#mikamikapodcast

[mikamikapodcast]

Tony Halme Finnish Viking

Tony Christian Halme (January 6, 1963 – January 8, 2010) was a Finnish multi-talented and controversial figure: a professional boxer, show wrestler, actor, writer, musician and member of parliament. He was admired and hated, but few remained indifferent to him.

Halme came to the attention of the Finnish public in 1993 through the TV show Gladiaattorit under the name "Viikinki". Before this, he had already made a career as a show wrestler in the United States and Japan, his best known character being the WWF's "Ludvig Borga" – a Finnish anti-hero who despised the American way of life.

Childhood in the Shadows Halme's life did not start easily. His father left the family when Tony was six months old. His mother became an alcoholic and the home environment was chaotic. His brother became the main support for young Tony. Halme experienced serious bullying at school and was forced to leave his childhood home at the age of 16.

To counterbalance these difficult experiences, he found exercise and especially bodybuilding. As a young adult, he dreamed of Hollywood – and decided to make his dream come true. In the 1980s, he moved to the United States and worked as a bodyguard and stuntman, among other things, before the rise of show wrestling and boxing.

In the ring, on the ring and in front of the camera In the world of show wrestling, Halme achieved fame under the name Ludvig Borga. Although his career in WWE was short-lived, he achieved significant titles in Europe and Japan. He wrestled against the Steiner brothers, among others, and used the Maamme song as his entrance music. He also appeared in films such as Die Hard – Angel of Revenge.

As a professional boxer, Halme won the Finnish heavyweight championship and even appeared at Caesars Palace in Las Vegas – the only Finn ever. It was later revealed that some of his early career matches were fixed, which overshadowed his achievements.

Halme also fought in mixed martial arts: in the UFC, he suffered a defeat to Randy Couture in 1997, but was still the first Finn in the UFC cage.

A surprise name in politics In the 2003 parliamentary elections, Halme received over 16,000 votes on the Finns Party list in the Helsinki constituency – more than many of the leading names in the ruling parties. His maiden speech on veterans’ funeral expenses even received praise from Paavo Lipponen, but his rhetoric was often pointed and controversial.

Halme’s career in parliament ended prematurely when his health collapsed. In 2003, he accidentally shot himself while under the influence of alcohol and amphetamines, which resulted in permanent brain damage. After this, his political career waned. He finally received a disability pension in 2007.

Descent into darkness The cycle of illness, addiction and loneliness accelerated. Halme suffered from cirrhosis of the liver and was admitted to psychiatric care. In 2009, he was arrested for drug use and possession. At the end of his life, he was physically weak, mentally exhausted and withdrawn from the public eye.

Halme was found dead in his home in Helsinki on January 10, 2010 – just two days after his 47th birthday. The cause of death was determined to be a self-inflicted gunshot wound. However, the death was not officially confirmed as a suicide, as the police invoked the secrecy law

Memory and legacy Tony Halme published several books and recorded music during his life. His posthumously published book Testamentti revealed the disappointments of a political career and his longing to make an impact on society. A documentary film, Viikinki, was released about Halme's life in 2022.

Friends and colleagues remember Halme as a contradictory figure. Timo Soini, the chairman of the Finns Party, said that he was "a true Finnish man - with good and bad sides".

Tony Halme left behind a story that cannot be reduced to the pages of sports or politics. He was the hero and antihero of his own life, a child dressed as a Viking who never fully escaped his past.

Tony "Viikinki" Halme – Kohun, kivun ja karisman mies

Tony Christian Halme (6. tammikuuta 1963 – 8. tammikuuta 2010) oli suomalainen monilahjakkuus ja ristiriitainen hahmo: ammattilaisnyrkkeilijä, showpainija, näyttelijä, kirjailija, muusikko ja kansanedustaja. Häntä ihailtiin ja vihattiin, mutta harva jäi häntä kohtaan välinpitämättömäksi.

Halme nousi suomalaisen yleisön tietoisuuteen vuonna 1993 TV-ohjelma Gladiaattorit kautta nimellä "Viikinki". Tätä ennen hän oli jo tehnyt uraa Yhdysvalloissa ja Japanissa showpainijana, tunnetuimpana hahmonaan WWF:n "Ludvig Borga" – suomalainen antisankari, joka halveksi amerikkalaista elämäntapaa.

Lapsuus varjojen keskellä

Halmeen elämä ei alkanut helposti. Hänen isänsä jätti perheen, kun Tony oli puolivuotias. Äiti alkoholisoitui ja kotiolot olivat kaoottiset. Veljestään tuli nuoren Tonyn tärkein tuki. Halme koki vakavaa koulukiusaamista ja joutui jo 16-vuotiaana jättämään lapsuudenkotinsa.

Kovien kokemusten vastapainoksi hän löysi liikunnan ja erityisesti kehonrakennuksen. Nuorena aikuisena hän haaveili Hollywoodista – ja päätti toteuttaa unelmansa. 1980-luvulla hän muutti Yhdysvaltoihin ja toimi muun muassa henkivartijana ja stunt-miehenä ennen showpainin ja nyrkkeilyn nousukiitoa.

Kehissä, kehässä ja kameran edessä

Showpainimaailmassa Halme saavutti mainetta nimellä Ludvig Borga. Vaikka ura WWE:ssä jäi lyhyeksi, hän saavutti merkittäviä titteleitä Euroopassa ja Japanissa. Hän paini muun muassa Steinerin veljeksiä vastaan ja käytti sisääntulomusiikkinaan Maamme-laulua. Hän myös esiintyi elokuvissa kuten Die Hard – Koston enkeli.

Ammattilaisnyrkkeilijänä Halme voitti Suomen raskaan sarjan mestaruuden ja esiintyi jopa Las Vegasin Caesars Palacessa – ainoana suomalaisena koskaan. Myöhemmin paljastui, että osa hänen alku-uransa otteluista oli ennaltasovitettuja, mikä varjosti saavutuksia.

Halme otteli myös vapaaottelussa: UFC:ssä hän kärsi tappion Randy Couturelle vuonna 1997, mutta oli silti ensimmäinen suomalainen UFC-häkissä.

Politiikan yllätysnimi

Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Halme sai perussuomalaisten listalta Helsingin vaalipiirissä yli 16 000 ääntä – enemmän kuin monet valtapuolueiden kärkinimet. Hänen neitsytpuheensa veteraanien hautauskuluista sai jopa Paavo Lipposelta kehuja, mutta hänen retoriikkansa oli usein kärjekästä ja kohuja herättävää.

Halmeen ura eduskunnassa päättyi ennenaikaisesti hänen terveytensä romahdettua. Vuonna 2003 hän ampui itseään vahingossa ollessaan alkoholin ja amfetamiinin vaikutuksen alaisena, mikä johti pysyvään aivovaurioon. Tämän jälkeen hänen poliittinen uransa hiipui. Hän sai lopulta työkyvyttömyyseläkkeen vuonna 2007.

Laskeutuminen pimeyteen

Sairauksien, riippuvuuksien ja yksinäisyyden kierre kiihtyi. Halme kärsi maksakirroosista ja joutui psykiatriseen hoitoon. Vuonna 2009 hän jäi kiinni huumeiden käytöstä ja hallussapidosta. Hän oli elämänsä lopussa fyysisesti heikko, henkisesti väsynyt ja vetäytynyt julkisuudesta.

Halme löydettiin kuolleena kodistaan Helsingissä 10. tammikuuta 2010 – vain kaksi päivää 47-vuotispäivänsä jälkeen. Kuolinsyyksi todettiin itse aiheutettu ampumavamma. Kuolemaa ei kuitenkaan virallisesti vahvistettu itsemurhaksi, sillä poliisi vetosi salassapitolakiin.

Muisto ja perintö

Tony Halme julkaisi elämänsä aikana useita kirjoja ja levytti musiikkia. Hänen postuumisti ilmestynyt kirjansa Testamentti paljasti poliittisen uran pettymykset ja kaipuun vaikuttaa yhteiskuntaan. Halmeen elämästä julkaistiin vuonna 2022 dokumenttielokuva Viikinki.

Ystävät ja kollegat muistavat Halmeen ristiriitaisena hahmona. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini sanoi hänen olleen "aito suomalainen mies – hyvine ja huonoine puolineen".

Tony Halme jätti jälkeensä tarinan, jota ei voi typistää vain urheilu- tai politiikkasivuille. Hän oli oman elämänsä sankari ja antisankari, viikingiksi pukeutunut lapsi, joka ei koskaan täysin päässyt pakoon menneisyyttään.

[mikamikapodcast]

Derringer

Derringer – A Small Gun with a Big History

The Derringer is like a secret weapon from history: small, discreet, yet full of stories. It’s not a revolver, semi-automatic, or machine pistol—it’s in a category of its own. While it might resemble pocket pistols or mini-revolvers, especially later models built in the so-called pepperbox style, the Derringer has carved out its own iconic place in the world of firearms.

Modern Derringers are often multi-barreled and as compact as possible—just enough to handle a given caliber. That’s why they became especially popular among women: easy to hide in a purse, stocking, or even up a sleeve.

A fun fact: the name “Derringer” is actually a misspelling. The original firearm was the Philadelphia Deringer, but when the press reported on President Abraham Lincoln’s assassination—committed with a concealed Deringer—the error stuck. The misspelled version became widely used to describe all pocket pistols, and competitors even marketed their own versions under terms like “palm pistol.��

The Original: Henry Deringer’s Invention

In 1825, gunsmith Henry Deringer introduced a compact, percussion cap, muzzle-loading pistol that would carry his name. About 15,000 Philadelphia Deringers were made. They were typically single-shot, .41 caliber pistols with rifled barrels and walnut stocks. Barrel lengths ranged from 1.5 to 6 inches (3.8 to 15.2 cm), and the metal parts were often crafted from a copper-nickel alloy known as “German silver.”

Loading the Gun Was an Art Form

Loading a Deringer was a delicate process. First, a couple of caps were fired to dry out moisture in the barrel. Then, with the hammer set to half-cock, the shooter poured in black powder, rammed a patched lead ball tightly onto it (leaving no air gap), and placed a fresh percussion cap on the nipple. Any mistake could cause a misfire—or worse, a dangerous explosion.

You had one shot—so you had to make it count. If you missed, your best hope was a second Derringer. That’s why they were usually sold in matching pairs. Prices ranged from $15 to $25 per pair, with fancy engraved or silver-inlaid versions costing more.

From Officers to Outlaws

Deringers were first popular with military officers, but soon became civilian favorites for self-defense—especially in the rough-and-tumble world of the American Wild West. There, these tiny weapons earned nicknames like vest pocket pistol, sleeve gun, and boot pistol.

But the Derringer also gained a darker reputation. Its small size and easy concealment made it a weapon of choice for assassins. The most infamous example? John Wilkes Booth used a Deringer to assassinate President Lincoln in 1865. Booth’s pistol was unusual—it had left-handed rifling, while most twisted to the right.

Moore, Colt, and the Cartridge Revolution

In 1861, Daniel Moore patented a single-shot .38 Rimfire cartridge pistol with a side-pivoting barrel for easier loading. He produced these until 1865, then sold the design to National Arms Company, which continued production in .41 Rimfire until Colt acquired them in 1870. Colt not only kept producing the model but also introduced three of its own single-shot Derringer designs, all chambered in .41 Rimfire. The last, the “Third Model Colt Derringer,” remained in production until 1912—and was revived in the 1950s thanks to Western movies, rebranded as the Fourth Model Colt Derringer.

The Derringer isn’t just a gun—it’s a symbol of a time when one shot could change everything. Carried in boots, sleeves, and waistcoats, it left a mark on history far larger than its size would suggest.

Derringer – pieni ase, suuri historia

Derringer on kuin historian salainen ase: pieni, huomaamaton, mutta täynnä tarinoita. Se ei ole revolveri, puoliautomaatti eikä konepistooli – se on oma lukunsa. Vaikka ulkonäöltään se saattaa muistuttaa taskuaseita tai minirevolvereita, erityisesti ns. pepperbox-mallisia versioita, derringerillä on oma, ikoninen paikkansa asehistoriassa.

Nykyajan derringerit ovat usein monipiippuisia ja kompakteja – pienin mahdollinen tapa pakata tuliase tiettyyn kaliiperiin. Juuri tämän takia ase oli (ja on yhä) suosittu erityisesti naisilla: sen pystyi helposti piilottamaan laukkuun, sukkaan tai vaikka käsivarsien alle hihan sisään.

Hauska yksityiskohta: sana “derringer” on itse asiassa virheellinen kirjoitusasu. Alkuperäinen ase oli Philadelphia Deringer, ja nimi sai laajemman, väärinkirjoitetun muotonsa, kun siitä kirjoitettiin uutisissa presidentti Abraham Lincolnin salamurhan jälkeen – tapahtuma, jossa käytettiin juuri tätä pientä, piilotettua asetta. Väärä muoto jäi elämään ja siitä tuli yleisnimitys taskupistooleille.

Aseen alkuperä – Henry Deringerin käsialaa

Vuonna 1825 aseseppä Henry Deringer esitteli nallilukolla varustetun, etuladattavan pikkupistoolin, joka tunnetaan nykyään hänen nimellään. Philadelphia Deringereitä valmistettiin noin 15 000 kappaletta, ja ne olivat pääosin yksipiippuisia, .41 kaliiperin rihlattuja aseita pähkinäpuutukilla. Piiput vaihtelivat lyhyistä, vain 3,8 cm mittaisista jopa 15 senttiin. Metalliosissa käytettiin usein kupari-nikkeli -seosta, "saksalaishopeaa".

Lataus vaati taitoa ja tarkkuutta

Aseen lataaminen oli seremonia sinänsä: ensin ammuttiin nalli tai kaksi "kuivaksi" poistaen kosteus piipusta, sitten kaadettiin mustaruuti, ladattiin lyijykuula tiiviisti ruudin päälle, asetettiin uusi nalli paikalleen ja asetettiin vasara puolikukolle. Pienikin virhe, kuten ilmarako kuulan ja ruudin välissä, saattoi tehdä aseesta vaarallisen myös ampujalle.

Ampujan piti olla nopea ja varma – sillä yhdellä laukauksella piti osua. Jos ei, vaihtoehtona oli kakkosase – monet kantoivatkin derringereitä pareittain. Näin myös varmistettiin, ettei epäluotettavan teknologian varaan jäänyt vain yhden laukauksen verran toivoa.

Villissä lännessä ja suurkaupunkien kaduilla

Aluksi Deringer oli suosittu erityisesti upseerien keskuudessa, mutta pian siitä tuli siviilien suosikki itsepuolustukseen – etenkin kun ase oli helppo piilottaa. Villissä lännessä näitä kutsuttiin nimillä kuten vest pocket pistol, sleeve gun ja boot pistol – ase, joka kulki mukana vaikka kengässä.

Aseen maine ei kuitenkaan ollut pelkästään puolustava. Sen pienuus ja helppo piilotettavuus teki siitä myös salamurhaajien suosikin. Historian kuuluisin tapaus: John Wilkes Booth käytti Deringeriä presidentti Lincolnin murhassa vuonna 1865. Boothin ase oli erikoinen – sen rihlaus kiersi vasemmalle, mikä oli hyvin harvinaista.

Moore, Colt ja metallipatruunoiden aika

Vuonna 1861 Daniel Moore keksi uudenlaisen yksipiippuisen .38 Rimfire -pistoolin, jonka piippu kääntyi sivulle lataamista varten. Tämä innovaatio sai jatkoa, kun National Arms Company ja myöhemmin Colt alkoivat valmistaa omia versioitaan. Colt kehitti kolme omaa Deringer-malliaan .41 Rimfire -kaliiperilla, ja viimeistä niistä, "Third Model Colt Deringer", valmistettiin vuoteen 1912 asti. 1950-luvulla se palasi takaisin – lännenelokuvien innoittamana – uudella nimellä: Fourth Model Colt Deringer.

Derringer ei ole vain ase – se on tarina aikakaudesta, jolloin henki oli kirjaimellisesti kiinni yhdestä laukauksesta. Se kulki saappaissa, hihoissa ja liivitaskuissa, mutta jätti jälkensä historiaan pysyvästi.

[mikamikapodcast]

Che Guevara

Ernesto "Che" Guevara was born on June 14, 1928, in Rosario, Argentina, to a middle-class family. He was not an ordinary young man; he was a doctor, but at heart, he was a revolutionary, dreaming of a world where justice was not just a word, but a living reality. Guevara was not content with what life had offered him—he wanted more. And so, he rose.

As a young man, he was curious and keen-eyed. While studying medicine at the University of Buenos Aires, he couldn’t help but notice the injustice in the society around him. This sparked a desire to better understand the lives of the poor across South America. Guevara didn’t settle for reading about it in books; he decided to travel the continent. His motorcycle took him to places where poverty wasn’t just a temporary state—it was a permanent fate. On this journey, which lasted for years, he didn’t just witness the suffering of the continent—he experienced it firsthand.

This awakening wasn’t just a personal experience—it was a life-changing moment that ignited a passion for justice and freedom in his heart. He realized that something had to be done. It wasn’t enough to just help; he needed to fight the systemic oppression.

In 1955, in Mexico, Guevara met a man who shared his principles and vision—Fidel Castro. Together, they planned a revolution that would shake Cuba and eventually all of Latin America. Guevara was not just a warrior—he was a thinker, a strategist, and above all, a visionary who believed armed struggle was the only path to freedom.

In the Cuban Revolution, Guevara quickly rose to a key role. He wasn’t just a fighter; he was a leader, planning and leading decisive battles against Batista’s regime. When the revolution finally succeeded in 1959, Guevara was given important administrative duties. He became president of the National Bank and Minister of Industry. In Cuba, he continued the fight, but no longer with arms—he sought to transform the economy, society, and the mindset of the people to socialism.

But Guevara’s vision didn’t stop at Cuba. He dreamed of a global socialism, where all nations could live in equality and freedom. He believed that revolutionary sparks could ignite across Latin America—and perhaps even globally. Guevara was not just a hero of the Cuban Revolution—he was a champion of world revolution.

However, as much as he was willing to pay the price, things didn’t go according to plan. In 1966, Guevara left for Bolivia to stir up a new insurgency. He believed that revolutionary ideas could spread there as well. But when he arrived in Bolivia, forces that not only opposed his ideology but sought to destroy it came after him. On October 9, 1967, Guevara was captured and executed by Bolivian soldiers. His death, however, was far from an end—it was the beginning.

Che Guevara was not just a man; he was a symbol. His image became iconic worldwide—the man with the red star, refusing to live passively. His death became a martyr’s death, and his name continues to live on as a symbol of resistance, freedom, and radical political movements. Guevara didn’t leave just a physical legacy—he left an idea that continues to inspire millions to fight for a better world.

Che Guevara was a hero who never gave up. He was a fighter who believed that only by fully committing to the struggle could real change be achieved. And even though he did not live to see his dream fulfilled, his legacy lives on.

Ernesto "Che" Guevara syntyi 14. kesäkuuta 1928 Argentiinan Rosariossa, keskiluokkaiseen perheeseen. Hän ei ollut tavallinen nuori mies; hän oli lääkäri, mutta sydämessään hän oli kapinallinen, unelmoiden maailmasta, jossa oikeudenmukaisuus ei olisi vain sana, vaan elävä todellisuus. Guevara ei tyytynyt siihen, mitä hänelle oli tarjottu – hän halusi enemmän. Ja niin hän nousi.

Nuorena hän oli tiedonjanoinen ja tarkkasilmäinen. Opiskellessaan lääketiedettä Buenos Airesin yliopistossa hän ei voinut olla huomaamatta ympäröivän yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. Tämä herätti hänessä halun ymmärtää paremmin Etelä-Amerikan köyhien elämää. Ja niin Guevara ei tyytynyt vain kirjojen lukemiseen; hän päätti matkata ympäri mannermaata. Moottoripyörä kuljetti hänet paikoille, joissa köyhyys ei ollut vain tilapäinen olotila, vaan pysyvä kohtalo. Tällä matkalla, joka kesti vuosia, hän ei vain nähnyt maanosan kärsimyksiä – hän koki ne itse.

Guevaran herääminen ei ollut vain henkilökohtainen kokemus, se oli elämänmuutos, joka poltti hänen sydämessään kaipuun oikeudenmukaisuuteen ja vapautukseen. Hänen mielessään syttyi ajatus, että jotain oli tehtävä. Ei riittänyt pelkästään auttaa, oli taisteltava systemaattista sortoa vastaan.

Vuonna 1955, Meksikossa, kohtasi Guevara miehen, joka jakoi hänen periaatteensa ja visiot – Fidel Castron. Yhdessä he suunnittelivat vallankumousta, joka mullistaisi koko Kuuban ja lopulta koko Latinalaisen Amerikan. Guevara ei ollut pelkästään soturi – hän oli ajattelija, strategisti, ja ennen kaikkea visionääri, joka uskoi, että aseellinen taistelu oli ainoa tie vapauteen.

Kuuban vallankumouksessa Guevara nousi nopeasti keskeiseen rooliin. Hän ei ollut pelkästään taistelija, hän oli myös johtaja, joka suunnitteli ja johti ratkaisevia taisteluita Batista-hallitusta vastaan. Kun vallankumous viimein voitti, vuonna 1959, Guevara sai vastuulleen tärkeitä hallintotehtäviä. Hänestä tuli kansallisbankin presidentti ja teollisuusministeri. Kuubassa hän jatkoi taistelua, mutta ei enää asein – hän pyrki muuttamaan talouden, yhteiskunnan ja ihmisten ajattelutavan sosialistiseksi.

Mutta Guevaran visio ei rajoittunut vain Kuubaan. Hän haaveili globaalista sosialismista, jossa kaikki kansat voisivat elää tasa-arvossa ja vapaudessa. Hän uskoi, että vallankumouksellinen kipinä voisi syttyä kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa – ja ehkä jopa maailmanlaajuisesti. Guevara ei ollut vain kuubanvallankumouksen sankari – hän oli maailmanvallankumouksen airut.

Mutta vaikka hän oli valmis maksamaan hinnan, ei kaikki mennyt suunnitelmien mukaan. 1966 Guevara lähti Boliviaan herättämään uutta kapinaa. Hän uskoi, että vallankumoukselliset ajatukset voisivat levitä myös sinne. Mutta Boliviaan saapui joukkoja, jotka eivät pelkästään vastustaneet hänen ajatusmaailmaansa, vaan tuhosivat sen. 9. lokakuuta 1967 Guevara vangittiin ja teloitettiin bolivialaisten sotilaiden toimesta. Hänen kuolemansa oli kuitenkin kaukana loppu – se oli alku.

Che Guevara ei ollut vain mies, hän oli symboli. Hänen kuvansa tuli tunnistettavaksi ympäri maailmaa – punaista tähteä kantava mies, joka ei suostunut elämään passiivisena. Hänen kuolemastaan tuli marttyyrin kuolema, ja hänen nimensä elää yhä vastarinnan, vapauden ja radikaalien muutosten symbolina. Guevara ei jättänyt vain fyysistä perintöä – hän jätti idean, joka herätti ja herättää edelleen miljoonat taistelemaan paremman maailman puolesta.

Che Guevara oli sankari, joka ei koskaan antanut periksi. Hän oli taistelija, joka uskoi, että vain sitoutumalla täydellisesti taisteluun voi saavuttaa muutoksen. Ja vaikka hän ei nähnyt unelmaansa toteutuvan, hänen perintönsä elää edelleen.

[mikamikapodcast]

AnTon LaVey

Anton LaVey (1930–1997) was an American author, musician, and pioneer of Satanist beliefs. He is best known for founding the Church of Satan in 1966 in San Francisco. LaVey was a key figure in the development of modern Satanism, and he published several works, the most famous of which are "The Satanic Bible" (1969), "The Satanic Rituals" (1972), and "The Devil's Notebook" (1992). LaVey's philosophy differs from traditional religion and often includes an emphasis on individuality, independence, and patience. However, he did not worship Satan as a personal god, but rather used Satan as a symbol of human will and natural instincts against him. LaVey's teachings combined elements of the occult, psychology, and romantic idealistic ideas. LaVey's influence also extended to popular culture, and he has been featured in films, documentaries, and various media. His life's work and ideas have aroused both strong support and opposition in different parts of the world.

The Church of Satan was founded by Anton LaVey on April 30, 1966, and is originally located in San Francisco, California. The church was founded to oppose traditional religion, particularly Christianity, and its central idea is to promote individualism, freedom, and selfishness.

Anton LaVey (1930–1997) oli amerikkalainen kirjailija, muusikko ja satanististen uskomusten pioneeri. Hänet tunnetaan parhaiten Saatanan kirkon perustajana vuonna 1966 San Franciscossa. LaVey oli keskeinen henkilö modernin satanismin kehityksessä, ja hän julkaisi useita teoksia, joista tunnetuimmat ovat "The Satanic Bible" (1969), "The Satanic Rituals" (1972) ja "The Devil's Notebook" (1992).

LaVeyn filosofia erottuu perinteisestä uskonnosta ja sisältää usein yksilöllisyyden, itsenäisyyden ja kärsivällisyyden korostamista. Hän ei kuitenkaan palvonut Saatanaa henkilökohtaisena jumalana, vaan käytti Saatanan symbolina inhimillistä tahtoa ja luonnollisia viettejä vastaan. LaVeyn opetukset yhdistivät elementtejä okkultismista, psykologiasta ja romanttisista idealistisista ajatuksista.

LaVeyn vaikutus laajeni myös populaarikulttuuriin, ja hänet on nähty elokuvissa, dokumenteissa sekä erilaisissa mediassa. Hänen elämäntyönsä ja ideat ovat herättäneet sekä voimakkaita kannatuksia että vastustusta eri puolilla maailmaa.

Saatanan kirkko (The Church of Satan) perustettiin Anton LaVeyn toimesta 30. huhtikuuta 1966, ja se sijaitsee alun perin San Franciscossa, Kaliforniassa. Kirkko perustettiin vastustamaan perinteistä uskontoa, erityisesti kristinuskoa, ja sen keskeinen ajatus on edistää yksilöllisyyttä, vapautta ja itsekkyyttä.

Saatanan kirkon oppi ei perustu teismiin, vaan se käyttää Saatanaa symbolina ihmisen luonnollisille vaistoille ja toiveille. Saatanan nähdään edustavan henkilökohtaista vapautta ja itsensä toteuttamista. Tämä teos, joka julkaistiin vuonna 1969, on kirkon keskeinen kirjoitettu lähde. Siinä LaVey esittelee filosofiansa ja rituaalinsa, ja se yhdistää okkulttisia, psykologisia ja filosofisia ajatuksia. Kirkko harjoittaa erilaisia rituaaleja, jotka voivat sisältää symbolisia toimituksia, itsensä vahvistamista tai henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamista. Rituaalit eivät usein sisällä palvontaa, vaan ne ovat enemmänkin psykoloogisia työkaluja. Saatanan kirkolla on ollut aikoinaan monia jäseniä, mutta se ei ole yhtä suuri tai laajalle levinnyt kuin monet muut uskonnot. Jäsenet saavat usein lisätietoa, jota ei ole julkisesti saatavilla, ja kirkko pitävät monia käytäntöjään salaisina. Saatanan kirkko ja sen opit ovat vaikuttaneet populaarikulttuuriin, esimerkiksi elokuvissa, musiikissa ja kirjallisuudessa. LaVeystä itsestään on tullut ikoni monille vaihtoehtoisille kulttuureille.

[mikamikapodcast]

Heinrich Himmler Occult

Heinrich Himmler, one of the key figures in the Nazi Party and the leader of the SS, was deeply interested in occultism and esoteric beliefs. His fascination with the occult and mystical subjects was part of his broader desire to create a mythological and spiritual foundation for Nazi ideology. Himmler believed that the Aryan race had a special connection to ancient and mystical forces, and he sought to integrate this idea into the ideology of National Socialism.

Himmler established an occult and mystical culture within the SS, aiming to emphasize racial purity and the elevation of "Aryan" spirituality. He was particularly interested in ancient Germanic myths, gods, and rituals, which he saw as models for the Aryan people. Himmler even led various rituals and ceremonies that combined traditional Germanic elements with Nazi ideology.

The SS had its own occult secret society, which he led and which taught its members various spiritual practices and beliefs. Himmler was also interested in astrology and occult predictions, using them as part of his political and military strategies.

Himmler's interest in occultism was not just a personal hobby but part of a larger cultural and political project in which he sought to create a mythical and supernatural framework around Nazism. This was reflected in his efforts to revive and modernize ancient Germanic traditions as well as his significant role in SS rituals and other occult activities.

However, Himmler's interest in occultism and mysticism was also at odds with the generally atheistic and materialist ideology of the Nazis. This contradiction did not stop him from embracing and promoting occult and esoteric beliefs in his politics and the operations of the SS.

Heinrich Himmler, yksi natsipuolueen keskeisistä hahmoista ja SS-joukojen johtaja, oli syvästi kiinnostunut okkultismista ja esoterisista uskomuksista. Hänen kiinnostuksensa okkultismiin ja salatieteisiin oli osa hänen laajempaa halua luoda mytologinen ja henkinen perusta natsismin ideologialle. Himmler uskomi, että arjalaisella rodulla oli erityinen yhteys muinaisiin ja mystisiin voimiin, ja hän pyrki yhdistämään tämän ajatuksen kansallissosialismin ideologiaan.

Himmler perusti SS:lle eräänlaisen okkulttisen ja mystisen kulttuurin, jossa pyrittiin korostamaan rodullista puhtautta ja "arjalaisen" henkisyyden nostamista. Hän oli erityisen kiinnostunut muinaisista saksalaisista myyteistä, germaanisista jumalista ja rituaaleista, ja hän piti niitä esikuvina arjalaiselle kansalle. Himmler jopa johti erilaisia rituaaleja ja seremonioita, joissa yhdistettiin perinteisiä germaanisia elementtejä ja natsien ideologiaa.

SS:llä oli oma okkulttinen salaseuransa, jota hän johti ja joka opetti jäsenilleen erilaisia henkisiä käytäntöjä ja uskomuksia. Himmler oli myös kiinnostunut astrologiasta ja okkultistisista ennustuksista, ja hän käytti niitä osana politiikkaansa ja sotastrategioitaan.

Himmlerin kiinnostus okkultismiin ei ollut vain henkilökohtainen harrastus, vaan se oli osa laajempaa kulttuurista ja poliittista projektia, jossa hän pyrki luomaan natsismin ympärille myyttisen ja yliluonnollisen kehikon. Tämä näkyi muun muassa hänen yrityksessään elvyttää ja modernisoida muinaisia germaanisia perinteitä sekä hänen valtavassa roolissaan SS:n rituaaleissa ja muissa okkulttisissa toiminnoissa.

Himmlerin okkultismin ja mystiikan kiinnostus oli kuitenkin myös ristiriidassa natsien yleisesti ateistisen ja materialistisen ideologian kanssa. Tämä ristiriita ei estänyt häntä omaksumasta ja edistämästä okkulttisia ja esoteerisia uskomuksia omassa politiikassaan ja SS:n toiminnassa.

[mikamikapodcast]

Pekka-Eric Auvinen

Pekka-Eric Auvinen was born on June 4, 1989. She was a Finnish high school senior who committed a dramatic school massacre in Jokkala on November 7, 2007.

Pekka-Eric was a reasonable student in high school. Pekka was scheduled to take his Matriculation Examination in the spring of 2008.

Pekka lived a reclusive life and dressed differently from other young people. Pekka had a gun permit and had never been violent before. Pekka's days consisted of playing games on the computer and surfing the internet. Pekka had no friends. On the other hand, online he had a wide circle of friends among misanthropists.

Pekka had been bullied since she was little, and this also fostered hatred towards other people.

Pekka planned to commit a school shooting at the school since March 2007.Pekka joined a shooting club and got herself a .22 caliber SIG Sauer Mosquito pistol. Pekka named the plan for the school massacre Operation Mainstrike. The plan was to set the school on fire and kill as many people as possible with a pistol.

Pekka used YouTube to spread his ideology. He used the YouTube aliases strumgeist89 and natruralselector89.Pekka uploaded videos of her practicing shooting in the forest with her pistol. Before the school massacre, Pekka uploaded her last video to YouTube under the name “Jokela High School Massacre - 11/7/2007”.

Before committing the crime, Peka uploaded 21 files to the Rapidshare file sharing service. This included his manifesto and pictures of the would-be school shooter posing with a gun.

On November 7, 2007, Pekka-Eric Auvinen carried out a brutal school massacre. Something Pekka had been planning for a while.

Pekka listened to the song "Stray Bullet" by the band KMFDM, which became known as the favorite song of the perpetrators of the Columbia school massacre, Eric Harris and Dylan Klebold.

Pekka arrived at the school and began killing immediately in the lobby. After shooting several victims, Pekka went to the bathroom to load his gun. From the bathroom door, Pekka shot two more students.When the nurse arrived, she heroically ordered the students to flee. Pekka killed more students and chased after the nurse. At 11:46, a nurse and two more students were killed. At 11:46 a.m., a nurse and two more students were killed. Most of the victims died during these four minutes, bringing the total to six. At 11:47, principal Helena Kalmi announced that students must take shelter in their classrooms. After this, Pekka-Eric Auvinen shot furiously throughout the school. He shot through the classroom doors and hit one student in the leg. Pekka encountered the mother of one of the students but let her continue her journey. Pekka continued his journey upstairs where two students were sitting. They did not hear the principal's announcement and ran away when they saw Pekka. Pekka killed one of them while trying to escape. Pekka poured gasoline on the floors of the school but couldn't ignite the gasoline. 11:54 Pekka went to the cafeteria but couldn't get in. Enraged, Pekka shot at the students who were fleeing through the cafeteria windows. At 11:57 a.m. Auvinen left the school building and encountered the principal, who was on the phone. The principal tried to speak to Pekka, but he shot him seven times in front of the students.The police arrived at the school at 11:55. The police got visual contact with Pekka at 12:04, when Pekka opened fire at the police. The police special unit, the Bear Group, began searching for the suspect at 12:30. Pekka had barricaded himself in the toilet and shot himself in the head. The Bear Group found Pekka at 13:53 and he was rushed to the hospital in Töölö. Pekka died of his injuries at 10:14 p.m. in Töölö Hospital.

This was Finland's first school massacre, in which 9 people died. The school massacre left deep scars on the entire Finnish people.

Pekka-Eric Auvinen syntyi 4.6.1989. Oli suomalainen lukion abiturientti, joka teki draakisen koulusurman jokelassa 7.11.2007.

Pekka-Eric oli kohtuullinen koulumenestyjä lukiossa. Pekan oli tarkoitus kirjoittaa ylioppilaaksi keväällä 2008.

Pekka eli erakkomaista elämää ja pukeutumisellaan poikkesi muista nuorista. Pekalla oli aseenkantolupa ja hän ei ollut väkivaltainen aikaisemmin. Pekan päivät koostui tietokoneella pelatessa ja surfaillessa netissä. Pekalla ei ollut kavereita. Toisin taas netissä hänellä oli laaja ystäväpiiri ihmisvihaajien keskuudessa.

Pekkaa oli kiusattu ihan pienestä lähtien ja tämä kasvatti vihaa myös muita ihmisiä kohtaan.

Pekka suunnitteli kouluun tekemään koulusurmaa maaliskuusta 2007 lähtien.Pekka liittyi ampumaseuraan ja hankki itselleen 22-kaliiperisen SIG SAUER Mosquito pistoolin Pekka antoi koulusurmalle suunnitelman nimeksi Operation Mainstrike. Suunnitelmassa oli sytyttää koulupalamaan ja tappaa pistoolilla mahdollisimman monta ihmistä. 

Pekka käytti youtubea levittääkseen ideologiaansa. Hän käytti youtubessa nimimerkkejä strumgeist89 ja natruralselector89. Pekka latasi videoita jossa hän harjoittelee ampumista metsässä pistoolillaan.

Ennen koulusurmaa pekka latasi viimeisen videonsa youtubeen nimellä ”Jokela High School Massacre – 11/7/2007”.

Peka jätti ennen tekoaan 21 tiedostoa rapidshare-tiedonjako palveluun. Missä oli hänen manifestinsä ja kuvia aseen kanssa poseeraavasta tulevasta koulusurmaajasta.

7 päivä marraskuuta 2007 Pekka-Eric Auvinen toteutti brutaalin koulusurman. Mitä Pekka oli suunnitellut jo tovin. Pekka kuunteli kappaletta KMFDM-yhtyeen kappale ”Stray Bullet”, mikä tuli tunnetuksi Eric Harrisin ja Dylan kleboldin columbian koulusurmien tekijien lempi kappaleena.

Pekka saapui koululle ja aloitti surmaamisen heti aulassa. Useamman uhrin ammuttuaan Pekka meni vessaan latamaan asettaan. Vessan ovelta Pekka ampui kaksi opiskelijaa lisää.

Terveyden hoitajan saavuttua paikalle tämä sankarillisesti käski oppilaita pakenemaan. Pekka surmasi lisää opiskeljoita ja lähti jahtaamaan terveydenhoitajaa.

Kello 11:46 sai surmansa terveydenhoitaja ja kaksi opiskelijaa lisää. Suurin osa uhreista sai surmansa näiden neljän minuutin aikana uhreja oli nyt jo kuusi.

Kello 11:47 rehtori Helena Kalmi kuulutti että oppilaiden on suojauduttava luokkiin.

Tämän jälkeen Pekka-Eric Auvinen ampui raivoissaan pitkin koulua. Hän ampui luokkahuoneiden ovien läpi ja sai osuttua yhtä oppilasta jalkaan. Pekka kohtasi yhden opiskelijan äidin mutta päästi tämän jatkamaan matkaa. Pekka jatkoi matkaa yläkertaa jossa istui kaksi oppilasta. He eivät kuulleet rehtorin kuulutusta ja lähtivät karkuun Pekan nähtyään. Toisen Pekka surmasi pakotilanteessa. Pekka valeli bensiiniä koulun kerroksiin mutta ei saanut bensaa sytyttettyä. 11:54 Pekka meni ruokalaan mutta ei päässyt sisään. Raivostuneena pekka ampui ruokalan lasien läpi pakenevia oppilaita.Kello 11.57 Auvinen poistui koulurakennuksesta ja tapasi puhelimessa puhuneen rehtorin. Rehtori yritti puhua Pekkalle mutta hän ampui häntä seitsemän kertaa oppilaiden edessä. Poliisit saapuivat koululle 11:55. Näköyhteyden Pekkaan poliisit saivat 12:04 jolloin Pekka tulitti kohti poliiseja. Poliisin erikoisryhmä karhuryhmä aloitti epäillyn etsimisen 12:30. Pekka oli linnottautunut vessaan ja ampui itseään päähän. Karhuryhmä löysi Pekan 13:53 ja hänet kiidätettiin sairaalaan töölöön. Pekka kuoli vammoihinsa kello 22:14 töölön sairaalassa.

Tämä oli suomen ensimmäinen koulusurma jossa kuoli 9 henkilöä. Koulusurma jätti syvät arvet koko Suomen kansalle.

[mikamikapodcast]

M/S Estonia – The Truth That Must Not Be Investigated?

When a state turns a blind eye, conspiracy is born. But what if the conspiracy is real?

In September 1994, one of the worst maritime disasters in European history occurred in the Baltic Sea: M/S Estonia sank in just 30 minutes, taking 852 people with it. The official cause: the bow visor detached, allowing water to rush onto the car deck.

But nearly three decades later, one question echoes louder than ever:

Why are authorities still preventing a new investigation of the wreck?

Timeline of the Disaster – Estonia Sinks in Minutes

00:55 – A metallic sound is heard from the ship’s bow, indicating damage to the bow visor’s locking mechanism.

01:00 – The bow visor detaches completely and falls into the sea, triggering the ramp’s locking system to open.

01:15 – Water begins pouring onto the car deck, causing the ship to list to starboard.

01:20 – The ship’s main engines shut down due to the list interrupting oil flow.

01:30 – The vessel is tilted approximately 60 degrees, and flooding spreads rapidly.

01:50 – The ship disappears from radar and sinks completely to a depth of about 80 meters.

A Wreck Protected from the Truth

The Estonia lies at a depth of 80 meters — and no one is allowed to approach it. An international agreement between Finland, Sweden, and Estonia declared the site a protected grave, making it off-limits without special permission. But this is not just about honoring the dead — it is a legally enforced ban on investigation.

And that raises suspicion: What was on board that must never be revealed?

The Mystery Hole – Proof of a Cover-up?

In 2020, a Swedish documentary Estonia – The Discovery That Changes Everything revealed a shocking detail: a large, inward-bent hole on the starboard side of the ship — never mentioned in the official 1997 report.

The origin of the hole remains unexplained — and authorities show little interest in finding out.

Experts have estimated that creating such a hole would require more than 600 tons of force. It could not have resulted from the bow visor’s detachment. It is not consistent with a simple seabed impact.

The hole points to external contact — a collision, or possibly an explosion.

Secret Cargo – Was Estonia a Military Transport?

In 2004, it was revealed that Estonia had been carrying classified military technology to Sweden. At the time, there was no official disclosure — and the cargo was never considered in the investigation.

If a civilian passenger ferry was used as a front for a military operation, could someone have wanted to stop it? Could the ship have been targeted? Why was the existence of the cargo concealed?

Submarine Collision – A Truth Too Inconvenient?

Several witnesses described a suspicious noise, like metal scraping through ice. Survivor Carl Eric Reintamm reported seeing “a white object, several meters long” in the water. Authorities never investigated this sighting — they didn’t even try.

Former Estonian prosecutor Margus Kurm has publicly suggested that Estonia collided with a submarine. If that is true, it could have been a state-level operation — carried out by another nation or alliance. Is the official explanation simply a cover story?

Why Is a New Investigation Blocked?

A simple question: If the official story is accurate, why fear a new investigation?

Why was the international agreement passed so quickly? Why can’t even a robotic camera be sent to the wreck without special authorization? Why are experts still denied full access to analyze the hull damage?

If the justification is respect for the dead — Why is this standard not applied to other maritime tragedies?

Conclusion: Conspiracy or Concealed Crime?

In the case of Estonia, conspiracy theories aren’t wild fantasies — they are born from deliberate secrecy.

When governments refuse to address well-founded doubts, they fuel distrust. When the wreck is legally shielded from inspection, they reinforce the idea of a cover-up. And when there’s hard evidence — a hole in the hull, secret cargo — we're no longer in the realm of theory, but probability.

The story of M/S Estonia is not just a maritime disaster. It is an international mystery — with the truth locked beneath 80 meters of water, and no one willing to retrieve the key.

What are they afraid of? What are they hiding? Who will answer?

Time no longer heals wounds. Only truth can.

M/S Estonia – Totuus, jota ei saa tutkia?

Kun valtio sulkee silmänsä, syntyy salaliitto. Mutta entä jos salaliitto on totta?

syyskuuta 1994 Itämerellä tapahtui yksi Euroopan historian pahimmista merionnettomuuksista: M/S Estonia upposi 852 ihmisen kanssa vain 30 minuutissa. Virallinen syy: keulavisiirin irtoaminen ja siitä seurannut vesivyöry autokannelle.

Mutta lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin yksi kysymys kaikuu yhä selvemmin:

Miksi viranomaiset eivät anna tutkia hylkyä uudelleen?

Onnettomuuden aikajana – Estonia uppoaa minuuteissa

00:55: Laivan keulasta kuuluu metallinen ääni, joka viittaa keulavisiirin lukitusmekanismin vaurioitumiseen.

01:00: Keulavisiiri irtoaa kokonaan ja vajoaa mereen, jolloin rampin lukitusmekanismi avautuu.

01:15: Vesi alkaa virrata autokannelle, mikä aiheuttaa laivan kallistumisen oikealle puolelle (starboard).

01:20: Laivan päämoottorit sammuvat, koska kallistuminen estää voiteluöljyn virtauksen.

01:30: Laiva on noin 60 asteen kallistuksessa, ja vesivahingot leviävät nopeasti.

01:50: Laiva katoaa tutkilta ja uppoaa täysin noin 80 metrin syvyyteen.

Salaisuuksien hylyksi suojeltu

Estonian hylky lepää 80 metrin syvyydessä – eikä sitä saa lähestyä. Kansainvälinen sopimus Suomen, Ruotsin ja Viron välillä on tehnyt hylystä rauhoitetun alueen, jonne ei ole asiaa ilman erityislupaa. Kyse ei ole pelkästä muistomerkistä, vaan lainsäädännöllisestä tutkintakiellosta.

Ja juuri se herättää epäilyksen: Mitä aluksessa oikein oli, mitä ei haluta paljastaa?

Reiän arvoitus: todiste salailusta?

Vuonna 2020 julkaistu ruotsalainen dokumentti Estonia – Mullistava löytö toi esiin shokeeraavan yksityiskohdan: Estonian kyljessä on suuri, sisäänpäin painunut reikä. Tätä vauriota ei mainittu virallisessa loppuraportissa vuodelta 1997. Syy sen syntyyn on yhä epäselvä – eikä viranomaiset tunnu haluavan tietää enempää.

Asiantuntijat ovat arvioineet, että reiän aiheuttamiseen olisi vaadittu yli 600 tonnin voima. Se ei ole seurausta keulavisiirin irtoamisesta. Se ei ole normaalia pohjakosketusta.

Reikä viittaa ulkoiseen kontaktiin – törmäykseen, mahdollisesti räjähdykseen.

Salattu lasti – oliko Estonia sotilaskuljetus?

Vuonna 2004 paljastui, että Estonia kuljetti salaista sotilasteknologiaa Ruotsiin. Lastin kuljetuksesta ei ollut virallista tietoa tuolloin eikä sitä käsitelty onnettomuustutkinnassa.

Jos siviilimatkustajalaiva toimi peitenä sotilaskuljetukselle, olisiko joku halunnut estää sen perillepääsyn? Olisiko alukseen kohdistunut isku? Miksi lastin olemassaolo salattiin?

Sukellusvenetörmäys – liian arkaluontoinen totuus?

Useat todistajat ovat kertoneet epäilyttävästä äänestä, joka muistutti jään läpi puskevaa metallia. Onnettomuudesta selviytynyt Carl Eric Reintamm kertoi nähneensä vedessä ”valkoisen, useita metrejä pitkän esineen”. Viranomaiset eivät koskaan selvittäneet havaintoa – eivät edes yrittäneet.

Entinen Viron valtionsyyttäjä Margus Kurm on esittänyt, että Estonia törmäsi sukellusveneeseen. Jos näin kävi, kyseessä voisi olla valtiollinen operaatio – jonkin toisen tahon tai liittouman toimesta. Onko koko virallinen selitys peiteoperaatio?

Miksi tutkinta estetään?

Yksinkertainen kysymys: jos virallinen totuus pitää paikkansa, miksi pelätä uutta tutkintaa?

Miksi kansainvälinen sopimus tehtiin niin nopeasti? Miksi robottikameraakaan ei saa viedä hylylle ilman erillistä lupaa? Miksi edes asiantuntijat eivät saa tutkia Estonian runkovaurioita kunnolla?

Jos kyse on hautarauhasta, miksi samaa ei sovelleta muihin merionnettomuuksiin?

Johtopäätös: Salaliitto vai salattu rikos?

Estonian tapauksessa salaliittoteoriat eivät ole villiä mielikuvitusta – ne ovat seurausta tiedon pimittämisestä.

Kun hallitukset kieltäytyvät selvittämästä perusteltuja epäilyksiä, he ruokkivat epäluottamusta. Kun hylky suojataan lailla analyysilta, he vahvistavat käsitystä peittelystä. Ja kun todisteita on – reiästä kyljessä salaiseen lastiin – ei ole enää kyse teoriasta vaan todennäköisyydestä.

M/S Estonian tarina ei ole vain merionnettomuus. Se on kansainvälinen mysteeri, jossa valtioiden käsissä oleva totuus on lukittu 80 metrin syvyyteen – eikä avainta haluta koskaan löytää.

Mitä pelätään? Mitä salataan? Kuka vastaa?

Aika ei enää paranna haavoja. Vain totuus voi !!

[mikamikapodcast]

Backsliders – Finnish Hard Rock to the Roar of Motorcycle Engines

Backsliders was a Finnish hard rock band formed around the turn of the 1970s and 1980s. Known for their gritty style, streetwise attitude, and particularly strong popularity among motorcyclists, the band brought a raw, American-influenced rock’n’roll sound to the Finnish music scene. Their uncompromising live energy and authentic image made Backsliders a cult favorite in their time.

Over the course of their career, the band released five studio albums and one special tribute album titled Flashbacksliders—a collection of Hurriganes covers recorded with legendary guitarist Albert Järvinen. This homage solidified the band’s place in the continuum of Finnish rock music. By the mid-1990s, Backsliders had quietly faded from the scene, but their legacy continued to echo in Finnish rock culture.

Members and Later Paths

The band’s most recognizable figure was frontman Marko Hirsma, who served as both lead vocalist and bassist. Over the years, the lineup featured a rotating cast of talented musicians:

Dan "Danny" Eklund – guitar

Olli "Ölli" Hildén – guitar (1987–1993)

Markku "Crazy" Heiskanen – guitar (1993–1994)

Kari "Paku" Pakkanen – drums (1991–1994)

Marko Kainulainen – drums (1994)

Antti "Ana" Haglund – drums

Kari "Flatsnake" Väisänen – drums (original lineup)

After the band dissolved, Eklund and Hildén continued their musical careers as part of Michael Monroe’s backing band. Hildén, a cousin of Monroe, further tied Backsliders into the fabric of Finland’s rock scene.

Discography

Though their output was relatively limited, Backsliders’ discography reflects a solid and diverse hard rock catalog:

FTW Blues (1985)

Nobody Rides For Free (1987)

National Nightmare (1987, UK version of the previous album)

Same Shit – Different Day (1989)

Double Or Nothing (1991)

No Pain No Gain (1994)

In addition to these, the Flashbacksliders album remains a fan favorite, paying tribute to one of Finland’s most iconic rock bands, Hurriganes.

Legacy and Influence

Backsliders left behind a legacy of no-frills, down-to-earth rock music that reflected the spirit of the streets, highways, and rebellion. Although they never broke into the mainstream, they built a devoted fan base and have since gained a cult reputation. Their music and attitude live on—especially among Finnish motorcycle clubs and rock enthusiasts who continue to celebrate their raw energy and uncompromising style.

Backsliders – Suomalaista hard rockia moottoripyörän moottorin tahdissa

Backsliders oli suomalainen hard rock -yhtye, joka perustettiin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Yhtye tunnettiin särmikkäästä tyylistään, katu-uskottavasta asenteestaan ja erityisestä suosiostaan moottoripyöräilijöiden keskuudessa. Vahvasti amerikkalaisvaikutteinen rock’n’roll yhdistettynä tinkimättömään live-energiaan teki Backslidersista oman aikansa kulttiyhtyeen suomalaisessa rock-skenessä.

Yhtye julkaisi uransa aikana viisi studioalbumia ja yhden erikoislevyn – Flashbacksliders-nimellä julkaistun Hurriganes-coveralbumin, joka tehtiin yhdessä legendaarisen kitaristin Albert Järvisen kanssa. Tämä kunnianosoitus Hurriganesille alleviivasi Backslidersin paikkaa suomalaisen rockin jatkumossa. Yhtyeen toiminta hiipui 1990-luvun puolivälissä, mutta sen vaikutus näkyi vielä pitkään suomalaisessa rock-kulttuurissa.

Jäsenistö ja jatkopolut

Backslidersin tunnetuimpiin jäseniin kuului yhtyeen perustaja ja keulakuva Marko Hirsma, joka toimi sekä laulajana että basistina. Hänen lisäkseen kokoonpanossa vaikuttivat vuosien varrella useat muusikot:

Dan "Danny" Eklund – kitara

Olli "Ölli" Hildén – kitara (1987–1993)

Markku "Crazy" Heiskanen – kitara (1993–1994)

Kari "Paku" Pakkanen – rummut (1991–1994)

Marko Kainulainen – rummut (1994)

Antti "Ana" Haglund – rummut

Kari "Flatsnake" Väisänen – rummut (alkuperäinen kokoonpano)

Yhtyeen hajottua Eklund ja Hildén jatkoivat muusikkoina Michael Monroen taustayhtyeessä. Hildén on myös Monroen serkku, mikä lisäsi kiinnostusta yhtyeen ympärille rock-piireissä.

Diskografia

Backslidersin tuotanto on pienimuotoisuudestaan huolimatta monipuolinen ja laadukas. Sen keskeisimmät levyt ovat:

FTW Blues (1985)

Nobody Rides For Free (1987)

National Nightmare (1987, UK-versio edellisestä albumista)

Same Shit – Different Day (1989)

Double Or Nothing (1991)

No Pain No Gain (1994)

Näiden lisäksi yhtyeen fanit muistavat erityisesti Hurriganes-covereita sisältäneen Flashbacksliders-albumin, joka toimi samalla kunnianosoituksena suomalaisen rockin uranuurtajille.

Perintö ja vaikutus

Backsliders jäi historiaan tinkimättömänä, rehellisenä ja suoraviivaisena rock-yhtyeenä, jonka musiikissa kuuluivat katu, moottoritie ja rock’n’rollin ydin. Vaikka kaupallinen läpimurto jäi saavuttamatta, bändi keräsi vankan kannattajakunnan ja on myöhemmin noussut kulttimaineeseen. Heidän musiikkinsa ja asenteensa elävät yhä, erityisesti suomalaisten moottoripyöräkerhojen ja rock-harrastajien keskuudessa.

[mikamikapodcast]

BRONSON

Charles Bronson: A Life That Left No One Cold

Charles Arthur Salvador (born Michael Gordon Peterson on December 6, 1952) is a British artist and criminal, known for his violent life in prison and psychiatric hospitals. His name, Charles Bronson, has gone down in history as one of the United Kingdom's most infamous and controversial prisoners. His life has been filled with violence, rebellion, and despair, but also unexpected twists and personal struggles.

Youth and Criminal Beginnings

Peterson grew up in Luton and was already in trouble with the law at a young age. At 13, he was involved in a robbery gang, and later he was convicted of armed robbery, which led to a seven-year prison sentence. His time in prison was marked by violent encounters. He attacked other prisoners and guards, causing severe injuries, and was transferred to several different prisons. Bronson, as he became known, gained particular fame for prison rooftop standoffs, where he caused significant damage and demanded transfers to other institutions. His violence made him a feared and dangerous inmate.

The Name Change to Charles Bronson

In 1987, on the recommendation of fight promoter Paul Edmonds, Michael Peterson changed his name to Charles Bronson. The name was a tribute to the American actor Charles Bronson, although he had never seen any of the actor's films. From that moment on, his life took a new direction: Bronson became a feared figure, his name frequently making headlines for violent acts. His violence gained attention, and he became known for several attacks on prisoners and officials.

In Prison and Violence

In prison, Bronson's violent behavior did not subside. He had multiple confrontations with prison staff and other inmates and was continually transferred to various prisons across the country. Particularly in Brixton prison, Bronson was placed in a highly secure unit and became known primarily for his ongoing conflicts with prison officers. He also made several failed escape attempts and took hostages multiple times. Violence and conflict were a daily part of his life.

Release and a New Wave of Violence

In 1987, Bronson was released for the first time, but his freedom did not last long. Just a few days later, he was on his way to London, where he bought a water pistol and used it to threaten a stranger, forcing him to take him to Luton. Violence quickly returned to his life. Later, he entered the world of illegal boxing in East London, known for its brutal and dangerous fights. However, this career was short-lived, and the cycle of violence was far from over.

Discovering Art and the Name Charles Salvador

Bronson's life was marked by battles and transfers from one prison to another, but he also found a way to cope with his life through art. In 1994, after the death of his father, he began drawing cartoons and painting. Art gave him an opportunity to deal with his violent life and seek comfort. He changed his name to Charles Salvador in 2014 in honor of the artist Salvador Dalí. Bronson even received awards for his artwork, and his pieces are now part of the history of his time in prison.

Violence and Suicide Attempts

Bronson's life also had moments of despair. His behavior, filled with threats and attacks, made him a legend in the criminal world. His violence led to life sentences, and he was kept in solitary confinement on several occasions. His life included multiple suicide attempts, and at times, he spent long periods in isolation within the prison system. His entire life was a constant struggle—violence, yearning, and moving between the brink of suicide.

A Man Who Made History

Charles Bronson's life is difficult to summarize in a single story. His fate has been both a tragedy and a controversial tale of survival, one that has shocked and intrigued millions. Due to his violent behavior and continuous prison battles, he is one of the most notorious British criminals, but he is also a figure who has gone down in history—not just for his crimes, but for never giving up. His life is an example of how years spent in prison can shape a person and create a legend that does not go unnoticed.

Charles Bronson: Elämä, joka ei jättänyt ketään kylmäksi

Charles Arthur Salvador (syntymänimeltään Michael Gordon Peterson, s. 6. joulukuuta 1952) on brittiläinen taiteilija ja rikollinen, joka tunnetaan väkivaltaisesta elämästään vankilassa ja psykiatrisissa sairaaloissa. Hänen nimensä, Charles Bronson, on jäänyt historiaan yhden Yhdistyneen kuningaskunnan tunnetuimmista ja kiistellyimmistä vangeista. Hänen elämänsä on ollut täynnä väkivaltaa, kapinaa ja epätoivoa, mutta myös odottamattomia käänteitä ja henkilökohtaista taistelua.

Nuoruus ja rikollinen alku

Peterson kasvoi Lutonissa ja oli jo nuorena ongelmissa lain kanssa. 13-vuotiaana hän oli mukana ryöstöjengissä, ja myöhemmin hänet tuomittiin aseellisesta ryöstöstä, josta seurasi seitsemän vuoden vankeustuomio. Hänen vankilareissunsa täyttyivät väkivaltaisista yhteenotoista. Hän hyökkäsi vankeja ja vartijoita vastaan, aiheuttaen vakavia vammoja, ja hänet siirrettiin useisiin eri vankiloihin. Bronson, kuten hänet tunnetaan, nousi erityisesti kuuluisaksi vankilan kattotapahtumista, joissa hän aiheutti suuria tuhoja ja vaati siirtoa toisiin laitoksiin. Hänen väkivaltaisuutensa teki hänestä pelätyn ja vaarallisen vankilan asukkaan.

Muutos nimeksi Charles Bronson

Vuonna 1987, taistelupromoteri Paul Edmondsin suosituksesta, Michael Peterson muutti nimensä Charles Bronsoniksi. Nimi oli kunnianosoitus amerikkalaiselle näyttelijälle Charles Bronsonille, vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt näyttelijän elokuvia. Tästä hetkestä alkaen hänen elämänsä sai uuden suunnan: Bronsonista tuli pelätty hahmo, jonka nimi nousi otsikoihin jatkuvasti väkivaltaisten tekojen takia. Hänen väkivaltaisuutensa sai huomiota, ja hänet tunnettiin useista hyökkäyksistään vankeja ja virkamiehiä kohtaan.

Vankilassa ja väkivallassa

Vankilassa Bronsonin väkivaltaisuus ei hellittänyt. Hänellä oli useita yhteenottoja vankilan virkamiesten ja muiden vankien kanssa, ja hänet siirrettiin jatkuvasti eri vankiloihin ympäri maata. Erityisesti Brixtonin vankilassa Bronson joutui erittäin turvalliseen yksikköön, ja hänet tunnettiin lähinnä siitä, että hän oli jatkuvassa konfliktissa vankilan virkamiesten kanssa. Hän teki myös useita epäonnistuneita pako-yrityksiä ja otti panttivankeja useaan otteeseen. Väkivalta ja konflikti olivat osa hänen arkeaan.

Vapautus ja uusi väkivallan aalto

Vuonna 1987 Bronson vapautettiin ensimmäisen kerran, mutta hänen vapaus ei kestänyt kauan. Vain muutaman päivän päästä hän oli jo matkalla Lontooseen, jossa hän osti vesipyssyn ja käytti sitä pelotellakseen tuntematonta henkilöä ajaakseen hänet Lutoniin. Väkivalta palasi hänen elämäänsä nopeasti. Myöhemmin hän astui laittoman nyrkkeilyn maailmaan Lontoon itäosassa, joka oli tunnettu kovista ja vaarallisista taisteluistaan. Tämä uran alku oli kuitenkin lyhyt ja väkivallan kierre ei ollut valmis katkeamaan.

Taiteen löytäminen ja nimi Charles Salvador

Bronsonin elämää väritti taisteluja ja vankilasta toiseen siirtymistä, mutta hän löysi myös keinon käsitellä elämäänsä taiteen kautta. 1994, hänen isänsä kuoleman jälkeen, hän alkoi piirtää sarjakuvia ja maalata. Taide antoi hänelle mahdollisuuden käsitellä väkivaltaista elämäänsä ja etsiä lohtua. Hän muutti nimensä Charles Salvadoriksi vuonna 2014 kunnioittaakseen taiteilija Salvador Dalíta. Bronson sai jopa palkintoja taiteestaan, ja hänen teoksensa ovat osa hänen vankilassa viettämänsä ajan historiaa.

Väkivalta ja itsemurhayritykset

Bronsonin elämän myllerryksissä oli myös epätoivon hetkiä. Hänen käyttäytymisensä, täynnä uhkauksia ja hyökkäyksiä, teki hänestä legendan rikollisessa maailmassa. Hänen väkivaltaisuutensa on johtanut elinkautisiin tuomioihin ja hänet on pidetty eristetyissä osastoissa useita kertoja. Hänen elämässään oli useita itsemurhayrityksi�� ja ajoittain hän vietti pitkiä aikoja eristyksissä vankilan sisäosastoilla. Koko hänen elämänsä oli yhtä jatkuvaa taistelua – väkivaltaa, kaipausta ja itsemurhan äärirajoilla liikkumista.

Mies, joka jäi historiaan

Charles Bronsonin elämää on vaikea tiivistää yhteen tarinaan. Hänen kohtalonsa on ollut yhtä aikaa tragedia ja kiistanalainen tarina selviytymisestä, joka on järkyttänyt ja kiinnostanut miljoonia ihmisiä. Väkivaltaisen käytöksensä ja jatkuvien vankilataistelujensa vuoksi hän on yksi suurimmista englantilaisista rikollisista, mutta samalla hän on myös hahmo, joka on jäänyt historian lehdille – ei vain rikoksistaan, vaan myös siitä, että hän ei koskaan antanut periksi. Hänen elämänsä on esimerkki siitä, kuinka vankilassa vietetyt vuodet voivat muovata ihmistä ja luoda legendan, joka ei jää huomaamatta.

[mikamikapodcast]

Edward J. Smith

One of the most iconic figures in maritime history, Captain Edward John Smith, was a man admired by thousands—and remembered in solemn silence by many more. A seasoned seafarer and commodore of the White Star Line, he had guided countless ships safely to port. But his name was destined to be remembered not for his many successes, but for one fateful voyage aboard a ship thought to be unsinkable.

Edward John Smith was born in 1850 in the village of Hanley, in the heart of England. From an early age, the sea called to him. At just 13 years old, he set foot on his first ship, and the ocean became his true home. Smith wasn't just a sailor—he became a captain respected by crew and passengers alike. By 1904, he had reached the highest rank the White Star Line could offer: commodore.

When the RMS Titanic was completed, hailed as the pinnacle of technology and luxury, there was only one man the company trusted to take command for its maiden voyage. Smith took the helm in April 1912. Some reports claimed it was to be his last journey before retirement. Others said he planned to stay on until an even larger vessel surpassed the Titanic.

On the night of April 14, 1912, under the black sky of the North Atlantic, disaster struck. The Titanic hit an iceberg—something no one had truly anticipated. Despite its grandeur, the ship was not invincible. Water began pouring in. Cold tightened its grip. Panic erupted on deck. But Captain Smith did not waver.

He gave the order that would become immortal: “Women and children first.” He did not seek to save himself. He did not abandon duty. In his final moments, he handed out life vests, directed his crew, comforted passengers. And when the sea took the Titanic, it took its captain too.

Stories about Smith’s fate still swirl in maritime lore. Some say his body was found floating, identified by a tattoo of Gibraltar’s cliffs on his chest. Others claim he locked himself in the wheelhouse, ensuring he would go down with his ship. But no official source ever confirmed either version. He was not among the survivors, and his body was never formally recovered.

Titanic historian Walter Lord once wrote that despite all his skill, even Smith was not truly "qualified" to captain the Titanic—because no one was. The ship was massive, unprecedented, with handling unlike anything the world had seen. Yet Smith may have sensed this. Survivors recalled how he frequently made small course adjustments during the voyage—as if trying to understand the true nature of the vessel beneath him.

Edward John Smith never returned home. But his story endured. He became a tragic hero, the embodiment of maritime romance. A man who stood on his bridge until the ocean claimed him.

Yksi merenkulun historian ikonisimmista hahmoista, kapteeni Edward John Smith, oli mies, jota tuhannet katsoivat ihaillen – ja tuhannet myöhemmin muistelivat hiljaisuuden vallassa. Hän oli kokenut merenkävijä, kommodori White Star Linella, mies, joka oli ohjannut lukemattomia aluksia turvallisesti satamaan. Mutta hänen nimensä jäi historiaan traagisesti – laivan mukana, jota sanottiin uppoamattomaksi.

Edward John Smith syntyi 1850 Hanleyn kylässä, Englannin sydämessä. Hänen elämänsä oli alusta asti suunnattu merelle – 13-vuotiaana hän astui ensimmäistä kertaa laivaan, ja meri otti hänet omakseen. Hän ei ollut vain merimies – hän oli kapteeni, jota kollegat kunnioittivat ja matkustajat pitivät turvallisuuden symbolina. Vuoteen 1904 mennessä hänestä oli tullut White Star Linen kommodori – korkein asema, jonka yhtiö saattoi kapteenille tarjota.

Kun RMS Titanic valmistui, sitä mainostettiin teknologian ja ylellisyyden huipentumana. Ja kun koitti sen neitsytmatka huhtikuussa 1912, ohjaksiin astui kukapa muukaan kuin Smith – yhtiön kokenein ja arvostetuin päällikkö. Joidenkin lähteiden mukaan tämä olisi ollut hänen viimeinen matkansa ennen eläkkeelle jäämistä. Toisten mukaan hän aikoi jatkaa vielä – ainakin siihen asti, kunnes yhtiö toisi vesille Titaniciakin suuremman aluksen.

huhtikuuta 1912. Pohjois-Atlantin mustassa yössä tapahtui jotain, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa. Titanic törmäsi jäävuoreen – ja vaikka se oli suunniteltu kestämään lähes mitä tahansa, jää oli armoton. Laiva alkoi upota. Kylmyys kiristi otettaan. Panikki levisi kannella. Kapteeni Smith ei horjunut.

Hän antoi käskyn, jonka historia on painanut mieleensä: "Naiset ja lapset ensin." Hän ei yrittänyt pelastua itse. Hän ei paennut vastuuta. Viimeisinä hetkinään hän auttoi muita, jakoi pelastusliivejä, ohjasi miehistöä, rauhoitteli matkustajia. Ja kun meri nieli Titanicin, se nieli myös sen kapteenin

Smithin ruumiista liikkuu monia tarinoita. Jotkut väittävät, että se löydettiin merestä ja tunnistettiin tatuoinnista, jossa oli Gibraltarin kallio. Toisten mukaan hän lukitsi itsensä ohjaamoon – viimeiseen turvasatamaansa. Mutta virallisesti hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Hän katosi kuin itse laiva: legendaksi, jota meri ei koskaan paljastanut kokonaan.

Walter Lord, Titanic-historian asiantuntija, kirjoitti, että Smith ei ehkä ollut "pätevä" Titanicin päälliköksi – mutta vain siksi, että kukaan ei ollut. Laiva oli niin valtava, niin uusi, että sen salaisuudet avautuivat vasta myöhemmin. Mutta hän aavisti. Hänen kerrotaan tehneen matkalla jatkuvasti pieniä kurssimuutoksia – ikään kuin hän olisi yrittänyt ymmärtää jättiläistä, jota ohjasi.

Edward John Smith ei koskaan palannut kotiin. Mutta hänen tarinansa jäi elämään. Hänestä tuli traaginen sankari, meriromantiikan ruumiillistuma. Mies, joka seisoi komentosillallaan, kunnes meren voimat ottivat vallan.

[mikamikapodcast]

Incident in Tattarisuo

On August 19, 1930, a normal school trip turned into a nightmare. In Malmi, then a rural municipality of Helsinki, a 14-year-old schoolboy found the severed hand of a woman in the Tattarisuo spring. The police were astonished by the discovery, but without further evidence, the case was quickly forgotten.

A year later, on September 18, 1931, the same source revealed its dark secret: several severed hands, feet, fingers, hair – and a head. Now there was no longer any doubt that something terrible was happening. The media seized on the incident, and the whole country held its breath. Evil was moving in the Helsinki night. The police investigation was wandering in the dark.

Many who should never have been suspected were suspected. At the center of the scandal were the caretaker of the Harju morgue, the leader of the esoteric Rosicrucian organization Pekka Ervast, and even the Freemasons. Lieutenant Colonel Paavo Susitaipale loudly accused the Freemasons and other secret societies, and as a result, the Freemasons were expelled from the Officers' Union – although their innocence was eventually proven. The investigation finally took a turn when it emerged that a small group practicing black magic was behind the acts.

They had dug up body parts from open mass graves in the Malmi cemetery – so-called line graves – and used them in their rituals at the Tattarisuo spring. The group’s goal was to connect with the spirit world and receive supernatural help, including healing from illnesses and the return of lost property.

The group was not unknown to the locals. The leader was revealed to be the driver Vilho Kallio, known as “Witch Kallio,” who believed that the water from the Tattarisuo spring had healing powers from the body parts preserved there. Also involved were the dock worker Ville Edvard Saari and Johan Ilmari Hedman, a deep believer in mysticism, whose mother hoped to have her son recognized in court as the illegitimate child of the late Dr. Parviainen – and thus share in the millions of euros inheritance.

Even the cider factory was not spared from suspicion. The Ajan Sana magazine ran a striking headline: "The mystery of the buckwheat swamp is solved - the traces lead to the cider factory." Although the suspicions turned out to be unfounded and the magazine was fined, a saying was born that still lives on: "The traces lead to the cider factory." Behind the mutilations was a surprising figure: seamstress Ida Widen, who claimed to receive instructions through visions and letters appearing on the wall. She read "secret messages" that instructed how body parts should be cut.

Widen and Kallio are also said to have prayed according to the instructions of the Black Bible at the Malmi and Lapinlahti cemeteries – hoping that the spirits would reveal to them the secrets of the lost money and the success of the trial. The dark saga of Tattarisuo culminated in September 1932, when the Helsinki Parish Court issued its verdict. Noita-Kallio received a sentence of 2 years and 4 months in prison, Ville E. Saari 3 years, and Ida Widen was sentenced to 3 years for incitement to mutilation and false reporting. The court found that their actions were not murders – but attempts at witchcraft that turned into sacrilege. The case also received widespread attention in literature.

The first work of thriller writer Aarne Haapakoski, The Mystery of the Black Swamp, was published in 1931. In 2015, Aki Ollikainen discussed the events in his novel The Black Fairy Tale. Ethnographer Vilho Rikkonen, in turn, published a study entitled "The Magic of the Dead in the Cause of the Horrors", discussing the case of the Tattari Swamp as an example of the power of superstition.

Elokuun 19. päivänä vuonna 1930 tavallinen koulumatka muuttui painajaiseksi. Malmilla, silloisessa Helsingin maalaiskunnassa, 14-vuotias koulupoika löysi Tattarisuon lähteestä irtileikatun naisen käden. Poliisi hämmästyi löydöstä, mutta ilman lisätodisteita tapaus vaipui nopeasti unholaan. Vuotta myöhemmin, syyskuun 18. päivänä 1931, sama lähde paljasti synkän salaisuutensa: useita irti leikattuja käsiä, jalkoja, sormia, hiuksia – ja pään. Nyt ei ollut enää epäilystäkään, että jotain kammottavaa oli tekeillä. Tiedotusvälineet tarttuivat tapaukseen, ja koko maa pidätti hengitystään. Helsingin yössä liikkui pahuutta.Poliisin tutkimukset harhailivat pimeässä. Epäilyksen kohteeksi joutuivat monet, joiden ei olisi koskaan pitänyt olla epäiltyinä. Harjun ruumishuoneen vahtimestari, esoteerisen Ruusu-Risti -järjestön johtaja Pekka Ervast ja jopa vapaamuurarit joutuivat skandaalin keskiöön. Everstiluutnantti Paavo Susitaipale syytti äänekkäästi vapaamuurareita ja muita salaseuroja, ja seurauksena vapaamuurarit suljettiin Upseeriliitosta – vaikka syyttömyys lopulta todistettiin. Tutkinta sai lopulta käänteen, kun selvisi, että tekojen taustalla oli pieni, mustaa magiaa harjoittanut ryhmä. He olivat kaivaneet ruumiinosia Malmin hautausmaan avoimista joukkohaudoista – niin kutsutuista linjahaudoista – ja käyttäneet niitä rituaaleissaan Tattarisuon lähteellä. Ryhmän tarkoituksena oli päästä yhteyteen henkimaailman kanssa ja saada yliluonnollista apua muun muassa sairauksien parantamiseen ja kadonneen omaisuuden palauttamiseen. Ryhmä ei ollut tuntematon paikallisille. Johtohahmoksi paljastui ”Noita-Kalliona” tunnettu ajomies Vilho Kallio, joka uskoi Tattarisuon lähteen veden saavan parantavia voimia siellä säilytetyistä ruumiinosista. Mukana olivat myös satamatyömies Ville Edvard Saari ja mystiikkaan syvästi uskova Johan Ilmari Hedman, jonka äiti toivoi saavansa oikeudessa poikansa tunnustetuksi edesmenneen tohtori Parviaisen aviottomaksi lapseksi – ja näin osalliseksi miljoonaperinnöstä. Edes sylttytehdas ei säästynyt epäilyiltä. Ajan Sana -lehti otsikoi näyttävästi: "Tattarisuon arvoitus selviää – jäljet johtavat sylttytehtaaseen." Vaikka epäilyt osoittautuivat perättömiksi ja lehti sai sakot, syntyi sanonta, joka elää yhä: "Jäljet johtavat sylttytehtaaseen."Silpomisten taustalla oli yllättävä hahmo: ompelijatar Ida Widen, joka väitti saavansa ohjeita näkyjen ja seinään ilmestyvien kirjaimien kautta. Hän luki "salaisia viestejä", jotka opastivat, miten ruumiinosat tulisi leikata. Widenin ja Kallion kerrotaan myös rukoilleen Mustan Raamatun ohjeiden mukaisesti Malmin ja Lapinlahden hautausmailla – toivoen henkien paljastavan heille salaisuuksia kadonneista rahoista ja oikeuden menestyksestä. Tattarisuon synkkä saaga huipentui syyskuussa 1932, kun Helsingin pitäjän kihlakunnanoikeus antoi tuomionsa. Noita-Kallio sai 2 vuoden 4 kuukauden vankeustuomion, Ville E. Saari 3 vuotta, ja Ida Widen tuomittiin 3 vuodeksi yllytyksestä ruumiinsilpomiseen ja väärästä ilmiannosta. Oikeus totesi, ettei heidän tekonsa olleet murhia – vaan pyhäinhäväistykseen kääntyneitä taikayrityksiä. Tapaus sai laajaa huomiota myös kirjallisuudessa. Jännityskirjailija Aarne Haapakosken esikoisteos Mustalais-suon arvoitus ilmestyi jo samana vuonna 1931. Vuonna 2015 Aki Ollikainen käsitteli tapahtumia romaanissaan Musta satu. Kansatieteilijä Vilho Rikkonen puolestaan julkaisi tutkielman "Vainajainpalvontataikoja tunnettujen kauhutapausten johdosta", käsitellen Tattarisuon tapausta esimerkkinä taikauskon voimasta.

[mikamikapodcast]

Stigmatization

Stigmatization is one of the most fascinating phenomena in religious mysticism, related to the appearance of the marks of Jesus' suffering on religious individuals. The term, derived from the Greek word stigma (mark, shame), refers to wounds that appear on the body in a supernatural way. These wounds can resemble the marks left by the nails of the crucifixion in the hands and feet, but they can also include other painful signs, such as a wound on the side where a Roman soldier struck Jesus, or bruises on the back resembling scourge marks. A crown of thorns mark may appear on the forehead. The stigmata can either be symbolic signs on the skin or deep wounds that bleed and cause pain. Some stigmatized individuals may bear all of these marks, while others may experience only some.

Although the phenomenon is well-known today, historically, stigmatization was rare and almost unknown before the 1200s. The first documented case of stigmata dates back to 1222 in England, when Stephen Langton was said to have received wounds resembling those of Jesus' suffering. Two years later, in 1224, St. Francis of Assisi reportedly suffered from stigmata, and he is still remembered today by many Catholics as a saint who bore the marks of Jesus' suffering in the final years of his life. Catherine of Siena, who lived in the 1300s, was also a well-known stigmatist, but she humbly prayed for her wounds to become invisible – and her prayer was answered. However, about 80% of all stigmatized individuals have been women, and many of them belonged to religious orders.

Why does stigmatization occur primarily in Catholic regions, but almost never among Protestants? This question has sparked much debate over time. Many skeptics believe that stigmata are psychosomatic symptoms or deliberate self-harm. However, Pope John Paul II's recent canonization of Padre Pio, who allegedly suffered from stigmata for decades, has continued to provoke discussions about the nature of the phenomenon. There have also been instances in history where significant church figures harmed themselves to prove their loyalty.

Other skeptics have linked stigmata to Munchausen syndrome, where individuals experience a compulsive need for attention and care by pretending to be ill or even injuring themselves. So, is stigmata a genuine, supernatural experience or merely a psychological phenomenon? This question continues to spark vibrant discussion, revealing how multifaceted the phenomenon of stigmatization is.

Stigmatisaatio on yksi uskonnollisen mystiikan kiehtovimmista ilmiöistä, joka liittyy Jeesuksen kärsimyksen jälkien ilmestymiseen uskonnollisiin henkilöihin. Tämä ilmiö, joka sai nimensä kreikan sanasta stigma (merkki, häpeä), viittaa haavoihin, jotka ilmestyvät kehoon yliluonnollisella tavalla. Nämä haavat voivat muistuttaa Jeesuksen ristin nauloista jättämää jälkeä käsissä ja jaloissa, mutta niihin voi kuulua myös muita kivuliaita merkkejä, kuten kyljen haava, jolle roomalainen sotilas iski, tai selän ruhjeet, jotka muistuttavat ruoskaniskuja. Otsalle saattaa ilmestyä orjantappurakruunun jäljet. Stigmat voivat olla joko symbolisia merkkejä iholla tai syviä haavoja, jotka vuotavat verta ja aiheuttavat kipua. Joillakin stigmaatikoilla voi olla kaikki nämä merkit, kun taas toiset kokevat vain osan niistä.

Vaikka ilmiö on tunnettu nykyään, historiallisesti stigmatisaatio on ollut harvinainen ja lähes tuntematon ennen 1200-lukua. Ensimmäinen dokumentoitu tapaus, joka liittyy stigmaatioon, löytyy vuodelta 1222 Englannista, kun Stephen Langtonin kerrottiin saaneen haavoja, jotka muistuttivat Jeesuksen kärsimyksiä. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1224, Franciscus Assisilainen kärsi stigmoista, ja hänet muistetaan tänäkin päivänä monien katolisten keskuudessa pyhänä, joka elämänsä loppuvaiheessa kantoi Jeesuksen kärsimyksen merkkejä. Katariina Sienalainen, joka eli 1300-luvulla, oli myös tunnettu stigmaatikko, mutta pyysi nöyrästi, että hänen haavansa tulisivat näkymättömiksi – ja rukous kuultiin. Noin 80 prosenttia stigmaatikoista on kuitenkin ollut naisia, ja monet heistä ovat kuuluneet uskonnollisiin sääntökunniin.

Miksi stigmaattisia ilmiöitä esiintyy erityisesti katolisilla alueilla, mutta lähes ei lainkaan protestanttien parissa? Tämä kysymys on herättänyt keskustelua pitkään. Monet skeptikot uskovat, että stigmat ovat psykosomaattisia oireita tai tahallista itsensä vahingoittamista. Kuitenkin paavi Johannes Paavali II:n äskettäin pyhimykseksi julistama Padre Pio kärsi väitetysti stigmoista vuosikymmeniä, mikä on herättänyt edelleen pohdintaa ilmiön luonteesta. Historiassa on myös ollut tapauksia, joissa merkittävät kirkon henkilöt ovat vahingoittaneet itseään vakuuttaakseen uskollisuutensa.

Toiset epäilijät ovat yhdistäneet stigmat Münchhausenin oireyhtymään, jossa ihmiset kokevat voimakasta tarvetta saada huomiota ja huolenpitoa, joskus jopa vahingoittamalla itseään. Onko stigmat siis todellinen, yliluonnollinen kokemus vai pelkästään psykologinen ilmiö? Tämän kysymyksen ympärillä käy yhä vilkasta keskustelua, ja se paljastaa, kuinka moniulotteinen ilmiö stigmaatio on.

[mikamikapodcast]

 Issei Sagawa

Issei Sagawa was born on April 26, 1949, in Japan. He struggled with relationships and self-esteem throughout his life. Sagawa was also physically weak and overweight as a young man. He was raised in a wealthy family, but from a young age he was fascinated by the body and eating it, which later manifested itself in his actions.

Sagawa was intelligent, and he studied in Paris, France, in the 1970s. He had dreams of entering academia and studying philosophy. However, his time in Paris ended in a shocking way, and he is remembered mostly for his murder.

In 1981, when he was 32 years old, Sagawa committed an extremely shocking crime in Paris. He met a 25-year-old Dutch student, Renée Harteveldt, who had come to France to study and work as a model. Sagawa invited Harteveldt over, claiming that he wanted to take photographs of her.

Sagawa shot Harteveldt in the head and killed her in his apartment. After this, he not only began to eat parts of her body, but also kept them. He used the body parts sexually and enjoyed eating body parts. Sagawa used parts such as thighs and other body parts and kept them for a long time.

He did not try to escape after the act. Instead, he called the police himself and reported that he had committed the murder. When the police arrived at his apartment, they found shocking evidence – parts of a human body. Sagawa had not only killed, but also eaten parts of the body. He had prepared the body and even enjoyed the process.

Sagawa was arrested after the act, but his trial was exceptional. Sagawa was found to be mentally ill and sent to a psychiatric hospital in France. In France, he was not sentenced to prison because he was found not guilty. He was ordered to undergo psychiatric treatment, but he did not stay there for very long.

France had its own legal peculiarities that prevented him from being detained for a long time. Only three years after he had been admitted to treatment, he was released and returned to Japan.

Sagawa was released in France in 1984 and returned to Japan. His case attracted strong criticism, as many considered him a dangerous criminal who had not received a proper sentence. However, there were no legal charges against him in Japan because the crime had taken place in France.

After returning to Japan, Sagawa received a great deal of media attention. He became a public figure despite having committed a shocking murder and practiced cannibalism. He appeared on television programs, wrote books, and gave interviews in which he discussed his murder and the circumstances surrounding it. Sagawa was not sorry for his actions, nor did he show remorse. In fact, he used his murder as a means of gaining publicity, expressing his opinions in a cold and emotionless manner.

Issei Sagawa himself has stated that he had a compulsive desire to eat people since childhood, and this desire grew over time. His psychological state was extremely disturbed. He has also said that his actions were sexually motivated, and that he considered cannibalism a form of sexual fulfillment.

Sagawa has been diagnosed as a psychopath and has mental health problems, but he has never fully explained why he committed his crimes. He has never shown remorse and has even spoken of his murder with almost indifference.

Sagawa has written several books about his crime and his life after it. His works have gained attention because he has shown no remorse for his actions and deals with them with extreme coldness. He has appeared on many Japanese television programs, where he has been portrayed as a public figure.

Sagawa has also been part of several documentaries and films that deal with his crime. His public appearances have aroused strong opinions, as many consider him dangerous and morally reprehensible, but on the other hand, his life and crimes have made him a cultural figure.

Issei Sahara died of pneumonia at the age of 73.

Issei Sagawa syntyi 26. huhtikuuta 1949, Japanissa. Hänen perheensä oli varakas, ja hän kasvoi suhteellisen etuoikeutetussa ympäristössä. Lapsuudessaan hänellä oli kuitenkin vakavia sosiaalisia ongelmia ja hän oli ylipainoinen, mikä teki hänestä helposti kiusattavan. Sagawa oli myös eristäytynyt ja hänen suhteensa muihin oli heikkoja. Sagawa on myöhemmin kertonut, että hänellä oli jo nuorena kiinnostus ruumiiseen ja erityisesti kanibalismiin, vaikka hän ei aluksi ymmärtänyt näitä tunteita.

Sagawa oli älykäs ja meni opiskelemaan Pariisiin vuonna 1970, jossa hän opiskeli ranskalaisia kirjallisuuden ja filosofian tekstejä. Ranskassa hänen psykologiset ongelmansa kasvoivat, ja hänen synkät halunsa tulivat yhä voimakkaammiksi. Sagawa itse kertoi, että hän oli pitkään tuntenut halua syödä ihmisiä, mutta hänen elämänsä oli siihen asti ollut verrattain normaalia.

Vuonna 1981, Sagawa teki järkyttävän murhan, joka muutti hänen elämänsä ja teki hänestä maailmanlaajuisen uutisen. Hän oli tavannut 25-vuotiaan Renée Harteveldtin, hollantilaisen opiskelijan, joka oli tullut Pariisiin opiskelemaan. Sagawa kutsui Harteveldtin luokseen väittäen haluavansa valokuvata tätä, ja he tapasivat hänen asunnossaan.

Sagawa ammutti Harteveldtin päähän ja tappoi hänet. Sen jälkeen hän ei vain murhannut häntä, vaan käytti naisen ruumista seksuaalisesti ja syöksi osia ruumiista. Hän käytti erityisesti naisen reisiä ja säilytti niitä. Sagawa itse kertoi myöhemmin, että hän oli pitkään halunnut kokeilla kanibalismia, ja hänellä oli seksuaalisia motiiveja murhan ja kanibalismin taustalla. Sagawa ei yrittänyt paeta, vaan jäi asuntoonsa ja soitti itse poliisille, kertoi tehneensä murhan ja pyysi tulla pidätetyksi.

Sagawa pidätettiin, ja hänet vietiin oikeuteen Ranskassa, jossa häntä arvioitiin psykologisesti. Ranskassa oikeus totesi, että hän ei ollut täysin syyntakeellinen ja oli psyykkisesti sairas. Oikeus määräsi hänet mielisairaalahoitoon sen sijaan, että hän olisi saanut vankeustuomion. Sagawa ei saanut pitkäaikaista vankeustuomiota, ja hänet vapautettiin vain kolmen vuoden kuluttua.

Ranskassa tekemänsä teon vuoksi hän ei saanut tuomiota, koska hänet arvioitiin olevan vaaraton ja psyykkisesti häiriintynyt. Tämä herätti monia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta ja siitä, kuinka rikollisia, joilla on vakavia psykologisia häiriöitä, tulisi käsitellä.

Sagawa vapautettiin Ranskassa vuonna 1984, ja hänet palautettiin Japaniin. Japanissa ei ollut oikeudellisia syytteitä häntä vastaan, koska rikos oli tapahtunut Ranskassa. Hänen paluunsa synnytti suuren kohun, ja hänestä tuli nopeasti julkisuuden henkilö. Sagawa ei ollut erityisen pahoillaan teoistaan ja käytti julkisuutta hyväkseen. Hän antoi haastatteluja, kirjoitti kirjoja ja esiintyi televisio-ohjelmissa, joissa hän kertoi avoimesti teoistaan.

Hänen julkiset esiintymisensä herättivät hämmennystä ja vihaa, sillä monet pitivät hänen toimintaansa moraalisesti tuomittavana. Sagawa itse ei kokenut tekoa pahoittelevana, ja hän ei osoittanut katumusta. Tämä välinpitämättömyys rikostaan kohtaan lisäsi yleistä järkytystä ja pelkoa siitä, että hän saattaisi uudelleen tehdä samankaltaisia tekoja.

Issei Sagawa on itse kertonut, että hänellä oli lapsuudessa ja nuoruudessa pakonomainen halu syödä ihmisiä. Hänen psykologiset ongelmansa, kuten psykopatia ja mahdolliset seksuaaliset häiriöt, vaikuttivat hänen tekoihinsa. Sagawa ei ole koskaan selittänyt tekoa täysin, mutta hän on myöntänyt, että kanibalismi oli hänelle seksuaalinen täyttymys, ja hänen halunsa nauttia ihmisen lihasta oli osa hänen syömishimoaan.

Monet asiantuntijat ovat arvioineet Sagawa olevan psykopaatin kaltaista luonteenpiirrettä, ja hänen järkyttävä välinpitämättömyytensä teoistaan sekä kyvyttömyys tuntea empatiaa ovat tehneet hänestä pelätyn ja tunnetun hahmon.

Sagawa on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän käsittelee omaa rikostaan ja elämäänsä sen jälkeen. Hänen teoksensa ovat saaneet osakseen huomiota, koska hän ei ole katunut tekojaan ja käsittelee niitä äärimmäisen kylmäkiskoisesti. Hän on esiintynyt monilla japanilaisilla televisio-ohjelmilla, joissa hänet on esitetty julkisuuden henkilöksi.

Sagawa on myös ollut osa useita dokumentteja ja elokuvia, jotka käsittelevät hänen rikostaan. Hänen esiintymisensä julkisuudessa on herättänyt vahvoja mielipiteitä, sillä monet pitävät häntä vaarallisena ja moraalisesti tuomittavana, mutta toisaalta hänen elämänsä ja rikoksensa ovat tehneet hänestä kulttuurihahmon.

Issei Sahara kuoli keuhkokuumeeseen 73 vuotiaana.

[mikamikapodcast]

GHOST

Ghost is a Swedish heavy metal band, known for their theatrical performances and unique music. The band was formed in 2006 in Linköping, Sweden, and their music combines elements of heavy metal, doom metal, and hard rock. Ghost is characterized by highly dramatic visuals inspired by the occult and horror films.

Ghost's frontman is the mystical Papa Emeritus, who has appeared in several different guises (Papa Emeritus I, II, III, and currently Papa Emeritus IV). This character is played by a vocalist who is always masked and dressed in a priest's garb. The role of the Papa Emeritus character is clearly visual and performative, but at the same time it brings an occult, even satanic, atmosphere to the band.

The band also features several anonymous "Ghouls" who play instruments (guitars, bass, drums, keyboards). They are not publicly visible, but always appear masked and dressed in identical black outfits. Their identities remain a secret, which adds to the band's mystique.

Ghost's music combines traditional heavy metal and hard rock, but the band also mixes elements of progressive rock and even 1970s psychedelic rock. Often classified as a subgenre of doom metal, they are always drawn to their melodic and catchy melodies, which makes their music approachable, yet dark and mysterious.

The band is also known for their unique and evocative lyrics, which deal with occultism, Satanism, the end of the world, and other dark themes. While their music may seem satanic, the band themselves have said that their goal is not to spread evil, but to provide an entertaining experience where theatricality and music go hand in hand.

Ghost is known for their theatrical live performances, which resemble almost dramatic performances. The band's shows are full of stage showmanship, and they use a lot of special effects, such as smoke, lights and stage structures, which create a dark and mysterious atmosphere. Papa Emeritus and Ghouls usually perform fully masked, and the band's visuals have received a lot of attention precisely because of this stealthiness and theatricality.

Ghost has gained a cult following in many ways and has gained a large fan base around the world. The band's theatricality, interesting visuals and catchy melodies have made them one of the most modern and distinctive heavy metal bands. They have been able to blend traditional metal with contemporary elements and create a very unique music and show.

Ghost has also managed to gain widespread recognition from critics and audiences, winning several Grammy Awards and other music industry awards. They have been widely praised for bringing a new kind of entertainment and visual expression to metal music.

In summary, Ghost is a band that combines dark theatricality with catchy melodic elements, and has emerged as one of the most significant heavy metal bands today.

Ghost on ruotsalainen heavy metal -yhtye, joka tunnetaan erityisesti teatraalisista esiintymisistään ja ainutlaatuisesta musiikistaan. Yhtye perustettiin vuonna 2006 Linköpingissä, Ruotsissa, ja sen musiikki yhdistää elementtejä muun muassa heavy metallista, doom metalista ja hard rockista. Ghostin tunnusmerkkejä ovat voimakkaasti dramatisoidut, okkultismista ja kauhuelokuvista inspiroituneet visuaalit sekä nimettömät hahmot, jotka esiintyvät yhtyeen keikoilla.

Ghostin musiikissa yhdistyvät perinteinen heavy metal ja hard rock, mutta yhtye sekoittaa myös elementtejä progressiivisesta rockista ja jopa 1970-luvun psykedeelisestä rockista. Vaikka yhtye on usein luokiteltu doom metalin alalajiin, se on aina pitänyt kiinni melodisuudestaan ja tarttuvista sävelmistä, jotka tekevät heidän musiikistaan helposti lähestyttävää, mutta samalla tummaa ja mystistä.

Yhtye on tunnettu myös erikoisista ja puhututtavista sanoituksistaan, jotka käsittelevät muun muassa okkultismia, saatananpalvontaa, maailmanloppua ja muita synkkiä teemoja. Kuitenkin, vaikka heidän musiikkinsa voi vaikuttaa saatanalliselta, itse yhtye on sanonut, että heidän tavoitteensa ei ole levittää pahuutta, vaan tarjota viihdyttävä kokemus, jossa teatraalisuus ja musiikki kulkevat käsi kädessä.

Yhtyeen visuaalinen ilme ja esitykset:

Ghost on tunnettu teatraalisista live-esiintymisistään, jotka muistuttavat lähes draamallisia esityksiä. Yhtyeen keikat ovat täynnä lavashow’ta, ja he käyttävät paljon erikoistehosteita, kuten savua, valoja ja lavarakenteita, jotka luovat synkän ja mystisen tunnelman. Papa Emeritus ja Ghouls esiintyvät yleensä täysin naamioituneina, ja yhtyeen visuaalit ovat saaneet paljon huomiota juuri tämän salamyhkäisyyden ja teatraalisuuden takia.

Ghost on noussut monella tapaa kulttisuosioon ja saanut laajan fanikannan ympäri maailmaa. Yhtyeen teatraalisuus, mielenkiintoinen visuaalinen ilme ja tarttuvat melodiat ovat tehneet heistä yhden moderneimmista ja erottuvimmista heavy metal -bändeistä. He ovat pystyneet sekoittamaan perinteisen metallin nykyaikaisiin elementteihin ja luomaan aivan omanlaistaan musiikkia ja show’ta.

Ghost on myös onnistunut saamaan laajaa tunnustusta kriitikoilta ja yleisöltä, voittaen useita Grammy-palkintoja ja muita musiikkialan palkintoja. He ovat saaneet paljon kiitosta siitä, että he ovat tuoneet metallimusiikkiin uudenlaista viihdettä ja visuaalista ilmaisua.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Ghost on bändi, joka yhdistää synkän teatraalisuuden ja tarttuvat melodiset elementit, ja on noussut yhdeksi nykypäivän merkittävimmistä heavy metal -yhtyeistä.

[mikamikapodcast]

Grigori Rasputin

Rasputin – The Mysterious Sorcerer of the Tsar’s Court and the Immortal Legend

Imagine a man born in the midst of snow and endless wilderness, in the heart of Siberia, whose charisma, miraculous healing abilities, and mysterious allure would reach all the way to the throne of Russia. Grigori Yefimovich Rasputin was not just a man – he was a phenomenon who fascinated, frightened, and enchanted both nobility and common folk alike. His life story resembles myth more than historical fact – and perhaps that is precisely why he became one of the most influential, and perhaps also most misunderstood, figures of his time.

Born into the mud season, chosen by mysticism Born in 1869 in Pokrovskoye, Siberia, Rasputin grew up in a poor peasant family, with no formal education, but a deep, intuitive connection to nature and religion. His surname – Rasputin – was later associated with rasputnik, meaning debauchee, but it also referred to a "crossroads" or a "muddy, impassable road." And that is exactly where Grigori Rasputin stood his entire life – at a crossroads of worlds, on the boundary between the spiritual and the secular, in the middle of the spring thaw where no one else could advance, yet he walked as if on water.

A life-changing vision of Saint Simeon compelled Rasputin to abandon his old life and embark on years-long ascetic pilgrimages. He walked barefoot, fasted, and preached love and God’s grace. It was said there was something supernatural in his gaze – a bright, green-gray stare that made even the most hardened aristocrats of St. Petersburg shiver. Some claimed his eyes made them feel as though their very soul was laid bare.

The Prophet of St. Petersburg Upon arriving in St. Petersburg, Rasputin was no longer merely a wandering holy man – he became a sensation. His followers praised him as a healer and a holy man who not only offered comfort, but also brought recovery to the sick, both mentally and physically. He did not preach fear, but love – particularly to his female audience, whom he deeply impressed. There was something primal and enigmatic in his presence. He was not a learned man, but he spoke as if his wisdom came from a deeper source – as if directly from God.

When Rasputin came into contact with the imperial family, his fate was sealed. Empress Alexandra Feodorovna saw him as a savior – not only of her son Alexei, who suffered from hemophilia, but of the entire Romanov dynasty. Rasputin was no doctor, but his prayers and presence alleviated Alexei’s episodes in ways science could not explain. The Empress believed – and Rasputin knew that faith itself was one of the most powerful healers.

Mystic or Manipulator? Rasputin’s rise to power didn’t occur through political scheming – he simply was. His way of speaking about the divine, his charismatic yet humble demeanor, and his ability to make people feel uniquely seen made him a magnet for everyone from princesses to ministers. He did not preach to crowds, but whispered to the powerful, tapping into their innermost fears and longings.

However, his reputation began to change. Rumors of nightly orgies, sexual rites masked as religious ecstasy, and alcohol-fueled gatherings spread throughout Russia. The press painted him as a libertine who held the imperial family under his sway. But how much of this was true – and how much was projected hatred toward a peasant who had penetrated the inner sanctum of power?

Healer or Devil? Rasputin’s supernatural aura grew to nearly mythical proportions. He survived a stabbing in which his intestines spilled from his stomach – and yet he returned from the brink of death as if by miracle. His critics began calling him the Devil Who Wouldn’t Die – but to his followers, he was a man of God, whose power stemmed from a divine source.

The myth of Rasputin only grew after his death. He was not easily killed: his assassins poisoned him, shot him, beat him, and finally threw him into the icy Neva River. And yet water was found in his lungs – a sign he had still been alive under the ice. He was not simply murdered – he was destroyed, because he was too alive.

The Shadow of Rasputin Grigori Rasputin was no saint. He wasn’t the devil, either. He was something rare: a person with the ability to deeply affect others, using that power with both love and danger. He was a wild, earthly prophet – a mystic who danced on the edge between wine and prayer. His power wasn’t written into law or office, but etched into hearts and fears.

Rasputin’s life and death reveal more about the people around him than about the man himself. He was like a mirror – each saw in him what they feared, desired, or longed for. And that’s precisely why his story still lives on – magical, inexplicable, and unforgettable.

Rasputin – Tsaarinhovin mystinen velho ja kuolematon legenda

Kuvittele mies, joka syntyi lumen ja loputtoman erämaan keskelle, Siperian sydämeen, mutta jonka karisma, uskomaton kyky parantaa ja salaperäinen viehätys ulottuivat aina Venäjän valtaistuimelle asti. Grigori Jefimovitš Rasputin ei ollut vain mies – hän oli ilmiö, joka kiehtoi, pelotti ja hurmasi niin aateliset kuin tavallisen kansan. Hänen elämäntarinansa muistuttaa enemmän myyttistä tarinaa kuin historiallista faktaa – ja ehkä juuri siksi hänestä tuli aikansa vaikuttavin ja kenties myös väärinymmärretyin hahmo.

Syntynyt rospuuton keskelle, valittu mystiikkaan

Vuonna 1869 Siperian Pokrovskojessa syntynyt Rasputin kasvoi köyhässä talonpoikaisperheessä, vailla koulusivistystä, mutta herkässä yhteydessä luontoon ja uskontoon. Hänen sukunimensä – Rasputin – yhdistettiin myöhemmin sanaan rasputnik, irstailija, mutta se tarkoitti myös “risteystä” tai “kelirikkoa”. Ja juuri siinä Grigori Rasputin seisoi koko elämänsä ajan – maailmojen risteyksessä, hengellisen ja maallisen rajapinnalla, kelirikon keskellä, jossa kukaan ei päässyt kunnolla eteenpäin, mutta hän itse käveli kuin veden päällä.

Käänteentekevä näky Pyhä Simeonista sai Rasputinin jättämään entisen elämänsä ja aloittamaan vuosia kestäneet askeettiset pyhiinvaellukset. Hän kulki paljain jaloin, paastosi ja saarnasi rakkaudesta ja Jumalan armosta. Hänen katseessaan sanottiin olevan jotain yliluonnollista – kirkas, vihreänharmaa tuijotus, joka sai jopa karskeimmat pietarilaiset aristokraatit värisemään. Sanoivatpa jotkut hänen katseensa olevan “kuin näkisi sielunsa läpi”.

Pietarin profeetta

Pietariin saavuttuaan Rasputin ei ollut enää vain vaeltava hengenmies – hänestä tuli ilmiö. Hänen seuraajansa ylistivät häntä parantajana ja pyhänä miehenä, joka ei pelkästään lohduttanut, vaan myös sai sairaat toipumaan, henkisesti ja fyysisesti. Hän ei saarnannut pelosta, vaan rakkaudesta – erityisesti naisyleisöönsä hän teki lähtemättömän vaikutuksen. Hänen olemuksessaan oli jotain alkukantaista ja arvoituksellista. Hän ei ollut oppinut mies, mutta puhui kuin olisi saanut viisautensa jostain syvemmästä lähteestä – kuin suoraan Jumalalta.

Kun Rasputin tutustui keisariperheeseen, hänen kohtalonsa sinetöityi. Keisarinna Aleksandra Fjodorovna näki hänessä pelastajan – ei ainoastaan oman poikansa, verenvuototautia sairastavan Aleksein, vaan koko Romanov-suvun pelastajan. Rasputin ei ollut lääkäri, mutta hänen rukouksensa ja läsnäolonsa lievittivät Aleksein kohtauksia tavalla, jota tiede ei pystynyt selittämään. Keisarinna uskoi – ja Rasputin tiesi, että usko itsessään on yksi voimakkaimmista parantajista.

Mystikko vai manipuloija?

Rasputinin nousu valtaan ei tapahtunut poliittisen juonittelun kautta – hän vain oli. Hänen tapansa puhua jumalallisista asioista, karismaattinen mutta nöyrä esiintyminen ja kyky saada ihmiset tuntemaan olonsa erityiseksi tekivät hänestä magneetin, joka veti puoleensa niin ruhtinattaria kuin ministereitä. Hän ei saarnannut kansan edessä, vaan kuiskasi vaikutusvaltaisille ihmisille heidän omassa sisimmässään piilevistä peloista ja kaipuista.

Hänen maineensa alkoi kuitenkin muuttua. Huhut yöllisistä orgioista, uskonnollisen hurmoksen varjolla harjoitetuista seksuaalisista menoista ja alkoholinhuuruisista illanvietoista levisivät ympäri Venäjää. Lehdistö maalasi hänestä kuvan irstailijana, joka piti koko keisariperhettä otteessaan. Mutta kuinka paljon tästä oli totta – ja kuinka paljon projisoitua vihaa vallan kulisseihin päässeelle talonpojalle?

Parantaja vai paholainen?

Rasputinin yliluonnollinen aura kasvoi lähes myyttisiin mittoihin. Hän selvisi hengissä puukotuksesta, jossa hänen suolensa vuotivat ulos vatsasta – ja silti hän nousi elävien kirjoihin kuin ihmeen kautta. Hänen kriitikkonsa alkoivat kutsua häntä Paholaiseksi, joka ei kuole – mutta hänen kannattajilleen hän oli Jumalan mies, jonka voimat olivat lähtöisin taivaallisesta lähteestä.

Myytti Rasputinista kasvoi hänen kuolemansa jälkeen entistä suuremmaksi. Häntä ei saatu tapettua helposti: murhaajat myrkyttivät hänet, ampuivat, pieksivät ja lopulta heittivät jäiseen Nevaan. Ja silti hänen ruumiistaan löytyi vettä keuhkoista – merkki siitä, että hän oli elänyt vielä veden varassa. Häntä ei vain tapettu – hänet tuhottiin, koska hän oli liiaksi elossa.

[mikamikapodcast]

Theosophy – The Path of Timeless Wisdom and Humanity’s Salvation

Theosophy, literally “divine wisdom,” is not merely a belief system or philosophical school but an ageless truth that reveals the ultimate laws of the universe. It unites all religious, scientific, and philosophical knowledge into a higher whole and offers humanity the keys to spiritual growth, inner understanding, and universal connection.

According to Theosophy, the universe is not a random material phenomenon, but a manifestation of a higher intelligence — the Absolute Divinity, known as Parabrahman. This infinite source is not a personal god but an all-pervading consciousness, whose radiance flows forth as the manifested world. The theosophical teaching on the Logos explains how this divine force unfolds in a trinity: as the origin (Father-Mother), the creative power (Son), and the organizing intelligence (Holy Spirit or Cosmic Mind).

Humanity as Part of a Cosmic Plan

Theosophy teaches that the human being is not merely a biological creature but a multidimensional microcosm — a reflection of the entire universe. The seven principles or aspects of the human being range from the physical body to the purest spiritual core, the ātmā-buddhi-manas. This trinity is the true, immortal Self, which one must learn to listen to and develop — not by worshipping an external deity, but by living ethically, seeking wisdom, and serving others.

The law of karma and the cycle of reincarnation are not beliefs, but universal laws that explain destiny, personal development, and suffering as just consequences of past actions. Death is not the end, but a transition — a return to the spiritual realm, the devachan, before the soul incarnates again. Thus, life is a continuous opportunity for spiritual advancement until the human being achieves enlightenment and is freed from the cycle of rebirth.

Wisdom of the Masters and Preservation of Ancient Teaching

Theosophy is not based on speculation but on ancient esoteric wisdom preserved and guided through the ages by the Masters of Wisdom — advanced human beings such as Buddha, Jesus, Pythagoras, and others. This teaching, partially revealed in texts such as The Secret Doctrine, represents only a fragment of a much greater body of knowledge held in sacred libraries under the guardianship of these enlightened beings.

These Masters are not mythical figures but real entities who have reached the pinnacle of human spiritual development and now serve as guides for those who are ready to walk the path of illumination. They do not impose their teachings but offer them to sincere seekers.

Uniting Science and Spirituality

Theosophy emerged at a time when materialistic science and dogmatic religion had both failed to address humanity’s deepest questions. Theosophy offered a third way — one that does not reject scientific inquiry but expands it to include spiritual and unseen dimensions. It does not rest on belief or theory alone but emphasizes personal experience, inner perception, and mystical insight. According to Blavatsky, a true theosophist is a researcher of the laws of nature, seeking to uncover the spiritual principles behind them.

The Spiritual Evolution of Humanity

According to Theosophy, humanity evolves in cycles: root races and yugas that reflect vast cosmic rhythms. The current human race is living in the Kali Yuga — the age of spiritual darkness — but this is not a hopeless condition; it is a necessary part of a greater process. Spiritual awareness is now more crucial than ever, as humanity prepares to enter the next, higher root race, destined to build a spiritually enlightened civilization.

Teosofia – Ajattoman viisauden tie ihmiskunnan pelastukseen

Teosofia, sananmukaisesti "jumalviisaus", ei ole pelkkä uskomusjärjestelmä tai filosofinen suuntaus, vaan ikiaikainen totuus, joka paljastaa maailmankaikkeuden perimmäiset lait. Se yhdistää kaiken uskonnollisen, tieteellisen ja filosofisen tiedon korkeampaan kokonaisuuteen ja tarjoaa ihmiselle avaimet henkiseen kasvuun, sisäiseen ymmärrykseen ja universaalin yhteyden tavoittamiseen.

Teosofian mukaan maailmankaikkeus ei ole sattumanvarainen aineellinen ilmiö, vaan ilmentymä korkeammasta älystä – absoluuttisesta jumaluudesta, Parabrahmanista. Tämä ääretön perusta ei ole henkilökohtainen jumala, vaan kaikkialla läsnä oleva tietoisuus, jonka säteily ilmentyy maailmana. Teosofian Logos-oppi paljastaa, kuinka tämä jumalallinen voima virtaa maailmaan kolminaisuudessa: alkuperänä, luovana energiana ja järjestävänä älynä.

Ihmiskunta osana kosmista suunnitelmaa

Teosofinen oppi selittää, että ihminen ei ole vain biologinen olento vaan moniulotteinen mikrokosmos – heijastus koko maailmankaikkeudesta. Seitsemän olemuspuolta, prinsiippiä, ulottuvat fyysisestä kehosta puhtaimpaan henkiseen ytimeen, ātma-buddhi-manakseen. Tämä kolminaisuus on ihmisen todellinen, kuolematon itse, jota hänen tulee kuunnella ja kehittää – ei ulkoista jumalhahmoa palvomalla, vaan elämällä eettisesti, syventymällä viisauteen ja palvelemalla muita.

Karman laki ja jälleensyntymä eivät ole uskomuksia, vaan universaaleja lakeja, jotka selittävät yksilön kohtalon, kehityksen ja kärsimyksen oikeudenmukaisena seurauksena menneistä teoista. Kuolema ei ole loppu, vaan siirtymä – palautuminen henkiseen tilaan, devakhāniin, ennen seuraavaa inkarnaatiota. Näin elämä on sarja mahdollisuuksia henkiseen kasvuun, kunnes ihminen saavuttaa valaistumisen ja vapautuu jälleensyntymien ketjusta.

Mestareiden viisaus ja muinaisen opin säilyttäminen

Teosofia ei perustu spekulaatioon, vaan muinaiseen esoteeriseen viisauteen, jota Viisauden Mestarit – kehittyneet ihmiset, kuten Buddha, Jeesus ja Pythagoras – ovat säilyttäneet ja ohjanneet aikojen halki. Tämä oppi, joka on nykyisin tunnettu teoksista kuten Salainen oppi, on vain osa suuremmasta kokonaisuudesta, jota säilytetään Mestarien hallitsemissa henkisissä kirjastoissa.

Nämä Mestarit eivät ole mytologisia hahmoja, vaan todellisia olentoja, jotka ovat saavuttaneet ihmiskunnan mahdollisen henkisen huipun ja toimivat opastajina niille, jotka ovat valmiita kulkemaan polkua valaistumiseen. He eivät pakota opetuksiaan, vaan tarjoavat viisauden niille, jotka sitä vilpittömästi etsivät.

Tieteen ja henkisyyden yhdentyminen

Teosofia syntyi aikana, jolloin materialistinen tiede ja dogmaattinen uskonto olivat molemmat epäonnistuneet vastaamaan ihmiskunnan syvimpiin kysymyksiin. Teosofia tarjosi kolmannen tien – sellaisen, joka ei torju tieteellistä tutkimusta, vaan laajentaa sen koskemaan myös henkisiä ja näkymättömiä todellisuuksia. Se ei pelkisty uskoon tai teoriaan, vaan korostaa henkilökohtaista kokemusta, sisäistä havaintoa ja mystistä ymmärrystä. Blavatskyn mukaan todellinen teosofi on tutkija, joka pyrkii selittämään luonnonlait ja löytämään niiden takana vaikuttavat henkiset periaatteet.

Ihmiskunnan henkinen evoluutio

Teosofian mukaan ihmiskunta kehittyy sykleissä: juuriroduissa ja yugoissa, jotka heijastavat suuria kosmisia rytmejä. Nykyinen ihmiskunta elää Kali Yugassa – henkisen pimeyden ajassa – mutta tämä ei ole toivoton tila, vaan välttämätön osa suurempaa kehitystä. Henkinen tiedostaminen on juuri nyt erityisen tärkeää, sillä kehitys jatkuu kohti seuraavaa, korkeampaa juurirotua, jonka tehtävänä on rakentaa henkisesti valaistunut sivilisaatio.

Teosofia – tulevaisuuden uskonto

Teosofia ei vaadi sokeaa uskoa, vaan rohkaisee kysymään, tutkimaan ja oivaltamaan itse. Se ei sido seuraajiaan dogmeihin, vaan antaa heille työkalut oman sisäisen totuutensa löytämiseen. Siinä missä nykyiset uskonnot usein jakavat ihmisiä ja pitävät kiinni erottavista opeistaan, teosofia tunnustaa kaikkien uskontojen yhteisen ytimen ja pyrkii yhdistämään ihmiskunnan tietoisuuden veljeyteen ja henkiseen kasvuun.

Jos teosofinen viisaus omaksuttaisiin laajemmin, maailma voisi vapautua ahneudesta, vihasta ja pelosta. Ymmärrys jälleensyntymästä, karman oikeudenmukaisuudesta ja ihmisen jumalallisesta alkuperästä synnyttäisi uudenlaisen vastuun tunteen: jokainen teko vaikuttaa, jokainen elämä on arvokas, ja jokainen ihminen on osa suurempaa kokonaisuutta.