#sehän se vielä

[chomametchi]

tämän postauksen inspiroimana: olkaa hyvä, fazerin tuotekehitystiimin salainen ase.

[shinondraws]

A finnish article says 85% of finns are affected by polar darkness, one fourth experiences difficulties and 1-2% experiences polar darkness induced depression

The article says that one of the most effective ways to treat the symptoms and to make life easier is to excercise during morning or daytime

Any other times apparently cause delays in your internal clock

BITCH MOST PEOPLE WORK OT STUDY AT THAT TIME

No matter what you do you are FUCKED

If you don't excercise you get more depressed but if you excercise at the wrong fucking time you might as well not excercise at all

Once again the responsibility of one's wellbeing is completely on the individual

I am so sick of this

[karvoja]

Kerrataanpa vielä: Kari Hotakaisen kirjoittamaa ja Siltalan julkaisemaa Helmi-romaania kauppaa ainoastaan Kesko. Teoksen ensipainos on huikeat 35 000 nidettä. Moista järjestelyä ei ole aiemmin nähty tässä maassa.

Jos nimittäin toivoo, että painettu kirja pysyy hengissä. Uusia jakelutapoja on keksittävä, sillä muuten suoratoistopalvelut näivettävät kirjan vinyylilevyn kaltaiseksi, museaaliseksi harvojen herkuksi. Kirja-ala tarvitsee uutta ajattelua, ja tässä sitä nyt on.

Hyvä kirjallisuustoimittaja Antti Majander, kuinka se, että vain Keskolla on myyntioikeus johonkin kirjaan olisi painetun kirjan pelastus ja jotain käänteen tekevää ajattelua?

Tuoko se jotain lisäarvoa kirja-alalle tai kirjojen myyntiin ja jakeluun, että Helmi-romaania saa vain K-kaipoista? Sehän ei ole mitään uutta, että päivittäistavarakaupoista saa kirjoja, joten mitään muuta uutta tässä ei ole kuin myynnin yksinoikeus, enkä millään ymmärrä, kuinka se voisi olla ihmisten lukuintoa lisäävä yksityiskohta.

Kummallista keskonperseennuolentaa.

[sydanhaavoilla]

Inhoon kirjoittaa mitään puhelimella ja sitä paitsi nukahdan ihan justiinsa, mutta nyt kun taas muistan tän ajatuksen, pakko kirjoittaa muistiin.

Mulla pyöri viime vuonna näihin aikoihin mielessä yliluonnollinen-kauhu-reinkarnaatio-jokin-ficci-idea, jossa Lehto ja Riitaoja tietämättään syntyvät aina uudestaan vain tavatakseen eri aikoina, rakastuakseen toisiinsa ja kuollakseen aina eri tavoin jotenkin väkivaltaisesti tai tapaturmaisesti 21-vuotiaina.

No, fast-forwardoidaan itsemme 2020-luvulle, jolloin viimeisin Riitaoja-reinkarnaatio ei oikein keksi, mitä elämällään tekisi, kun kerran sattui taas välivuosikin eteen. Hänelle kumminkin tarjoutuu sattumalta tilaisuus muuttaa talonvahdiksi vanhaan sukutaloonsa, joka on ollut tyhjillään, kun kukaan ei siellä jostain syystä halua asua. Vuokraakaan ei tarvitsisi maksaa, joten sehän on persaukiselle parikymppiselle Riitaojalle lottovoitto.

On sanomattakin selvää, että kyseessä on tietysti sama talo, jossa og Riitaoja eli lapsuutensa, ennen kuin tuli revityksi juuriltaan sotaan.

No joo. Ensi alkuun kaikki vaikuttaa kivalta. Tunnelma on ihan eri kuin pienessä vuokrayksiössä kaupungissa, ja pääsykokeisiin lukukin sujuu ihan eri tavalla. Ei kuitenkaan kulu kauaakaan, kun talossa alkaa tapahtua selittämättömiä asioita, tavarat vaihtavat paikkoja öisin, valot räpsyvät, hanat vääntyilevät auki itsekseen. Perus kummitustalokamaa.

Ja sitten on vintti, josta kuuluu öisin askelia, eikä ihan mitä tahansa askelia, vaan raskaiden saappaiden laahaavia askelia. Riitaojaa ei saisi menemään vintille päivänvalossakaan, ei edes aseella uhkaamalla...

Ajan myötä Riitaoja alkaa pelätä talossa oloa pimeän aikana ja alkaa viettää enenevissä määrin aikaa missä tahansa muualla, kuten paikallisessa kyläbaarissa, jonne - kuinkas sattuikaan - osuu eräänä iltana myös Lehto, joka viettää liikkuvaa elämää reissutyötä tehden.

Hassua kyllä, Riitaoja ja Lehto kiinnittävät heti toistensa huomion, eikä kulu kauaakaan, kun Riitaoja huomaa jo kysyvänsä, että sopiiko Lehdon pöytään käydä istumaan. Ja sopiihan siihen.

Ja hirveen jännästi pojista tuntuu heti kättelyssä siltä, kuin he olisivat tunteneet toisensa aina. Lehtokin, joka ei tiedä taustastaan mitään, joka on aina elänyt yksin ja joka ei päästä ketään lähelleen, tuntee olonsa oudon kotoisaksi Riitaojan seurassa. Perhosia liihottelee vatsassa vähän molemmin puolin.

No juu. Pari kolme neljä olutta tahi siideriä myöhemmin Riitaoja huomaa kutsuvansa Lehdon luokseen yöksi. Enimmäkseen toki siksi, että pelkää olla talossa öisin yksin, mutta onhan siinä tietysti mukana myös rakkautta, vaikkakaan ei-ihan-niin-ensisilmäyksellä kuin Riitaoja vielä siinä hetkessä kuvittelee.

Lehto ei tietenkään voi enää ajaa, joten he kävelevät pitkähkön matkan takaisin Riitaojan kotitalolle. Riitaoja taluttaa pyöräänsä vähän hoiperrellen ja päätyy laskuhumalassa täräyttämään Lehdolle suoraan, että talossa muuten sitten kummittelee. Lehto luulee koko juttua vitsiksi, ja Riitaojakin sitten hämillään pelastaa kasvonsa hekottelemalla, että juu-u, vitsihän se. Lehto on kumminkin kaikessa yrmyydessään aika söötti, eikä Riitaoja halua antaa itsestään vallan sekopäistä vaikutelmaa heti alkuun.

Eikä sinä yönä mitään niin kovin kummallista tapahdukaan. Tai no. Niin.

Sohvalla nukkuva Lehto herää yöllä janoon ja menee hakemaan keittiöstä lasin vettä. Ikkunasta sisään kajastavassa kuunvalossa näyttää silmänräpäyksen verran siltä, että hanasta tuleva vesi on verenpunaista. No, väsyneenähän sitä näkee vaikka ja mitä, Lehto ajattelee. Vesi kuitenkin maistuu ihan normaalilta, ei siinä mitään.

Palatessaan sohvalle Lehto kuulee kuistilta askeleiden ääntä ja menee katsomaan. Pimeällä ja kylmällä kuistilla ei näy ensin ketään, mutta kun Lehdon silmät tottuvat pimeään, tajuaa hän, että kuistin penkin nurkassa istua kyhjöttää joku. Riitaojahan se, yöpaitasillaan. Lehto kysyy, että eikö Riitaojakaan saanut unta. Riitaoja toteaa, ettei ole nukkunut kovin hyvin pitkään aikaan. He vaihtavat muutaman sanan, kunnes Lehto päättää painua takaisin pehkuihin. Riitaoja hymyilee ja sanoo tulevansa kohta perässä.

Sääli, ettei Lehto tule paluumatkallaan tuvan sohvalle vilkaisseeksi raollaan olevasta ovesta Riitaojan makuuhuoneeseen, jossa oikea, elävä Riitaoja nukkuu autuaan tietämättömänä siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Niin, Lehtohan ei tietenkään tiedä, ettei puhunut elävän Riitaojan kanssa. Tosin Lehtokin saa vähän esimakua siitä, ettei kaikki siinä talossa ole ihan niin kuin pitää herätessään parin tunnin päästä uudelleen mennäkseen vessaan. Vessan kellertävä valo pitää inhottavaa ääntä ja rätisee ja lopulta sammuu juuri, kun Lehto on pesemässä kasvojaan.

No, Lehto alkaa ränklätä valokatkaisijaa, joka ei millään meinaa sytyttää valoja. Ja kun valot lopulta välähtävät hetkeksi päälle, ei Lehtoa katsokaan peilistä hänen oma, tuttu peilikuvansa, vaan vuoden 1941 itseään suuhun ampunut, kasvoiltaan vääristynyt, kuollut Lehto.

Elävä Lehto saa tietenkin niin sanotusti paskahalvauksen ja ryntää kiroillen ulos vessasta vain löytääkseen Riitaojan - tällä kertaa elävän - ulkorappusilta istumasta. Riitaojalla ei ole epäilystäkään, etteikö Lehtokin olisi jo oivaltanut, ettei hän ollut vitsaillut kertoessaan talon olevan kummitustalo.

Lehto ei kuitenkaan suostu ihan niin vain purematta nielemään mitään kummitusjuttuja ja haluaa ajatella, että koko hommalle on lopulta olemassa jokin järkevä, rationaalinen selitys. Riitaoja kertoo Lehdolle vintistä, jota Lehto päättää Riitaojan estelyistä huolimatta mennä heti tutkimaan.

Vintillä ei kuitenkaan ole juuri muuta kuin roinaa, romua, rompetta ja ryönää, mutta Lehto sattuu kumminkin kiinnittämään huomionsa pieneen säilytyslaatikkoon, jonka hän ottaa mukaansa ja vie alakertaan. Laatikko on lukittu ja avain on tiessään, mutta Lehto tiirikoi sen auki. Pojat löytävät sen sisältä nipun lehtileikkeitä, muistiinpanoja ja vanhoja valokuvia. Yhdessä kuvista on og Lehdon ryhmästä otettu valokuva vuodelta 1941, josta pojat järkytyksekseen tunnistavat itsensä heti. Kuvassa heidän päidensä ylle on joku piirtänyt lyijykynällä pienet ristit.

Heidän löytämänsä lehtileikkeet ja muistiinpanot puolestaan paljastavat senkin, että edellinen Riitaoja-reinkarnaatio oli pääsemässä koko kuvion jäljille. Edellinen Riitaoja oli kerännyt talteen alkuperäisen Riitaojan kuolinilmoituksen sekä myöhempien Riitaojien tapaturmaisista kuolemista kertovia pieniä paikallislehden juttuja, joiden avulla saattoi päätellä, että jotain pahaa tapahtuu aina sinä vuonna, kun kukin Riitaojista täyttää 21 vuotta. Edellinen Riitaojakin oli tajunnut sen, ettei aikaa ole enää paljoa jäljellä, mutta ei ehtinyt ratkaista arvoitusta ennen kuolemaansa.

...Hitto vaan, kun muistan kyllä elävästi, että mulla oli hirveen tarkkaan mietittynä se, että mistä tossa oli kyse ja että miten noi sen lopulta ratkaisee ja murtaa ton toistuvan kuvion ja elää onnellisina elämänsä loppuun asti, mutta enhän mä sitä enää muista. :'D Rip.

[zombieheroine]

Rakastin sun aatoksia MHA luku 426 ja Todorokeihin liittyen ja oli kiva yllätys törmätä toiseen suomalaiseen joka tykkää EndHawksista joten tässä kysymys: ideaali tulevaisuus Enjille ja Keigolle? 😌

Moi! On aina hauska törmäillä suomalaisiin missä vaan fandomissa! Ja kiitos, oli mukava saada tekosyy vähän tuuletella tunteita, aina parempi jos toisten mielestä niiden lukeminen on kiinnostavaa.

Sun kysymys on haastava, koska "ideaali" ainakin mulla sisältää myös vaikeuksia ja epätäydellisyyksiä. Oon shipannu endhawksia jostain neloskaudelta lähtien, minkä jälkeen esim oon lukenu mangan kiinni, eli juonen eri vaiheisiin on menny erilaisia tunteita.

Yleisesti mun mielestä paras endgame on, että Enji ja Keigo lopulta alkaa keskenään viralliseen parisuhteeseen, joka etenee hitaasti koska molempien pitää oppia paljon uutta, ja joka on lähinnä niiden lähipiirin tiedossa ilman sen isompaa meteliä.

En oo ikinä oikein välittäny sellasista versioista, joissa tehdään kauheen iso juttu siitä että Enjin lapsien pitää tavata ja hyväksyä Keigo. Ensinnäkin mun mielestä Keigo ei oo yhtään sen tyyppinen että se kokis tarpeelliseks ottaa jotain isäpuolen roolia muistuttavaakaan, plus Enjin lapset on melkein kaikki aikuisia muutenkin. (Ja Keigoa vanhempia, sehän ois vaan kiusallista kaikille.) Toisekseen musta Enji kantaa sitä vanhemman vastuuta itse, yleensä aika etäältä ja sen lasten ehdoilla, eikä niitä varmana kiinnosta niiden isän rakkauselämä. Keigo tukee sitä, koska iso osa siitä mitä se Enjissä henkilönä kunnioittaa on sen vakaamus kantaa vastuuta ja olla parempi ihminen, mutta Keigo on ensisijasesti kumppani eikä Todorokin perheen jäsen.

Haluun ajatella, että Enji ja Rei pysyy ystävinä. Niitä sitoo ensisijaisesti niiden lapset, mutta myös niiden yhteinen historia, joka on molemmille tosi määrittävää, vaikka siitä paljon onkin niin pahaa. Itse asiassa oon sitä mieltä, että todennäkösesti Enjin mielestä Reillä on oikeus tietää Keigosta ja halutessaan myös sanoa siitä suhteesta mielipiteensä, jopa vaatia sen loppumista. Parasta niille molemmille ois ottaa avioero ja alottaa tahoillaan uus luku elämästään, miten mä myös sen kirjottaisin, mutta ennen sitä päätöstä sanoisin, että Enji on Reille niin paljon velkaa, että Rein sana painaa tosi paljon.

Mutta heille avioero, molemmille uudet ihanat kumppanit ja paljon rakkautta ja tasapainoa. Rei ja Keigo muodostaa kohteliaan hyvät välit, muttei halua sotkeutua toistensa asioihin liikaa.

Mangan uudet luvut huomioon ottaen taas-- (spoilerileikkaus 🗡️)

Headcanon että Japanissa koittaa vähän samanlainen kausi kuin toisen maailmansodan jälkeen, eli konservatiivinen aikakausi kun kaikki yrittää saada kiinni jostain perusturvantunteesta suuren mullistuksen jälkeen. Repisin tästä draamaa tyyliin kielletty rakkaus (koska sitä ei ollu tarpeeks vielä, heh) joka kuitenkin on yksi parhaista ja aidoimmista asioista muuten tosi vaikeessa tilanteessa.

Keigosta ja Enjistä pitää nyt tulla tavallisia ihmisiä. Sanoisin, että edessä on pitkä tie täynnä monimutkasia päätöksiä ja raskasta työtä yhteiskunnan toiminnan ja isojen rakenteellisten muutosten eteen. Keigo ainaki on ihan muissa hommissa kuin mihin se ikinä ajatteli päätyvänsä, ehkä käyny hikisesti peruskoulun ja panostanu vaan oikkuunsa ja sankarointiin, mitä ei enää ole.

Muuten sanoisin että Enjin ois hyvä alkaa opettajaks, mutta veikkaan että vanhemmilla ois tähän pari sanaa sanottavana. Ehkei tosiaan mihinkään kouluun varsinaisesti, mutta johonki sankarikoulutukseen liittyvään harjotteluun tai vastaavaan. Ois kauheeta hukkausta olla hyödyntämättä sen kokemusta ja osaamista, mikä varmaan tajutaan ku lasketaan elossa olevia veteraanisankareita.

Yhteenvetona varmaan sanoisin, että draaman kaaren päässä on jotain ihan uutta, täysin päinvastasta mitä kumpikaan elämälleen halus, suunnitteli tai osas edes kuvitella, mutta se on kuitenkin se oikea tie, ja se on hyvä.

[villittyniiskuneiti]

lol äänten laskenta vielä kesken mut sanokaa mun sanoneen, jos kok voittaa niin ainoa asia siedettävän ja sietämättömän hallituksen välillä on keskustan valmius kääntää takkia vaalikausien välissä. ja sehän ei toverit hyvää povaa se, koska sehän takki muuten heiluu.

[frikatilhi]

Saiskos ohjaajan kommenttia ihan suomeksikin "pliis vielä hetki lepää":stä?

NO SAIS

Siis itse ficistähän ei ole ihan hirveästi sanottavaa, se oli semmonen lyhyt juttu joka lähti siitä että mietin lempiruumiinosaa, köh.

Mutta siis tää että kirjoitin suomeksi! Viime aikoina ao3:een on tullut paljon hyvää ficciä myös suomeksi, ja jotenkin se itse asiassa on iskenyt jonnekin vatsanpohjaan. Joten halusin itsekin kokeilla! Ja sehän oli oikein mukavaa, taidan kokeilla uudestaankin.

Jännää, kuinka tavallaan oudolta tuntuu ficin lukeminen suomeksi. Koska luetaanhan me kirjoja koko ajan suomeksi! Käännettyjäkin. Ja siellä ne käännöskirjoissa kaiken maailman bridgetjonesit latelee reploja suomeksi, eikä se ole kenestäkään outoa. Juteltiin tästä itse asiassa @harmaanoita kanssa, ja todettiin, että suomenkielisessä ficissä on toki replatkin suomeksi, ihan luonnollistahan se on, kontekstista käy kyllä ilmi, mitä kieltä "oikeasti" puhutaan. Samalla tavalla englanninkielisissä ficeissä vaikka Jere ja Mikke puhuu keskenään niin, että replat on enkuksi, vaikka "oikeasti" ne puhuu keskenään suomea.

Toki homma mutkistuu siinä kohtaa, kun pitäisi jotenkin käydä ilmi, että Jeren englanti on huonoa, vaikka sitä siis esittää suomeksi. Ööh joo en tiedä, ratkaisen tämän jos tulee joskus vastaan.

Ja hassua on myös, kuinka mietin, että "osaanko" kirjoittaa suomeksi. Haloo, se on mun äidinkieli, kai mä silläkin osaan jos kerran englanniksikin osaan. Ihan oikeasti olen omalla kielellä sujuvampi. Mutta fiktion kirjoittamisessa saakin olla aika tarkkana, ettei anglismit hiivi mukaan, kun on moniin sanankäänteisiin tässä ympäristössä niin tottunut. Ja mun vieläpä pitäisi olla aika ammattilainen ton suomen kielen kanssa.

Mutta siis, jatkoa seuraa heti kun suomeksi suuhun sopiva idea tulee vastaan!

[oocmuumit]

Hei ensinnäki mä rakastan näit sun muumipostauksii ne on nii ihanii <3 oisko sul mitää matskui piisamirotasta tosin? Jenni-täti kans ois kiva nähä jos löytyis (en siis tiiä millä perusteel aina postaat mitäki et onks sul joku oma systeemi tms mut aattelin kysästä) Kiitti jo etukätee vastauksest :]

Oi kiitos <3

Piisamirotasta ei taida vielä olla; sehän on vaan Pyrstötähdessä enkä oo postannu siitä vielä mitään. Meen jaksoja läpi suunnilleen järjestyksessä 😅 Jenni-tätiä kylä löytyy jonkin verran c:

Tägään kaikki useammassa jaksossa esiintyvät hahmot ja joitain nimettyjä mut muistettavia yhen jakson hahmoja täysin mielivaltaisesti eli blogista voi ettiä nimellä kannatta ettiä jos joku tietty kiinnostaa! On mulla kans tää sivu jolle oon koonnu monia tägejä mut se ei kyloo täysin ajan tasalla enkä tiiä toimiiko se mobiililla ollenkaan. (oocmuumit.tumblr.com/tags jos linkki ei toimi ja joku haluu kokeilla manuaalisesti)

[kuningaskunta-sielut]

Ai että tuntuu hyvältä kun pääsee tekemään ruumiinavausta just sille replalle, mikä on kummitellut mun päässä viimeiset reilut kymmenen vuotta (älkää kysykö kuinka monta kertaa mä jouduin aikoinaan kattomaan tän cutscenen, oikeesti Riku haista paska >:( ).

Ansemhan tosiaan on mies, joka tutkii (tai ainakin jossain vaiheessa tutki) pimeyttä, mutta tittelinä se on vähän kökkö. Enkkuversiossahan tää mulkero on Ansem, Seeker of Darkness, mikä on suht kirjaimellinen käännös alkuperäiselle japanilaiselle nimelle 闇の探求者 アンセム/Yami no Tankyūsha Ansemu, eli kirjaimellinen suomennos olisi tyyliin "Ansem, Pimeyden etsijä". Sitä en tiedä, mistä tuo pimeyden tutkiminen on tullut, ainakin Weblion mukaan tankyūsha nimenomaan tarkoittaa tyyppiä, joka etsii jotain, yleensä jotain abstraktia kuten onnea tai elämän tarkoitusta.

Kieltämättä Ansem, Pimeyden etsijä kuulostaa sekin vähän hassulta suomeksi, mutta mielestäni sekin on parempi kuin "mies, joka tutkii pimeyttä", mikä kuulostaa enemmänkin kuvaukselta kuin varsinaiselta lisänimeltä. Lisäksi Pimeyden etsijä on myös sinällään kuvaavampi, että sehän on just sitä, mitä Ansem tekee: KH1:ssähän se etsii syvintä pimeyttä, eli Kingdom Heartsia (mikä ei tosin loppujen lopuksi ollut pimeä saatika edes oikea Kingdom Hearts), ja lopuissakin peleissä sillä on jopa KH:n mittapuulla melkoinen pakkomielle pimeyteen. Pimeyden tutkiminen taas taitaa kuvata enemmänkin sitä, mitä se puuhasi ollessaan vielä sen oikean Ansemin apupoikana, eli se ei välttämättä ole paras kuvaus tälle "KH1:n final boss" Ansemille.

Ehkä Pimeyden etsijälle voisi jonkun näpsäkämmän suomennoksen voisi keksiä, jos oikein alkaisi miettimään. Pimeyden metsästäjä? Emt. Mä en jaksa.

[isokarhuni]

Ich heiße Moritz, hallo

Kerroin porukoille että Hs nimenä tuntuu hyvältä ja sopivalta, siispä ens vuoteen menen sen nimisenä ja että saapi suorittaa.

Haluisin kovasti saada jo sen virallistettua että saisi paprutkin sillä nimellä, mutta tiedän että tähän saumaan en nyt vielä pygee. Mut on sekin nyt jotain että on edes kutsumanimi kondiksessa.

Oon miettinyt paljon sosiaalista transitioitumista. Transpolin lääkäri sanoi, että sehän se kaikista tärkein asia on eikä niinkään medikaalinen transitioituminen, et hormoneillahan sitä vaan sitten viimeistellään kokonaisuus. Jotenkin ärsyttävästi sanottu taholta, jonka kanssa ei ois mitään tarvetta asioida jos kaikki olis kiinni vain sosiaalisesta puolesta, ja joka seisoo hoitojen portinvartijana. Varmaan se oli sellainen ulkoa opeteltu automaattitoteama jonka se sanoo kaikille. Mut vittu kun se ongelma vaikkapa mulla on se, että en tule nähdyksi sellaisena kuin olen mun nykyolemuksessani. Ongelma poistuu sillä, että saan testoilla modattua olemukseni vastaamaan mun omaa kokemusta. Niin miten se sosiaalinen transitioituminen ratkaisisi tätä? Ite näen sen nyt vaikka omassa tapauksessani enemmänkin niin, että sosiaalinen transitioituminen on jotain mikä tulee vähän niinkuin välttämättömänä sivutuotteena siinä, että mun kroppa kehittyy. En mä ole elänyt mun aiempaa elämää naisena, ihan sama minä mä olen ollut aina kuin tulen olemaan jatkossakin. En mä itse koe vaihtavani sarjaa tai karsinaa, et ulkopuolisten silmissähän se "vaihdos" lähinnä tapahtuu. Noh, antaa transpolin lässyttää paskaansa, kukaan oo väittänytkään et ne muuta tekis.

[badhockeymom]

Melkoinen yhteensattuma, mutta Nutivaaran NHLWAM-jaksoa katsellessa Kellon koulua ihaillessa vasta älysin, että sehän on ollut mun rinnakkaisluokalla kaks vuotta. Ei mitään muistikuvaa, mutta ikä ja koulu täsmää

Mää en oo vielä katsonut sitä!! Random fact mutta nyt tiiän 3 ihmistä Kellosta: sää, Nutivaara ja näyttelijä Jukka Rasila.(onhan se jukka Rasila?? Se joka spiikkaa ne mainokset mihin kari hissu Hietalahti ei ehdi?)

Mutta vau! Ehkä sitä ei ole paljon koulussa näkynyt vaan on ollut aina treeneissä tai heppahommissa.

[drev-the-procrastinator]

Sori siis nyt on menny ohi; mikä swedengeit??

Se ei varmaan oo vielä saapunu tumppuun, ei ollu kauheen montaa postausta siinä tägissä vielä, mutta siis twitterissa jos käyt kurkkaamassa #Swedengate niin siellä ollaan känkelöimässä Ruotsia.

Sen "Pohjois-Euroopassa ei anneta vieraille ruokaa" jutun myötä enkunkieliselle twitterille on selvinnyt, että Ruotsi oli mukana (just tuli joku aika sitte suomeks tästä kirja, öööh, mikäs oli se nimi. Orjia ja isäntiä - Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla, Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen, löysin guuglaamalla! niin tää kirja tuli 2019, löyty mun mielestä jostain äänikirjapalveluistaki ja tietty kirjastosta, kannattaa varmaan lukee jos on aiheesta kiinnostunu, ite en vielä oo kerenny) transatlanttisessa orjakaupassa ja hyöty siitä myös epäsuorasti, mikä pätee myös Suomen kohdalla - esim. Suomessa terva oli iso tulonlähde, ja sillä suomalaisella tervalla tervattiin myös orjakaupassa käytettyjä valtamerilaivoja.

Tästä kuten kirjasta näkee on alettu keskusteleen Suomessa, ja myös Ruotsissa, monien kommentoijien mukaan, mut enkunkieliselle maailmalle tää on ollut aivan uusi löytö, joten tietysti Ruotsi ja muut pohjoismaat on koko tän ajan yrittäny SALAILLA tätä historiallista faktatietoa, joten ne pitää nyt känkelöidä. Oikeestihan, vaikka varmasti jotkut on tätä yrittäny ihan oikeesti salaillakin, ja vielä isompi osa on vaiennu tai ollu tietämätön koska ne jotka on tienny on vaiennu, tästä ja monista muista historiallisista epäkohdista on tehty tutkimusta ja ollu keskustelua - yleensä sen maan omilla kielillä. Eli ei välttämättä englanniks.

Ja on tietty totta et iso osa siitä on varmaan ollu akateemista keskustelua ja tutkimusta, joka on tavalliselle tallaajalle vaikeemmin lähestyttävää, mut nyt viime aikoina sitä tietoa on alkanu välittymään myös tavalliselle kansalle ja siitä on alettu käymään keskustelua. Guuglaillessani tota kirjaa löyty Ylen artikkeli "Suomalaistehtaat käyttivät orjien kasvattamaa sokeriruokoa" v. 2019, ja just. Viime viikolla? Ylellä oli myös artikkeli siitä miten suomalaiset oli osallisena muun muassa Kongon riistossa ku se oli Belgian siirtomaa. Joten näistä on alettu puhua myös silleen yleisemmin.

Mutta nää enkunkieliset tyypit jotka tätä risuaita swedengate -juttua nyt lietsoo ei osaa pohjoismaisia kieliä (suomi mukaanlukien) tai ei vaan oo vaivautunu selvittämään näitä asioita, tai niitä ei oo kiinnostanu minkään pohjoismaan historia tarpeeks, joten tää käytös joss yritetään esittää että ollaan paljastetty joku ihme salaliitto jonka avulla Ruotsi on voinu esittää maailman silmissä jotain hyvistä mutta jinka rohkeat enkunkieliset guuglailijat ja twiittaajat on nyt paljastaneet on ensinnäkin perkeleen ärsyttävää, toiseksi tosi ylimielistä. Se, ettette osaa kieliä tai että teitä ei ennen tätä oo kiinnostanu tässä tapauksessa Ruotsin historia ei tarkota, että sitä on teiltä salailtu.

Niin että kannattaa varutua varmaan siihen että kohta ne "selvittää" että Suomi oli toisessa maailmansodassa natsien liittolainen, ja sitä on salailtu, sehän on vaan mainittu kaikessa jatkosotaa ja toista maailmansotaa käsittelevässä teoksessa ja se vaan opetetaan kaikille koulussa yläasteelta lähtien vähintään. Tai jotain.

Ja siis, en sano, etteikö varmaan Ruotsin ja satavarmana Suomen historiassa olis asioita, joista ei mielellään keskustellä tai joita on yritetty salata, ja molemmissa maissa on tänäki päivänä ongelmia, ihan perhanasti, kuten rasismi ja vaikkapa saamelaisten kohtelu, ja Suomessa myös mm. translaki, mutta siis. Niinku. Se ettei enkunkielistä internettiä oo kiinnostanu puhua näistä asioista EI edelleenkään tarkota, että niitä olis yritetty salata?? Siis se ylimielisyys, vai miten sitä kuvais, tai se ettei näissä maissa tajuta et nää on pahoja asioita, tai jotain, on vaan. Käsittämätöntä.

Ja tosiaan viimisenä kirsikkana kakun päälle, oon nyt nähny useemman henkilön huomauttavan et tää ajoitus, et Ruotsista nousee tämmönen ns. kohu ja sitä aletaan puhua kuinka huono ja epärehellinen ja läpimätä ja problemaattinen maa Ruotsi on just nyt, ku Ruotsi ja Suomi on hakenu Natoon....

Se voi tietysti olla pelkkää sattumaa, koska kuulostaahan se vähän vainoharhaselta, mutta on myös satavarmana olemassa se mahdollisuus, että tässä on takana vähän muutaki ku pelkkä viraali insta-näyttökuva. Huom. se, että ne ongelmat - rasismi, historian vaikeista asioista vaikeneminen, ne historian vaikeet asiat - on sellasia, jotka pitää tietty käsitellä ja tiedostaa. Voi olla et osa ihmisistä yrittää ns. käyttää tollasta nato-disnifo-tms. korttia et yrittää lakasta niitä asioita maton alle, mikä on väärin, mutta tässä nimenomaisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa myös tää disinformaation mahdollisuus ja mielipidevaikuttaminen - vaikka sitten vaan jonku meemin kautta - pitää osata ottaa huomioon, ja käsitellä asiaa sen mukaisesti.

Nimenomaan se, että yleinen narratiivi twitterissä näyttää olevan et Ruotsi/Pohjoismaat on yrittäny salailla ja jotekin peitellä niitö historiallisia ja nykyisiä epäkohtia, että yritetään sanoo että ne olis epärehellisiä, epäluotettavia, moraaliltaan erityisen kyseenalaisia, on se epäilyttävä piirre. Ja just sen jälkeen kun siinä meemissä/kuvassa joka tän alotti on annettu sellanen kuva että nää Pohjois-Euroopan maat olis kylmä ja epäystävällisiä ja jopa niinku, julmia - ettei anneta lapsen kaverin syödä ku se tulee kylään - joka on jo valmiiks saanu ihmisten mielipiteen niistä maista muuttumaan negatiivisemmaks, koska oishan se nyt aika järkyttävää ja järjetöntä jos tommonen käytös oikeesti olis totta yleisenä käytäntönä koska - No. Onhan semmone aika dick move, kuten anglot sanoo - niin siihen on sinänsä helppo sit heti perään yrittää ns. paljastaa jotain tommosta. Mikä niinku. Ns. "selittää" miksi näissä maissa vois olla tämmönen ihan outo tapa. Jota täällä tietenkään ei oo, kuten kaikki täällä asuvat varmaan tietää, ellei oo sattunu käymään tosi huono tuuri.

Mut siis just tää, että yritetään saada nää maat näyttämään huonoilta käyttämällä tollasta kyseenalaista narratiivia jne. just tällasena aikana... On se vähän sus. Tai ehkä mää vaan analysoin tätä liian syvällisesti! Oli se mielipidevaikuttamista tai ei, oli siinä mukana oikeesti jotain trolleja tai vaan hyödyllisiä idiootteja, ihan miten vaan. Aikamoista menoo kyllä. Tekee vähän mieli alkaa netissä käyttämään vaan suomee, mut valitettavasti mulla on jo enkunkielisiä kavereita ja mutuaaleja, joten se ei taida olla nyt juur mahdollista. No jaa

[violasmirabiles]

(gonna do this one in finnish cos everything ive written and posted is STILL in finnish and for Very finnish fandoms, so like, cmon)

I was tagged by @caixxa, thank you xx

Author name: piccadillyblues. oon kans finfanfunis nimellä aladdin sane, kaikki mitä mulla on archivessa on siellä myös.

Fandoms you write for: tuntematon sotilas ja täällä pohjantähden alla. hauska anekdootti on että kirjoitin sen ficin, jonka takia ao3:ssa on täällä pohjantähden alla -fandomtägi.

Most popular one-shot: Konflikteista, eli se osa kadettikoulu-AU:ta, jossa on eniten suuria tunteita suhteessa korkeaan ikärajaan. kans Arvista, jossa on muuten melko samat speksit, mutta eri paritus ja vähän eri tunteita. vähän. ei paljon. kun siis ikärajakin on sama ja näin. mut siis.

Most popular multi-chapter: ei mul oo täl hetkel muuta kuin Metsärosvo dkfjnsdlkf

Favorite story you wrote: Karhu! ja Rotta, ne syntyi kumpikin tosi spontaanisti, kivuttomasti, nopeasti - koko kolmiosainen reinkarnaatio-AU tuli ficci päivässä -tahdilla, mutta nää kaks tuli niinku. erityisen vauhdilla ja tarkoituksella - ja tuntuivat silloin tosi luontevilta ja tuntuvat edelleen. JA tykkään niistä ihan vilpittömästi edelleen. ja kehitin niissä Määtän perheen! se on tosi lempparii

But to say one really random favorite: mul on juuri nyt 26 julkaistua ficciä että onko mikään näistä nyt lopulta erityisen random mutta mulla on nyt tekosyy mainita Jälkeenpäin josta tykkään ihan vittuna 

Story you were nervous to post: ymmärrettävästi Julkeudesta, koska se oli mun ensimmäinen 1) tuntematon sotilas -ficci, 2) korkean ikärajan ficci, ja 3) archive of our owniin julkaisemani ficci. kans Jokinen, koska se oli todellakin ensimmäinen pohjantähtificci niin archivessa kuin finissäkin - mutta archiveen postatessa mua kuumotti koska kehitin itselleni ihan vitulliset paineet tehdä se fandomtägi oikein. myös kanssa Metsärosvo, koska ensimmäistä lukua postatessani en tiennyt ollenkaan miten oikeesti kehittäisin sitä tarinaa, tai montako osaa esim tekisin siihen, tai niinku. mitään. eniten pelkäsin etten sais sitä ikinä valmiiksi, koska sehän nyt olisi kamalin asia mitä kellekään olisi koskaan missään ikinä tapahtunut lol. (yleisesti ottaen oon jossain määrin hermostunut aina kun julkaisen yhtään mitään. like i have anxiety.)

How do you pick your titles: yksi sana ja thatse it. suomeksi se on ihastuttavan helppoa lopulta, ja tässä vaiheessa se on niin brändi(tm) että mulle tulee epämukava olo kun mietin vaihtoehtoisia, pidempiä otsikoita :’D ainoa poikkeus on Valse lente ja sekin on kappaleen nimi, niin ettei se sillä tavalla Häiritse you know. tykkään siitä ytimekkyydestä

Do you outline: siinä missä muutakin kirjoittamaani, joo. just mietin yks päivä että mun yliopistoesseiden outlinet on ihan yhtä älykästä tekstiä kuin mitkään ficcioutlinet. ja älykkäällä tarkotan että just tämmöstä kielioppihirviötajunnanvirtaa, joka ehkä on osittain ranskalaisia viivoja tai tyyliin pelkkää dialogia, täynnä meemejä ja eri kieliä sekaisin. tyyliin pari kolme virkettä siellä välissä, jotka on sellaista tekstiä, joka päätyy about sellaisenan valmiiseen ficciin. ideat kertyy lähinnä puhelimen muistiinpanosovellukseen ja toverien riesaksi ryhmächatteihin. tämmösiä muistiinpanoja/ideoita per ficci on yleensä pari kolme kappaletta, ja ne siirtyvät yleensä semmoisenaan copypastena tiedostoon “ficci luonnos.docx”, josta ne siirtyvät tiedostoon “ficci luonnos parempi.docx”, ja niin edelleen ja niin edelleen, kunnes mulla on tiedosto nimeltä “FANDOM (SHIPPI) FICCI FINAL.docx” joka on sitten se The Ficci, jonka heitän nettiin. en tiiä. ehkä tää on vaikuttanut mun esseiden tasoon, tai yliopisto on vaikuttanut mun muun kirjoittamisen tasoon. lempparia on löytää sellainen ficcitiedosto jossa lukee vain että se on luonnos, ja sitten siinä on tyyliin kaksi (2) lausetta jostain ihan ihmeellisesta out of context -jutusta, jota menneisyyden ali ei tietenkään kokenut tarpeelliseksi avata yhtään, koska totta kai mää muistaisin sen jatkossa jos se olisi sen arvoista. menneisyyden ali on poikkeuksetta vähän pälli.

How many of your stories are complete: siis täl hetkel kaikki koska poistin yhen jatkiksen koska mua ahdisti et se oli kesken lol viimeks tänään mietin et pitäis aloittaa sen julkaiseminen uudestaan koska oon hinkannut sen kolme ekaa lukua ihan fiksuun kuntoon (mutta, you see, ongelma on taas se että en tiiä mitään muuta kuin muutaman kohtauksen, joiden Täytyy tapahtua ficin kuluessa, ja tietysti hahmojen lopullisen kohtalon. en tiiä vaihtuuko esim ikäraja siitä, mikä tämän hetken ajatus on - tämä on ongelma lähinnä finin puolella, jossa eri ikärajojen jutut on eri osastoilla, ja ikärajan vaihtuessa pitäisi laittaa moderaattorille viestiä että moiccuuu siirtäsiks pliis tän oikeelle osastolle, ja Mua Ahdistaa - en tiiä yhtään riittävästi yhtään mistään, että kehtaisin hyvällä luottamuksella julkaista yhtään mitään yhtään missään. tää ei oo oikeesti näin iso juttu, mutta tätä tää on :D)

Upcoming story you are the most excited for: aika rohkeaa olettaa että tietäisin varmuudella tekeväni yhtään mitään valmiiksi yhtään koskaan ennen kuin se on 80% valmis. mutta siis. se tuntematon/pohjantähti -”crossover” (ei kai se nyt oikeesti oo vittu crossover kun ne tapahtuu canonisesti samassa maailmassa? anyway) jossa Hietanen ja Koskelan Vilho selviävät kumpikin jatkosodasta, Hietanen tulee sodan jälkeen käymään Koskelassa ja päätyy Koskelan Kaarinan kanssa kimppaan, koska mää tarvitsen onnea elämääni ja Kaarina ansaitsee niin paljon parempaa kuin mitä se canonissa sai. perkele.

In-progress:  en oo oikeestaan varma oonko täällä maininnut siitä, että mulla on finin fanfic100-haasteessa aiheena Koskelan perhe Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. koska siis periaatteessa mulla pitäisi olla työn alla rontti yhdeksänkymmentä ficciä erinäisistä Koskeloista. käytännössä ideoita on tyylii kolmeen neljään just nyt, mutta sanalista on pitkä eikä deadlinea ole, joten näiden kanssa uskaltaa hengittää. näiden lisäks mun on uhh kohta kaks vuotta pitänyt kirjoittaa metsärosvoverseen sijoittuva ficci Sihvosesta. ja lisää kadettikoulu-AU:ta. ja mulla on kolmen vuoden aikana timanttisiksi hautomiini headcanoneihin perustuva saw-ficci ollut tekeillä vuodesta 2017 ja aina tyyliin kerran vuodessa saan jonkin inspiraatiopistoksen että kirjoitan..... en ees varsinaisesti ficciä eteenpäin mutta jotain yksittäisiä kohtauksia. jos saan sitä ulos ennen kuin sawin julkaisusta tulee kakskymmentä vuotta täyteen niin se ois ihan seksikästä mutta en kyllä tällä tahdilla ala sanoa mitään vaikka miten ois aikaa 2024 asti. JA kanssa se jatkis jota aloin jo kerran postaa mutta jänistin ja poistin, koska oon puhunut siitä tyypeille myös sen kolme vuotta, ja oon päättänyt että teen sen vielä JOSKUS loppuun, mutta eri asia on että millaisena ja milloin. mutta joskus! joskus. jos mää sain kerran kandintyön valmiiksi tänä vuonna niin kyllä mä vielä nämäkin saan. ehkä. ja sitten jos kun saan gradun joskus tehtyä niin sehän on vielä parempaa kirittämistä sitten.

Coming soon: mää en lupaa mitään MUTTA mulla ON luonnostiedostoja yllä mainittuun Hietasen Urho/Koskelan Kaarina -verseen sen verran että ehkä vielä tämän vuoden puolella...! toivottavasti lol koska mietin osallistuvani sillä finin puhutaan rakkaudesta -haasteeseen jonka dl on uudenvuodenaattona

Do you accept prompts: en oikeastaan. kirjotan kuitenkin ensisijaisesti itselleni, ja mulla on aivan olematon mielenterveys, ja en ees liioittele kun väitän että tuhoaisin sen sillä jos kukaan ehdottais mulle yhtään mitään promptia mistään, koska, no, hell brain. plus meen niin vitun lukkoon kun mulle esitetään mitään suoraa haastetta taikka muuta tän sortin pyyntöä että juu kiitos ei :’D finissä oon, kuten sanottua, osallistunut siihen fanficsataseen, koska siinä on se helpottava tekijä ettei sillä ole deadlinea enää, ja sen lisäksi silmäilen muita kiinnostavia haasteita siellä aina välillä, mutta - tällä mielenterveydellä, kun mulla on ns. oikeastikin tärkeitä deadlineja? think im good thanks

uuhhhh en tägää ketään koska En Jaksa, mutta kiitos!

[hanhan156]

Noi 'kiss prompts' on aiva ihania, saisko vähän pehmoista Koskiluotoa & 11 (Morning kisses)

Täältä pesee. :D Tuli nyt vahingossa kirjoitettua ihan kunnon fikkikin tästä. Kiitos, tällaiset pikkutarinat ja pieni painostus auttaa writer’s blockiin kummasti.

—

Aamumunakkaat

Alkukevään kauniin, mutta silti vielä kylmän aamun ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa ikkunan läpi Kariluoto avasi hitaasti silmänsä haukotellen makeasti. Hän hieraisi silmiään ja hetken aikaa unen ja valveen rajamailla mietti, missä ihmeessä hän oikein oli, sillä tunnelma oli epätodellisen hiljainen ja rauhallinen. Kariluoto kääntyi natisevalla kapealla sängyllä, ja samassa hän tajusi, että hän oli Koskeloiden talossa - tai oikeastaan hän voisi jo opetella sanomaan kotona, sillä olihan hänen muutostaan Pentinkulmalle kulunut jo kokonaiset kaksi viikkoa.

Vaivoin hän nousi sängyltä, jota ei todellakaan oltu tarkoitettu kahdelle, mutta eipä se ollut häntä ja Koskelaa viime yönä haitannut - välillä nukuttiin tai “nukuttiin” puoliksi toisen päällä. Pääasia, että he saivat vihdoin nauttia toisistaan rauhassa, ilman syyllisyyttä tai ylimääräistä säätöä. Venytellessään jumiutuneita paikkojaan Kariluoto samalla vannoi, että vaikka hän loppuelämänsä nukkuisi Villensä kanssa tässä epämukavalla hetekalla, entiseen elämäänsä hektisessä Helsingissä raunioilla olevan parisuhteen ja rasittavan työnsä pariin hän ei palaisi mistään hinnasta. Ei, vaikka se ehkä tarkoittaisi mukavampaa ja varakkaampaa elämää: hänen kotinsa ja sydämensä kuuluivat nykyään tänne. Vaikka hänen vanhempansa ja muu lähipiiri piti häntä täysin kajahtaneena - spekuloiden, koskakohan se Jorma palaisi takaisin pääkaupungin hulinaan häntä koipien välissä - Kariluoto tiesi, että kerrankin hän oli tehnyt elämässään jotain oikein.

Ja mikä parasta, itse isäntäväki oli poikansa uuden parisuhteen ottanut vallan mainiosti. Heidän “Jorppansa” oli perheenjäsen siinä missä muutkin, välillä jopa hössöttämiseen saakka - mutta eipä sekään haitannut, vaikka Koskelaa vanhempiensa kanssa asuminen vielä yli 30-vuotiaana nolotti. Kariluodon mielestä perhe oli oikein lämminhenkinen ja ottanut hänet avosylin vastaan, vaikka pienellä paikkakunnalla kuhistiin kylän oman pikku Villen liitosta helsinkiläisen varakkaan ex-juristin kanssa - olipa paikallinen juoruämmä heille keksinyt varsin luovan lempinimenkin jo, “Pentinkulman homot”. Koskelan isä oli yrittänyt selittää Kariluodolle, ettei tuijotuksista ja kuiskuttelusta kannattanut välittää tuon taivaallista. Kyläläiset vaan sattuivat olemaan kovin uteliaita ja kun jotain jännittävää ilmaantui heidän mitäänsanomattomaan elämäänsä pasianssin ja Ilta-Sanomien lisäksi, se jaksoi ylläpitää heidän mielenkiintoaan useampia kuukausia.

Kun Kariluoto nousi ja vetäisi päälleen liian ison Koskelalta saadun Pentinkulman Iskelmäfestivaalien t-paidan päälleen, nyt hän huomasi, ettei pirtissä ollutkaan niin hiljaista kuin hän oli kuvitellut: keittiöstä kuului kolinaa ja vaimeaa jumputusta. Niin hiljaa kuin mahdollista, hän avasi makuuhuoneen oven ja pelästyi kun oven takana oli raidallinen viiksekäs karvapallo hakemassa rapsutuksia.

Siliteltyään huomiota kerjäävää kissaa hyvän tovin Kariluoto pääsi vihdoin keittiölle ja ovella hän pysähtyi nähdessään yllättävän näyn: vastoin ennakko-oletuksia, siellä ei häärännytkään äitimuori vaan itse Ville, syvästi keskittyneenä paistaen jotain hyvältä tuoksuvaa puuhellalla. Kariluoto ihaili harvinaisen liikuttavaa näkyä: Koskelalla oli päällään Massey Ferguson -paita, tiukat bokserit sekä isotädin neulomat, jo useasta pesusta huopuneet villasukat. Kariluodon katse viipyi hetken pitkissä, jäntevissä säärissä, jotka jo taaperosta saakka tehtyjen maatöiden ansiosta olivat timmissä kunnossa niin kuin koko mies muutenkin. Poskilla kävi pikainen puna Kariluodon muistellessaan heidän ensimmäistä kertaansa petipuuhissa ja se, kuinka hänen suustaan oli päässyt tahaton kiljaisu nähdessään Koskelan treenatun kropan, vaikkei tämä ollut päivääkään viettänyt salilla - eihän sellaisia hömpötyksiä Pentinkulmalla ollut koskaan kaivattukaan. Yksinkertainen elämä sisälsi ihan tarpeeksi jo hyötyliikuntaa.

Kariluoto ei pannut pahakseen, että vastoin yleistä pidättyneisyyttään Koskela vaikutti nyt vapautuneemmalta. Tiskipöydällä olevan puhelimen kaiuttimesta soi tämän mielimusiikkia, Rammsteinia, ja hän taputti toisella kädellään yksinkertaista hakkaavaa tahtia reiteensä vihaisten saksankielisten lyriikoiden kaikuessa keittiössä. Klassisen musiikin koulutuksen saanut Kariluoto ei olisi voinut vähääkään välittää tämäntyylisestä musiikista, jota hän piti suorastaan mölynä, mutta hänelle oli pääasia, että miesystävällään oli mukavaa. Musiikkimaku oli yksi harvoja asioita, mikä ei heitä yhdistänyt - Koskela fanitti raskasta metallimusiikkia ja yksinkertaisia riffejä Kariluodon rakastaessa monimutkaisia tahtilajeja ja progressiivista musiikkia. Koskelan mielestä taas sellaisesta hälinästä ei saanut lainkaan kiinni.

Parhaansa mukaan Kariluoto pyrki käyttämään musiikkia hyödykseen ja hiippailemaan narisevalla puulattialla niin hiljaa, ettei ruuanlaittoon ja fiilistelyyn uppoutunut kokki huomaisi mitään. Siinä Kariluoto taisi lopulta onnistuakin, sillä kietoessaan salakavalasti käsivartensa Koskelan vyötärön ympärille, toinen mies säpsähti ja päästi epämääräisen ynähdyksen. 

“Huomenta, rakas”, Kariluoto kuiskutteli varsin tyytyväisenä itseensä, kun oli kerrankin onnistunut yllättämään miesystävänsä.

Yrittäen epäonnistuneesti peitellä hämmästystään, Koskela änkytti: “H-huomenta v-vaan.” Samalla tämä kääntyi hitaasti keskittymisen herpaannuttua viimein ankarasta kokkaamisesta. “Mistä ihmeestä sinä siihen tupsahdit, oletko jo kauan ollut hereillä?” Koskelaa kuumotti ajatella kauanko Kariluoto oli jo seissyt keittiössä häntä alushousuisillaan tuijottamassa.

Tahallaan Kariluoto painoi itseään tiukemmin kiinni Koskelan vartaloon ja hymyili ilkikurisesti. “Makkarista, mistäs muualtakaan?” Tämän katse käväisi hellalla. “Mitäs se Ville täällä touhuilee?”

“No, aamupalaa tässä olin tekemässä”, Koskela vastasi ja yritti kääntyä takaisin kokkauksensa pariin, mutta Kariluoto ei päästänyt miesystäväänsä helpolla vaan painoi tämän yhä tiukemmin itseään vasten. Koskela huokaisi jouduttuaan nyt ilmeisesti lopullisesti piiritetyksi. “Noh, ainakin oli tarkoitus ennen kuin joku nimeltämainitsematon tuli häiritsemään ja pilaamaan yllätyksen. Jessus, että meinasi vanha mies saada sydänkohtauksen tuommoisesta.”

Kariluoto naurahti kommentille. Vaikka Koskela vaikutti vakavalta introvertiltä, tällä oli melkoisen sarkastinen huumorintaju sille tuulelle sattuessaan - puhumattakaan humalassa, jolloin Ville Vaiteliaan sanaisesta arkusta saattoi tupsahtaa jopa sujuvaa venäjää, kuten oli erään baari-illan aikana Helsingissä heidän seurustelunsa alkuaikoina paljastunut.

“Kauhean paljon anteeksi sitten vaan”, Kariluoto kuiskasi ja mutristi suutaan mukamas pahoillaan. “Voin mennä takaisin nukkumaankin”, tämä kiusasi ja irrotti otettaan Koskelasta, muttei päässytkään enää irti.

“No, se ei taida kuule nyt käydä enää päinsä.”

Hetken he tuijottivat toisiaan kiusaantuneina ja Koskela nielaisi katseen viipyessä hieman turhan pitkään Kariluodon huulilla, joita tämä oli juuri - tahattomasti tai tahallaan, vain Luoja sen tietää - nuolaissut, aivan kuin valmistautuen johonkin.

Sanomatta sanaakaan Kariluoto asetteli kätensä tottuneesti Koskelan niskalle ja veti tätä lempeästi kohti itseään. Kun heidän huulensa viimein kohtasivat molemmat päästivät vaimean, mutta sensuellin huokauksen.

Kanssakäyminen uhkasi yltyä turhan kuumottavaksi, mutta Koskelan kurniva vatsa herätti heidät takaisin tähän todellisuuteen. “Jaaha, jos sitä nyt nämä…kananmunat paistaisi”, tämä sanoi ja kääntyi nopeasti takaisin pannunsa puoleen posket hehkuen nolostuksesta.

Utuisesta transsista yllättäen herätetty Kariluoto räpytteli hetken hämmentyneenä silmiään ja ynähti epämääräisesti: “Juu, no mikäs siinä.” Hän istuutui pöytään, siivoten samalla kasan vanhoja Maaseudun Tulevaisuuksia aamupalan tieltä.

Tuota pikaa Koskela asetti pienen valurautapannun keskelle pöytää virkatun pannunalusen päälle ja otti kahvipannun käteensä. “Kahvia?”

“Joo, kiitos.”

Koskela kaatoi molemmille kahvit ja hiljaa he siemailivat juomiaan närppien samalla aamupalaansa muka kiinnostuneina siitä, mitä ikkunasta näkyi. Tosiasiassa molempien mielessä oli jotain aivan muuta kuin lumitilanne ja pikkulinnut tällaisena laiskana sunnuntaiaamuna.

Salaa he tiirailivat toisiaan - tosin sekin epäonnistui, sillä Koskela ei voinut enää pidätellä naurahdustaan, kun hän jälleen huomasi Kariluodon tuijottelevan häntä intensiivisesti kahvinsa lomassa. “Mitäs?”

“Ei mitään, hieno ilmahan se on tänään”, Kariluoto vastasi esittäen viatonta. “Mutta joku muu on kyllä tänään vielä hienompi.”

Yrittäen vaihtaa puheenaihetta kiusaantuneesta tunnelmasta Koskela kysyi: “Noh, mitäs suunnitelmia täksi päiväksi?”

“Päätä sinä ihan vapaasti, kaikki käy”, Kariluoto sanoi salamyhkäisesti ja nojautui eteenpäin. “Sitä paitsi, minähän sinun yllätyksen jo pilasin niin sinä saat olla pomo loppupäivän.”

Koskela hieroi leukaansa mietteliäänä, kunnes lamppu syttyi päässä. “Sehän voisi ollakin hyvä idea…” tämä mumisi itsekseen hymyillen vinosti - hän varmastikin saisi miesystävänsä kerrankin yllätettyä.

Nuoremman miehen uteliaisuus alkoi herätä - vatsanpohjassa kutkutteli. Mitäköhän se nyt on keksinyt?

“Näet sitten”, Koskela sanoi aivan kuin vastaten toisen ajatuksiin ja kääntyi katsomaan Kariluotoa suoraan silmiin. “Ja tätä toista yllätystä et sitten pilaa, senkin hätähousu.”

Kariluoto naurahti ja nousi tuoliltaan. Lanteitaan keikutellen tämä otti liioitellun hitaita askelia ja ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen istahti röyhkeästi hajareisin kietoen kätensä Koskelan niskan taakse, silitellen tämän niskahiuksia. “Selvä se sitten on, jos sinä niin käsket niin minä suostun kyllä kaikkeen tänään”, tämä sanoi kikatellen.

Koskela nosti kulmaansa ja yritti pidätellä nauruaan. “Että ihan kaikkeen vai?” Voi luojan tähden…

“Mielihyvin sinun kanssasi”, Kariluoto vastasi ja painoi kostean suudelman Koskelan huulille ennen kuin toinen mies ehti sanoa sanaakaan.

Sinä aamuna kovalla vaivalla valmistettu aamupala jäi syömättä, mutta ainakin kanat saivat tähteitä herkuikseen - ja nuoripari sitten aivan jotain muuta.

[vilijonne]

Jatkokertomus 4

Aikaisemmat osat löytyy tägillä #jatkokertomus

Jo toisessa tosipaikassa alkoi selvitä, että konekiväärimiehelle sota oli odottamista, jota Lehto inhosi. Murroksen takana ainakin kaksi miehitettyä bunkkeria, jotka olivat matkan pää. Aikaisemmin suoritetun maastotiedustelun kautta oli saatu selville, että murroksen taakse oli rakennettu useita konekiväärikorsuja, Kariluodon joukkueen kohdalle niitä tuli kaksi. Kariluoto ei vain saanut miehiään liikkeelle niin pahaan paikkaan. Hetki mentiin ja taas pysähdys.

Koskela ja ensimmäinen puolijoukkue olivat olleet melkein koko taistelun ajan toimettomina. Konekivääreitä ei saatu tukemaan ennen kuin päästäisiin lähemmäs bunkkereita. Lehdon se veti kireäksi. Se tuntui väärältä. Jos loppu oli tullakseen, tulkoon heti.

Hitaasti ketju kuitenkin liikkui. Kun Koskela näki, että miehet olivat pysähtynyt bunkkerien eteen, hän otti Lehdon kiväärin haltuunsa toista bunkkeria vastaan ja lähetti Hietasen kiväärin toisen bunkkerin kimppuun. Konekivääritulen suojassa Kariluodon miehineen piti päästä ampumahautaan.

– Tulta bunkkerinaukkoihin! komensi Koskela ja Kaukonen aloitti ampumisen.

Ei se riittänyt kuitenkaan. Tulitus rätisi ympärillä. Omia kaatui. Kaameat vaikutelmat olivat liikaa miehille, jotka pyrkivät kohti bunkkereita ja Kariluodon ketju jäi jumiin melkein alkusijoilleen.

Koskela jätti kiväärin ja lähti pitämään neuvonpitoa Kariluodon kanssa. Koskela hiipisi bunkkerille kasapanosten kanssa ja koettaisi sillä tavalla tehdä sen, mitä rynnäköllä ei saatu aikaiseksi.

– Lehto, Koskela sanoi. – Kun minä menen, niin koko ajan pitää kukon laulaa. Ja Kariluodon miehet samaten. Mutta älkää minua ammukko.

Mitä Lehto ei olisikaan antanut ollakseen joukkueenjohtajansa asemassa. Perkele tätä odottamista. Mies meni jo kasapanosta sivullaan raahaten.

– Varokaa Koskelaa; tulta! komensi Kariluoto.

Konekivääri tärisi ja papatti. Vesi kiehui jäähdyttäjässä, ja Kaukonen kohotti päätään ylemmäksi voidakseen paremmin ohjata suihkua. Samassa hänen suustaan kuului raskas huokaus: aa...aah, ja hän löi kasvonsa käsikahvoihin vaipuessaan konekiväärin päälle.

– Kaukonen! huudahti Vanhala puoliksi kysyvästi, haluten samalla kiinnittää toisten huomion. Lehto valahti kalpeaksi, mutta tarttui päättäväisesti Kaukosen ruumiiseen ja nosti sen sivuun tarttuen käsikahvoihin ja alkaen ampua. Hän näki, miten vihollisen ampumahaudasta heilahti näkyviin miehen yläruumis ja miten käsikranaatti lensi kohti Koskelaa. Hän käänsi konekiväärin samassa silmänräpäyksessä ja näki että suihku sattui.

– Koskela...varo, kiljaisi hän, ja heti perään julmasti iloiten: – Osasin, perkele.

Kaukosen kuolema oli ensimmäinen, joka osui ja tuntui. Olihan miehen kanssa sentään jaettu muonatupakoita ja vuorotellen kannettu konekivääriä. Se oli jotenkin todellisempaa kuin muut vierestä menneet miehet. Isku Kaukosen kuolemasta tuli kuitenkin vasta myöhemmin. Nyt Lehdon mielen täytti vain se, miten Koskela nykäisi sytytinnarusta, kohosi salamana pystyyn, pyörähti ympäri ja panos lensi. Se tapahtui niin nopeasti, että miehet tuskin tajusivat, miten Koskela sen heitti.

– Keikahti pojat...

– Ja tuolla...ampukaa! Se peräytyy. Älkää päästäkö.

Puolustus repesi nopeasti ja vihollinen luopui toisestakin bunkkerista.

Koskela istui maassa pyöritellen silmiään ja varistellen multaa tukastaan. Lehto oli hänen edessään polvillaan ja kerrankin hän kuohui:

– Jumalauta kuu...le. Jumalauta kuu...le. Se oli temppu.

Ja aika temppu se totisesti oli ollut. Kaukosen veri kuivui konekiväärin käsikahvoihin, mutta Lehto oli riemuissaan, kuin pikkupoika toverinsa tehtyä oivallisen hypyn Näsijärven tyveneen pintaan.

– Mitä?

– Se oli temp...pu.

– En minä kuule mitään vähään aikaan. Minä tiedän sen vanhastaan. Minulle kävi Lemmetissä samalla lailla, Koskela sanoi ja muistutti Lehtoa siitä, missä oikein oltiin.

Konekiväärimiehet palasivat katsomaan Kaukosen ruumista. Se oli jo lääkintämiesten paareilla.

– Äkkiloppu, hyvä loppu. Lehto sanoi toivoen samanlaista lähtöä itselleenkin: – Kunhan kiduttamatta tapetaan, niin hän oli Kaarnallekin kerran sanonut.

Lehdon mieli oli kuitenkin muualla. Siinä oli Rahikainen taas jotakin tyhjää puhumassa ja Vanhala kerrankin hihittelystään luopuneena. Kaukonen itse tietysti makasi paareilla. Toinen silmä oli painunut kiinni ja toinen oli pullistunut ulos ja tuijotti nyt lasittuneena tyhjää. Mutta missä oli Riitaoja? Kun asiaa pysähtyi ajattelemaan, ei Riitaojasta ollut näkynyt jälkeäkään koko taistelun aikana. Jos se oli mennyt? Mutta tuskin kuitenkaan. Mikään ammus ei sellaista jäniksenpoikaa tavoittanut ojanpohjalta.

– Mennäänhän. Toiset jättävät, sanoi Rahikainen.

– Menkää te. Minä tulen heti. Lehto lähti taaksepäin.

– Riitaoja!

Pensaikosta ilmestyi mies, joka teki asennon. – Herra alikersantti, sanoi Riitaoja kuuliaisena kuin alokas, hymyillen typerää hymyä.

– Saatanan paskiainen! Mitä sinä irvistelet?

– En irvistele, herra alikersantti. Riitaojan hymy katosi ja hän alkoi pelokkaasti pälyillä ympärilleen seisoen edelleen jäykässä asennossa.

– Herra alikersantti. Herra alikersantti, matki Lehto ärtyneenä. Oli mies elossa sentää. Helpotuksen ailahdus muuttui äkkiä vihaksi. Ja ketä kohtaan? Kaivata nyt tuollaista riippakiveä.

– Et sinä minusta herroittelemalla selviä, Lehto sähähti. – Saatana, minun tekisi mieleni vetää sinua, mutten ilkene.

Riitaoja astui askeleen taaksepäin ja änkytti ääni vavisten:

– Pelottaa herra alikersantti. Se kun vinkuu. Sellasen äänen kun pitää.

– Rupee poraamaan, kurja!

Lehto tunsi vihaa ja inhoa. Hän vihasi Riitaojan pelkoa samalla tavoin kuin hän vihasi kaikkea heikkoutta ja niin kuin hän oli vihannut kaikkia ”henkisiä” keskusteluja parakissa. Kysymykseen, miksi ne häntä niin inhottivat, hän ei olisi osannut vastata, eikä se edes tullut hänen mieleensä. Olisi hän voinut Riitaojan niikseenkin jättää ja päästää itsensä helpommalla, mutta se ei ollut Lehdon tapaista.

Mitään ryhmänjohtajan ja esimiehen velvollisuutta saattaa toiset tottelemaan itseään sotilaskurin nimissä Lehto ei tuntenut. Mitä hän sellaisista asioista olisi välittänyt? Korkeintaan hän käski toisia siksi, ettei sietänyt oman tahtonsa vastustamista. Riitaoja ei kuitenkaan ketään vastustanut. Ei, Lehto kurmootti Riitaojaa vain siksi, että näki tämän pidäkkeettömässä kauhussa itsensä, sen pikkupojan, jonka oli aikaa sitten itsestään tallannut tantereeseen, kun ei sen ainaista surkeutta katkeamatta kestänyt.

– Menet tienvarteen ja tuot ajoneuvoista kaksi patruunalaatikkoa. Tulet sitten kolmannen komppanian lääkintämiesten mukana takaisin, Lehto käski. Ei se helvetin tonttu muuten olisi osannut kulkea. Sehän vasta naurettavaa olisi, jos kaiken paikoilunsa jälkeen Riitaoja joutuisi käpykaartiin vahingossa. Tulisi kurja vielä omien ampumaksi.

– Kyllä, herra alikersantti.

Riitaoja lähti helpottuneena taaksepäin ja Lehto kiirehti komppanian perään. Matkalla hän turhaumustaan purkaakseen potkaisi puolillaan olevan puuropakin kaatuneen vihollisen kasvoille.

– Syö puppus loppuun!

Lehto nauroi, yksin kun oli, mutta mitäpä helpotusta se olisi tuonut.

[ab-photography]

Hyvinvointi rakentuu Nokialle yhteistyöllä, reportaasi osa 1/2

Huom! Tämä reportaasi on jaettu kahteen osaan käytännöllisyysesteiden takia. Osan 2 voi lukea tästä.

HUG-festarin rakentaminen luo Tehdas 108:n pihalle hälinää ja vilskettä koko viikoksi.

Kesäkuun kolmas, kuukauden ensimmäinen maanantai, on kuuma päivä.

Hiostavasta säästä huolimatta Nokian vanhan tehtaan piha kuhisee ihmisiä. Rakennustarvikkeita, hiomattomia lautoja sekä maalattuja peltipurkkeja lojuu siellä täällä pitkin koko pihaa.

Viikon aikana tänne rakentuu HUG, Tehdassaaren osuuskunnan järjestämä hyvinvointitapahtuma. HUG, joka on lämmin kuin halaus, avaa Nokian tapahtumakesän.

Ovi tehtaalle on apposellaan, ja kauittimista raikaa nopeatempoinen reggae.

Tehdashallin, eli salongin, vasemmalla olevilla sohvilla istuu läppäreihinsä syventynyt kaksikko, joista toinen on Tehdas 108:n tapahtumatuottajaharjoittelija, Elsimaria Kalliosalo.

Esittäydyn, ja juttelemme hieman tarkemmin, mitä tarkalleen ottaen he haluavat minun tekevän. ”Kuvaa ihan kaikkea”, on yksinkertainen vastaus, ja sehän sopii mainiosti. Tehdassaari on kaunis paikka, jossa on hyvin paljon nähtävää, sillä huoneet ovat täynnä mielenkiintoisia tavaroita, joilla on pitkä historia. Yksityiskohtia riittää joka suunnassa.

Kierrämme sisätilat läpi, ja Kalliosalo kertoo samalla, mitä jokaisessa huoneessa tulee tapahtumaan itse tapahtuman aikana. HUG:in takana on iso työryhmä, joka koostuu Tehdassaaren osuuskunnan omien ihmisten lisäksi vapaaehtoisia työntekijöitä. Isojen taustajoukkojen ansiosta tapahtuman aikataulu on täytetty viimeiseen minuuttiin asti.

Pihamaan kuhina ei ole keskeytynyt ollenkaan eikä ihme: ulko-ohjelmien lisäksi pihalle rakennetaan loikoilupaikkoja sekä erilaisia koristeita ja kukkaistutuksia. Kaikista kunnianhimoisin hanke on kuitenkin pihamaalle nouseva kupolisauna, joka rakennetaan ensimmäisestä naulasta viimeiseen rappuseen itse hartiavoimin.

Raksaviikolle osallistuvat saavat joka päivä vegaanisen päivällisen,  joka tehdään paikan päällä. Tässä aineita linssimuhennokseen.

Ensimmäinen päiväni Tehdassaaressa on hyvin pitkälle pelkkää tutustumista alueeseen ja ihmisiin.

Vaikka olenkin täysin tuntematon, huomaamme pian, että ulkopuolisuudestani huolimatta ryhmäkemiamme kohtaavat. Työn ohessa on helppo vitsailla ja heittää läppää, kun kaikki ovat samalla aaltopituudella keskenään.

Ja läppää todellakin lentää!

Kiertelen vielä hetkisen itsekseni ympäri etsien parhaimpia kuvakulmia. Minne tahansa menenkin, vastaan tulee reggaen säestämää hälinää ja uusia kasvoja. Kaikki ovat ystävällisiä, ja he ottavat minut mukaan kuin automaattisesti. On itsestään selvää, että täällä elää hyvä ja tiivis työyhteisö.

Kalliosalo viettää pitkiäkin aikoja läppärillä, sillä tuotannosta vastaaminen on työtä, joka ei kelloa katso.

Tiistai osoittautuu edeltäjäänsä viileämmäksi päiväksi, ja alhaalla roikkuvat harmaat pilvet enteilevät sadetta.

Työt ovat selkeästi edenneet: vanhoista autonrenkaista tehdyt kukkapenkkirykelmät ovat saaneet jo roimasti muotoa, ja saunan kupoli on muutamaa palaa vaille valmiina. Laskuvirhe kuitenkin iskee vastaan naulojen loppuessa kesken, joten taiteellisena johtajana ja yleisenä puuhamiehenä toimiva Jarno Mannerhovi lähtee Elias Mäkisen kanssa rautakauppaan.

Kierrätystavaroille annetaan uusi elämä

Itsekin pääsee mukaan raksapuuhailuun, sillä pitkin pihaa tuleviin valoihin täytyy maalata ja rei’ittää lisää metallipurkkeja. Kierrätys on olennainen osa satakasin toimintaperiaatteita, ja se näkyy myös ulkovaloissa. Alun perin espressojauhetta sisältäneet purkit ovat nimittäin peräisin osuuskunnan pyörittämästä Café Saaresta. Nyt niiden uutena kohtalona on luoda lisätunnelmaa ulos niin, että ne toimivat vähän kuin lamppujen ”kuorena”.

Porakoneella metallin rei’ittäminen on kuitenkin tällaiselle tapaturma-alttiille suhteellisen hasardia, joten palaan takaisin alkuperäiseen tehtävääni.

Kamera on tuttu ja turvallinen paino kädessä.

Saunan valmistumiseen tarvitaan 140 lautaa, kymmenen trukkilavaa, lukuisia nauloja sekä jokaisen raksalaisen apukäsiä.

Mannerhovin ääni kajahtaa kuuluvasti herpaannuttaen kaikkien keskittymisen. Kupoli on viimeinkin valmis, ja nostoon tarvitaan käsipareja heti.

Kaikki työnteko pihamaalla lakkaa siksi aikaa, sillä pelkästään nosto vaatii kymmenen henkilöä. Muiden kannatellessa rakennelmaa hartioiden tasolla kolme muuta asettelee pituussuuntaan käännetyt trukkilavat oikeille kohdille tarpeeksi syvälle maahan, että rakennelma pysyy tukevasti paikoillaan. Kupoli kiinnitetään lavoihin lähes kymmensenttisillä nauloilla.

Onnistumisen riemu viipyilee kaikkien kasvoilla pitkään.

Työnjako on tärkeä osa onnistumista

Mannerhovin ääni kajahtaa kuuluvasti herpaannuttaen kaikkien keskittymisen. Kupoli on viimeinkin valmis, ja nostoon tarvitaan käsipareja heti.

Kaikki työnteko pihamaalla lakkaa siksi aikaa, sillä pelkästään nosto vaatii kymmenen henkilöä. Muiden kannatellessa rakennelmaa hartioiden tasolla kolme muuta asettelee pituussuuntaan käännetyt trukkilavat oikeille kohdille tarpeeksi syvälle maahan, että rakennelma pysyy tukevasti paikoillaan. Kupoli kiinnitetään lavoihin lähes kymmensenttisillä nauloilla.

Onnistumisen riemu viipyilee kaikkien kasvoilla pitkään.

Teemu Itkonen huolehtii, että keskiviikkona jokaiselle on jotakin tekemistä. Edessä on muun muassa reissu Ikeaan ja Nokian panimolle.

Aurinkorasvapurkki kiertää ahkerasti kädestä toiseen koko päivän ajan.

Hieman puolen päivän jälkeen kuumuus on niin sietämätöntä, että osa raksalaisista suuntaa suosiolla vilvoittelemaan sisätiloihin. Kylmä betonilattia tuntuu taivaalliselta paljasta selkää vasten.

Tauko on lyhyt, mutta sitäkin tarpeellisempi.

Tehdassaaresta löytyy paikka kaikenlaiselle taiteelle

Salongin perältä pääsee tehtaan takaosaan, josta isoin tila on remontoitu näyttelytilaksi. Tällä hetkellä seinillä riippuu valokuvaaja Sami Mannerheimon valokuvasarja Herkät ja viisaat, joka kertoo elefanttiorpojen elämää Keniassa. Näyttely on osa HUG:ia, sillä Mannerheimo on itse lauantaina paikalla kertomassa aiheesta enemmän.

Galleria täytyy kuitenkin erottaa takahuoneeseen menevästä käytävästä, sillä molemmissa tullaan esittämään ohjelmia, jotka vaativat pimeyttä. Kaiken lisäksi takahuoneessakin järjestetään ohjelmaa koko lauantain ajan. vanhan kynttilä- ja kissanhiekkatehtaan jokainen neliömetri tulee olemaan tehokäytössä.

Hieman ennen päivällistä iskee lievä pakokauhu. Tuntuu kuin en tekisi tarpeeksi, sillä kaikkialla tapahtuu kaikkea samaan aikaan, enkä pysty repeämään jokaiseen mahdolliseen suuntaan samalla sekunnilla. Päänsärky jyskyttää takaraivossa. Rauhoittuminen vaatii vahvan tuplaespresson (itse tehty!) sekä uunituoreen spelttipullan (ei itse tehty!). Yläkerran myymälä on valmistunut etuajassa Lahtosen taitavissa käsissä, enää puuttuu vain koristeet ja loppusilaukset. Samoin liikuntasali, josta tulee joogatuntia lukuun ottamatta täysin lasten valtakuntaa, on saanut kokea perusteellisen siivouksen ja lisäkoristelun.

2->