeni vaipumaan takaisin uneen, jokainen kerta. Tämä oli tosin yleistä, sillä uroksella oli ollut tapana heräillä yöllä rajan toisellakin puolella.

Aamun sarastaessa, raotti Sokka silmiään hieman väkinäisesti, väsynyt kun oli. Kellon ollessa siinä aamu kuuden paikkeilla, nousi Sokka ulos korsun kopista. Sitten vartioasemiin suunnaten. Marsalkka heräili nopeasti aamun saapuessa, kuin rutiinin omaisesti. Hän näki kuinka Sokka suuntasi mitä luultavimmin vartioimaan. Hänelle kun oli opetettu pysyä oman ihmisensä luona ellei toisin sanottu, joten tämä oli hiukan outoa. Uusista tavoista huolimatta, seefferi nousi seisaalleen ja suuntasi toisen sotakoiran perään. Se seurasi tuota visusti, sillä eihän tämä tuntenut juoksuhautoja ja saattaisi ihan hyvin eksyä. Uroksen silmät tutkivat juoksuhaudan reittejä ja seinämiä, pitäen kaikki ne mieleensä. Olisi tulevaisuuden kannalta hyvä muistaa kaikki.

Siinä vartioasemissa seistessään, tarkkaili Sokka suota, jonka takana kohosi metsäinen harjanne kaikkine niine vaivaismäntyineen, joihin tykistötuli ei onneksemme ollut osunut. Suon maaperään kaivettuihin ampumahautoihin sekä muutamaan poteroon, oli jäänyt kaatuneita, jotka olivat suomen puolesta taistelleet. Sokka katseli niitä hiljaa, toisia vaisusti muistellen.

Marsalkka asettautui Sokan vierelle vartioimaan. Se katseli suota joka oli karun näköinen hyökkäyksen jäljiltä. Kuolleita sotilaita oli edelleen makaamassa maassa. Oli kummallista ajatella, että hän oli ollut aiheuttamassa tätä. Aistiessaan Marsalkan läsnäolon, katsahti Sokka tähän pienesti, kunnes keskitti katseensa takaisin kovia kokeneelle taistelu tantereelle. Aurinko pilkotti suuren harjun takaa, Sokan kasvoja säteillään lämmittäen

Katsellessaan kaatuneita sotilaita, seefferi ei voinut muuta kuin ajatella entisiä ystäviään rajan toisella puolella. He olivat lähteneet eri suuntaan, eikä Marsalkka saisi varmaan koskaan selville olivatko he elossa. Hän ei ollut varma pitäisikö tämän puhua Sokalle, vai olla vain hiljaa. Sen sijaan tämä heilutteli häntäänsä vaisusti ja katseli maastoa. Koko suon peittämä alue näytti rauhalliselta, eikä eilisen taisteluista ollut tietoakaan tänä päivänä, taistelukentän ollessa nyt tyhjillään. Koskemattomalta se ei näyttänyt, maan lennellessä eilen käsikranaattien toimesta. Myös muutama rajan läheisyyteen rakennettu vartiointiasema oli ottanut kriittisesti osumaa puna-armeijan tykkien kourissa. Oli jollain tavalla rauhoittavaa olla kerrankin paikallaan, eikä koko ajan matkalla jonnekkin. Puna-armeijan mukana oli tapahtunut koko ajan jotain. Marsalkka oli itse ollut muutamassa hyökkäyksessä mukana aiemmin, ja jatkuva liikkeellä oleminen oli stressaavaa. Tällaiset hiljaiset hetket olivat ainutlaatuisia. Liikuttamatta katsettaan suosta, Marsalkka halusi kuulustella Sokalta millaisia päivät täällä olivat. Olisi vain hyödyksi tietää miten tällä puolella toimittiin, ettei erottuisi rivistä.

“Millaisia päivät täällä sinulle ovat?” Seefferi kysyi suoraan. Hän ei ollut varma halusiko Sokka edes puhua tälle, mutta kannatti silti yrittää. Uros ei tuntenut ketään muuta suomen puolelta, joten Sokka oli ainoa jolta tietoa edes saisi. Lähimaaston tarkkailuun keskittynyt Sokka havahtui vähäeleisesti, kun viereltä kuuluikin jo tutuksi tullut ääni.

Sokka katsahti Marsalkkaan, tuon kysymyksen kuullen. "Päivät ja niihin sisältyvä tekeminen riippuu täysin siitä, miten aktiivisesti vihollinen meitä tekemisillään häiritsee. Näin aamusta tarkistamme rajan lähimaaston sekä syömme sitä mitä kenttäkeittiö lottineen meille valmistaa. Päivän mittaan, joko etenemme paikasta toiseen tai jättäydymme toistaiseksi siihen, mihin olemme sillä hetkellä leiriytyneet.” Sokka kertoi, vartiotoveriinsa sitten katsahtaen. "Entä rajan toisella puolen? " Sokka kysyi neuvostoliiton puolelle samalla katsellen. Marsalkka kuunteli Sokan vastauksen tarkasti, nyökkäillen aina välillä. Päivät eivät tämän mielestä kuulostaneet liian stressaavilta. Tekemisen tahdin löi siis suurimmaksi osaksi Neuvostoliiton hyökkäykset ja suunnitelmat. Seefferin korvat nousivat enemmän pystyyn, tämän kuullessa Sokan kysymyksen. Niin..millaisia päivät olivatkaan… Marsalkan katse siirtyi kohti taivasta, tämän muistellessa normaalien päivien rytmiä. "Meitä käskettiin suurimmaksi osaksi seuraamaan omaa ihmistä. Heille annettiin ohjeet liikkua ja me seurasimme. Aamuisin jos paikka sen soi, kaikki ruokittiin ja sitten mentiin ohjeiden mukaan." Uros muisteli, laskien sitten katseensa takaisin Sokkaan.

Sokka katseli kauas rajalle, siinä samalla Marsalkan sanat kuulleen. Tuon saadessa sanottavansa päätökseen, siirsi Sokka katsettaan toiseen. Mitään sanottavaa tämä ei kuitenkaan keksinyt, joten vähän kiusallisen katsekontaktin jälkeen, käänsi paimenkoira päätään takaisin eteen, katsellakseen maita erottavaa rajaa kaikessa rauhassa. Siinä rajaa katsellessaan, mietti Sokka todennäköistä huomisaamuna koittavaa lähtöä rajan toiselle puolen. Se jännitti.

"Lähdemmekö me huomenna eteenpäin?" Marsalkka kyseli. Se halusi tietää tulevat tapahtumat, voidakseen valmistautua kaikkeen mahdolliseen. "Huomisaamuna jätämme kannaksen, sekä siirrymme todennäköisesti rajan tuolle puolen. Voit jäädä tänne, jos koet sen välttämättömäksi." Sokka kertoi vaisusti, miettien kykenikö tuo kohtaamaan entisiä liittolaisiaan nykyisinä vihollisinaan, vastaus mitä todennäköisimmin oli ei, mikä oli täysin hyväksyttävää. Ajan kanssa sekin toivon mukaan muuttuisi. Kuullessaan tuon ehdotuksen, Marsalkka ravisti päätään. Hän oli kuitenkin sotilas, ja taistelisi sillä puolella jolla oli. Uros oli muutenkin velkaa avusta jota oli saanut. "Tulen mukaa. Olen muutenkin velkaa kaikesta avusta jota minulle on suotu." Tämä vastasi nopeaa, ja varmalla äänellä. Tottakai idea siitä, että hän joutuisi laittamaan pois päiviltä tuttujaan sattui, mutta se oli tehtävä. Marsalkan puheet kuullessaan, Sokka yllätyi hiukan, muttei antanut sen näkyä hetken hiljaisuutta kauemmin. Tämä meinasi juuri vastata, kunnes kaukaa kantautuva ääni, kehotti tätä palamaan takaisin korsuille. Marsalkka ei pahemmin huomannut tuon reaktiota. Se ei edes olettanut tuon olleen yllättynyt, olettaen että hänen oletettiin näyttävän kunnioitusta kaikkea apua kohtaan jota oli saanut. Siinä samassa Sokka katsahti vierelleen, katseensa vartiotoveriinsa täten kohdistaen, "eiköhän mennä." Tämä komensi rennosti, sitten korsuille jo juosten. Marsalkka säpsähti lievästi, tuon käskiessä häntä lähtemään vartiosta. Pienen nyökkäyksen kera uros lähti seuraamaan Sokkaa reippaalla hölkällä.

Sinne päästessään, näki Sokka etäältä lähestyvät hevoskärryt, joiden kyydissä komeili lumeen peittynyt, suurehko kenttäkeitin. Korsuille Sokkaa seurattuaan, Marsalkkakin näki samat kärryt. Kenttäkeitintä katsellessaan, hän tutki myös muuta ympäristöä. Se seurasi kaikkia liikkeitä, ja tutki hevosta joka veti kärryjä. Ylväs suomenhevonen ei näyttänyt piittaavan kelistä.

Nälkäisten ihmis sotilaiden käydessä kenttäkeittimen eteen jonoksi saakka, astui Sokka hiukan sivummalle ihmispaljoudesta, samalla tilaa ympärilleen tehden. Marsalkka alkoi seurata ihmisiä, ja heidän liikkeitään. Seefferiä kummastutti järjestys, jossa kaikki söivät. Sille oli normaalisti tarjottu ruoka samaan aikaan, kuin omistajakin oli saanut omansa.

Lottien jakaessa perinteistä juureskeittoaan sotilaiden pakkeihin, odotti Sokka maltillisesti omaa vuoroaan, joka koittaisi hetkeä myöhemmin. Sotakoirat söivät sen mikä yli jäi, joka kelpasi Sokalle mainiosti. Oli sitä niukemminkin sodan alkuvaiheilla syöty. Sokan vieressä istuessaan, uros vilkaisia tuota. "Syömmekö me heidän jälkeensä?" Tämä kysyi, kallistaen päätään. Mitä he oikein söisivät? Ainoa vaihtoehto näytti olevan keitto, jota sotilaatkin söivät. Tämä oli uutta Marsalkalle. Mutta hän oli valmis noudattamaan kaikkia sääntöjä. Siinä istuskellessaan sekä omaa vuoroaan odotellessaan, kuuli Sokka viereltään kysymyksen."Emme aivan. Odotamme, että ruoka on jaettu, minkä jälkeen alamme syömään ihmisten kanssa lähes samanaikaisesti. He saavat ruokansa ensin, mutta syöminen tapahtuu kaikkien kesken samaan aikaan. " Sokka selitti rennosti, samalla katsellen kuinka jono edessä lyheni. Marsalkka kuunteli Sokkaa tarkkaan, nyökäten ymmärrettyään. Säännöt ja tavat olivat tähän mennessä tuntuneet reiluilta.

Hetken kuluttua Lotat annostelivat loput keitosta sotakoirille, metallisiin astioihin.

Sokan saadessa oman osuutensa jalkojensa juureen, ryhtyi belgianpaimenkoira syömään lämmintä keittoa omasta kupistaan. Seefferi kuuli metallisen kauhan kilahtelevan kenttäkeittimeen. Sen katse säpsähti takaisin lottaan joka jakeli ruokaa. Ilmeisesti oli sotakoirien vuoro syödä. Saksanpaimenkoiran eteen asetettiin metallinen kulho soppaa. Sillä samalla Marsalkka laski päätään alas, ja alkoi syödä. Ruoka oli sen mielestä ihan hyvää, ja sitä oli riittävästi.

Siinä syödessään, kuunteli Sokka ympäriltään kantautuvaa ilomielistä rupattelua sekä astioiden kajahtelua niiden osuessa toisiinsa hevoskärryjen perällä. Marsalkan korvat kääntyilivät ympäriinsä, tämän kuunnellessa sotilaiden puhetta. Ei tätä varsinaisesti kiinnostanut puheenaiheet, mutta siitä oli mukava pysyä ajantasalla.

Syötyään Sokka katsahti lottiin, jotka keräsivät jo syöneiden aterimia sekä astioita. Sokan oli määrä palata takaisin vartioon, joten tämä valmistautui lähtemään heti Marsalkan syötyä loppuun.

Marsalkan saadessa syötyä, katsahti Sokka vartioasemien suuntiin, sinne pikkuhiljaa jo astellen. Seefferi nosti päänsä kupilta, nuollen huuliaan. Hän huomasi Sokan suuntaavan takaisin paikkaan, jossa he olivat aijemmin olleet vartiossa. Olisi ilmeisesti aika mennä takaisin. Uros käveli rauhallisesti belgianpaimenkoiran viereen, ottaen hitaasti askelia kohti vartio paikkaa. Matka kuitenkin loppui lyhyeen, Sokan kuullessa rajan suunnilta ylimääräistä melua. Belgianpaimenkoira havaitsi jo kaukaakin tuttua tutummiksi tulleet vihollisjoukot. He eivät kerinneet kävellä kovinkaan pitkälle, kun Marsalkkakin pysähtyi kuullessaan samaa melua. Oliko puna-armaija tekemässä uuden hyökkäyksen? Tämä mietti nopeaa, kunnes alkoikin jo kuulla vanhoja ystäviään. Sokan katseen kiinnittyessä Suoraan eteenpäin rajan suunnille, ei tämä havainnut kaukaa lännestä lähestyvää vihollisjoukkiota. Vasta kuullessaan joukkion pitämän melskeen, kääntyi toinen vihollisen puoleen, niiden seistessä nyt 190 m päässä.

Sokka oli luullut, ettei vihollinen lähipäivinä olisi enää toista konfliktia aloittanut. Nyt kuitenkin tilanne vaikutti vahvasti toiselta, vihollisen joukkojen seistessä lähellä maiden välistä rajaa. Marsalkan korvat olivat jähmettyneet, osoittaen suoraan eteenpäin. Rajan takaa alkoi ilmaantua puna-armeijan sotilaita, ja ne lähenivät koko ajan, pitäen meteliä.

Eivät he kovinkaan pitkään saaneet rauhaa, mutta Marsalkka arveli tämän olleenkin Neuvostoliiton tarkoitus. Kyllä Suomi väsyisi, jos tarpeeksi monta kertaa putkeen väsyttäisi.

Sokka katsahti äkisti vartiotoveriinsa, Marsalkkaan, kuin kysyen, miten tässä tilanteessa tulisi toimia. Vihollinen mitä ilmeisemmin yritti saartaa suomenpuoleista joukkiota apunaan mottitaktiikkaa käyttäen. Seefferi säpsähti takaisin maan päälle ajatuksistaan, tajutessaan Sokan katsahtaneen tätä. Sanoja he eivät vaihdelleet, mutta selkeää oli se että kumpikaan ei tiennyt miten toimia. Tilanteesta haastavamman teki se, etteivät ihmiset olleet valmiudessa taistelemaan. Kuten Sokkakin, olivat he kai luulleet, ettei tänään tarvitsisi joutua konfliktiin itänaapurin kanssa. Toisin näytti kuitenkin käyvän. Pakkohan naapurin hyökkäykseen oli jotenkin vastata, mutta kukaan ei oikein ollut valmiina. Eihän kukaan ollut osannut odottaa toista hyökkäystä, melkein heti perään!

Vihollisen vyöryessä hiljalleen kohti sekä sen ylittäessä rajan osittain, ryntäsi sodassa toistaiseksi lähes kokematon Sokka vähän turhankin päättäväisesti kohti edessä häämöttävää vihollisjoukkiota. Marsalkka oli avaamassa suutaan, kysyäkseen Sokalta jotain. Hänet kuitenkin keskeytti vain ilman puuska, joka Sokasta oli jäänyt jälkeensä. Minne tuo aikoi?! Tilanne tuntui olevan selvä kuolema Sokalle, eikä Marsalkka tahtonut juosta samaan ansaan. Uros pyöri hetken ympäriinsä stressaantuneena, miettien kannattaisiko hänen lähteä perään. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Ainoa vaihtoehto näytti olevan vain mennä mukana.

Hiukan jäljessä mutta hengessä mukana, Marsalkka hyppäsi Sokan taakse jättämien jälkien perään, ja yritti ennättää tuota kiinni.

[svantek]

#Repost @veeppu with @use.repost ・・・ Heinäkuun kehonhuoltohaaste! 🧘🏼‍♀️ Kesäisin on ihanaa kun energiaa riittää touhuta monenlaisten aktiviteettien parissa. Musta on ihanaa yhdistellä ulkoilua (esim. uintia, lenkkeilyä ja vaellusta), ryhmäliikuntaa ja kuntosalia, mutta treenien jälkeen on aina tosi ”kiire” nauttimaan kesästä. 🫢 Näin kesän tullessa liikkuminen siirtyy entistä enemmän ulkotiloihin ja samalla ainakin minun kohdallani kehonhuolto on jäänyt, ihan vahingossa vain, huomioimatta. Haastan sut (ja itseni) lisäämään kehonhuoltoa yhdellä kerralla, joka viikko, heinäkuun ajan❗️ Kehonhuoltohan voi olla tosi monenlaista liikettä ja mikäli itse on vaikeaa löytää omaa tapaa, löytyy @hukkalainen laaja valikoima laadukkaita ryhmäliikuntatunteja, joista tähän saa apua! 😍 Lähdetkö mukaan? 🤩 #kehonhuolto #haaste #heinäkuu #hukkalainen #jooga #pilates #lesmillsbodybalance #meditaatio #rentoutus #venyttely #yoga https://www.instagram.com/p/CfgaU1uNSuI/?igshid=NGJjMDIxMWI=

[lottahanski]

🙋🏻‍♀️ Yes, I’m a wimp. I didn’t go for a run because it was too cold for me. -17, feels like 23. Last 2 weeks have not been a great success, trainingwise. I was going to write in this post that at least I did some stretching and core workouts, but about one minute after taking this photo our little girl experienced a night terror. Next hour was spent trying to calm her down and to ease the leg pain she seemed to be suffering simultaneously. Big brother woke up too and got scared by her screaming. Everything is calm now. Big brother is still awake… Turns out we are once again playing ”bed domino” tonight: She is now in my bed and I’m in her’s. Let’s see how the game develops during the night… Have your kids had night terrors (kauhukohtaus in 🇫🇮)? Both of ours have and they are pretty scary sometimes. • • #running #toocold #stretching #familylife #nightterrors #kauhukohtaus #juoksu #juokseminen #lepopäivä #venyttely #lastenehdoilla #sänkydomino https://www.instagram.com/p/CYkERG_N_zU/?utm_medium=tumblr

[peilinsirpale]

Minä, kun pysähdytään johonkin pitkän ajon jälkeen

[hamahakkimiesoletettu]

So literally only @catsnrainbow asked for this, but this is my lesbian fairytale in Finnish :) (maybe I'll translate it someday)

Salidan kruununprinsessa Sinante

Olipa kerran Prinsessa Sinante. Hän oli kiltti, kaunis ja hyväsydäminen. Sinante oli hyvin suosittu ja kaikki rakastivat häntä, mutta Sinante ei ollut onnellinen. Hänen täytettyään 18 vuotta, alkoivat hänen päivänsä kulua kosijoilta piiloutumiseen. Prinsessa ei halunnut mennä naimisiin tuntemattoman miehen kanssa.  Monet hänen kosijoista halusivat valtaa, rikkauksia tai suosiota, jotka kaikki olivat taattuja kuninkaana. Sinante usein pysähtyi hetkeksi puhumaan heille, mutta huomasi nopeasti, että miehistä oli tullut hyviä valehtelijoita. Prinsessa Sinante, joka oli aina pystynyt luottamaan omaan arviointikykyynsä alkoi huolestua. Kuka voisi tunnistaa huijarit, jos ei hyvä ja viisas prinsessa, hän ajatteli.

Kuningatar ohjeisti valitsemaan kilteimmän, sillä hänen mielestään hyvyyttä ei voitu väärentää. Kuningas pyysi valitsemaan viisaimman, jotta hän voisi johtaa valtakuntaa parhaiten. Prinsessan sisko neuvoi valitsemaan komeimman, jotta heidän lapsistaan tulisi kauneimpia koko maassa, mutta prinsessa halusi mennä naimisiin rakkaudesta.

Eräänä päivänä Sinante nousi aikaisin ylös ja lähti linnasta kertomatta kenellekään. Hän satuloi nopeimman hevosen ja ratsasti Kuninkaan kaupungista pois aamuvarhain. Hän ratsasti viisarin kierron verran, ennen metsän reunalle saapumista ja astui siellä ratsailta. Sinante sitoi hevosen kiinni puuhun ja lähti etenemään jalan polkua pitkin. Hän ei ehtinyt kävellä kauaa, ennen kuin tuli aukealle, jossa oli tyhjä pata sammuneen nuotion päällä ja musta kissa loikoilemassa sammalmättäällä. Nähtyään prinsessan se venytteli hetken, nousi ylös arvokkaasti, odotti että hän tuli tarpeeksi lähelle ja alkoi johtaa tätä vielä pienempää polkua pitkin syvemmälle metsään. Prinsessa seurasi eläintä hetken, kunnes pieni puinen mökki tuli esille puiden takaa ja kissa pysähtyi. Se katsoi prinsessaa suoraan silmiin, naukaisi kerran ja kipitti sisään mökin raotetusta ovesta. Sinante odotti hetken paikoillaan, että jotain tapahtuisi, mutta kun kissaa ei näkynyt ja ovi oli edelleen hieman raollaan, alkoi hän hitaasti lähestyä mökkiä. Kun hän oli juuri nostanut kätensä koputtaakseen, avautui ovi hänen edessä. Ovenkarmissa seisoi omituisesti pukeutunut nuori nainen. Hänellä oli päällään miesten housut ja kauluspaita, pitkät saappaat ja vihreällä nauhalla poninhännälle sidotut hiukset. Prinsessa ei kehdannut edes miettiä mahtuiko hänen korsetin ja paidan väliin aluspaitaa, vaan katsoi suoraan naisen terävän kauniita kasvoja.

“Tämäpä vasta yllätys!” nainen totesi huvittuneesti. “Täälläpäin saa harvoin seuraa, saatipa sitten kuninkaallisen perheen vanhinta tytärtä iltapäiväteelle,” hän hymähti ja jatkoi välittömästi “saanko kysyä teidän kuninkaallinen korkeutenne, mitä teette keskellä metsää kauneimmassa leningissänne?” 

“Minä tulin tapaamaan sinua, tai ainakin luulen niin,” prinsessa vastasi hieman epäluuloisesti.

“Sinä tulit tapaan minua, mutta et ole varma?” nainen kertasi uteliaasti.

“Tulin tänne tapaamaan Ikivihreän metsän noitaa. Oletan, että se olet sinä,” Sinante kertoi. Nyt naisen silmätkin liittyivät hänen hieman ilkikuriseen hymyyn. 

“Jos olisin arvannut kruununprinsessan tulevan tänään, olisin leiponut jotain. Mutta vastatakseni kysymykseesi, kyllä. Löysit oikean henkilön. Tule sisään.”

Sinante astui noidan perässä sisälle ja ihmetteli hieman. Mökin sisällä oli erilaista kuin hän oli kuvitellut. Seinillä riippui yrttejä kuivumassa, mutta siellä oli myös tauluja kedoista ja kotieläimistä, sekä irtonaisia kankaanpaloja sivupöydällä. Ikkunoiden verhoihin oli kirjailtu kauniita kukkia ja olohuoneessa oli mukavan näköinen viininpunainen samettisohva yhteensopivan nojatuolin kanssa. Talo oli myös suurempi miltä se näytti ulkoapäin katsottuna.

“Minun nimeni on muuten Frei,” noita ilmoitti siirtyessään keittiöön. 

“Minun nimeni on Salidan kruununprinsessa Sinante Amara Valencia, mutta voit kutsua minua prinsessa Sinanteksi” hän kertoi pieni hymy huulillaan seuraten Freitä. Keittiö oli lämmin ja ikkunan edessä seisoi pyöreä pöytä kahden tuolin kera. Frei napsautti sormiaan ja pöydällä oleva suloinen vaaleansininen teekannu alkoi höyrytä. He istuivat alas ja yhtäkkiä Freillä oli käsissään kirja ja sulka.

“No, prinsessa Sinante, minkälaista taikaa sinän haet täältä?”

“Minulla on niin hirveästi kosijoita, enkä osaa erottaa huonoaikeisia hyvistä!” Sinante puuskahti toivottomana

“Ymmärrän,” Frei sanoi sympaattisesti “kävisikö loitsu joka pitää ahneet poissa?”

“Kyllä! Tarvitsen myös taian joka pitää julkisuuden hakijat poissa,” prinsessa innostui.

“Tietenkin. Entä vielä loitsu joka päästää sisään vain ne jotka aidosti rakastavat sinua?” Frei ehdotti.

Prinsessa Sinante nyökkäsi ja tunsi helpotusta ensimmäisen kerran pitkään aikaan.

“Kolmesta loitsusta otan maksuksi kolme palvelusta,” Frei ilmoitti ja jatkoi ennen kuin Sinante ehti keskeyttämään.

“Ensimmäiseksi pyydän sinua auttamaan minua siivoamaan kotini, toinen palvelus on huolehtia kissastani muutaman päivän ajan ja viimeiseksi toivon että vierailet luonani kerran viikossa yhden vuodenajan verran.” Prinsessa oli hämmentynyt Frein pyynnöistä, mutta suostui välittömästi. Hän allekirjoitti Frein kirjaan sopimuksen ja he nousivat ylös. 

Ensiksi Frei johdatti Sinanten suuren kaapin luokse ja pyysi tätä kiillottamaan hopeat, samalla kun hän pesi ikkunat. Sen jälkeen he pesivät tiskit ja pyykin yhdessä. Lopuksi hänen piti pyyhkiä pölyt ja pöyhiä tyynyt, jotta Frei pystyi lakaisemaan lattiat. 

Sinante alkoi puhua kissalle jonka kanssa odotti ulkona. Hän kertoi tälle elämästään ja tulevaisuudesta. Prinsessa Sinanten suurin pelko oli joutua elämään koko elämänsä linnan muurien sisällä matkustamatta ja tapaamatta ihmisiä. Vartin kuluttua kissa juoksi sisään ja pian ovesta astui ulos Frei. Hänellä oli kädessään kärsineen näköinen laukku, jonka hän ojensi prinsessalle. Frei kertoi tekevänsä taiat sinä iltana ja tarvitsi kissan pois häiritsemästä, joten Sinante sai ottaa hänet heti mukaansa. Samalla silmänräpäytyksellä kun ovi oli sulkeutunut Frein perässä oli kissa hypännyt ikkunasta ulos.

Prinsessa saapui Kuninkaan kaupungin rajalle hetkiä ennen porttien sulkua ja ratsasti suoraan linnaan. Noustessaan satulasta heräsi kissa, joka oli nukkunut hänen olkapäällään paluumatkan. Se maukaisi kovaäänisesti ja alkoi leikkiä Sinanten mustilla kiharilla hiuksilla. Prinsessa käveli salareittiä linnan sisään välttääkseen kosijat ja kiirehti suoraan huoneeseensa. Kun hän oli sulkenut oven perässään, hyppäsi kissa maahan ja alkoi uteliaasti kiertää huonetta. Se päätti ikkunalaudan parhaaksi paikaksi ja istui sille tuijottaen laukkua, jota Sinante edelleen kantoi. Prinsessa avasi sen ja otti ulos pienen harjan ja alkoi harjaamaan kissan turkkia.

Aamulla hän heräsi kissa päänsä vieressä kehräten. He menivät yhdessä aamiaiselle ja kävivät yhdessä kuninkaallisessa puutarhassa. Sitten prinsessa meni linnan porteille ja käski avata ne. Ensimmäisen portin taakse jäivät ahneet. Seuraavalle portille jäi ne jotka hakivat kunniaa. Viimeisistä porteista pääsi läpi vain yksi kosijoita. Se joka todella rakasti häntä. Mies oli selkeästi ritari. Prinsessa kutsui hänet sisään teelle ja pyysi vartijoita lähettämään muut kosijat pois.

Kahden päivän kuluttua Sinante pakkasi kissan tarvikkeet laukkuun ja lähti ratsastamaan sen kanssa Frein luokse. Matka tuntui lyhyemmältä ja kissa kehräsi rauhoittavasti prinsessan olkapäillä koko matkan. Sinante hymyili kun näki mökin uudestaan. Sen vihreää seinää pitkin kasvoi suuria vaaleanpunaisia kukkia. Kissa hyppäsi maahan ja katosi jonnekin, niin kuin kissat tekivät. Prinsessa käveli sisään ja löysi Frein olohuoneesta lukemasta kirjaa.

“Kissa katosi jonnekin pihalla,” Sinante ilmoitti istuessaan sohvalle Freitä vastapäätä.

“Niin kissat tekevät,” hän myhähti ja kysyi sitten “Pääsikö kukaan kaikista porteista läpi?”

Sinante nyökkäsi ja kertoi hieman ritarista.

“Sinä et kuulosta sellaiselta onnelliselta, jollaisia tytöt ovat mennessään naimisiin,” Frei sanoi ja Sinanten hymy hyytyi. Hän katsoi alas pudistaen hieman päätään. 

“Hän on niin mukava, kohtelias ja kiltti, mutta minä en rakasta häntä!” prinsessa parahti. Frei kiirehti halaamaan prinsessaa antaen tämän jatkaa selittämistä.

"Minusta tuntuu että olen rikkinäinen, sillä en tunne häntä kohtaan mitään, mitä ihmiset kuvailevat rakkaudeksi. Enkä minä halua naida häntä!" hän lähes ulvoi kyynelten valuen hänen kasvoillaan.

“Ei sinun tarvitse. Sinua voisi kosia kiltein ja kaunein prinssi koko maailmassa, eikä sinun tarvitsisi vastata myöntävästi.” Frei kuiskasi ja silitti Sinanten hiuksia rauhoittavasti. Prinsessa mietti tätä hetken hiljaisuudessa ja lopetti tärisemisen. Hän nyökkäsi ja hymyili hieman noidalle, joka pyyhki hänen kyyneleensä ja auttoi hänet ylös. Frei pyysi apua ruuanlaitossa ja niin he viettivät iltapäivän. Frei kertoi lapsuudestaan ja Sinante kertoi linnasta. Frei näytti Sinantelle taikoja ja Sinante lauloi. 

He ratsastivat yhdessä takaisin auringon laskiessaan heidän takanaan. Frei oli tullut mukaan, sillä hän joutui käymään aamulla markkinoilla ja Sinante oli unohtanut palauttaa Kissan harjan. Kun he tulivat Kuninkaan kaupungin portin läpi, tunsi prinsessa ahneus loitsun pistelevän hänen ihoaan. 

"Etkö sinä ole vielä purkanut loitsuja?" hän kysyi ihmeissään

"En, minusta tuntuu että ne on parempi jättää paikalleen," Frei vastasi ovelasti ja piti tiukemmin kiinni edessä istuvan tytön vyötäisiltä. Prinsessa luotti taikojan viisauteen, vaikka tämä olikin häntä vain muutaman vuoden vanhempi. He ratsastivat toisen portin läpi ja Sinanten korvat soivat taian voimasta. Prinsessa ja noita alkoivat saavuttaa linnan portteja, mutta Sinanten vain kiihdytti vauhtia. Hän kuuli kaukaisesti Frein epäröinnit hänen kiihtyvän sydämensykeensä lisäksi, mutta jatkoi matkaa suoraan portin läpi. 

"POKS!" Loitsu poksahti äänekkäästi kun he läpäisivät sen, mutta se ei ollut mitä Sinanten mieleen mahtui. Ei, ainoa asia sillä hetkellä prinsessan mielessä oli se, että hän tunsi edelleen Frein kädet ympärillään hevosen selässä. Hän oli päässyt läpi portista, joka päästi sisään vain ne, jotka aidosti rakastivat Prinsessaa. Sinante nousi hevosen selästä Frei heti hänen kannoillaan.

“Mutta, loitsu päästi sinut sisään?” Sinante totesi enemmän itselleen kuin noidalle.

“No, prinsessa, älä näytä niin hämmentyneeltä. Minä tiesin mitä tein asettaessani loitsuja,” Frei virnisti, mutta näytti silti hermostuneelta. Sinate punastui ja astui lähemmäs kysyen

“Ikivihreän metsän noita Frei, saanko suudella sinua?” Frei hymyili aidosti ottaen hellästi kiinni Sinantesta ja vastasi

“Kyllä, Salidan kruununprinsessa Sinante Amara Valencia, saat suudella minua milloin vain.”

Ja niin he suutelivat.

Sinate ja Frei viettivät siitä päivästä lähtien kaikki hetkensä yhdessä. Kesät ja syksyt he asuivat Ikivihreän metsän mökissä ja talvet ja keväät he viettivät Kuninkaan kaupungin linnassa. Kissa piti huolta mökistä kun he eivät asuneet siellä ja prinsessan sisko linnasta. Ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

[liikkumiseniloa]

Päätin tehdä tän tunnin, kun oli aikaa ennen pojan päiväkotiin viemistä, kun vaikka olis tarvinnut herätä vasta klo 7 niin poika ajo ylös jo 6 jälkeen. Niin aikaa nyt oli ja en mitään hirveen rankkaa halunnut kun töihin olen menossa enkä suihkussa kerkeä käymään enää.

Mutta tää tunti oli ihan kiva. Vaikka sattu ihan jumalattomasti joka paikkaan (ja lapsi pomppi koko ajan edessä ja sylissä), niin jaksoin koko tunnin vetää läpi ja siitä oon tyytyväinen. Pitää yrittää joka aamuun saada nää venytykset ja myös ennen nukkumaanmenoa (plus ne fysioterapeutin antamat päivän mittaan) niin ehkä jossain vaiheessa sattuu vähemmän. 😅 Toi lapsi ei vaan tykkäis antaa rauhassa tehdä vaan just sillon pitäs saada huomiota tai sitten se rupee tekee kiellettyjä juttuja. 😅

[uuno2013]

Hei #mainecoon Leo, osaaks sanoa mitä toi #korsto tekee tuolla maassa? No en mä vaan tiedä, joku #venyttely #riitti vissiin... (paikassa Kallio, Etelä-Suomen Lääni, Finland)

[jalustaton]

Sexuaalisda Paljuilua 3

Sitten saavuttiin Inariin. Viimeiset kuusikymmentäyhdeksän kilometriä olivat kuluneet mukavasti siinä matkapaljussa nussiessa. 

Rahikainen ja Koskela sylittelivät paljussa, ja Viirilä viskoi liukuvoidetta paljun veteen, vaikka varmasti paikat olivat jo tarpeiksi märkiä kaikilla. Hietanen istui tuohtunut ilme kasvoillaan, mulkoillen paljussa pyöriviä panomiehiä ärtyneenä. Olisihan Hietanenkin halunnut Koskelaa. Kariluotoa ei taasen jaksanut enää kiinnostaa, ja nyt hän pienoisessa Kukko-oluen tuomassa humalatilassa yritti vikitellä viereistä lehmusta. Vaan tuntui puu olevan kova, eikä mokoma edes lämmennyt Kariluodolle. 

Viirilä venytteli käsiään vaisuna, tarjoten kaikille paikalla olijoille Kukko-oluet. 

‘’Ottakaa Kukkoa!’’, Viirilä julisti heittäen oluttölkit paljuun niin, että ne kopsahtivat sekä Rahikaista, että Koskelaa päähän. Miehet eivät kuitenkaan tuntuneet reagoivan, heitä ei muu tuntunut kiinnostavan kuin nussiminen.

[gym-x-plus]

Maanantai treeni - inspis ✨💛 | KEHON VENYTTELY & RENTOUTUS

Onko sulla ollut rankkoja päiviä ja kropassa tuntuu raskaalta? 💛 tässä mun muutama lemppari kehon venyttely ja availu liike, tee nämä hitaasti kehoa kuunnellen ja laita vaikka ihana rentouttava musiikki taustalle ✨🙌🏻 Ota hetki itsellesi ja kropallesi 🌸

📸Credit ig @sallieerika

#rentoutus #venyttely #maanantaiinspis

[hierontapalvelu]

Lihashieroja Jouni

Kotihieroja & Terveysmestari Jouni

puh: 045 8790 881 lihashieroja@gmail.com

Kotihieronta hieronta kannattaa aina

Kotihieronta

Oman kodin rauhassa. Tule luoksesi, kun se sinulle parhaiten sopii. Sinun ei tarvitse kuin varata aika ja hengittää. Olisiko aika varata hieronta ja parantaa ja kehoa. Hieronta pitää sisällä alkushaastattelu, tutkimus, hieronnan ja veny, lopuksi kehon hoitosuunnitelma. Haastattelemalla ja tutkimalla kartoitan asiakkaan toiveet ja tarpeet. Hierontaan kuuluu niska ja päänahan käsittely. Hieronta rentouttaa ja laukaisee jännittyneitä lihaksia palautumaan. Venyttely tehostaa hieronnan vaikutusta. Lisäksi saat ohjeita, joilla voit edesauttaa ja ylläpitää hieronnalla saatuja tuloksia. 

KÄYTÄN ERI TEKNIIKOITA HIERONNASSA

Teen kaikki hoidot yksilöllisesti ja suurella sydämellä Olisiko aika varata hieronta ja parantaa mieltä ja kehoa.

Soita ja varaa aika!

045 8790881

Terveysmestari Jouni Kaleton

Lisensoitu hierontaterapeutti 

Klassisen hieronnan sekä manuaalisen tutkimisen ammattilainen

Sähköposti: lihashieroja@gmail.com

Matkapuhelin: 0458790881

Y-tunnus 2045969-5 

HIERONNAT

Aromaattinen hieronta

Balilainen hieronta

Klassinen hieronta

Lomi lomi Hawaiian hieronta

Intialainen päähieronta ”stressipesu”

Intialainen Ki - Energiahieronta

Jalkojen tehohoito

Spa Hieronta Hierontahoito koko keholle

Stressihoito Hierontahoito koko keholle

Tuina* yhdistettynä klassiseen hierontaan

KÄYTÄN ERI TEKNIIKOITA HIERONNASSA

Teen kaikki hoidot yksilöllisesti ja suurella sydämellä Olisiko aika varata hieronta ja parantaa mieltä ja kehoa.

Soita ja varaa aika!

045 8790881

Terveysmestari Jouni Kaleton

Lisensoitu hierontaterapeutti 

Klassisen hieronnan sekä manuaalisen tutkimisen ammattilainen

Sähköposti: lihashieroja@gmail.com

Matkapuhelin: 0458790881

Y-tunnus 2045969-5 

HIERONNAT

Aromaattinen hieronta

Balilainen hieronta

Klassinen hieronta

Lomi lomi Hawaiian hieronta

Intialainen päähieronta ”stressipesu”

Intialainen Ki - Energiahieronta

Jalkojen tehohoito

Spa Hieronta Hierontahoito koko keholle

Stressihoito Hierontahoito koko keholle

Tuina* kuuluvanä klassiseen hierontaan

KÄYTÄN ERI TEKNIIKOITA HIERONNASSA

Teen kaikki hoidot yksilöllisesti ja suurella sydämellä Olisiko aika varata hieronta ja parantaa mieltä ja kehoa.

Soita ja varaa aika!

045 8790881

Terveysmestari Jouni Kaleton

Lisensoitu hierontaterapeutti 

Klassisen hieronnan sekä manuaalisen tutkimisen ammattilainen

Sähköposti: lihashieroja@gmail.com

Matkapuhelin: 0458790881

Y-tunnus 2045969-5 

HIERONNAT

Aromaattinen hieronta

Balilainen hieronta

Klassinen hieronta

Lomi lomi Hawaiian hieronta

Intialainen päähieronta ”stressipesu”

Intialainen Ki - Energiahieronta

Jalkojen tehohoito

Spa Hieronta Hierontahoito koko keholle

Stressihoito Hierontahoito koko keholle

Tuina* kuuluvanä klassiseen hierontaan

Hierontaa kannattaa varata aikaa n.90- Min.= 70€.

(en kuitenkaan tee kello kädessä) Teen myös 120 / 180 Min. Kysy

Maksutavat: Käteinen / Kortti

KÄYTÄN ERI TEKNIIKOITA HIERONNASSA

Teen kaikki hoidot yksilöllisesti ja suurella sydämellä.

Olisiko aika varata hieronta ja parantaa mieltä ja kehoa.

Terveysmestari Jouni Kaleton Lisensoitu hierontaterapeutti

Sähköposti: lihashieroja@gmail.com

Matkapuhelin: 0458790881

[svantek]

View this post on Instagram

A post shared by Svante (@svante.karkkainen)

#Repost @coach_joni_ ・・・ Etäkoulutuspäivän taukojumppaa. Tekee keholle ja mielelle hyvää sekä antaa virtaa jaksaa muuten aika passiivinen päivä loppuun asti 🤸 #kehonhuolto #taukojumppa #etäpäivä #etätyö #venyttely #valmennus #personaltraining #oulu #hukan_valmennustiimi #hukkalainen #finland https://www.instagram.com/p/CM96yT_BU7y/?igshid=1vh4d3dgamkjm

[aanitysstudioturku]

Laulajan äänenhuolto

Laulajan äänehuolto on oman kehonsa tuntemista. On tunnettava oma työkalunsa niin, että osaa tulkita sen viestejä. Äänenhuoltamisen tulisi kuulua laulajan rutiineihin. Peruspilarit kuten terveellinen ruokavalio, hyvä peruskunto ja riittävä lepo auttavat sinua pitämään yllä tervettä äänenkäyttöä. Äänenkäytössä tarvitaan lihaksista sekä voimaa että herkkyyttä. Kannattaa välttää sellaisia lajeja, joissa joutuu ponnistelemaan kovasti, koska nämä voivat häiritä äänenkäyttöä. Hartioiden pyörittely ja lihasten venyttely vähentää jännityksiä. Alkoholin ja tupakan käyttöä tulisi välttää. Jos koet että äänessäsi on ongelmia, kannattaa kääntyä puheterapeutin tai laulupedagogin puoleen. Jotta limakalvot toimisivat hyvin, on nestetasapaino tärkeää. Muista siis juoda riittävästi. Kurkun köhiminen ei ole äänelle hyväksi.

https://aanitysstudioturku.fi/laulajan-aanenhuolto/

[tyohyvinvointisos]

Fyysinen työhyvinvointi

Fyysinen hyvinvointi on tärkeä osa työhyvinvoinnin muodostavaa kokonaisuutta. Se pitää sisällään asioita kuten fyysinen kuormitus, ergonomiset ratkaisut sekä fyysiset työolosuhteet. Fyysisiin työolosuhteisiin liittyvät esimerkiksi melu, lämpötila, työvälineet ja työpaikan siisteys. Olisi suositeltavaa, että työtehtäviä vaihdeltaisiin niin, ettei rasitus kohdistu aina samoihin kehonosiin. Tämän voi tehdä esimerkiksi työkierron avulla, jossa välillä tehdään erilaisia työtehtäviä. Työtehtävien vaihtuvuus vaikuttaa myös henkiseen hyvinvointiin piristämällä ja antamalla henkilölle muuta ajateltavaa. Esimerkiksi toimistotöissä kehon kuormitus on erilaista kuin fyysisessä työssä. Myös istumatyössä kuormitus voi olla kehoa rasittavaa ja kohdistua toistuvasti samoihin kehonosiin. Paljon tietokonetta ja hiirtä käyttävän ranne ja kyynärvarsi kuormittuvat ja olisikin hyvä vaihtaa silloin tällöin työskentelevää kättä kuormituksen jakamiseksi. Fyysisen hyvinvoinnin kannalta istumatyössä on ongelmallista myös kehon liikkumattomuus. Venyttely ja esimerkiksi seisomaan nouseminen töiden lomassa voivat ehkäistä lihasjäykkyyttä ja tuovat keholle vaihtelua pitkän työpäivän aikana. (Virolainen 2012, 17)

Fyysinen työhyvinvointi vaikuttaa keskeisesti muiden työhyvinvoinnin osa-alueiden ohella työntekijän kykyyn tehdä työtään. Esimerkiksi rakennus-, pelastus-, ja hoitoalalla fyysisestä toimintakyvystä voidaan puhua yhtenä työvälineenä ja se on näin ollen välttämätön. Työntekijä voi itse vaikuttaa omaan fyysisen toimintakykyynsä muun muassa liikkumalla töissä ja vapaa-ajalla mahdollisimman paljon. Liikunnan tulisi olla monipuolista ja sen tulisi sisältää niin lihasvoimaa kuin kestävyyskuntoakin kehittäviä lajeja. Töihin voi kävellä tai pyöräillä autoilun sijasta ja hissin voi korvata portailla. Lisäksi, kuten edellisessä kappaleessa mainitsin, olisi hyvä pitää työpäivän aikana pieniä taukoja, joiden aikana voi esimerkiksi kävellä tai venytellä. Fyysinen kunto vaikuttaa myös muihin hyvinvoinnin osa-alueisiin, kuten henkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Ruokavaliolla on suuri merkitys hyvän fyysisen kunnon ylläpitämisessä. Hyvistä raaka-aineista ja oikein valmistettu ruoka auttaa pitämään yllä työkykyä ja vireystilaa. Työruokailu heijastaa myös vapaa-ajan ruokailuun. Työpaikalla terveellistä ruokailua voi edistää muun muassa pitämällä ruokailutilan viihtyisänä ja siistinä, hankkimalla ruokailutilaan tarpeeksi suuren jääkaapin johon kaikkien eväät mahtuvat ja sekä huolehtimalla että ruokailutilassa on mikroaaltouuni eväiden lämmittämistä varten. Lisäksi töiden tulisi olla organisoitu niin, että jokainen voi ruokailla sopivaan aikaan. (Työterveyslaitos)

Hyvät yöunet ovat tärkeä osa työkyvyn ja työhyvinvoinnin ylläpitämistä. Riittävien yöunien puute voi johtaa jopa sydän- ja verisuonitauteihin tai diabetekseen sairastumiseen. Unenpuutteella on myös yhteys ylipainoon, joka voi johtaa tapaturmiin työpaikalla ja lisää kuolleisuuden riskiä. Unettomuus on merkittävä työturvallisuusriski, sillä se muun muassa hidastaa reaktioita, heikentää sekä lyhyt- että pitkäaikaista muistia, ongelmanratkaisu- ja arvostelukykyä sekä avaruudellista hahmottamista. Monella työpaikalla on sääntöjä ja toimintaohjeita esimerkiksi tupakoinnin ja seksuaalisen häirinnän suhteen, mutta unen suhteen ne usein puuttuvat. Olisi suositeltavaa, ettei töitä tehtäisi yli kahtatoista tuntia vuorokaudessa, eikä edes poikkeustapauksissa yli kuuttatoista tuntia yhtäjaksoisesti. Vuorokaudessa työntekijällä tulisi olla vuorokaudessa vähintään yksitoista tuntia keskeytyksetöntä lepoaikaa. Yövuoroja ei saisi olla yli neljänä, eikä missään tapauksessa yli kuutena päivänä peräkkäin ja on huolehdittava, että työntekijällä on kaksi vapaapäivää univajeen kertymisen ehkäisemiseksi. (Virolainen 2012, 47-48)

Painetut lähteet:

Virolainen, H. 2012. Kokonaisvaltainen työhyvinvointi. Helsinki, 17, 47-48. Viitattu 19.11.2021

Sähköiset lähteet:

Työterveyslaitos. Elintavat ja työhyvinvointi. Viitattu 19.11.2021

https://www.ttl.fi/tyoyhteiso/terveyden-edistaminen-tyopaikalla/elintavat-ja-tyohyvinvointi/

[turinametsa]

Hietala osa 6

(Nimetön osa 6)

Genre: Rakkaus, nuoret

Fandom: Tuntematon Sotilas, Modern (lukio/nuoriso) AU

Hahmot/Paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon poikia, Yllätyslaivausta

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia.

Kirjoittaja: Metsässä turinoiva iltasatutäti

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172202104182/uusi-vuosi-hietala

Osa 6

Hitaasti elämä palasi entisille raiteilleen - ainakin melkein. Yhteinen asunto ja yhdessä asuminen tuntui mukavalta ratkaisulta. Sai olla vaikka koko ajan toisissaan kiinni ja tiesi koko ajan, missä toinen meni. Vilho todellakin oli pelännyt Urhon masentuvan. Kerran pari poika oli hänet säikäyttänyt apeudellaan. Mutta poika oli myös palautunut pian entisekseen, kun Vilho oli palannut hänen viereensä. Ainahan se siihen palasi. Oli hetken tekemässä omiaan, opiskelemassa tai jotain muuta, ja palasi sitten taas istumaan Urhon kylkeen kiinni. Ja siinä oli sitten heillä molemmilla mukava olla. Mutta Urho tiesi, että Vilholla oli myös rankkaa. Hän oli joka hetki huomaavinaan, kuinka levoton Vilho oli. Olihan se nyt melkoista, opiskella ja elää samaan aikaan, kun piti hyysäillä vaivaista. Urhoa hieman katkeralla tavalla huvitti. Omalla varomattomuudellaan hän oli pilannut herkän  toverinsa elämän. Muutamia kertoja Urho oli ajatellut pyytävänsä Vilhoa lähtemään ja jättämään hänet yksin, ja kerran tai kahdesti hän oli siihen asiaan muutamalla sanalla viitannut, vaikka se olikin raskasta. Raskasta sellaisen kuuleminen oli Vilhollekin, joka koki olevansa vastuussa toisen tapaturmasta. Urho muisti, kuinka Vilho oli yhtenä iltana itkenyt kännipäissään ja syytellyt itseään tapahtuneesta. Vilho oli tosiaankin alkanut käymään entistä enemmän baareissakin viikonloppuisin, ja tuli yleensä hienoisessa humalassa takaisin, mutta Urho antoi sen anteeksi. Hän kyllä tiesi, että Vilho tarvitsi jotain vastapainoa stressaavalle arjelle. Joka hetki piti olla auttamassa Urhoa ja vahtia tuota.... Urho painoi päätään. Tuntui kovin hyödyttömältä, varsinkin, kun mieleen tulvi ajatus siitä, kuinka hän ei pystynyt edes kävelemään portaita kunnolla alas ilman, että Vilho auttoi häntä siinä. Ja se hävetti. Iso ihminen, joka tarvitse taluttajaa joka asiassa. Mutta siitä huolimatta Urho oli myöskin onnellinen. Vilho oli uskollinen ja teki kaikkensa hänen puolestaan. Toki vähän liikaakin, mutta kuitenkin. Urho häpli jotain hyllyltä poimimaansa asiaa käsissään. Niin hän oli alkanut aina tekemään, jos oli vähääkään hermostunut. Ja se hieman ärsytti. Missäköhän Vilho nyt oli? Urho olisi todellakin halunnut halata miestä. Painautua vasten Vilhon lämmintä kehoa ja pesiä siinä kuin parhaassakin turvapaikassa. Mutta Vilhoa ei kuulunut. Asunto tuntui turhan hiljaiselta. Siitä huolimatta hän yritti. Nousi seisomaan, laski esineen käsistään vuoteelleen ja poistui makuuhuoneesta. "Vilho?" Hän kysähti, ja samassa jossain räsähti pahasti. Samassa työhuoneen ovi aukesi ja Vilho puuskahti: "Anteeksi. Ootsä kunnossa?" "Oon mää....Mitä sää teet?" "Vähä omiani...", Vilho sanahti ja otti toista kädestä kiinni. "Haluutsä jotain?" "Emmää mitä tartte. Mää va....alko ahdista hiljasuus. Emmää sua häiritä halunnu", Urho sanahti nopeasti ja Vilho kurtisti kulmiaan katsellessaan Urhon kasvoja huolestuneena. Pitkään Vilho oli hiljaa ja mietti mitä sanoisi, mutta lopulta hän vain kiskoi toisen mukanaan keittiöön. "Haluutsä kahvia?" "Emmää tartteis...", Urho yritti hymyillä. Äänensävy oli jotenkin....kuollut. Tylsä ja hiljainen. Ja siitähän Vilho huolestui kaksinverroin lisää. "Hei....Urho. Sanos mikä sulla on", hän pyysi hiljaa taas hetken hiljaisuuden jälkeen istutettuaan Urhon keittiön pöydän ääreen istumaan. Tuo hapuili sormiensa päillä pöytäliinaa selvästi levottomana. "Äh...Mul mikä o. Menisit va jatka hommias. Ei siittä mitä tule jos sää va mua hyysäilet." Urho yritti naurahtaa. Ja todellakin yritti, mutta Vilho kuuli sen vain surullisena inahduksena. "Kyllä mä nä...huomaan, että sulla joku on. Mikä on?" Vilhon ääni oli kummallisen vaativa. Aivan kuin jokin olisi pelottanut tuota. Urho nielaisi ja naputti pöytää. "No ku....Sul mene kaikki iha paskast. Vaa mu taki", poika sanahti vaimeasti ja Vilho kurotti ottaakseen tuota kädestä. "Ei men-" "Äl", Urho kielsi ja veti kättään kauemmas.

"Kyl mää tierän. Sää ole ni hirve levoton ku sää stressa kaikke. Opiskeluit ja rahaa ja kaik. Ja muaki." "No tietenki mä oon huolissa-" "Ni! Sää ole va huolissas kaikest! Sun pitäs silt rentoutu! Jos sää et te jotai su asiallisi, ni sä kyttäät mu vieres. Kyl sul omaki elämä o!" Toinen pysyi hiljaa niin kauan, että Urho ajatteli toisen poistuneen paikalta. Sen vuoksi hän jopa säpsähti, kun Vilho aloitti: "Urho. Mä ymmärrän kyllä, että sä oot huolissani musta. Iha samalla tavalla ku mä susta. Mutta mun takia sä oot tossa kunnossa. Jos mä oisin vahtinu, jos mä oisin sytyttäny ne, jos mä oisin ollu oikeesti aikuinen ja ottanu vastuun teistä, sä et olis tossa kunnossa. Kyllä minä susta vastuun kannan. Se on mun velvollisuus." Urho olisi halunnut väittää vastaan, muttei edes viitsinyt. Huokaisi vain turhautuneena. "Ja sitäpaitsi", Vilho huomautti tiukemmin. "Sä sanoit että mulla on mun oma elämä. Niin on, ja se istuu siinä mun edessä juur tällä hetkellä.  Minä tiiän, että sä välillä haluisit mun lähtevän. Mutta kun mä en hylkää sua enää, enkä anna minkään pahan enää tapahtua sulle. Mä haluun huolehtia susta ja....niin. Kun minä ihan oikeasti sinusta välitän." Urho kurtisti tummia kulmiaan ihmeissään, ja Vilho jatkoi: "Mä tiedän, että sä pelkäät sitä. Että mä lähtisin ja jättäisin sut. Mutta kun mä oon päättäny sen, että huolehin susta siihen asti kun on tarvis, mieluiten siitäkin pidemmälle. Jos sä vaan annat mun huolehtia." "Emmää haluis anta. On se kyl yht perkelet, ku ei iso ihmine osaa yksi ees kävel", Urho mutisi katkerammin ja Vilho nappasi hänen pöydällä lepäävän käden käteensä. "Urho. Se nyt vaan kuuluu tohon tilanteeseen, ku et oo vielä tottunu. Mä lupaan lopettaa liian huolehtimisen heti, kun sä pärjäät paremmin." "Enkö mää sit pärjä?" "Pärjääthän sinä. Ihan tavattoman hienosti. Rohkea poika", Vilho hymyili ja sipaisi Urhon hiuksia. Poika värähti ja yritti piilotella hymyä. "Oo jo hilja." Siltä erää se asia oli selvä.

Vaivaisessa parissa viikossa Urho oli taas valmis käymään koulua, ja koska Vilho oli onnistunut hommaamaan itsensä opettajaharjoitteluun samaan lukioon, ei Vilhon tarvinnut olla liikaa erossa Urhosta, joka tunsi olonsa melko epävarmaksi. Kenenkään muun kuin Vilhon seurassa hän ei ollut kahteen kuukauteen ollut, jonka vuoksi kouluun meneminen ahdisti hirveästi. Ja olihan sille syynsä. Kulkiessaan onnekseen tutulla käytävällä hän kuuli takaansa ihmetteleviä ja kauhistuneita henkäyksiä, mitkä saivat hänet tuntemaan olonsa oudoksi. Miettiköön mitä miettivät, sitä hän itselleen toisteli, mutta ei sekään auttanut. Vilhon hän tiesi vielä kulkevan vierellään rauhalliseen tahtiin. "Jos etitään pojat käsiin, ja saat olla niitten kanssa. Mä meen sitten omiin hommiini. Ja muista, että sä voit kyllä aina vaikka soittaa mulle, ku susta siltä tuntuu." Aivan kuin vanhempi olisi puhunut tarhaikäiselle lapselleen. Urhoa oksetti ja hän huokaisi: "Kyl mää koita pärjä.... Enkä mää sua häiritä viiti. Eiköhä Yrkkä tai Aatos auta jos jotai tulee...." "Varmasti", Vilho myönsi, ja seuraavan nurkan takaa pojat löytyivätkin löhöilemästä käytävälle raahatuilta objekteilta. "Kappas? Lepakko tuli", Janne haukotteli ja venytteli sohvalla. Yrjö loi tuohon vihaisen mulkaisun noustessaan Aatoksen viereltä. Pienempikin jätkä nosti päätään. "Ompa kiva nähä suaki", Yrjö sanahti ja halasi Urhoa vähän liian nopeasti, sillä tuo säpsähti lujasti. "Ahhah....Älä ilma ett varota. Mää säiky ni helvetist!" "Niin niin. Sori. Mut mitäs sä?" "Mitäpä....Totuttelen. Ei tää o kummosempaa ku alkaa tottua." Urho kuuli, kuinka Vilho sanahti jotain jollekulle ennen kuin lähti. Hieman häntä harmitti, joutuisihan hän olemaan hieman pitemmän aikaa ilman turvallista Villeä.

Yrjö istutti Urhon hänen ja Aatoksen viereen sohvalle, ja Urho asettui kuuntelemaan muiden juttuja.

Ei kenellekään heistä ollut mitään sen kummempia sattunut. Janne oli kehittänyt itseään siinä, missä oli hyvä. Lehto ja Risto olivat sopineet kauan sitten tulehtuneet välinsä täysin, ja Lehto oli vaihtanut lukioon. Nuo pesivätkin vierekkäin eräällä palikalla sulassa sovussa.

Matiaksen ja Viljaminkin välillä tuntui olevan meneillään jotain normaalista kaveruudesta poikkeavaa: nuo tökkivät koko ajan toisiaan, tönivät ja pyrkivät muutenkin kosketuksiin keskenään. Yrjö ja Aatos tuntuivat selvinneen viimeisimmästä draamastaan kunnialla. Johannes virnuili yksikseen kauempana muista puhelimelleen, sillä chattaili, tai oikeastaan "lähetteli laatuluokkaista kuvataiteen huvittavaa osaamista", Aarnen kanssa.

"Ootteks te muute nähneet vielä niitä uusia oppilaita?" Kysyi Risto hiljaa ja arasti. Kysymys aiheutti sen, että hetimmiten Lehto tuhahti halveksivasti. Risto vavahti ja vilkaisi pelokkaasti toista.

"Ei", Yrjö totesi olkiaan kohauttaen. "Missä lie piileskelevät."

"Uusia oppilait?" Urho kysähti ihmeissään.

"Niin.... Ne lakkautti sen naapurikunnan lukion. Oppilaat siirtyy tänne", selitti Viljami, joka yritti olla hihittämättä, kun häntä sylissä pitelevä Matias puhalteli hänen niskaansa.

"Aha...", Urho ähkäisi tummat kulmat mietteliäässä kurtussa.

Johannes nousi ja huikkasi muillekin:

"Tunti alkas, khihi.... Vaikka ette te halu sin mennä. Kaarnal o se sijainen."

"Voi helvetti", ärähti Yrjö, joka veti mukanaan Urhonkin ylös.

Heillä tosiaankin oli sijainen psykologiassa, sillä heidän aina niin positiivinen opettajansa Kaarna oli loukannut jalkansa näyttäessään esimerkkiä jäisellä tiellä kävelemisessä.

Heidän sijaisensa oli nimeltään Henrik Lammio, vaikka tuota kylläkin vain sukunimellä kutsuttiin, kuten kaikkia muitakin opettajia. Lammio oli kaikkien mielestä mahdottoman ärsyttävä, tylsä ja epäpätevä opettaja. Jossain matikantunnilla Lammion pätemisen olisi ymmärtänyt, mutta psykologian luokassa se oli ennenkuulumatonta.

Ja Lammion päteminen alkoi heti, kun pojat puoli minuuttia myöhässä luokkaan saapuivat:

"Ettekö te tienneet, ettei lukiossa ole soveliasta myöhästyä tunneilta?"

"Kyllä tiedettiin", hymähti Lehto, joka puhui yleensä muidenkin puolesta. Porukka oli vallannut takapenkit, eikä kellään yleensä ollut siihen mitään sanomista.

Paitsi nyt.

Lammio siristi silmiään.

"Mitä sanotte, jos annan asianne rehtorin käsiteltäväksi? Ja tulkaas kaikki takapenkkien pirut tänne eteen istumaan!"

Vastahakoisina pojat siirtyivät etupenkkiin, mulkoillen Lammiota kulmiensa alta.

Urho istui vaiteliaana Yrjön vieressä ja yritti kuunnella miehen vinkuvaa puhetta, kun tuo yritti selittää jotain aivojen toiminnasta. Eivät hänen aivonsa olleet todellakaan toiminnassa, kun ajatus harhaili Vilhoon.

Hän ei edes huomannut, kuinka Lammio oli lopettanut puhumisen ja kävellyt hänen eteensä.

"Eikö sinulla ole käytöstapoja? Aurinkolasit kuuluu ottaa pois sisätiloissa!"

Urho ei ennättänyt edes kieltää miestä, kun tuo jo kiskaisi tummat lasit pois Urhon kasvoilta.

Huomatessaan pojan silmien irvistävät arvet, Lammio kavahti rajusti taaksepäin.

"M....Mitä sinulle on...tapahtunut?!"

Urho nielaisi. Hän tunsi kymmenet silmäparit selässään sekä sen vaivaantuneen olon, mikä levisi jostain hänen vierestään. Urho avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Aatos ennätti ensin:

"Onnettomuus. Voan sehän ei sinulle kuulu."

Lammio alkoi punoittaa, ja hänestä selvästi näki, ettei hän kauaa kestäisi. Mutta ennen kuin Lammio räjähti, joka koputti oveen. Miehen olotila oli hetkessä poissa ja hän avasi luokan oven.

"Hei.... Anteeksi, mutta onks tää sattumoisin oikee luokka?"

Kysyjä oli vilkaspiirteinen, vaaleahiuksinen urheilijapoika, sen näki jo päällepäin. Pojalla oli kaverikin. Todella tumma ja vihaisen näköinen jätkä mulkoili luokkaan kaverinsa takaa, ja tuosta näki, ettei tuo olisi halunnut olla paikalle.

"Meillä on psykologian tunti kesken täällä.... Mitä luokkaa haette?" Lammio kysyi asiallisesti, mutta oppilaat huomasivat, kuinka tuon silmäkulmassa nyki elohiiri.

"Tätä luokkaa", vaaleampi poika naurahti ja he tulivat sisään.

Sivusilmällä luokassaistujia tarkkaillessaan tuo huomasi Urhon ja kohotti kulmiaan asettuessaan Johanneksen viereen.

"Mitäs tolle jätkälle o tapahtunu? Onks se sokee?"

Vaikka poika puhui hiljaa, supina kantautui koko hiljaisen tilan halki selvänä puheena.

Johannes oli hetken hiljaa, kunnes nyökkäsi.

"On se.... Sattu pikku onnettomuus."

"Oho!"

"No. Keitäs te kaksi olette?" Lammio kysyi istuunnuttuaan tietokoneensa taakse.

"Ah... Mä oon Ukko...Ukkola. Toi mun yrmy kaveri, se on Ilja Hellström."

"Ukko ja Ilja vai. Mitäs te täällä teette?"

"Mua kututaan Ukkolaksi, mut siis, me tultiin opiskelee. Meidän lukio lakkautettiin ja suurin osa opiskelijoista siirrettiin tänne", Ukkola selitti.

Urho kuunteli tulokkaiden ja Lammion keskustelua kulmat kurtussa. Niskaa vieläkin kuumotti, kun hän sai lasinsa Yrjöltä.

Ennen viimeistä tuntia Urho lähti käymään lokerollaan Aatoksen ja Yrjön seurassa. Koko päivä oli tuntunut mahdottoman raskaalta, kun oli pitänyt opettajille sokeuttaan selitellä. Olihan siitä koululle ilmoitettu, mutta kukaan ei tuntunut muistavan taikka tajuavan, että asia todellakin oli niin. Ja päivästä oli tullut entistä raskaampi, kun Urho ei ollut ennättänyt tapaamaan Vilhoa, kun Vilholla oli ollut niin kova kiire. Mitäköhän se edes teki, kun ei pitänyt ollenkaan tunteja? Istuiko se vain opettajienhuoneessa kahvilla?

Urho ei huomannut, kuinka vahingossa käveli jotakuta päin, ennen kuin törmäyksen uhriksi joutunut poika huudahti:

"Hei!"

"Oho anteks!" Urho ähkäisi ja vetäytyi kauemmas, yrittäen kääntää päätään älähdyksen suuntaan.

Toinen oli hetken hiljaa ja Yrjö sekä Aatos näkivät, kuinka tuo tuijotti Urhoa täysin vakavana.

"Ei...se mitään. Ymmärrän kyllä. Mitä sinulle on tapahtunut?" Poika kysyi mahdottoman asiallisella ja kuivakalla äänellä, mutta pojan ilmeestä loisti myötätunto vammautunutta kohtaan. Urho hymyili levottomasti.

"Eh.... Mitä ny vähä sattu pikku juttu Uutena vuoten...."

"Sori, mut Urho ei tyk-", Yrjö oli murahtamassa väliin, sillä huomasi tuntemattoman olevan oikein rikkaan porukan lapsi (jollaisista Yrjö ei pitänyt).

"Ai että. Tarvitsetko apua jossain? Kyllä minä autan mielelläni! Voisit varmasti kertoa minulle jotain lukiostanne.... Olen muuten Jorma, Jorma Kariluoto. Vaihdoin lukiota, kun entinen oppilaitokseni lakkautettiin."

Yrjö ja Aatos tuijottivat toisiaan, ja sitten Jormaksi esittäytynyttä poikaa tyhminä.

Urho nielaisi.

"Emmää hirvest apu tartte, mut kiitti va.... Ja tervetuloa. Kai tää o iha kiv paik...."

"Mikä sinun nimesi on?" Jorma kysyi hymyillen.

"Urhohan se.... Urho Hietane", Urho naurahti vähän vaivaantuneena.

Heille kävi ilmi, että Jorma olisi samalla kurssilla heidän kanssaan, jonka vuoksi tuo liittäytyi heidän seuraansa löytääkseen oikean paikan. Samalla sattui niin, että Jorma löysi Urhosta uuden ystävän itselleen, sille nuo tulivat melko hyvin juttuun. Jorma jopa onnistui naurattamaan Urhoa historiantunnilla niin, ettei opiskelusta tullut yhtään mitään.

Vilho liittyi koulun loputtua poikien seuraan lukion etukatoksessa. Heti ensimmäiseksi hän huomasi   kaksi vierasta jätkää, toisen, vaaleamman, naureskelemassa Johanneksen kanssa sekä tummemman pojan Urhon vierellä. Ja toisekseen hän huomasi Urhon leveän hymyn sekä tuon luona hengailevan pojan käden, joka roikkui kovin toverillisesti Urhon olilla.

Vilho kurtisti kulmiaan ja tervehti muita vaiteliaasti, pitäen katseensa kuitenkin tiukasti Urhossa.

Yleensä Urho oli aavistellut Vilhon katselevan itseään, mutta nyt tuo ei edes huomannut hänen tuloaan.

Vilho nielaisi huomaamattomasti ja vilkaisi Yrjön sekä Aatoksen suuntaan, jotka kaulailivat urakalla.  Siitä rohkaistuneena hän siirtyi Urhon sekä tuntemattoman pojan tykö.

"Hei", hän sanahti ja Urho käänsi päätään hänen suuntaansa.

"Ai Ville! Sää tulitki jo! Täs o muute Jorma!"

"Jorma?" Vilho toisti kysyvästi. Mistäs toinen jonkun Jorman tunsi?

"Ni! Se o uus tääl."

"Hyvää päivää", Jorma hymyili Vilholle, ja Vilhon teki mieli vain nostaa tuon käsi pois Urhon ympäriltä. Pitkään he katsoivat toisiaan silmiin, Vilho ja Jorma, mittailivat toisiaan katseillaan, ja kun Vilho hieman siristi silmiään, laskeutui Jorman käsi alas Urhon hartioilta. Aivan kuin tuo olisi ymmärtänyt yskän.

"Anteeksi. En tiennyt, että teidän välillänne on jotain", Jorma sanoi ärsyttävän asiallisella tyylillään.

"Mm. Mikäs siinä."

Urho naureskeli hermostuneesti huomatessaan ympäriltään kummallisen levottomuudentunteen. Vilho kuulosti töykeältä, vaikka ainahan se käyttäytyi ystävällisesti. Urho tunsi, kuinka Vilho kietoi varovasti sormensa hänen sormiensa lomaan.

**

Vilho ja Jorma tutustuivat Urhon kautta nopeasti. Vilholle oli muutamassa päivässä selvinnyt täysin, ettei Jorma yrittäisi viedä Urhoa häneltä. Syyttä suotta Vilho oli säikähtänyt ja ollut niinkin mustasukkainen, että oli illalla ärähtänyt jotain ilkeää Urholle. Urho ei ollut loukkaantunut, vain hieman kummastunut. Ja ärähdys menikin vain huonon päivän piikkiin.

Mutta jotain heidän välillään kuitenkin tapahtui.

Vilho ja Urho alkoivat etääntyä toisistaan, ja Urhon paikalle tuli Jorma. Ja tietenkin Urho oli tiedottomana asiasta, sillä Vilho ei antanut asian tulla julki. Sillä se olisi sattunut. Aivan liikaa. Urhon läheisyydessäkin Vilho ja Jorma saattoivat halata, mutta kukaan ei sanonut mitään, vaikka sanottavaa olisi varmasti ollut. Kaikki olivat vain olevinaan, Rahikainen kiinnitti Urhon huomion johonkin muuhun, ja Vilho ja Jorma saivat olla rauhassa.

Vilhon kanssa Jorma jopa menetti poikuutensa, kun nuo olivat käyneet eräänä viikonloppuna ryyppäämässä ja eksyneet Jorman kämpille.

Urholle siitä ei oltu kerrottu, eikä asiasta ollenkaan puhuttu, vaikka se jopa yleisesti tiedettiin. Vilhoa juttu hävetti, sillä hän oli alkanut miettimään tekosiaan.

Millä oikeudella hän oli antanut itsensä kiinnostua Jormasta ja hakemaan lohtua tuosta? Olihan hänellä Urho, ja Urhoa hän rakasti. Vaikkei olisi halunnut rakastaa, niin siitä huolimatta rakasti.

Vilho istui työpöytänsä ääressä ja naputteli kynänpäätä levottomasti paperia vasten. Välillä hän vilkaisi läppäriään, jonka näytöllä loisteli työhakemus. Mutta siihen Vilho ei voinut keskittyä. Hän oli liian hermostunut.

Urho oli luultavasti mennyt jo nukkumaan. Vilho kurtisteli kulmiaan ja löi läppärinsä kiinni. Ehkä hänenkin olisi parempi asettua työhuoneeksi varatun tilan sohvalle koisimaan.

Juuri kun hän oli painumassa sohvalle, kuului makuuhuoneen suunnalta omituinen kirskahdus. Aivan kuin kuoleva sika olisi rääkäissyt, tai aivan kuin pieni lapsi yrittäisi olla itkemättä.

Vilho hyppäsi ylös ja harppoi ulos työhuoneesta, suoraan makuuhuoneen ovelle. Se oli kiinni, mutta huoneesta kuului vaimeita niiskauksia.

Mies avasi oven varovasti.

"Urho.... Oletko kunnossa?"

Poika käänsi silmättömät, rujot kasvonsa miehen äänen suuntaan.

"Mul...mikä o...."

Vilho tuijotti toista hiljaisena, kunnes tuli vuoteen reunalle istumaan.

"Urho. Kerro nyt.... Onko jotain sattunut?"

Poika niiskahti.

"Ei o. Me vaa...pois. Kaik o iha hyvi...."

Yrittikö Urho jopa hymyillä iloisesti? Vilho huomasi sydämensä hakkaavan, ja sydämen tahti kiihtyi, kun pojan hymynpoikanen vääntyi tuskaiseksi irvistykseksi ja tuon huulien välistä karkasi ilmoille hienoinen parahdus, joka muistutti ennemminkin kuolevan korahdusta.

"Urho", Vilho vaati ja nosti kätensä pojan poskille. "Mikä on?"

Urho värisi, muttei yrittänyt vetäytyä kauemmas. Laski vain kasvojaan alaspäin.

"Kyl mää tierän.... Ett sää vehtaat sen yhe pojan kaa. Jorman."

Toinen säpsähti ja vetäytyi itse kauemmas sokeasta. Mistä Urho tiesi?

"Täh....?" Hän ähkäisi ja Urho tyrskähti taas.

"Mee pois.... Ei siin mitä.... Ei se mun asia oo....."

"Mistä.... Kuka sulle on sellaista kertonut?"

"Yrkkä. Sehä sen totes....."

Vilho nielaisi ja nousi seisomaan. Ei hän kuitenkaan kyennyt lähtemään, seisoi vain selin toiseen sydän kurkussaan. Miehestä tuntui, että hän oli tehnyt elämääkin suuremman virheen. Mitä hän oli mennytkään tekemään?

Pitäisikö hänen vain mennä, lähteä? Vaikka baariin tai jonnekin muualle, vaikka juomaan itsensä hengiltä.

Urho asettui petiin niin, että sai haudattua kasvonsa tyynyyn ja Vilho kääntyi katsomaan toista. Hänen henkeään ahdisti, kun hän tajusi, millaista tuskaa toiselle aiheutti. Olihan hän tiennyt, mitä tapahtuisi, jos asia kävisi ilmi.

Vilho istahti takaisin pojan viereen laskien kätensä Urhon olalle. Olisi luullut pojan ravistavan sen kauemmas, mutta luultavasti tuo oli niin väsynyt ja turhaantunut, ettei jaksanut.

Urho ei sanonutkaan mitään, värisi vain Vilhon käden alla.

"Urho.... Anna anteeksi", Vilho sanahti hiljaa. Ääntä hädistuskin kuului, niin tiukassa se jokin tunnetukos hänen kurkussaan oli.

"Ann ol...."

"Mä oon pahoillani. Emmä tarkottanu."

Urho inahti tyynyyn.

"Äl viiti. Mee vaa....Kyl mää ymmärrä...."

"Ei tää oo oikee hetki puhua tästä, mut...kyllä sä tiedät että mä rakastan sua", Vilho yritti kumartuessaan lähemmäs Urhon kasvoja. Mutta siitä tempusta, tai niistä sanoista, Urho suuttui. Poika hyppäsi istualleen ja huusi suoraan päin Vilhon kasvoja:

"Vai rakastat?! Mit helvettii se sit ol? Juu, sää oli kännis, mut jumalaut, silt!"

Vilho säpsähti rajusti ja katseli toisen tuskasta vääristyneitä kasvoja hieman kauhistuneita. Niiden ilmeestä tuli kivuliaasti mieleen se, mitä Uutena vuotena tapahtui. Vain se kaikki veri Urhon kasvoilta puuttuikin.

"Hei.... Mä oikeesti kadun sitä. En mä...tarkottanu", Vilho yrähti ääni värähtäen. Ei häneltäkään ollut itku enää kaukana.

Urho huokaisi vain taas kerran ja painoi päätään.

"Ei siin mitää.... Iha oikiast. Tee mitä teet. Mit se mul...kuuluu...."

"Oisko sun parempi nukkua jo? On jo myöhä...", Vilho ehdotti vaimeasti. Hän halusi paeta tilanteesta. Lähtisi vaikka yöksi kuljeskelemaan ulos.  

Urho myöntyi ja painui maaten. Vilho veti peiton tuon päälle ja kumartui suukottaakseen pojan otsaa. Urho ei vastustellut, tuhahti vain kiukkuisesti.

"Mää ni vihaan sua...", poika sanahti vielä hiljaa, ennen kuin Vilho asteli ulos huoneesta.

Hän meni suoraan eteiseen, kiskoi takkinsa niskaansa ja katosi pian ulos.

Kirpeässä pakkassäässä hän vajosi ajatuksiinsa niin, ettei edes kuullut valotonta tietä ylittäessään lähestyvän rekan ääntä.

// Ps. Kiitos @nic-boii siittä ficciini liittyvästä artista, itken vieläkin sen takia ❤ 

[ukkolanpoika]

Painimestari osa 1/2  [Ukkoluoto, vanha nelonen]

eli fic jossa vanha nelonen perseilee menemään, Heikinarolla on vihainen homo veli, Kariluoto on mustasukkainen, Ukkola janoaa panssarimiehiä ja Hellström on iso mieliala.

En voi edes laskee tän kuuluvan On siinä korviketta-sarjaan, sillä tää on vaan perseilyä ja roskaa mutta ai että tätä on kiva kirjottaa. Toinen osa pian tulilla!

Ei suurempia varoituksia, kiroilua jonkun verran. Betaamaton teksti. Kauno Heikinaro & panssarimiehet Kuisma ja Tuomarmäki on mun omia hahmoja Parituksina Ukkoluoto

”Jos minä noin paahtahisin ittiäni niin loisin nahkaani seuraavan kuukauden.”

Heikinaro istui visusti paahtavalta iltapäivältä suojassa valtavan männynrungon kupeessa. Lampioinen ja Ukkola makasivat muutaman metrin päässä ruohon täplittämällä hiekkarinteellä.

Lampioinen päristi huuliaan kasvoilleen aurinkosuojaksi asettamansa lakin alta. ”Vajaalaatuista tuotetta toi sun riemunkirjava hipiäs.”

Heikinaro hymähti. Hän veti käärityt hihat takaisin pisamaisten käsivarsiensa peitoksi.

Oltiin päästy pariksi viikoksi takalinjaan kauan kaivatulle huilitauolle. Kolme päivää sitten heiltä oli vielä kaatunut kaksi miestä tykistökeskityksissä. Koko joukkueeseen oli iskenyt yhteinen muistinmenetys ja noiden nimiä eikä tekoja mainittu enää.

Nyt oli helle joka hyväili varpaita ja poskia. Kiusana vain korvissa pärräävät, seuraavaa ateriaansa etsivät paarmat.

Heikinaronkin käsien tärinä oli taas lakannut. Lampioisen ei tarvinnut enää hinkata silmälaseja puhtaaksi hänen puolestaan.

Aikaa kuluttaakseen Toivo oli päättänyt alkaa heitellä auringossa loikoilevia pienillä hiekan muovaamilla kivillä, risuilla ja kävyillä. Vaikeusasteen nostamiseksi hän oli taitellut silmälasinsa rintataskuunsa. Kiviä oli ropissut useampia Ukkolan viereen kuin tämän tai Lampioisen paljaille rauhallisesti lämmössä kohoileville rintakehille.

”Ukkolasta tulee yksi ja Lampioisesta kolme pistettä. Jos osuu suuhun niin kaksi ylimääräistä, ” hän selitti syli täynnä vehnäpullia saapuneelle Hellströmille, joka istui hänen viereensä ja tähtäsi nyt Ukkolaa valtavalla ja painavalla männynkävyllä. Sen lento loppui lyhyeen ja päätyi vierimään alas ruohikkoista rinnettä. Hän puristeli keittiöstä saamiaan pullia ja valitsi niistä tiiveimmän.

Ukkola nosti käsivartta kasvoiltaan ja käänsi päänsä kohti Heikinaroa ja Hellströmiä silmät sirrillä. Saman tien hän laski käsivarren takaisin.

”Mitä se sellaanen on että minä oon arvolta vähemmän?”

”Sulla on niin valtavan leviä ja ihana rintakehä,” Hellström päätteli ja sai aikaan Heikinaron nauruntyrskähdyksen ja Ukkolan myöntyväistä yninää. Heikinaro asetti lasinsa takaisin nenälleen. Hän kaivoi samasta taskusta Hellströmille pieneksi neliöksi taitellun paperilapun. Lemmenlurituksista hän sai maksuna neljä ruskeankiiltävää sokeripullaa.

”Lampioinen on tommonen keskenkasvunen nälkäkurki niin siihen on vaikeampi osua.” Heikinaro konttasi valuuttansa kanssa kohti yhteen kasaan pinottuja varusteita. Hiekka painautui kämmeneen jättäen jälkeensä pieniä kuoppia.

”Lampioonen on mua ehkä puoli otsaa lyhyempi –aissaatana!” Pulla läsähti suoraan Ukkolan kasvoille ja tämä ponkaisi istualleen nauraen.

Säteiden kirkkaus melkein viilsi silmiä. Hän käänsi selkänsä auringolle ja kömpi ylös, heittäen pullan onnistuneesti avonaiseen leipälaukkuunsa Heikinaron ohi.

”Kolomeko mää sain?” Hellström laski sormiaan.

Heikinaro nyökkäsi nauraen ja vilkaisi Ukkolan ruohon kuvioittamaa selkää, sitten Lampioista. ”Mutta kyllähän se Alpiparka vaan laihalta minun silmiini näyttää.”

”Olkaa nyt jumalauta hetki hiljaa,” lakin alta kuului. Lampioinen oli joutunut eilen tekemään yhden ylimääräisen yövartion, kun Korpela oli sairastunut hyvin äänekkääseen ja eritteiseen vatsatautiin. Hän ajatteli ottavansa ylimääräiset työt aina vakavasti –hänen oli siis saatava suhteessa tarpeeksi lepoa suorittamiinsa vuoroihin.

”Eikun nyt menooks,” Ukkola veti henkselit ylös valkoisille hartioille ja tunki varsikengät jalkaan nauhat auki. Kesälakin hän heitti päähän lippa kohti niskaa. Hän viittoili Heikinarolle ja Hellströmille, joka kävi läpi Heikinaron kirjoittamaa kirjettä. ”Lähdetään perimään Sammilta tai Kuusistolta korviketta että päästään nuotiolle. Mulla ei ole ainakaan yhtään purua enää. Mites Topilla?”

Heikinaron punaiset kiehkurat kimaltelivat auringossa hänen pudistaessaan päätään. Hän tarttui Ukkolan ojentamaan käteen, kammeten itsensä ylös. Hellström seurasi ja tallusti Lampioisen viereen. Mies intti yhä vastaan.

”On vallan vehnästäkin,” Ukkola totesi. Hänellä oli jo kiire katsomaan, josko Kariluoto olisi palannut komentokorsulta.

”Kariluoto meinas aamulla, että viihdytyskomppania aloittaa kolmen maissa. Lottiakin varmaan paljon, että tuu ny,” sanoi Hellström kumauttaen varovasti Lampioista saappaankärjellä kylkeen. Saattoi melkein nähdä, kun Lampioinen höristi korviaan. Lakki lensi miehen kasvoilta kaaressa ja hän venytteli kuin kissa, selkä kohoten maasta. Kylkiluut törröttivät nahan alta kun miehen jalat kuopivat hiekkaa hänen pyrkiessään ylös. Hellströmin mieleen kävi ajatus, että täytyisi sittenkin antaa Lampioiselle loputkin pullat, jotka hän oli aikonut säästää itselleen. Ukkolaa kopioiden Lampioinenkin nosti henkselit paljaille hartioille ja heitti puseron olalle talteen. Oltiin sentään melkein vapailla.

Lottia oli toden totta saapunut paikalle useita kymmeniä. Miesten riemu oli suuri, kun he ymmärsivät, että heidän ei tarvinnutkaan etsiä nuotiota. Lotat kun olivat jo sitä keittäneet ja myivät nyt pystyyn pistämistään kioskeista. Tupakkaakin näkyi olevan enemmän kuin mies jaksoi kantaa.

Sovittiin, että Heikinaro ja Hellström jäivät koivujen keskelle vedetyn pitkän puisen pöydän ääreen varaamaan paikkoja sillä aikaa, kun Ukkola ja Lampioinen lähtisivät korvikekaupoille. Hellström kun oli jo hakenut heille kasan pullia eikä ollut lottien perään, hänellä kun oli jo useampi kirjeheila ympäri Suomea Heikinaron ansiosta. Lampioinen toki halusi käyttää kaikki mahdollisuutensa hameiden perässä juoksemiseen, ja päätti, että Ukkola lähtisi hänen kaverikseen.

Heikinaro tyytyi pyörittelemään silmiään pariin kertaan. Menkööt mokomat. Hänen mielessään oli tilaa vain eräälle kipakalle konekirjoittajalle, joka ei millään tuntunut vastaavan hänen lemmenosoituksiinsa.

Hellströmiä mietitytti kuitenkin, myytäisiinkö moisille paitaressuille mitään. Hän joutui harmikseen toteamaan, että moni muukin sotapoika oli käyttänyt helteistä päivää hyväkseen ja hankkiutunut eroon kesäpuserostaan ja aluspaidastaan. Punavalkoista nahkaa vilkkui joka puolella, joku oli onnistunut ruskettumaankin.

Ainoastaan kolmannen panssarikomppanian miehet olivat täydessä varustuksessa, kun he mekastaen ja rempseästi astellen saapuivat paikalle. Ukkola ja Lampioinen joutuivat vaipumaan mustien panssaripukujen ylivoimaisen vallan alle, mikä ei sinänsä ollut uutta. Lampioisen yritykset aukoa päätään eräälle punatukkaiselle panssarivänrikille ja tämän kolmelle panssarimiehelle olivat lähes onnistuneita ajamaan Ukkolan puolustuskannalle, kun eräs miehistä töytäisi Lampioisen Ukkolaa päin ja käski painumaan takaisin mistä oli aikoinaan maailmaan tullut. Punatukkainen vänrikki tuijotti kuitenkin Ukkolaa niin erikoisesti jäänsinisillä silmillä, että Ukkola totesi parhaaksi palata Lampioisen kanssa tyhjin käsin mieltään osoittavien Heikinaron ja Hellströmin luo.

”No ei perkele saatu ku panssarirunkut tunki eteen. On se kumma kun vähän nahkaa natisuttaa niin naisilta menee kuulo ja näkö millekkään muulle,” Lampioinen valitti, rojahtaen Heikinaron viereen, ”Tavallinen sarkajermu jää nuolemaan näppejään.”

Ukkola ajatteli, että on parempi jättää sanomatta että hänellekin oli käynyt niin, kun oli nähnyt panssariunivormut. Tyttöjä ei voinut siitä syyttää ollenkaan. Kariluoto oli joskus sanonut, että ne olivat kieltämättä Suomen armeijan sotilaallisimmat ja upeimmat, eikä sitä käynyt kieltäminen. Ei olisi Kariluoto varmaan katsonut hyvällä hänen ja Lampioisen paidoitta heilumista. Ukkola päätti pukea ainakin aluspaidan takaisin päälleen.

Hellström murahti ja oli nousemassa penkistä, nyrkit puristettuna kiinni.  Heikinaro pudisti päätään.  Kuin yhteisestä sopimuksesta Ukkola ja Heikinaro tarttuivat kumpikin häntä hartioista ja painoivat miehen takaisin istumaan. ”Annaha olla, ” Ukkola komensi asettuen Hellströmin viereen kuin esteeksi. Miehen vasen poskipää oli vieläkin turvoksissa edellisestä kinasta.

Hellström totesi, että jos ei kohta saisi korviketta niin ei saisi kyllä kukaan muukaan. Ettei hän alkanut katsella mitään helvetin nahkapellejä kun oltiin juuri itse päästy helvetistä hetkeksi pois. Heikinaro myötäili, taputti miestä olkapäälle. Samaa mieltähän hän oli.

Ukkola tarjosi Hellströmille tupakkaa ja Hellström otti sen vastaan nykivin liikkein. Ukkola hymyili vinosti ja lupasi lähteä panssarimiesten puheille hänen kanssaan kunhan Rekomaa ja Rauhala saapuisivat pyykkireissultaan. Sopisi kai pieni paini tähän väliin, mutta tarvittaisiin isompi kööri jotta touhusta tulisi tasaväkisempää.

Heikinaro ei koostaan ja lempinimistään huolimatta halunnut ryhtyä moiseen leikkiin ellei ollut aivan pakko ja Lampioisen leuhkiminen oli vain lätinää joka piti ohuen miehen lämpimänä. Hän katseli panssarimiehiä edelleen viekkaana ja tönäisi Heikinaroa hetken mietittyään.

”Tuolla on yks teerennahkakin mustassa puserossa. ”

Nyt oli Ukkolankin pakko kääntää katseensa takaisin panssarimiehiin. Siellä hän oli, punertava tukka puski itsepäisesti tarkasti vinoon asetetun upseerilakin alta. Nahkapusero kiilsi auringossa. Mitenhän kuuma sisällä mahtoi olla?

Samassa hän puuskahti omille ajatuksilleen.  Hän oli näköjään kuin pahainen pikkutyttö, joka oli laota jokaisen komean upseerin jalkoihin.  

Mutta miksi sekin oli katsonut häntä?

Heikinaro kurtisti  kulmiaan lasien takana ja hän irrotti Hellströmistä. Hän kurkotti kaulaansa ja työnsi silmälasit ylös nenälle, haravoiden katseellaan mustapaitaisten miesten joukkoa lottien järjestämän korvikepöydän edessä.  

”Ei kai se voi olla Kauno? Missä?”

Ukkola muisti, että Heikinaro oli joskus kertonut veljistään, joista yksi oli juurikin Laguksen miehiä. ”En usko, ei se muuton näyttänyt sinulta yhtään-”

Lampioinen kumartui Heikinaroa kohti ja osoitti kohti kahta panssariupseeria, joista punatukkainen tuijotti epäuskoisena takaisin.

”Perkele!” Heikinaro puuskahti, ponnahti pystyyn ja alkoi huitoa kädellään kuin eriskummallinen lipputanko. ”Kauno! Kauno!”

Panssarivänrikki sanoi jotain toverilleen ja otti pari epäröivää askelta kohti ihmeellistä joukkoa. Ukkola nielaisi ja pisti kätensä puuskaan. Heikinaro ryntäsi nauraen miehen luo. Vänrikkikin puhkesi leveään hymyyn ja syleili Heikinaroa. Sitten hän huomasi Lampioisen, joka näytti nyt hyvin pieneltä. Hänen hymynsä muuttui viekkaaseen virnistykseen kun hän asteli Lampioisen eteen.

”Jaa, irvileukakin näköjään täällä. Onko tää sun joku kaveri?”

”Juu… se on… Lampioinen. Eihän se mitään pahaa tarkota, suu käy vaan nopeemmin ku järki. Pojat, tässä on isoveikka. Siinä on Hellström ja Ukkola.”

”Herra vänrikki.” Lampioinen vikisi.

”Älä nyt herroittele kun ei äskenkään irronnut.” Mies tuijotti Lampioista pistävästi. Hellströmin hartiat hytkyivät pidätetystä naurusta. Lampioisen piina oli hänelle sitä suurinta huvia.

Ukkolankin oli pakko hymyillä. Panssarivänrikki Kauno Heikinaro ei juurikaan jakanut piirteitä Toivo Heikinaron kanssa. Heitä yhdisti lähinnä leiskuva tukka ja pisamien täplittämät kasvot. Muuten mies oli paljon vahvapiirteisempi ja tuimakatseisempi kuin veljensä.

”No älkää nyt. Kavereitahan tässä kaikki ollaan.” Mies alkoi nauraa räkättää ja puristi Lampioisen, sitten Hellströmin ja viimeiseksi Ukkolan kättä. Ukkolan kädenpuristus jäi löysäksi ja vänrikin pistävät silmät pureutuivat hänen omiinsa. Ukkola toivoi, että olisi jo pukenut aluspaidan päälleen.

Pupillit väreilivät ja yhtäkkiä Ukkola alkoi epäillä oliko mies täysin selvin päin. Jos heillä oli ollut vaikeaa, niin ei voinut kuvitella ahtaassa hyökkäysvaunussa istumisen olevan yhtään sen helpompaa.

Heikinaro istuutui takaisin Lampioisen viereen.

”Ootte niin tutun näkönen, Ettette vaan oisi saanut kultaa Kannuksen kesäjuhlilla -38 miesten viitosella?” Vänrikki kysyi ja irrotti viimein otteensa. Ukkola keikautti päätään. Odottamaton kysymys.

”…kyllä vaan sain. Mistäs vänrikki sen tietää?”

Paksut huulet paljastivat jälleen suorat hampaat ja mies istui Ukkolan viereen nahkapusero nitisten. Hän heitti toisen kätensä Ukkolan hartioille ja puristi olkapäästä. ”Eihän sitä saata unohtaa ku tuommoinen prinssi uljas juosta jolkottahaa ohitse viime metreillä kuin vettä vaan. Kirveli niin maan perkeleesti se hopea.”

Ukkola naurahti. Käsi hartioilla tuntui hyvältä. Nahka oli auringon kuumentama ja poltti lempeästi niskaa.

”Ei kai oo tottakaan! Ei Heikina- Topi ikinä ole maininno että te ootte siellä olleet kisaamassa.”

”No Topi nyt o viihtynyt aina paremmin papereiden äärellä.” Vänrikki naurahti rennosti, vilkaisten Heikinaroa.

”Näin o,” Heikinaro myönteli, ”En oo tainnut erityisemmin olla Kaunon kisamenestyksestä kiinnostunu.”

Kauno Heikinaro oli kova suustaan ja Ukkola huomasi nauravansa tämän jokaiselle kaskulle. Pian pari hänen panssarimiestäänkin, Kuisma ja Tuomarmäki, liittyi seuraan ja vänrikki käski näiden hakea koko seurueelle korviketta hänen kustannuksellaan. Hellströminkin ilme kirkastui ja puhe alkoi sujua, kun hän sai höyryävän korvikekupin eteensä. Tuoksusta päätellen korvikkeeseen oli eksynyt kahvia astetta enemmän. Ukkola ei edes huomannut, että Kariluoto oli viimein saapunut paikalle. Tämä oli huoliteltu. Parta ajettuna ja hyväntuoksuisena hän katkaisi porukan jutun, laski kätensä pöydän päässä istuvan Hellströmin hartialle.

”Jaahas, päivää pojat. Olette näemmä jo hoitaneet tärkeimmän.” Kariluoto totesi hymyillen, katse käväisten korvikekupeissa ja pullanmurusissa pöydällä. Hänellä oli hyvä olo. Miehet naurahtelivat, tervehtivät luutnanttiaan.

”Mutta mitäs miehiä te olette?” Kariluoto jäi tuijottamaan Ukkolan paljaiden hartioiden ympärillä olevaa käsivartta ja lämmin tunne hänen sisällään katosi, muuttui kirist��väksi renkaaksi.

”Törmättiin velimieheen. Ja sen pari poikaa.”

Ukkola ei uskaltanut katsoa Kariluotoa silmiin. Hän oli taas niin hienona ja tarkkasanaisena. Vänrikki tervehti Kariluotoa, ei huomannut tämän otsan mietteliästä poimua.

”Olette Topin joukkueenjohtaja.”

Kariluoto nyökkäsi nopeasti, katsoen jo vaativasti Ukkolaa.

”Ukkola, minulla olisi asiaa. Eikö poikienkin pitäisi jo alkaa katsella paikkoja? Esitys alkaa ihan pian.”

”Älä nyt, istukaa alas. Meillä oli tämän Ukkolan kanssa juttu kesken.” Vänrikki hymyili, käsi kiertyen tiukemmin Ukkolan ympärille. Ukkola toivoi jälleen, että olisi pukenut edes sen helvetin aluspaidan päälleen. Kariluoto hymyili tiukasti.

”Ihanko totta?”

Ukkola uskalsi nyt nostaa katseensa kohti Kariluodon silmiä ja hämmästyi ankarasta tuijotuksesta.

”Eikö se voi hetkisen oottaa?” Hän kysyi vilpittömästi. Vänrikin kanssa oli niin mukava puhua. Eikä vähiten siksi, että mies oli vähä vähältä hivuttautunut aivan likelle, kylki kylkeä vasten.

Kariluodon suupieli nyki.

”En usko.”

Ukkola huokaisi. Hän oli nousemassa penkiltä, kun jokin puristui hänen ranteensa ympärille, veti lujasti.

”Jäisit nyt. Kun tarjosin korvikkeetkin. Ettei ihan hukkaan rahat mene.” Maanitteli vänrikki. Hänen vaalea kämmenensä piti rystyset valkoisina kiinni Ukkolan ranteesta. Ukkola naurahti, koitti kiskaista. Vänrikki ei päästänyt irti. Katseessa oli epätoivoa.

”Kauno.” Heikinaron silmät olivat lautasen kokoiset pöydän toisella puolella. Hiljaisuus laskeutui lautapöytään. Ukkola oli hetken aivan kuin halvaantunut.

”…päästäkäähän irti Ukkolasta.” Kariluoto sanoi kylmän rauhallisesti.

Vänrikki tajusi, että koko pöytä katsoi ja päästi irti, irrottamatta kuitenkaan katsettaan Ukkolasta. Mies kurtisti kulmiaan, ei käsittänyt mitä tapahtui. Hän kömpi pois penkin takaa ja poimi maasta kesäpuseronsa, puki sen päälleen. Vänrikkikin nousi pöydästä. Silmänsä kulkivat pitkin Kariluotoa kun hän otti pari askelta tätä kohti. Hän joutui kuitenkin myös jaloilleen nousseen Hellströmin pysäyttämäksi. Tämä nimittäin seisoi nyt Kariluodon ja vänrikin välissä, naksautteli niskojaan.

”Mikä tuossa ilonpilaajassa on niin ihmeellistä että sinä lähdet sen mukaan?”  Vänrikki kysyi Ukkolalta. Kariluoto olisi naurahtanut, jos ei olisi ollut niin pöyristynyt.

Heikinaro suorastaan kohahti. ”Käyttäydy nyt!” Hän keräsi kinttunsa penkin ja pöydän välistä ja nousi ylös, kiersi pöydän toiselle puolelle.

Ukkola ei osannut sanoa miehelle mitään. Sen esiintyminen oli muuttunut järjettömäksi sekunneissa. Sen sijaan hänkin hakeutui Kariluodon viereen. Kuisma ja Tuomarmäki liittyivät vänrikkinsä seuraan, Lampioinen yritti olla mahdollisimman pieni pöydän ääressä. Jännityksen saattoi aistia ilmassa. Heikinaro ravisti veljeään hartiasta, koitti rikkoa jännityksen vänkyrällä hymyllä. ”Mikä ihme suhun meni?”

Ei mikä, vaan kuka, Topi ajatteli. Näin oli käynyt joskus ennenkin. Kaunolla oli niitä heikkouksia.

Vänrikki työnsi Heikinaron pois. ”Älä vikise! Pelkkiä pellejä koko porukka.”

Nähtävästi leikki oli nyt saanut riittää ja vänrikki Heikinaro oli valmis jättämään kiväärimiehet rauhaan. ”Terve menoa, luutnantti. toivottavasti ei törmätä.”

”Samat sanat.” Kariluoto totesi hitaasti, odotti että kolmen mustapuseron kopla oli kävellyt heidän ohitseen ja hetken matkaa poispäin, seurasi heitä tarkasti silmillään. Sitten hän avasi suunsa.

”Panssarvänrikki muistaa vielä, että nahkapusero ei ole asiallinen lomapuku. Ja ohjeistaa miehiäänkin.”

Hellström pärskähti. Heikinaro ei voinut uskoa omia korviaan.

Vänrikki pysähtyi kuin seinään.

”Mitä?”

Kääntyi, suorastaan syöksyi Kariluotoa kohti, ruumis palaen vihasta.

”Mitä mitä mitä se kiljukaula mutisee?”

Vänrikki ja Kariluoto seisoivat vastakkain kaulat pitkinä kuin kaksi kukkoa.

Kariluoto pihisi.

”Kyllä minä painiakin osaan.”

”Älä rupee uhoomaan, rasvatakki.” Hellström työnsi hitaasti vänrikkiä pois.

”Pääs kiinni, mutakuono.” Kuisma sylkäisi, Ukkola ja Heikinaro saivat vipinää raajoihin ja tunkivat miesten väliin.

”No niin. Herrat ottaa nyt ihan rauhassa.” ”Pidä toi seiväsperse luutnantti kurissa.”

Ukkolan oli vaikea pitää kasvojaan peruslukemilla. Koko tilanne oli absurdi. Kariluoto suorastaan haastoi riitaa ja Heikinaron kasvot hehkuivat häpeästä punaisina. Hellström oli nyt aina nyrkit pystyssä, mutta että tämä panssarivänrikkikin.

Vänrikin silmät paloivat, mutta Heikinaro tarttui tätä päättäväisesti hartioista ja veti poispäin.

”Kauno, ala painua.”

”Jos kukonpoika pitää nokkansa kiinni.”

”Eiköhän tuo pidä,” Ukkola sanoi merkitsevästi. Vänrikki käänsi selkänsä ja Heikinaro saattoi hänet ja tämän kaksi miestä pois sadattelujen saattelemana.

”Saatana! Ei olla nähty melkein vuoteen ja heti sä alat riehumahan!”

Ukkola pudisti päätään ja katsahti Kariluotoon, joka pöyhisteli edelleen rintaansa. Hellström murahti ja meni jatkamaan korviketta välittämättä siitä, että se oli jo kylmää. Lampioinen oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja evakuoinut panssarimiehiltä jääneet särpimet, unohtanut jo koko selkkauksen.

”No. Sulla oli jotakin asiaa mulle.”

Kariluoto nykäisi niskaansa kohti jonkin matkan päässä olevia teatterilavaa esittävien kahden valtavan lautapöydän suuntaan. Miehet lähtivät astelemaan pingottunein askelin sitä kohti. Kariluoto puhkui.

”Uskomatonta millaisia tyyppejä upseereissakin on. Ei uskoisi, että on Heikinarolle sukua, siinä kyllä on omena pudon-”

”Uskomatonta tässä on vain tuo sinun hommasi. En oo koskaan nähnyt moista uhoomista sinun suunnaltas. En mä väitä, ettenkö itsekin joskus, mutta-”

”No perhana! Kun hän sillä tavalla tarttui-” Kariluoto heilautti kiivaasti kättään. Ukkola tuhahti.

”Pikkuisen ranteesta puristi, raukka. Muista, että minulle –meille on käynyt pahempaakin. ”

Kariluotoa alkoi hävettää. Hän ymmärsi oman järjettömyytensä.

”Olet oikeassa… en tiedä… mikä minuun meni. Tulisi varmaan mennä ja pyytää anteeksi-”

Ukkola kosketti Kariluotoa käsivarteen pysäyttäen tämän. Hän hymyili.  ”Älä nyt kun Hellströmkin juuri pääsi takaisin kupin ääreen. On meinaan kurjaa porukkaa tankkimiehet kun sille päälle sattuu.”

Kariluoto naurahti helpottuneesti. Hän katsoi Ukkolan paitaa, otti varovaisesti kiinni kauluksista ja napitti pari aukiolevaa nappia, hipaisi olkapäätä. Ukkola tutki Kariluodon näpellystä lempeästi.

”Olisitko oikeasti ottanut erän, arvon painimestari?”

”Olin valmis vaikka mihin.”

He jatkoivat kävelyä.

[prologi-ry]

Prologin sisäpyöräilyvuorot 2019-2020

Prologin sisäpyöräilyvuorot talvikaudella 2019-20 ovat keskiviikkoisin kello 20:10-21:20 Meilahden liikuntakeskuksessa. Tunnit ovat Prologin jäsenille ja Prologin jäseneksi voi liittyä kuka tahansa. Liity jäseneksi.

Tunteja on yhteensä 14. Kertamaksu on 6 euroa ja kausimaksu 50 euroa. Osallistumiset kirjataan tunnin alussa. Kausimaksut maksetaan  etukäteen ja kertamaksut kauden päätteeksi.  Maksa kausimaksu.

Ohjelmat on suunniteltu tukemaan pyöräilyn harrastajan talviharjoittelua. Meilahdessa on käytössä Keiser M-sarjan pyörät ja harjoituksen tiedot saa talteen Android/iOS sovelluksella.

Tunnit ja tuntikuvaukset:

Vuoristotunti sisältää noin 15 ja 35 minuutin vuoret, joissa pidetään yllä tasaista pyöritystä (kadenssi 70-100) kovalla vastauksella.

Kriterium sisältää kaksi noin 15 minuutin vauhdikasta kierrosta, joissa on nopeita, lyhyitä, kiihdytyksiä ja raskas mäki. Lopuksi on venyttely ja kehonhuolto.

Voimavedoissa ajetaan intervallien tapaan lyhytkestoisia (5 ja 30 sekunnin) osuuksia maksimivastauksella. Vetoja on 3+3 kappaletta ja loppu aika on palauttelua tai valmistumista seuraaviin

FTP-testissä on aluksi huolellinen alkulämmittely. Sen jälkeen ajetaan ja mitataan 20 minuutin maksimiteho. Sekä FTP-testissä että voimavedoissa kannattaa hyödyntää tehotaulukoita tulosten analysointiin.

Pyöritystekniikkatunnilla tarkistellaan ensin ajoasentoa ja pyörityksen periaatteita. Sen jälkeen ajetaan lyhyitä, 20-30 sekunnin intervalleja kiihtyvällä kadenssilla aina noin 180:een asti.

Jouluspesiaali on sekoitus kaikenlaisia ohjelmia. Se on erittäin raskas ja vaativa ohjelma, joka ajetaan joululaulujen tahdissa. Tunti on ilmainen ja paikat täytetään saapumisjärjestyksessä. Plussaa tonttulakista.

27.11. Vuoristo

4.12. FTP-testi (5 min) + pyöritystekniikka

11.12. Kriterium

18.12. Jouluspesiaali (ilmainen, avoimet ovet, myös muille kuin Prologin jäsenille)

8.1. FTP-testi

15.1. Pyöritystekniikka

22.1. Vuoristo

29.1. Kriterium

5.2. Voimavedot

12.2. Vuoristo

19.2. Kriterium

26.2. Voimavedot

4.3. Vuoristo

11.3. FTP-testi